1950-luvun alussa jouduin eduskunnassa puuttumaan laajeneviin väärinkäytöksiin. Silloin alkoi johdonmukainen taisteluni maamme taloudellista rappiota vastaan. Mutta seurauksena oli joutuminen mahtavien voimien vihan ja vainon kohteeksi, Veikko Vennamo kirjoittaa.
Puutuin eduskunnassa Salaputki-skandaaliin ja todistin laajassa puheenvuorossani ministerien laittomat teot. Juttu meni lopulta valtakunnanoikeuteen ja tuomioita langetettiin. Skandaali leimasi ennen muuta sosiaalidemokraatit, sillä laittomia verovaroja oli myönnetty Fagerholmin hallituksen aikana.
Kaljakallio-jutussa jouduin ottamaan esille vaikutusvaltaisen sosiaalidemokraattisen kansanedustajan Aarre Simosen asiat. Sain hänestä vihamiehen loppuiäkseni. Joulukuun 15. päivänä 1952 kerroin eduskunnassa yksityiskohtaiset tiedot Kaljakallion aravatalosta. Aravalain mukaan lainoitettavissa huoneistoissa sai olla enintään 100 neliötä, mutta viiden huoneiston pinta-ala oli lukemani todistuksen mukaan vähintään 150 neliötä. Yhden prosentin korolla aravalainaa myönnettiin 2,95 miljoona silloista markkaa kutakin huoneistoa kohti. Näiden asuntojen ja lainojen saajat olivat maamme suurituloisimpia.
Esittämäni todisteet olivat kumoamattomat. Simonen julisti minut eduskunnassa mielisairaaksi, eikä puhemiehenä toiminut Fagerholm perustuslain vastaisesti katsonut aiheelliseksi rangaista häntä.
Sota-ajasta oli kulunut jo vuosia ja moraali rappeutui yhä pahemmin. Olimme vaarallisella tiellä ja rehellisyyden puolustaja joutui häikäilemättömän ajojahdin kohteeksi. On muistettava, että vielä tällöin Suomi oli sodasta kärsinyt köyhä maa. Poliittisessa taistelussa joutuivat syyttömät ja sivulliset usein kärsimään. Niinpä vaimoni isä sai Kotkassa seuraavana päivänä halvauksen luettuaan Simosen hyökkäyksestä. Vaimoni taas vietiin sairaalaan ja menetimme syntymättömän lapsemme, Vennamo kirjoittaa.
Molemmat olivat rakentaneet koko elämänsä rehellisyyden ja isänmaallisuuden perustalle ja luottaneet oikeuteen. Järkytys oli sen vuoksi suuri.
Vuoden 1954 jouduin ensimmäisen kerran puuttumaan puhemiehen menettelyyn. Puolustin kansanedustajan esitysoikeutta, joka on perusoikeus ja jota voidaan eduskunnassa rajoittaa vain selvän säännöksen perusteella. Voitin eduskunnassa äänin 92-79, 6 tyhjää ja poissa 22. Puhemiehen menettely lähetettiin eduskunnan perustuslakivaliokunnan tutkittavaksi.
Jo Kekkosen viimeisessä hallituksessa kansamme laajoja kerroksia puolustava talouspoliittinen peruslinjani ajautui syvenevään ristiriitaan maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien suuryrityksiä suosivan linjan kanssa. Jouduin jopa liittämään eriäviä mielipiteitä valtioneuvoston pöytäkirjoihin.
Niinpä ilmoitin eduskunnassa helmikuussa 1956, että olen merkinnyt valtioneuvoston pöytäkirjaan eriävän mielipiteeni, koska maidon tuottajahintaa vastoin eduskunnan syksyllä tekemää päästöstä aiotaan alentaa säännöstelylailla, jota sosiaalidemokraattinen maatalousasiantuntija, ministeri Tiainen oli ajanut ja ajoi myös eduskunnassa.
Hyökkäykset laajojen kansankerrosten elintason nostamista ja omien kotien hankintaa vastaan kiihtyivät. Katsoin asialliseksi puolustaa estottomasti peruslinjaani eduskunnan käsitellessä vakauttamisohjelmaa. Arvostelin tiukasti sosiaalidemokraattien johtomiestä Väinö Leskistä, joka väitti käsittämättömästi, että ”asutustoiminta on aiheuttanut ja aiheuttaa työttömyyttä”. Väinö Leskinen puhui myös perhe- ja pienviljelystä vastaan. Hänen ajamansa tuholinjan takia työpaikkojen kysyntä teollisuuskeskuksissa ja kasvukeskuksissa ylitti työpaikkojen määrän.
Kun maalaisliiton eduskuntaryhmä ”rikkaita” vastustavan talouspoliittisen linjani vuoksi siirsi minut sivuun vaikutusvaltaisesta asemastani, minut nimitettiin eduskunnan kulkulaitosvaliokunnan puheenjohtajaksi. Herätin heti pahaa verta puuttumalla maamme tiestön tilaan. Totesin, että kunnollinen tieverkosto on kansantaloudellemme yhtä välttämätön kuin verisuoniverkosto ihmisruumiille. En unohtanut myöskään kunnan- ja kyläteitä. Vaadin varoja teiden kunnostamiseen ja korostin uhrattujen varojen tulevan nopeasti moninkertaisesti takaisin.
Osoitin eduskunnassa myös, kuinka vientimaksulaki, josta hallitus joutuikin melko nopeasti sen järjettömyyden vuoksi luopumaan, aiheutti sen, että metsänomistajat laskelmieni mukaan menettivät enemmän kuin kaikki sodanjälkeisen asustustoiminnan maanluovuttajat. Jouduin vientimaksuasiassa jyrkkään ristiriitaan pääministeri Sukselaisen kanssa, joka ilmoitti vientimaksulain olevan välttämätön. Kantani kuitenkin voitti ja laki äänestettiin yli vaalien. Olin kuitenkin edelleen maalaisliiton eduskuntaryhmän jäsen.
Kiinnitin eduskunnan huomiota myös aloitettuihin siirtotyömaihin. Arvostelin maalaisliittolaista hallitusta, joka halusi siirtää kansalaisia suurin kustannuksin satojen kilometrien päähän perheistään. Sitä mukaan kuin etäännyimme sota-ajasta, taloudellinen saalistus laajeni ja syveni. Väärinkäytökset lisääntyivät. Ne levisivät Sukselaisen johdolla myös Kansaneläkelaitokseen, jonka pääjohtajana hän oli.
Lokakuun 15. päivänä 1957 puutuin eduskunnassa Kansaneläkelaitoksen skandaaliin, joka voimakkaasta suojelusta huolimatta aikanaan johti pääministeri Sukselaisen kaatumiseen. Totesin, että Kansaneläkelaitoksessa oli toimittu kansaneläkelain selvien säännösten vastaisesti. Omat henkilöt pääjohtajaa myöten olivat saalisaneet. Todistin, että kysymyksessä oli 1 000 miljoonan markan lainoitusväärinkäytös ja ainakin 281 asuinhuoneiston luovuttaminen Kansaneläkelaitoksen omien virkamiesten omistukseen, Myönnetyissä 50 vuoden lainoissa ei ollut Kansaneläkelaitoksen tavanomaista indeksiehtoa ja lainojen korko oli ainoastaan 4,1 prosenttia. Asiasta päättäneet olivat tehneet tahallisen virkarikoksen. Samanaikaisesti tavalliset ihmiset saivat pankeista asuntolainaa vain muutamaksi vuodeksi, minkä lisäksi tuli kaksinkertainen korko indeksiehtoineen.
Puutuin myös Kansaneläkelaitoksen 2 000 miljoonaa markkaa maksaneeseen uuteen palatsirakennukseen, joka rakentamisessa oli paljastunut hämmästyttäviä asioita. Totesin syyllisten korvausvelvollisuuden, josta heidät voi vapauttaa vain armahduslaki tai tasavallan presidentin armahdus. Kysyin, miksi ylimmät laillisuusvalvojat ja valtiontalouden tarkastusvirasto eivät olleet ryhtyneet virkavelvollisuuksiensa mukaisiin toimiin. Kansaneläkelaitoksen tilintarkastajina olivat valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtaja ja kansanedustaja Johannes Virolainen.
Vaikka Kansaneläkelaitoksen skandaali oli täysin kiistaton, viranomaiset eivät toimineet ja eduskuntakin puolusti ja suojeli syyllisiä.
Lestadiolaisena Lapista uransa aloittanut entinen pääministeri ja Lapin läänin maaherra Martti Miettunen oli nöyrä Urho Kekkosen apupoika myös kansanedustajana ja kepun puoluesihteerinä. Hän oli tuhoisan peltopaketin isä. Viljelijän usko ja kunnioitus ammattiinsa murennettiin.
Minulta on lukemattomia kertoja kysytty, miksi erosin maalaisliitosta ja mikä oli perimmäinen syy Urho Kekkosen ja minun välirikkoon. Nämä tapahtumat kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. suhteeni Kekkoseen olivat alusta alkaen hankalat. Olin Viljami Kalliokosken ystävä, Kekkonen ei ollut. Kuitenkin sodanjälkeinen uusi tilanne yhdisti meitä, kun perusnäkemyksemme oli sama. Mutta yhteinen vaara vain peitti Kekkosen ja minun monet eriävät näkemykset. Erot eivät kuitenkaan olleet ulkopoliittisia, joskaan en voinut hyväksyä Kekkosen moraalittomia menettelytapoja tällä elintärkeällä alueella.
Sodanjälkeisen jälleenrakennustyön myötä kasvava kannatukseni ei ollut Urho Kekkosen mieleen, niin kuin ei myöskään Johannes Virolaisen, Vieno J. Sukselaisen, Emil Luukan ym. mieleen.
Marraskuussa 1960 puutuin Kätilöopiston skandaalin yhteydessä maamme rappioilmiöihin yleisestikin. Totesin, että ” ei voida enää vaieten sivuuttaa sitä yleistilannetta, mikä väärinkäytöksien suhteen vaikutusvaltaisten henkilöiden kohdalla maassamme on vallinnut jo vuosikausia. Näitä julkisten ja vaikutusvaltaisten henkilöiden jopa tunnettuja väärinkäytöksiä suojellaan ja lisäksi niiden selvittämistä viivytellään vuosikausia ja lisäksi rötöksistä piittaamatta ikäviin asioihin sekaantuneet henkilöt istuvat kansamme poliittisina ja hallinnollisina johtajina aina oikeuslaitosta myöten ja heitä hallitus esittää ja presidentti nimittää yhä vaikutusvaltaisemmille ja vastuullisemme paikoille.” Edelleen mainitsin puheenvuorossani, että ”on selvästi havaittavissa pelin ja välinpitämättömyyden leviäminen. Ei uskalleta puolustaa lakia ja oikeutta, kun nähdään, että jos joku näin yrittää tehdä, koston ja vainon miekka nopeasti hänet tavoittaa. Tällä tavoin vääryyden voimat kutovat verkkonsa yhä tiiviimmäksi.” Näin kirjoitti Veikko Vennamo.
Erkin kommentti: Virolaisen ja Vennamon näkemykset asioista ovat jonkin verran erilaiset, mutta ehkä totuutta löytyy molempien kertomasta. Valitettavasti Veikko Vennamo ei tiennyt oman aikansa pimeästä puoluerahoituksesta eikä CIA:n ja KGB:n toiminnasta riittävästi.
Katso Rötösherrat
http://fi.wikipedia.org/wiki/R%C3%B6t%C3%B6sherrajahti
Wikipediassa on annettu Vennamosta ”virallisen siiven tietoa” eli minun mielestäni yksipuolista tietoa. Katso
Veikko Vennamo
http://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Vennamo
Vennamon oppipoika on Timo Soini. Katso
Timo Soini blogi
http://timosoini.fi/ploki/7
Heta Ojanperän 94-sivuinen pro gradutyö analysoi Vennamon toimintaa hyvin. Ehkä tämäntapaiselle toiminnalle perustuu perussuomalaisten tuleva vaalivoitto. Katso
Kyllä kansa tietää
https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/12662?show=full
Lähdeaineisto:
Veikko Vennamo: Kulissien takaa ISBN 951-20-2968-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti