”Valitse Vennamon tie”

Yleislakko vauhditti sosiaalidemokraattisen puolueen hajoamista. Kesti kuitenkin vielä loppukesään 1957, ennen kuin Skogin ja Simosen johtama oppositio organisoitui omaksi ryhmäkseen ja vaaleissa 1958 jako oli jo selvästi nähtävissä. Sosiaalidemokraattien hajoaminen ulottui läpi kaikkien puolueen johtamien järjestöjen, joista tärkeimpiä olivat SAK, TUL, Naisliitto ja Nuorisoliitto.
Maalaisliitossa ei yleislakon aikana eikä sen jälkeen ollut suuria erimielisyyksiä. Eduskuntaryhmä, puolueen hallitus ja puolueen kenttä olivat aika pitkälle yksimielisiä mitä tuli yleislakkoon ja Fagerholmin hallitukseen. Tästä oli vain yksi poikkeus, kansanedustaja, maatalousministeriön asutusasiainosaston ylijohtaja Veikko Vennamo.

Vennamo joutui Kekkosen viidennen hallituksen aikana jatkuviin erimielisyyksiin pääministeri Kekkosen ja muiden maalaisliittolaisten hallitustovereidensa kanssa. Kun hän ei päässyt mukaan Fagerholmin toiseen hallitukseen, hän välittömästi tämän jälkeen alkoi harjoittaa kovaa oppositiopolitiikkaa uutta hallitusta kohtaa ja toteuttaa vähitellen jatkuvasti kiristyvää suhtautumista puolueen ministereitä sekä koko puoluetta vastaan.

Hän käytti ennen yleislakkoa ja sen jälkeen hyvin jyrkkää kieltä SAK:sta ja sosiaalidemokraateista samalla arvostellen myös omaa puoluettaan syyttäen maalaisliittolaisia ministereitä pehmeydestä ja myöntymisestä SAK:n kohtuuttomiin vaatimuksiin. Vennamo puhui jo silloin kovalla äänellä populistiseen tapaan ”kansasta”, ”enemmistöstä”, ”laillisuudesta” ja ”demokratiasta”. Tähän liittyi vaatimus tiukasta ”laillisuuden noudattamisesta” ja vastustajien leimaaminen ”rikollisiksi”.

Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa Maalaisliiton ent. Viipurin läänin itäisen vaalipiirin piirijärjestö asetti ylijohtaja Veikko Vennamon kansanedustajaehdokkaaksi Pieksämäellä pidetyssä kokouksessa. Kokous ei ollut erityisen innostunut tämän kansalle tuntemattoman herraspojan ehdokkuuteen ja hän pääsikin listoille viimeisenä.
Vaaleissa Vennamo osoitti heti suuret kykynsä äänien kerääjänä. Hän toteutti eräiden helsinkiläisten Kokoomuksen ”aseveliehdokkaitten” tapaan ensimmäisenkerran Suomessa voimakkaan henkilökohtaisen vaalimainonnan. Eräs hänen vaalilauseistaan oli:” Valitse oikea tie, valitse rohkea tie, valitse Vennamon tie!”.

Vennamo valittiin vuoden 1945 maaliskuun vaaleissa suurella äänimäärällä eduskuntaan ja vaikka hän samalla oli koko ajan maatalousministeriön asutusasiainosaston ylijohtaja, hän toimi eduskunnassa tarmokkaasti ja osallistui myös aktiivisesti Maalaisliiton työhön.
Alkuvuosina Vennamo oli mukana Kekkosta tukevassa nuorten ryhmässä, vaikka hän samalla piti kiinteätä yhteyttä Kalliokoskeen, joka ei hyväksynyt Kekkosen politiikkaa. Ilmeisesti Vennamo jo aika varhain suunnitteli omaa uraansa puolueessa. Kun 1950-luvun alkupuolella alkoi näyttää ilmeiseltä, että Kekkosesta voi tulla presidentti, niin Vennamo asetti tavoitteekseen nousta Maalaisliiton puheenjohtajaksi sen jälkeen, kun Kekkonen olisi jättänyt paikkansa puolueessa vapaaksi.

Vennamo keskitti poliittiset pyrkimyksensä tuolloin lähinnä asutustilallisiin, niin karjalaiseen siirtoväkeen kuin myös muihin maan saajiin, joiden edustajana hän esiintyi. Hän alkoi puhua ”maan suurimmasta väestöryhmästä” tarkoittaen asutustilallisia ja vaati, että tämän väestön edustus puolueessa oli erityisesti otettava huomioon. Oli luonnollista, että Vennamo katsoi itse olevansa väestön pääedustaja Maalaisliitossa.

Asutustoiminnan ylimpänä johtajana Vennamo suoritti nimenomaan vuosina 1945-1956 suurtyön, sillä hänessä oli sitä tarmoa, aloitteellisuutta ja ”häikäilemättömyyttä”, jota tarvittiin niin sodan siirtoväen sijoittamisessa kuin myös maaseudun maattomien köyhien sosiaalisen aseman parantamisessa. Sodasta palanneet rintamamiehet halusivat saada omaa maata ja säädetty maanhankintalaki antoi heille sitä. He saivat mahdollisuuden rakentaa perheelleen oman kodin. Ennen sotia ei maaseudun maattomilla juuri ollut mahdollisuutta saada maata, vaikka oman maan saanti oli silloisissa oloissa varmin ja monille ainoa tie sosiaaliseen nousuun.

Ajatus asutustilallisen oman järjestön perustamisesta syntyi Maalaisliitossa jo talvisodan jälkeen, mutta jatkosodan puhkeaminen siirsi sen toteuttamisen aina 1950-luvulla saakka. Uuden järjestön alkuvuosina Vennamon vaikutusvalta siinä oli hyvin voimakas ja hän osallistui kunniapuheenjohtajana kiinteästi sen päättävien elinten työhön. Varsin pian Asutusliiton perustamisen jälkeen alettiin asutustilallisille markkinoida ylijohtaja Veikko Vennamon muotokuvia, jotka joku kuvanveistäjä oli muotoillut. Kuvia oli kolmea lajia: halvin oli tavallinen seinällä pidettävä kipsikuva, seuraava hinnaltaan oli ruskeaksi patinoitu ja kallein oli valettu pronssiin. Vennamolla oli tavoitteena saada tästä järjestöstä poliittinen ase käsiinsä, sen kautta ja sen avulla hänen tarkoituksenaan oli vahvistaa asemaansa Maalaisliitossa.

Kekkosen viidennessä hallituksessa Vennamo esiintyi eräänlaisena ”laillisuuden vartijana”, minkä johdosta kutsuimme häntä ”kolmanneksi oikeuskansleriksi”, Virolainen kirjoittaa. Veikko Vennamo oli maan hallituksessa laillisuuden ja oikeudenmukaisuuden vankka puolustaja, jota politiikan vanhat ”pelurit” eivät koskaan saa poikkeamaan laillisuuden kapealta polulta. Häneen voi ”köyhä kansa” luottaa, jos puolueet ja niiden johtajat pettävät.

Vennamo alkoi hoitaa omaa tiedotustoimintaansa hallituksen ratkaisuista Asutusliiton kautta kentälle. Liiton toiminnanjohtaja Savolainen nautti niihin aikoihin Vennamon luottamusta ja myötävaikutti siihen, että liiton kenttä sai nopeasti tietää, mitä Vennamo oli tehnyt hallituksessa. Jos esimerkiksi tehtiin päätöksiä, jotka olivat epäedullisia karjataloudelle, Vennamo kertoi heti kentälleen: Hallitus teki taas väärän päätöksen ja pani maidontuottajille rasituksia. Minä kyllä panin vastaan, muta edustamani ”pienviljelyslinja” hävisi Maalaisliiton toisten ministerien ”suurtilalinjalle”.
Jos taas oli kysymyksessä ratkaisu, joka oli edullinen maidintuottajille, Vennamo tiedotti heti kentälleen: Ajoin läpi hallituksessa tämän päätöksen, vaikka Maalaisliiton muut ministeritkin olivat, ainakin aluksi, sitä vastaan.
Puolueen keskushallituksen kokouksessa 16.11.1955 otimme ensimmäisen kerran esille Vennamon ”sooloilun” ja kehotimme häntä lopettamaan sen. Tästä hän kiihtyi silmittömästi, kokouksen jälkeen hän ”nyrkit pystyssä” uhkaili minua tähän tapaan: - Älä sinä lähde minua ja Asutusliittoa vastaan hyökkäämään! Minulla on todistusaineistoa sinua vastaan ja voin vetää sen esiin, Virolainen kirjoittaa.

Helmikuussa 1956 Vennamo soitti kiukkuisena Pekka Silvolalle ja oli vihainen siitä, ettei häntä oltu pyydetty puhumaan puolueen järjestämille tukimieskursseille. ”Sinäkin olet Virolaisen sylkykuppi”, Vennamo raivosi Silvolalle ja uhkasi heittää tämän pois kaikista tehtävistä puolueessa. Vennamolle oli tyypillistä esiintyä määräävänä ja uhkailla raastuvanoikeudella, viran menettämisellä ja poliittisen uran loppumisella, jos joku uskaltaisi asettua toiselle kannalle kuin ylijohtaja Vennamo. Vennamon ”sooloilu” hallituksessa vain lisääntyi sen jälkeen, kun Kekkonen oli valittu presidentiksi. Vennamo oli Kekkosen viidennen hallituksen toinen valtionvarainministeri, jolle kuuluivat mm. virkamiesten palkat.

Vennamo havaitsi jo helmikuussa 1956 hallitusneuvottelujen aikana, että hän on vaarassa pudota pois seuraavasta hallituksesta. Tästä johtuen hän esiintyi hallitusneuvottelujen aikana erittäin jyrkkänä. Vennamon tavoitteena oli päästä Maalaisliiton puheenjohtajaksi seuraavassa puoluekokouksessa kesäkuussa Nivalassa. Kekkosesta oli tullut presidentti - kenttä oli avoin! Fagerholmin hallituksesta putoaminen jyrkensi Vennamon kovaa oppositioasemaa meitä puolueen ministereitä vastaan, Virolainen kirjoittaa. Hän ei nähnyt uuden hallituksen toiminnassa juuri mitään hyvää.

Hänen hyökkäyksensä alkoivat kohdistua voimakkaana puoluesihteeri Korsimoa vastaan, jonka kanssa hän oli ollut pari vuotta aikaisemmin perustamassa Asutusliittoa. Korsimo hermostui Vennamon hyökkäilystä ja keväällä 1956 otti useaan otteeseen ”tapaus Vennamon” esille puolueen hallituksen työvaliokunnassa. – En voi yksin taistella Vennamoa vastaan, Korsimo valitti.
Välittömästi Fagerholmin hallituksen muodostamisen jälkeen 6.3.1956 Vennamo uhkasi Miettusta: Tätä minun syrjimistäni vielä kadutte!

Harvoin on Maalaisliiton kokouksissa kuultu sellaista kielenkäyttöä, jota eräät Vennamoa kannattaneet ”takametsien miehet” Nivalassa käyttivät. Erään Oululaisista olleen asutustilallinen puhui näin: ”Täällä on esitetty Maalaisliiton puheenjohtajaksi jatain ”rohvessyöriä”, taisi olla nimeltään Sukselainen. Ei meidän perällä sellaista miestä tunneta, ei ole sielläpäin liikkunut eikä me siitä ole kuultukaan. Mutta ylijohtaja Veikko Vennamo oli kansalle tuttu, hän on kiertänyt syrjäisimmätkin perukat ja auttanut kansaa, hänet me valitsemme puolueen puheenjohtajaksi!”
Äänestyksen tulos oli Vennamon kannalta murskaava: Sukselainen 627 – Vennamo 101. Kun Vennamo hävisi, niin hän menetti myös asemansa puolueessa. Nivalasta alkoi Vennamon etääntyminen Maalaisliitosta. Vennamo perusti oman Pientalonpoikien Puolueen vuonna 1959.
Lähdeaineisto:
Johannes Virolainen: Yhden äänen presidentti ISBN 951-1-08731-2