Vladimir Fjodorov oli 1950-luvun puolivälistä 1980-luvun loppuun Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen korkein Suomen asioita hoitanut virkamies. Hän kirjoittanut kirjan NKP:n Suomen osastolla 1954-1989. Kirjassaan hän käsittelee yöpakkaskautta ja noottikriisiä. Hänen mukaansa kumpaankin oli syynä Neuvostoliiton epävarmuus ja huoli Suomen tulevasta politiikasta oloissa, jossa leimasivat kansainvälisen jännityksen kiristyminen Euroopassa sekä Suomen sodanjälkeisen virallisen ulkopoliittisen linjan vastustajien aktivoituminen. Suomessa jatkuvasti väheksytään tämän seikan merkitystä ja puhutaan ennen kaikkea ”Neuvostoliiton harjoittamasta kiristyksestä”.
Vuosi 1958 oli huolestuttava monelle Euroopan valtiolle. Sisäpoliittisen epävakauden lisäksi kasvavaa huolta herätti Saksan liittotasavallan Nato-jäsenyys ja maan militarisoituminen. Kyseisen vuoden maaliskuussa hyväksyttiin laki Bundeswehrin varustamisesta atomiasein, ja muutamaa kuukautta myöhemmin New York Times-lehti ilmoitti Yhdysvaltain aikovan nopeuttaa ydinräjähteitä käyttävien ohjusten sijoittamista Saksan liittotasavaltaan. Uudelleen perustettua sotilaslaivastoa alettiin kehittää kiihtyvällä vauhdilla sen muodostamiseksi ”Naton kädenjatkeeksi” Pohjois-Euroopassa ja myös Suomenlahdella. Saman vuoden elokuussa laivasto järjesti ensimmäiset sotaharjoitukset. Saksan ensimmäisen valtakunnankanslerin Otto von Bismarckin lausunto on yleisesti tunnettu: ”Saksa on vain nostettava satulaan, ja sen jälkeen se ratsastaa itse”.
Saksan liittotasavallan ulkopoliittista ohjelmaa ei ollut vielä kokonaisuudessaan edes julkistettu, mutta poliitikkojen ja lehdistön lausuntojen perusteella sen päämärät olivat jo arvattavissa: ensiksi Saksan demokraattisen tasavallan lakkauttaminen ja sen alueen valtaaminen, toiseksi Saksan rajojen palauttaminen vuoden 1937 mukaisiksi, ja kolmanneksi vuosien 1939-1940 rajojen ”palauttaminen”. ”Saksan jälleenvarustelun tarkoitus oli valmistella uuden järjestyksen alkua Itä-Euroopassa” – nämä sanat kuuluvat liittokansleri Adenauerille. Moskovan varautuneisuuden syynä oli myös tilanteen kehitys Pohjois-Euroopassa, mm. Tanskan ja Norjan Nato-tukikohtien laajenemisesta (ydinaseet mukaan lukien). Vuoden 1957 lopusta lähtien Neuvostoliiton hallitus oli moneen kertaan ilmaissut Suomen hallitukselle huolestuneisuutensa sotilaallisen vaaran kasvusta Pohjois-Euroopan ja Itämeren alueella. Moskovassa kiinnitettiin huomiota siihenkin, että Suomen oikeistopiirit olivat nähneet tällaisessa kehityksessä mahdollisuuden kokeilla ”poliittisen liikkumatilansa” laajenemista. Neuvostoliitolle vihamielisen propagandan ja kirjallisuuden julkaiseminen oli lisääntynyt, puolisotilaallisten järjestöjen toiminta oli aktivoitunut (mm. Upseeriliitto ja Aliupseeriliitto kokoomuksen nuorten kannattamina olivat esittäneet vaatimuksia Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisten määräysten poistamisesta – siis maan armeijan rajoittamasta kasvusta ja aseistamisesta).
”Yöpakkasten” syy löytyi sisäpolitiikan kentältä. Tarkoitan avoimesti esillä olleita hankkeita Kansallisen Kokoomuksen ja Suomen Sosiaalidemokraattisen Puolueen koalition ja ”yhteisrintaman” muodostamiseksi maalaisliittoa vastaan sekä SKDL:n vaikutusvallan kasvun pysäyttämiseksi. Linjan sisältöä ei salattu lehdistön eikä varsinkaan sosiaalidemokraattisen lehdistön sivuilla, vaan niillä vaadittiin jopa noudattamaan ”tiukkaa linjaa” suhteessa Neuvostoliittoon ja lähes ”iskemään sitä päin kuonoa”, kirjoitta Fjodorov.
Joissakin mielipiteissä todettiin, että Porkkalan palauttamisen jälkeen ei olisi enää tarpeen noudattaa ystävällistä politiikkaa suhteessa Neuvostoliittoon ja että Suomen on suuntauduttava entistä päättäväisemmin länteen. Alkoi ilmestyä kaikenlaisia muistelmia, ”tutkimuksia”, ja lehtikirjoituksia, jotka olivat avoimen neuvostovastaisia ja joissa hyökättiin Kekkosta vastaan ja väitettiin ”maan itsenäisyyden olevan uhattuna”. Hyökkäykset olivat niin rajuja presidenttiä vastaan, että ne panivat aavistelemaan, että tässä täytyy olla ulkomainenkin tausta. Vuoden 1958 keväällä NKP:n johdossa tehtiin yksiselitteinen yhteenveto: ”Suomessa on ilmennyt Neuvostoliitolle ystävällismielisestä linjasta poikkeaminen”. Tämä huomioon ottaen hyväksyttiin muutama ”torjuntapäätöslauselma”, koskien ensinnäkin yya-sopimuksen 10-vuotispäivän juhlimista ja toiseksi presidentti Kekkosen ensimmäisen Neuvostoliiton-vierailun perusteellista valmistelua.
Vierailu oli menestyksellinen, mutta vastakaiku ei kaikissa suomalaisissa julkaisuissa ollut myönteistä. Kuukautta myöhemmin, eduskuntavaalien aattona Helsingin Sanomien palstoilla ilmestyi Arvo Tuomisen ilkeä sepitelmä, jossa väitettiin, että edellisvuonna oli muka Moskovassa käsitelty suomalaisten kommunistien kanssa suunnitelmaa Neuvostoarmeijan sekaantumisesta Suomen sisäisiin asioihin. Moskovassa herätti ihmettelyä se. että vaalien tuloksesta huolimatta muodostettiin Fagerholmin hallitus, jossa arvioitimme mukaan ”määräävä vaikutus oli ryhmillä, jotka olivat tunnettuja vihamielisyydestään Neuvostoliittoa kohtaan. Huomaamatta ei jäänyt se, että uuden hallituksen poliittisen ohjelman johdannossa puhuttiin ulkopoliittisen linjan jatkuvuudesta mainitsematta yya:ta ja Neuvostoliittoa. Tapahtumien oikeistolaistumista ei Moskovassa pidetty paikallisena suomalaisena ilmiönä vaan osana lännen poliittista kampanjaa Saksan kysymyksen ja Euroopan tilanteen taustaa vasten. Fagerholmin hallituksen arkkitehdit tunnettiin: Väinö Tanner, Väinö Leskinen, Päiviö Hetemäki ja Johannes Virolainen. Luottamuskriisi maittemme välisissä suhteissa vuonna 1958 (samoin kuin vuonna 1961) johtui yhdestä miehestä, jonka nimi oli Väinö Tanner, kirjoittaa Fjodorov.
Hrustsevin ja Kekkosen tapaaminen Leningradissa tammikuussa 1959 selkiinnytti tilanteen. ”Yöpakkaset” siirtyivät menneisyyteen. Aivan kuten Moskovassa oli odotettu. Moskovassa kuitenkin seurattiin tarkkaavaisesti Suomen sisäpoliittisen taistelun kehittymistä.
Erkin kommentti:
Katso Yöpakkaset – suhteet Neuvostoliittoon koetuksella
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/ypakkaset-suhteet-neuvostoliittoon.html
Tilattu nootti
Rautkallion julkaisemat tutkimukset, mm. vuoden 1961 noottikriisistä, aiheuttivat Suomessa julkisen kohun. Silloin alkanut arkistojen sota heijastuu tämän päivän kuumaan keskusteluun ns. Stasi- listoista. Niiden salailuilla on ollut suora yhteys NKP:n arkistojen tutkimiseen 1990-luvun alkuvuosina.
Novosibirsk-nootti syntyi Tehtaankadulla. Moskovan arkistojen 24.11.1961 päivätty muistio kertoo Kekkosen ja Hrustsevin kahdenkeskisistä keskusteluista. Kekkonen oli sanonut, että "nootti on auttanut häntä suuresti" ja että "suunnitelmat ovat sujuneet hyvin".
