Vuonna 1956 tapahtunutta Porkkalan palautusta seurasi aluksi vaihe, jossa Suomen sanomalehdistön ulkopoliittiset toimintaedellytykset tuntuivat oleellisesti keventyneen ainakin välittömästi sotaa seuranneihin rajoituksien vuosiin 1944-1948 verrattuna. Nimenomaan ulkopoliittista lehdistökeskustelua hillinnyt sotasensuuri poistettiin muodollisesti vasta vuonna 1947 Pariisin rauhansopimuksen myötä. Presidentti J.K. Paasikivi tosin alleviivasi senkin jälkeen 1950-luvulle tultaessa sanomalehtien vastuuta erityisesti Neuvostoliitosta puhuttaessa: lehdistön ei ollut hyvä ”edes tahattomasti” vahingoittaa valtionetuja varomattomalla kirjoittelulla.
Vuoden 1956 jälkeen ulkopoliittisessa lehdistökeskustelussa alkoi ilmetä muutospaineita aikaisempia rajoituksia vastaan. Erityisesti kansainvälisen suojasään ns. Geneven hengen aikana 1950-luvun puolivälissä oli toisaalta vielä läheisessä muistissa sotasensuurin monet rajoitukset. Kun vuosina 1955-1962 käytiin katkeraa sisäpoliittista valtataistelua, erityisesti Maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien kesken, ei se voinut olla vaikuttamatta myös ulkopoliittisen kirjoittelun sävyyn.
Neuvostoliittolainen lehdistö seurasi tarkkaavaisesti Suomen julkista sanaa erityisesti kevään 1957 jälkeen. Silloin Väinö Tanner valittiin SDP:n puheenjohtajaksi ja puolue hajoisi pian kahteen leiriin. Moskovan radiossa ja lehdissä alkoi samaan aikaan esiintyä varoittavia äänenpainoja. Syytökset kohdistuivat erityisesti Helsingin Sanomien, Uuden Suomen ja Suomen Sosiaalidemokraatin pilapiirtäjiä ja pakinoitsijoita vastaan. Oikeistolehdistössä nähtiin samalla esiintyneen venäläisvastaista henkeä 1930-luvun, Lapuan liikkeen ja jatkosodan aikojen tapaan. Tällaisia syytöksiä esittivät varsinkin kommunistien Vapaan Sana ja Työkansan Sanomat sekä niiden seuraajana vuonna 1957 jatkanut Kansan Uutiset.
Repivä julkinen keskustelu Suomen idänpolitiikasta näytti sopivan huonosti presidentti Urho Kekkosen suunnitelmiin hänen pyrkiessään kehittämään 1950-luvulla suhteita Neuvostoliiton kanssa. Kekkonen ryhtyi ojentamaan lehdistä jyrkkäsävyisillä moitteilla. Kekkonen tähdensi useaan otteeseen erityisesti 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa, että Neuvostoliitosta ja sen johtajista on kirjoitettava ystävälliseen sävyyn: julkisen sanan piti osata käyttäytyä kuin ystävät YYA-sopimuksen hengessä. Kekkosen suorasukainen tapa ärsytti erityisesti Helsingin Sanomia, Suomen Sosiaalidemokraattia ja Uutta Suomea. Pääministeri Nikita Hrustsev arvosteli toukokuussa 1958 ja tammikuussa 1959 purevasti Suomen lehdistöä.
Julkinen keskustelu kuumeni erityisesti yöpakkasten ja noottikriisin aikana. Tällöin Neuvostoliiton johtavat lehdet Pravda ja Izvestija ryhtyivät Moskovan radion ohella arvostelemaan Suomessa ”jo pitkään jatkunutta ” tannerilaisten ja oikeiston käynnistämää kampanjaa Suomen - Neuvostoliiton hyviä suhteita ja tehtyjä valtiosopimuksia vastaan.
Helsingin Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa, Suomen Sosiaalidemokraatissa ja Uudessa Suomessa katsottiin Neuvostoliiton vain saaneen harhaanjohtavan ja samalla koko maalle hyvin vaarallisen kuvan Suomen poliittisista pyrkimyksistä 1958-1962. Asiatiedothan ”tannerilaisten ja oikeistopiirien” vastaisiin kirjoituksiin Neuvostoliiton julkinen san näytti yöpakkasten ja noottikriisin aikana ottaneen Kansan uutisten, Päivän Sanominen ja Maakansan kirjoituksista. Helsingissä operoineet lukuisat neuvostokirjeenvaihtajat saivat myös monista muista lähteistä kuten esimerkiksi SKP:stä.
Lehdistökeskustelun taustalla oli maailmanpoliittinen Berliinistä heijastunut idän ja lännen jännitystila. Länsivaltojen julkinen sana seurasi kiinteästi Suomen idänpoliittista keskustelua vuosina 1955-1962. Kylmän sodan aika toi runsaasti länsimaisia kirjeenvaihtajia Helsinkiin noottikriisin tapaisissa yhteyksissä. Pohjoismaiden, Yhdysvaltojen ja Englannin sekä Saksan Liittotasavallan journalistit olivat muiden ohella kiinnostuneita Suomen kohtaloista erityisesti suurina kriisiaikoina. Länsimaisten toimittajien luottamus Suomen kykyyn säilyttää itsenäisyytensä on ollut heikko. Yöpakkaset ja noottikriisi eivät tehneet tässä asiassa poikkeusta.
Vasemmalta ohi
Alpo Rusi kirjoittaa kirjassaan Vasemmalta ohi seuraavasti: Marraskuun lopussa 1958 Kekkonen antoi hätääntyneelle ulkoministeri Johannes Virolaiselle Wuoren muistion ja saatekirjeessä kuvasi kriisiä ”pahimmaksi, vaarallisimmaksi, mitä on sotien jälkeen koettu”. Wuori itse vähätteli Helsingissä kriisin aikana käydessään koko asiaa, mikä luonnollisesti suututti näistä tiedoista informoidun Kekkosen, joka juuri Wuoren raportoinnin johdosta oli päättänyt hajottaa K. A. Fagerholmin hallituksen. Nyt tiedetään, että Wuori oli jollain tavoin SKP:n ja KGB:n asialla ja halusi mahdollisesti itse neuvostomieliseksi ulkoministeriksi. Kekkonen jopa hetken harkitsi asiaa. Se, että Wuoren toiminta olisi johtanut yöpakkasiin, tarkoittaisi, että kyse olisi Suomen sodanjälkeisen historian vakavimmasta maanpetoksellisesta toiminnasta, jonka seurauksena Suomen kansainvälinen asema heikkeni ja Wuori päästi suomalaisen yhteiskunnan ytimien sisään neuvostotiedustelun pysyvästi. Operaatio yöpakkaset todisti KGB:lle, että se pystyy ohjaamaan Suomen politiikkaa myyriensä avustuksella.
Miekkailija vastaan tulivuori
Esa Seppänen kirjoittaa kirjassaan Miekkailija vastaan tulivuori näin: Suurissa sisäpoliittisissa vaikeuksissa kamppaileva Kekkonen näki, miten huuruisessa ”Pietarin ikkunassa” Hrustsevin tavallisesti niin hyväntahtoinen ilme oli muuttunut vakavaksi ja miten neuvostojohtajan pienet ja ovelat ”siansilmät” tähyilivät Itämeren ympäristöä entistä valppaammin. Hrustsevin hartiakkaan selän takana kurkkivat MID:n ja Neuvostoliiton sotilaspiirien haukat yhdessä Tehtaankadun KGB-miesten Zenihovin ja Vladimirovin kanssa, jotka olivat jo kulissien takana uhkailleet YYA-konsultaatioilla, ellei Fagerholm kumppaneineen katoaisi ”Pietarin ikkunasta”. Näkymä’ oli uhkaava, ja Kekkonen teki kaiken voitavansa saadakseen sen muuttumaan. Niinpä vasta Fagerholmin hallituksen hajoaminen, jota presidentti oli luonnehtinut ”saatanan surkeaksi” hallitusratkaisuksi, ja 1959 tammikuun puolessavälissä nimitetty Sukselaisen maalaisliittolainen vähemmistöhallitus sai ”Pietarin ikkunan” sen verran kirkastumaan, että keskellä kylmimpiä Venäjän pakkasia syntyi mahdollisuus ratkaista kriisi ja lämmittää suhteet uudelleen. Siihen tarvittiin kuitenkin järjestelyiltään ja läpivienniltään erikoislaatuinen päämiesten kohtaaminen Leningradissa 21-23.1. 1959. Nikita Hrustsevin ja Urho Kekkosen parin päivän tapaamista Nevan kaupungissa voitaisiin hyvällä syyllä kutsua Leningradin lavastukseksi. Nykyään käytettävissä olevien tietojen valossa ei ole olemassa minkäänlaista epäselvyyttä siitä, että Leningradiin pystytettyjen Potemkinin kulissien rakentamiseen osallistuivat hyvässä yhteisymmärryksessä molempien maiden tahot.
Hannu Rautkallio toteaa kirjassaan, että kärjistäen sanottuna, yöpakkashallitus oli muodostettava, jotta se voitaisiin kaataa haetuilla ulkopoliittisilla syillä. ”Idän uhkaa oli nyt käytetty taitavasti hyväksi paljon suuremmassa määrin kuin tosiasiat oikeuttaisivat. Syskyn 1958 kriisin päätavoite oli sosiaalidemokraattien sulkeminen hallitusyhteistyöstä. Kekkosen mielestä yöpakkaskriisi oli ilmeisesti niin vakava muistutus sosiaalidemokraateille ja kokoomukselle, etteivät ne uskaltaisi toistaa yritystään ennen vuoden 1962 presidentinvaaleja.
Nikita Hrustsev pani henkilökohtaisen arvovaltansa Kekkosen sisäpoliittisten valtapyrkimysten tueksi, aivan kuten vuosina 1955-1956. Kekkosen harjoittama yhteistoiminta NKP:n johdon kanssa avasi uusia ”ystävyyspolitiikan” vaikuttamisen väyliä, joista päästiin kunnolla nauttimaan vasta 1970-luvulla. Kekkosen mahtikäskyllä ja NKP:n johdon SKP:lle antamalla määräyksellä – Sukselaisen hallitus pysyi koossa aina 14.7.1961 asti.
Lähdeaineisto:
Esko Salminen: Porkkalan palautuksesta noottikriisiin ISBN 951-1-07026-6
Alpo Rusi: Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6
Esa Seppänen: Miekkailija vastaan tulivuori ISBN 951-31-2628-5
Jukka Seppinen: Isänmaan asiat – Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN 951-20-6233-X
Hannu Rautkallio: Agenda Suomi Kekkonen - SDP – NKP ISBN 951-0-23740-x
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti