Joulukuun 1991 ja maaliskuun 1992 välisenä aikana integraatioaktiviteetti oli maassa erittäin suurta: oli päätettävä jäsenyshakemuksen jättämisestä. Asiallisesti ottaen valmstautuminen tapahtui hvin lyhessä ajassa, sillä vielä muutamaa vuotta aiemmin virallinen Suomi ei edes haaveillut asiasta, eikä pitkäntähtäimen liittymissuunnitelua ollut. Liittyminen oli improvisoitava nopeasti. Historiallinen tietous EY:stä oli yleisesti ottaen hyvin ohutta Suomessa. Poliittinen tahto systemaattisen tutkimuksen edistämiseksi oli puuttunut.
Hallitus antoi 9.1.1992 eduskunnalle EY-asiasta seonteon, joka oli laaja 52-sivuinen asiakirja. Sen keskeinen johtopäätös Suomen osalta oli, että mikäli Suomi haluaa päästä mukaan samaan neuvottelukierrokseen kuin Itävalta ja Ruotsi, olisi päätös asiasta tehtävä heti alkuvuodesta 1992. Puolueet toimivat. Kokoomus järjesti 22.2.1992 EY-politiikkaa koskeneen puoluevaltuuston ja eduskuntarhmän yhteiskokouksen. Kokoomuksen Eurooppaneuvosto teki sille esitksensä kannaoton keskeisistä kohdista. Arvomaailma nousi esille: Suomi tunnustaisi EY- jäsenyyshakemuksellaan jakavansa samat perusarvot kuin Euroopan yhteisökin: demokratia, vapaus oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet ja markkinatalous.
Hallitus järjesti 23.2.1992 kansallisen EY-päivän. Sen taustaksi Salolainen selvitti, että kansalaismielipide ei ollut kehittynyt tarpeeksi EY-myönteiseksi. Hän vetosi, että kaikki kansanedustajat osallistuisivat omissa vaalipiireissään järjestettäviin tilaisuuksiin. Jäsenhakemksen menettelytavat alkoivat selvitä. Kansanedustaja Zyskowicz selvitti toimivaltasuhteita siten, että presidentti yksinkin saattaisi perustuslain mukaan jättää jäsenyyshakemuksen. Hallitus kuitenkin ilmoittaisi oman kantansa asiasta. Kun hallitus oli tehnyt päätöksensä, eduskunta puolestaaan ilmoittaisi, nauttiiko hallitus enää sen luottamusta.
Hallitus päätti 27.2.1992 jättää jäsenhakemuksen. Sen jälkeen hallitus antoi eduskunnalle tiedonnannon luottamuksen mittaamiseksi. Keskusta osallistui jäsentalkoisiin merkittävällä panoksella. Se järjesti laajoja kansalaiskeskustelujen sarjoja eri puolilla maata. Yleisössä oli paljon ajatuksen vastustajia. Kajaanin Kaukametsän tilaisuudessa 24.1.1992 pääministeri Esko Ahon johdolla kokoontunut kansalaiskokous äänesti Suomen EY-jäsenyyshakemuksen nurin äänin 368-170. Vaikka tämä otos ei ollut kuin yhden kokouksen anti, se oli oireellinen. Tilaisuudessa esiintyi myös presidenttipeliin valmistautunut Kainuun Sanomien päätoimittaja Keijo Korhonen. Hänestä tuli pian ksi EY-vastaisuuden keskeisistä apostoleista. Hän syytti jo tässä vaiheessa pääministeri Esko Ahoa lupaustensa pettämisestä. Aho kun oli tullut eduskuntavaalien alla sanoneeksi, ettei Keskusta tue EY-jäsenhakemuksen jättämistä.
Keskustan puoluevaltuuskunnan ja eduskuntaryhmän yhteiskokous päätti 29.2.1992, että se hyvksyi EY-jäsenyyshakemuksen jättämisen hallituksen tiedonnan mukaisesti. Maa alkoi jakaantua EY-myönteiseen etelään ja -vastaiseen pohjoiseen, joskin jakolinjoja ilmaantui useita. Koultustaso oli tässä suhteessa keskeinen. Hyvin koulutetut olivat myönteisempiä. Maatalous alkoi profiloitua pian lähes yksimielisen kielteisenä alana, paine kohdistui ennen kaikkea Keskustaan.
Maatalous joutui erityisen huomion kohteeksi, koska se joutuisi suurmpien muutosten kohteeksi. Siitä Keskusta nosti kuuluisat reunaehtonsa pöydälle. Valtapoliittisesti olikin tärkeätä ottaa maatalous huomioon laveasti, sillä se oli erittäin merkittävä asia Keskustalle. Sdp:n ja Kokomuksen samankaltaiset näkemkset EY-asiassa pitivät silti Keskustaa pihdeissä Sdp:n oppositioasemasta huolimatta, joskin Keskustan vaa´ankieliasema ymmärrettin hyvin.
Hallitus antoi maaliskuussa 1992 eduskunnalle tiedonannon Suomen E-jäsenyydestä. Hallitus oli tehnyt historiallisen päätöksen. Tiedonnannon taustamuistiota oli valmistellut pieni ministeriryhmä. Suomi lähtisi ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassaan siitä, että Suomi olisi sotilaallisesti liittoutumaton ja että Suomi puolustaisi omaa aluettaan. Toinen päähallituspuolue, Suomen Keskusta, terävöitti perintönsä mukaista roolia: matalous-Suomen puolustaminen nousi väkisin pinnalle. Sen 1980-luvun systemaattinen pyrkimys kaupunkeihin sai väistyä ja puolue keskittyi parhaaseen osaamisalueeseensa. Kristillisten ministeri Toimi Kankaanniemi jätti erivän mielipiteensä, jonka loppuponsi kuului: ”Totean, että en tue Suomen EY-jäsenhakemusta”. Kristillisten politiikka muodostui hankalaksi asiaksi hallitukselle, puolueessa oli vahvaa ET-vastustusta.
Keskustelu eduskunnan suuressa salissa käytiin 16.-18.3.1992 ja äänestys tapahtui 18.3.1992. Kehitys oli ollut Suomessakin erittäin nopeata. Ei ollut kolmea vuotta kulunut siitä, kun asiaa oli pidetty mahdottomana. Presidentti Koivisto oli lakannut vastustamasta EU-jäsenyytä vasta Neuvostoliiton lakattua olemasta olemassa.
Äänestykset hallituksen EY-hakemuksesta ja luottamuksesta oli monipolvinen prosessi. JAA-Ei asetelma toistui neljä kertaa. Alussa vastakkain olivat Aittoniemen ja Helle/Pulliaisen ponnet. Jälkimmäinen voitti, joka joutui Jaakonsaaren pontta vastaan, joka voitti. Jaakonsaari jouti Donneria vastaan ja hävisi. Lopulta puhemiehen hallitusta tukenut äänestysehdotus voitti koko ketjun lopulta 133-60. Kolme edustajaa äänesti tyhjää ja kolme oli poissa. Hallitus sai luottamuslauseen ja saattoi alkaa sorvata piakkoin Brysseliin hakemusta jotak jätettiin 18.3.1992.
Lähdeaineisto Jukka Seppine Mahdottomasti mahdollinen ISBN 951-566-063-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti