Tullessaan presidentiksi Kekkonen tunsi ulkoasiainhallinnon hyvin, olihan hän ollut kahdesti ulko- ja viidesti pääministerinä. Kokemuksensa perusteella Kekkonen ei ainakaan ensimmäisellä kaudella antanut ulkoasiainhallinnosta kovin korkeaa arvosanaa. Hän valitti sen ”murheellista” miehitystä ja olisi mielellään erottanut huomattavan osan. Tuttujen parissa ”ulkoministeriön virkamiehet tulivat loppuun haukutuiksi”. Kekkosen mielestä diplomaatit askartelivat liikaa toisarvoisen parissa ja laiminlöivät tärkeät asiat”.
Kekkosen asennoituminen näkyy myös suhtautumisessa mietteisiin, joita Washingtonin suurlähettiläs ja aikaisempi valtiosihteeri R. R. Seppälä kirjoitti hänelle 1960-luvun alussa. Seppälän mukaan virkamiehiä oli kolmenlaisia. Suhteellisen pieni joukko harrasti ulkopolitiikkaa ja ymmärsi sitä. Useimmille hallinnon ala oli kuta kuinkin vieras, ja he mielsivät työnsä annettujen tehtävien suorittamisena, viettivät ulkomailla mukavaa elämää ja katsoivat sen riittävän. Kolmas ryhmä ei pystynyt hoitamaan pientäkään virastoa vieraassa maassa tai ei edes viitsinyt yrittää. Seppälä näki ulkoasiainhallinnon olevan ”virkavuosien laskijoitten” takia umpikujassa ja suositteli, että ainakin tärkeimmissä lähetystöissä ja keskeisimmillä paikoilla heidät korvattaisiin ulkopolitiikkaan todella paneutuvilla.
Kirje teki Kekkoseen vaikutuksen. Hän luetutti sen pääministerillä ja ulkoministerillä ja viittasi siihen usein. Seppälä oli ilmaissut aivan ilmeisesti sellaista, mitä hänkin oli ajatellut. Kekkonen ja Seppälä eivät olleet ainoita, jotka antoivat virkamiehistä vaatimattomia arvosanoja. Seppälän seuraaja Leo Tuominen valitti Kekkoselle joidenkin heikkoa laatua, ja 1960-luvun alkuun mennessä myös Karjalainen tuli johtopäätökseen, että palveluksessa oli sellaisia, ”joiden mylly jauhaa hitaasti ja eräitä, joilla on muita heikkouksia, mm. halu esiintyä julkisuudessa”.
Ammattitaidon lisäksi Kekkonen oli tyytymätön mielestään riittämättömään lojaaliuteen ulkopolitiikkaansa kohtaan. Samaa mieltä oli Viktor Vladimirov, joka ihmetteli Ahti Karjalaiselle vuonna 1958: ”Miksi ette varmista, että ulkoasiainministeriö olisi presidentin takana?” Juhani Suomen mukaan Kekkonen jopa katsoi ulkoministeriön hyödyttävän enemmän ulkopoliittista oppositiota kuin häntä ja otti siihen siksi etäisyyttä.
Jos ei Kekkonen juuri jaellut kehuja virkamiehille, eivät heistäkään kaikki arvostaneet häntä. Lähetystöneuvos C. O. Frietsch riemuitsi Honka-liiton perustamisesta: ”Nyt siitä miehestä päästään eroon”. Samoin ajattelevia oli muitakin. Suurimpana syynä antipatiaan oli epäilemättä Kekkosen Neuvostoliiton politiikka, jota monet virkamiehet eivät hyväksyneet.
Kekkonen toimi joskus virkamiehistä saamansa kuvan mukaisesti. Vuonna 1958 vaihtui tasavallan presidentin kansliapäällikkö. Kekkonen ei mielestään löytänyt ”UM:stä kykenevää miestä” ja otti ruotsalaisen kansanpuolueen vasemmistoon lukeutuvan lainsäädäntöneuvos Kurt Westerholmin. Aiemmin kansliapäälliköt olivat tulleet ulkoministeriöstä.
Ulkopolitiikan johtaminen
Varauksellisuus ulkoasiainhallintoa kohtaan heijastui Kekkosen tapaan johtaa ulkopolitiikkaa. Koska hän ei katsonut voivansa nojautua organisaatioon täydesti, korostuivat yksityisluonteisemmat keinot, henkilökohtainen diplomatia ja luottomiehet. Muita hänen ulkopolitiikkansa peruspilareita olivat kansalaismielipiteen ohjaus sekä ulko-ja sisäpolitiikan kokonaisvaltaisuus.
Kekkonen loi edellytykset henkilökohtaiselle diplomatialle rakentamalla pääministeriaikanaan suhteet Neuvostoliiton ylimpään johtoon. Eräänlainen avainkokemus oli tutustuminen Hrustseviin vuonna 1955. Heidän välilleen syntyi yhteisymmärrys.
Päämiestason ohella Kekkonen hoiti neuvostosuhteita tavanomaista diplomaattitietä ja kulissientakaisella yhteydenpidon Tehtaankadun lähetystön KGB-miehiin. Edellinen kulki Neuvostoliiton ulkoministeriön (MID) kautta hallitukseen ja jälkimmäinen, jota on kutsuttu myös puoluelinjaksi ja tiedustelulinjaksi, vei NKP:hen. KBG-kontaktiensa avulla, joista varhaisimpia olivat Jelisei Sinitsyn (Jelisejev), Mihail Kotov ja Vladimir Zenihov, Kekkosella oli Neuvostoliiton johtoon suora ja nopea yhteys, joka tuotti niin paikkansapitävää tietoa, kuin siltä suunnalta oli yleensä saatavissa. Täten oli mahdollista ennakoida Kremlin reaktioita ja ohjata Suomen sisäpolitiikkaa tavalla, joka oli vastustajien ulottumattomissa. MIDin ja KGB:n miehet näyttivät myös kilpailleen presidentin suosiosta ja olivat mustasukkaisia kontakteistaan häneen.
Suhteiden ylläpitäminen KGB:n edustajiin ei ollut aivan yksinkertaista. Siksi tapaamispaikoiksi sovittiin Kekkosen pojan Matin asunto, jonne oli lyhyt matka Tehtaankadulta ja jonne oli luontevaa poiketa vieraisille. Näin voitiin keskustella herättämättä ulkopuolisten huomiota. Asianosaisten, adjutantin ja turvamiesten lisäksi järjestelyistä tiesi lähinnä vain Ahti Karjalainen. Toisella kaudella Kekkosen kontaktit KGB:n edustajiin tiivistyivät entisestään.
Kekkosen ja Hrustsevin keskinäistä kanssakäymistä helpotti, että he olivat ”samalla aaltopituudella”. kuten Kekkonen sanoi. Kahdestaan he selvittivät yöpakkaset ja noottikriisin ja avasivat Suomen tien EFTAan. Heidän tapansa neuvotella saattoi olla hyvin yksityisluontoinen, kuten näkyy Karjalaisen kuvauksesta tammikuun 1959 vierailulta Leningradiin: Molemmat valtiomiehet sukeutuivat yhdessä tulkin kanssa presidentin käyttöön varattuun työhuoneeseen ja ryhtyivät jatkamaan ja täsmentämään edellisenä päivänä aloitettua ajatustenvaihtoa Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista sekä kansainvälisestä tilanteesta.
Presidentin ulkoministerit
Kekkosen kauden alusta lähtien ulkoministeri oli hänen ehdottamansa tai ainakin hyväksymänsä ja siis hänen luotettunsa tai vähintään ulkopoliittisesti taattu. Ainoa poikkeus oli Fagerholmin yöpakkahallitus. 1960-luvun alkuvuosiin asti ministeri vaihtui usein ja haltijoita oli monia. Vasta Karjalaisen myötä syntyi jatkuvuutta, joka kytkeytyi Kekkosen asemaan ja ulkopolitiikan vakiintumiseen.
Pääministerit ja ulkoministerit vuosina 1956 – 1969:
3.3.1956 – 27.5.1957 pääministeri K-A. Fagerholm, ulkoministeri Ralf Törngren
27.5.1957 – 29.11.1957 pääministeri V. J. Sukselainen, ulkoministeri Johannes Virolainen
29.11.1957 – 26.4.1958 pääministeri Rainer von Fieandt, ulkoministeri P.J. Hynninen
26.4.1958 – 29.8.1958 pääministeri Reino Kuuskoski, ulkoministeri P.J. Hynninen
29.8.1958 – 13.1.1959 pääministeri K.-A. Fagerholm, ulkoministeri Johannes Virolainen/ K.-A. Fagerholm
13.1.1959 – 14.7.1961 pääministeri V. J. Sukselainen, ulkoministeri Ralf Törngren/ Ahti Karjalainen/ V.J. Sukselainen/ Ahti Karjalainen
14.7.1961 – 13.4.1962 pääministeri Martti Miettunen, ulkoministeri Ahti Karjalainen
13.4.1962 – 18.12.1963 pääministeri Ahti Karjalainen, ulkoministeri Veli Merikoski/ Olavi J. Mattila
18.12.1963 – 12.9.1964 pääministeri Reino R. Lehto, ulkoministeri Jaakko Hallama/ Olavi J. Mattila
12.9.1964 – 27.5.1966 pääministeri Johannes Virolainen, ulkoministeri Ahti Karjalainen
27.5.1966 – 22.3.1968 pääministeri Rafael Paasio, ulkoministeriö Ahti Karjalainen
22.3.1968 – 14.5.1970 pääministeri Mauno Koivisto, ulkoministeri Ahti Karjalainen
Lähdeaineisto:
Timo Soikkanen: Presidentin ministeriö 1956-1969 ISBN 951-724-412-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti