keskiviikko 31. elokuuta 2011

Imperiumi luhistuu



















Mielestäni 20. vuosisata päättyi 19.-21. elokuuta 1991, Boris Jeltsin kirjoittaa. Ja jos Venäjän ensimmäisen vapaasti valittavan presidentin vaali oli yleiskansallinen tapahtuma, elokuun kaappausyrityksen epäonnistuminen oli globaalinen tapahtuma. Noina kolmena päivänä tuo vuosisata sitten päättyi, ja alkoi uusi. Mutta ”elokuun vallankumouksen” jälkeen kansallemme koittaneet ajat eivät ole olleet kaikkein helpoimpia.

Elokuun 18. päivän aamuna kahdeksalta marsalkka Dimitri Jazov piti korkeimman sotilasjohdon neuvottelun. Osoitettiin joukko-osasto, joiden oli määrä tunkeutua Moskovaan elokuun 19:nnen aamuna. Melko huomattava määrä kenraaleista tiesi valmisteilla olevasta keikauksesta vuorokautta aikaisemmin, vaikkei heitä ollutkaan perehdytetty sen yksityiskohtiin, muun muassa Gorbatsovin vangitsemiseen. Kello yhdeltätoista aamupäivällä Krjutskov ilmoitti lähimmille alaisilleen ja KGB;n hallintojen päällikölle, että maahan julistetaan poikkeustila. Alettiin muodostaa erikoisryhmiä Kolmannen ylihallinnon ja perustuslaillisen järjestelmän puolustushallinnon voimista lähetettäväksi Baltian maihin. Kakkosmiehelleen Lebedeville Krjutskov antoi luettelon henkilöistä, jotka oli asetettava tarkkailuun ja vangittava tarpeen vaatiessa. Samaan aikaan Boldin, Senin ja Varennikov lensivät Forosiin - ”suostuttelemaan” Gorbatsovia allekirjoittamaan ukaasin poikkeustilasta ja vallan luovuttamisesta poikkeustilakomitealle ”terveydellisistä syistä”.

Puoli neljältä Jazovin huoneessa puolustusministeriössä oli koolla kolme kovaa ministeriä: Jazov, Krjutskov ja Pugo. Kello seitsemäntoista ilmaan kohosi kaksi helikopteria lentääkseen Valdaille hakemaan Lukjanovin. Kello kahdeksantoista kaikki olivat koolla Kremlissä – paitsi Janajev, joka myöhästyi 30-40 inuuttia ja saapui hiprakassa, ja Lukjanov, joka oli soittanut olevan tulossa lentokentältä. Kaappauskoneisto oli päässyt täyteen käyntiin.

Elokuun 19. päivän aamulla kelo neljä saapui arhangelskoeen Karpuhin-nimisen upseerin johtama pieni Alfa-ryhmän yksikkö. Merkin saatuaan he idän oli määrä kuljettaa Jeltsin ”tarkoituksena varmistaa neuvostojohdon kanssa käytävien neuvottelujen turvallisuus”. Kukaan ei ymmärtänyt mitään. Mutta selistyksiä ei tullut. Krjutskov oli henkilökohtaisesti peruuttanut hyökkäyksen huvilaan. Hän oli päättänyt olla kiirehtimättä tapahtumia. Ensin Jeltsin oli tehtävä lainsuojattomaksi. Ja vasta sen jälkeen oli päätettävä, mitä hänelle tehdään.

Kaikkein pelottavinta oli se, että armeija, KGB ja miliisi olivat yhdityneet täydellisesti. Nuo voimat ovat vanhastaan olleet Neuvostoliiton kaikkein julmimmat ja vaikutusvaltaisimmat. Niiden yläpuolella on ollut vain yksi kontrolloija – kommunistinen puolue. Luulen, että ne tunnit olivat Gorbatsoville sietämättömiä. Siksi että ne olivat tietämättömyyden aikaan. Täydellisen ennalta-arvaamattomuuden hetkiä. Kaappajat olivat koolla Kremlissä. Salaliiton päähenkilöt – Krjutskov, Jazov, Senin, Baklanov ja Pavlov – olivat tavanneet päivää aikaisemmin, 17. elokuuta, KBG:n salaisessa paikassa pääkaupungin lounaisessa kaupungiosassa. Elokuun 18. päivän iltana heidän oli määrä ensimmäisen kerran kokoontua ilman Gorbatsovia, Kremlin Neuvostoliiton pääministerin Valentin Pavlovin huoneeseen.

Moskovan kaduilla ajoi loputon kolonna panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja ja tankkeja. Käynnissä oli uskomattoman järjetön toimenpide – aivan rauhalliseen kaupunkiin vietiin useiden moottoroitujen jalkaväkidivisioonien ja panssaridivisioonien yksikköjä, ja lisää oli Moskovan porteilla ja läehstymässä pääkapunkia. Krjutskov, Jazov, Pugo ja muut salaliiton johtajat olivat päättäneet tyrmistyttää kaupungin valtavalla sotakaluston ja sotilaiden määrällä. Luoda sille rintamakaupungin ilmeen. Pakottaa kaikki piiloutumaan koloihinsa. Baltiassa ja Georgiassa alkoivat armeijan joukkojen siirrot. Minä lähdi autolla Valkoiseen taloon, perheeni jäi yhä Arhangelskoeen, Boris Jeltsin kirjoittaa.

Kello kymmeneltä aamulla poikkeuslakikomitean jäsenet kokoontuivat jälleen Kremliin, mutta nyt ilman Pavlovia. 37. maahanlaskuprikaati siirrettiin Kaliningradin alueelta Latvian pääkapungin Riian lentokentälle. 234. rykmentti siirrettiin Tallinnaan. Transkaukasian sotilaspiirin vahvistukseksi lähetettiin 21. maahanlaskuprikaati. Yöllä poikkeustilakomiteaan liittyi kaksi henkilöä – Neuvostoliiton teollisuusliiton puheenjohtaja ja puolustusteollisuuslaitoksen johtaja Aleksandr Tizjakov Sverdlovskista sekä mallikolhoosin puheenjohtaja ja viljelijäliiton puheenjohtaja Vasili Starodubtsev Tulan alueelta. Kumpikin allekirjoitti kaikki pooikkeuslakikomitean paperit.

Elokuun 19. päivän aamuna tv:ssä luettiin poikkeuslakikomitena asiakirjojen lisäksi myös Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston puheenjohtajan Anatoli Lukjanovin tiedote uudesta liittosopimuksesta. Suunnilleen kello kymmeneen mennessä aamulla olin oivaltanut lopullisesti, että Venäjän Valkoisesta talosta tulee lähimpien tapahtumien päänäyttämö.

Moskovalaisten ensireaktio oli: kiireesti kauppaan elintarvikkeita ostamaan. Leipä, voi ja ryynit ostetaan nopesti. Votka jonotetaan. Tavalliset ihmiset, perheenemääntä, äidit ja isoäidit, pelkäävät rajuja muutoksia, hamstraavat sitä, mikä saattaa loppua ensimmäiseksi. Valtavia panssarikaluston kolonnia liikkuu kaikkialla keskustan pääkaduilla. Paljon uteliaita. Vähitellen he lähestyvät sotakoneita, ryhtyvät puheisiin sotilaiden kanssa, tarjoavat heille ruokaa ja juomaa. Yöllä jalkeille hälytetyt sotilaat – univelkaiset ja nälkäiset – eivät tajua yhtään mitään. Mitään selityksiä yksiköissä ei ole annettu. Sillalla vastapäätä Valkoista talo ihmiset ovat estäneet panssarikaluston kulun. Ihmiset käyvät pitkäkseen panssareiden eteen. Seisovien vaunujen pyörien väliin työnnetään rautakankia. Vaunujen pelokkkaat miehistöt eivät saa muita käskyjä kuin ”pysykää rauhallisina”. Tuon päivän iltaan mennessä suuttumus kanavoituu Valkoisent alon spontaanin puolustuksen järjestämiseen. Rakennetaan barrikaadeja, ajetaan paikalle kuorma-autoja, pidetään puheita ja suunnataan tietojen vyöry sanomalehtien toimituksiin.

Kello 18.00 ministerineuvoston talossa pidettiin hallituksen kokous. Pavlov johti kokousta hermoromahduksen partaalla. Eniten ksymyksiä herätti armeijan kanta tässä kansalaiskonfliktissa. Sotilaat olivat kaappauksen tärkein liikkeellepaneva voima. Venäjän presidentti vetosi moskovalaisiin, että nämä eivät tottelisi omavaltaisen komitean päätöksiä vaan asettuisivat yhdessä puolustamaan Venäjän federaation neuvostojen taloa. Majuri Jevdokimovin johtama Tamanin divisioonan panssarijoukkue on liittynty Valkoisen talon puolustajiin.

Elokuun 20. päivän aamuna KGB:n asiantuntijat laativat Krjutskoville muistion poikkeuslakikomitena karkeimmista virheistä. Pikakysely 1500:n moskovalaisen keskuudessa on paljastanut että vain 10 % kannattaa poikkeustilakomitean toimenpiteitä. Entinen presidentin neuvoston jäsen ja Gorbatsovin läheinen neuvonantaja A.N. Jakovlev on kehottanut kansaa taisteluun ka kansailaistottelemattomuuteen. Monituhatpäinen joukkokokous on jatkunut Valkoisen talon edustalla tauotta tuntikausia. Paikallisradion tiedotukset kertovat, että Janajev on allekirjoittanut Jeltsinin vangitsemismääräyksen.

Kaikkien lähteiden mukkaan poikkeuslakikomitea teki toisen päivän lopulla päätöksen rynnäköstä Valkoiseen taloon. Moskovaan alettin heittää uusia sotavoimia. Kaikkein vaikein hetki koitti noin kello kolmelta aamuyöstä, jolloin ammunta alkoi, Oli selvää, että poistuminen bunkkerista huomaamattomasti olisi enää tuskin ollut mahdollista. Minulle ilmoitettiin, että kolme ihmistä on saanut surmansa. Kolme nuorta miestä oli menettänyt henkensä: Dmitri Komar, ilja Trisevski ja Vladimir Usov. Soitin kotiin, sain vaivoin sanotuksi: kuolleitakin on.

Jännitys kasvoi Valkoisen talon ympärillä tunti tunnilta. Naisia ja lapsia pyydettiin poistumaan vaaralliselta alueelta. Elokuun 21. päivän aamuna maa heräsi pelosta jäykkänä – jatkuuko verenvuodatus? Eikö se ole vieläkään päättynyt? Mutta marsalkka Jazov oli tehnyt päätöksensä – kalusto alkoi vähitellen lähteä Moskovasta.

Lähdeaineisto: Boris Jeltsin Presidentin päiväkirja ISBN 951-1-13375-6

tiistai 30. elokuuta 2011

Elokuun vallankumous ja neuvostososialismin romahdus












Neuvostoliiton poliittisen kehityksen kannalta vuosi 1991 näyttää muodostuvan lopulliseksi käännekohdaksi irtautumisessa sosialistisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Sisäisten ristiriitojen jatkuvasti kärjistyessä asevoimissa ja turvallisuuselimissä toimineet vanhoilliset kommunistit yrittivät 19.8.1991 kaapata vallan. Tapahtumia oli edeltänyt kaaottinen kehitys. Kansantalous oli kehittynyt yhä huoletuttavampaan suuntaan, ja kansalliset ristiriidat olivat yhä useammin johtaneet myös aseellisiin yhteenottoihin. Samalla kun yleinen mielipide vaati yhä voimakkaammin irtautumista sosialistisesta yhteiskuntajärjestelmästä, hallintokoneistossa ja asevoimissa edelleen toimineet konservatiivit olivat asemansa säilyttääkseen liittoutuneet entistä lujemmin yhteen. Heidän tavoitteenaan oli pysäyttää uudistuspolitiikka ja demokratisointi ennen kuin ne olisivat johtaneet sosialismista luopumiseen. Asevoimien tuella tehtävän vallankaappauksen valmistelut olivatkin jatkuneet syksystä 1990 saakka.

Syksyllä 1990 neuvostotalous oli huonommassa tilassa kuin kertaakaan sitten perestroikan käynnistymisen. Poikkeuksellisen suuresta sadosta huolimatta elintarvikepula levisi koko maahan. Nälänhädän välttämiseksi käynnistettiin laaja kansainvälinen avustusoperaatio. Pian kuitenkin selvisi, että talouskriisi oli osin tietoisesti aiheutettua. Strategisissa asemissa olleet vanhan hallinnon kannattajat uskoivat, että talouskriisin kärjistyminen kääntäisi yleisen mielipiteen uudistuspolitiikkaa vastaan. Talouden pelastamiseksi tehdyt lainsäädännölliset uudistukset eivät parantaneet tilannetta. Politiikka oli edelleen tempoilevaa.

Osa konservatiivien strategiaa oli uudistuspolitiikan näkyvimpien hahmojen arvostelu ja vaatimus heidän syrjayttämisestään. Joulukuussa 1990 kampanja saavutti taitekohtansa. Maltillinen sisäministeri Vadin Bakatin pakotettiin eroamaan, ja tilalle valittiin Latvian KGB:n entinen päällikkö Boris Pugo. Tämä teki mahdolliseksi sotilaallisen puuttumisen Baltian tasavaltojen istenäisyyspyrkimyksiin tammikuussa 1991.

Suurimman voittonsa konservatiivit saavuttivat 19.12.1990. kun yhtenä perestroikan pääarkkitehtinä tunnettu ulkoministeri Eduard Sevardnadze erosi kyllästyneenä jatkuvaan arvosteluun. Vaikka uudeksi ulkoministeriksi valittu Aleksandr Bessmertnyh ei ollutkaan konservatiivi, Sevarnadzhen syrjäyttäminen oli konservatiivieille kiistaton voitto. Nikolai Ryzkovin ero pääministerin tehtävistä joulukuussa 1990 johtui terveydellistä syistä Ryzkovin seuraajaksi nimitettiin 14.1.1991 teknokraatiksi määritelty Valentin Pavlov. Pavlovin suhtatuminen talouden uudistuksiin osoittautui Ryzkovia varovaisemmaksi. Konservatiivien poliittinen voima kasvoi kesään 1991 asti. Sen jälkeen tilanne muuttui uudistuspolitiikan kannattajien eduksi. Pelko asevoimien väliintulosta ja vanhoillisten voimien paluusta valtaan lujitti uudistusmielisten yhteistyötä ja sai myös Gorbatsovin vakuuttuneeksi siitä, että uudistajat olivat konservatiiveja parempi yhteistyökumppani.

Neuvostoliiton alueellis-valtiollinen järjestelmä perustui yhä joulukuussa 1922 solmittuun liittosopimukseen, jolla Neuvostoliitto perustettiin. Vasta kansallisten suhteiden kärjsityminen 1980-luvun lopulla sai neuvostojohdon ryhtymään toimiin sopimuksen saattamiseksi ajan tasalle. Uusi liittosopimusluonnos laadittiin kesällä ja syksyllä 1990. Lähtökohdat olivat huonot, sillä kuusi neuvostotasavaltaa (Viro, Latvia, Liettua, Moldova, Gruusia ja Armenia) kieltäytyi neuvotteluista, koska niiden yksiselitteisenä tavoitteena oli valtiollinen itsenäistyminen eli ero Neuvostoliitosta. Ensimmäinen sopimusluonnos marraskuussa 1990 ei tyydyttänyt tasavaltoja. Ne katsoivat, että keskusvallalle oli edelleen jäänyt liikaa mahdollisuuksia puuttua tasavaltojen sisäisiin asioihin. Suurimmat erimielisyydet koskivat taloudellisia kysymyksä, niin tasavaltojen omistusoikeutta allueidensa yleisliittolaisiin tuotantolaitoksiin, sekä verotusta, Uudistettu luonnos saatiin käsittelyyn maaliskuussa 1991. Nyt tasavalloille myönnettiin aiempaa laajempi omistusoikeus tuotantolaitoksiin ja luonnonvaroihin sekä paremmat mahdollisuudet vaikuttaa keskushallinnon päätösten täytäntöönpanoon. Mainitut kuusi neuvostotasavaltaa jäivät edelleen ulkopuolelle. Ne eivät myöskään järjestäneet yleisliittolaista kansanäänestystä.

Kansanäänestys 17.3.1991 oli Gorbatsoville sekä voitto että tappio. Ylivoimainen enemmistö äänestäneistä, 76 %, antoi tukensa Neuvostoliiton kehittämiselle monikansallisena liittovaltiona, mutta kuusi tasavaltaan pitäytyi vetoomuksista ja uhkauksista huolimatta ääenstyksen ulkopuolella. Kommunistisen puolueen (NKP) aseman heikentäminen jatkui vuodesta 1989, vaikka sillä olikin vielä vahva ote niin hallintokoneistossa kuin asevoimissa ja turvallisuuselimissä. Vuonna 1989 tehty päätös poistaa perustuslain 66. pykälässä määritelty NKP:n erityisasema loi edellytykset monipuoluejärjestelmälle.

Kiristyneessä poliittisessa tilanteessa NKP:n kävi kuitenkin entistä vaikeammaksi säilyttää jäsenensä ja kannattajakuntansa. Mihail Gorbatsovin vuosia harjoittama tasapinopolitiikka katkesi lopullisesti 19.8.1991 vanhoillisten kommunistien vallankaappausyritykseen. Kaappauksen takana olleen ryhmän tavoitteena oli pysäyttää poliittiset uudistusket, estää raunatasavaltojen ero Neuvostoliitosta sekä saattaa talous terveen kehityksen tielle. Kaappaus oli poikkeuksellisen huonosti suunniteltu eikä sen taakse asettunut enempää armeija kuin yleinen mielipidekään. Myös kansainvälinen reaktio oli voimakkaan kielteinen. Koko draama olikin ohi kolmessa päivässä: Krimille vangittu Gorbatsov palasi Moskovaan, mutta ei enää voittajana, sillä näytelmän todellinen sankari oli kaappajia alusta asti vastustanut Venäjän presidentti Boris Jeltsin, josta nyt tuli koko neuvostopolitiikan vahva mies. Kaappausyritys johti muutamassa viikossa laajoihin muutoksiin. Baltian tasavallat saivat itsenäisyytensä. Liittosopimus jouduttiin uusimaan.

Lähdeaineisto: MMM 1992 Jyrki Iivonen Elokuun vallankumous ja neuvostososialismin romahdus

maanantai 29. elokuuta 2011

Vallan huipulla


















Aho kokoaa oman pääministerin avustajakuntansa vanhoista tutuistaan ja päteviksi tietämistään virkamiehistä ja ammattimiehistä. Valtiosihteeriksi tulee Pekka Tuomisto Maatalousyrittäjien eläkelaitoksesta. Hän lähtee Ahon esikunnasta myöhemmin ministeriksi ja Kansaneläkelaitoksen pääjohtajaksi. Aho pyytää ulkopoliittiseksi erityisavustajakseen Seppo Härkösen, joka on keskustalainen entinen opiskelijapoliitikko. Hänet Aho tuntee vain päällisin puolin, mutta tietää päteväksi. Maataloustuottajien Keskusliitosta Aho pyytää mukaansa vanhan ystävänsä Esa Härmälän, jonka kanssa hän on punonut keskustanuorten juonia jos seitsemänkymmentäluvun alkuvuosina. Härmälä on silloin liikkunut Teiniliiton asioissa, ja he ovat tavanneet ensimmäisen kerran vuonna 1971 Härmälän tullessa puhumaan Vetelin Yhteiskouluun; illalla Härmälä ja Aho ovat menneet Kaustiselle ravintola Marjaanaan, vaikka tuskin vielä ovat lain määräämää alinta ikärajaa ylittääneet. Ravintolassa he ovat kirjoittaneet muovisen pöytäliinan taakse laajan poliittisen julistuksen Suomen tulevaisuudesta, mutta unohtaneet sen lähtiesäsän ravintolaan.

Härmälästä on kasvanut maan johtava maatalouspolitiikan asiantuntija, joka Ahon vanhana kaverina voi myös vahtia maatalousministeriksi nostettua Martti Puraa, Väyrysen miestä. Puralle on otettu poliittinen erityisavustajakin Maataloustuottajien Keskusliitosta, Seppo Kallio, jonka tehtäväksi on myös annettu Puran paimentaminen yhteisille poluille pääministerin kanssa.

Keski-Pohjanmaalta Aho ottaa esikuntaansa Kaustisen kunnanjohtajan Altti Seikkulan, jonka virkanimikkeeksi tulee eduskunta-avustaja. Hän on Ahon parhaita ystäviä jo 70-luvulta, jollin Seikkula tuli Veteliin kunnansihteeriksi ja tutustui nuoreen Esko Ahoon. Seikkula on syntynyt Kalajoella ja opiskellut Tampereella. Ilkka Saari, Esko Aho ja Altti Seikkula olivat paljon yhdessä 70-luvun puolivälissä. He olivat poikamiehiä, je elivät nuorten miesten iloista elämää Kaustisen, Vetelin mailla, paransivat maailmaa ja olivat mukana keskipohjalaisessa keskustalaisessa politiikassa. Aho kävi Helsingistä viikottain Pohjanmaalla, asui kestä kotonaan ja tapasi Altti Seikkulaa ja Ilkka Saarta. Saari opiskeli Tampereella, jossa Esko Aho kävi häntä useni tapaamassa niin, että tutustui opiskelijaelämään Tampereella enemmän kuin Helsingissä, vaikka opiskelikin Helsingin Yliopistossa. Altti Seikkula meni naimisiin kolmikosta ensimmäisenä, mutta se ei estänyt häntä pitämästä yhteyttä ystäviinsä. Hän kävi kunnanjohtajana Pulkkilassa, mutta palasi sieltä pian Kaustisen kunnanjohtajaksi. Sieltä Esko Aho tuo hänet pääministerin esikuntaan.

Altti Seikkulalle Aho antaa myös tehtäväksi paimentaa pääministeriä itseään; jos Aho innostuu liaksi uudesta asemastaan tai maailmoja syleilevistä ajatuksista. Seikkulan on muistettava Ahoa siitä, että hän on lähtöisin Vetelin Räyringin kylästä, ja palautetta pääministeri maan pinnalle.
Keskustan vanhaan johtoon yhteyden muodostaa Jussi Yli-Lahti, joka on pitkään ollut puolueen poliittisen osaston päällikkö ja tukenut Kääriäistä puolueen puheenjohtajaksi. Aho ottaa hänet poliittiseksi sihteerikseen. Yli-Lahti saa kuitenkin lähteä pääministerin esikunnasta vuoden kuluttua, kun innostuu ravintolassa kovaäänisesti ilmoittamaan, että Postisäästöpankin Seppo Lindblom erotetaan, ja ennustaa myös Ulf Sundqvistille äkkilähtöä Suomen Työväen Säästöpankin pitkillä mustilla autoilla ja makealla elämällä kyllästetystä ilmapiiristä. Aho antaa hänen mennä ja ottaa tilalle Olli Rehnin. Rehn lähtee myöhemmin muihin tehtäviin ja hänen tilalleen tulee Marja-Kaisa Aula. Hänkin siirtyy ennen hallituksen vaihtumista uusiin, isompiin tehtäviin, ja hallituksen loppukauden Ahon poliittisena sihteerinä on toimittaja Timo Laaninen sanomalehti Suomenmaasta.

Samaan aikaan, kun ammattiyhdistysjohtajat kieltäytyivät nielemästä Ahon hallituksen lääkkeitä, teollisuusjohtajat ovat valmistamassa Ahon hallitukselle vanhaa lääkettään, devalvaatiota. Harri Holkerin aikana on käynnistetty selvitys Suomen markan sitomisesta ecuun, Euroopan unionin yhteiseen, laskennalliseen valuuttaan. Selvityksen tarkoiituksena on ollut ennen kaikkea devalvaatiopuheiden hillitseminen. Se ei vielä ole valmis, kun Ruotsi yllättäen 17. toukokuuta 1991 ilmoittaa sitovansa kruunun ecuun vaihtokurssia muuttamatta. Suoomen markan on pakko seurata kruunua, jotta se ei joudu kansainvälisten keinottelijoiden kaupankäynnin uhriksi. Vaihtoehtoja esitetään kolme: markka kytketään ecuun ilman, että sen arvoa muutetaan, markka kytketään ecuun purkaen samalla järjestön neljän prosentin revalvaatio, jonka Holkerin hallitus oli tehnyt kaksi vuotta aikaisemmin, tai markka kytketään ecuun ja devalvoidaan samalla selvästi, mitä teollisuusjohtajat, ennen kaikkea suurten metsäyhtiöitten johtajat ja omistajat Carimir Ehrnroothin johdolla vaativat. Keskusta oli Paavo Väyrysen puheenjohtajakaudella pitänyt devalvaatiota hyödyllisenä talouspolitiikan välineenä. Väyrysen hovin toiminta on hiljentynyt 80-luvun loppupuolella Kairamon tehty itsemurhan, mutta ajatukset devalvaatiosta eivät keskustassakaan vieraita.

Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg on teettänyt pankissa selvityksen markan sitomisesta ecuun. Hän arvioi julkisesti ruotsalaisten tekemää päätöstä kruunun liittämisestä ecuun puhuessaan 25. toukokuutta. Hän vihjaa puheessaan o siihen, mikä tulee olemaan keskuspankin kanta: markka voidaan kiinnittää ecuun muuttamatta sen ulkoista arvoa. Kullberg, Sorsa ja Holkeri ovat päättännet lopettaa suomalaisen talouspolitiikan kenuliikkeen, jossa ulkoinen kilpailukyky palautetaan devalvaatiolla, jonka jälkeen inflaation annetaan taas laukata muutaman vuoden ajan ja tilanne korjataan uudella devalvaatiolla. Holkerin hallitus on jopa revalvoinut markan ulkoista arvoa neljällä prosentilla vuonna 1989, juuri suuren laman kynnyksellä. Se isku on lyönyt pahasti vientiteollisuuden näpeille; syoksykierre kohti lamaa oli alkanut.

Aho ja Viinanen käyvät salaisia neuvotteluja Suomen Pankin johtokunnan kanssa sunnuntaina 2. kesäkuuta 1991; he saapuvat pankkin eri teitä hämätäkseen jäljittäjiään. Seuraavana päivänä pankissa neuvotellaan jo julkisesti. Hallituksen enemmistö on taipumassa devalvaatioon. Kullberg ja johtokunnan jäsen Markku Puntila ilmoittavat, että devalvaatio ei tule kysymykseenkään; se on Kullbergin mukaan pankin johtokunnan yksimielinen kanta. Hän ilmoittaa pankin johtokunnan jäsenten eroavan, jos hallitus devalvoi. Siihen Aho ei tilannetta voi päästää luisumaan. Hallituksessa markaan arvoon ei halua koskea valtionvarainministeri Iiro Viinanen, joka kuuntelee omia ulkopuolisia asiantuntijoitaan, vaikka hänenjohtamansa ministeriön kansantalousosaston ylijohtaja Sixten Korkman on esittänyt jo Holkerin hallituksen aikaan muistion, jossa on ehdottanut markan heikentämistä 5-10 prosenttia.

Lähdeaineisto: Antti Tuuri Elosta ja maailmasta ISBN 951-1-16599-2

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Ahon hallituksessa


















Vuoden 1991 vaaleissa silakkamainoskamppanja toi keskustalle sen kaipaamaan veret seisauttavan vaalivoiton. Seuraavia vuosia ajatellen silakkaruoto oli osuva enne, mutta vaalien alla tuskin kukaan saattoi arvata, miten vaikeat vuodet maalla olisi edessään. Demarit halusivat väkisin oppositioon lihomaan, joten hallituksen muodostaminen jäi porvarien huoleksi. Nuori keskustajohtaja Esko Aho löysi itsensä pääministerin virkahuoneesta. Kokoomus halusi ja sai valtionvarainministerin salkun. Sitä kantamaan valittiin yllättäen riihimäkeläisinsinööri Iiro Viinanen, jonka minä tunsin hyvin jo eduskutna-ajoiltani. RKP oli totta kai sekin mukana hallituksessa, mutta ketkä olisivat sen ministerit?

Politiikassa mikään ei ole varmaa. Menestyksestäni huolimatta – tai ehkä siitä johtuen – puolueessa kyti vielä suunnitelma minun sysäämisekseni syrjään hallituksen vaihtuessa. Niiden kaavailujen kannalta oli täysi katastrofi, että sain vuoden 1991 vaaleissa lähes 17000 ääntä, Elisabeth Rehn kirjoittaa. Se teki sivuuttamiseni aivan mahdottomaksi. Puolueessa suunniteltiinkin puolustusministerin paikast luopumista ja Jörn Donnerin nostamista kulttuuriministeriksi, mutta hanke kaatui kokoomuksen vastustukseen. Donnerille ministeripaikan menetys oli valtava pettymys, mitä ei tainnut antaa minulle koskaan anteeksi.

Puolueessa oli myösn jonkilaisia suunnitelmia Astrid Thorsin nostamisesta läntisen maailman kolmanneksi naispuolustusministeriksi ( väliin oli ehtinyt Kanadan Kim Campbell), mutta se olisi kai sentään tuntunut vähän liian läpinäkyvältä. Joten minä sain kuin sainkin jäädä.

Ahon hallituksen ylivoimainen voimakaksikko olivat tietysti Esko Aho ja Iiro Viinanen. Silloin kun he päättivät yhdessä ajaa jokin asian läpi, vastaan oli vaikea asettua. Minulla oli onneksi hyvät suhteet molempiin. Pääministeriksi tullessaan Aho oli tietyisti hirveän nuori, mikä näkyi ehkä tiettynä kireytenä ja malttamattomuutena. Aho ei aina jaksanut kuunnella muiden mielipiteitä vaan saattoi napauttaa aika ilkeästikin, jos keskustelu venyi hänen mielestään liian pitkäksi. Yleisvaikutelmani Ahosta ihmisenä ja pääministerinä oli kuitenkin hyvin myönteinen.

Viinasen kanssa suhteemme oli särmikkään lämmin. Viinanen on perusinsinööri, joka rakastaa heitellä koko ajan ympärilleen pientä teekkarijäynää. Varsinkin silloin, kun esittelin asioita tasa-arvoministerin ominaisuudessa, saatoin olla varma, että Viinanen murjaisee jonkin poikamaisen herjan. Minä annoin takaisin samalla mitalla, mistä Viinanen selvästi piti. Luonteeltaan Viinanen oli todellisuudessa aika kilti, eksottinene hedelmä, jossa on terävät piikit ulospäin, mutta sisältö on makeaa mössöä.

Kokeneena ministerinä Väyrynen oli aikonut itsestäänselvästi haalia itselleen koko ulko- ja turvallisuuspolitiikan. Hän ei osannut ajatella, että puolustuministerille kuuluisi osa turvallisuuspolitiikkaa, kuten länsimaissa on yleisesti tapana. Aktiivinen roolini tuli siksi hänelle yllätyksenä ja kai järkytyksenäkin.Väyrynen oli myös tiukasti takertunut vanhaan kylmän sodan maailmankuvaan, eikä hän pysynyt maailman muutosten vauhdissa mukana. Siksi minä sain tilaisuuden napata kiinni uusista tuulista ja päästä ensimmäisenä sanomaan ääneen monia siihen asti kiellettyjäkin asioita.

Turvallisuuspolitiikan reviisikiistan lisäksi välejämme alkoi vuoden 1992 alusa kalvaa toinenkin, Väyrysen kannalta paljon vakavampi ongelma: korkea kansansuosini. Presidentiksi avoimesti pyrkivälle Väyryselle tuli elintärkeäksi murentaa minun kannatustani. Ministeriaikani alussa media oli suhtautunut minuun pääasiassa positiivisesti. Vuonna 1992 kaikki muuttui kuin joku olisi sammuttanut katkaisimesta valot. Hyökkäys seurasi toistaan.

Tyypillinen tapaus oli vuoden syksyllä 1992 puhjennut kiista Horneteista USA:lta pyydettävästä alennuksesta, joka julkisuudessa leimattiin ”liittolaisalennukseksi”. Alennuksen pyytämistä oli käsitelty puolustusneuvostossa, jossa oli minun lisäkseni paikalla muita ministereitä ja ulkoministeriön korkeimmat virkamiehet. Kuvittelin itsestäänselvästi, että ulkoministeriöstä oli informoitu presidenttiä ja niin kuvittelivat kaikki muutkin. Kukaan ei kuitenkaan ollut saatunut mainitsemaan asiasta Koivistolle.

Kun asiaa käsiteltiin hallituksen ulkoasianvaliokunnassa, presidentti oli hyvin, hyvin vihainen. Laukaistakseni kiusallisen tilanteen vastasin Koivistolle, etta asiassa oli ilmeisesti päässyt sattumaan valitettava tietokatkos, josta oli hyvin pahoillani. Anteeksi en tietenkään pyytänyt, koska asia ei ollut eeitysiesti minun virheeni.

Vähän myöhemmin minut oli kutsuttu keskustan päämajaan tapaan keskustalehtien päätoimittajia. Ilmeisesti juuri ennen minua esiintynyt Väyrynen oli neuvonnut päätoimittajia kysymään asiasta. Vastasin kysyjälle, että olihan se kieltämättä ikävä tapahtuma. Seuraavana päivänä kaikki keskustalehdet huusivat yhdessä kuorossa maailmalle: ” Rehn pyysi Koivistolta anteeksi”.

Keskisuomalainen-lehti johti taas kerran Väyrysen tykistöä: ”Sotaministeri omi prosessissa itselleen roolin, joka ei hänelle kuulu. Mikäli Suomi eläisi tarkkkoja aikoja ulkopoliittisesti, menettely aiheuttaisi ministerin vaihdoksen”.

USA:n vierailuni aikana tapasin puolustusministeri Dick Cheyneyn. Ulkoministeeriössä oli totuttu siihen, että puolustuministeri luki tämän kaltaisissa tapaamisissa vain UM:n valmiiksi kirjoittaman puheen, eikä puahtanut yhtään omaa ajatustaan. Varmuuden vuoksi paikalla piti aina olla lapsenvahtina myös ulkoministeriön virkamies. Minä toimin toisin. Kun Cheney ehdotti kahdenkeskistä keskustelua, suostuin mielelläni. Amerikkalaiseen tapaan puhuin vapaasti ilman papereita, mutta en taatusti poikennut vähääkään Suomen ulkopoliittiselta linjalta. Huomasin, että avoimuuteni teki Cheyneyyn erittäin hyvä vaikutuksen.

Seuraava isku tuli vähän myöhemmin ns. Nato-vierailujupakassa. Eräs puolustushallinnon virkamies oli Euroopaan matkallaan tavannut Naton edustajia, jotka olivat pyytäneet häntä välittämään viestin, että Suomen puolustusministeri olisi tervetullut vierailemaan Naton päämajassa Vastasin, ettei minulla olisi mitään vierailua vastaan, sopivan tilaisuuden tullen. Vähän myöhemmin Iltalehteen vuodatettiin kohujuttu, jossa väitettiin minun itse kutsuvat itseäni Natoon ja muutenkin soololeivan ulkopolitiikassa. Jäljet johtivat Väyrysen suuntaan. Vuotokampanja loppui vasta, kun uhkasin antaa asian poliisin tutkittavaksi.
Vuosien myötä olen oppinut huomaamaan, että Väyrystä kannattaa pelätä eniten juuri silloin, kun hän kaikkein mukavimmillaan. Silloin hänellä on piru mielessä.

Lähdeaineisto: Elisabeth Rehn Kaikki on mahdollista ISBN 951-0-22336-0

lauantai 27. elokuuta 2011

Porvarihallitus




















Esko Ahon johtama porvarihallitus aloitti työnsä huhtikuussa 1991. Porvarihallitus istui koko vaalikauden. Porvarihallitus johti Suomea, kun putosimme ennenkokemattomaan lamaan, pankkikriisiin ja työttömyyteen. Kerron tarinani, miltä minusta tunutui, Hannele Pokka kirjoittaa.
Meihin uusiin ministereihin valtioneuvoston linnan kokoussalin koruton juhlallisuus teki vaikutuksen. Ilkka Kanerva, Pertti Salolainen, Eeva Kuuskoski, Elisabeth Rehn ja Ole Norrback eivät kuluttaneet aikaansa seinien vahtaamiseen, puhumattakaan hallituksen konkarista, Paavo Väyrysestä, joka oli ennättänyt olla enemmän aikaa ministerinä kuin me muut yhteensä. Heille näkymä oli entuudestaan tuttu.

Tänä ensimmäisenä päivänä hallituksen pöydän päähä oli tuotu täysinpalvelleen näköinen raamattu. Sen kellastuneille lehdille meidän käskettin panna kaksi sormea. Alkoi ministerinvalan vannominen. Kysymyksessä olivat virkavala ja tuomarinvala, jotka molemmat valtioeuvoston jäseneksi ryhtyvän pitää vannoa. Insinöörinä Iiro Viinaselle tuomarinvalan kaava tuntui oudolta. Ilkka Kanervaa valanvannomistilaisuus tuntui huvittavan. Hän oli valansa vannonut. Meidän muiden epäsointuinen kuoroluku toi hänen mieleensä Aleksis Kiven sseitsemän veljeksen lukkarin koulun, jossa veljekset opettelevat lukeemaan. Hetki oli harras ja ainutkertainen, sillä sen koommin ministerin ei tarvitse puhua käsi raamatulla.

Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa keskusta oli saanut veret seisauttavan vaalivoiton. Koko vaalikausi oli ollut yhtä juhlaa. Teki Harri Holkerin hallitus niin tai näin, aina satoi keskustan laariin. Vaalimainoksissa keskustalla komeili silakka ja Englannin pääministeri Margaret Thacher. Maggiella muistutettiin poliittisten virkanimitysten rämettämästä sinipunahallituksesta ja silakalla Harri Holkerin silakkapuheista. Holkeri oli jossakin puheessaan mainostanut kotimaista silakkaa halpana ja terveellisenä ravintona. Puhe jäi yhtä kuuluisaksi kuin Holkerin lausahdus toimittajille: Nyt minä juon kahvia.

Esko Aho on mediakoulun hyvä oppilas. Kun Harri Holkeria syytettiin töykeydestä ja ”minä juon nyt kahvia”-lausunnoista, Aho oli opetellut tyylin, että tiedusvälineille tulee aina vastata rauhallisesti ja ystävällisesti. Tärkeintä on toisto. Median kautta pitää toistaa samoja periaattelisia lausumia. Se vaikuttaa johdonmukaiselta, eikä tarvitse luvata liikaa. Ei saa missään tapauksessa puhua liian konkreettisesti, sillä niistä lausahduksista yleensä joutuu kiinni, jos asiat eivät mene niin kuin on puhunut.
Luultavasti Väyrynen oli laskenut, että Ahosta hän saisi harmittoman puolueen puheenjohtajan, joka tasoittaisi hänelle tietä Mäntyniemeen seuraavaksi tasavallan presidentiksi. Pian Väyrynen kuitenkin huomasi, että Aho oli väyrysensä lukenut. Hän ei enää tarvinnut oppi-isänsä neuvoja saati että olisi asettanut Väyrysen edun oman etunsa edelle. Väyrynen oli kaavaillut eduskunnan puhemiehen pallia itselleen. Hänelle oli yllätys, ettei Aho lämmennyt tälle ajatukselle.

Paavo Väyrysen vaihtuminen Esko Ahoon ei tuonut järisyttäviä muutoksi keskustapuolueen sisäiseen elämään. Molemmat olivat vanhan politiikkakoulun käyneitä. Puolueen aamuhartauksissa pöydän päässä istui Esko Aho, joka harrasti pitkiä esitelmiä kuten edeltäjänsäkin. Ulsopäin Esko Aho teki sen, mitä häneltä odotettiinkin: vaikutuksen. Televisiossa ja sanomelehdissä esiintyvällä keskustan uudella puheenjohtajalla oli nuorekas ilme ja vakuuttava tyyli puhua.

Sosiaalidemokraattien puoluejohto oli heti vaalien jälkeen lähtenyt mököttämään Kuusamoon. Mukana olivat Pertti Paasio, Kalevi Sorsa, Ulpu Iivari, Lauri Ihalainen ja Eero Rantala. Pian kuultiin millaisia johtopäätöksiä SDP oli vaalituoksesta tehnyt. Sosiaalidemokraatttien oppositioon jäämistä ei keskustan porukoissa tahdottu uskoa. Puolueen varsinainen johtaja Paavo Väyrynen oli päättänyt, että maahan muodostetaan porvarihallitus.Puoluehallituksen kokouksessa Väyrysen kova tukimies Tornion Pauli Alaperä muotoili sen ensimmäisenä sanoiksi: maahan pitää muodostaa porvarihallitus. Suurin osa puoluehallituksen väestöstä pyöritteli sanaa kuin kuumaa perunaa suussaan. Porvarihallitusta ei Suomessa ollut koettu kahteenkymmeneen viiteen vuoteen.

Hallitusohejlman tekeminen vei päiviä. Istuttiin työryhmissä ja seminaareissa. Me uskottelimme itsellemme ja uskoimmekin, että kunhan pari vuotta vedetään kansalaisilta vyötä kireälle, niin sitten päästään jo törsäämään. Vähitellen sitä rupesi tottumaan ajatukseen, että porvareiden kanssa pannaan hynttyyt yhteen. Kotna äijä arveli, että rahamiesten kanssa kannattaa olla liitossa, kun on kerran taloudessa huono aika. Minä sanoin, että nykykokoomus on aika persaukista kaulusköyhällistöporukkaa, Ei niistä suurta iloa ole, jos taloudessa menee huonosti.

Kokoomus tarjosi valtionvarainministeriksi Iiro Viinasta. Riihimäkeläsinsinööri oli ollut edellisen vaalikauden kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajana, mikä ei tarkoittanut, että joku meidän joukosta olisi tuntenut hänet paremmin. Mikä ihmeen Viinanen! Oli yleisen päivittelyn aihe, kun keskustan joukolla ruvettiin pohtimaan kokoomuksen ministerikanditaatteja. Meidän mielestämme Väyrynen oli kymmenen kertaa pätevämpi ja kokeneempi valtionvarainministeriksi kuin Viinanen.

Eeva Kuuskoski esiintyi päättäväisesti kuten vaalien äänikuningattaren sopiikin. Hän ilmoitti yksioikoisesti, että hän löhtee hallitukseen mukaan edellyttäen että hän saa koko sosiaali- a terveysministeriön komennettavakseen tai sitten hän ei lähde ollenkaan. Kuuskoski oli selvästi Ahon suosiossa. Aho kaavaili Kuuskoskea ulkoministeriksi. Väyrynen kertoo torjuneensa ajatuksen, sanomalla, ettei pikkuvauvan äiti pärjää niin vaativalla paikalla.

Kankaanniemelle ei tuntunut löytyvän oikein minkäänlaista salkkua. Lopulta hänelle tekemällä tehtiin yhdistetty alkoholi- ja kehitysyhteisytöministein salkku. Väyrynen tosin yritti loppuun saakka pitää vireillä ajatusta, että Kankaanniemestä olisi tullut toinen sosiaali- ja terveysminsiteri, mutta Kuuskoskella oli kanttia sanoa ei.
Maatalousmminsiterin ja opetusministerin salkuista äänestettiin, sillä alustavassa kaavailussa Itä-Suomi oli jäämässä ilman omaa ministeriä. Äänestyksissä martti Pura ja Tytti Isohookana-Asunmaa voittivat. Anttila sanoi, että Pura ja Isohookana-Asunmaa tarvitaan hallitukseen mieluummin kuin Ryynänen ja Pesälä, sillä Puraan ja Isohookanaan Väyrynen voi aina luottaa.

Esko Ahon hallitus toi mieleen Juha Watt Vainion vanhan iskelmän: ”Herrat Helsingin on hienoja, sätiedät varmaan sen, ne on tohtoreita, maistereita melkein jokainen .. Lähes kaikilla Ahon hallituksen ministeriellä oli takanaan korkeakoulututkinto. Ministeriden keski-ikä on 44 vuottta, kun hallitustaival alkoi. ”... ne luoda lupaa, tuulentupaa, pelkkää sanoissaan...” jatkuu Juha Watt Vainion ralli. Esko Aho oli pääministeriksi tullessaan Suomen kaikkien aikojen nuorin pääministeri. Ikää hänellä oli vain 36 vuotta. Esko Aho oli ollut laiska osallistumaan kotitilan töihin. Sen sijaan hän luki Pikkujättiläsitä ja urheilulehtiä. Tämän huomasimme myöhemmin, kun hallituksella oli pitkiä yöistuntoja.

Lähdeaineisto: Hannele Pokka Porvarihallitus ISBN 951-0-20506-7

perjantai 26. elokuuta 2011

Ahon hallitus, ecu-kytkentä, yhteiskuntasopimus ja pakkodevalvaatio


















Suomen keskusta sai eduskuntavaaleissa historiallisen suuren vaalivoiton ja puolueen puheenjohtaja Esko Ahon johdolla muodostettiin porvarihallitus. Tappion kärsineet sosiaalidemokraatit jättäytyivät oppositioon. Valtionvarainministeriksi tuli kokoomuksen Iiro Viinanen. Ahon hallitus tuli valtaan keväällä 1991 tilanteessa, jossa Suomen talous oli ollut laskevassa kierteessä jo lähes vuoden ajan. Pörssikurssien ja asuntojen hintojen lasku oli jatkunut jo kaksi vuotta. Valtionvarainministeriön virkamiesjohto julkisti uuden hallituksen aloittaessa oman näkemyksensä talouden tilasta ja ehdotuksensa kansantalouden tervehdyttämiseksi. Ministeriön näkemyksen mukaan Suomen taloutta oli kohdannut jyrkkä lasku. Kyseessä ei ollut mikään tavanomainen suhdannelasku, vaan vakavampi rakenteellinen ongelma.

Tällä perusteella valtionvarainministeriö asettui linajlle, jonka mukaan ongelmia ei voi eikä saa ryhtyä ratkomaan perinteisellä elvytyspolitiikalla; sellainen johtaisi vain suljetun sektorin paisumiseen. Sen sijaan tarvittaisiin pitkäaikainen rakennepoliittinen sopeutusmisohjelma.

Ahon hallitus omaisuikin tämän näkemyksen ja tulkitsi tuotannon romahduksen ja työttömyyden nousun ensisijaisesti rakenteelliseksi kilpailukykykriisiksi. Toisin kuin monet olivat odottaneet, aiemmin vakaan markan linjaa kritisoinut keskustapuolue asettui hallitusvastuuseen siirryttyään tukemaan vahvan markan linjaa.

Ahon hallituksen ensimmäinen merkittävä talouspoliittinen päätös oli Suomen markan kytkeminen Euroopan Unioinin laskennalliseen rahayksikkään ecuun. Ratkaisu voidaan nähdä vain teknisenä toimenpiteenä. Sitä joudutti se, että Norja oli siirtynyt ecu-sidokseen jo syksyllä 1990 ja Ruotsi seurasi sitä toukokuun lopulla 1991. Suomelle tuli kiire tehdä jotain koska pysyminen vanhassa valuuttajärjestelmässä olisi merkinnyt itse asiassa mrkan revalvoitumista suhteessa ecuun sidottuihin valuuttoihin silloisen dollarin vahvistumsien vuoksi. Toimella oli myös suuri symbolinen merkitys. Se ikään kuin julisti maailmalle Suomen entistä suurempaa päättäväisyyttä pitäytyä kiinteissä valuuttakursseissa. Samalla päätös korosti Suomen läntisiä integraatiopyrkimyksiä, halua ”mennä pää pystyssä Eurooppaan”, kuten pääjohtaja Kullberg asian ilmaisi.

Suomen Pankissa ei ollut halukkuutta muuttaa valuuttakurssia. Lopputulos oli se, että hallitus taipui Suomen Pankin johtokunnan kantaan ja päätti Suomen markan yksipuolisesta ecu-kytkennästä ilman devalvaatiota. Samalla hallitus valitsi linjakseen talouskriisin ratkaisemisen kotimaisen kustannussopetuksen eli deflaation kautta. Päätös herätti poikkeuksellisen voimakkaan reaktion. Teollisuuden Keskusliiton puheenjohtaja vuorineuvos Casimir Ehrnrooth erosi toimestaan ja kirjoitti Helsingin Sanomiin artikkelin, jossa päätös tuomittiin selvin sanoin:
”Ennustan, että tehty valuuttakurssipäätös joudutaan muuttamaan ennen pitkää, eli silloin kun sen seuraukset tajutaan. Rohkenen toivoa Suomen Pankin johtokunnan taholta moraalista rohkeutta kantaa vastuu myöskin silloin syntyvässä tilanteessa.”

Päätöstä kritisioi voimakkaasti myös kansantaloustieteen professori Jouko Paunio: ”Tällä päätöksellä vahvistettiin jyrkän suhdennelaskun jatkuminen. Suomen taloudessa onkin mitä todennäköisimmin syntymässä kestoltaan ja syvyydeltään vuosisadan pahin suhdannelama.”

Molemmat ennustukset toteutuivat varsin pian. Samaan taikaan talouspolitiikan johto tiivisti rivejään vakaan markan linjan ympärille. Myös lehdistö tuki hallitusta. Valuuttakurssipolitiikan kritisoinnin pelättiin olevan epäisänmaallista tai epäeurooppalaista toimintaa. Valuuttakurssiproganda ei kuitenkaan ollut älyllisesti kovin kestävällä pohjalla ja se herätti myös närää: ”Minua alkoi ärsyttää se, että tässä oli selvästi yksioikoinen linja. Kaikki muu mielipide oli kiellettyä paitsi vahvan markan politiikka ja lehdistö oli täysin aivopesty tässä suhteessa.”(S.Holmström).

Päätös pitäytyä vahvan markan linjalla pakotti hallituksen keksimään muita lääkkeitä päälle kaatuvaan kriisiin. Koska kriisiä pidettiin rakenteellisena,, ei politiikan ensisijaisena tavoitteena ollut talouden elvyttäminen tai työllisyyden hoito, vaan kustannustason alentaminen ja julkisten menojen alentaminen. Hallitus pyrki vaihtotaseen alijäämän ja markan yliarvostuksen purkamiseen leikkauksien ja deflaation kautta. Kasvavan työttömyyden toivottiin olevan se uhka, joka pakottaisi ammattiliitot palkkojen alennukseen. Suomen pankki tuki mielellään myös tällaisia pyrkimyksiä, koska sekatsoi niiden tukevan vahvan markan linjaa.

Hallitus pyrki saamaan aikaan keskitetyn tulopoliittisen ratkaisun, jonka avulla nimellispalkkoja voitaisiin alentaa ja toteuttaa niin sanottu sisäisen devalvaatio. Pääministeri Aho nimesi ratkaisun yhteiskuntasopimukseksi. Sisäinen devalvaatio muuttui loppuvaiheissaan syksyllä 1991 yhteiskuntasopimuksesta Kalevi Sorsan johdolla tehdyksi sopimusehdotukseksi. Sorsan sopimusehdotuksen mukaan yritysten nimellisiä työvoimakuluja olisi alennettu 7 prosentilla siten, että nimellispalkkojen alentamisen lisäksi osa työnantajien sosiaaliturvamaksuista siirrettäsiin työntekijiden maksettavaksi. Sorsan sopimus sai hyvin yksimielisen kannatuksen. Kaikki suuret työmarkkinakeskusjärjstöt kannattivat sopimusta, vaikka se selvästi olikin alentanut niiden jäsenten tuloja. Sopimus jäi kuitenkin syntymättä lähinnä Metalli- ja Paperiliittojen vastustuksen vuoksi. Vientisektorin työnantajien ja työntekijöiden mielestä sopimus olisi ollut paitsi epämiellyttävä myös riittämätön. Sorsan sopimuksen lisäksi olisi todennäköisesti kuitenkin tarvittu devalvaati, vaikka sopimusta markkinoitiin keinona välttää devalvaatio.

Kun sopimus näytti kariutuvan, kiihtyi valuuttapako ja marraskuun 14. päivänä 1991 Suomen Pankki oli pakotettu devalvoimaan markan. Vakaan markan linja, johon Holkerin hallitus oli nojannut ja johon myös uusi Ahon hallitus oli alkukesästä sitoutunut, murtui. Suomen Pankki olisi ollut halukas kelluttamaan markkaa muutaman päivän ti edes yli viikonlopun jotta markkinoiden näkemys markan oikeasta arvosta olisi saatu selville. Eduskunnassa oli kuitenkin edessä luottamuslauseäänestys eikä hallitus halunnut lykkäyksiä kurssien kiinnittämiseen. Pääministeri Aho ja pääjohtaja Kulleberg sopivat keskenään devalvaation suuruudeksi 14 prosenttia. Pian devalvaation jälkeen työmarkkinaosapuolet sopivat tuloratkaisusta, jolla pakankorotuksista luovuttiin. Nimellispalkkoja ei kuitenkaan alennettu. Palkankorotuksista pidättäytyminen mahdollisti inflaation noepan hidastumisen, joka vuorostaan paransi kilpailukyky ja lievensi markan yliarvostusta.

Lähdeaineisto: Jaakko Kiander Laman opetukset ISBN 951-561-380-9

torstai 25. elokuuta 2011

ECU-kytkentä vallitsevalla kurssilla


















Toukokuussa 1991 valtaan tullut Esko Ahon porvarihallitus joutui heti keskelle sodanjälkeisen ajan pahinta talouskriisiä. Tuotanto- ja vientiluvut heikkenivät kuukausi kuukaudelta, työttömyys kasvoi ja korot pysyivät korkealla. Tilastokeskuksen mukaan työttömiä oli vuoden 1991 ensimmäisen neljänneksen aikana (eli eduskuntavaalikamppailun aikana) 146 000, toisen neljänneksen aikana (ei Ahon hallituksen aloittaessa toimintansa) 176 000 ja kolmannen neljänneksen aikana jo 202 000. Myös aiemmin vahvalta vaikuttanut valtiontalous oli ajautumassa kriisiin ylijäämän muututtua kasvavaksi alijäämäksi.

Korkea korko merkitsi sitä, että markkinat odottivat devalvaatiota. Sitä toivoivat myös monet vientiteollisuuden edustajat ja asiaa pohdittiin myös puolueiden piirissä. Tutkijoista devalvaation kannalle asetteuivat kesällä 1991 avoimesti muun muassa Helsingin yliopiston professori Jouko Paunio ja Jyväskylän yliopiston rehtori Antti Taskanen.

Uusi hallitus oli kuitenkin – osin omien tukijoidensakin yllätykseksi – asettunut tukemaan edeltäjänsä tavoin vakaan markan linjaa. Suomen Pankki luonnollisesti kannusti hallitusta tässä pyrkimyksessä. Tilannetta kärjisti se, että Ruotsi ja Norja päättivät sitoa valuuttansa yksipuolisesti Euroopan yhteisön laskennalliseen valuuttayksikköön ecuun. Tällä tavoin haluttiin viestittää markkinoille näiden maiden päättäväisyyttä valitulla talouspoliittisella linjalla. Toimen toivottiin lisäävän uskottavuutta ja siten alantevan korkoja.

Suomessa päädyttiin pitkällisen kädenväännön jälkeen samaan tilannearvioon. Suomen Pankki esitti hallitukselle Suomen markan yksipuolista kytkentää ecuun. Ecu-kytkentä nautti periaatteessa laajaa kannatusta. Monet halusivat kuitenkin liittää toimeen devalvaation, ainakin vuonna 1989 tehdyn 4 prosentin revalvaation purkamisen. Keskuspankin johtokunnassa Puntila ja Sorsa olivat selvästi devalvaatiota vastaan. Alenius, Ollila ja Kullberg olisivat voineet sen hyväksyä. Holkeri ei ollut ratkaisevassa kokouksessa paikalla, mutta oli Kullnergin mukaan ilmoittanut ”tyytyvänsä porukan päätökseen”. Kullberg ei pitänyt äänestystä johtokunnassa mahdollisena, ja näin vuoden 1989 revalvaation korjaava minidevalvaatio torjuttiin. Asiasta väännettiin kättä myös hallituksessa: Pääministeri Aho – ilmeisesti hallituksen enemmistökin – oli alunperin minidevalvaation puolesta. Myös presidentti Koivisto oli hallituksen devalvaatioajatuksen kannalla. Vltionvarainministeri Viinanen oli devalvaatiota vastaan, ulkoministeri Väyrynen taas kannatti suurempaa devalvaatiota.

Devalvaation vastustajien perusteluista tärkeä oli meneillään ollut auto- ja kuljetusalan lakko:militanttina ammattiliittona tunnettu AKT oli jättänyt lakkovaroituksen. Liiton jäsenten – ahtaajien ja autonkuljettajien – palkat olivat vuoden aikana jääneet jälkeen muista ryhmistä. AKT sulki lakollaan satamat ja lamautti ulkomaankaupan. Sen pelättiin ulosmittaavan devalvaatiohyödyn itselleen ja tään tarttuvan edelleen muualle työmarkkinoille. Syksyllä 1991 edessä oli lisäksi seuraava tupokierros.

Kun Suomen Pankin johtokunta esiintyi yhtenäisenä hallitukseen päin myös hallitus antoi periksi. ECU-päätös runnottiin lopulta hallituksessa läpi pääministeri Ahon ja valtionvarainministeri Viinasen voimin. Talouspoliittisen ministerivaliokunnan ulkopuolisilta ministereiltä ei juurikantoja kyselty. ”Meille ulkopiiriläisille, ministereille, jotka emme olleet valiokunnan jäseniä, tuorein tietolähde oli usein aamuinen Helsingin Sanomat.”

ECU-päätös hyväksyttiin myös eduskunnassa lähes yksimielisesti. Oppositiossa olevat sosiaaidemokraatitkin olivat sisäistäneet kiinteän markan opin, evätkä ryhtyneet keikuttamaan venettä. Näin määrätietoiset devalvaation vastustajat onnistuivat taivuttamaan päätöksentekijöiden vastahakoisen enemmistän linjansa taakse.

ECU-päätös vaikutti aluksi odotetulla tavalla. Korot laskivat muutaman prosenttiyksikön. Syksyllä markkinavoimien palattua kesälomalta jatkuivat kuitenkin masentavat taloustiedot. Niinpä speklatiiviset hyökkäykset markkaa vastaaan alkoivat uudestaan.

Aho oli jo kesan aikana käynyt keskusteluja vakautusratkaisusta SAK:n tuoreen puheenjohtajan Lauri Ihalaisen kanssa ja saanut myös vastakaikua. Järjestökoneisto toimi kuitenkin hitaasti eikä idea edennyt riittävällä vauhdilla. Paikallaan junnaavat neuvottelut saivat uutta vauhtia lokakuussa 1991, kun valuuttavaranto uhkasi huveta kokonaan korkeista koroista huolimatta. Aho päätti pyytää Suomen Pankin johtajaksi siirtynyttä entistä pitkäaikaista pääministeriä Kalevi Sorsaa neuvottelijaksi sunnuntai-iltana 20.10. Presidentin liityttyä suostuttelijoiihn Sorsa suostui tehtävään. Neuvotteluja käytiin Suomen Pankissa koko yön ajan.

Monien hämmästykseksi palkansaajien kuskusjärjestöjen puheenjohtajat Ihalainen (SAK), Esa Swaljung (STTK), Matti Kinnunen (TVK) ja Voitto Ranne (AKAVA) hyväksyivät sopimuksen jolla alennettaisiin nimellispalkkoja 3 prosenttia ja siirrettäsiin 4 prosentin työeläkemaksu työnantajilta työntekijäiden maksettavaksi. Paketin vaikutuksesta työvoimakulut olisivat vähentyneet noin 7 prosenttia ja palkansaajien nettotulot noin 5 prosenttia. Kyseessä oli siten varsin poikkeuksellinen yritys selvitä kriisistä alentamalla nimellisansioita. Työttömyyden kasvu yli sadalla tuhannella vuoden aikana oli pehmittänyt ay-liikkeen.

Maanantaina 21.10.1991 markkinoiden avautuessa ei tiedotustilaisuutta voitu vielä pitää, mutta klo 15 jälkeen käveli Suomen Pankista ”joukko tyytyväisiä ja helpottuneita miehita Snellmaninkadun yli Säätytalolle esittelemaan juuri syntynyttä tuloratkaisua. Ratkaisu markkinointiin poikkeuksellisen onnistuneeksi paketiksi, jolla talouden ongelmat ratkaistaisiin.
Pääjohtaja Kullberg uskoi myös korkojen laskevan ja markkinoiden rauhoittuvan.

Lähdeaineisto: Jaakko Kiander ja Pentti Vartia Suuri Lama ISBN 951-628-262-X

keskiviikko 24. elokuuta 2011

1991 – Markka kytkettiin EY-valuuttayksikköön ecuun



















Presidentti Mauno Koivisto kutsui kymmenes tammikuuta toimittajia teidotustilaisuuteen hotelli Presidentin elokuvateatteriin. Tilaisuuden pitopaikka sopi presidentin sanoman henkeen, se oli kaupungin suosituin neuvostofilmien esityspaikka. Tavalliseen tapaan Koivisto luki paperista oman katsauksensa, sen jälkeen sai kysyä, jos kysyttävää oli. Presidentillä oli vakavaa asiaa. Hän halusi rauhoittaa Baltia-keskustelua. Ennen tieodotustilaisuutta Koivisto oli saanut eri reittejä lännestä tietää, että Baltiassa tapahtuisi jotakin. Felix Karasev vakuutti, ettei väkivaltaa käytetä. Koivisto luotti siihen. Tiedotustilaisuudessa Koivisto sanoi uskovansa, että verenvuodatukselta Baltiassa vältyttäisiin. ”Mehän emme tietenkään puutu Neuvostoliiton sisäisiin asioihin. Suomi on tunnustanut de facto Batian maiden liittämisen Neuvostoliittoon ja me pidämme tietysti kiinni kaikesta siitä, mitä kansainvälisesti on sovittu.”

”Me emme ole missään herran kukkarossa, jossa mikään mitä tapahtuu maailmalla, ei meitä kosketa. Minusta on tärkeätä, että kun elämme levottomassa maailmassa ja mielet ovat levottomia, ei yllytetä ihmisiä kulkemaan semmoisella tiellä, jolla ei itse olla valmiita kulkemaan mukana”, Koivisto sanoi. Viesti oli selvä, Suomi pysyttelee kiistassa puolueettomana.














Sunnuntaina 13. tammikuuta Neuvostoliiton sisäministeriön erikoisjoukot valtasivat Liettuan pääkaupungissa Vilnassa radio- ja televisiokeskuksen. Valtauksessa kuoli 14 siviiliä ja haavoittui 48. Sotilaat julistivat Liettuaan sotatilan ja öisen ulkonaliikkumiskiellon, jotka Liettuan hallitus kumosi. Koivisto joutui kovaan arovosteluryöppyyn. Suomalaisten sydän oli kääntynyt Baltian itsenäisyystaistelun puolelle. Koiviston puheenvuoro kuulosti kylmältä ja ymmärtämättömältä.

Suomeen puolueet valmistautuivat maaliskuun vaaleihin. Harri Holkerin sinipunahallituksen päävoimat SDP ja kokoomus olivat jo hyvissä ajoissa ennen vaaleja päättäneet jatkaa hallitusyhteistyötä, jos se suinkin olisi mahdollista. Molemmissa puolueissa pidettiin EY-jäsenyyttä todennäköisenä. Sitä ei haluttu sanoa ennen vaaleja. Keskusta oli koko nelivuotiskauden vastustanut oppositiossa tiukasti jäsenyyttä, mutta uuden puoluejohdon keskusteluissa oli päätetty hieman väljentää kantaa. Esko Aho oli aluksi varovainen, varapuheenjohtaja Olli Rehn sai taivutelluksi puolueen edes harkitsemaan jäsenyyttä. Näin keskusta päättikin vaalien alla.

Pari päivää ennen eduskuntavaaleja puoluejohtajat joutuivat Yleisradion suorassa televisiolähetyksessä valitsemaan puolensa. Pitkän keskustelun päätteeksi johtajilta kysyttiin: Kannatatteko, että Suomi anoo EY-jäsenyyttä seuraavan neljän vuoden aikana? SDP:n Pertti Paasio, keskustan Esko Aho ja vasemmistoliiton Claes Andersson äänestivät ei. Tyhjää painoivat kokoomuksen Ilkka Suominen ja vihreiden Heidi Hautala. Jäsenyyden puolella oli ruotsalaisen kansanpuolueen Ole Norrback.

Keskusta voitti vaalit, ja nousi 55 paikallaan suurimmaksi puolueeksi. Sdp kärsi toisen peräkkäisen sadan tuhannen äänen tappion, ja jättäytyi suosiolla oppositioon. Hallitusvaihtoehtoja jäi jäljelle vain yksi: ensimmäistä kertaa 25 vuoteen Suomeen muodostettiin puhtaasti porvarillinen hallitus. Siihen mukaaan tulivat keskusta, kokoomus, RKP ja Suomen krisillinen liitto. Pääministeriksi nousi Esko Aho.

Brysseliin Suomen EY-suurlähettilääksi edellisenä syksynä muuttanut entinen valtionvarainminsteri ja SDP:n puoluesihteeri Erkki Liikainen oli eräässä Lapin seminaarissa arvioinut jäsenyyden ”realistikseki vaihtoehdoksi” Suomelle. Ensimmäisenä puolueena jäsenyyttä ehti kannattamaan kokoomus. Kesällä 1991 Koivisto oli yhtäkkiä uskomattomassa tilanteessa. Tukena oli suurista puolueista vain Suomen keskusta. Aho ei missään vaiheessa suoraan puoltanut tai vastustanut jäsenyyttä. Heikki Haaviston johtama Maataloustuottajain keskusliitto MTK oli jäsenyyttä vastaan. Varmuuden vuoksi MTK aloitti kovaäänisen rummutuksen: maaseutua uhkasi alasajo, jos Suomi joutuisi alistumaan yhteisön maatalouspolitiikkaan.

Markka kytkettiin ecuun 4. päivänä kesäkuuta. Rolf Kullberg ilmoitti tiedotustilaisuudessa: ”Meidän on mentävä Eurooppaan pää pystyssä, eikä noloissa merkeissä”. Suomen tilanne muuttui entistä hankalammaksi kesällä sen jälkeen kun Ruotsin valtiopäivät päätti jäsenhakemuksen jättämisestä. Suomen asema ei ollut yhtä helppo kuin Ruotsin. Neuvostoliiton ja Baltian tapahtumat varjostivat koko ajan päätöksentekoa.

Koivisto tapasi Gorbatsovin kesäkuussa Moskovan työvierailulla. Vierailun toisena päivänä Koivisto tapasi Venäjän vastavalitun presidentin Boris Jeltsinin. Tapaaminen ei ollut alunperin ohjelmassa, mutta kun Suomi sitä esitti, se järjestyi heti. Koivisto oli ensimmäinen valtionpäämies, jonka Jeltsin valintansa jälkeen tapasi.

Maanantaina 19. elokuuta aamu-uutiset kertoivat, että lomaileva presidentti Mihail Gorbatsov oli sairauden takia sivussa. Neuvostoliittoa johti varapresidentti Gennadi Janajevin poikkeustilakomitea. Nopeasti kävi selväksi, että kyseessä oli vanhoillisten kommunistien suorittama vallankaappaus. Kaappausta oli toki veikkailtu. Silti se tuli yllätyksenä.

Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3

tiistai 23. elokuuta 2011

Pääministeri


















Jännitystä riitti Porin puoluekokouksessa 1990. Puheenjohtajavaalin taustalla väikkyi Eeva Kuusko-Vikatmaan ja Paavo Väyrysen orastava kilpailu puolueen presidenttiehdokkuudesta. Ensimmäisellä kierroksella äänet jakautuivat: Eeva Kuuskoski-Vikatmaa 1200, Esko Aho 938, Seppo Kääriäinen 787 ja Olli Rehn 100. Kun ratkaiseva toinen kierros alkoi, kukaan ei voinut varmasti sanoa, mihin suuntaan vaaka kallistuisi. Lopulta voitin Eeva Kuuskoski-Vikatmaan 171 äänellä numeroin 1589-1418. Vaalin jälkeen yritin tosissani suostutella Eevaa puolueen varapuheenjohtajaehdokkaaksi. Vahinko, että hän ei suostunut. Kiitospuheessani uhosin johtavani Keskustan maaliskuun eduskuntavaaleissa Suomen suurimmaksi puolueeksi ja sitä tietä takaisin hallitukseen.

Sain Väyrysen uskollisen tukijan maineeni nuorisojärjestön puheenjohtajana ja se vain vahvistui vuonna 1987, kun lupauduin hänen presidentinvaalikampanjansa vetäjäksi.Harvat enää muistavat, millaisin eväin Väyrynen niihin vaaleihin lähti. Ehdokasta itseään lukuun ottamatta kukaan ei uskonut hänen mahdollisuuksiinsa vaaleja edeltävänä kesänä. Pian Porin puoluekokouksen jälkeen sain huomata, että näkymättömänä Väyrysen varjona minut haluttiin pitääkin.

Totuus on tarua ihmeellisempi. Monet ratkaisevat käänteet johtuivat yksinomaan siitä, että satuin olemaan oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Ensimmäisen tehtäväni poliittisessa järjestössä hoidin poliisiautossa kouluni pihalla. Kaksi virkapukuista poliisia kävi marraskuussa 191 hakemassa minut kesken voimistelutunnin ja vei koulun pihalla pysäköidyn poliisiauton takapenkille. Sain haasteen Kalajoen käräjille. Haasteen vastaanottajaksi jouduin siksi, että tulin muutamaa viikkoa aikaisemmin valituksi Nuoren Keskustan Liiton Keski-Pohjanmaan piirin puheenjohtajaksi. Ilmeisesri hyvistä ehdokkaist oli pulaa, kun tulin valituksi, vaikka en ollut edes kokouksessa paikalla ja olin vasta 17-vuotias, tehtävään alaikäinen. Kutsu käräille taas johtui siitä, että edellisen vuoden kesällä Kalajoella oli järjestetty piirin nimissä tansseja ja järjestäjä jätti huviverot maksamatta.

Kalajoelle palasin jo vuoden 1974 kesäkuussa. Siellä tulin valituksi Keskustan nuorisojärjestön, Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtajaksi. Valtakunnallisen nuorisojärjestön johtaminen kävi yhteskunnallisen toiminnan korkeakoulusta. Suomen ja Neuvostoliiton nuorisojärjestöt toteuttivat elokuussa 1977 ystävyysfestivaalin, jonka pääseminaari järjestettiin Lahdessa.

Jouduin 1991 hallituksen vetäjäksi kylmiltään, vailla päivänkään kokemusta valtioneuvoston työstä. Aluksi se tietysti tuotti paljon käytännön hankaluuksia. Jouduin kysymään muilta neuvoa selviytyäkseni valtioneuvoston istunnon perusrutiineistakin. Luotin silti mahdollisuuksiini onnistua. Koville se silti otti. Pääministeriytt' lapset tietysti seurasivat tarkasti tiedotusvälineiden kautta. Kesäkuussa 1991 teimme Kirstin kanssa virallisen vierailun Ruotsiin, ja sen ohjelmaan kuului Ruotsin kuningasparin tarjoama lounas kuninkaanlinnassa.

Vaikka minulla ei ollut kuninkaan oikeuksia, välilla sain tulla sinne presidentin valtuuksin. Vielä virkakauteni alussa pääsin nauttimaan muihin valtioneuvoston jäseniin nähden yhdestä etuoikeudesta. Hallitusmuodon presidentin esteneisyyttä koskevaa pykälää tulkittiin niin, että pääministeri hoitaa hänen tehtäviään aina presidentin matkustaessa ulkomaille.

Yhdeksänkymmentäluvun alku jää historiaan mullistusten ja kriisien kautena. Neuvostoliitto hajosi, ja samanaikaisesti läntinenkin Eurooppa sukelmsi taantumaan. Kotoiset talousongelmat koettelivat niin henkistä kuin fyysistäkin sietokykyä. Tuskallisimmat tilanteet syntyivät silloin, kuin juuri kuvitteli päässeensä pahimman ohi ja hetken päästä uusi kriisi painoi päälle. Piti vain koota itsensä ja luottaa siihen, että tästäkin jotenkin selvitään.

Neuvostoliiton vallankaappauksen kohdalla asetelma oli toinen. Katsoimme sivusta mutta pelottavan läheltä, miten suurvalta teki kuolemaan, Mahdollisuudet vaikuttaa asioihin olivat olemattomat, mutta jos tapahtumat riistäytisivät käsistä, olisimme mullistusten välittömässä vaikutuspiirissä. Lopulta kaikki tapahtui historiallisesti ajatellen silmänräpäyksessä.

Neuvostoliiton romahduksen huipentuma alkoi varhain maanantaina 19. elokuuta 1991. Matkustin normaaliin maanantaitapaan taksilla Kannuksesta Kruunupyyn lentokentälle aloittaakseni tyäviikon Helsingissä. Koettelin vielä lähtiessäni taskuani ja totesin, että viikonloppuisin mukana pidettävä henkilökohtainen hakulaite oli mukana. Sen piti hälyyttää, jos jotain erityistä tapahtuisi. Vasta jälkeenpäin huomasin, että juuri tuona aamuna hakulaitteen paristo oli tyhjä, joten jo ennen seitsemää lähetetty viesti jäi siitä syystä saapumatta perille.

Uutisen kuultuani ryhdyin yhdessä erityisavustajani Seppo Härkösen kanssa rakentamaan valmiutta asioiden seuraamiseen. Kun reilut kaksi tuntia myöhemmin astuin työhuoneeseeni valtioneuvoston kansliassa, koneisto toimi jo täydellä teholla. Työhuoneeni pitkän pöydän ympärillä istuivat ulkoministeri Paavo Väyrynen, sisäministeri Mauri Pekkarinen, kansliapäällikkö Jaakko Kalela presidentinkansliasta, alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg ulkoasianministeriöstä, rajavartiolaitoksen päällikkö Matti Autio, pääesikunnan teidustelupäällikkö Yrjö Viitasaari, apulaispäällikkö Seppo Pylkkänen suojelupoliisista sekä erityisavustaja Seppo Härkönen. Teimme arvion tilanteesta ja valmistauduimme samalla presidentin johdolla pidettävään ulkoasiainvaliokunnan kokoukseen.

Lähdeaineisto: Esko Aho Pääministeri ISBN 951-1-14065-5

maanantai 22. elokuuta 2011

Porvarihallitus syntyy


















Eduskuntavaalit maaliskuussa 1991 käytiin hyvin erilaisissa poliittisissa oloissa kuin neljä vuotta aikaisemmin. Euroopan muodonmuutos oli tapahtunut tällä välin, kansandemokratiat olivat kadonneet, Neuvostoliitto oli romahtamaisillaan, Saksat yhdistyneet; silti suurin ongelma äänestäjille oli Suomen talouden romahtaminen hallituksen kannalta juuri pahimmoilleen ennen vaaleja. Kansalaisten arkipäivä järkkyi ja se näkyi vaaleissa. Hallituspuolueet kärsivät suuret tappiot ja ppositio sai ”veret seisauttavan ” vaalivoiton. Keskustan kansanedustajan Seppo Kääriäisen julkisuuteen heittämä termi jäi elämään poliittiseen kielenkäyttöön.

Hallituspuoleista Kokoomus menetti kaikissa vaalipiireissä runsaasti. Äänimärissä pienin tappio tuli Kuopiossa, jossa pudotusta oli 11 prosenttiyksikköä. Suurin luku löytyy Keski-Suomesta, jossa menetys kirjattiin luvulla 37. Helsingissäkin tappio oli 17 prosenttiyksikköä. Pettyneitä oli paljon. Sisäisen analyysin mukaan peräti 120 000 vuonna 1987 Kokoomusta äänestäneistä jäi kotiin. Vihreisiin siirtyi 36 000, SDP:hen 18 000 ja Keskustaan 15 000 äänestäjää.

Kokoomus kärsi todellisen tappion, sillä sen eduskuntaryhmä supistui kolmellatoista ja jäi 40 edustajaa. Syystä eduskuntaryhmä piti 17.4.1991 perusteellisen kritiikki-istunnon. Ongelmana oli yhteistyö sosiaalidemokraattien kanssa, joka ei tyydyttänyt suurta määrää porvarillisesti ajattelevia Kokoomuksen äänestäjiä. Holkerin suosion romahdus oli näyttävä. Maaseutu unohtui liikaa. Kokoomuslaisista minissteristä tuli ylimielinen kuva tai muutoin kielteinen kuva.

Laman alkamisen ajankohta sen sijaan oli vain vähän esillä, eikä myöskään hallituksen integraatiopolitiikkaa eritelty. Vaikka Suominen oli pohjimmiltaan ajamassa Suomea EY:hyn, hän ei kuitenkaan vaalikampanjan ratkaisukohdassa osannut hyädyntää kansalaisten Eurooppa-myönteisyyttä.

SDP tappioputki eduskuntavaaleissa oli vaikuttava 1980-luvulla Koiviston valinnan jälkeen. Se menetti sitten vuoden 1983 eduskuntavaalien kaikkiaan 200 000 äänestäjää, puhumattakaan Koiviston saamista lisä-äänistä. Koivisto-ilmiön hyväksikäyttö oli jäänyt haaveeksi. Vuonna 1987 se oli edustajain määrässä päässyt yhden mandaatin menetyksen säikähdyksellä, mutta nyt repesi: eduskuntaryhmä supistui kahdeksalla. Siihen jäi 48 edustajaa.

Keskusta sai noin 170 000 uutta äänestäjää. Äänestysuskollisuus oli suurta, sillä 98 % vuonna 1987 Keskustaa äänestäneistä äänesti samaa puoluetta vuonna 1991. Vuonna 1987 nukkuneista Keskusta sai 65 000 uutta äänestäjää, SMP:stä 58 000, SDP:stä 12 000 sekä muista 10 000 äänestäjää. Suurimman puolueen asema kuului Keskustalle. Se nosti edustajiensa määrää viidellätoista aina 55:een ja oli selvästi suurin ryhmä.

Vaalitulos romutti pitkäksi aikaa viimeisetkin toiveet siitä, että Kokoomus valtaisi porvarillisen Suomen johtavan puolueen aseman, mistä Ilkka Suominen oli haaveillut puheenjohtajakautensa alussa. Valitsijan asemassa ollut SDP jättäytyi sovinnolla oppositioon, joten hallituksen rungoksi muodostui porvarillinen Keskustan ja Kokoomuksen pohja. Koivistolla ei ollut tässä tilanteessa mahdollisuus omaan peliin, eikä edes tilaisuutta syrjäyttää Paavo Väyrystä ulkoministeriöstä.

Paavo Väyrynen luopui Keskustan puheenjohtajuudesta vapaaehtoisesti vuoden 1990 puoluekokouksen alla. Hän koki asemansa vahvaksi. Hänellä oli mielessään vuoden 1994 presidentinvaalit. Keskustan tiukan puheenjohtajakilpailun voitti kesällä 1990 Porissa nuori esko aho, josta tuli pääministeri jo keväällä 1991 Väyrysen sijaan. Suomen integraatiopolitiikan kannalta pääministerin henkilöllä oli varmasti merkitysytä. Aho integraatiopolitiikkaan perehtyneen oli selvästi myönteisempi EY-jäsenyydelle kuin asiassa kiemurrellut Väyrynen, joka olisi saattanut pääministerinä yrittää johtaa Suomea toisiin ratkaisuihin. Keskustan ministerivalinnat olivat selviä. Paavo Väyrynen sai uudestaan ulkoasiainministerin salkun. Presidentti Koivisto nimitti 26.4.1991 Ahon hallituksen. Hallitusohjelman Neuvostoliittoa koskenut kohta oli kirjoitettu kuin mikään maailmassa ei olisi muuttunut: ”Hallitus kehittää suhteita Neuvostoliittoon yya-sopimuksen … pohjalta”.

Talouslama pakotti hallituksen jatkamaan säästömia ja arki koitti välittömästi. Lisäsäästöt olivat välttämättömiä. Tarkitus oli saavuttaa neljän miljardin säästöt edellisen hallituksen budjettikehykseen verrattuna. Samalla hallitus kehitti teollisuuden tukipakettia. Suomen markan arvoon koskeminen oli edelleen vaikeata, Viinanen ei halunnut siihen koskea, vaikka juuri sieltä olsi nopeasti löytynyt hintakilpailukykyä syöksykierteessä olleelle kansantaloudelle. Hän sanoi, että devalvaatiosta ei enää puhu kukaan muu kuin MTK.n Heikki Haavisto: ”Sitä ei tule.”

Lähdeaineisto: Jukka seppinen Mahdottomasta mahdollinen ISBN 951-566-063-7

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Hallitusratkaisu 1991



















Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa hallituspuolueet kärsivät selvän vaalitappion, lähes 300 000 ääntä ja yhteensä 24 eduskuntapaikkaa. Eniten eli 13 paikkaa menetti kokoomus, SDP:n tappio oli 8 paikkaa, RKP:n 1 ja SMP:n 2 paikkaa. Suurin voittaja oli keskustapuolue 15 lisäpaikallaan. Keskustan vaaliliittokumppani kristillinen liitto voitti sekin 3 lisäpaikkaa. Sosiaalidemokraattiseen puolueen johto teki vaalien jälkeen tuloksesta nopeat johtopäätökset. Pertti Paasio soitti 20. maaliskuuta, kun olimme palaamassa hiihtomatkalta Kittilästä ja ilmoitti, että SDP menee nyt oppositioon. Puoluesihteeri Ulpu Iivari vieraili pyynnöstäni Linnassa seuraavana päivänä kertomassa SDP:n puoluetoimikunnan yksimielisestä päätöksestä jättäytyä oppositioon. Samana päivänä myös Suomenmaan päätoimittaja Seppo Niemelä vieraili Linnassa. Hän oli pyytänyt tapaamista jo ennen vaaleja. Hän korosti moneen otteeseen arvostustaan kannanottojani kohtaan ja totesi tukeneensa niitä eri yhteyksissä lehtensä palstoilla. Ymmärsin hänen saaneen joskus niistä moitteita omiltaan.

Uusi eduskunta järjestäytyi torstaina 4. huhtikuuta 1991 ja valitsi puhemiehekseen keskustapuolueen puheenjohtajana Esko Ahon. Minulle selvisi vasta vuonna 1993, että Paavo Väyrynen olisi halunnut puhemiehen paikan itselleen. Siihen, että vuoden 1991 hallitusneuvottelut sujuivat ilman dramatiikkaa, vaikutti ratkaisevasti se, että Aho teki niin kuin teki. Jos Väyrynen olisi tullut puhemieheksi näin ei olisi käynyt.
Hallitusneuvottelut alkoivat maanantaina 8. huhtikuuta perinteisellä presidentin kierroksella. Ensimmäisen Linnaan saapui Esko Aho. Keskusteluumme osallistui myös kansliapäällikkö Jaakko Kalela.

Eduskuntaryhmien kierroksen aloittivat sosiaalidemokraatit: ryhmän puheenjohtaja Antti Kalliomäki, varapuheenjohtajat Liisa Jaakonsaari ja Erkki Tuomioja sekä sihteeri Kari Laitinen. Kerroin että takoitukseni ei ollut tällä kertaa osallistua kovin aktiivisesti hallituksen muodostamiseen.

Kokoomuksen eduskuntaryhmästä Linnasta kävivät puheenjohtaja Ilkka Suominen, puoluesihteeri Pekka Kivelä, ryhmäjohtaja Iiro Viinanen sekä varapuheenjohtajat Pirjo Rusanen ja Ben Zyskowitz. Kerroin heille, mitä olimme puhuneet Ahon kanssa tunnustelutehtävästä ja aikataulusta.

Keskustan eduskuntaryhmää edustivat ryhmän puheenjohtaja Kauko Juhantalo sekä varapuheenjohtajat Eeva Kuuskoski ja Mauri Pekkarinen. Ryhmän edustajat olivat iloisella mielellä vaalivoiton jälkeen. Juhantalo kertoi, että he olivat arvioineet saavansa kymmenen lisäpaikka, mutta 15 oli yllätys.

Presidentikierroksen jälkeen puhemies Aho sai tehtäväkseen ”tunnustella mahdollisuuksia uuden, eduskunnan enemmistön tukeen nojaavan hallituksen muodostamiseksi”. Aho aikoi viedä tunnustelijan tehtävän läpi nopealla aikataululla.
Ahon tunnustelutehtävät etenivät nopeasti ja hän soitti aamulla torstaina 11. huhtikuuta 1991 ja pyysi tapaamista. Sain hänen raporttinsa tunnusteluista iltapäivällä Linnassa. Sen mukaan kaikki puolueet SDP:tä lukuunottamatta olivat valmiit hallitusvastuuseen. Ohjelmaselvityksen pohjalta puhemies päätyi johtopäätöksiin: 1. Uusi enemmistöhallitus on rakennettavissa vain Keskusta, kokoomuksen ja RKP:n yhteistyön varaan. 2. Kaikki kolme puoluetta pitävät tarpeellisena pohjan täydentämistä ottamalla mukaan joko Vihreän liiton tai Suomen kristilliset tai ne molemmat. 3. Vasemmistoliiton ja kokoomuksen ohjelmatavoitteet ja käsitykset hallituspohjasta osoittavat, ettei niiden osallistuminen samaan hallitukseen näytä mahdolliselta. 4. Suomen Maaseudun Puolueen ja Liberaalisen Kansanpuolueen osallistumista uuteen hallitukseen eivät esittäneet mitkään muut puolueet. Sen sijaan RKP katsoi mahdottomaksi osallistua samaan hallitukseen SMP:n kanssa.

Hallitusneuvottelut käynnistyivät seuraavana päivänä 12. huhtikuuta ja keskiviikkona 17. huhtikuuta Aho vierali Linnassa raportoimassa neuvottelujen kulusta. Pari päivää aikaisemmin hallituspohja oli kaventunut, kun vihreät ilmmoittivat, etteivät he ole halukkaita osallistumaan hallitusvastuuseen.

Jaakko Kalelalta kuulin 19. huhtikuuta illansuussa, että halllitusneuvotteluissa oltiin pääsemässä kompromissiin ministerisalkkujen jaosta. Sen mukaan kokoomus saisi valtionvarainministerin salkun ja keskusta ulkoministerin salkun. Keskusta ei ollut vielä päättänyt, ketä se ehdottaa ulkoministeriksi. Ehdokkaiden joukossa oli myös Väyrynen ja Aho halusi kuulla mielipiteeni. Pyysin Kalelaa välittämään Aholle terveiset, että on parasta, että keskustapuolue tekee niin kuin sen kannalta luontevinta on. Minulla ei ole mitään sitä vastaaan, jos keskusta esittää Väyrystä ulkoministeriksi.

Hallituksen vaihdos tapahtui perjantaina 26. huhtikuuta, eli uuden hallituksen kokoaminen vietiin läpi alle kolmessa viikossa. Holkerin hallitukselle elonpäiviä kertyi 1458, kun niitä Sorsan neljännellä hallituksella oli 1456. Neljä ministeriä jatkoi tässä uudessa kokoonpanossa. He olivat kokoomuslaiset ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen ja työministeri Ilkka Kanerva sekä RKP:n ministerit, puolustusministeri Elisaberh Rehn ja liikenneministeri Ole Norrback.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Kaksi kautta ISBN 951-26-3947-5

lauantai 20. elokuuta 2011

Eduskuntavaalien äänikuningas



















Valmistauduin huolellisesti kevään 1991 eduskuntavaaleihin. Olin ehdokkaana uudessa vaalipiirissä, Uudellamaalla. Minun oli yritettävä koota kannatusta koko vaalipiirin alueelta, jotta puolue saisi mahdollisimman monta paikkaa. Vaalipuheissani keskityin ulkopolitiikkaan ja ennen muuta talouspolitiikkaan. Osoitin, kuinka Holkerin hallitus oli tuhonnut suomen talouden. Muistutin siitä, kuinka Keskusta oli alusta alkaen varoittanut hallitusta väärästä politiikasta ja esittänyt sille vaihtoehdon.

Mitä lähemmäksi vaalit tulivat, sitä paremmin ihmiset ymmärsivät sanomani: syvän laman merkit alkoivat tuntua talouden kehityksessä ja ihmisten elämässä. Helmikuun alussa 1991 Suomenmaahan kirjoittamassani artikkelissa ”Ruotsin tauti ja Tanskan tie” kiteytin taloutemme ongelmat ja keinot niiden ratkaisemiseen.
Julkinen sektori on kasvanut liian suureksi ja sen kasvu uhkaa edelleen jatkua voimakkaana. Omien suunnitelmiensa mukaan valtio, kunnat ja kuntainliitot aikoivat käyttää kaiken tulevaisuudessa markkinoille tulevan työvoiman. Näin ei voi jatkua. Julkisen sektorin kasvua on hillittävä ja sen menoja on karsittava. Kun hoitotehtäviin tarvitaan tulevaisuudessa lisää työvoimaa, on byrokratiaa kyettävä karsimaan kovalla kädellä.

Toinen rakenneongelmamme liittyy palvelusektorin kasvuun. Viime vuosina on investoitu nimenomaan palveluihin: on rakennettu ostosparatiiseja, pankki- ja vakuutuskonttoreita, hotelleja ja ravintoloita. Teollisuuden investoinnit ovat olleet hyvin alhaisella tasolla. Suuntaa on pakko muuttaa. Taloutemme ongelmat voidaan ratkaista vain teollisuutta ja muuta perustuotantoa voimakkaasti kehittämällä. Investointien painopistettä on siirrettävä palveluista teollisuuteen.

Kun Holkerin hallitus aloitti toimintansa ja julkisti ohjelmansa, oli taloudelämän suhtautuminen kahtiajakoinen. Teollisuuden piirissä hallitusratkaisua pidettiin yleissti ottaen onnettomana, kun taas pankki-, vakuutus-, ja kauppapiireissä oltiin jopa innostuneita. Palkansaajajärjestöissä iloittiin ”palkansaajahallituksesta”

Nyt ovat tulokset kakkien nähtävillä: kansantaloutemme moottori on ylikuormitettu ja se on kärsinyt pahoja vaurioita. Teollisuuden näkymät ovat synkemmät kuin vuosikymmeniin. Ensimmäistä kertaa 60 vuoteen kansantaloutemme alenee. Palkansaajat ovat saaneet osansa: korkeat korot horjuttavat monen perheen taloutta, mahdollisuus omaan asuntoon on karannut käsistä, työttömyys kasvaa kovaa vauhtia, edessä on vyön kiristys ja niukkuuden jakaminen. Kansantaluden perusoppia on taas saatu kantapään kautta. Huonosta päästä saa koko ruumis kärsiä.

Vaalitilaisuuksissa minulta usein kysyttiin suhtautumistani devalvaatioon. Esitin kantani relusti: onpa meillä vaalinen jälkeen millainen hallitus tahansa, on myös valuuttakurssipolitiikkaa käytettävä – niin huono oli kilpailukykymme. Esitin toteutettavaksi samantapaista tulo-, finanssi- ja valuuttakurssipolitiikan yhdistelmää, jolla 1970-luvun lämän selkä taitettiin. Aloitin vaalityöni Uudenmaan syrjäisemmistä osista varatakseni viimeiset kaksi viikkoa väkirikkaimmille pääkapunkiseudun ja Keski-Uudenmaan alueille. Loppusuoran avautuessa saatoin havaita, että saisin hyvän tuloksen.

Vaalitilaisuuksiini tuli paljon sellaisia ihmisiä, jotka olivat saaneet tiedotusvälineiden kautta minusta kielteien käsityksen ja halusivat nyt tulla itse katsomaan, millainen mies minä oikein olen. Hyvin monet sanivat tilaisuuksista poistuessaan: ”Ettehän Te oletekaan sellainen kuin mitä lehdet kirjoittavat.” Sain 22 709 ääntä, mikä oli suurin henkilökohtainen äänimäärä koko maassa. Olin siis vaalien ”äänikuningas”. Keskustan kansanedustajien määrä nousi Uudellamaalla akhdesta neljään.

Muuallakin Keskusta sai murskavoiton. Puolueen ääniosuus nousi edellisten eduskuntavaalien 17,6 prosentista 24,8 prosenttiin aj kansanedustajien määrä 40:stä 55:een. Vaalien lopputulos oli niin selvä, että vaalien halitusratkaisu oli siitä suoraan luettavissa. Sinipunalla ei ollut mitään edellytyksiä jatkaa. Sosiaalidemokraatit vetivät johtopäätökset omasta tappiostaan: puolue pääsi oppositioon. Jäljelle vain keskiryhien ja Kokoomuksen yhteistyö.

Ennen vaaleja olin arvioinut, ettei minulla olisi Koiviston suhtautumisen vuoksi asiaa keskeisimmille ministeirnpaikoille. Siksi olin pitänyt tavoitteenani sitä, että voisin tulla eduskunnan puhemieheksi. Heti vaalien jälkeen oli nähtävissä, että Keskustasta tulisi johtava hallituspuolue, meidän voittomme suuruus ja muiden heikko vaalimenestys johtaisivat siihen. Olin Keskustan eduskuntaryhmän ylivoimaissti vanhin edustaja. Puheenjohtaja Esko Aho päätti kuitenkin ottaaa puheenjohtajan paikan itselleen eduskunnan järjestäytyessä.

Hallitusneuvottelujen käynnistyessä arvelin, ettei minulla olisi asiaa ulkoministerin paikalle, jonka täyttämisessä presidentillä oli ratkaiseva sananvalta. Niinpä toivoin voivani tulla valtionvarainministeriksi. Kokoomus kuitenkin piti tiukasti kiinni valtionvarainministerin paikasta, joten Keskustalle oli väistämättä tulossa ulkoministerin salkku.

Esko Aho soitti minulle asiasta. Hän kysyi, kuinka suhtautuisin siihen, että ulkoministeriksi tulisi Eeva Kuuskoski. Minulle hän tarjosi kauppa- ja teollisuusministerin paikkaa. Totesin, ettei raskaana oleva nainen, jolla on pian hoidettavanaan pieni lapsi, voi mitenkään hoitaa ulkoministerin raskasta virkaa. Vasstasin, että minä en voi muuta kuin olla kiinnostunut ulkoministerin tehtävästä, jos se Keskustalle tulee. Tämän jälkeen Esko Aho selvitti Mauno Koiviston kannan minun tulooni ulkoministerin paikalle. Koivisto hyväksyi tämän ratkaisun.

Lähdeaineisto: Paavo Väyrynen On totuuden aika ISBN 951-0-188409

perjantai 19. elokuuta 2011

Väkivaltaisuudet Liettuassa



















Sunnuntaina, 13. tammikuuta Neuvostoliiton sisäministeriön erikoisjoukot valtasivat Liettuan pääkapungissa Vilnassa panssarivaunujen ja konetuliaseiden avulla radio- ja televisiokeskuksen. Valtauksessa kuoli 14 siviiliä ja haavoittui 48. Sotilaati julistivat Liettuaan sotatilan ja öisen ulkonaliikkumiskiellon, jotka Liettuan hallitus kumosi.
Jouduin tapahtumien jälkeen arvostelun kohteeksi: olin myötäillyt liikaa neuvostojohdon näkemyksiä ja antanut johtaa itseni harhaan. Norjalainen Dagbladet julkaisi piiroksen, jossa Brezhnev tarjoili Gorbatsoville Liettua-pihviä ja minut kuvattiin tuolin ääreessä istuvaksi koiraksi, joka odottaa saavansa palan. Minun väitettiin sanoneen, että olin saanut informaatiota siihen suuntaan, että Neuvostoliiton asevoimien taholta ei tultaisi turvautumaan väkivaltaan Baltiassa.

Tämä ei ollut totta, olin vastannut väkivallan mahdollisuutta korkesvaan kysymykseen yksinkertaisesti: minun tiedossani ei ollut, että olisi ollut olemassa jokin erikoinen vaara verenvuorakukseen.
Suomen hallitus antoi samana päivänä lausunnon, jossa ilmaistiin huolestuneisuus yhteenotoista ja vedottiin neuvostohallitukseen väkivaltaisuuksien lopettamiseksi. Siinä korostettiin, että ongelmat on ratkaistava neuvotteluteitse ETYK:ssä hyväksyttyjen periaatteiden mukaisesti.

Pohjoismaiden pääministerit saivat aikaan yhteisen kirjeen lähetettäväksi Mihail Gorbatsoville. Pyrkimyksemme oli saada yhteispohjoismainen kanta lieväksi, jotta oma kansallinen kantamme olisi ollut sitä jyrkempi. Kirjeen sananmuoto oli kuitenkin yhdenmukainen Suomen kannanoton kanssa. Kirjeessä vaadittiin vuoropuhelun aloittamista ja pidättäytymistä sotilaallisista toimista.

Kun tiistaina 15. tammikuuta pidimme Holkerin, Paasion, Wetergårdin, Kalelan ja Mannisen kanssa neuvoa tilanteesta, totesimme, että Yleisradio pyöritti radiouutisissaan väärää tulkintaa sanomistani. Totesin, että ”Yleisradiolle voisi suositella, että käyttäisivät minun ilmaisujani, jos on kysymys siitä, mitä olen sanonut”.
Sanoin myös ”Tässä täytyy vaan kärsiä tätä hommaa. Nyt kun on tunnittaiset uutiset, niin erikoisesti radiossa ja johonkin mittaan televisiossa ja lehditössä on hirmuinen paine saaada jotakin uutta sanottavaa ja kommentoitavaa.”

Felix Karasev otti yhteyttä ja oli pahoillaan tilanteesta, johon olin joutunut. Hän koki myös olevansa tulilinjalla. Hän korosti, että hänen minulle ennen Vilnan tapahtumia antamansa informaatio perustui hänen tammikuun alkupäivinä Anatoli Tshernjajevin ja NKP:n keskuskomitean sihteerin Valentin Falinin kanssa käymiinsä keskusteluihin. Hän korosti, että vaikka hän ei ollut sen jälkeen saanut uutta informaatiota, hänellä ei ollut syytä epäillä tiedon olennaisesti muuttuneen. Hän painotti, ettei ollut puhunut uusta kuin yleisistä tavoitteista.

Karasev kritisoi voimakkaasti sekä Viron ja Latvian venäläisten inter-liikeitä mielettömistä vaatimuksista ja kyvyttömyydestä ymmärtää demokratiaa että Moskovan kyvyttömyyttä ottaa oppia aikaisemmista katastrofeista. Tiedotus olisi tullut aloittaa heti.

Mauno Koivisto kirjoittaa, että kannanottoni tilanteeseen:
”Tilanne Baltiassa on mennyt pitemmän aikaa huonoon suuntaan. Se on ollut kaikkien nähtävissä. Se on mennyt huonompaan suuntaan Neuvostoliiton, Baltian ja Baltian maitten asukkaiden kannalta. ”
Samana iltana MTV:n haastattelussa sanoin: ”Koetin tehdä selväksi meidän sympatiamme, meidän ymmärtämyksemme heidnän pyrkimyksiänsä kohtaan, mutta minusta on korkea aika, että olemme myös rehellisiä sen suhteen, mihin asti olemme mukana.

Seuraavana viikonloppuna tapahtui taas: tammikuun 20. päivänä Neuvostoliiton sisäministeriön erikoisjoukot ottivat hetkeksi haltuunsa Latvian sisäministeriön. Tulituksessa kuoli neljä ihmistä ja 11 haavoittui. Suomi vetosi jälleen väkivaltaisuuksien lopettamiseksi.

Yleisradio jatkoi edelleen linjallaan. Erityissti tässä työssä kunnostautui yhtiön Moskovan-kirjeenvaihtaja Mikko Eronen. Minusta Eronen toteutti aktiivisesti julkituomaansa ohjelmaa: Gorbatsov oli korvattava sotilasvallalla.

Helmikuun 5. päivänä Gorbatsov lähetti kirjeen, jossa hän selitti tilannettansa ja tilannetta Baltiassa. Gorbatsovin avustajan Tshernjajevin muistelmien mukaan samana päivänä lähti kirje muillekin valtionpäämiheille, mm. Bushille, Mitterrandille, Italian pääministerille Giulio Andreottille ja Espanjan pääministerille Felipe Gonzalesille.

Gorbatsovin kirje alkoi näin:
Kunnioitettu Herra Presidentti, kallis ystävä,
Maani on vaikeassa tilanteessa. Asenteenne sallii minun kääntyä puoleenne näin. Olen syvästi yhtä mieltä kanssanne, että nyt on erityisen tärkeä varjella kaikkea sitä myönteistä, joka on saavutettu perestroikan viime vuosina mm. neuvostoliittolais-suomalaisissa suhteissa, jotka jo pidemmän aikaa ovat olleet Euroopassa tapahtuvan myönteisen kehityksen virittäjiä.”

Kirjeen jälkeen Felix Karasev otti yhteyttä. Hän totesi Gorbatsovin kirjeen osoittaneen, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat kunnossa. Karasev piti tilannetta Neuvostoliitossa hyvin vaikeana, jopa vaarallisena. Karasevin mukaan kysymys on siitä, kuinka kauan Gorbatsov kestäisi.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1

torstai 18. elokuuta 2011

Vuosi 1991 - Gorbatsov eroaa, Jeltsin nousee valtaan















Kontrasti Gorbatsoviin kävi entistä räikeämmäksi, kun Jeltsin saattoi nojautua väestöltä suoraan saatuun valtuutukseen, näyttäytyi Gorbatsov hajoamassa olevan kommunistisen puolueen ja vanhoillisen virkakoneiston edustajana. Edellisen katsottiin edustavan tulevaisuutta, jälkimmäisen menneisyyttä. Gorbatsovin viime hetken yritykset lähestyä Jeltsinin linjaa eivät enää parantaneet hänen asemaansa vaan päinvastoin ajoivat muutosten vastustajat liikkeelle.
Nähdessään vallan siirtyvän asteittain Gorbatsovilta Jeltsinille ja eri tasavaltojen kommunisteista riippumattomille poliittisille elimille NKP:n vanhoillinen siipi ryhtyi elokuun 19. äivänä 1991 viimeiseen epätoivoiseen yritykseen valtansa pelastamiseksi. Krimillä tuolloin lomaillut Gorbatsov eristettiin ulkomaailmasta ja kansalaisille kerrottiin hänen pyytäneen terveydellisistä sysitä eroa. Moskovassa perustettiin varapresidentti Gannadi Janajevin ja eräiden muiden vanhoillisten kommunistien toimesta poikkeustilakomitea, jonka tehtäväksi määriteltiin Neuvostoliiton johtaminen siirtymkauden yli. Moskovaan rajoittunut kaappausyritys kukistui kuitenkin muutamassa päivässä.

Tammikuu

1. tammikuuta – Suomi liittyi Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksen (CERN) jäseneksi.
Neuvostoliiton sisäministeriön erikoisjoukot, ns. mustat baretit (OMON), valtasivat lehdistön painotalon Latvian pääkaupungissa Riiassa. Myös Liettuan pääkaupungissa Vilnassa joukot valtasivat kaksi rakennusta 3.1.
4. tammikuuta – YK:n turvallisuusneuvosto tuomitsi yksimielisesti Israelin väkivallan palestiinalaisia kohtaan.
4. tammikuuta – Kansainvälinen Punainen Risti varoitti ainakin 20 miljoonaa ihmistä uhkaavasta nälänhädästä Afrikassa. Tilannetta kuvattiin lähes yhtä vakavaksi kuin vuosina 1984−1985, jolloin noin miljoona ihmistä kuoli nälkään.
5. tammikuuta – Sosialististen maiden talousjärjestö SEV päätettiin lakkauttaa. Samalla Neuvostoliitto lopetti talousapunsa Kuuballe.
6. tammikuuta – Pekingissä alkoivat salaiset oikeudenkäynnit vuoden 1989 opiskelijamielenosoituksiin osallistuneita vastaan. Syytettyinä oli 70 henkilöä.
Kasimiera Prunskienen johtama Liettuan hallitus erosi.
13. tammikuuta – Neuvostoliiton joukot valtasivat Vilnan tv-keskuksen Liettuassa tunkeutuen tuhannen sitä puolustaneen siviilin muurin läpi.
13. tammikuuta – Portugalin presidentti Mario Soares valittiin toiselle virkakaudelle.
14. tammikuuta – Antti "Irwin Goodman" Hammarberg kuoli sydänkohtaukseen Haminassa 47-vuotiaana.
14. tammikuuta Neuvostoliiton pääministeriksi nimitettiin valtionvarainministeri, taloustieteilijä Valentin Pavlov ja ulkoministeriksi Aleksandr Bessmertnyh.
15. tammikuuta – YK:n turvallisuusneuvoston asettama takaraja Irakin vetäytymisellä Kuwaitista umpeutui.
16. tammikuuta – Persianlahden sota alkoi massiivisilla ilmaiskuilla ja ohjusiskuilla Irakia vastaan kello 03 Irakin aikaa.
17. tammikuuta – Irakin presidentti Saddam Hussein julisti "kaikkien taistelujen äidin olevan käynnissä". Irak ampui kahdeksan Scud-ohjusta Israeliin ja Saudi-Arabiaan.
17. tammikuuta – Saksan liittopäivät valitsi Helmut Kohlin yhdistyneen Saksan ensimmäiseksi liittokansleriksi.
19. tammikuuta – Ainakin kolme Scud-ohjusta räjähti Tel Avivissa surmaten 17 ihmistä. Israel vannoi puolustautuvansa, mutta pidättäytyi hyökkäyksestä. Yhdysvallat siirsi Patriot-ohjuksia Israeliin.
19. tammikuuta Mihail Gorbatsovin lähipiiri harveni. Syrjään joutuivat mm. glasnostin isänä tunnettu Aleksandr Jakoblev, talousuudistaja Leonid Abalkin, Lähi-idän asiantuntija Jevgeni Primakov, suomalais-neuvostolaisen talouskomission puheenjohtaja, varapääministeri Stepan Sitarjan sekä esittelijä Stanislav Satalin.
20. tammikuuta – Irakin televisio haastatteli alas ammuttuja liittouman lentäjiä. Saudi-Arabiaan ammuttiin kymmenen ohjusta, joista ohjustentorjunta ampui alas yhdeksän ja yksi putosi mereen
22. tammikuuta – Irakilaiset sytyttivät tuleen Kuwaitin öljylähteitä ja öljysäiliöitä. Kuusi ohjusta ammuttiin Saudi-Arabiaan ja yksi osui Tel Aviviin.
26. tammikuuta – Ensimmäisessä ilmataistelussa Yhdysvaltain F-15-koneet pudottivat kolme Irakin MiG-23-konetta. Irakilaiset koneet laskeutuvat turvaan Iraniin. Persianlahteen päästetty öljy uhkasi Saudi-Arabian teollisuutta, suolanpoistolaitoksia ja meren eliöstöä.
27. tammikuuta – Siad Barre pakeni Mogadishusta.
30. tammikuuta – Irakin joukot etenivät panssarivaunuin Saudi-Arabian puolelle, missä niitä olivat vastassa Yhdysvaltain merijalkaväki, saudien ja Qatarin joukot. Yhdysvallat menetti 11 sotilasta. Saudit ja qatarilaiset valtasivat seuraavana päivänä takaisin Khafjin kylän
31. tammikuuta – Tšekkoslovakia hyväksyttiin Euroopan neuvoston jäseneksi.

Helmikuu

1. helmikuuta – Maanjäristys surmasi yli 300 ihmistä Pakistanissa.
3. helmikuuta – Suomeen saapui Tallinnasta 160 somalia, joista suurin osa sai puolen vuoden määräaikaisen oleskeluluvan.
6. helmikuuta – Yhdysvaltain F-15-koneet pudottivat neljä Irakin hävittäjää, jotka yrittivät paeta Iraniin 120 muun irakilaisen koneen tavoin.
9. helmikuuta – Liettualaiset äänestivät itsenäisyyden puolesta.
11. helmikuuta − Islanti tunnusti ensimmäisenä valtiona Liettuan itsenäisyyden. Neuvostoliitto lähetti Islannille nootin, jossa se syytti Islantia puuttumisesta Neuvostoliiton sisäisiin asioihin.
12. helmikuuta – Vuoden 1989 Pekingin opiskelijamielenosoitusten pääideologeiksi nimetyt kaksi kiinalaista toisinajattelijaa tuomittiin "laittomien järjestöjen" perustamisesta ja "kumouksellisesta toiminnasta" 13 vuoden vankeuteen.
13. helmikuuta – Häivepommittajien pudottamat laserohjatut pommit tuhosivat bunkkerin Bagdadissa. Irakin hallitus väitti 500 siviilin saaneen surmansa, Yhdysvallat väitti bunkkerin olleen sotilaskohde.
15. helmikuuta – Irak tarjoutui vetäytymään Kuwaitista, jos Israel vetäytyisi miehitetyiltä arabien mailta, Irakin velat annettaisiin anteeksi ja liittouma maksaisi Irakin jälleenrakennuksen. Presidentti Bush tyrmäsi tarjouksen huijauksena.
15. helmikuuta – Tšekkoslovakiaan, Unkarin ja Puolan välillä solmittiin Visegrádin sopimus koskien maiden yhteistyötä markkinatalouteen siirtymiseksi.
16. helmikuuta – Yhdysvaltain USS Tripoli ja USS Princeton vaurioituivat miinoista Persianlahdella.
16. helmikuuta – Koleran ilmoitettiin leviävän Perussa. Tautiin oli tammikuun alusta lähtien sairastunut noin 13 000 ihmistä, joista oli kuollut lähes sata.
19. helmikuuta – Venäjän presidentti Boris Jeltsin vaati presidentti Gorbatsovin eroa ja vallan siirtämistä tasavaltojen muodostamalle neuvostolle.
20. helmikuuta – Mielenosoittajat kaatoivat Albanian entisen puoluejohtajan Enver Hoxhan patsaan maan pääkaupungissa Tiranassa.
21. helmikuuta – Neuvostoliitto ilmoitti päässeensä sopimukseen Irakin kanssa sen vetäytymisestä. Presidentti Bush hylkäsi tarjouksen.
22. helmikuuta – Irakilaiset sytyttivät tuleen kuudenneksen Kuwaitin 950 öljylähteestä.
22. helmikuuta – Presidentti Ramiz Alia otti henkilökohtaisesti vallan käsiinsä Albaniassa. Neljä ihmistä kuoli ja useita loukkaantui mielenosoittajien ja poliisin yhteenotoissa Tiranassa.
23. helmikuuta – Persianlahden sota: lyhyt maasotavaihe alkoi 04 Saudi-Arabian aikaa joukkojen ylitettyä Kuwaitin rajan Saudi-Arabiasta. Ainakin 200 öljylähdettä ja varastoa sytytettiin tuleen.
23. helmikuuta – Armeija kaappasi vallan Thaimaassa.
25. helmikuuta – Persianlahden sota: Saddam Hussein ilmoitti joukkojen vetäytyvän Kuwaitista Neuvostoliiton rauhanehdotuksen mukaan. Scud-ohjus osui parakkiin Saudi-Arabiassa ja surmasi 28 yhdysvaltalaista sotilasta.
25. helmikuuta – Varsovan liitto päätettiin lakkauttaa sotilaallisena järjestönä.
25. helmikuuta – Oikeudenkäynti Bulgarian entistä puoluejohtajaa Todor Živkovia vastaan alkoi maan pääkaupungissa Sofiassa. Živkovia syytettiin valtion varojen kavaltamisesta. Myöhemmin häntä vastaan nostettiin syyte myös maanpetoksesta, koska hän oli aikanaan suunnitellut Bulgarian liittämistä Neuvostoliittoon.
25. helmikuuta – Suomen väkiluku ylitti Väestörekisterikeskuksen mukaan viiden miljoonan rajan.
26. helmikuuta – Saddam Hussein ilmoitti joukkojen vetäytyvän täydellisesti. Irakilaisia on otettu vangiksi 30 000 ja päivän aikana lukema nousi 63 000:een.
26. helmikuuta – Tim Berners-Lee esitteli ensimmäisen web-selaimen.
26. helmikuuta – Lähes kaikki Euroopan talouskomission (ECE) jäsenmaat, myös Suomi, allekirjoittivat sopimuksen ympäristövaikutusten arvioinnista (YVA). Sopimus velvoitti jäsenmaat selvittämään suurten taloushankkeiden vaikutukset ympäristöön ennen niiden toteuttamista.
27. helmikuuta – Persianlahden sota päättyi tulitaukoon Irakin ja liittouman joukkojen välillä.

Maaliskuu

3. maaliskuuta – Amatöörikuvaaja George Holliday nauhoitti Los Angelesin poliisin pahoinpitelemässä Rodney Kingia. Vuotta myöhemmin jury hylkäsi syytteet LAPD:n poliiseja vastaan, mikä johti nelipäiväisiin mellakoihin Yhdysvalloissa. Mellakoissa kuoli 55 ihmistä ja tuhottiin omaisuutta miljardin dollarin arvosta
3. maaliskuuta Virossa ja Latviassa järjestettiin kansanäänestykset itsenäisyydestä.
4. maaliskuuta – Neuvostoliiton parlamentti ratifioi Saksojen yhdistymissopimuksen, mutta jätti Saksassa olevien neuvostojoukkojen kotiuttamisaikataulun vielä avoimeksi.
5. maaliskuuta – Chilen presidentti Patricio Aylwin julkisti raportin, jonka mukaan hänen edeltäjänsä Augusto Pinochetin valtakaudella oli surmattu yli 2 000 toisinajattelijaa.
8. maaliskuuta – Kouluhallitus ja ammattikasvatushallitus yhdistettiin uudeksi opetushallitukseksi. Uuden viraston pääjohtajaksi tuli kouluhallituksen pääjohtajana toiminut Vilho Hirvi.
9. maaliskuuta – Belgradissa puhkesi mielenosoituksia Slobodan Miloševićia vastaan. Kaksi ihmistä kuoli armeijan panssareiden tukahduttaessa mielenilmauksen.
10. maaliskuuta Moskovaan kokoontui yli 150 000 Boris Jeltsinin kannattajaa. Mielenosoitus oli suurin kommunismin ja Gorbatsovin vastainen voimannäyttö perstroikan aikana.
13. maaliskuuta – Yhdysvaltain oikeusministeriö julisti Exxonin suostuneen miljardin dollarin korvauksiin M/S Exxon Valdezin öljyvuodosta Alaskassa 1989.
13. maaliskuuta – Itä-Saksan entinen puoluejohtaja Erich Honecker siirrettiin Berliinin lähellä sijaitsevasta sotilassairaalasta Neuvostoliittoon, mikä nostatti vastalauseiden myrskyn Saksassa.
14. maaliskuuta – Yhdistyneessä kuningaskunnassa vapautettiin kuusi miestä, joita pidettiin 16 vuotta vankilassa tuomittuina IRA:n pommi-iskusta Birminghamissa, kun havaittiin poliisin väärentäneen todisteita.
15. maaliskuuta – Ranskan, Yhdistyneen kuningaskunnan, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton miehitysjoukot luopuivat virallisesti lopuista oikeuksistaan Saksassa.
17. maaliskuuta – Suomessa pidettiin eduskuntavaalit. Vaaleihin asetti ehdokkaita kaikkiaan 17 rekisteröityä puoluetta, mikä oli enemmän kuin koskaan aiemmin. Suomen Keskusta lisäsi paikkalukuaan 15:llä, kun taas SDP menetti kahdeksan ja Kokoomus peräti 13 paikkaa.
24. maaliskuuta − SDP:n puolueneuvosto hyväksyi puolueen johdon esityksen SDP:n jäämisestä oppositioon. SDP oli ollut mukana kaikissa Suomen poliittisissa hallituksissa vuodesta 1966 lähtien.
26. maaliskuuta – Tukholman saaristosta löydettiin vuonna 1525 uponneen Kustaa Vaasan lippulaivan Svanenin hylky.
27. maaliskuuta – Maailman ensimmäinen GSM-puhelu soitettiin Suomessa Radiolinjan verkossa.
27. maaliskuuta − Lieksan alueelle perustettiin Kolin kansallispuisto.
31. maaliskuuta − Georgiassa järjestettiin kansanäänestys maan tulevaisuudesta. Äänestäneistä 98 prosenttia kannatti maan itsenäistymistä. Etelä-Ossetian alue ei osallistunut äänestykseen.
Maalis–huhtikuu – Irakin tasavaltalaiskaarti ja armeija tukahduttivat kansannousut maan etelä- ja pohjoisosissa Irakin sodan jälkeen.

Huhtikuu

3. huhtikuuta – YK:n turvallisuusneuvoston päätös 687 määräsi Irakin purkamaan kaikki joukkotuhoaseensa ja ballistiset ohjuksensa.
3. huhtikuuta Irka ilmoitti kukistaneensa kurdien kapinan. Kaksi miljoonaa kurdia pakeni vuorille.
4. huhtikuuta – Uusi eduskunta kokoontui. Puhemieheksi valittiin Keskustan Esko Aho, ensimmäiseksi varapuhemieheksi SDP:n Saara-Maria Paakkinen ja toiseksi varapuhemieheksi Kokoomuksen Ritva Laurila.
9. huhtikuuta – Saksan hallitus vahvisti tiedot, joiden mukaan Itä-Saksan salainen poliisi Stasi ja länsisaksalainen terrorijärjestö Punainen armeijakunta (RAF) olivat olleet läheisessä yhteistyössä 1970- ja 1980-luvuilla.
9. huhtikuuta − Georgian parlamentti palautti voimaan vuonna 1918 annetun itsenäisyysjulistuksen.
9. huhtikuuta Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatsov esitteli kriisiohjelman, jossa hän vaati mm. lakkokieltoa ja joukkokokousten kiletämistä työaikana.
18. huhtikuuta – Irak luovutti kemiallisten aseiden materiaalia YK:n tarkastajille ja ilmoitti, ettei sillä ole biologisia aseita.
21. huhtikuuta − Eduskunta hyväksyi Ahvenanmaan uuden, vuoden 1993 alussa voimaan tulevan itsehallintolain.
22. huhtikuuta − Liechtenstein liittyi Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) seitsemänneksi täysjäseneksi.
24. huhtikuuta – Etelä-Afrikan presidentti Frederik de Klerk kävi Tanskassa lyhyellä vierailulla. Tämä oli hänen ensimmäinen käyntinsä Pohjoismaissa. Tanskan kansankäräjillä ei päästy vasemmiston vastustuksen vuoksi päättämään Etelä-Afrikan vastaisten pakotteiden poistamisesta.
25. huhtikuuta – Neuvostoliittolaiset laskuvarjojoukot valtasivat kymmenkunta rakennusta eri puolilla Liettuaa.
26. huhtikuuta – Pääministeri Esko Ahon hallitus aloitti työnsä. Edellinen Harri Holkerin hallitus oli noussut hallitusten ikätilaston kärkeen ohitettuaan toimikautensa viimeisinä päivinä edeltäjänsä, Kalevi Sorsan neljännen hallituksen.
27. huhtikuuta – SDP:n puheenjohtaja Pertti Paasio sanoi, että Suomen on syytä varautua hakemaan Euroopan yhteisön jäsenyyttä.
28. huhtikuuta – Teologi Eero Huovinen vihittiin Helsingin hiippakunnan uudeksi piispaksi.
30. huhtikuuta – Kaksi entisen Itä-Saksan symbolia siirtyi historiaan. Viimeiset Trabant-autot valmistuivat ja lentoyhtiö Interflug teki viimeiset reittilentonsa. Tuhansia ihmisiä jäi työttömiksi yhtiöiden toiminnan loputtua.
30. huhtikuuta – Eduskunnan puhemiehistöön tuli muutoksia Ahon hallituksen nimityksen jälkeen. Puhemieheksi valittiin Kokoomuksen Ilkka Suominen ja toiseksi varapuhemieheksi Keskustan Mikko Pesälä.

Toukokuu

1. toukokuuta – Valtioneuvoston tiedotuspäällikkö Tom Westergård siirtyi Vaasan läänin maaherraksi edellisen maaherran Mauno Kangasniemen jäätyä eläkkeelle.
4. toukokuuta – Euroviisut järjestettiin Roomassa.
14. toukokuuta − Uusi Kiina -uutistoimisto ilmoitti Kiinan entisen johtajan Mao Zedongin lesken, niin sanottuun Neljän koplaan kuuluneen Jiang Qingin tehneen itsemurhan. Hän oli vapautunut elinkautisesta vankeudesta vain hieman aiemmin.
14. toukokuuta – Kansallis-Osake-Pankin ilmoitettiin kärsineen valuuttakaupassaan vuoden 1991 ensimmäisellä neljänneksellä 250 miljoonan markan tappiot.
15. toukokuuta – Edith Cresson muodosti Ranskan uuden hallituksen. Hänestä tuli Ranskan ensimmäinen naispääministeri.
15. toukokuuta − Hallitus antoi kauppa- ja teollisuusministeriölle valtuudet valmistella päätöstä Vuotoksen tekoaltaan rakentamisesta ja kumosi Sorsan kolmannen hallituksen vuonna 1982 tekemän päätöksen, jonka mukaan allasta ei rakenneta.
19. toukokuuta – Tohtori Pekka Sauri valittiin Vihreän Liiton uudeksi puheenjohtajaksi.
21. toukokuuta – Intian pääministeri Rajiv Gandhi murhattiin pommi-iskussa.
21. toukokuuta – Etiopian diktaattori Mengistu Haile Mariam luopui vallasta ja pakeni Zimbabween, josta hän sai turvapaikan.
24. toukokuuta – Guns N' Roses aloitti rock-musiikin historian pisimmän maailmankiertueen.
24. toukokuuta − Presidentti Mauno Koivisto esitti hallitukselle ulkopoliittisen katsauksen, jonka mukaan Suomi sulki tässä vaiheessa pois jäsenyyden Euroopan yhteisössä.
26. toukokuuta – Lauda Airin Boeing 767 putosi lähellä Bangkokia, onnettomuudessa kuoli 223 ihmistä.
28. huhtikuuta – Sijoittaja Pentti Kourin ilmoitettiin nostaneen vahingonorvauskanteen Kansallis-Osake-Pankkia vastaan New Yorkissa. Kouri vaati pankilta noin 600 miljoonan markan korvauksia.
31. toukokuuta − Presidentti Mauno Koivisto sanoi Kotimaa-lehdelle antamassaan haastattelussa, että Suomen evankelisluterilaisen kirkon tulisi etääntyä valtiosta ja mahdollisesti valmistautua luopumaan virallisesta asemastaan.
Kesäkuu
6. kesäkuuta − Eduskunta hyväksyi Kyrönjoen suojelulain.
7. kesäkuuta – Suomen markka sidottiin yksipuolisesti seuraamaan Euroopan valuuttajärjestelmän valuuttayksikköä ecua.
7. kesäkuuta – Viihdesarja Kummelin pilottijakso lähetettiin.
8. kesäkuuta − Washingtonissa järjestettiin Persianlahden sodan voitonparaati.
8. kesäkuuta − Ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen valittiin Kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi. Varapuheenjohtajiksi valittiin edelleen kansanedustaja Heikki A. Ollila ja ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen sekä uutena kansanedustaja Riitta Jouppila. Puoluekokous hyväksyi kannanoton, jonka mukaan Suomen oli asetettava tavoitteekseen Euroopan yhteisön jäsenyys.
12. kesäkuuta – Boris Jeltsin valittiin Venäjän federaation presidentiksi.
12. kesäkuuta − Eduskunta hyväksyi yksimielisesti presidentinvaalin muuttamisen suoraksi kansanvaaliksi ja siirtymisen uuteen vaalitapaan jo seuraavissa, vuoden 1994 vaaleissa.
14. kesäkuuta – Seitsemän sotaharjoituksiin osallistunutta varusmiestä hukkui Taipalsaarella, kun heidän kuljettamansa venäläinen BTR-60-miehistönkuljetuspanssarivaunu upposi.
15. kesäkuuta − Kansainvälinen olympiakomitea myönsi vuoden 1998 talvikisat Japanin Naganolle.
Viimeiset neuvostosotilaat lähtivät Unkarista.
17. kesäkuuta – Apartheid: Etelä-Afrikka lopetti ihmisten rodun mukaisen syntymärekisteröinnin.
17. kesäkuuta − Saksa ja Puola solmivat ystävyyssopimuksen, jossa Oder-Neisse-linja määriteltiin maiden pysyväksi rajaksi. Puola lupasi taata saksalaisvähemmistönsä oikeudet ja Saksa puolestaan tukea Puolan pyrkimyksiä päästä Euroopan yhteisön jäseneksi.
20. kesäkuuta − Saksan liittopäivät hyväksyi äänin 337−320 liittopäivien ja hallituksen siirtymisen Bonnista Berliiniin. Saksan liittoneuvosto jäi edelleen toistaiseksi Bonniin.
23. kesäkuuta – Norjan kuningas Harald V ja kuningatar Sonja vihittiin tehtäviinsä Trondheimin tuomiokirkossa tuhat vuotta vanhojen perinteiden mukaan.
Mielipidemittausten mukaan 84 prosenttia norjalaisista kannatti monarkiaa.
24. kesäkuuta – Presidentti Mauno Koivisto aloitti kaksipäiväisen Moskovan vierailu. Hän tapasi mm. Mihail Gorbatsovin ja Boris Jeltsin.
25. kesäkuuta – Kroatia ja Slovenia julistivat itsenäistyvänsä Jugoslaviasta.
26. kesäkuuta – Kahdeksan tutkijaa aloitti Yhdysvalloissa Arizonan osavaltiossa Biosfääri II -kokeilun sulkeutumalla pinta-alaltaan 1,3 hehtaarin suuruisen lasikuvun alle. Kokeilun tarkoituksena oli kehittää itsenäinen, ekologisessa tasapainossa oleva elinympäristö, joka voisi toimia Maan ilmakehän ulkopuolella. Kokeilun piti kestää kaksi vuotta, mutta se ajautui vaikeuksiin ja keskeytettiin heinäkuussa 1992. Myös kokeilun eettiset perusteet kyseenalaistettiin.
28. kesäkuuta – Sosialististen maiden talousjärjestön (SEV) toiminta päättyi virallisesti.

Heinäkuu

1. heinäkuuta – Varsovan liitto hajotettiin virallisesti.
1. heinäkuuta – Ruotsi jätti jäsenhakemuksen Euroopan yhteisöön.
1. heinäkuuta – Maailman ensimmäinen GSM-verkko (Radiolinja) aloitti toimintansa Suomessa.
1. heinäkuuta − Yhdysvallat purki Etelä-Afrikan vastaiset talouspakotteet.
4. heinäkuuta – EY jäädytti talousapunsa Jugoslavialle.
7. heinäkuuta – Brionin sopimus päätti kymmenpäiväisen sodan Slovenian ja Jugoslavian välillä ja viivytti Slovenian ja Kroatian itsenäistymistä kolmella kuukaudella.
10. heinäkuuta − Pohjois-Korea anoi YK:n jäsenyyttä.
11. heinäkuuta – Tyynellä valtamerellä ja Havaijilla nähtiin täydellinen auringonpimennys, joka kesti pisimmillään 6 min 53 s.
21. heinäkuuta – Somalian sisällissodan osapuolet solmivat tulitauon ja sopivat vallanjaosta. Presidentiksi valittiin Ali Mahdi Mohamed kahdeksi vuodeksi.
22. heinäkuuta − Tasavallan presidentti vahvisti uuden puolustustilalain ja valmiuslain, jotka oli säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä ja hyväksytty vaaditulla 2/3 enemmistöllä kaksilla peräkkäisillä valtiopäivillä. Lait antoivat hallitukselle laajat valtuudet poikkeusolojen, mm. taloudellisten ja poliittisten kriisien aikana.
28. heinäkuuta – Saksan ympäristöviranomaiset arvioivat, että entisen Itä-Saksan alueen ympäristön puhdistaminen länsieurooppalaiselle tasolle vaatii yli 10 miljardia Suomen markkaa kymmenen vuoden aikana.
29. heinäkuuta – Venäjä tunnusti Liettuan maaliskuussa 1990 antaman itsenäisyysjulistuksen ja Liettua puolestaan Venäjän kesällä 1990 antaman suvereenijulistuksen.
31. heinäkuuta – Filippiinit päätti sallia entisen presidentin Ferdinand Marcosin lesken Imelda Marcosin paluun yli viisi vuotta kestäneestä maanpaosta kotimaahansa. Hän palasi 4. marraskuuta Filippiineille, jossa häntä odotti syyte valtion varojen kavaltamisesta.

Elokuu

1. elokuuta – Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush piti Ukrainassa vieraillessaan ns. Chicken Kiev -puheen, jossa hän varoitti ettei Yhdysvallat tue "paikallisdespotismiin" johtavia itsenäistymishankkeita ja varoitti etnisestä vihasta lähtevästä nationalismista.
4. elokuuta – Kreikkalainen risteilyalus MS Oceanos upposi Etelä-Afrikan rannikolla, turma ei vaatinut kuolonuhreja.
4. elokuuta – Kansanedustaja Tina Mäkelä valittiin Suomen maaseudun puolueen uudeksi puheenjohtajaksi.
5. elokuuta − Etelä-Korea anoi YK:n jäsenyyttä.
6. elokuuta – Tim Berners-Lee lähetti alt.hypertext-uutisryhmään viestin, jossa hän esitteli ensimmäistä kertaa julkisesti World Wide Web -projektin.
7. elokuuta − Venäläinen poliitikko Vladimir Žirinovski kyseenalaisti antamassaan lausunnossa Suomen itsenäisyyden, koska hänen mielestään V. I. Leninillä ei olisi ollut valtuuksia sen myöntämiseen vuonna 1917.
8. elokuuta – Varsovan radiomasto, kaikkien aikojen korkein rakennelma, romahti.
10. elokuuta − Kiina ilmoitti liittyvänsä kansainväliseen ydinsulkusopimukseen Japanin pääministerin Toshiki Kaifun vieraillessa Pekingissä.
12. elokuuta – Suomen puolustusvoimat ilmoitti ostavansa entisen Itä-Saksan aseita ja ampumatarvikkeita yhteensä 200 miljoonalla markalla.
14. elokuuta − Ruotsin radio kertoi, että ruotsalaiset tiedusteluelimet olivat varautuneet toisesta maailmansodasta lähtien aina 1980-luvulle saakka ottamaan vastaan Suomen pakolaishallituksen, mikäli Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n kerrottiin rahoittaneen toimia, joilla oli varauduttu Suomen ja Ruotsin mahdolliseen miehitykseen. Suomen puolustusministeri Elisabeth Rehn sanoi, ettei Suomessa ollut tiedetty tällaisista suunnitelmista.
18. elokuuta – Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšovin ilmoitettiin olevan "sairaana" ja hänet asetettiin arestiin loma-asunnolleen Krimillä. Kahdeksan kovan linjan kannattajan ryhmä asetti varapresidentti Gennadi Janajevin Neuvostoliiton johtoon.
19. elokuuta − Albania ja Israel solmivat diplomaattisuhteet.
20. elokuuta – Viro julistautui itsenäiseksi. 100 000 ihmistä kerääntyi Moskovassa parlamenttitalon edustalle tukemaan presidentti Gorbatšovia.
21. elokuuta – Latvia julistautui itsenäiseksi. Neuvostoliiton vallankaappaus päättyi armeijan joukkojen tukiessa Gorbatšovia.
22. elokuuta − Presidentti Mauno Koivisto sanoi Neuvostoliiton vallankaappauksen panneen Suomen ulkopoliittisen linjan kovalle koetukselle, koska Suomi oli yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa puuttunut Neuvostoliiton sisäisiin asioihin arvostelemalla neuvostojohdon poliittisia ratkaisuja.
24. elokuuta – Venäjä ja Ukraina julistautuivat itsenäisiksi.
25. elokuuta – Opiskelija Linus Torvalds lähetti viestin comp.os.minix-uutisryhmään kertoen kehittämästään käyttöjärjestelmän ytimestä.
25. elokuuta − Valko-Venäjä julistautui itsenäiseksi.
25. elokuuta − Suomi aloitti Baltian maiden kanssa neuvottelut normaalien diplomaattisuhteiden palauttamisesta. Uutta tunnustusta maiden itsenäisyydelle ei pidetty tarpeellisena, koska Suomi oli tunnustanut Baltian maiden itsenäisyyden jo 1920-luvulla eikä ollut tunnustanut niiden liittämistä Neuvostoliittoon vuonna 1940. Diplomaattisuhteet palautettiin Suomen ja Baltian maiden välille 29. elokuuta.
27. elokuuta − Euroopan yhteisön jäsenmaat sopivat Baltian maiden tunnustamisesta. Muutamassa päivässä liki 40 maata ilmoitti tunnustavansa tai oli jo tunnustanut niiden itsenäisyyden.
27. elokuuta − Moldova julistautui itsenäiseksi. Romania tunnusti sen välittömästi.
27. elokuuta – EY:n jäsenmaat sopivat Baltian maiden tunnustamisesta.
29. elokuuta – Neuvostoliiton kommunistinen puolue lopetettiin.
30. elokuuta − Azerbaidžan julistautui itsenäiseksi.
31. elokuuta − Kirgisia ja Uzbekistan julistautuivat itsenäisiksi.

Syyskuu

1. syyskuuta − Yhdysvallat tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden.
2. syyskuuta – Asianajaja Matti Wuori valittiin ympäristöjärjestö Greenpeacen johtoon.
6. syyskuuta – Neuvostoliitto tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden.
6. syyskuuta – Leningrad muutti nimensä kansanäänestyksen jälkeen takaisin Pietariksi.
6. syyskuuta – Itä-Saksan viimeinen puoluejohtaja Lothar de Maiziere erosi kaikista poliittisista tehtävistään.
7. syyskuuta – Venäjän presidentti Boris Jeltsin tunnusti Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyyden.
9. syyskuuta – Tadžikistan julistautui itsenäiseksi valtioksi.
11. syyskuuta – Neuvostoliitto ryhtyi kotiuttamaan Kuubassa olleita sotilaitaan.
13. syyskuuta – Lotta Svärd -järjestön perustamisesta tuli kuluneeksi 70 vuotta. Merkkipäivänä järjestettyyn juhlatilaisuuteen Helsingin Finlandia-talossa osallistui noin 1 600 entistä lottaa.
15. syyskuuta – Sosialidemokraatit kärsivät murskatappion Ruotsin valtiopäivävaaleissa. Ingvar Carlssonin hallitus erosi vaalien jälkeen ja Kokoomuksen Carl Bildt muodosti uuden hallituksen.
16. syyskuuta – Albanian presidentti Ramiz Alia allekirjoitti ETYKin päätösasiakirjan Helsingissä.
17. syyskuuta – YK:n jäsenmaiden lukumäärä nousi 166:een, kun Baltian maat, Mikronesia, Marshallsaaret sekä Etelä- ja Pohjois-Korea hyväksyttiin järjestön jäseniksi.
18. syyskuuta – Venäjän pääministeri Ivan Silajev nimitettiin Neuvostoliiton pääministeriksi.
19. syyskuuta – Pankkikriisi alkoi: SKOP joutui Suomen Pankin haltuun.
19. syyskuuta – Jäämies Ötzi löytyi Alpeilta.
21.–30. syyskuuta – IAEA:n tarkastajat löysivät Irakin salaisen ydinohjelman dokumentit, jotka viranomaiset takavarikoivat estäen tarkastajia lähtemästä elleivät he luovuttaisi niitä kaikkia. Tästä seurasi nelipäiväinen pattitilanne. Irak luovutti, kun YK:n turvallisuusneuvosto uhkasi seuraamuksilla.
23. syyskuuta – Armenia julistautui itsenäiseksi.
24. syyskuuta − Tuhannet mielenosoittajat vaativat Zairen pääkaupungissa Kinshasassa maan presidentin Mobutu Sese Sekon eroa. Yli sata ihmistä kuoli hallituksen joukkojen hajottaessa mielenosoituksen aseellisesti. Ranska ja Belgia lähettivät joukkojaan Mobutun tueksi.
27. syyskuuta – Amer-yhtymä myi Marimekon Kirsti Paakkasen omistamalle Workidea Oy:lle.
30. syyskuuta – Haitissa tehtiin sotilasvallankaappaus kenraali Raoul Cedrasin johdolla. Presidentti Jean-Bertrand Aristide pakeni Venezuelaan. Yhdysvallat ja Euroopan yhteisö keskeyttivät talousapunsa Haitille ja Amerikan valtioiden yhteisö OAS julisti Haitin kauppasaartoon.

Lokakuu

1. lokakuuta – Syvästi tappiollinen sanomalehti Uusi Suomi muutettiin viikkolehdeksi.
5. lokakuuta – Ukrainan presidentti Leonid Kravtshuk pyysi maailman juutalaisilta anteeksi ukrainalaisten osallistumista Natsi-Saksan juutalaisia vastaan tekemiin rikoksiin toisen maailmansodan aikana. Syyskuun lopussa oli tullut kuluneeksi 50 vuotta Babyn Jarin rotkossa lähellä Kiovaa toimeenpannusta verilöylystä, jossa oli ammuttu lähes 34 000 juutalaista.
8. lokakuuta – Kroatia katkaisi suhteet Jugoslaviaan.
8. lokakuuta − Kuvanveistäjä Erkki Salmela voitti Suomen itsenäisyyden 75-vuotisjuhlarahan suunnittelukilpailun. Kultaista, tuhannen markan arvoista rahaa lyötiin 35 000 kappaletta keväällä 1992 ja hopeista, sadan markan arvoista rahaa 300 000 kappaletta joulukuussa 1992.
10. lokakuuta – Jaakko Lassila erosi Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajan paikalta epäonnistuneiden ns. Kouri-kauppojen vuoksi.
10. lokakuuta − Perustuslaillinen Oikeistopuolue ja Suomen Eläkeläisten Puolue poistettiin puoluerekisteristä.
11. lokakuuta – YK:n turvallisuusneuvoston päätös 715 määräsi Irakin hyväksymään kaikki komission asettaman tarkastajat. Irak protestoi päätöstä kutsuen sitä laittomaksi.
15. lokakuuta – Viron presidentti Arnold Rüütel, Latvian presidentti Anatolis Gorbunovs ja Liettuan presidentti Vytautas Landsbergis allekirjoittivat ETYKin päätösasiakirjan Helsingissä.
18. lokakuuta – Neuvostoliitto ja Israel solmivat uudelleen 24 vuotta poikki olleet diplomaattisuhteensa, jotka olivat katkenneet vuoden 1967 kuuden päivän sodan vuoksi.
25. lokakuuta – Merivoimat karkotti sotaharjoitusten yhteydessä Suomen aluevesillä liikkuneen sukellusveneen varoituspommeilla.
27. lokakuuta − Turkmenistan julistautui itsenäiseksi valtioksi.
29. lokakuuta – Galileo-avaruusluotain tapasi 951 Gaspra -asteroidin ensimmäisenä luotaimena.

Marraskuu

1. marraskuuta – Kansanedustaja Eino Siuruainen siirtyi Oulun läänin maaherraksi Ahti Pekkalan jäätyä eläkkeelle.
2. marraskuuta – Metropoliitta Bartolomeos I valitaan yksimielisesti uudeksi Konstantinopolin ja Uuden Rooman Arkkipiispaksi ja Ekumeeniseksi Patriarkaksi.
3. marraskuuta – Suomi ja Neuvostoliitto pääsivät yksimielisyyteen uudesta naapuruussopimuksesta. Paineet YYA-sopimuksen purkamiseksi olivat kasvaneet Saksan yhdistymisen jälkeen.
7. marraskuuta - Izzy Stradlin jätti Guns N' Rosesin.
12. marraskuuta – Indonesian joukkojen tekemässä verilöylyssä Dilin Santa Cruzin hautausmaalla tapettiin ainakin 271 itätimorilaista ja saman verran ihmisiä katosi.
14. marraskuuta – Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta syyttivät Libyaa Lockerbien pommi-iskusta 1988.
14. marraskuuta – Kambodžan prinssi Norodom Sihanouk palasi Phnom Penhiin 13 vuoden maanpaon jälkeen.
14. marraskuuta – Suomen markka päästettiin devalvoitumaan 14 %.
16. marraskuuta – Suomen Työväen Säästöpankin pääjohtaja Ulf Sundqvist valittiin SDP:n puheenjohtajaksi.
18. marraskuuta – Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg pyysi eroa virastaan, mutta presidentti Mauno Koivisto pyysi häntä jatkamaan. Myös pankin johtokunnan jäsen Kalevi Sorsa oli pyytänyt eroa, mutta hän perui eronsa keskusteltuaan Koiviston kanssa. Kullberg ja Sorsa olivat vastustaneet markan devalvointia.
22. marraskuuta – YK:n turvallisuusneuvosto valitsi järjestön uudeksi pääsihteeriksi egyptiläisen Boutros Boutros-Ghalin.
22. marraskuuta – Eduskunta hylkäsi kansanedustaja Marjatta Stenius-Kaukosen eroanomuksen. Stenius-Kaukonen oli perustellut anomustaan "politiikan moraalisella rappiolla".
27. marraskuuta – YK:n turvallisuusneuvosto päätti rauhanturvaajien lähettämisestä Jugoslaviaan.
29. marraskuuta – Viikkolehdeksi muutetun Uuden Suomen viimeinen numero ilmestyi.
30. marraskuuta – Suomi-Neuvostoliitto-Seura muutti nimensä Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseuraksi.

Joulukuu

1. joulukuuta – Ukrainalaiset äänestäjät päättivät maan itsenäistymisestä.
4. joulukuuta – Lentoyhtiö Pan American World Airways lopetti toimintansa.
4. joulukuuta – Tamperelainen Kansan Lehti ilmestyi viimeisen kerran.
7. joulukuuta – Japanin hyökkäyksestä Yhdysvaltain Pearl Harborin laivasto- ja lentotukikohtaan tuli kuluneeksi 50 vuotta. Tapauksen seurauksena Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan.
8. joulukuuta – Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina perustivat Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY), jonka päämaja sijoitettiin Valko-Venäjän pääkaupunkiin Minskiin.
13. joulukuuta – Kazakstan, Kirgisia, Tadžikistan, Turkmenistan ja Uzbekistan liittyivät IVY:n jäseniksi.
15. joulukuuta – Suomenlinna ja Vanha Rauma hyväksyttiin YK:n maailmanperintöluetteloon.
16. joulukuuta – Kazakstan itsenäistyi.
17. joulukuuta − Valmiiksi neuvotellun Suomen ja Neuvostoliiton uuden naapuruussopimuksen allekirjoittaminen peruuntui.
21. joulukuuta – Ukraina, Valko-Venäjä ja Kazakstan lupasivat siirtää alueillaan olleet Neuvostoliitolle kuuluneet ydinaseet Venäjälle tuhottaviksi.
25. joulukuuta – Mihail Gorbatšov erosi Neuvostoliiton presidentin virasta.
26. joulukuuta – Neuvostoliiton Korkein neuvosto kokoontui ja päätti Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton purkamisesta.
27. joulukuuta – SAS:n lentokone MD-81 syöksyi maahan Etelä-Ruotsissa. Koneessa oli 122 matkustajaa ja 7 miehistön jäsentä, jotka kaikki selviytyivät hengissä ja joista vain 23 loukkaantui.
30. joulukuuta − Suomi tunnusti Venäjän, Armenian, Azerbaidžanin, Kazakstanin, Kirgisian, Moldovan, Tadžikistanin, Turkmenistanin, Ukrainan, Uzbekistanin ja Valko-Venäjän itsenäisyyden sekä Venäjän aseman Neuvostoliiton seuraajavaltiona. Georgian tunnustaminen lykättiin maan sekavan sisäisen tilanteen vuoksi.
31. joulukuuta – Neuvostoliitto lakkasi lopullisesti olemasta.

Neuvostoliiton hajoaminen
http://fi.wikipedia.org/wiki/Neuvostoliiton_hajoaminen

Lähdeaineisto:
Mitä, missä, milloin 1992
Mitä, missä, milloin 1993