keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Kesällä 1991 epäilin kovasti....



















Paavo Väyrynen kirjoittaa kirjassaan On muutoksen aika 2 osassa, että kesällä 1991 epäilin kovasti olisko Suomen järkevää hakea jäsenyyttä EY:ssä. Alun perin Suomen ja EFTA-maiden suhde Euroopan Yhteisöön piti järjestää Euroopan Talousalueen (ETA) kautta. Itävalta ja Ruotsi päättivät kuitenkin hakea EY:n jäsenyyttä jo ETA-neuvottelujen ollessa vielä kesken. Sekä Itävallan että Ruotsin päätös hakea EY:n jäsenyyttä perustui pitkälti sisäpoliittisiin syihin. Ruotsin sosiaalidemkraattinen hallitus pyrki tällä tavoin torjumaan lamaa ja kohottamaan puolueen hiipunutta kannatusta. Molemmissa pyrkimksissään se epäonnistui.

Tapasin Ruotsin ulkoministerin Sten Anderssonin Suomessa heinäkuun alussa 1991. Andersson oli yksi innokkaimmista EY-jäsenyyden kannattajista Ruotsissa. Kysyin Anderssonilta, oliko hän varma, että jäseneksi liittyminen on taloudellisesti edullista Ruotsille. Perustelin kysymystä epäilyilläni siitä, olisi jäsenyys taloudellisesti edullinen ratkaisu Suomelle. Andersson vastasi, ettei hän teidä. Sitten hän omasta aloitteestaan kertoi, että sosiaalidemokraattien piirissä on runsaasti jäsenyyden vastustajia. Hän viittasi erityisesti ammattiyhdistysliikkeeseen ja kuluttajaliikkeen näkemyksiin. Kesällä 1991 epäilin kovasti, olisiko Suomen järkevää hakea jäsenyyttä Euroopan Yhteisössä, mutta ryhdyin ennakkoluulottomasti selvittämään asiaa.

Omalta osaltani omaksuin yhdentiskeskustelussa alusta alkaen yleiseurooppalaisen ja jopa maailmanlaajuisen näkökulman. Tämä oli keskeinen johtopäätökseni myös ulkoasiainministeriön Brysselissä kesäkuun alussa 1991 järjestämästä suunnittelukokouksesta. Raportoin kokouksesta presidentti Mauno Koivistolle 7.6. lähettämässäni kirjeessaä. Kirjoitin muun muassa näin: ”Suomen tulisi pyrkiä aktiivisesti vaikuttamaan Euroopan kokonaisarkkitehtuurin muotoutumiseen, jotta se kehittyisi sellaiseksi, että meilläkin olisi siinä kohtuullinen elintila.”

Alusta alkaen pidin tärkeänä myös pohjoismaisen yhteistyön säilyttämistä ja vahivistamista yhdentyvässä Euroopassa. Tähän liittyi myös se ajatus, että voisimme yhteistyöhöön ryhtymällä sitoa Ruotsia muihin pohjoismaihin. Tästä syystä ehdotin edellä mainitussa tapaamisessa Anderssonille, että käynnistäisimme yhteispohjoismaisen selvityksen EY-jäsenyydestä. Tapaamisen jälkeen raportoin keskustelumme suullisesti presidentti Koivistolle Kultarannassa. Myös pääministeri Aho oli paikalla. Presidentin pyynnöstä kertasin käydyn keskustelun hänelle jälkikäteen – 3. heinäkuuta – lähettämässäni kirjeessä. Yhteispohjoismaista EY-selvitystä ei saatu aikaan, mutta yhteydenpito on muutoin ollut tiivistä.

Syksyllä 1991 hallitus pyrki omalta osaltaan hillitsemään julkista keskustelua Suomen jäsenyydestä Euroopan Yhteisössä. Tällä tavalla haluttiin varmistaa Euroopan talousaluetta koskevan sopimuksen syntyminen. Ulkopoliittisen johdon piirissä jäsenyyspäätöstä kuitenkin kaiken aikaa valmisteltiin. Oma ajatustyöni lähti liikkeelle Suomen puolueettomuudesta ja yleensäkin ulkopoliittisesta näkökulmasta. Syyskuun puolivälissä kirjoitin asiasta muistion presidentti Koiviston käyttöön.

Lokakuun lopulla kirjoitin jäsenyskysymyksestä presidentille kirjeen, jolla pohjustin tapaamistamme. Oma kantani oli tuolloin vielä täysin auki. Kirjeelläni pyrin vaikuttamaan presidentin ajatteluun. Presidentti Koivisto oli pidättyväinen EY-jäsenyyttä koskevissa keskusteluissa. Hänen perusajatuksensa oli sama kuin minun: Suomelle oli eduksi toimi ETA-sopimuksen puitteissa. Sain sen käsityksen, että hän oli kallistumassa jäsenyyshakemuksen kannalle.

Joulukuussa 1991 sain kommnetoitavaksi poliittisen osaston päällikön Jaakko Blomebergin laatiman luonnoksen presidentin uudenvuodenpuheeksi. Se oli kirjoitettu siten, että se olisi ilman muuta tulkittu kannanotoksi, että jäsenyyshakemus on jätettävä. Tällainen presidentin julkinen kannanotto olisi vaikeuttanut aisan käsittelyä Keskustan piirissä. Toisaalta ajattelin, että asia olisi hyvä pitää avoimena, jotta kaikkea siihen liittyvää ehdittäisiin harkita. Tästä syystä kirjoitin joulukuun 16. päivänä presidentille kirjeen, jossa kerroin omasta ajattelustani.

Olin tuolloinkin vielä hyvin epäilevällä kannalla Suomen jäsenyyden suhteen. Olin tutustunut Maastrichtin sopimukseen a tulkitsin sitä hyvin kirjaimellisesti. Tämän perusteella uskoin EY:n kehittyvä sellaiseksi ylikansalliseksi ja keskittyneeksi yhteenliittymäksi, johon Suomen olisi vaikea liittyä. Toisaalta epäilin, että emme ehkä saisi neuvotteluissa aikaan meille edullista jäsensopimusta. Vastuuin EY-ratkaisusta oli suuri. Tiesin, että Keskustan kanta riippuisi minun kannanotostan: jos kannattaisin jäsenyyshakemusta, tulisi sen jättäminen todennäköissti puolueessa hyväksytyksi – jos vastustaisin, jäsenyyshakemusta ei hyväksyttäisi. Keskusta kanta taas oli ratkaiseva ajatellen päätöksentekoa hallituksessa.

Lähdeaineisto Paavo Väyrynen On muutoksen aika ISBN 951-0-19108-6

tiistai 29. marraskuuta 2011

Tie Euroopan unioniin



















Itävallan ja varsinkin Ruotsin päätös hakea Euroopan unionin jäsenyyttä kesken Euroopan talousalueen muodostamista koskevien neuvottelujen teki Suomen aseman hankalaksi. Kaiken lisäksi Ruotsi teki päätöksesnä kertomatta siitä etukäteen Suomen poliittiselle johdolle. Ingvar Carlssonin sosiaalidemokraattinen hallitus yritti jäsenyshakemuksella katkaista vaalitappioita ennakoivan äänestäjäpaon oikealle.

Suomessa paine Ruotsin esimerkin seuraamiseen kasvoi. Kokoomuksen johdolla ja myös osalla sosiaalidemokraateista oli vaikeuksia tukea valittua strategiaa, joka lähti siitä, että Suomen ei pitäisi tehdä mitään sellaista, joka vaarantaisi Euroopan talousaluetta koskevan sopimuksen syntymisen. Jos kaikki Efta-maat hakevat kesken neuvottelujen täysjäsenyyttä, mistä löytyy se voima, jola ETA-sopimus rutistetaan läpi?

Pidin jo Paaisikivi-Seuran puhetta kirjoittaessani mahdollisena, että Suomi lähitulevaisuudessa hakee Euroopan unionin jäsenyyttä. Ennen lopullisen ratkaisun tekoa piti kuitenkin saada selvyys neljään tärkeään asiaan. Syntyykö Euroooan talousalue? Minkä suunnan unionin kehittäminen saa joulukuisessa Maastrichtin huippukokouksessa? Junaan ei kannata pyrkiä ennenkuin tiedämme, mihin se on viemässä. Miten jäsenyys vaikuttaisi yhteiskuntaamme ja talouteemme? Miten ulko- ja turvallisuuspoliittiset tarpeemme sovitetaan yhteen unionin velvoitteiden kanssa?

Liikkeelle panemamme selvitystyö tähtäsi paitsi päätöksentekoon valmistautumiseen myös kansalaiskeskustelun vauhdittamiseen. Jos jäseneksi päätettäisiin pyrkiä, yritykselle piti saada kansan laaja tuki. Syksyn virkamiesvalmistelun pohjalta saimme mielestämme tyydyttävät vastaukset kysymyksiimme, ja hallitus muokkasi ne selonteoksi, jonka annoimmme tammikuun alussa 1992 eduskunnalle. Näin synti pohja, jolle hallitus rakensi itse jäsenyyshakemuksen, sitä seuranneen neuvotteluvaiheen ja syksyn 1994 lopullisen päätöksenteon.

Noina kuukausina myös oma kantani lopullisesti kypsyi, Esko Aho kirjoittaa. Näin ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi jäsenyyden hakemisen. Vaikka sekin vaihtoehto tiesi hankaluuksia, vielä suuremman riskin ottaisimme jättäytymällä vapaaehtoisesti laajentumisen ulkopuolelle. Suomen viiteryhmän maat pyrkivät nyt sisään. Siitä seuraisi, että meille tärkeät jäsenyyden ehdot saisivat nyt sisältönsä. Seuraavassa allossa pyrkivien maiden kanssa meillä oli paljon vähemmän yhteistä.

Unionin liittymistä tukivat myös periaatteelliset syyt. Kylmän sodan päättyminen, taloudelliset ja teknologiset mullistuset sekä uudet turvallisuusuhat loivat tilanteen, jossa yksittäisten kansallisvaltioiden mahdollisuudet omin keinoin ratkoa ongelmia kävivät kovin rajallisiksi. Jos halusimme pysyä mukana teknologisessa kehityksessä, edistää turvallisuuttamme tai huolehtia paremmmin ympäristöstämme, meidän täytyi osallistua laajenevaan ylikansalliseen päätöksentekoon. Tietysti oma osuutemme päätösvallasta jäi pieneksi, mutta sekin on parempi kuin tahdoton alistuminen toisten tekemiin valintoihin.

Suomelle Euroopan uninonin jäsenyys merktisi kokonaan muuta kuin sosialistiseen leiriin kuuluneille Keski- ja Itä- Euroopan maille. Me emme olleet liittmssä Eurooppaan. Hteiskuntajärjestyksemme, taloutemme, sivistyksemme ja arvomme ovat muokkautuneet tiiviissä vuorovaikutuksessa muun läntisen Euroopan kanssa. Tässä suhteessa emme olleet tulossa mistään emmekä menossa minnekään.

Selonteon yhteydessä hallitus antoi sitoumuksensa siitä, että jos jäsenyttä hetaan, lopullinen päätös liittymissestä alistetaan neuvoa-antavaan kansanäänestykseen. Tässä asiassa ajattelin eri tavoin kuin presidentti Koivisot, joka omaan varovaiseen tapaansa yritti taivutella luopumaan koko ajatuksesta. Hän vierasti kansanäänesstystä peläten, että sen lupaaminen heikentäisi Suomen asemaa. Pidimme päämme, sillä kansanäänestystä tarvittiin monestakin syystä. Toisen peruselementin hallituksen EU-strategiassa muodostivat niin sanotut reunaehdot. Niiden tarpeen saneli suomalainen todellisuus. Unioni oli rakennettu keskisen Euroopan olosuhteista käsin ja niitä varten. Syntyisi monia ongelmia, jos sen politiikkaa yritettäisiin sellaisenaan soveltaa Suomen kaltaiseen pohjoiseen maahan. Kaikkein hankalimmalta asema näytti kotimaisen elintarviketuotannon ja aluepolitiikan kannalta. Varsinin maataloutta ja elintarviketeollisuutta koskevien vaatimusten kanssa jouduimme vaikeuksiin niin kotona kuin Brysselissäkin.

Jouduimme hankalaan tilanteeseen, kun ulkoministeri Väyrynen ja ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen kävivät kovaa vääntä siitä, kumman vastuulle tulisi jäsenysneuvottelujen käytännön veto. Salolainen vetosi presidentti Koivistoonkin, joka selvästi sympatisoi hänen toiveitaan, mutta jätti ratkaisun hallituksen sisällä tehtäväksi. Uskottavuuden kannalta neuvottelujen jättäminen Salolaisen vedettäväksi oli mahdotonta. Hänen vahvuutensa eivät olleet niissä ominaisuuksissa, joita nyt tarvittiin. Lopputulokseksi tuli tönjako Väyrysen ja Salolaisen kesken. Siinä kaikki hankalimmat mutta samalla tärkeimmät neuvottelualueet tulivat ulkoministeri Väyrysen vastuulle. Sanottiinpa hänestä mitä tahansa, Väyrysen työkykyä ja tapaa hitaa tehtävänsä nyt tarvittiin. Hänelle kuului melkoinen ansio siitä, että edelltykset jäsenshakemuksen jättämislle syntyivät.

Lähdeaineisto Esko Aho Pääministeri ISBN 951-1-14065-5

maanantai 28. marraskuuta 2011

Ulkopoliittisesti vilkas kausi
















Neuvostoliiton kanssa tehty naapuruussopimus muokattiin nopeasti uudeksi Venäjä-sopimukseksi, josta tuli lähes pilkulleen samansisältöinen. Sopimuksen allekirjoittivat pääministeri Esko Aho ja varapääministeri Gennadi Burbulis 20. tammikuuta. Allekirjoitustilaisuudessa Burbulis suitsutti ylistystä. ”Annamme suuren arvn teidän asenteillenne ulkopoliittisiin kysmyksiin ja siihen, miten te olette rakentaneet suhteita Venäjään jo ennen kuin Neuvostoliitto kaatui Venäjän syliin. Suomen politiikka osoittaa hyvää poliittista vaistoa ja kykyä ennakoida tulevaa kehitystä. Se ei perustu päivänkohtaisiin suhdanteisiin.” Samalla 43-vuotias yya-sopimus mitätöitiin.

Julkisuudess täysin salassa näyteltiin vielä ykis näytelmä. Kun sopimus oli allekirjoitettu Koivisto ilmotti Felix Karaseville, ettei hän enää pidä yhteytta Karaseviin. Ja saman tien Koivisto lopetti käytännön, että Suojelupoliisi toimi Suojelupoliisi toimi presidentin suorassa valvonnassa. Muutaman viikon päästä Karasev poistui Suomesta, ja asettui myöhemmin eläkeläisenä entiseen kotikaupunkiinsa Pietariin. Karasevin tavoin Suomesta poistui kymmeniä entisiä KGB- ja Nkp-mieiä. Osa palasi vuosien kuluttua Tehtaankadulle, osa siirti muihin töihin.

Kun idänsuhteet oli saatu selviksi Koivisto saattoi ryhtyä näkyvämmin järjestämään lännensuhteita. Tärkeintä oli saada Ahon hallitus hväksymään jäsenyys, mikä ei taas olisi onnistunut ilman Ahoa ja Väyrystä. Kun keskustan johtomiehet eivät julkisuudessa rohjenneet kannattaa jäsenyyden hakeista, pistettiin avustajat asialle. Ahon maatalouspoliittinen avustaja Esa Härmälä, joka oli virkavapaalla MTK:n palveluksesta, ähetettiin Munakunnan seminaariin perustelemaan jäsenyyttä. Härmälä perusteli EY:n jäenyyttä sillä, että maatalous pääsee samalle viivalle kuin muukin elinkeinotoiminta. ”Meilläkin täytyy olla oikeus siihen, että kaikkien suomalaisten mielestä teemme arvokasta ja kansantaloudellisesti hyödyllistä työtä. Meilläkin täytyy olla oikeus siihen, mitä sodanjälkeisellä sukupolvella oli. Heitä kannustettiin tuottamaan. EY.n jäsenenä kaikkien suomalaisten yhteinen etu olisi mahdollisimman korkea maataloustuotanto, suuren osuuden pitäminen kotimarkkinoista ja vienti muihin EY-maihin.” ”Minun sukupolveni tulisi kuitenkin saada vapaus yrittämiseen, mitä nykyinen maatalouspolitiikka ei riittävästi anna.”
”Eduskunnan selkeän enemmistön kannattaessa jäsenyyden hakemista, tulee myös maatalousväestön miettiä, minkälaisen hallituksen he soisivat neuvotteluista vastaavan, jos ne joka tapauksessa aloitetaan, Härmälä muistutti viljelijöitä.

Keskusta kehitti EY-jäsenyyskysymyksestä suuren näytelmän. Kaikkiaan 18 000 henkeä osallistui keskustan laajaan järjestökierrokseen. Seurasin Väyrysen ja Pokan esiintymistä Seinäjoella jäsenyyden vastustajien pesäpaikassa, Unto Hämäläinen kirjoittaa. Tunnelma oli perin kiihkeä. Pokka oli ankarasti jäsenyyttä vastaan. Väyrynen piti taitavasti korttinsa piikossa, maakuntakokous oli tiukasti ”vastahan”. Sama toistui muuallakin Suomessa. Keskustan kannattajakunnan enemmistö oli asiallisesti jäsenyyttä vastaan.

Pitääkseen paikkansa ulkoministerinä ja hallituksen koossa Väyrysen ei auttanut muuta kuin taipua jäsenyyden hakemisen taakse. Aho ja Väyrynen ilmoittivat helmikuun alussa kannattavansa jäsenyyden hakemista. Väyrysen kanta oli näissä vaiheessa hyvin ratkaiseva. Jos hän olisi kääntynyt vastustajaksi. Aho ei olisi yksin saanut jäsenyytt puoltavaa näkemystään läpi. Tämä olisi merkinnyt siinä tilanteessa hallituksen eroa. Kokoomuksessa oli jo tehty kassakaappipäätös hallituksesta lähdöstä, ellei jäsenhakemusta jätettäisi. Sdp uhkasi hallitusta välikysymyksellä.

Koivisto auttoi Ahoa. Valtiopäivien avajaispuheessa Koivisto liputti ensimmäisen kerran jäsenyyden puolesta, mutta ei sanallakaan puuttunut ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Ilmoitettuaan myöhemmin kantansa Koivisto siirtyi perustelemaan. Maan pitää pysyä asuttuna kaikilta osin, maatalouden on oltava elinvoimaista, elintarvikkeiden ja puun tuotannon jatkuvuus omassa maassa pitää varmistaa, metsät on merkittävä luonnonvaramme.
Kun maataloutta oli pitkään maaiteltu mukaan, Koivisto muistutti myös viennin merkityksestä ja talouden tosiasioista: ”Myös maatalous on tullut yhä enemmän riippuvaiseksi tuontipanoksista, joista se syö itse enemmän , kuin elintarvikkeiden tuonnilla ansaitsee.” Helmikuun lopulla hallitus pääsi sopuun yhteisestä EY-tiedonannosta. Siihen oli sisällytetty myös ns. kansallinen tukipaketti siltä varalta, jos kaikki Suomen vaatimukset eivät menisi läpi jäsenneuvotteluissa. Kokoomus pisti nimensä vekseliin, jota se sai katua.

Kansalliseen tukipakettiin vedoten Aho sai tahtonsa läpi keskustan eduskuntaryhmässä ja puoluevaltuuskunnan kokouksessa äänestyksen jälkeen. Hallituksen tiedonanto oli Aholle kätevä tapa viedä asia eduskuntaan. Keskustan ryhmässä oli voimakasta henkeä jäsenyyttä vastaan. Aho lannisti vastustajia uhkaamalla erolla ja uusilla vaaleilla. Se ei taas ollut koivin koukutteleva vaihtoeht, sillä edellisistä vaaleista oli vain vuosi aikaa.

Eduskunnan monimutkaisessa äänestysmyllyssä todelliset rintamalinjat, jäsenyyden kannattajat ja vastustajat, tulivat esille numeroin 133-60. Kolme äänesti tyhjää ja kolme oli poissa. Vastustajien joukossa oli runsaat kaksikymmentä keskustan kansanedustajaa, kaikki vasemmistoliiton edustajat sekä osa Rkp:n, vihreiden, maaseudun puolueen ja kristillisten edustajista. Välittömästi äänestyksen jälkeen presidentti Mauno Koivisto ja pääministeri Esko Aho allekirjoittivat hakemuksen. Alivaltiosihteeri Veli Sundbäck pisti asiakirjan salkkuunsa ja lensi Brysseliin. Illalla klo 19.25 Sundbäck ja Liikanen veivät hakemuksen EY:n ministerineuvostoon. Vastassa olivat neuvoston pääsihteri ja puheenjohtajamaan Portugain pysyvä edustaja. EY-jäsenyyshakemuksen jättäminen, yya-sopimuksen purkaminen ja Venäjäsopimuksen allekirjoittaminen tapahtuivat muutaman viikon aikana. Suomen ulkopolitiikassa ei sodan jälkeen ollut ollut yhtä vilkasta kautta.

Lähdeaineisto Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-5

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Kysymys rajoista



















Suomi antoi luonnoksen yya-sopimuksen korvaavasta sopimuksesta Neuvostoliitolle 9. lokakuuta. Venäjän MID:n edustaja osallistui Neuvostoliiton valtuuskuntaan jonkilaisena tarkkailijana. Toisella neuvottelukierroksella Neuvostoliiton kanssa Helsingissä 4.-5. marraskuuta saatiin sopimusteksti valmiiksi niin, että jäljelle jäi jurdinen ja muu tarkistus ja käännösten vertailu. Ulkoministeri Paavo Väyrynen tapasi 9. syyskuuta Moskovassa pidetyn Etykin ihmisoikeuskonferenssin yhteydessä Venäjän ulkoministerin Kozyrevin. He keskustelivat sopimussuhteiden luomisesta Suomen ja Venäjän välillä, sen pohjalta, mitä Koivisto ja Jeltsin olivat kesäkuussa päättäneet. Samalla kun Koiviston aloite vaikutti Moskovassa, alkoi julkinen keskustelu yya-sopimuksesta Suomessa kiihtyä.

Ensimmäinen neuvottelukierros Venäjän MID:n kanssa käytiin 27.-28. marraskuuta Helsingissä. Venäjän valtuuskuntaa johti varaulkoministri Kolokolov, Suomen valtuuskunta oli sama kuin neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa. Uusi saapurisopimus Neuvostoliiton kanssa julkistettiin parfoimispäivänä 9. joulukuuta. Paljon huomiota sa kysymys rajoista. Miksi Suomen oli jälleen kerran vahvistettava maiden välisen rajan loukkaamattomuus? Toisaalta todettiin myös, että rajojen muuttamiseen tarjosivat Etkin periaatteet mahdollisuuden. Myös Suomen aktiivista yritystä neuvotella a allekirjoitaa uusi sopimus rapautuvan Neuvostoliiton kanssa arvosteltiin. Julkisissa reaktioissa näkyi tyytyväisyys siitä, että ei ollut yya-sopimuksen tyyppisiä ”kahdenkeskisiä sotilasartikloja, ei avunantosopimuksia eikä muita kiristysruuveja!. Uusi sopimus ei olisi voinut muodostua esteeksi Suomen EY-jäsenyydelle. Presidentti Koivisto oli jo syyskuisessa viestissään Gorbatshoville viitannut Neuvostoliiton ja Saksan sopimukseen ja Väyrynen ja Pankin New Yorkissa Saksan ja Ranskan sopimuksiin mallina uudelle sopimukselle.

Suomen luonnosta laadittaessa arvioitiin keskeisiksi sopimuskohdiksi eritisesti menettely kansainvälisissä ristiriidoissa, kysymys turvallisuustakuist ja kysyys rajoista. Painotus kahteen ensin mainittuun juotui luonnollisesti yya-sopimuksen perinnöstä. Rajakysymys osoittautui neuvottelujen vaikemmaksi. Kuten aiemmin on todettu, taustalla oli Suomessa käynnissä ollut keskustelu Karjalan palauttamisesta. Esimerkiksi ulkoministeri Väyryseltä tiedusteltiin eduskunnan kyselytynnilla 3. lokakuuta kahteenkin kertaan, aikooko Suomi ottaa tulevissa sopimusneuvotteluissa esille Karjalaa ja muita luovutettuja alueita koskevat asiat. Väyrynen vastasi:”Hallituksen tiedossa on, että Neuvostoliitto ja Venäjä eivät ole halukkaat keskustelemaan aluekysyyksistä. Näin ollen Suomen hallitus ei aio ottaa niitä asioita esille.” Väyrysen vastauksesta huolimatta suomalainen Karjala-keskustelu oli todennäköisesti lähettänyt Moskovaan signaalin, että Suomi saattaisi enemmin tai myöhemmin ryhtyä vaatimaan luovutettujen alueitten palauttamista. Suomen linJ omaksumisessa presidentti Koiviston asenne oli määräävä. Hän keskusteli 4. lokakuuta Ahon kanssa sopimusneuvotteluista, muun muassa rajojen pysyvyydestä. ”Minun kantani on ollut, että rauhansopimuksen pitäisi riittää ja että mikään uusi sopimus ei lisää siihen mitään, mistä aikaisemmin on sovittu. Tulee hankala tilanne, jos Neuvostoliitto haluaa rajakysymyksessä uusia toteamuksia. Jos ne torjumme, niin se rohkaisee Karjala-keskusteluamme. Olisi hyvä, jos Neuvostoliitto ei sitä kysymystä lainkaan ottaisi esille.”

Kun Suomen luonnosta laadittiin, suhtautuminen Karjala-keskusteluumme oli hallituksessa esillä uuden suullisen eduskuntakysymyksen muodossa. Ulkoministeri Väyrynen vastasi siihen 10. lokakuuta eduskunnan täysistunossa nojautumalla edellä selotettuihn Etykin periaatteisiin ja vahvistamalla, että Suomella ei ollut aluevaatimuksia.

Oli sovittu, että Väyrynen ja Sevardnadze allekirjoittavat hny-sopimuksen 18. joulukuuta Moskovassa. Viimeksi mainittu oli 20. marraskuuta Gorbatshovin pyynnöstä palannut Neuvostoliiton ulkoministeriksi erotetun Pankinin tilalle. Väyryselle pyydettiin Moskovassa käynnin yhteydessä tapamista myös Venäjän ulkoministerin Kozyrevin kanssa. Mutta Venäjä asettui edellisenä päivänä vastustamaan allekirjoitusta, mihin Sevardnadze. Väyrynen perui viime hetkellä Moskovan matkansa. Neuvostoliiton MID, mukaan lukien Sevardnadzen virka, lakkautettiin 19. joulukuuta.

Suhteiden perusteita koskeva sopimus allekirjoitettiin 20. tammikuuta 1992 Helsingissä. Suomen puolelta allekirjoittajina oli pääministeri Aho ja Venäjän puolelta valtiosihteeri Gennadi Burbulis. Hänen asemansa vastasi varapääministeriä tilanteessa, jossa Jeltsin vielä muodollisesti piti itsellään pääministerin tehtäviä.

Koivistolla oli kielteinen kanta Karjalan palautukseen
http://e-aho-muutablog.blogspot.com/2008/12/koivistolla-oli-kielteinen-kanta.html

Mauno Koivisto esti Karjalan palautuksen
http://e-aho-muutablog.blogspot.com/2008/12/mauno-koivisto-esti-karjalan.html

Koivisto ja Väyrynen kykenivät estämään Karjalan palautuksen
http://e-aho-muutablog.blogspot.com/2008/12/koivisto-ja-vyrynen-kykenivt-estmn.html


Lähdeaineisto Jaakko Blomberg Vakauden kaipuu ISBN 978-951-0-37898-3

lauantai 26. marraskuuta 2011

Keskustan johtajuuskiista



















Ahon hallituksen kaksi ensimmäistä vuotta Suoessa käytiin merkillistä keskustelua hallituskysymyksen ympärillä. Ensin valettiin kannuja siitä, milloin hallitus kaatuu omaan mahdottomuuteensa ja sen jälkeen ryhdyttiin puuhaamaan hallituksen laajentamista sosiaalidemokraateilla. Hallituksen puolelta pelimiehiä löytyi keskustasta, mutta myös sosiaalidemokraatit olivat kovasti aktiivisia sen jälkeen, kun Ulf Sundqvist oli valittu puolueen johtoon.

Seurasin tätä keskustelua ihmetyksen vallassa. Keskusteluja käytiin paljon ilman, että keskustapuolueen puheenjohtaja olisi ollut niistä tietoinen. Ajateltiinko tosiaan, että kun kaverit löytävät toisensa, etujen ristiriidatkin ratkeavat kuin itsestään. Jos vain oikeat, toistensa kanssa toimeentulevat ihmiset jakavat hallituspaikat, niin jollain tavalla vaikeuksista selvitään. Alkuvuodesta 1993 keskustelu ei osoittanut laantumisen merkkejä, päinvastoin, se otti uusia kierroksia.

Keskustelin Sundqvistin kanssa 12. helmikuuta ja totesin hänelle, että yhteistyön runsas tarjoaminen SDP:n taholta synnyttää kuvan, että oppositiopuolueella on kauhean kova kiire päästä hallitukseen. Niin ei pitäisi olla. Vaikeudet ovat lisääntymässä, eivät vähentymässä. En usko, että sosiaalisemokraattisella puolueella on mitään erityisiä, ennennäkemättömiä lääkkeitä, jotka jotian pikaista parannusta toisivat. Mukaanmeno tarkoittaisi osallistumista hankalien asioiden hoitamiseen ja jos niihin kauheasti osoitetaan innostusta, niin kysytään, mikä nyt on, kun on niin kova tarve.

Väyrynen lähetti minulle 15. helmikuuta 1993 kirjeen, jossa hän sysäsi syn hallituskeskustelun aloittamisesta sosiaalidemokraattien niskaan, mutta kertoi samalla WIDER-operaation käynnistymisestä. Väyrnen kertoi, että viimeisten parin viikon aikana oli kulissien takana käyty hallituspolitiikkaa koskevia keskustelua. Hän oli tavannut 28. tammkuuta 1993 edellisen hallituksen sosiaalidemokraattisen sisäministerin Jarmo Rantasen, Väyrysen mukaan tämän pyynnöstä.

”Hän tunnusteli mahdollisuutta parantaa suhteita Keskustan ja SDP:n välillä jopa siinä määrin, että voisimme palata keskinäiseen hallitusyhteistyöhön. En antautunut substanssikeskusteuun hnen kanssaan, vaan kehotin ensi sijassa ottamaan yhteyttä Seppo Kääriäiseen. Sekä Antti Kalliomäki ja Erkki Tuomioja sekä Lauri Ihalainen ovat sittemmin olleet yhteydessä Kääriäiseen. Näissä keskusteluissa on käynyt ilmi SDP:n mielenkiinto tulla hallitukseen ja SAK:n valmius ajaa hyvin vastuuntuntoista tulopolitiikkaa, jos hallitustilanne korjautuu. Näissä keskusteluissa on käsitelty myötäsukaisessa hengessä ajatusta, että allekirjoittanut voisi vetää mahdollisesti syntyvää uutta hallitusta. Kääriäinen on kertonut keskusteluistaan myös Esko Aholle.

Halusin informoida Sinut ylle merkitystä sen vuoksi, että julkisuudessa on jälleen kerran väitetty minun olevan liikkeellä hallitusasiassa. En ole ollut. Aloite on tullut SDP:n suunnalta. En ole keskustellut asiasta muiden kuin oman puolueeni kärkimiesten kanssa. Sen voin tässä todeta, että oma luottamukseni nykyiseen hallitukseen on heikkenemään päin- Tarve laajan yhteisymmärryksen syntymiseen on kasvanut. Esko Ahon pusero tuntuu olevan jo aika tyhjä. Oma asemani keskeisistä EY-neuvotteluista vastaavana ministerinä on tukala, kuten Sinulle viime marraskuussa kerroin.”


Väyrynen siis kertoi, että
a) aloite keskusteluista oli tullut SDP:n taholta, että
b) hän itse ei ole liikkeellä hallitusasiassa, että
c) Aho on tietoinen keskusteluista, joissa
d) Väyrysen tulevaa pääministeriyttä on käsitelty ”myötäsukaisessa hengessä” ja ettei Väyrynen ollut keskustellut asiasta muiden kuin oman puolueensa kärkimiesten kanssa. Tarkastelen hallussani olevan materiaalin nojalla, miltä keskustelujen kulku näytti muitten kertomana.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Kaksi kautta 951-26-3947-5

perjantai 25. marraskuuta 2011

Pääministeri uhkaa hallituksen erolla



















Helmikuun 28. päivänä 1992 Aho pyytää ja saa Keskustan puoluevaltuuskunnalta ja eduskuntaryhmältä avoimen valtakirjan toimia parhaaksi katsomallaan tavalla Euroopan yhteisön asiassa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Keskustassa oltaisiin yksimielisesti yhteisöön liittymisen kannalla, puolue on edelleen jakautunut kahteen suunnilleen yhtä suureen leiriin vastustajien määrän ollessa koko ajan hiukan kannattajien määrää isompi.

Hallituksen esitys Suomen jäsenhakemuksen jättämisestä Euroopan yhteisölle tulee eduskunnan käsittelyyn 10. huhtikuuta 1992. Ennen äänestystä Keskustan eduskuntaryhmä kokoontuu vielä viimeisen kerran keskustelemaan äänestyksestä. Monet kansanedustajat epäilevät koko hakemuksen järkevyyttä ja haukkuvat hankkeen; näyttää siltä, että Ahon oma eduskuntaryhmä ei äänestyksessä ehkä kannata hallituksen esitystä. Kannattajat eivät juuri puhu, vain vastustajat ovat äänessä.

Vaikka Aho tietää, että eduskuntaryhmän enemmistö kuitenkin kannattaa esitystä, vastaan äänestäjien määrä näyttävän nousevan isoksi. Vähän ennen äänestystä hän nousee ja ilmoittaa, ettei hallituspuolueiden keskeinen eduskuntaryhmä voi mennä näin tärkeässä asiassa äänestykseen rivit hajallaan; hän voi tehdä keskustelusta sen johtopäätöksen, että pääministein on äänestyksen jälkeen mentävä ilmoittamaan presidentille erostaan.

Ahon selvä uhkaus muuttaa ryhmän kannan. Eduskunta äänestää hallituksen esityksen puolesta 108 vastaan 55. Tyhjää äänestää kuitenkin 32 kansanedustajaa. Presidentti voi allekirjoittaa jäsenhakemuksen, se voidaan jättää, ja hallitus voi ryhtyä neuvottelemaan ehdoista, joilla Suomi Euroopan yhteisön jäseneksi liittyy.

Ahon hallitukselle tulee vasta vuosi täyteen 28. huhtikuuta 1992; paljon on ehtinyt sen vuoden aikana tapahtua. Maailma on toisen näköinen kuin hallituksen aloittaessa taivaltaan, ja kovin vähän on vettä muutaman kerran hallituslaivan kölin alle jäänyt sen purjehtiessa talouspolitiikan karikkoisia vesiä. Myös julkisuus, joka on vuotta aikaisemmin ollut innostunut nuoren pääministerin tuoreudesta , on jo löytänyt hänessä monta muutakin vikaan kuin huonon lauluäänen.

Silti julkisuudenkin on myönnettävä, että Aho edustaa maata hyvin. Toukokuun alussa Ahot käyvät Yhdysvalloissa virallisella vierailulla. Aho tapaa Bushin ja esiintyy Washingtonin lehdistöklubilla niin, että saa parkkiintuneet amerikkalaiset lehtimiehetkin innostumaan.

Kesäkuussa Keskusta pitää puoluekokouksen Kokkolassa. Kokous on sopuisa, vaikka varsinkin maatalousministeri Martti Pura on varautunut läksytykseen maanviljeilijöiden taholta. Myöskään Kauko Juhantaloa, kauppa- ja teollisuusministeriä, ei julkisesti tentata hänen taloussotkuistaan, joita ollaan nostamassa julkisuuteen. Ja vaikka puoluesihteeri Erja Tikan työ ei ole koettu vastaavan siihen kohdistuneita odotuksia, kukaan ei julkisesti nouse häntä arvostelemaan. Puolue tiivistää rivejään vaikeana aikana.

Aho runnoo läpi päätöksiä, joita uskoo tarvitsevansa vielä ennen kuin hallituksen aika on lopussa. Hän ei päästä puoluekokousta kokonaan sulkemaan ovia viidenneltä ydinvoimalalta, koska energiapolitiikassa näytetään ajauduttavan umpikujaan, jossa ydinvoimalaa ei saa rakentaa eikä vaihtoehtoisia energioita löydy tai niitä ei saada maahan.

Puoluekokoue tukee myös Ahon talouspoliittista lintaa, vaikka hallituksen ankarat säästötoimenpiteet laskevat elintasoa varmasti; vähitellen aletaan tajuta, ettei muuta tietä ole lamasta ulos. Aho puhuu puolllueväelleen myös siitä, että ammattiyhdistysliikkeestä ei saa muodostua maahan toista oppositiota, joka kaataa hallituksia; hallituksen kaatuminen on jätettävä parlamentaarisen opposition tehtäväksi.

Ahon hallitusta on jo toukokuusta lähtenyt kaatamaan STTK:n puheenjohtaja Esa Swahljung. Hän on suivaantunut siihen, ettei saa Aholta tarpeeksi arvostusta liitolleen ja sen puheenjohtajallle; Swahljungin mielestä Aho pitää Ihalaisen SAK:ta ainoana varsinaisena keskusjärejstönä, jonka kanssa hallituksen kuuluu neuvotella.

Swahljung ottaa yhteyttä Väyryseen 19. toukokuuta 1992 ja ehdottaa, että Ahon hallitus kaadettaisiin ja maahan perustettaisiin kolmen suurpuolueen hallitus, joka pystyisi pelastamaan maan. Sen hallituksen päämininisteri olis Väyrynen. Väyrynen mieltyy ajatukseen, kuuntelee kiinnostuneena, mutta pitää riskejä liian suurina. Aholta nämä yritykset eivät jää huomaamatta. Häneltä ei jää myöskään huomaamatta, että Keskustan entinen puoluesihteeri Seppo Kääriäinen ja Ahon hallituksen maatalousministeri Martti Pura ajavat keskikesällä 1992 hänen selkänsä tapana hallituspohjan laajentamista ja pääministerin vaihtoa. Heillä on SDP:n puolelta juonia punomassa Antti Kalliomäki.

Lähdeaineisto: Antti Tuuri Elosta ja maailmasta ISBN 951-1-16599-2

torstai 24. marraskuuta 2011

Suomi hakee Euroopan unionin jäsenyyttä



















Joulukuun 1991 ja maaliskuun 1992 välisenä aikana integraatioaktiviteetti oli maassa erittäin suurta: oli päätettävä jäsenyshakemuksen jättämisestä. Asiallisesti ottaen valmstautuminen tapahtui hvin lyhessä ajassa, sillä vielä muutamaa vuotta aiemmin virallinen Suomi ei edes haaveillut asiasta, eikä pitkäntähtäimen liittymissuunnitelua ollut. Liittyminen oli improvisoitava nopeasti. Historiallinen tietous EY:stä oli yleisesti ottaen hyvin ohutta Suomessa. Poliittinen tahto systemaattisen tutkimuksen edistämiseksi oli puuttunut.

Hallitus antoi 9.1.1992 eduskunnalle EY-asiasta seonteon, joka oli laaja 52-sivuinen asiakirja. Sen keskeinen johtopäätös Suomen osalta oli, että mikäli Suomi haluaa päästä mukaan samaan neuvottelukierrokseen kuin Itävalta ja Ruotsi, olisi päätös asiasta tehtävä heti alkuvuodesta 1992. Puolueet toimivat. Kokoomus järjesti 22.2.1992 EY-politiikkaa koskeneen puoluevaltuuston ja eduskuntarhmän yhteiskokouksen. Kokoomuksen Eurooppaneuvosto teki sille esitksensä kannaoton keskeisistä kohdista. Arvomaailma nousi esille: Suomi tunnustaisi EY- jäsenyyshakemuksellaan jakavansa samat perusarvot kuin Euroopan yhteisökin: demokratia, vapaus oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet ja markkinatalous.

Hallitus järjesti 23.2.1992 kansallisen EY-päivän. Sen taustaksi Salolainen selvitti, että kansalaismielipide ei ollut kehittynyt tarpeeksi EY-myönteiseksi. Hän vetosi, että kaikki kansanedustajat osallistuisivat omissa vaalipiireissään järjestettäviin tilaisuuksiin. Jäsenhakemksen menettelytavat alkoivat selvitä. Kansanedustaja Zyskowicz selvitti toimivaltasuhteita siten, että presidentti yksinkin saattaisi perustuslain mukaan jättää jäsenyyshakemuksen. Hallitus kuitenkin ilmoittaisi oman kantansa asiasta. Kun hallitus oli tehnyt päätöksensä, eduskunta puolestaaan ilmoittaisi, nauttiiko hallitus enää sen luottamusta.

Hallitus päätti 27.2.1992 jättää jäsenhakemuksen. Sen jälkeen hallitus antoi eduskunnalle tiedonnannon luottamuksen mittaamiseksi. Keskusta osallistui jäsentalkoisiin merkittävällä panoksella. Se järjesti laajoja kansalaiskeskustelujen sarjoja eri puolilla maata. Yleisössä oli paljon ajatuksen vastustajia. Kajaanin Kaukametsän tilaisuudessa 24.1.1992 pääministeri Esko Ahon johdolla kokoontunut kansalaiskokous äänesti Suomen EY-jäsenyyshakemuksen nurin äänin 368-170. Vaikka tämä otos ei ollut kuin yhden kokouksen anti, se oli oireellinen. Tilaisuudessa esiintyi myös presidenttipeliin valmistautunut Kainuun Sanomien päätoimittaja Keijo Korhonen. Hänestä tuli pian ksi EY-vastaisuuden keskeisistä apostoleista. Hän syytti jo tässä vaiheessa pääministeri Esko Ahoa lupaustensa pettämisestä. Aho kun oli tullut eduskuntavaalien alla sanoneeksi, ettei Keskusta tue EY-jäsenhakemuksen jättämistä.

Keskustan puoluevaltuuskunnan ja eduskuntaryhmän yhteiskokous päätti 29.2.1992, että se hyvksyi EY-jäsenyyshakemuksen jättämisen hallituksen tiedonnan mukaisesti. Maa alkoi jakaantua EY-myönteiseen etelään ja -vastaiseen pohjoiseen, joskin jakolinjoja ilmaantui useita. Koultustaso oli tässä suhteessa keskeinen. Hyvin koulutetut olivat myönteisempiä. Maatalous alkoi profiloitua pian lähes yksimielisen kielteisenä alana, paine kohdistui ennen kaikkea Keskustaan.

Maatalous joutui erityisen huomion kohteeksi, koska se joutuisi suurmpien muutosten kohteeksi. Siitä Keskusta nosti kuuluisat reunaehtonsa pöydälle. Valtapoliittisesti olikin tärkeätä ottaa maatalous huomioon laveasti, sillä se oli erittäin merkittävä asia Keskustalle. Sdp:n ja Kokomuksen samankaltaiset näkemkset EY-asiassa pitivät silti Keskustaa pihdeissä Sdp:n oppositioasemasta huolimatta, joskin Keskustan vaa´ankieliasema ymmärrettin hyvin.

Hallitus antoi maaliskuussa 1992 eduskunnalle tiedonannon Suomen E-jäsenyydestä. Hallitus oli tehnyt historiallisen päätöksen. Tiedonnannon taustamuistiota oli valmistellut pieni ministeriryhmä. Suomi lähtisi ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassaan siitä, että Suomi olisi sotilaallisesti liittoutumaton ja että Suomi puolustaisi omaa aluettaan. Toinen päähallituspuolue, Suomen Keskusta, terävöitti perintönsä mukaista roolia: matalous-Suomen puolustaminen nousi väkisin pinnalle. Sen 1980-luvun systemaattinen pyrkimys kaupunkeihin sai väistyä ja puolue keskittyi parhaaseen osaamisalueeseensa. Kristillisten ministeri Toimi Kankaanniemi jätti erivän mielipiteensä, jonka loppuponsi kuului: ”Totean, että en tue Suomen EY-jäsenhakemusta”. Kristillisten politiikka muodostui hankalaksi asiaksi hallitukselle, puolueessa oli vahvaa ET-vastustusta.

Keskustelu eduskunnan suuressa salissa käytiin 16.-18.3.1992 ja äänestys tapahtui 18.3.1992. Kehitys oli ollut Suomessakin erittäin nopeata. Ei ollut kolmea vuotta kulunut siitä, kun asiaa oli pidetty mahdottomana. Presidentti Koivisto oli lakannut vastustamasta EU-jäsenyytä vasta Neuvostoliiton lakattua olemasta olemassa.

Äänestykset hallituksen EY-hakemuksesta ja luottamuksesta oli monipolvinen prosessi. JAA-Ei asetelma toistui neljä kertaa. Alussa vastakkain olivat Aittoniemen ja Helle/Pulliaisen ponnet. Jälkimmäinen voitti, joka joutui Jaakonsaaren pontta vastaan, joka voitti. Jaakonsaari jouti Donneria vastaan ja hävisi. Lopulta puhemiehen hallitusta tukenut äänestysehdotus voitti koko ketjun lopulta 133-60. Kolme edustajaa äänesti tyhjää ja kolme oli poissa. Hallitus sai luottamuslauseen ja saattoi alkaa sorvata piakkoin Brysseliin hakemusta jotak jätettiin 18.3.1992.

Lähdeaineisto Jukka Seppine Mahdottomasti mahdollinen ISBN 951-566-063-7

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Pankkikriisiselvitys -karmea totuus julki











Tämä on ehkä tähän saakka mittavin selvitys Suomen 1990-luvun lamasta ja pankkikriisistä. Tämä on samalla myös karu totuus niistä moraalittomista, laittomista ja rikollisista menettelytavoista, joita silloin käytettiin. Poliisi ei ole tutkinut asioita, eikä syyttäjä ole syyttänyt eikä laillisuusvalvoanta ole nähnt asioissa laitonta, rikoksista puhumattakaan. Oikeuslaitos on menetellyt vastoin lakia. Totuus on armoton.

Lama Suomessa syveni yhä
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2011/09/lama-suomessa-syveni-yha.html

Vuosi 1992 – Salaiseksi julistettu SSP-sopimus – ns. Koiviston konklaavi
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2011/10/vuosi-1992-salaiseksi-julistettu-ssp.html

Viimeinen taistelu ja valuuttavarannon ehtyminen syyskuussa 1992
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2011/10/viimeinen-taistelu-ja-valuuttavarannon.html

Oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus Linnassa 06.05.1992 kl 19.00
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2011/10/oikeuspoliittinen-keskustelutilaisuus.html

Elinkelpoiset yritykset jätettiin pankkien mielivallan kohteeksi
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2011/10/elinkelpoiset-yritykset-jatettiin.html

Suomen suurin omaisuudenryöstö – yrityksiä kaadettiin massamuotoisesti
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2011/11/suomen-suurin-omaisuudenryosto.html

Taloudellinen katsaus 1992-1993 – syöksykierre ei oikene
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2011/11/taloudellinen-katsaus-1992-1993.html

Menestyvistä yrittäjistä tuli syrjittyjiä työttömiä
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/menestyneist-yrittjist-tuli-syrjittyj.html

Lama ja oikeus – pankkikriisin jälkiä etsimässä
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/lama-ja-oikeus-pankkikriisin-jlki.html

Lue koko kirja tästä linkistä
http://www.promerit.net/lamanpelurit.html
(->klikkaa kohtaan: Fulltext)

Oikeuslaitos suosii valtiota
http://www.kauppalehti.fi/5/i/yritykset/yritysuutiset/?oid=20110678665

Syyttäjän esteellisyys ja oikeudenmukainen oikeudenkäynti
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2008/11/syyttjn-esteellisyys-ja.html

Paavo M. Petäjän väärä lausuma korkeimmalle oikeudelle
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2009/05/paavo-m-petajan-vaara-lausuma.html

Se on siinä – Paavo M. Petäjän väärä lausuma korkeimmalle oikeudelle
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2011/01/se-on-siina-varatuomari-paavo-m-petajan.html

Arsenal – Suomen suurin hautausmaa





















Laman synkimmistä vuosista on kulunut jo reilut kymmenen vuotta, mutta vieläkään ei tiedetä tarkasti, kuinka monta pankkivankia elää keskuudessamme. Laman syitä ja seurauksia on punnittu ja selitelty monissa virallissa työryhmissä. Usein on tultu ainoaan oikeaan selitykseen: olemme kaikki syyllisiä. Pula-ajan päättäjille ainoan totuuden asiassa selitys on ollut vapauttava, toisin kuin tavallisille kansalaisille, joiden velkavankeus on ylittänyt inhimillisen sietokyvyn.

Nyt velkavangeille kuitenkin koitaa vapaus, kun 15 vuoden kakun jälkeen lama-ajan velat annetaan lopullisesti anteeksi. Mutta saavatko he todistuksesi vapautumisestaaan haltuunsa alkuperäiset velkakirjat vankeusajaltaan? Laki antaa velkojille mahdollisuuden haudata todisteet lopullisesti ilman vahingonkorvauskanteita. Lipposen hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa marras-joulukuun vaihteessa 1999 käsiteltiin Arsenalin saatavakannan myyntiä. Läsnä olivat pääministerin lisäksi mm. Sauli Niinistö, Olli-Pekka Heinonen, Sinikka Mönkäre ja tietenkin Vasemmistoliiton Suvi-Anne Siimes, jonka toimeenkuvaan kaupan junailu kuului. Muutaman kuukauden kuluttua omaisuudenhoitoyhtiöt Arsenal Oyj ja Arsenal-SSp Oy myivät pääoma-arvoltaan 12 miljardin markan saatavat 600 miljoonan markan kauppahintaan Aktvi Hansa Oy:lle ja C&A Finland Oy:lle. Valtion puolesta kauppakirjan allekirjoitti Suvi-Anne Siimes.

Kauppa innosti velkavankeja kysymään, miksi saatavat myyntiin ulkomaalaistaustaisille norjalais-tanskalaisille perintäyhtiöille ja miksi kauppa tehtiin ”hullujen päivien hinnoilla”? Koko kauppa piti sisällään 76 000 saatavaa ja noin 60 000 velkavankia. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon perintäkelvottomia ja jo kertaalleen maksettuja velkoja koko paketti sisälsi. Jälkeenpäin kävi ilmi, että kauppasumma oli 70 miljoonaa markkaa suurempi kuin aikaisemmin oli ilmoitettu, mutta omaisuudenhoitoyhtiö joutui pudottamaan hintaa. Osa myydyistä veloista olikin hoidettu. Loppumaton sekoilu ja asiantuntemattomuus pankkikriisin hoidossa eivät kuuluneet vain Esko Ahon hallituksen etuoikeuksiin. Vuotta myöhemmin myös Arsenalin oma tarkastusvaliokunta todisti oan lainoista olevan perintäkelvottomia. Velallisten kohtelussa ei ollut mitään kohtuutonta.

Valtiontalouden tarkastusvirastao oli useaan otteeseen tutkinut Arsenalin tekemisiä ja peremmminkin tekemättä jättämisiä. Toisen valtionvarainministerin Suvi-Anne Siimeksen operoima 600 miljoonan markan saamisten myynti herätti mysö tarkastusviraston mielenkiinnon. Siinä tiettävästi todistettin Arsenalin mahdollisesti joutuvan 500 miljoonan markan korvauksiin velallisille? Nyt Lipposen sinipunahallitus toimi ällistyttävän ripeästi ja sai tarakastusviraston raportin salaiseksi. Jälleen kerran kansalaisten oikeus tietoon ja asiakirjoihin pimitettiin pankkikriisin jälkien peittämiseksi.

Suomen valtio ja Valtion vakuusrahasto merkitsivät muun muassa apportina SYP:n ja KOP:n osakkeita lähes 1,445 miljardin markan arvosta. Omaisuudenhoitoyhtiön koko osakepääoma olli 5 miljardia markkaa. Veronmaksajat sijoittivat Suomen valtion kautta käteistä verorahaa liki 3,5 miljardia markkaa.

Arsenalin alkuperäisessä yhtiöjärjestyksessä toiminta rajattiin vain SSPltä tuleviin tase-eriin. Parin vuoden kuluttua yhtiö sai luvan omistaa myös toisen omaisuudenhoitoyhtiön. Näin alkuperäinen yhtiöjärjestys paljastaa, mitä varten roskapankki oli perustettu. Sama kaupparekisterin asiakirja kertoi Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n olevan Arsenalin tytäryhtiö. Vasta 1995 Suomen Säästöpankki muuttui talletuspankista omaisuudenhoitoyhtiöksi. Vasta silloin myös säästöpankin ongelmaluotot ja kiinteistöt siirtivät Arsenal-SSP:n piikkiin.

Vajaan kahden vuoden ajan Arsenal omisti pankin, jota koskivat kahdeksan prosentin vakavaraisuussäännökset toisin kuin omaisuudenhoiotoyhtiötä. Siitä miten tässä pankissa tehtiin tuona aikana, kertoisivat velkakirjat. Mutta nehän on nyt lopullisesti tuomittu parlamentaarikkojen päätöksellä ikuiseen kadotukseen. Hyväksyessään lain omaisuudenhoitoyhtiöstä eduskunnan talousvaliokunta edellytti ”Arsenalin pyrkivän asiakkaidensa toiminnan tervehdyttämiseen ja hallittuun alasajoon”. Jo keväällä 1993 SSP:ssä asiakkaita luokiteltiin terveisiin ja sairaisiin. Myöhemmin terveitä asiakkaita koskevat päätökset tehtiin ostajapankeissa. Sairaat hoidettiin Valtion vakuusrahaston vatuuttamissa ns. väliaikaisissa erityisrahastokonttoreissa. Suuret ja sairaat sekä ns. taselainauksen piiriin kuuluvat asiakkaat käsiteltiin Valtion vakuusrahastossa. Rahasto ei edes ollut juridinen henkilö, mikä nt herättää ikäviä kysymyksiä toimien laillisuudesta.

Lähdeaineisto Seppo Konttinen Salainen pankkituki ISBN 978-951-31-4251-3

tiistai 22. marraskuuta 2011

Pankkitukeen liittyviä moraalikysymyksiä




















Pankkikriisiin ja pankkitukeen liittyy moralisia kysymyksiä sekä oikeuden ja moraalin että yritystoiminnan ja moraalin keskinäisessä suhteessa. Myös politiikan ja moraalin keskinäistä suhdetta koskevia kysymyksenasetteluja voidaan esittää. Tässä yhteydessä moraalilla ymmärretään ennen kaikkea oikean ja väärän menettelyn ja toiminnan välistä suhdetta. Eettisillä ongelmilla ymmärretään vastaavasti hyvän ja pahan ongelmaan.

Pankkikriisin syiden selvittäminen on välttämätöntä samalla kuin on tunnustettava, ettei suurelta osin virheiden tehneitä voida saattaa konkreettiseen vastuuseen. Vastuu on monelta osin kolletiivista ja poliittistakin. Pankkikriisin ei voida osoittaa myöskään sellaista yksittäistä syytä, jonka perusteella vastuuseen saattaminen olisi mahdollista.

Pankkikriisin syitä on useita. Tavallisesti niihin luetaan talous- ja rahapoltiikan virheet, pankkien toiminnassa tehdyt virheet ja valvonnalliset puutteet. Talouspolitiikan virheistä vastuulliset ovat sekä virkamiehiä että poliitikkoja; viimeksi mainittujen vastuuseen saattaminen tavanomainen tie on vaalit. Jotta talouspotiikan virheet voisivat tulla esille, pitäisi kansalaisten tietää riittävästi pankkikriisin syistä. Näin ei välttämättä ole, joten tämän vastuun toteutuminen jää avoimeksi ja heikoksi. Kansanedustajat eivät vastaa käytännössä myöskään lainsäädännön puutteista johtuvista virheistä vaalikautta pitempään.

Myöskään viranomaisten ja virkamiesten valvonnallisia virheitä ei ole riittävästi pohdittu tai tutkittu; siihen ei näytä olevan riittävästi poliittista painetta. Eräät säästökassojen valvontaa liittyvät laiminlyönnit ovat kuitenkin oikeuskanslerin ja keskusrikospoliisin tutkittavana. Sikäli valvonnan puutteista ja virheista on otettu opiksi, että rahoitustarkastusta koskeva lainsäädäntö on uudistettu 1993 ja rahoitustarakkstuksen pankkeja ja luottolaitoksia koskeva ohjeisto on ajanmukaistettu vuoden 1994 alussa. Rahoitustarakstuksen toimivaltuuksia on lisäätty, mutta sen resurssit ovat edelleen jossain määrin riittämättömät, vaikka eduskunta on todennut ponnellaan tämän epäkohdan jo 1989.

Pankeissa johdon vastuuseen saattaminen on johtunut kahdesta eri lähtökohdasta. Pankkien virheitä tehnyt johto oli voitava poliittisen uskottavuuden ja pankkitukivarojan myöntämisen legitimiteetin vuoksi saattaa vastuuseen. Tämä prosessi on käynnissä, ja sillä on siis selvästi julkisen intressin vaatima peruste. Nähtäväksi jää, mitä näistä prosesseista loppujen lopuksi jää jäljelle.

Toinen peruste oikeudenkäynneille on ollut tietenkin pankkilainsäädännön selvät rikkomiset. Pankkien sisäisten vakuusohjeiden mukaan lainoja ja takauksia voidaan antaa vain vakuutta vastaan; erittyyppisille vakuuksille on laskentaperusteet. Aiemmin osuus- ja säästöpankeilla oli laissa vaatimus luototuksesta turvaavaa vakuutta vastaan (aiempi säästöpankkilaki 541/69,48 §); nykyisissä pankkilaiessa ei ole tällaista vaatimusta, joka osaltaan saattoi vaikuttaa pankkikriisin syvyyteen. Kun lainsäädännössä poiketaan tästä tai muusta rikollisesta syyst, syntyy vastuu. Nämä on yksityisoikeudellisia kysymyksiä ja niissä syyteharkinta ja tuomioistuinten harkinta on sen mukainen. Lainmukaisesta menettelystä poikkeaminen ja siitä rankaiseminen vahingonkorvaukseen tuomitseminen yksittäistapauksessa ovat kuitenkin mekanismi, jolla koko pankkituen myöntämistä julkisista varoista kompensoidaan kansalaisile ja polittisille päättäjille.

Demokratian tila ja yhteiskunnan avoimmuus edellyttävät avointa ja julkista keskustelu pankkikriisin syistä ja pankkituen kohdentumisesta. Ensin mainitun osalta on todettava, että avoimmuus ja julkisu ovat eduskunnassa ja omaisuudenhoitoyhtiössä toteutuneet suhteellisen tyydyttävästi. Valtion vakuusrahaston toimintaan on liittynyt tietovuotoja, joka osoittaa, että sen toiminnassa on taipumusta salailuun ilman, että kyse on salassapitoperusteisesta asiasta. Tämä on ilmennyt kansanedustajista koostuvan hallintoneuvoston ja muun johdon keskinäisiä suhteita ja tulkintaerimielisyyksiä koskevissa asioissa.

Pankkituki on realiteetti ja sen möntäminen pankkien maksuvalmiuden lläpitämiseen ja vakavaraisuuden vakauttamiseen on selvää. Siinä mielessä moraalisilla pohdinnoilla on rajoitettu vaikutus. Syytä on kuitenkin pohtia tulevaisuuden varalta sitä, kuinka pitkälle julkisen vastuu pankkien toiminnasta ja talletuksista voi mennä. Tämä keskustelu on käymättä.

Pankkituen livertainen, moraalinen ongelma on se, että sillä palkitaan huono ja virheellinen toiminta ja vieläpä julkisin varoin. Tämä kysymys on myös vahvasti eettinen kysymys. Onko yhteiskunnassa ja eritisesti kansantaloudellisessa toiminnassa hyväksyttävää, että tehdyt virheet palkitaan. Tavallaan SSP:n myynnin vuoksi ja SKOP:n aseman alasajon vuoksi näin ei käynt, kun säästöpankeissa toimineista osa menetti työpaikkansa ja osaa vastaan on käynnissä lopullisen vastuun osoittavia oikeudenkäyntejä. Toisaalta virheiden tehneistä säästöpankkijohtajista huomattava osa palkittiin omaisuudenhoitoyhtiöön tai sen toimeksiantoja suorittamaan yrityksissä, jotka ovat omaisuudenhoitoyhtiön hallitsemia kriisiyhtöitä. Joitakin heistä on myös valtion vakuusrahaston palveluksessa.

Kun selvisi. Että pankkituella voidaan korvata pankkien tappioita, eräissä yksittäisissä pankeissa on varsin nopeaan tahtiin realisoitu luottotappioita ja tehty arvonalennuksia pankin aiemmasta kätännöstä poikkeavalla tavalla. Pankin ongelmat on viety pankkituella ratkaisuun. Valtion vakuusrahasto ja rahoitustarkastus ovat tiettävästi kiinnittäneet joissakin tapauksissa huomiota tähän puoleen.

Lähdeaineisto: Pertti Eilavaara Pankkituen hallinto ISBN 951-96769-2-9 (1994)

maanantai 21. marraskuuta 2011

Alkuperäiset asiakirjat sivuutettiin


















Valuuttavelallisten oikeudenkäyntien tarkastelussa on jälkikäteen korostunut alkuperäisten velkomusasiakirjojen esittämisen tarve. Kuten tuomioistuinesimerkit ovat osoittaneet, velkojina toimineet pankit ja tuomioistuimet eivät ole vaatineet nähtäväkseen alkuperäistä Promissory Note-korivaluuttavekseleitä. Tämän seurauksena tuomioistuin ei ole itsenäisesti harkinnut valuuttaluottojen luonnetta ja niihin sovellettavaa lakia. Kun pankit muunsivat omatoimisesti valuuttavekselit velkakirjoiksi, vekselit eivät tulleet esille tuomioistuimissa.

Riippuen siitä, millä perusteella pankki on jättänyt alkuperäiset asiakirjat esittämättä, on mitä todennäkisimmin rikottu vanhaa oikeudenkäymiskaarta ennen 1.12.1993 vireillä olleissa tapauksissa. Keskellä pankkikriisiä hallitus teki esityksen oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta siten, ettei alkuperäisiä asikirjoja enää tarvittu liittää haastehakemukseen kuin poikkeustapauksissa. Taustalla oli massiiviseksi paisunut ulosottojen ja riita-asioiden määrä, joka oli ruuhkauttanut alioikeudet. Oikeusministeriön mukaan pelkästään 1992 käsiteltävänä oli ollut 300 000 riita- ja velkoomusjuttua.

Ratkaisuksi esitettiin mahdollisuutta toimittaa asiakirjat sähköisessä muodossa tuomioistuimille. Eduskunnan hyväksynnällä aikaisempi ehdoton vaatimus alkuperäisistä asiakirjoista muuttui sopimuksen, sitoumuksen tai muun kirjallisen todisteen esittämiseksi. Näin hyväksyttiin hiljaisesti menettely, jossa alkuperäisten kirjallisten asiakirjojen toimittaminen sähköpostin välityksellä muodostui jopa mahdottomaksi. Sähköiseen asiointiin pyrkivä menettely oli yleisen yhteiskuntakehityksen mukaista, mutta samalla jäi huomioonottamatta velallisten oikeusturva.

Valuuttavekseleiden kansainvälinen erityisluonne olisi edellyttänyt, että vekseleihin liittyvät siirtomerkinnät ja samalla oikea velkoja olisivat tulleet selvitetyksi tarkastamalla vekseleiden etu- ja takapuolet. Myös uusittu oikeudenkäymiskaari edellytti, että kaikki juoksevat velkakirjat, vekselit ja sekit oli edelleen esitettävä. Useissa oikeustapauksissa on kuitenkin esitetty vekseleistä vain yksipuolinen kopio eikä lainkaan siirtomerkintään varattua takapuolta.

Olennainen muutos oli myös se, että alkuperäinen asiakirjojen esittämistarpeen harkinta jätettiin kantajalle eli tavallisesti pankille. ”Silloin kun kantaja haastehakemuksessa imoittaa, ettei vaatimus hänen käsityksensä mukaan ole riitaisa --- asiakirjojen esittäminen on tarpeetonta, koska vaatimus on joka tapauksessa hyväksyttävä.” Näin pankki saattoi esittää Promissory Note-korivaluuttavekselin liitesopimuksen, jonka perusteella velka tuomittiin suoritettavaksi velkakirjalain perusteella.

Ulosottolain ja velkojen perinnän käytännön käsikirjaksi muodostui Uudet velkalait perinnässä-kirja, jonka yksi keskeinen kirjoittaja oli vuoteen 1995 saakka oikeusministeriön lainsäädäntöneuvoksena toiminut Pauiiine Koskelo. Hänet nimitettiin vuoden 2006 alussa korkeimman oikeuden presidetiksi. Kirjan antaman ohjeistuksen mukaan ei enää riittänyt pelkästään se, että velallinen vastusti haastetta, vaan hänen tuli perustella näkökantansa aikaisempaa paremmin. Uutta menettelyä perusteltiin sillä, että aikaisemmassa maksamismääräysmenettelyssä ajauduttiin hyvin helposti raskaaseen riita-asian käsittelyyn. Kun samaan aikaan uudistettin tuomioistuinkäsittelyä yleisemminkin, riita- ja velkomusasiita siirrettiin kirjalliseen valmisteluun. Näin merkittävä osa selvänä pidetystä velkomusasioista sai tosiasiallisen ratkaisunsa jo ennen tuomioistuinkäsittelyä.

Kun velallinen ei pystynyt esittämään riittäviä perusteluja tai osannut niitä esittää, tuomioistuin teki yksipuolisen ratkaisun asiassa. Uudet velkakirjalait perinnässä-kirjassa todetaankin: ”Lisäksi (vastaajan) perusteiden tulee olla sellaisia, että niillä on vaikutusta asian ratkaisemiseen. Hyvin yksilöityyn ja perusteltuun hakemukseen on asina vaikeampi löytää ratkaisuun vaikuttavia perustetia.” Promissary Note-tapauksessa kaikki olennaiset vastustamisen perustelut olivat koko ajan pankkien tiedossa, mutta niitä ei kerrottu tuomioistuimelle eikä tuomioistuin itse niitä aktiivisesti hankkinut. Käytännössä suuren osan velkomusasioista valmisteli ja tosiasiallisesti ratkaisi kansiahenkilökunta. Oikeudenkäyntiuudistuksen yhteydessä puheenjohtjana toimiva laamanni sai oikeuden antaa kokeneelle kansliahenkilökunnalle oikeuden ratkaista yksinkertaisia asioita. Näihin luettiin erityisesti sellaiset asiat, joista katsottiin tulevan yksipuolinen tuomio. Ennakko-odotuksena siis oli, ettei vastaaja pysty esittämään riittäviä vastustavia perusteita.

Kansliahenkilökunnan tekemien valmistelun ja tosiasiallisten päätösten perusteell näyttää ilmeiseltä, että käsittelyssä on jäänyt selvittämättä sovellettavaksi tullut laki, oikea velkoja, kun valuuttavekselin siirtomerkinnät ovat puuttuneet, ja velan oikea määrä, kun tuomio on annettu keinotekoisessa valuuttayksikössä.

Valuuttavelallisten velkojen ulosotossa on myös muotunut käytäntö, jonka mukaan alkuperäisiä velkomusasiakirjoja ei ole esitetty. Kun velkoja hakee täytäntöönpanoa ulosottomieheltä, hänen tulee antaa ullosottomiehelle alkuperäiset asiakirjat ja liitteet. Tätä perustellaan sillä, ettei velallinen jooutuisi suorittamaan samaa vekaa kahteen kertaan ja hän saisi juoksevan velkakirjan kuten vekselin haltuunsa sen tultua maksetuksi. Uosottolain mukaan velallisen tulee saada alkuperäsiet asiakirjat haltuunsa, kun maksuvelvollisuus on suoritettu. Esimerkiksi pankkien on luovutettava alkuperäiset saamistodisteet niille velallisille jotka vapautuvat veloistaan velkojen vanhentumislain perusteella.

Valuuttavelallisten velkomisen oikeuskäsittelyyn ja velkojen ulosottoon liittyy siis lukuisia varteenotettavia epäselvyyyksiä, jotka ovat voineet loukata velallisten oikeusturvaa, Niiden kaikkien keskeisenä lähtökohtana ovat olleet Promissory Note-valuuttavekselit, joiden vekseliluonne, pätemättömyys ja todelliset oikeusvaikutukset ovat jäänee tuomioistuimilta tutkimatta.

Moraalikato runteli pankit. Moraalikatoon liittyy päämiehen tavoitteiden vastasta toimintaa ja samalla kasvanutta riskinottoa. Näin toimija ei välitä annetuista ohjeista ei siitä, minkalaisia kustannuksia riskinotosta syntyy päämiehelle. Moraalikato on liittynyt eritysiesti 1980-luvun lopun ja 1990-luvun luotonantoon ja pankkitoimintaan yleensä.

Lähdeaineisto: A-P. Pietilä Pankkikriisin peitellyt paperit ISBN 978-951-884-443-6

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Havaintoja ja väitteitä Arsenal Oy:n toiminnasta




















Arsenal Oy:n tekemät kaupat ovat nousseet usein julkisuuteen. Sitä kautta Arsenal Oy:n toiminta on noussut kritiikin kohteeksi. Myös sitä koskeva kritiikki on yleistynyt. Omaisuudenhoitoyhtiön toiminnasta ei voida esittää loppuarvioita. Kiinnostavaa yleisen edun kannalta on, millä tavoin eduskunnan toimintaperiaattee ovat toteutuneet. Kiinnostavaa on edelleen, missä määrin käytännön toiminnassa ovat tulleet esille alueiden johdossa olevien kymmenien entisten säästöpankkijohtajien aiemmat sidonnaisuudet ja noudattamat eettiset periaatteet. Kysehän on kuitenkin perimmiltään julkisten varojen kohdentamisesta luottotappioiden suuruuteen ja ajoittumiseen vaikuttamalla.

Arsenal Oy on asettanut tavoitteekseen muun muassa valtiolle mahdollisimman pienten menetysten aiheuttaminen toimilla, toiminnan tilapäisyyden ja asiakkaiden tasapuolisen kohtelutn ja palvelun. Arsenal Oy ei myöskään ilmoituksensa mukaan dumppaa hintoja eri markkinoilla. Arsenal Oy:n ongelma on eräillä aloilla se, ettei sen hallussa olevalla omaisuudella ole varsinaisia markkinoita. Todettakoon, että vaikka Arsenal Oy suorituttaa eri kohteiden arvioinnin useilla asiantuntijoilla kohteen suuruudesta riippue, hintatason määrittäminen on usein varsin vaikeaa, ja sitä koskeva kritiikkikin tulkinnallista. Joka suhteessa on todettava myös, että yksittäiset tapaukset voivat johtaaa tutkintaan.

Sellaisen vaikeasti osoitettavan näytön esittäminen pitäisi olla julkisen edun kannalta omaisuudenhoitoyhtiöillä itsellään ja muuten tutkintaviranomaisilla, joskus myös ulkopuolisilla. Alla olevien tilanteiden tyyppikuvaus on yleisen edun kannalta välttämätöntä. Tyyppitilanteet perustuvat useissa tapauksissa kirjoittajan käytössä olevaan aineistoon tai muuhun näyttöön.

Laajin huomio kohdistuu omaisuudenhoitoyhtiön kauppojen hinnanmuodostukseen. Lähinnä omaisuudenhoitoyhtiön aluiden johdon aiemmat toimipaikat ovat johtaneet havaintoihin ja väitteisiin joillakin alueilla siitä, että omaisuudenhoitoyhtiö on myynyt omaisuutta alihintaan sellaiselle yritykselle tai tahoile, joiden kanssa omaisuudenhoitoyhtiön henkilöstöllä on ollut yhteistyötä aiemmin muissa tehtävissä tai yhteyksissä. Vakuuksien ja omaisuuden omistajan kannalta alihintaisuus on kallista; kallista se on myös yhteiskunnalle. Hinnanmuodostus vaatii tällöin erityista varovaisuutta ja huolellisuutta, jotta budjettivarojen kohdentamiseen liittyvistä epäilyistä voidaan välttyä.

Toisaalta on väitetty, että omaisuudenhoitoyhtiö on ostanut ylihintaan omaisuutta.Tällä suositaan niitä, joilla on suuret vastuut. Tämä on erityisen hankalasti perusteltava menettely, jos omaisuus on vaikeasti jälkimarkkinoitavissa. Sen vaihtoehtona on saattanut olla tosin pakkorealisointi.

Eräissä tapauksissa on ollut kyse asioiden viivyttämisestä. Tämä on tullut esiin toiminnan käynnistysvaiheessa, jossa eräät yritysket olivat useita kuukausia ilman asianmukaista luototusta, kun yritys kuului omaisuudenhoitoyhtiölle eikä enää pankkien vastuulle. Tarpeettomia viivästyksiä on ollut eräiden syyttäjien mukaan kanteiden virellepanoissa, lisätutkimusten teettämispyynnöissä ja selvitysten toimittamisessa tutkintaan ja syyteharkintaa varten. Näissä tapauksissa omaisuudenhoitoyhtiössä on syyttäjien mukaan asiaa hotanut henkilö, joka on ollut työssä samassa pankissa kuin epäiltykin. Tämä on tullut esiin eräissä rikosjutuissa. Joissakin tapauksissa on väitetty, että omaisuudenyhtiö on viivyttäänyt konkurssin kautta tapahtuvaa perintää, minkä vuoksi kyseisiä yrityksiä on päästy edelleen tavalla tai toisella muodollisesti hyväksyttävillä kaupoilla, konsernivaustuksilla ja muuten niin sanotusti tyhjentämään. Näillä yrityksillä on ollut jo Arsenal Oy:lle siirtyessään epärealistisen suuret velat liikevaihtoon nähden ja vähäinen mahdollisuus lisätä liikevaihtoa. Näitä yrityksiä on erityisesti matkailualalla. Eräissä tapauksissa asioiden viivyttämiseen väitetään liittyvän entisten säästöpankkijohtajien suosiminen.

Kiinnostavaa on myös, että hallinnoitu omaisuuden laatu huomioon ottaen omaisuudenhoitoyhtiö on sitoutunut osaltaaan varsin pitkiin yrityssaneerausohjelmiin ja tehnyt omaisuudesta erittäin pitkäaikaisia vuokrasopimuksia. Tulkinnallisuutta on siinä, ettei omaiduudenhoitoyhtiön jatkosta ole päätöksiä. Sen toiminta on kuitenkin tarkoitettu tilapäiseksi.

Arsenal Oy on mukana monella tavalla omistusjärejstelyissä. Niiden kauppahintojen ja kauppojen keskeisten ehtojen pitäisi olla julkisia. On esitetty väitteitä siitä, että Arsenal Oy ja muun muassa Kera Oy ovat olleet yhdessä järjestelyissä, joissa yrityksen omistajat on vapautettu aikaisemmista takausvastuistaan kokonaisuudessaan sillä perusteella, että yrityksen velkataakkaa on kevennetty omistuksen säilyessä samana ja takauksia tarvittaessa uuteen lainoitukseen. Menettely on koskenut esittettyjen väitteiden mukaan yksittäistapauksia, ja se on on ollut poikkeuksellista. On myös väitetty, että tällaista on tehty samassa yrityksessä ja yrittäjäll jopa kahdesti. Kera Oy vapauttaa yleensä takausvastuista vain, jos vakuuden antaja on todistettavasti varaton eikä hänelt ole mitään saatavissa.

Pulmallisimpia ovat tilanteet, joissa on jo kerran rahoitettu yrittäjää, jonka yritys on ajautunut syyst tai toisesta omaisuudenhoitoyhtiölle, perustaa uuden yhtiön, joka ostaa omaisuudenhoitoyhtiöltä huomattavan edulliseen hintaan jo kerran aiemmin rahoitetun sijoituskohteen. Näiden yhtiöiden omaisuusrakenne olisikin aina selvitettävä, jotta luottotappioita ja pankkituen tarvetta ei lisätä tällaisilla järjestelyillä. Uskottavuus kärsiin pahoin jos tällaisen yhtiön takana on entisiä säästöpankkijohtajia, jotka ovat rahoittaneet kohteen alun perin luotutusohjeita rikkoen. Erikseen olisi julkisesti selvitettävä, millaisella rahoitus- tai muulla panoksella Arsenal Oy on tällaisissa kaupoissa mukana.

SSP Oy:n aikana tehtiin sisäpiirin kauppoja. Käytännössä pankki määritteli sen vakuutena olevan omaisuuden hinnan realisoinnissa ja pankin omistuksessa välillisesti oleva yritys osti tuolla hinnalla omaisuuden. Näissä tilanteissa saattoi vaarantua vakuuden ottajana oikeus saada omaisuudestaan käypä hinta. Toisaalta menetettelyllä oli merkitystä pankille luottotappioiden suuruuden määräytymisessä. Samalla tavalla kiinnostavaa on, mitä peritaatteita omaisuudenhoitoyhtiö soveltaa ostaessaan omaisuutta.

Julkisen kaupankäynnin kohteena olevaa omaisuutta koskevan sisäpiiritietojen käyttäminen kriminalisoidaan asiaa koskevan hallituksen esityksen (293/1994 vp.) mukaan rikoslaissa säätämällä rikoslain 51 luku arvopaperimarkkinarikoksista. Rangaistukset ulotetaan kaikkiin, jotka väärinkäyttävät sisäpiirin tietoja tahallisesti.

On myös ajateltavissa, että omaisuudenhoitoyhtiö on mukana yhdessä muiden rahoittajien kanssan menettelyssä, jossa luotottajapankin vakuusasemaa vahvistetaaan esimerkiksi joukkovelkakirjalainan sopimusehdoin. Tämän jälkeen yritys ajautuu konkurssiin. Vahvistetun asemansa perusteella pankilla on paras asema muiden velkojien hävitessä. Seurauksena on joidenkin velkojen syrjiminen. Arsenal Oy:n asema on tässä suhteessa vahva, koska sen toimintatappiot korvaa valtio julkisin varoin.

Lähdeaineisto Pertti Eilavaara Pankkituen hallinto ISBN 951-96769-2-9