Lokakuun vallankumouksen johdosta Neuvostoliiton suurlähetystössä 8.11. järjestetyn vastaanoton yhteydessä Kekkonen keskusteli sivuhuoneeessa, muilta vierailta salassa, KGB:n Helsingin residentin (paikallispäällikkö) V.V. Genikovin (Zenikov) kanssa. Kekkonen sanoi, että nootissa oli korostettava mainittua Saksan uhkaa, koska siihen (noottiin) olisi tullut muutoin liian korostettu sisäpoliittinen painotus, mikä olisi yhdistänyt sen liian selvästi hänen presidentiksi valintaansa.
Vielä Kekkosen toisella presidenttikaudella vähempiarvoiset neuvostoliittolaiset KGB:n yhteyshenkilöt välttivät Tamminiemessä käymistä. Presidentin poika Matti Kekkonen on kertonut, että hänen isänsä ja KGB:n edustajan tapaamiset järjestettiin salaa muualla, usein Matti Kekkosen kotona, jotta suojelupoliisinmiehet eivät saisi asiasta vihiä.
Neuvostoliiton toiminta Suomea kohtaan on aivan luonnollista tuossa kansainvälisessä poliittisessa tilanteessa sekä suomalaisen yhteiskunnan kehityksessä. Tuolloinhan Naton tiedustelu toiminta Norjan toimesta Pohjois-Suomesta Neuvostoliittoon voimistui. Myös USA:n tiedustelupalvelun CIA:n toiminta Suomessa oli erittäin vilkasta. Yöpakkasten ja noottikriisin aikana ja sen jälkeen kehittyi niin sanottu suomettumisilmiö, mikä ei välttämättä ole kaikilta osin Suomen lakien mukaista toimintaa.
Mielenkiintoista on se, että Fjodorov mainitsee kirjassaan joitakin suomalaisia nimiä. Näistä nimistä voi vetää tiettyjä johtopäätöksiä, kun tutkitaan Suomen historiaa. Nämä nimet ovat: Taisto Jalo Sinisalo, Ville Pessi, Hertta Kuusinen, Erkki Tuominen, Leo Suonpää, Tuure Lehen, Yrjö Hakanen, Esko-Juhani Tennilä, Seppo Toiviainen, Erkki Hakamäki ja Olavi Hänninen. Maalaisliitosta Arvo Korsimo, Ahti Karjalainen, Paavo Väyrynen, Martti Miettunen, Seppo Kääriäinen, Eino Uusitalo, Ahti Pekkala, Matti Ruokola, Seppo Sarlund ja Esko Aho. SDP:stä mainitaan Taisto Kalevi Sorsa, Rafael Paasio, Ulf Sundqvist, Pertti Paasio, Erkki Raatikainen, Erkki Tuomioja, Matti Ahde, Paavo Lipponen, Pirkko Työläjärvi ja Reino Paasilinna.
Kokoomuksesta realistisesti ajatteleviksi mainitaan Jussi Saukkonen, Juha Vikatmaa, Ilkka Suominen, Harri Holkeri, Jouko Mykkänen ja Jarmo Virmavirta sekä Ilkka Kanerva ja Anders Blom.
Sodan jälkeisen ajan yhteyshenkilöistä on tämän verran tietoa. Yrjö Leinon sijasta avainhahmoksi nousi valtuuskunnan maalaisliittolainen jäsen Urho Kaleva Kekkonen, joka tapasi yhteysmiehensä Jelisei Sinitsyn (Jelisejev) ja Mihail Kotovin. Kekkosen suhde ulkomaantiedusteluun oli peräsin syksyltä 1944, jolloin Sinitsyn saapui Helsinkiin ja tutustui Kekkoseen välirauhan aikaisen kontaktinsa Kustaa Vilkunan (Ahti) välityksellä. Kekkosen ja neuvostotiedustelun suhteet kohenivat, kun yhteyttä ryhtyi heinäkussa 1947 hoitamaan Mihail Kotov. KGB:n ja Sinistsynin muut agentit olivat Anna eli Hella Wuolijoki, joka muissa tiedoissa esiintyy nimellä runoilija. Wuolijoki aloitti yhteistyön jo vuonna 1939. Asianajaja on KGB:n agentti Reinhold Svento. Hän tunsi eduskunnan valiokuntien tilanteen 1941 ja tapaili Paasikiveä ja oli vuoden 1945 hallitusneuvotteluissa. Kreivi oli KGB:n agentti Cay Sundström. Hän kävi lähetystön vastaanotoilla 1939. Hän on ollut luottamuksellinen lähde jo vuodesta 1939. Mooses oli KGB:n agentti Eero A.Wuori. Hän toimi vuodesta 1940 lähtien ja oli moottorina Mannerheimin syrjäyttämishankkeessa. Munkki oli KGB:n agentti Mauno Pekkala. Tapasi Paasikiveä ja liikkui Tannerin lähipiirissä.
Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta allekirjoitettiin Moskovassa 6. huhtikuuta 1948.
Kekkosen kontaktit
Nykypolven suomalaisille voin kertoa Jelisejevin toimineen siihen aikaan LVK:n poliittisen neuvoksen apulaisena ja mm. Urho Kekkosen kotiryssänä LVK:n piirissä. Smirnov kertoo kirjassaan myös Neuvostoliiton suurlähetystön konsulaattiosaston päälliköstä, kapteeni Kotovista, joka toimii Neuvostoliiton Helsingin diplomaattiedustuksen läetystösihteerinä ja suurlähetysneuvoksena ja joka tunnettiin Urho Kekkosen kontaktimiehenä eli kotiryssänä.
Kekkonen tulee tutuksi
Syksyllä 1944, vain kolme viikkoa Valvontakomission saapumisen jälkeen Neuvostoliiton tiedustelumiehet ottivat yhteyttä Kekkoseen. NKGB:n edustaja ihmetteli, miksi uudella tavalla orientoituneet poliitikot eivät vielä olleet Suomen hallituksessa? Sitä Kekkonen oli itsekin kärsimättömästi ihmetellyt. Pyykinpesuun tarvittiin riuskoja otteita ja sellaisiin Kekkonen oli sodan aikana omia teitään viestittänyt olevansa valmis.
Nyt Kekkonen solmi "toimivat yhteydet"neuvostoliittolaisiin tiedustelumiehiin. Valvontakomission poliittinen työntekijä Jelisei Jelisejev (Sinitsyn) tuli Kekkosen kotiin Kampinkadulle tulkin kanssa ja teki yhteistyötarjouksen, josta Kekkoen ei kieltäytynyt. Kekkonen solmi Neuvostoliiton tiedustelupalveluun "toimivat yhteydet", jotka todellakin toimivat 1980-luvulle saakka. Kirjassa on kopioituna asiakirja tuosta asiasta.
Veikko Vennamo lainaa kirjassaan Kekkos-diktatuurin vankina entistä KGB:n agentin Anatoli Golitsynin kirjaa "New lies for old, The communist strategy of deception and disinformation" näin:
"Näillä toimilla pyrittiin ensisijaisesti varmistamaan erään huomattavan suomalaisen johtajan valinta, joka oli KGB:n agentti pitkältä ajalta ja jonka peitenimi oli "Timo".
"Tämä upseeri kehitti läheisen ystävyyssuhteen Timon kanssa, saunoineen ja juominkineen. Hän onnistui vakuuttamaan Timolle, että vastapalvelukseksi yhteistyöstä Neuvostoliiton tiedustelupalvelun kanssa Neuvostoliitto unohtaisi Timon aikaisemman, korkeana virkamiehenä harjoittaman kommunistien painostuksen. Neuvostoliitto käyttäisi myös kaiken vaikutusvaltansa tehdäkseen Timosta poliittisen merkkihenkilön"
"Timo puolestaan toimi kuten klassillinen vaikutusvaltainen neuvostoagentti. Puhuessaan hän palkitsi ne, jotka Neuvostoliitto halusi palkittavan ja - milloin mahdollista - keskusteli Neuvostoliiton tieustelupalvelun kanssa etukäteen poliittisista nimityksistä ja päätöksistä. Esimerkiksi Timon Yhdysvaltain matkasta vuonna 1961 neuvoteltiin etukäteen neuvostohalliutksen kanssa KGB:n välityksellä. Timo välitti KGB:lle yksityiskohtaiset tiedot muiden Skandinavian maiden kanssa käymistään neuvotteluista. KGB:n neuvosta hän loi oman salaisen tiedustelupalvelunsa toisen neuvostoagentin , Vilkunan avulla. Timo käytti tiedustelupalvelua vahvistaakseen omaa valtaansa ja jakoi tulokset KGB:n kanssa".
Katso
Gordievskyn lista
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/gordievskyn-lista.html
Neuvostotiedustelu Suomessa
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/neuvostotiedustelu-suomessa.html
Felix Karasev – Suomi elämässäni
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/felix-karasev-suomi-elmssni.html
Suomettuminen näkyy Urho Kekkosen päiväkirjoista
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/suomettuminen-nkyy-urho-kekkosen.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti