lauantai 29. marraskuuta 2008

Yöpakkaset - suhteet Neuvostoliittoon koetuksella




Tehdessään vuodenvaihteessa 1956-57 yhteenvetoa tapahtuneesta Kekkonen ei voinut olla hämmästelemättä, miten nopeasti olosuhteet maailmassa olivat muuttuneet ja rauhantoiveet haipuneet. Tilanne on hänen mielestään huolestuttava. Ennen muuta sen vuoksi, että nyt on maailmassa niin monia ruutitynnyreitä, joista maailmanpalo voi mahdollisesti leimahtaa liekkiin vaikkei kukaan sitä haluaisikaan.

Yöpakkasten taustaa

Fagerholmin hallituksen vaikeudet kasvoivat koko ajan. Sosiaalidemokraattiseen hallitusryhmään kuuluivat Skog, Simonen ja Tiainen, jotka edustivat puolueen oppositiosiipeä. Pääministerin sihteerinä oli maisteri Kaarlo Pitsinki, joka edusti leskisläistä enemmistöä. Helmikuussa valittiin sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa puolueen puheenjohtajaksi Väinö Tanner. Hän voitti niukasta Fagerhomin saaden 95 ääntä, Fagerholmin 94 ääntä vastaan. Hävittyään puoluekokouksessa Fagerholm jätti huhtikuun 25 päivänä 1957 koko hallituksen eroanomuksen. Tämä eronpyyntö tuli Maalaisliitolle suurena yllätyksenä. Leskinen johtama vuoden 1957 puoluekokouksessa enemmistön saanut ryhmittymä oli selvästi kekkosvastainen.

Maalaisliitto asettui presidentinvaalien jälkeen tukemaan Urho Kekkosta. Kun Vennamo hävisi Sukselaiselle puheenjohtajavaalissa Nivalan puoluekokouksessa 1956, alkoi hän luoda omaa oppositiolinjaansa. Vennamo kärsi murskaavan tappion Nivalan puoluekokouksessa äänin 550-100. Tämä oli Vennamolle yllätys ja shokki.

Ei ole ihme, että sosiaalidemokraattien keskuudessa vallitseva hajanaisuus ja puoueriita että maalaisliitossa ilmenevät sisäiset oppositioilmiöt tulkittiin kritiikiksi Kekkosen johtamaa ulkopolitiikkaa vastaan.

Presidentti antoi toukokuussa 1957 maalaisliiton puheenjohtajalle V. J. Sukselaiselle tehtäväksi muodostaa uusi hallitus. Sosiaalidemokraatit kieltäytyivät jyrkästi tulemasta hallitukseen. Vähemmistöhallituksen tie muodostui ohdakkeiseksi. RKP:n valtionvarainministeri Nils Meinander erosi hallituksesta, koska hallituksen yritys lykätä lapsilisien maksua epäonnistui. Syyskuussa Sukselainen otti hallitukseen mukaan viisi skogilaista.. Lokakuussa hallitus kaatui välikysymykseen. Hallitukselle tehtiin kaksi epäluottamuslausetta. Äänestyksessä Kuusisen ehdotus voitti Leskisen ehdotusken äänin 91-73. Toisessa äänestyksessä Kuusisen ehdotus voitti puhemiehen ehdotuksen yhdellä äänellä 75-74. Tyhjää äänestivät kolme RKP:n ja viisi kansanpuolueen edustajaa. Näin kaatui Sukselaisen hallitus.

Tämän jälkeen mielialat olivat kiihtyneitä ja puolueet riitaisia. Kekkonen antoi Suomen Pankin pääjohtajalle von Fieantille tehtäväksi muodostaa virkamieshallitus. Sosiaalidemokraattinen vähemmistö muodosti työväen ja pienviljelijäin sosiaalidemkraattisen liiton vuonna 1959 ja näin oli SDP jakaantunut kahtia. Arvo "Poika" Tuomisen Neuvostoliiton oloja kuuvaavat kirjat ilmestyivät ja olivat omiaan kiihottamaan mielialoja.

UKK:n suhteet Neuvostoliitoon

Keväällä 1957 Neuvostoliitto aloitti kampanjan Norjaa ja Tanskaa vastaan niiden NATO-jäsenyyden johdosta. Keväällä 1958 Kekkonen teki ensimmäisen virallisen vierailun Neuvostoliittoon. Neuvostoliitossa vallitsi vilpitön ystävyys Suomen ja sen presidenttiä kohtaan. Luotettiin suomalaisten hyvään tahtoon ja järkkymättömään pyrkimykseen rakentaa hyviä, ystävällisiä ja luottamuksellisia suhteita Suomen ja Neuvostoliiton välille. Voroshilov toivoi matkasta menestystä ja totesi, että mitä enemmän tutustumme sitä lähemmäski toisiamme tulemme.

Maatalouden kannalta oli ilahduttavaa, että Neuvostoliitto lupasi ostaa vuoden 1958 aikana Suomesta voita 12 miljoonaa kiloa, jota vastaan Suomi sai Neuvostoliitosta vehnää. Matkan aikana isännät kiinnittivät huomiota maisen välisiin suhteisiin kohdistuneisiin mielenilmauksiin Suomessa. Hrutshev nosti asian esille. Hrutshev syytti muutamia suomalaisia lehtiä historina roskalaatikoiden penkojiksi. Kekkonen myönsi rehellisesti, että tällaisia ilmiöitä on Suomessa esiintynyt. Kun asia otettiin esille näin korkealla tasolla, niin on selvää, että kysymys on vakavasta, jopa huolestuttavasta ilmiöstä. Siihen ei kuitenkaan Suomen yleinen mielipide kiinnittänyt riittävästi huomiota.

Kekkonen oli huolestunut tilanteesta Suomessa ja kirjoittikin seuraavasti: "En ole lainkaan tyytyväinen poliittiseen ilmapiiriin Suomessa. Kusstannustoiminta ja sanomalehdet kilpailevat voidakseen esittää mahdollisimman räikeitä syytäksiä Neuvostoliittoa vastaan. Pikkuovelasti se tapahtuu noin nurkan takaa ampuen, mutta se myrkyttää sekä yleisön mieliä että maittemme välisiä suhteita".

Kekkosen ensimmäisellä kaudella uko- ja sisäpoliittinen ilmapiiri oli hyvin kireä, idän ja lännen valtataistelu kävi maailmalla kiivaana. Näissä oloissa Kekkonen ryhtyi aktiivisesti ojentamaan sanomalehdistöä, muun muassa "myllykirjeillään" - taitava ja kärkevä kirjoittaja Kekkonen ilman muuta olikin.

Keväällä 1957 Suomi allekirjitti OEEC-maiden kanssa nk. Helsingin klubin pöytäkirjan ja Suomi siirtyi näin kaupassaan ja maksuissaan monenkeskeiselle pohjalle. Näin voimistuivat vaatimukset Suomen liittymisestä OEEC:n jäseneksi, mikä ei llut lainkaan ongelmatonta järjestän poliittisuuden vuoksi.

Eduskuntavaalit

Vaaleihin käytiin puoluehajaannusten merkeissä 6-7.7.1958 ja hyvin sekavissa tunnelmissa. Kansandemokraatit saivat yhteensä 50 paikkaa ja heistä tuli suurin ryhmä. Maalaisliito kärsi vaalitappion. Sosiaalidemokraattien vaalivaltti oli teollistaminen. Presidentti antoi hallituksen muodostamistehtävän SKDL:n Eino Kilvelle. Lyhyen tutkailun jälkeen Kilpi luopui yrityksestä muodostaa hallitus, kun ei saanut muita puolueita mukaan hallitukseen. Seuraavaksi oli vuorossa SDP:n Onni Hiltunen yhtä huonolla tuloksella, Sitten presidentti antoitehtäväksi K. A. Fagerholmille muodostaa laajapohjainen enemmistähallitus. Vaalien jälkeen Fagerholm oli puolueessaan täysin orpo ja vailla asemaan.

Kun Fagerholn toi ministerilistan Kekkoselle niin listassa oli mukana sekä Johannes Virolainen että Väinö Leskinen sekä Lindblom ja Kokoomuken Niilo Kosola. Hallituksen enemmistö oli SDP:n ja Kokoomuksen käsissä, mistä Kekkonen oli nimenomaisesti Maalaisliittoa varoittanut. Ministerilistan nähtyään Kekkonen totesi Fagerholmille, että tästä ei hyvää seuraa. Matti Kekkonen ja Karjalainen olivat ilmeisesti saaneet tarkempia tietoja presidentin epäilyistä, koska he vastustivat maalaisliiton hallitukseen menoa ilman skogilaisia. UKK saapui presidenti istuntoon vaiteliaana ja synkkänä kuinmyrskyn merkki, Muutamalla sanalla hän lausui ministerit tervetulleiksi ja sani sen jälkeen: " Tämä on elämäni huonoin puhe, mutta se olikin muiden kirjoittama!" Varsin omituinen alku uudelle hallitukselle.

Hallituksen nimittämisen jälkeisenä päivänä presidentti Kekkonenoli tuohtuneena soittanut Virolaiselle ja haukkunut hänet kovin snaoin siitä, että Maalaisliito oli lähtenyt tällaiseen hallitukseen.

Jo syyskuussa monet merkit viittasivat siihen, että hallitukselle tulee vaikeuksia. Neuvostoliiton lähettiläs Lebedev lähti Helsingistä Moskovaan niin ettei käynyt jäähyväiskäynnillä ulkoministerin luona. Tämä oli huolestuttava oire suhteiden huonontumisesta. Kekkonen oli tyytymätön hallituksen toimintaa. Kekkonen ilmoitti Maalaisliiton eduskuntaryhmälle, että tilanne on muodostunut niin vaikeaksi, että jo sitä ei saada nopeasti ratkaistuksi niin hän on valmis eroamaan. Kekkonen oli antanut hallituksen kaatamisen Virolaisen tehtäväksi. Tämä tuli selväksi ulkoministeri Johannes Virolaiselle, joka jätti eronpyyntönsä ja samana pivänä jätti koko hallitus eronpyyntönsä. Näin päättyi yöpakkashallituksen tarina.

Kriisi laukeaa

Neuvostoliitto ei hyväksynyt sinipunahallitusta. Neuvostoliittolaisilla oli erittäin vakavia epäilyjä sosiaalidemokraatteja kohtaan. Tämän paineen alla hallitus hajosi ja muodostettiin uusi neuvostomyönteinen hallitus. Kekkosen neuvottelut olivat tässä kriisissä keskeisessä asmassa. Kekkonen matkusti Leningradiin ja tapasi siellä pääsihterri Hrutshevin ja herrat totesivat, ettei Suomen ulkopolitiikka muutu. Neuvostoliitto ei voinut hyväksyä sitä, että suurin puolue SKDL jätetään oppositioon yksin. Neuvostoliitto katsoi sen rauhansopimuksen rikkomiseksi. koska sopimus kieltää demokraattisten voimien diskriminoinnin.

perjantai 28. marraskuuta 2008

Kemin kapina






Kemin kapinana tunnettu tapahtuma kuvaa hyvin ajan henkeä, virkamiestoimintaa ja hyvä veli-järjestelmää Suomessa. Kemin kapina on myös osoitus erikoisesta kolmikantatyöskentelystä.

Keväällä 1948 ja osittain talvellakin liikkui voimakkaita huhuja vallankaappausvalmisteluista maassa. Näissä huhuissa puhuttiin vallankaappausvalmisteluista ja toisaalta valtiollinen poliisi raportoi kuukausiraporteissaan maassa liikkuvista vallankaappauspuheista. Kommunistit suunnittelivat YYA-sopimuksen ratkaisevan käsittelyn yhteydessä suurta mielenosoitusta Helsinkiin. Presidentin esittelyssä presidentti Paasikivi antoi eron sisäministeri Leinolle, vaikka tämä ei ollut sitä pyytänytkään.

Kemi-yhtiön palkat

Kemi-yhtiön palkat olivat palkkojen liukumisten johdosta nousseet vuosina 1947-48 varsin voimakkaasti. Tämä kohoaminen oli tapahtunut erityisesti sellutehtaan lastaajien ja varastomiesten sekä sellupuiden maalle nostajien palkoissa. Sosiaali- ja terveysministeriön tarkastuksen mukaan palkat olivat liian korkeat. Se antoi yhtiön hallitukselle tehtävän saattaa palkat oikealle tasolle. Lähtökohta sosiaali- ja terveysministeriön toiminnalle oli työnantajapuolen lähettämä kirje. Urakkapalkkauksessa olleet sellun lastaajat ja varastomiehet siirrettiin tuntipalkkaukseen, mikä merkitsi noin 30-40 prosentin ansiotason laskua. Seurauksena olivat laajat lakot. Voimakkaan lakkoliikkeen aloittamista Kemissä edistivät uhkaava mieliala ja kireät välit eri tahojen kesken. Odotettiin ikään kuin ukkosen purkautumista.

Elokuun 18. päivänä 1949 Kemin lakot saavuttivat suurimman laajuutensa. Kaikkiaan noin 5000 henkilöä oli lakossa. Eri työpaikoilla jatkui kiihotus. Pääluottamusmies Kalle Kurkinen puhui voimakkaasti lakon puolesta ja rikkureiden poistamisesta työmaalta. Hän tehosti puhettaan kertomalla, että rauhansopimuksella oli rajoitettu Suomen armeija 33 000 mieheen ja SAK:laisia on noin 400 000. Armeija nujerrettaisiin vaikka kiviä heittämällä.

Lakkolaisten kokous

Lakkolaisten kokous oli kutsuttu kokoon 18. päivä elokuuta 1949 klo 14 Karihaaran työväentalolle. Kokoukseen saapuneiden lakkolaisten määrän arvioitiin olleen 2000 – 3000. Kokouksessa kiihotettiin mieliä. Kovaäänisellä annettiin selkeät ohjeet:
1. Mennään erottelutyömaalle joukolla
2. Heitetään erottelutyömaalla olevat rikkurit veteen.
Kansan Tahto kirjoitti, että erottelutyömaan Mustosta ei tarvitse heittää veteen, koska se on niin mukava mies. Marssin aikana komennettiin miehet eteen ja naiset taakse. Niinikään kehotettiin keräämään kiviä. Kulkue saapui vähitellen jonon muotoisena poliisien luo.

Tiedot tapahtumapaikalle ja sieltä ylimmälle johdolle kulkivat siten, että tapahtumapaikalla ne kerrottiin poliisitarkastaja Lampelalle, joka edelleen kertoi ne metsänhoitaja Pietikäiselle ja tämä puolestaan ne sisäministeri Simoselle. Palaute kulki päinvastoin tietenkin puhelimitse.

Poliisipäällikkö Huhtala kehotti väkijoukkoa pysähtymään kolme kertaa lain ja hallituksen nimessä ja pyysi väkijoukkoa hajaantumaan. Marssijoiden johtajat aloittivat kovan kiihotuksen. Niinpä eräs nainen kehotti hyökkäämään poliisin kimppuun, mutta muut poliisit estivät aikeen. Takana tulevat painoivat rivistöä eteenpäin. Hyökkäysmerkin antoi mies, joka pyöritti hattua pään päällä ja huusi: ” Päälle vaan ja eteenpäin”. Tuolloin väkijoukko oli aloittanut rynnäkön. Osa heitteli isokokoisia kiviä. Rynnäkköön osallistuneiden määrä lienee ollut 200-400 henkeä. Kamppailun alussa ammuttiin kaksi laukausta poliiseihin ilmeisesti tien toisella puolella olevien puiden takaa metsiköstä. Rynnäkön alkaessa Huhtala määräsi ottamaan pamput esiin ja hajottamaan väkijoukon. Yhteenotto oli varsin raju. Siinä lyötiin puolin ja toisin pamppujen läpi. Poliisi tehosti toimintaansa ampumalla pistooleilla varoituslaukauksia. Vasta konepistooleilla ilmaan ampuvien poliisien tuli sai rynnäkön loppumaan. Se johtui ilmeisesti siitä, että joukossa oli paljon rintamalla olleita miehiä, jotka tiesivät, mikä peli puhuu.

Useita uhreja

Tässä vaiheessa Anni Kontiokangas oli jäänyt Eino Matalan auton alle. Pakomatka-vaiheen alussa Felix Pietilä tapasi matkansa pään. Oltuaan yhteenotossa erään poliisin kanssa, poliisi oli juuri lyönyt häntä joko osuen tai osumatta kun laukaus ammuttiin. Kemin lakon aikana sattuneista lainrikkomuksista laitettiin syytteeseen 127 henkilöä. Jutun syytetyistä 97 rangaistus oli vuoden ja neljän kuukauden kuritushuonerangaistus. Kekkonen junaili armahdusesityksen läpi varsin nopeasti hallituksen iltakoulussa 28.3.1950.

Lähes ensi toimenaan Kekkonen pääministerinä puuttui kesän 1949 Kemin lakkomellakoista syytettyjen asemaan ja antoi lakiesityksen heidän armahtamisestaan. Pikavauhtia hän ajoi kantansa läpi ministeriössä, taivutti Paasikiven puolelleen, ja niin esitys voitiin antaa 28.3.1950 järjestetyssä ylimääräisessä esittelyssä. SKDL oli vaatinut jo hallitusneuvotteluiden aikana yleistä armahdusta Kemin mellakoissa syytetyille. Sosiaalidemokraattisessa lehdistössä päätös nähtiin hallituksen kumarrukseksi äärivasemmalle.

Armahdusesityksen jälkeen äärivasemmalta tuleva kritiikki oli selvästi lievempää, kirjoittaa Juhani Suomi kirjassaan Kuningastie.

Vaaran vuodet?


















Niin sanotut vaaran vuodet eli ajanjakso 1945-1948 on aihepiiri, josta on aika paljon kirjallisuutta. Aihetta ovat käsitelleet eri näkökulmista muun muassa Tuomo Polvinen, Osmo Jussila, Jukka Nevakivi, Herbert Beyer-Thoman ja Kimmo Rentola. Nyt on ilmestynyt Jukka Seppisen uusi kirja Vaaran vuodet?

Teheranin konferenssi

Suomen asia oli esillä kolmen suuren kokouksessa 1.12.1943 Teheranissa. Yhdysvaltain presidentti Franklin Roosewelt totesi haluavansa edistää kaikin tavoin Suomen irrottamista sodasta. Se liittyi Suomen nauttimaan laajaan arvonantoon länsimaissa. Talvisota vain vahvisti tässä mielessä Suomen asemaa läntisessä maailmassa.
Marsalkka Stalin ei voinut kieltäytyä keskustelemasta Suomesta. Stalin oli todennut, että Venäjällä ei ollut mitään suunnittelmia Suomen itsenäisyyden suhteen, ellei Suomi käyttäytymisellään pakottaisi siihen. Roosewelt halusi Viipurin jäävän Suomen puolelle, mikä helpottaisi rauhan tekoa. Tähän Stalin torjui tämän. Stalin sanoi, että Suomi ei ole ilmoittanut mitään irrottautumisesta Saksasta. Tämä osoitti sen, että Suomella ei ole vakavaa halua keskusteluihin.
Stalin piti kiinni sotakorvauksista. Vahingot olivat Stalinin mukaan 1 200 miljoonaa dollaria. Stalin vaati Petsamon pysyvästi Neuvostoliitolle. Stalin rakensi Suomen tulevaisuutta Paasikiven varaan. Stalin joutui taipumaan lännen tahtoon. Suomen itsenäisyys oli säilytettävä.

Läpimurto Kannaksella ja välirauha

Puna-aremijan läpimurto 9.6.1944 alkaneessa suurhyökkäyksessä perustui yllätykseen ja voimien keskittämiseen. Seppinen toteaa kirjassaan, että armeijan kestäminen Tali-Ihantalassa oli välttämätöntä, vaikka koko taistelu oli seurausta armeijan johdon virheellisestä tilannearviosta keväällä 1944. Suomen voimin olisi puna-armeijan strateginen isku kesäkuussa 1944 Karjalan Kannaksella pitänyt kyetä torjumaan paljon ennen Viipuria. Joukot olivat täysin väärin sijoitettuja kesäkuun alussa. Miehitys olisi johtanut samaan lopputulokseen kuin kaikissa niissä maissa, joissa puna-armeija oli päässyt miehittäjän asemaan.
Aseiden vaiettu syyskuussa 1944 ja rajan palauduttua vuoden 1940 tasolle eräin lisämenetyksin Suomessa alkoi erilaisen ulkopolitiikan kausi.

Neuvostomieliset nousevat valtaan

Sodan päättyminen merkitsi huomattavaa muutosta Suomen asemassa ja uusia johtohenkilöitä. Littoutuneet, niin Neuvostoliitto kuin länsiliittoutuneet , alkoivat vaatia uusia kasvoja Suomen politiikkaan, Vain Paasikivi ja Mannerheim kykenivät jatkamaan, joskin eri syistä. Mannerheimin arvovalta oli liian suuri hänen syrjäyttämisekseen. Paasikivi oli ansainnut Stalinin luottamuksen.
Suomi-Neuvostoliitto seuran uudelleen perustanut kokous pidettiin 15.10.1944 Helsingissä, ja sen puheenjohtajana toimi kunniapuheenjohtajaksi valittu valtioneuvos J.K. Paasikivi. Seuran johtoon tuli Paasikiven lisäksi Urho Kekkonen, Åke Gartz, Ralf Törngren, Mauno Pekkala, Reinhold Svento ja Yrjö Leino.
Juho Kusti Paasikivestä tuli pääministeri 17.11.1944. Hänestä oli tullut neuvostotuella ainut pääministeriehdokas. Mannerhiemikään ei voinut nousta Paasikiveä vastaan. Mannerheim ei aluksi suostunut nimittämään hallitusta, jossa oli yhden ministerin kommunistinen edustus. Mannerheim taipui Paasikiven nousuun ja kommunistien hallitussalkkuun. SKP:n Yrjö Leino astui hallitukseen. Urho Kekkonen sai hallituspaikan ja häenstä tuli oikeusministeri.

Urho Kekkonen nousee esiin

Erityisen tärkeä tapaaminen oli oikeusministeri Urho Kekkosella hänen omasta pyynnöstään 13.2.1945 järjtetty tapaaminen Zdanovin kanssa. Kekkonen esittäytyi Zdanoville ja kertoi edustavansa radikaalia porvaristoa ja haluavansa selvittää edellytyksiä "sellaiselle poliittiselle suuntaukselle, joka parhaiten edistäisi Suomenja Neuvostoliiton välisiä hyviä suhteita. Tällainen puhe miellytti Zdanovia. Juhani Suomen mukaan tuo keskustelu Kekkosen ministerikauden tärkein keskustelu.
Pelon ilmapiiri vallitsi Suomessa. Miehitysuhka vahvisti sitä, vaikka se ei todellisuudessa olut vaihtoehto. Asekätkentäjutun paljastuminen aiheutti voimakkaita tunteita neuvostoliitolaisissa, mutta se sisälsi myös viestin siitä, että Neuvostoliito saisa varautua vastarintaan, jos se yrittäisi miehitystä. Sissisota olisi todennäköinen seuraus. Suomessa oli runsaasti kokeneita sotilaita.

J.K.Paasikivi osoittautui valtaan noustuaan laillisen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjäksi. Vaikka Paasikivi esti Suomen liittymisen Marshall-apuun vuonna 1947, moni muu tekijä osoitti hänen peruspyrkimyksensä suunnan. Onnistunut ja Suomelle erittäin tärkeä luottojen hankkiminen Yhdysvalloista oli taitavan politiikan tulosta. Liittyminen Gattiin vuonna 1949 oli tässä mielessä tärkeä etappi tiellä kohti läntisiä markkinatalouden verkostoja. Kommunistit eivät onnistuneet vyöryttämään ammattiyhdistysliikettä. Kommunistien haltuun joutuneen Valtiollisen poliisin eduskunta lakkautti ja perusti Suojelupoliisin. Paasikivi siirsi SKP:n (SKDL:n) oppositioon eduskuntavaalien jälkeen kesällä 1948. Se oli lopullinen niitti valtahaaveille pitkäksi aikaa. Oppositiovaellusta kesti 18 vuotta.

Stalin hyväksyi asetelman, vaikka saattoikin antaa Savonenkoville tammikuussa 1948 ohjeita Suomen sitomiseksi Neuvostoliittoon. Yya-sopimus oli syntymässä. Hyväksyessään supistetun ja Suomelle räätälöidyn yya-sopimuksen Stalin tosiassa luopui kansandemokratiatavoitteestaan Suomessa. Vuodet 1944-1950 olivat silti todella vaikeita vuosia kokonaisuutena asiaa arvioiden. Vaaran vuodet-termiä ei voi liittää yksinomaan ideologiseen uhkaan, vaan myös taloudelliseen kestämiseen. Alttius kommunismille oli vähäistä koko Suomessa. SKP ei ollut yksin todellinen uhka ilman Stalinin tukea tilanteessa, jossa Suomen armeija asettui laillisen yhtteiskunnan puolustamiseen. Täytyy muistaa, että Suomessa oli sodan kokeneita asekuntoisia mieihä kuitenkin n. 500 000. He eivät muistuttaneet Neuovstoliittoa ihannoineita vasemmistoradikaaleja missään suhteessa.
Ei-kommunistisen Suomen hyvän yhteistoiminnan vuoksi SKP jäi heikoksi eikä edennyt tavoitteissaan. Suomalaisten merkittävä enemmistö oli länsimaisen yhteiskunnan kehittämisen kannalla. SKP:n toiveikkaat rapostit Moskovaan olivat vailla todellisuuspohjaa.

Suomettumisilmiön perusta

Paasikivestä tuli kanava, jolla virallisen Suomen myöntyväisyys Neuvostoliittoa kohtaan lisääntyi merkittävästi sotien jälkeen. Paasikiven myöntyväisyys näkyi muun muassa siinä, että Suomen keskeiset poliittiset paikat täyttyivät ns. rauhanopposition jäsenistä. Oleellinen tekijä Suomen uudessa poliittisessa todellisuudessa oli, että maan sisäpolitiikkaa pääsivät ohjaamaan ulkopuoliset voimat, toisin sanoen Neuvostoliitto. Merkittäville paikoille pääsi vain sopivat henkilöt. Uusi eliitti oli saanut asemansa Neuvostoliiton tuella. Kun Suomen oma poliittinen johto Paasikiveä ja Kekkosta myöten myötäili neuvostoproganda teesejä, alkoi tämä vuosien mittaan vahvistaa pohjaa jo sodan aikana alkaneelle ns. suomettumisilmiölle. Syntyi ristiriita poliittisen eliitin ja kansalaismielipiteen välillä. Suomen perusteeton syyllistäminen sotiin jätti syvät arvet Suomen kansan henkisiin rakenteisiin.
Neuvostoliiton tiedustelupalvelu pyrki saamaan omat miehensä suoraan ja jatkuvaan kontaktiin presidentin ja hänen lähipiirinsä kanssa. Neuvostoliiton etu samaistettiin Suomen eduksi.

Eduskuntavaalit ja politiikan uudet kasvot

Ensimmäiset sodan jälkeiset eduskuntavaalit pidettiin 17-18.3.1945. Paasikivi esitti eduskunnassa 31.1.1945, että poliittisten johtajien vaihdos on suurten muurosten yhteydessä välttämätöntä. Hän vaatikin, että henkilät, jotka olivat "maan etujen vastaiseen politiikkaan huomattavimmin vaikuttaneet, siistyisivät syrjään julkisesta elämästä. Paasikiven esittämä vaatimus herätti arvostelua. Paineiden noustua lopulta riittäviksi Ryti joutui eroamaan Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajan tehtävistä kesäkuussa 1945. Mannerheim myönsi hänelle eron 29.6.1945.
Eduskunta uudistui laajallarintamalla. Kaikkiaan 92 ensikertalaista tuli valituksi. SDP säilyi suurimpana puolueena 50 kansanedustajalla, Maalaisliitto sai 49 kansanedustajaa ja SKDL 49 kansanedustajaa. Eduskunta pysyi kuitenkin porvarienemmistöisenä.
Suursodan päättyminen nosti paineita presidentti Mannerheimia kohtaan. Hallitus käsitteli 30.1.1946 presidenttikysymystä. Oikeusministeri Kekkonen oli avainasemassa. Sotasyyllisyysasiassa päätettiin edetä Mannerheimin kahden kuukauden Portugalin matkan aikana. Ryti, Linkomies, Tanner ja muut syytetyt pidätettiin muutama tunti Mannerheimin lähdön jälkeen. Tuomiot julistettiin 21.2.1946. Tuomiot olivat äänestyksent tulos 8-7. Mannerehim jätti pian eroilmoituksensa eikä allekirjoittanut sotasyyllisyyslakia sairauteensa vedoten.

Suomi perustaa strategiansa talouteen

Suomi oli saanut Ruotsilta yhteensä 344,2 miljoonaa kruunua luottoa vuoden 1945 alkuun mennessä. Ruotsi sitoutui huolehtimaan siitä, että Suomen peruselintarvikehuolto toimii vallinneella tasolla vuoden 1945 sadonkorjuuseen saakka. Syksyn 1944 leipäviljantarve tuli Ruotsista. Suomi sai Ruotsista jälleenrakennuslainan turvin monia tuotannon kehittämiselle välttämättömiä tuotteita. Lisäksi sotakorvausteollisuuden tarvitsema teräs ja työstölaitteet tulivat Ruotsista.
Lisäluottojen tarve oli suuri vuoden 1945 lopulla. Suomi sai Brasiliasta 10 miljoonan dollarin lainan.

Sotakorvaukset päättyivät syyskuussa 1952. Pitkä urakka oli ohi. Vastiiketon vienti päättyi. Kaikkien suoritusten hinta nousi noin 570 miljoonaan dollariin eli yli kaksinkertaiseksi sovitusta, kun otetaan huomioon saatu noin 75 miljoonan sotakorvausten huojennus.

Stalin esti Suomen osallistumisen Marshall-apuun. Kommunistien aktivoituminen uhkaamaan länsimaista elämänmenoa Suomessa keskittyi erityisesti Mauno Pekkalan hallituskauteen 1946-48. Suomen taloudellinen avautuminen länteen vakautti yhteiskuntaa. Ruotsi ja Iso-Britannia olivat tässä tilanteessa Suomelle keskeisen tärkeitä tekijöitä.

SKP julkistti helmikuun alussa 1947 kansallistamista ja maareformia koskevat lakialoitteensa. SKP yritti saada sosiaalidemokraatteja mukana hankkeseen. Vasemmistovirtaus repi sosiaalidemokraattista puoluetta. Puolueesta erosi Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Atos Wirtanen ja he liittyivät SKDL:n eduskuntaryhmään, josta tuli eduskunnan suurin. Poliittinen tilanne johti keväällä 1947 hallituskriisiin. Maalaisliitto veti 10.4.1947 ministerinsä hallituksesta ja hallitus jätti 11.4. eronpyyntönsä. Paasikivi esitti 5.5.1947 Pekkalan hallituksen jäämistä paikoileen, Paasikivi ei voinut sanoa, että se on välttämätöntä neuvostosuhteiden vuoksi. Mauno Pekkala peruutti eronpyyntösnä 21.5.1947. Presidentti Paasikivi puuttui valtioneuvoston istunnossa 15.8.1947 varsin voimakkaasti sisäpoliittiseen tilanteeseen ja kommunistien liikehtimiseen. Kritiikki Valpoa kohtaan kiihtyi.

keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Kekkosesta presidentti




Presidentinvaalitaistelu käynnistyi repivänä. Heti alusta alkaen siinä korostui koko kamppailua sittemmin hallinnut vastakkainasettelu; Kekkosen puolesta tai häntä vastaan. Kokoomus pyrki mustaamaan Kekkosta sellaisella voimalla, että on vaikea uskoa olevan kysymys kahdesta samansuuntaisesta puolueesta. Lehti uhrasi lähes yhtä paljon aikaa Kekkosen arvosteluun kuin Tuomiojan esillä pitämiseen. Kokoomuksen torjuntaprogandasuunnitelmaan sisältyi Kekkosen esittäminen julkisuudessa muun muassa "juopottelevana hotellitappelijana", kielitaidottomana nurkkakuntapoliitikkona" ja "hysteerisenä pyrkyrinä". Sylvi Kekkonen oli tarkoitus esitellä äänestäjille "kansainvälisesti tunnettuna kommnistien myötäjuoksijana". Vaikka nämä kohdat pyyhittiin yli suunnitelmasta, tuli juuri ne ja vastaavankaltaiset hallitsemaan kekkosvastaista agitaatiota. Uusi Suomi pyysi ilmoituksessaan lähettämään Kekkosta koskevia juttuja. Epäedullisia tietoja pyrittiin löytämään nimenomaan Kekkosen toiminnasta. Etsivässä Keskuspoliisissa sekä hänen kannanotoistaan sota-aikana ja vaaran vuosina. Kun siinä ei kovin onnistuttu nousivat päällimmäisiksi alkoholin käyttö ja naisseikkailut.

Lyhyessä ajassa Kekkoselle luotiin ikuinen sukupuoliatleetin maine. Yhden jos toisenkin tuttavapiirissä paljastui naisihmisiä, jotka selvästi muistivat joutuneensa Kekkosen ahdistelujen kohteeksi. Jutut levisivät suusta suuhun ja paranivat kaiken aikaan. Innokkaimpina levittäjinä olivat "uhrit" itse; huomion kohteena oleminen kun hiveli miellyttävästi itsetuntoa. Kekkosta vastaan kehiteltiin vuoden 1955 kuluessa halventavia vitsejä sekä lämmiteltiin uudelleen vanhoja huhuja. Niistä suosituimpiin kuului kulunut väite, että Kekkosen kolmen vuoden takainen nk. suolistosolmu olikin todellisuudessa ollut puukonpisto, joka oli syntynyt Kekkosen ja Kalle Kaiharin kiistellessä naisesta. Sensaatio Uutisten nimellä julkaistu lehdykäinen erikoistui Kekkosen mustamaalaamiseen. Lehdessä oli mm. seuraavia otsikkoja: "Kekkonen tappeli ministerin kanssa", "Kekkonen sammui lattialle pääministeri Hedtoftin hautajaisten jälkeen", "Kekkonen nukahti hotellin hissiin", "Ministerillä oli oma bordelli Meilahdessa. Kekkonen innokas asiakas", "Rakastunut Kekkonen häiritsee naapureita", "Kekkonen vietiin poliisiasemalle, Täysjuovuksissa ruotsalaisessa suurhotellissa", Kekkosen luovuttava presidenttiehdokkuudestaan. Hotellitappelut jatkuvat: raahasi naista korvarenkaista".

Kekkosen elämäntapojen ohella oikeiston kritiikki kohdistui hänen talous- ja ulkopolitiikkaansa sekä väitettyyn yhteistyöhn kommunistien kanssa. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti esitettiin häpeänäytelmänä, jossa konnina häärivät Kekkonen ja Hertta Kuusinen. Selvästi Kekkosta vastaan asettui maan suurin päivälehti ja mielipidevaikuttaja Helsingin Sanomat. Myös Maalaisliiton piirissä oli joukko nimekkäitä, jotka pystyivät horjuttamaan Kekkkosen ehdokkuuden uskottavuutta. Tähän Kalliokosken ympärille ryhmittyneeseen joukkoon kuuluivat muiden muassa Juho Koivisto, E.M. Tarkkanen, T.N. Vilhula, Jalo Lahdensuo, Kalle Kirra, Touko Luostarinen ja Eino Isohanni.
Kekkosen tultua nimitetyksi Maalaisliiton ehdokkaaksi Paasikivi viestitti sekä SDP:n että Kokoomuksen suuntaan Kekkosen olevan hänen mielestään päätään pitempi muita presidenttikandidaaatteja ja kaiken lisäksi parempi myös venäläisiin nähden. Alli Paasikiven mukaan Kekkonen oli ainoa, jonka kanssa Juho Kusti saattoi "keskustella"; muiden kanssa hän "vain puhui".

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen....

Valitsijamiesvaalit suoritettiin 16-17.1.1956. Kekkonen sai 88 valitsijamiestä. Fagerholmin vaaliliitto sai 72, Tuomiojan 57, Kilven 56, Törngrenin 20 ja Rydmanin 7 valitsijamiestä. Valitsijamiesvaalien ja varsinaisen vaalitoimituksen välisiä viikkoja leimasi silmiinpistävä poliittinen aktiivisuus. Kekkosen lähipiirissä lähdettiin siitä, että tämän valinnan ehdottomana edellytyksenä oli saatava SKDL kannattamaan häntä ratkaisevassa äänestyksessä. Puuttuvat seitsemän ääntä uskottiin saatavan kansanpuolueelta ja RKP:n viljelijäsiiveltä. Helmikuun alussa uskottiin ääniä olevan saatavissa 156. Samanaikaisesti liikkui huhuja Tannerin nostamisesta mustaksi hevoseksi. Viestit Tannerin paluusta herättivät levottomuutta myös Moskovassa. Neuvostoliittolaiset korostivat Leskiselle, että Tannerin nimea "pidetään" yhä mustana lehtenä neuvostoliittolaisten silmissä". Eikä Fagerholm ollut heidän mukaansa paljon parempi. Paasikiveä pyrittiin saamaan vielä tässä vaiheessa ehdokkaaksi jatkamaan presidenttikauttaan. Toisella kierroksella Fagerholm sai 114 ääntä, Kekkonen 102 ja Paasikivi 84 ääntä.

Ennen kolmatta kierrosta kokoomuslaisista kolme oli päättänyt antaa äänensä Kekkoselle, mutta päätettyä pysyä yhtenäisenä hekin taipuivat kannattamaan Fagerholmia. Samoin kävi RKP:ssä. Maalaisliiton keskuudessa tunnelma ennen kolmanteen äänetykseen käymistä oli kaamea. Kansanpuolueen taholta oli saatu kuulla, että ryhmät äänet tulisivat jakaantumaan. Yhtä ääntä odoteltiin Korsbäckiltä tai Hollstenilta. Yksi ääni tunti siltikin puuttuvan. Tulos ratkesi vaalitilaisuuden kestettyä runsaat kuusi tuntia. Leskinen luetteli Kekkosen nimen 151 kertaa ja eduskunnan istuntosali puheksi äänten kohinaan. Lehteriltä alkoi kuulua aplodeja. Kekkonen katkaisi hälyn lyhyeen voimakkailla nuijaniskuilla. Vaalitilaisuuden jälkeen Kekkonen kiusoitteli Leskistä siitä, että tämä oli pitänyt elämänsä parhaan puheen.

Fagerholmin kannattajat eivät millään voineet hyväksyä sitä, että tämä lopulta hävisi kahdella äänellä. Viha kohdistui Kekkosta äänestäneisiin "pettureihin". Muun muassa Margit Borg-Sundman sylkäisi Kekkosen kannattajaksi epäiltyä Korsbäckiä kasvoihin. Hetemäki ärhenteli "saatanan kommunisteille". Julkisuudessa alkoi tuon ratkaisevan äänen antajan etsintä. Varsinaista nimeltä mainittua ratkaisijaa ei kuitenkaan löytynyt. Kekkosen vakiinnitettuaan asemansa presidenttinä hänen äänestäjikseen ilmoittautui niin monta Fagerholmin kannattajaa, että äänestysnumeroiden olisi pitänyt olla tyystin toisenlaiset. Todennäköiseltä vaikuttaa, että SDP:n riveistä Penna Tervo oli ratkaisevan äänen antaja. Siihen viittaa poikkeukselliset huomionosoitukset, joilla presidentiksi valittu Kekkonen kunnioitti pian vaalien jälkeen auto-onnettomuudessa menehtynyttä Penna Tervoa. Ratkaisevan äänen antajaksi on ilmaantunut niin monta henkilöä, että teoria viimeisestä äänestä on hiekalle rakennettu.

Yleislakko

Kekkosen virkaanastujaispäivänä 1.3.1956 alkoi yleislakko. Kekkosen vastustajat kutsuivat sitä vahingoniloisesti Kekkosen kruunajaisiksi. Yleislakko oli paha enne Kekkosen ajan sisäpoliittiselle tulevaisuudelle. Vt. pääministeri Viljami Kalliokoski puhui presidentinlinnan valtiosalissa valtioneuvoston puolesta eroavalle ja virkaan astuvalle presidentille. Hän sanoi pitävänsä vilpittömästi isänmaan ystävänä. Se mitä Kalliokoski lausui uudesta presidentistä ei koskaan tullut julkisuuteen nauhoituksessa sattuneen teknisen häiriön vuoksi.

Lakko oli koetinkivi K.A. Fagerholmin hallitukselle, jonka opetusministerinä oli Johannes Virolainen, maatalousministerinä Martti Miettunen, valtionvarainministerinä Aarre Simonen, puolustusministerinä Emil Skog, kauppa- ja teollisuusministerinä Kauno Kleemola, ulkoministerirnä Ralf Törngren. Eduskunnan puheenmieheksi valittiin V.J. Sukselainen. Lakkotoimikunta julisti 3.3. Shellin, Gulfin ja Unionin bensiinivarastot ja jakelupisteet lakkoon. Lakkotoimikuntaan kuuluivat SAK:n entinen puheenjohtaja Antikainen, 2. puheenjohtaja Rantanen sekä järjestösihteeri Järvelä ja jäseninä Keijo Liinamaa ja Olavi Lindblom. 16.3. järjestettiin koko maassa lakkokokouksia. Leskinen puhui jopa poikkeustilan julistamisesta ja vaati puolueen puolelta solidaarisuutta SAK:ta kohtaan. SAK:n piirissä arvosteltiin hallitusta ankarasti. Koko maan tuotantoelämä lamaantui. Lakkolaisia oli n. 450 000. Lakko kesti 19 päivää. SAK ja STK hyväksyivät halliituksen välitysehdotuksen 18.3.1956. Taustana vuoden 1956 yleislakolle oli sota-aikana luodun säännöstelyjärjestelmän päättyminen.

lauantai 22. marraskuuta 2008

Suomettuminen näkyy Urho Kekkosen päiväkirjoissa



Tietoa ulkomailta

Kävin 1980-luvun puolivälissä USA:ssa Los Angelesissa. Siellä tapasin henkilöitä, jotka eivät tienneet tarkalleen missä Suomi on ja mikä Suomi on. Useimmat arvelivat Suomea Neuvostoliiton osaksi. Minulle tämä amerikkalaisten käsitys Suomesta oli järkytys, koska minulle oli opetettu koulussa ja armeijassa, että Suomi on itsenäinen valtio ja vielä puolueeton sellainen.

Kävin 1980-luvun puolivälin tienoilla myös Kanarian saarilla. Siellä tapasin vanhemman norjalaisen mieshenkilön, joka kertoi minulle ihmeellisiä asioita Suomesta. Hän ei pitänyt Suomea itsenäisenä valtiona, vaan täysin Neuvostoliiton talutusnuorassa olevana maana. Kävimme kiivaan väittelyn asioista. Minä pyysin häntä tulemaan Suomeen, jotta voin näyttää hänelle millainen maa Suomi on, itsenäinen ja puolueeton. Norjalainen mies sanoi, että hän on entinen Naton eläkkeellä oleva tiedustelu-upseeri. Hänen tietonsa perustuvat työkokemuksen kautta saatuun tietoon.

Myöhemmin olen saanut huomata, että niin amerikkalaiset kuin norjalainen eläkkeellä oleva Naton tiedustelu-upseeri olivat oikeassa. Tämän vahvistaa muun muassa presidentti Urho Kekkosen päiväkirjat, joista otan esimerkeiksi Neuvostoliittoa koskeva päiväkirjamerkinnät vuosilta 1975-1976. Suomen historian kirjoitus siis menee uusiksi. Meidän on tunnustettava tämä tosiasia, eikä syytettävä vain Venäjää historiankirjoituksen vääristelystä.

Suomettuminen näkyy presidentti Urho Kekkosen päiväkirjoista

Vuonna 1975 järjestettiin Helsingissä 30.7.-1.8. ETYK-konferenssi. Ahti Karjalaisen ja Urho Kekkosen suhteet ajautuneet kriisiin. Kekkonen oli vastikään menettänyt puolisonsa. Suomi oli itsenäinen maa, joka oli tiukasti Neuvostoliiton talutusnuorassa kuten näistä lainauksista Juhani Suomen kirjoittamista Urho Kekkosen päiväkirjoista käy ilmi.

03.01.1975 Stepanov aamiaisella. Oli saanut tuodakseen Podgornyin kirjeen hirvimakkaroista. Brezhnevissä outo sairaus, hammasrivit irtoavat, puhehäiriöitä, suhuäänteet eivät suju.
05.01.1975 Jänisjahdilla Histalla. Stepanov mukana.
12.01.1975 Stepanov toi terveiset Brezhneviltä, jonka äiti oli kuollut.
15.01.1975 Loikkanen oli kertonut Matti Kekkoselle Virolaisesta. Neuvostoliitto ei mielellään näkisi Virolaista presidenttinä.
19.01.1975 Lehtileike, jossa referoidaan Izvestijan kommentaattorin Juri Goloshubovin kirjoitusta. Siinä tuetaan lämpimästi ajatusta ydinaseettoman Pohjolan muodostamisesta.
22.01.1975 Kotov pyrki luokseni. Asiana Moskovasta on hänelle annettu tehtäväksi ilmoittaa minulle, että NL:n johto (Brezhnev, Podgonyi, Kosygin) toivoisivat, että suostuisin jatkamaan presidentin virkaa 1978 jälkeen.
14.02.1975 Lohjalla fasaanijahdissa. Menin autolla Stepanovin kanssa. Stepanov kertoi kuulleensa päätetyn kutsua minut Zavidovoon 23.03.1975.
19.02.1975 Stepanov luonani. Hän oli saanut tehtäväkseen ilmoittaa, että NL:n hallitus on kutsunut minut epäviralliselle vierailulle Neuvostoliittoon.
24.02.1975 Sipponen kertoi tavanneensa ministerineuvos Streltsovin.
01.03.1975 Ilta-Sanomat leike, jossa referoidaan laajasti aikakausilehti Timessa julkaistua artikkelia ”No, No Ninocka”. Siinä suomitaan rajusti Suomen politiikkaa ja sen tekijöitä.
03.03.1975 Karjalainen soitti. Streltsov oli hänen luonaan. Virolainen oli pyrkinyt Neuvostoliittoon, eivät ota häntä vastaan.
06.03.1975 Stepanov luonani. Neuvostoliiton hallitus toivoo, että saapuisin Moskovaan 12.03.1975.
10.03.1975 Stepanov luonani. Esitti, että lähtö olisi 12.03. klo 8.25.
14.03.1975 Palasin Zavidovosta.
19.03.1975 Kotov aamiaisella.
07.04.1975 autolla Kakskertaan Neuvostoliiton pääkonsuli Krekotenin luokse saunaan Stepanovin kanssa.
08.04.1975 YYA-sopimuspäivän vastaanotto Neuvostoliiton lähetystössä. Illallisilla Stepanov piti puheen.
17.04.1975 Ahti luonani. Selitteli. Oli menossa Kotovin luokse aamiaiselle.
23.04.1975 Neuvostoliiton ministeri Firjubin luonani.
05.05.1975 Stepanov. Svetogorskin osalta ei kysymys hinnoista.
16.05.1975 Soitin Stepanoville ja kysyin mitä Karjalainen pelaa.
20.05.1975 Kotov luonani.
11.06.1975 Olin illalla Matin (Kekkonen) kanssa DDR:n suurlähetystössä saunassa ja päivällisellä.
19.06.1975 Moskovan suurlähetystön salasähke 16.6.1975. Saapunut klo 13.57.
24.06.1975 Stepanov luonani.
14.07.1975 Stepanov kertoi, että ETYK-neuvotteluissa oli aluksi hyvin muodollista. Stepanov esitti poliittiset epäilyt Virolaista kohtaan.
15.07.1975 Kotov pyrki luokseni. Oli vajaan tunnin.
17.07.1975 Stepanov luonani pyynnöstään.
19.07.1975 Kalalla Urho Ruolan vesillä. Stepanov ja Levo, Matti (Kekkonen), O.J. Mattila.
21.07.1975 Stepanov lensi luokseni.
03.08.1975 ETYKiläiset lähtivät. Brezhnev kutsui autoonsa.
24.08.1975 Stepanov luonani aamiaisella.
27.08.1975 Derjabin suurlähetystöstä illalla luonani.
01.09.1975 Svetogoskissa Kosygin erittäin ystävällinen.
10.09.1975 Stepanov oli kertonut ettei SKP mene hallitukseen.
16.10.1975 Hirvijahti Teijossa. Kenraali Gulikov.
17.10.1975 Päivälliset Neuvostoliiton suurlähetystössä.
29.10.1975 Kotov pyynnöstään luonani.
30.10.1975 Ahti änkyräkännissä Raahessa, puhui ja tolkutti järjettömiä. Stepanov kertoi.
01.11.1975 Stepanovin kanssa kalalle Luusluotoon ja Riskilään.
07.11.1975 Neuvostoliiton suurlähetystössä lokakuun vallankumouksen vastaanotolla.
21.11.1975 Stepanov luonani.
25.11.1975 Kotov luonani. Kertoi siirtyvänsä pian Moskovaan. Kotov ja Stepanov tuntuvat olevan huonoissa väleissä.
03.12.1975 Leike Moskovan suurlähetystön salasähkeestä.
04.12.1975 Stepanov luonani.
09.12.1975 Kalalla Riskilässä. Stepanov, Kauko Rastas ja minä.
14.12.1975 Kotov ja rouva päivällisillä Tamminiemessä.

Vuosi 1976

13.01.1976 Sorsa luonani selostamassa Moskovan matkaansa.
30.01.1976 Luokseni pyrki 1. sihteeri Anatoli F. Glusenko Neuvostoliiton suurlähetystöstä. Hänestä on ilmeisesti tullut Kotovin seuraaja.
03.02.1976 Stepanov luonani aamiaisella.
24.02.1976 Ministerineuvos Streltsov toi minulla Brezhnevin, Podgornyin ja Kosyginin onnentoivotuksen. (1.3.1976 Kekkonen ollut 20 vuotta presidenttinä.)
18.03.1976 Stepanov luonani saunassa.
21.03.1976 Illalla Rastaan ja Stepanovin kanssa.
22.04.1976 Stepanov pyrki puheilleni.
09.05.1976 Päivällisillä tapasin Stepanovin.
13.05.1976 Saunassa Stepanovin ja Rastaan kanssa.
18.05.1976 Stepanov luonani.
01.06.1976 Varaulkoministeri Zemskov luonani.
13.06.1976 Tapasin Stepanovin.
17.06.1976 Gluzenko kävi luonani.
20.06.1976 Leike, jossa kerrotaan presidentin matkustaneen Neuvostoliittoon.
13.08.1976 Luonani oli ministerineuvos Streltsov. Suomen Moskovan suurlähettiläs oli tiedustellut Neuvostoliiton kantaa asiassa, mikä koskee Virolaisen valintaa IPUn , (Parlamenenttien välinen liitto) presidentiksi. Neuvostoliitto ei ole vastannut tiedusteluun, eikä vastaa. Kanta on kielteinen.
29.09.1976 Kotovin seuraaja pyrki luokseni. Moskova tyytyväinen siitä, miten hoidin hallituspulan.
30.09.1976 Stepanov luonani päivällisellä. Stepanov ei luota Keijo Korhoseen.
12.10.1976 Lähetin Stepanoville konseptin puheestani Neuvostoliiton Leonid Brezhnevin 70-vuotispäivän johdosta joulukuussa 1976.
15.10.1976 TV-filmin ottamista koko päivän. Risto Hyvärinen luonani. Hän kertoi kuulleensa korkea-arvoiselta Neuvostoliiton diplomaatilta, ettei Neuvostoliitto voi kannattaa Jakobsonia YK:n pääsihteeriksi. Kotov kertoi että Suomessa varjostetaan Neuvostoliiton diplomaatteja.
31.10.1976 klo 20.00 Stepanov pyrki vielä tänään puheilleni. Asiana tullihallituksen juttu. Neuvostoliitto ei syyllinen. Takana ovat N-L:n vihamieliset suomalaiset piirit, jotka eivät uskalla sanoa suoraan vaan Ruotsin kautta.
01.11.1976 Piru merrassa. Ruotsinmaalaiset lehdet paljastaneet vakoilun Suomen tullilaitoksessa Neuvostoliiton hyväksi. Yliaktuaari oli tunnustanut yli 4 vuoden aikana antaneensa tietoja Neuvostoliiton suurlähetystössä palveleville diplomaateille. Joutui kiinni 24.10.
03.11.1976 Neuvostoliiton kaupallinen edustaja M.V. Gubanov ottanut vakoilun kaksi kertaa Rytkösen kanssa puheeksi.
04.11.1976 Kutsuin Stepanovin luokseni ja kerroin hänelle, miten Pihlman (tullihallituksessa) joutui kiinni, kun kakkossihteeri Roussak oli antanut Pihlmanille 2000 markkaa.
05.11.1976 Arvo Pentti (sairaslomalla) soitti ja kertoi, että Stepanov oli soittanut Suopon apulaispäällikölle ja sanonut, että kutsujen lähettämisessä vallankumousjuhlille on tapahtunut virhe. Suopolle lähetyt kutsut on peruttu.
07.11.1976 Suomen vallankumouksen juhlat (Neuvostoliiton suurlähetystön vastaanotto lokakuun vallankumouksen vuosipäivänä). Keijo Korhonen oli vastaanotolla. Siellä hän kysyi Klenbergiltä, onko hänet kutsuttu vastaanoton jälkeisille illallisille. Klenberg otti selvää. Kun K. Korhonen oli poislähdössä amiraali Andushkevitsh oli pyytänyt K.K.ta odottamaan. Hän oli yrittänyt yhteyttä Stepanoviin, mutta hän oli minun kanssani saunassa. Andushevitsh oli omalla vastuullaan pyytänyt K.K:ta jäämään päivälliselle. Niin K.K. oli siellä, mutta sijoitus oli matala ja Stepanov koolasi Mattilan kanssa ennen K.K:ta. Saatana!
22.11.1976 Haukipuro Oulusta luonani. Oli ollut hirvijahdissa Hailuodossa Stepanovin kanssa. Stepanov oli räikein sanoin arvostellut Korhosta ja sanonut, että saat kertoa tästä tovereillesikin.
26.11.1976 Yllättäen Stepanov pyysi puheilleni pääsyä puoli 9.
29.11.1976 Stepanov oli Sutelalle sanonut, että Korhonen puhui Lahdessa oikein korostaessaan yya-sopimuksen sotilaallista merkitystä.
14.12.1976 Kutsuin Stepanovin luokseni. Brezhnev täyttää 19.12.1976 70 vuotta
16.12.1976 Stepanov pyrki luokseni 9.15.
17.12.1976 Viktor Dronnikov = turvallisuusmieheni Neuvostoliitossa.
31.12.1976 Brezhnev, Gromyko, Bartsanov lähettivät uuden vuoden kortin.

Lähdeaineisto
Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 1975-1981

Kuva
Kansikuva Juhani Suomen kirjasta Kekkosen päiväkirjat/4

Salaiset aseveljet



Suomen valtiollinen poliisi solmi suhteet kansallissosialistisen Saksan turvallisuuspoliisin kanssa pian natsien noustua valtaan vuonna 1933. Välirauhan kesänä 1940 yhteistyö kuitenkin syveni salaiseksi aseveljeydeksi, jonka myötä valtiollinen poliisi ryhtyi käytännössä Saksan turvallisuuspoliisin avustajaksi. Yhteistyön kohtalokkain vaihe käynnistyi jatkosodan syttymisen jälkeen kesällä 1941. Yhtenä seurauksena tästä olivat valtiollisen poliisin toimeenpanemat ihmisluovutukset Saksan viranomaisille. Valtiollinen poliisi ryhtyi Lapin alueella avustamaan Saksan turvallisuuspoliisin salaisen erikoisyksikön toimintaa tavalla, jotka ovat pysyneet salassa näihin päiviin saakka Oula Silvennoisen kirja Salaiset aseveljet kertoo järkyttävän totuuden asioista.

Tapahtumien taustaa

Talvisodan myötä Suomi joutui vedetyksi mukaan 1900-luvun suurimpaan aseelliseen yhteenottoon, jonka aikana lait pysyttelivät poikkeuksellisen hiljaa. Ylivoimaisen Neuvostoliiton hyökkäys pienen naapurimaan kimppuun katkeroitti suomalaiset syvästi. Kun uusi sota Neuvostoliittoa vastaan alkoi kesällä 1941, suomalaiset tunsivat yleisesti käyvänsä sitä oikeus puolellaan. Suomen rinnalla ei seissyt ainoastaan oikeus, vaan myös kansallissosialistinen Saksa. Pian jatkosodan alettua puna-armeijan komisaareja, neuvostovirkailijoita, politrukkeja ja juutalaisia alkoi joutua suomalaistenkin käsiin. Pohjois-Suomen saksalaisilla vankileireillä heitä odottivat Saksan turvallisuuspoliisin ja sen kanssa yhteistyössä toimivan Suomen valtiollisen poliisin sekä päämajan valvontaosaston edustajat. Jatkosodan ajan ilmapiirin vaikutti erityisesti viholliskuvan muutos aiempaa synkemmäksi. Päävastustajien, kotimaisten kommunistien, uskottiin olevan tiiviissä yhteydessä viholliseen, aseistettuja ja valmiita käyttämään aseitaan.

Yhteistyön kriittisin vaihe alkoi Suomen liityttyä Saksan rinnalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan vuonna 1941. RSHA asetti Pohjois-Norjan ja –Suomen alueelle aiemmin tuntemattoman turvallisuuspoliisin erikoisyksikön, Einsatzkommando Finnlandin, jonka oli määrä muualla Saksan itärintamalla toimivien samanlaisten komennuskuntien lailla suorittaa ideologisiksi ja rodullisiksi vihollisiksi katsottujen henkilöiden tuhoaminen. Valtiollinen poliisi osallistui Pohjois-Suomessa saksalaisten virkaveljiensä rinnalla aktiivisiksi kommunisteiksi tai juutalaisiksi määriteltyjen henkilöiden surmaamiseen. Sodan jälkeiset yritykset tapahtumien selvittämiseksi eivät johtaneet koskaan tuloksiin.

Einsatzkommando Finnland

Sicherheitspolizei, jonka osa pahamaineinen Gestapo oli, toimi natsien valtaannousun jälkeen lähes rajattomin valtuuksin ensin poliisivaltioksi muutetussa Saksassa ja sen jälkeen vallatuilla alueilla. Se oli poliittinen poliisi, joka tutki, terrorisoi ja tuomitsi vallanpitäjien vastustajia.
Einsatzkommandot olivat erikoisyksiköitä, joiden erikoisalaa olivat likaiset työt. Nämä sotilaspoliisit organisoivat ja panivat toimeen joukkomurhia, joiden uhrit valittiin ennen kaikkea poliittisin ja etnisin perustein. Einsatzkommandojen käsissä kuolemanvaarassa olivat kommunistit, partisaanit ja juutalaiset.
Tällaista Einsatzkommandoa ei Suomessa pitänyt olla, vaikka tiedetäänkin, että Suomen hyökätessä Saksan rinnalla Neuvostoliittoon kesällä 1941 koko pohjoinen rintamanosa Kainuusta Jäämerelle oli saksalaisjoukkojen vastuulla.
Kesäkuussa 1941 perustettiin kaksi sotavankileiriä: Stammlager (Stalag) 309 Sallaan nykyisen Venäjän alueelle ja Stalag 322 Elvenesiin miehitettyyn Norjaan.
Leireillä olivat voimassa samat ohjeet kuin muillakin itärintaman osilla. Turvallisuuspoliisin komennuskuntien eli Kommandojen tehtävänä oli kuulustelujen ja ilmiantoverkostojen avulla seuloa sotavangeista poliittisesti aktiiviset: neuvostovaltion virkamiehet, älymystö, puolueen jäsenet ja niin edelleen. Juutalaiset oli mainittu omana eroteltavana alaryhmänään - natsien rotuoppien mukaisesti.
Hienojakoisella seulonnalla ei vankien kohtalon kannalta juuri ollut merkitystä. Kirjallisten ohjeiden mukaan kaikki paitsi tiedustelulle hyödylliset piti teloittaa.

Yksi kuulustelijoista oli Veikko Heinonen. Hänen tilannekatsauksensa syyskuussa 1941 oli Silvennoiselle kenties tärkein yksittäinen asiakirja, kun hän selvitti, millaista yhteistyö oikeasti oli ollut.
Heinosen katsaus käsittelee Sallan vankileirin, Stalag 309:n, sotavankien lukumäärää.
"Vaarallisten vankien 'karsinassa' (politrukki- ja juutalaisleirissä) puhutaan yleensä hyvin vähän, mutta viimeisten päivien aikana on ollut aivan hiljaista. (Sieltä kun muuan lähti tuntemattomalle matkalle, nim. Wolkoff). Samoin on nyt laita aliupseerileirin, jonka vahvuus nykyisin 89, sillä sieltähän erotettiin kolme vankia. Isossa leirissä on taas yleensä oltu tyytyväisiä, koska siellä saa silloin tällöin ruokaa 'santsatakin'", Heinonen kirjoitti.
Heinonen lienee ollut laveasanainen mies, sillä hän lisäsi raporttiinsa enemmänkin kuin oli tapana: "Ehdokkaita likvidointia varten on tällä hetkellä aliupseerileirissä kaksi ja politrukkileirissä yksi. Heidän kohtalonsa on jo selvä ja tapahtunee asian lopullinen ratkaisu näinä päivinä."
Helsingissä katsauksen luki Valpon tutkintatoimiston päällikkö Aarne Rinne, joka ei malttanut olla kirjoittamatta katsauksen syrjään: "Turhaa panna paperille tällaista!"

Silvennoisen mukaan on perusteltua olettaa, ettei Valpo olisi ryhtynyt toimintaan ilman jonkinlaista sisäministeriöstä tullutta hyväksyntää. Kriittisenä aikana sisäministereinä toimivat Rkp:n Ernst von Born ja kokoomuksen Toivo Horelli. Einsatzkommando Finnlandin teloittamien vankien lukumäärästä ei ole kunnon käsitystä.
"Ei edes tiedetä, kuinka paljon saksalaiset saivat sotavankeja pohjoisessa. Karkea arvio liikkuu 8000-9000:ssa, mutta eri asia on, kuinka suuri osa näistä luokiteltiin kommunisteiksi tai juutalaisiksi", Silvennoinen sanoo.
Tiedetään, että kourallinen Einsatzkommando Finnlandin palveluksessa olleita Valpon miehiä osallistui yksittäistapauksissa vankien teloituksiin, ainakin vankien pakoyritysten yhteydessä. Yhtä selvää on, että isossa mittakaavassa likaisen työn tekivät Einsatzkommandon vihreäpukuiset saksalaiset sotilaspoliisit.
Silti suomalaisten omalletunnolle jäävät vähintään satojen ihmisten murhat.

Julmat otteet ja vankien luovutus

Hyviä esimerkkejä löytyy etsivä Vilho Tolppasen vaiheista. Tolppanen osallistui loppuvuodesta 1941 yhteen sota-ajan rajuimmista kommunistien vastarintatoimintaan liittyneistä operaatioista. Kolarin metsäkaartialisten etsintöihin ja kiinniottoihin. Kalle Joutsijärven kuulusteluissa mies hakattiin tunnustusken saamiseksi niin, että tämä myöhemmin kuoli. Tolppanen osallistui myös kolarilaisen Otto Kyrön ampumiseen.
Kuullustelumenetelmiin kuului hakkaaminen, parafiinilampulla polttaminen ja jalkapohjien pieksäminen.

Koska Silvennoisen tutkimus keskittyy turvallisuuspoliisien yhteistyöhön, se vain sipaisee sitä tosiasiaa, että päämajan valvontaosasto, käytännössä Suomen sotilasjohto, salli jatkosodan aikana 520 kommunistiksi epäillyn neuvostovangin luovutuksen suomalaisilta sotavankileireiltä Einsatzkommando Finnlandin käsiin Pohjois-Suomeen. Heistä tuskin kukaan jäi henkiin, sillä tuhoamisen perusteeksi riittävä kommunistin leima oli heissä suomalaisten seulonnan jäljiltä. Silvennoinen huomauttaa, että päämajan valvontaosastosta johti suorempi yhteys Suomen poliittisiin päättäjiin kuin Valtiollisesta poliisista. Päämajan sotilasjohto oli edustettuna maan hallituksessa.

Lähdeaineisto: Oula Silvennoinen Salaiset aseveljet ISBN 978-951-1-21502-1

perjantai 21. marraskuuta 2008

Moskovan päiväkirja



Dosentti Hannu Rautkallion kirja Moskovan päiväkirja ei ole tutkimus, vaan yksityiskohtainen runsaasti rönsyilevä kirjapitäjämäinen selostus päiväkirjamaisesti asioiden tutkimisesta ja selvittämisestä. Siksi kirja on erittäin raskasta luettavaa, lähes painajainen. Kirja on yksi sekamelska ihmisistä, tutkimusorganisaatioista ja yhteistyöprojekteista.Tärkeät asiat eivät erotu vähemmän tärkeistä asioista ellei lukija itse osaa niitä erotella. Kirjassa on 422 sivua. Jos kirja olisi kirjoitettu niin, että siitä olisi jätetty epäolennainen tieto pois, niin kirjan paksuus olisi korkeintaan 200 sivua. Sen jälkeen kirja ei olisikaan erottunut muista historiantutkijoiden kirjoista. Rautkallion kirja on kuitenkin erittäin mielenkkintoinen tuhansine pikkutarkkoine yksityiskohtineen.

Kirja paljastaa kuinka kuinka huonot suhteet suomalaisilla tutkijoilla on keskenään. Rautkallio asennoituu ylimielisesti neuvostoarkistoissa istuviin muihin suomalaisiin, joiden hän kuvailee puurtavan "harmittomampien aiheiden, kuten Skp:n historian tai talvisotaa koskevien kysymysten parissa". Kirja osoittaa, miten surkeassa jamassa ovat lähihistorian tutkijoiden keskinäiset suhteet. Dosentti Rautkallio ei ainakaan kirjallaan paranna näitä huonoja keskinäisiä suhteita, sillä niin voimakkaasti hän arovstelee muita tutkijoita.

Tilattu nootti

Rautkallion julkaisemat tutkimukset, mm. vuoden 1961 noottikriisistä, aiheuttivat Suomessa julkisen kohun. Silloin alkanut arkistojen sota heijastuu tämän päivän kuumaan keskusteluun ns. Stasi- listoista. Niiden salailuilla on ollut suora yhteys NKP:n arkistojen tutkimiseen 1990-luvun alkuvuosina.
Novosibirsk-nootti syntyi Tehtaankadulla. Moskovan arkistojen 24.11.1961 päivätty muistio kertoo Kekkkosen ja Hrutsevin kahdenkeskisistä keskusteluista. Kekkonen oli sanonut, että "nootti on auttanut häntä suuresti" ja että "suunnnitelmat ovat sujuneet hyvin".
Lokauun vallankumouksen johdosta Neuvostoliiton suurlähetystössä 8.11. järjestetyn vastaanoton yhteydessä Kekkonen keskusteli sivuhuoneeessa, muilta vierailta salassa, KGB:n Helsingin residentin (paikallispäällikkö) V.V. Genikovin (Zenikov) kanssa. Kekkonen sanoi, että nootissa oli korostettava mainittua Saksan uhkaa, koska siihen (noottiin) olisi tullut muutoin liian korostettu sisäpoliittinen painotus, mikä olisi yhdistänyt sen liian selävsti hänen presidentiksi valintaansa.

Vielä Kekkosen toisella presidenttikaudella vähempiarvoiset neuvostoliittolaiset KGB:n yhteyshenkilät välttivät Tamminiemessä käymistä. Presidentin poika Matti Kekkonen on kertonut, että hänen isänsä ja KGB:n edustajan tapaamiset järjestettiin salaa muualla, usein Matti Kekkosen kotona, jotta suojelupoliisinmiehet eivät saisi asiasta vihiä.

Leskisen kääntyminen

Väino Leskisen kääntyminen vuonna 1964 Moskovan tielle oli aikoinaan vilkkaan spekulaation kohde. Leskinen kävi tapamassa CIA:n eli Yhdysvaltain tiedustelupalvelun edustajia Dusseldorfissa 15.1.1965. CIA maksoi hänen matkalaskunsa 4 963 markkaa.
CIA-pomon kertomus osoittaa kuinka Väinö Leskinen oli ollut koko sodanjälkeisen ajan amerikkalaisten erityissuosiossa. Leskinen kertoi CIA:lle vuonna 1964 KGB:n avulla suoritetusta Varsovan matkastaan. Siellä Leskinen nöyrtyi, tunnusti virheensä ja kääntyi Kekkosen (KGB:N) linjalle. Victor Vladimirov luki siellä Leskiselle läksyt.
CIA:n kautta välitettiin rahaa maalaisliitolle (keskustapuolueelle). CIA oli antanut vuonna 1962 miljoona dollaria puolusihteeri Pekka Silvolalle. Maalaisliiton silloinen puheenjohtaja V.J. Sukselainen oli tietoinen asioista. Kekkonen ei tiennyt asiasta, koska asia oli huippusalainen.

Maalaisliiton rahanpesu

Maalaisliiton sisällä oli salainen "Maaseudun Yhteisvaliokunnan Säätiö" Sitä pyöritti puolueen entinen puoluesihteeri Arvo Korsimo, joka pyysi rahaa muun muassa NKP;ltä. Raision tehtailla oli kirjanpidon "musta tili". Nämä KGB:n kierrätystilit paljastuivat vuoden 1961 keväällä Raision tehtaiden sisäisessä tarkastuksessa.
Maalaisliiton (keskustapuolueen) historiallinen paradoksi on, että puolueeseen kylvettiin vierasta rahaa sekä Moskovasta että Washingtonista.
Moskovan asiakirjat sisälsivät muun muassa Arvo Korsimon rahapyyntöjä Urho Kekkosen vaalikampanjaan ja maalaisliiton K-linjan toimijoille vuoden 1962 eduskuntavaaleja varten.
Moskovan arkistoista löytyi Arvo Korsimon kirje 25.1.1962, jossa pyydetään 10 miljoonan markan lisäapua.

SKP:n rahanpesu

Miljoonien markkojen vastaanottaja oli SKP:n vähemmistö. Taisto Sinisalo vastaanotti 12 vuoden aikana noin 70 miljoonaa Suomen markkaa salaisena tukena. Rahat toimitettiin asiakirjojen mukaan Suomen markkoina ja USA:n dollareina. Neuvostoliiton triedustelupalvelun KGB:n edustaja, jolla oli koskemattomuutena diplomaatipassi, toi rahat laukussaan rajan yli. SKP:lle myönnettyjen raha-avustusten rinnalla puoueen osallistumien maiden välisen kaupanköynnin ja taloudellisten suhteiden kehittämiseen oli aivan toisen suuruusluokan toimintaa. Kysymys oli SKP:n kynnysrahoista, ns. SKP-lisästä idänkaupassa. Tämä poliittinen rahapesu on edelleenkin tarkasti selvittämättä. Suojleupoliisin päällikkö Seppo Tiitinen oli asioista tietoinen, mutta asioille ei tehty mitään, koska jäljet johtivat myös SKP:n ulkopuolelle. Poliittisen korruption suo oli syvä. Tiitinen tuki valtiollisen johdon salaliitto toimintaa. Kysymys on kiistattomasta maanpetoksellisesta toiminnasta, mikä on edeleenkin selvittämättä. Prseidentti Kekkonen kielsi selvittämästä NKP:n rahansiirtoja.

Golitsynin pako

Neuvostoliiton lähetystössä varakonsulinan toiminut Anatoli Klimov (Golitsyn) saapui perjantain 16.12.1961 Fribergin kotiovelle Espoon Westendissä vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Golitsyn oli todellisuudessa KGB:n majuri, joka pyysi Fribergiä järjestämään hänelle välittömästi turvapaikan Yhddysvaltoihin. Friberg järjesti samana iltana Golitsyneille passit ja viisumit. Fribergillä oli ollut kaksi tuntia aikaa matkajärjestelyihin. Golitsynit lensivät Helsingistä Clemente-nimisinä Pan American yhtiön vuorokoneella Tukoholmaan ja sieltä Frankfurtiin ja edelleen amerikkalaisella sotialslentokoneella New Yorkin lähistölle Idwellin sotilaslentokentälle. Friberg seurasi heitä.
Golitsyn nimesi suomalaisia "vaikuttaja-agentteja". Kekkonen esiintyi listan kärkinimenä. Golitsyn mainitsi myös SDP:n opposition keulakuvan Aarne Simosen, Emil Skogin ja heidän lisäkseen Helsingin poliisikomentajan Karl Erik Gabrielssonin, jota KGB lahjoi. Kirjassaan Golitsyn mainitsi lisäksi nimeltä Kustaa Vilkunan ja agentti "Mooseksen", joka oli Eino A. Vuori.
Golitsyn kertoi Kekkosen tienneen etukäteen Neuvostoliiton Suomelle syksyllä 1961 jättämästä nootista.
Amerikkalaisten asiakirjojen mukaan Kekkonen oli ryhtynyt ennakkotoimiin jotta Yhdysvaltojen ulkoministeriä julkisuudessa vaikenesi Golitsynin loikkauksesta.

Simputettu Sutela

Jännittävin ja kauhein on kuvaus siitä, miten neuvostoliittolaiset simputtivat kenraali Lauri Sutelaa kostoksi siitä, että tämä oli Kekkosen taustavoimana torjunut puolustusministeri Dmitri Ustinovin ehdotuksen yhteisistä sotaharjoituksista. Rautkallio siteeraa Sutelalta saamaansa tekstiä.Suurta luottamusta nauttivan ystävävaltion puolustusvoimain komentajaa aliarvioitiin yrittämällä erehdyttää hänet epäedulliseen neuvotteluasemaan kuin hän olisi tyhmä.
Sitten hänet eristettiin seurueestaan ja majoitettiin yksin kylmään ja pimeään palatsiin, jonka makuuhuoneen vuodevaatteet olivat märät.
Matkan loppuvaiheessa laitettiin vielä brutaalin avoimesti isojen poikien ilotyttö syötiksi.

Yliopistojen sosialisointiyritys

Opetusministerinä 1970-luvulla Ulf Sundqvist oli ohjaamassa yliopistoja yhteiskunnalliseen kontrolliin, mikä tarkoitti yliopistojen politoisoitumisen vahvistamista. Ulf ja demarien nuorten leijoinien omahyväinen itsevarmuus ajoi yhteiskunnallisen kontrollin käärmettä yliopistoihin. tasavalta ja sen elinkeinoelämä eivät olisi kestäneet moisia "uudistuksia".

Koivisto esti arkistojen avaamisen

Moskovan päiväkirja paljastaa lähihistoriastamme ja sen varjelusta yllättäviä piirteitä, joista tähän asti on julkisuudessa vaiettu. Presidentti Boris Jeltsin oli valmistautunut kesällä 1992 avaamaan entisen Neuvostoliiton arkistoja, mutta Suomen poliittisen eliitin piirissä ehdotusta kavahdettiin. Moskovan päiväkirja osoittaa konkreettisesti, kuinka valmistautumattomia suomalaiset ovat edelleenkin kohtaamaan NKP:n ajan menneisyytemme. Kirjassa on karmaiseva kuvaus siitä, miten presidentti Mauno Koivisto välinpitämättömyydellään torjui venäläisten tarjouksen avata Suomea koskevia arkistoja sodan jälkeiseltä ajalta. Se ei ole edes suomettumista vaan pahempaa, se on historian epä-älyllistä pakoilua.
Suomen lähes koko poliittisen kentän piirissä oli esitetty toivomuksia, että Venäjä säilyttäisi Neuvostoliiton ajan Suomen-suhteita koskevan salaisuuden verhon. Suomalaiset päätätjät olivat ajaneet itsensä häpeälliseen tilanteeseen. Kun muiden maiden hallitukset olivat ajamassa aktiivisesti Neuvostoliiton aikaisten arkistojen avaamista, vain Suomesta kuului vaatimuksia niiden sulkemiseksi. Presidentti Koivisto ja ulkoministeri Väyrynen olivat esittäneet toivomuksensa Moskovan arkistojen Suomi-asiakirjojen jäädyttämisestä.

Uskonnollisia piirteitä

Dosentti Hannu Rautkallion mukaan oikuesministeri Hannele Pokka ilmoitti, että "Kekkonen on aikamme sankari" (HS 28.10.1991). Kun tapasimme sattumalta Joensuun lentokentän odostusaulassa, Hannele ei ollut muka tuntevinaan minua. 1970-luvun korkeakoulu- ja tiedepolitikkan kahinoissa olimme olleet hyvinkin läheisissä väleissä, ennenmuuta hänen puoleltaan. Kepulaisten poliittisessa psyykkeessä Kekkoseen suunnattu alainen kunnioitus oli saanut uskonnollisia piirteitä, kirjoittaa Rautkallio.

Lisää asiakirjoja löytyy Bykovskin arkistosta osoitteesta
http://psi.ece.jhu.edu/~kaplan/IRUSS/BUK/GBARC/buk.html


Lähdeaineisto: Hannu Rautkallio Moskovan päiväkirja 1989-1993 ISBN 978-951-31-4155-4

Antoiko Supo väärän lausuman Rusi-oikeudenkäynnissä?



Suojelupoliisi ilmoitti 20.8.2007 alkaneessa Rusi-oikeudenkäynnin käräjäoikeudenistunnossa, että sillä ei ole Gordievskyn listaa. Jos tieto pitää paikkansa, niin silloin on syytä epäillä, että Suojelupoliisi on laiminlyönyt virkavelvollisuutensa. Oleg Gordievskyn mukaan Suomessa oli 376 Neuvostoliiton agenttia. Suojelupoliisin olisi ehdottomasti pitänyt hankkia tuo Gordievskyn lista jotta olisi voitu tarkistaa ketkä ovat ne 216 Suomen kansalaista, joista 91 oli varsinaisia agentteja, 50 oli luottamuksellisia kontakteja, jotka toimivat KGB:n poliittisen tiedustelun hyväksi, 60 harjoitti tieteellis-teknologista vakoilua ja 15 toimi avustajina.

Suojelupoliisilla on käytettävissään nyt kaksi huonoa vaihtoehtoa. Joko se tunnustaa antaneensa väärän lausuman käräjäoikeudessa tai tunnustaa laiminlyöneensä virkavelvollisuutensa. Tilanne on äärettömän kiusallinen myös Suomen poliisijohdolle, joka julkisti kesken Rusi-oikeudenkäynnin oman selvityksensä, jonka mukaan Supo on toiminut oikein. Selvitys ei siis pidä paikkaansa ja ihan ilmeisesti tällä väärällä selvityksellä yritettiin vaikuttaa oikeudenkäynnin lopputulokseen.

Eikö silloin kysymyksessä ole selkeä virka-aseman väärinkäyttö? Näyttää siltä, että poliisiylijohtaja Markku Salmisen asema käy tukalaksi tuon vääränsisältöisen ja tarkoitushakuisen selvityksen vuoksi. Kaiken lisäksi Salmisen johtama Sisäasiainministeriön poliisiosasto on jättänyt PR-talojen konkurssivyyhden kokonaan asiallisesti tutkimatta, vaikka tässä on rikoksia runsaasti. Yhä edelleen Ylivieskan johtava kihlakunnansyyttäjä Sulo Heiskari ja APR Oy:n konkurssipesänhoitaja Antti Latola ovat vapaalla jalalla. Olen kirjelmöinyt asiasta Salmiselle saamatta minkäänlaista vastausta, vaikka laki jopa edellyttää viranomaiselta vastaamista.

Poliisiylijohtaja Markku Salminen on 13.5.1947 Toijalassa syntynyt oikeustieteen lisensiaatti, joka tuli poliisiylijohtajaksi Reijo Naulapään jälkeen. Sitä ennen hän toimi Rikosseuraamusviraston päällikkönä. Rikosseuraamusviraston alaisuudessa toimivat Vankeinhoitolaitos ja Kriminaalihuoltolaitos. Markku Salminen toimi aikaisemmin rikostutkijana ja tutki innokkaasti muun muassa presidentti Mauno Koiviston vävyn Jari Komulaisen epäiltyjä rikoksia.

Gordievskyn lista on Supolla

Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto ja Martti Valkonen ovat kirjoittaneet kirjan Salaisen poliisin valtakunta. Kirjan sivulla 227 on seuraava teksti:
”Suomi oli kauppojen osapuolena. Suuri osa Suomea ja suomalaisia poliitikkoja koskevia Gordievskyn kertomia salaisuuksia välitettiin tavalla tai toisella Suomeen Supolle tai muille piireille.”

Jos kirjan tieto pitää paikkansa niin silloin syytä epäillä, että Supo on antanut väärän lausuman käräjäoikeudessa. Asia ylittää tutkintakynnyksen. Tutkinnanjohto tulee lain mukaan nimetä valtakunnansyyttäjävirastosta. Mehän tiedämme, että laillisuusvalvonta on Suomessa täysi nolla. Tämän nollan käytännön jatke on valtakunnansyyttäjävirasto, joka on suojellut yli kaiken ymmärryksen Ylivieskan kihlakunnan johtavaa syyttäjää Sulo Heiskaria. Tämän ”luottolaitoksen” pitäisi nyt ottaa johdettavakseen asiassa rikostutkinnan johto. Myös poliisijohdon kesken Rusi-oikeudenkäynnin antama selvitys ylittää tutkintakynnyksen, koska on syytä epäillä ettei Supo ole toiminut oikein. Selvitys on kiistattomasti väärä.

Jos Supolla ei ole Gordievskyn listaa niin silloin sen on syytä epäillä syyllistyneen virkavelvollisuuksien laiminlyöntiin. Onko väärällä selvityksellä ollut tarkoitus vaikuttaa oikeudenkäynnin lopputulokseen? Onko kysymyksessä virka-aseman väärinkäyttö? Jos asiassa käynnistetään rikostutkinta niin kuin oikeusvaltiossa kuuluu tehdä, niin tutkinnan kohteilla on aika heikot mahdollisuudet tulla nimitetyksi Supon päälliköksi. Asia on tutkittava.

Reino Paasilinna -etuoikeutettu opiskelija

Kirja kertoo nykyisestä europarlamentaarikosta ja entisestä Ylen toimittajasta Reino Paasilinnasta, joka saapui opiskelemaan 1970-luvun alkuvuosina venäjän kieltä Moskovan yliopistoon. Hän ei tyytynyt yliopiston asuntolan yhteismajoituksiin, vaan vaati isäntämaalta oman huoneiston kaupungilta ja sinne myös morsiamensa Anjan sulostuttamaan elämää. Reinon elämä sujui hyvin: huoneisto järjestettiin ja isännät siirsivät Anjan opiskeluoikeuden Leningradista Moskovaan. Sen jälkeen isäntämaa asensi huoneistoon Reinon vaatimuksesta puhelimen. Jääkaappikin ilmestyi keittiöön. Huoneistoon saatiin lisää huonekaluja. Televisio oli toimittajalle välttämätön ja se tuotiin taloon. Paasilinna esitteli asuntoaan ja tapahtumien kulkua iloisena ja samalla vaativaisena. Hän piti kaiken maallisen hyvän saamista ilmaiseksi selviönä, vaikka Moskovassa elettiinkin pulatalouden aikaa eikä tavallisilla opiskelijoilla ollut oikeutta omaan huoneistoon tai yleensä kaupunkilaisilla mahdollisuutta hankkia samankaltaista ylellisyyttä. Toimittaja Paasilinnan kehityskaarta opiskelijasta vauraaksi moskovalaiseksi katseltiin hämmästyneinä.

Martti Valkonen ottaa esimerkin kirjasta Sokea peili

Kirjassaan Sokea peili Gordievsky kertoo törmänneensä KGB:n ensimmäisen osaston, ulkomaan vakoilun, vuosiraportin 1980-81 Suomi sektion alaselonteossa lauseeseen:
”Olemme onnistuneet saamaan Suomen ulkoministeriön palveluksessa olevan agenttimme Suomen Washingtonin suurlähetystöön”.
Selonteossa ei kerrottu agentin nimeä eikä peitenimeä, mutta agenttia pidettiin täysin rekrytoituna, mikä tietenkin oli KGB:n omaa luokitusta, eikä välttämättä kerro koko totuutta. Suomessa tätä paljastusta ei tutkittu. Paasilinna oli tuolloin siirtynyt suoraan Moskovasta Washingtoniin.

Suomi harjoitti jatkuvaa yya-konsultointia

Esimerkkinä konsultoinneista syksyltä 1991 Gordievsky ja Rogachi kertovat kirjassaan Sokea Peili. Heidän mukaansa Tehtaankadun henkilöt kehuivat olleensa mukana kirjoittamassa Esko Ahon hallituksen talouspoliittista ohjelmaa. Tehtaankadulla oli Neuvostoliiton suurlähetystö Helsingissä.

Neuvostoaikana suhteiden hoitamisessa näyttää olleen kyse jatkuvasta konsultoinnista. Tätä termiä käytti muuan Suomen ulkoministeriön korkea virkamies. Hänen mukaansa kaiken aikaa oltiin konsultaatiossa, mutta julkisesti siitä ei saanut puhua. Vihjauskin yya-konsultoinneista olisi aiheuttanut syvän ja pitkän paniikin Suomessa. Tuon toteamuksen valossa käykin presidentti Michail Gorbatshovin lausunto ymmärrettäväksi, kun hän kommentoi maansa ja puolueensa suhteita Suomeen: ”Suomen presidentin Mauno Koiviston kanssa olemme aina olleet samaa mieltä”. Lausuma kertoo selkeästi Koiviston käyttämän ”puoluelinjan” tiiviydestä Neuvostoliiton aikana. Neuvostoliitto käytti menetelmää ”Suomen henkiseksi sovjetisoimiseksi”. Ohjelma merkitsi Neuvostoliiton vahvaa aggressiota Suomea vastaan psykologisen taivuttelun, määräilyn, mielistelyn, urkinnan, vakoilun ja korruption sekä kehumisen ja leimaamisen keinoin.

KGB puuttui jatkuvasti Suomen sisäisiin asioihin ja kehitti siitä ainoalaatuisen poliittisen ohjailun taiteen. Sen edustajat pääsivät määräämään Suomen politiikasta, mikä merkitsi itsemääräämisoikeuden salaista menetystä. Suomessa poliitikot kertoivat suoraan KGB:n edustajille korkeimmalta tasolta alkaen kaikki ne asiat, jotka KGB hankki vaivalloisen ja vaarallisen vakoilun ja agenttijärjestelmän keinoin muissa läntisissä maissa.

Tapahtumien kulkuun itse näyttämöllä osallistunut Supon päällikkö Eero Kekomäki (1990-96) sanoi haastattelussa toukokuussa 2003, että yksi vuosikymmen lisää samaa KGB:n vaikuttamista Suomen poliitikkoihin ja päätöksentekijöihin olisi johtanut Suomen järjestelmän tuhoon.

Käytännössä arvio tarkoittanee, että Suomen poliittiset johtajat olivat päästäneet Neuvostoliiton maan rakenteisiin tavalla, joka vaikutti verettömältä valtaukselta. Suomen media oli jatkanut sellaisen informaation julkaisemista, jolla voitiin muokata mielialoja myönteiseksi Neuvostoliitolle ja sen järjestelmälle, KGB mukaan luettuna. Voidaan vetää se johtopäätös, että Suomea johtavat edelleen valtaosin KGB:n agenttien edessä nöyrtyneet poliitikot ja yleistä mielipidettä manipuloivat edelleenkin joiltakin osin stalinismiin höyrähtäneet toimittajat.

Suomen eduskunnassa, valtion virkakoneistossa, median piirissä ja liike-elämässä on edelleen vanhoja vakoilijoita, agentteja ja kontakteja – miten heitä halutaankin nimittää. On todennäköistä, että henkilöistä on olemassa vakoiluaineistoa, mikä tuskin riittäisi juridisesti tuomioistuimessa, mutta vanhentuneenakin aineiston julkistaminen olisi sosiaalisesti ja henkilökohtaisesti hämmentävää ja noloa. Kirja Salaisen poliisin valtakunta on julkaistu vuonna 2003.

Lähdeaineisto
Kuorsalo, Susiluoto, Valkonen: Salaisen poliisin valtakunta

Kuva
Kansikuva kirjasta Salaisen poliisin valtakunta

Felix Karasev - Suomi elämässäni



Felix Karasev työskenteli Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystössä useaan otteeseen vuosina 1963-1992. Hän on kirjoittanut teoksen Naapurinpojan muistelmat, jonka toinen osa käsittelee Suomea Karasevin elämässä.

Karasev kirjoittaa, että huomioni konkreettisiin kohteisiin kuului Kokoomus.
”Ensimmäinen ilmielävä kokoomuslainen minun elämäntaipaleellani on tohtori, professori Juha Vikatmaa. Hänen avoimuutensa, määrätietoisuutensa ja tahdonvoimansa miellyttivät minua. Hänellä oli kesämökki pienessä saaressa Kustavissa. Vietimme siellä iltapäivän ja seuraavan aamupäivän.”
Viimeisen kerran Karasev ja Vikatmaa tapasivat vuonna 1974. Karasev arvosti suuresti Vikatmaata, joka selvitti tilinsä elämän kanssa tuolla saarella ja tuossa kesämökissä.

Juha Vikatmaan avulla Karasev oli tutustunut Jouni Mykkäseen, Ilkka Suomiseen, Veijo Pitkäseen, Jarmo Virmavirtaan, Heikki Järvenpäähän ja Veikko Tavastilaankin. Suurlähettiläs Sobolev kutsui Kokoomuksen puheenjohtajan Ilkka Suomisen virallisesti aamiaiselle suurlähetystöön vasta 18.12.1986. Karasevilla ja Suomisella oli tiivistä kanssakäymistä perhepiirissä. Karasev ei pitänyt ilmaisusta kotiryssä. Hänen mielestään kysymys oli perheystävästä. Karasev oli myös Mauno Koiviston perheystävä.

Lähetystöneuvos M.G.Kotovilla ja Stepanovilla oli tapana hoitaa arkaluontoisia asioita tasavallan presidentti Urho Kekkosen kanssa. Stepanov kävi yhdessä Karasevin kanssa Yleisradion pääjohtajan Erkki Raatikaisen luona. Tuo organisaation toiminta oli tärkeä informaation levittämisessä.

Tuulesta temmattua

Karasev kirjoittaa, että useimmat meistä ovat taipuvaisia pitämään itseään hyveiden ruumiillistumana ja ihannekansalaisen mallikuvana. Silti meistä on kiinnostavaa tietää, mitä naapurimme ajattelevat meistä, elämäntavastamme ja maastamme. Karasev pitää tuulesta temmattuna niitä mielikuvia, joita entiset maanmiehet ovat luoneet. Hän ottaa esimerkkinä Oleg Gordievskyn kirjasta Sokea peili seuraavia ajatuksia: Ensi töikseen venäläiset kahmaisivat käsiinsä Suopon. Miltei neljännes sen työntekijöistä oli jossakin määrin KGB:n ”koukussa”. Riisuttuaan näin Suomen erikoispalveluilta aseet neuvostotiedustelijat saivat mahdollisuuden värvätä pelottomasti järjestäen kaikkia: maan presidenteistä opetusministeriön virkamiehiin. Kaikissa maassa ilmestyvissä sanoma- ja aikakausilehdissä istui vähintään yksi agentti kussakin. Säännönmukaisesti he olivat osastojen esimiehiä, välistä jopa julkaisujen omistajia. Ruokahalu kasvoi syödessä: alettiin värvätä päitsi presidenttejä myös näiden lapsia. SDP:n johto koostui pelkistä KGB:n agenteista. Keskustapuolueesta puhumattakaan. Monet suurliikemiehet uivat KGB:n verkkoihin kuin silakkaparvet. Kun kommunistinen imperiumi romahti, Suomea 47 vuotta rautaisella otteella kurkusta kuristaneet kädet kirposivat heikenneinä.

Kauhukseen suomalaiset saivat tietää, että Venäjä on kuin sadun lohikäärme menetettyään kolme päätä – NKP:n, KGB:n ja GRU:n. Silmänräpäyksessä se oli saanut satoja uusia yhtä vaarallisia päitä, erilaisten puolueiden ja yhdistymien sekä myös 12 erikoispalvelun hahmossa. Ne kaikki alkoivat heti teroittaa tikareitaan ja tähyillä himokkaasti ja helpon voiton toivossa Suomeen päin. Pakkohan siinä on Natoon kärttää ja siihen hyväksymistä odotellessa kiireen vilkkaa vahvistaa itärajaansa kymmenillä- ja sadoillatuhansilla jalkaväkimiinoilla.

Karasevin mukaan tuollaisen mielikuvan entiset maanmiehet ovat luoneet. Mitä tästä opimme? Vihollinen, kavala ja paha ryssä, on entiseen tapaan viekas ja säälimätön. Venäjällä tapahtuvien ulkoisten muutosten ei saa antaa pettää. Se on perimmältään yhä sama maailman herruuteen pyrkivä suurvalta. Minähän, Gordievski, tiedän tarkalleen, kirjoitta Karasev. Hän kritisoi voimakkaasti Gordievskin ja Rogachin kirjaa Sokea peili.

Tamminiemen pesänjakajat

Lauantaiseura julkaisi kirjan Tamminiemen pesänjakajat. Kirja aiheutti sen verran hämminkiä, että ainakin Aarno ”Loka” Laitinen sen varmasti muistaa. Mahdolliset Kekkosen seuraajat on kirjassa analysointi totutusta tavasta poikkeavalla tavalla viiltävästi analysoiden.

Kirjan mukaan Mauno Koivisto on turkulaisen puusepän aliravittu poika, kansakoulutodistuksessa kuutosia ja seiskoja, telakkatyöläinen, kirvesmies, ylioppilaaksi iltakoulussa, maisteriksi ja tohtoriksi työn ohessa. Tellervo on viljelijän tytär. Vanhemmat eivät erityisemmin ihastuneet Tellervon löytöön, satamamieheen, mutta sittemmin Manussa ei liene valittamista. Koivistolle oli yritetty järjestää virallista Moskovan matkaa koko toisen pääministerikauden ajan. Ensimmäisiin tunnusteluihin Neuvostoliiton lähetystön virkailijat vastasivat kivahtaen: - Mitä Sorsa siihen sanoo?

Taisto Kalevi Sorsa on Keuruulla 1930 syntynyt, yhteiskuntatieteen maisteri. Hän tuli varhain mukaan työväenliikkeeseen. Koulu jäi laiskalta Sorsalta kesken, mutta nuorena paljastunut aineenkirjoitustaito näkyy hyvinä puheteksteinä. Sorsassa on valtiomiesaineista. Hän ei halua vahvoja miehiä lähelleen, ja osaa tuhota vastustajansa, usein näennäisen lempeästi.

Ahti Karjalainen on kaikkea sitä mitä Suomen presidenteiltä on kaivattu: hän on tohtori, porvari, kotoisin maalta, moninkertainen ministeri ja pääministeri, Moskovan suosikki, Suomen Pankin johtaja kuten Kekkonen, Ryti ja Kallio. Hänen mahdollisuutensa ovat niin mahtavat, että vain hän itse voi ne tuhota. Poliittiset erehdykset eivät ole pudottaneet Karjalaista politiikan pörssissä. Sen on tehnyt viski.
Autosaattue kiitää kohti Moskovaa. Vieraat ja isännät nojautuvat mustien Zaikojen toppauksiin, torkkuvat pyörien suhinassa. Matkanteko on vaivatonta, muu liikenne pysähdyksissä. Äkkiä saattue jarruttaa, pysähtyy. Torkkujat havahtuvat. Onnettomuus? Mustan auton ovi aukeaa ja vastaus horjuu tielle. Suomalais-neuvostoliittolaisen kauppakomission venäläinen puheenjohtaja Nikolai Patolitshev kääntää katseensa sivuun. Suomalaiset korkeantason kauppamiehet vääntelehtivät vaivautuneina. Hyvän uutiskuvan toivossa autoistaan ulos hyökänneet valokuvaajat pyörtävät nolostuneina takaisin. Lounaalla nautitut nesteet ne vain läikkyivät yli komission suomalaiselta puheenjohtajalta.

Keijo Korhonen on hyvin suomalainen. Kylmä-Keijo joutui vasemmiston hampaisiin. Tiedonantaja oli tehnyt Suomen puolueettomuutta korostavasta Korhosesta ulkopolitiikan oikeistohaamun. Korhos-kammo levisi Tehtaankadun lähetystöön ja Moskovaan asti.

Heikki Haavisto kirjassa luonnehditaan ketaleeksi. Kirja kertoo, että kommunistiruhtinas Paavo Aitiolla oli hyvät suhteet Tamminiemeen ja Tehtaankadulle. Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanov oli hänen henkilökohtainen ystävä. Venäläiset panivat jo vuonna 1970 merkille Euroopan nuorison turvakokousta Helsingissä johtaneen nuoren sosiaalidemokraatin. Ulf Sundqvist pääsi helposti Moskovan johtaman ja rahoittaman Maailman rauhanneuvoston puhemiehistöön.

Kotiryssä

Tamminiemen pesänjakajissa kerrotaan, että olisi väärin väittää, että Suomen presidentti valitaan Moskovassa, mutta yhtä väärin olisi väittää, ettei Moskova ole kiinnostunut siitä kuka hän on. Tätä varten Neuvostoliiton lähetystö pitää Suomessa ns. kotiryssäjärjestelmää, joka seuraa presidenttipeliä ja antaa tarvittaessa vihjeitä.

Arvokkain kotiryssä on tietysti Vladimirov. Hän valitsee tarkasti kenen kanssa asioi. Vain puolueiden ja teollisuuden huiput kelpaavat. Ahti Karjalainen, Paavo Väyrynen, Kalevi sorsa, Ulf Sundqvist ja Max Jakobson ovat saaneet kunnian pitää suoraa yhteyttä Vladimiroviin.

Siperialaiseen Soboleviin pitivät yhteyttä sellaiset suomalaisjohtajat kuten Mauno Koivisto, Keijo Korhonen ja Paavo Väyrynen, pääasiassa virkansa ja asemansa puolesta. Päätoimittaja Jan-Magnus Jansson on yrittänyt sitkeästi saada Derjabinin kotiryssäkseen, kuten edellinenkin yhteysmies oli ministeritasoa. Ammattiyhdistysmiesten kotiryssänä oli ahkera lähetystösihteeri Valeri Dmitrev.

Sosiaalidemokraattien käytännön paimentaja oli lähetystöneuvos Kossov, Kepun ykkössihteeri Silvestrov ja monet nuorisopoliitikot olivat saaneet kotiryssäkseen kakkossihteeri Tutshninin. Juri Ivanovits puhui ruotsia ja hänen reviiriinsä kuuluivat ruotsalainen kansanpuolue ja Zavidovo-toimittaja Tor Högnäs. Kotiryssäväylä oli Suomen puolueille ja niiden johtajille tärkeä tie saada ennakolta arvioita venäläisten suhtautumisesta tärkeisiin poliittisiin kysymyksiin.

Lähdeaineisto
-Felix Karasev Naapurinpojan muistelmat,
ISBN 951-1-14352-2, Otava 1998
-Lauantaiseura Tamminiemen pesänjakajat,
ISBN 951-99336-6-2, Kustannus-Vaihe Ky

Kuva
Kansikuva kirjasta Naapurinpojan muistelmat

Gordievskyn lista



Neuvostotiedustelija Oleg Gordievsky loikkasi 1980-luvulla länteen ja toi mukaan KGB-listan. Suomessa toimi Gordievskyn kirjan Sokea Peili mukaan 376 Neuvostoliiton agenttia, joista 216 oli Suomen kansalaisia. Heistä 91 oli varsinaisia agentteja, 50 oli luottamuksellisia kontakteja, jotka toimivat KGB:n poliittisen tiedustelun hyväksi, 60 harjoitti tieteellis-teknologista vakoilua ja 15 toimi avustajina. Tähän Gordievskyn listaan on viitattu presidentti Mauno Koiviston muistelmissa.

Kirjan mukaan Kalevi Sorsan 50-vuotispäiviä vuonna 1980 käsiteltiin NKP:n keskuskomiteassa, joka päätti hankkia Sorsalle kallisarvoisen lahjan. Asian vieminen keskuskomiteaan todistaa kirjan mukaan, että kysymyksessä oli KGB-yhdyshenkilö. Suomen valtio väittää, ettei sillä ole Gordievskyn listaa. Onko Suopo laiminlyönyt tehtävänsä? Minun on vaikea uskoa, ettei Gordievskyn listaa olisi hankittu Suomeen. Todellinen syy, miksi listaa ei julkisteta, lienee huippupoliitikkojen suuri määrä listalla.

Kuka on Oleg Gordievsky?

Oleg Gordievsky palveli neuvostotiedustelussa 25 vuotta ollen samanaikaisesti yli kymmenen vuotta Englannin tiedustelupalvelun kaksoisagentti. Englantilaiset järjestivät hänen pakonsa Suomen kautta länteen kesällä 1985. KGB-eversti Oleg Gordievsky oli toiminut kaksitoista vuotta lännen kaksoisagenttina Moskovassa koodinimellä ”Felix”. Neuvostoliitto langetti Gordievskyn maanpetoksesta kuolemantuomion, joka on edelleen voimassa – siitäkin huolimatta, että Neuvostoliittoa ei ole enää olemassa ja että Oleg Gordievsky on nykyisin Iso-Britannian kansalainen.

Mitä Gordievsky kirjoittaa?

Suomalaiset eivät ole tienneet kuinka laajamittaista Suomen vakoileminen ja soluttautuminen suomalaiseen yhteiskuntaan on ollut. Vielä vähemmän he ovat tienneet Neuvostoliiton juonista Suomen rajojen ulkopuolella. Neuvostoliiton painostus Suomea kohtaan on ollut kovempaa kuin mitään toista maata kohtaan lukuun ottamatta kommunistisia maita.

Kehittelykohde on henkilö, jonka kanssa KGB:n upseeri työskentelee erittäin aktiivisesti: he tapaavat säännöllisesti (kerran kuukaudessa), KGB maksaa lounaat ja illalliset jne. Suomessa pelkästään poliittisella tiedustelulla oli 25 kehittelykohdetta. Päätöksen siitä, mihin kategoriaan KGB:n yhteistyökumppanit oli sisällytettävä (agentti, luottamuksellinen kontakti, kehittelykohde) teki aina Moskova. Tavallisen kohteen ”viljelyaika” on 10-20 kuukautta.

Sitä ainutlaatuista neuvostomenetelmää, että Suomessa työskenneltiin poliittisten puolueiden koko spektrin kanssa, voidaan nimittää ”Akulovin ketjureaktioksi”. Maalaisliitto on ollut KGB:n luotettavin partneri. Suomessa oli aina erityinen KGB-upseeri, jonka tehtävänä oli poliittisiin nuorisojärjestöihin kohdistunut työ. Suomi oli KGB:n laboratorio. KGB:n ja Supon kesken solmittiin 1970-luvun alussa luottamuksellinen ”herrasmiessopimus” yhteistyöstä ja informaation vaihdosta. Keskeinen henkilö Suomen puolelta asiasta sovittaessa oli Supon silloinen päällikkö Arvo Pentti. Näin KGB pääsi tunkeutumaan Suomen sisäministeriöön ja poliisilaitokseen.

KGB:n Suomi-”mafiaan” kuuluivat V. Vladimirov, Albert Akulov, Vladimir Stepanov, Gennadi Titov, Vladimir Silvestrov, Vjatseslav Marusits, Valeri Marejev, Vitali Beresnev, Mihail Kotov, Vladimir Minin, Valeri Silov ja Feliks Karasev.

Mihail Makarov päätyi Suomeen tultuaan karkotetuksi Tanskasta. Viktor Kubeikin tuli Suomeen tultuaan karkotetuksi Englannista. Albert Kozlov oli komennettu Suomi-"mafiaan" Amerikan osastolta. Myös Ruotsista karkotettu Grigori Rapota, Englannista karkotetut Anatoli Tsernajev ja Vladimir Samonov siirrettiin Suomeen. Valeri Kartysov oli Feliks Karasevin seuraaja.

Suomi oli paikka, jonne voitiin lähettää muissa maissa paljastuneet ja vakoilun takia karkotetut KGB-upseerit. Syitä KGB:n ainutlaatuiseen rooliin Suomessa olivat se, että KGB:n onnistui luoda Suomessa suunnaton kontaktimäärä, Suomen viranomaiset eivät tohtineet rajoittaa Neuvostoliiton jättimäisen läsnäolon mittasuhteita ja Suomessa erikoispalvelujen kädet olivat sidotut Suomen poliittisen johdon linjan takia.

Erityistä menestystä kotiryssäpeli saavutti Suomen eduskunnassa. Eduskunnassa KGB:n toiminta oli poikkeuksellisen tehokasta. Gordievsky mainitsee Kalevi Sorsan ja Ulf Sundqvistin nimet KGB:n toimissa. Teoksessa paljastetaan myös, että Ahti Karjalainen oli KGB:lle hyvä kontakti ja ”oma mies”. KGB:n ulkoisen tiedustelun entinen päällikkö Oleg Galugin on vahvistanut tämän väitteen. Sokeassa Peilissä paljastetaan, että Karjalaisen operatiivinen salanimi oli ”Rehtori”. Isänmaan petturin viitta heitetään myös Taneli Kekkosen päälle ”jota jos ketä voi kutsua Neuvostoliiton agentiksi”, väitetään teoksessa nimettömiin venäläisiin tiedusteluveteraaneihin viitaten. Myös Paavo Väyrynen ja muut keskustan pojat mainitaan useasti Gordievskyn kirjassa. KGB oli presidentti Koivistonkin mielestä paras yhteyskanava Kremliin. Yrjö Hakanen mainitaan kirjassa moneen kertaan. Presidentti Urho Kekkosen peitenimi oli ”Timo”. Gordievsky mainitsee hyvänä esimerkkinä 1960-luvulla noin 20-vuotiaan suomalaispoliitikon, jonka nimeä ei kuitenkaan sanota. Hän on palvellut KGB:tä jo 30 vuotta ja yhteistyö jatkuu yhä edelleen, kirjoittaa Gordievsky. Kirja Sokea Peili on julkaistu vuonna 1997.

Golitsyn ja muut

Suomen kautta länteen loikanneen Anatoli Golitsynin vuonna 1984 julkaistuissa muistelmissa mainitaan KGB-agenttina Kustaa Vilkuna (agentti ”Ahti”). Lisäksi hän on kuulusteluissaan maininnut TPSL:n puheenjohtaja Emil Skogin, Aarre Simosen ja poliisikomentaja Gabrielssonin. Hannu Rautkallion mukaan yhteysmiehenä toimi myös Eero A. Wuori eli ”Mooses”. KGB:n vaikutusvallassa oli myös RKP:n puheenjohtaja Jan-Magnus Jansson. Presidentti Mauno Koivisto ja ulkoministeri Paavo Väyrynen suhtautuivat Viron itsenäistymiseen KGB:n esittämällä tavalla. Väyrysen väitöskirjassa Neuvostoliittoa pidettiin lähes ikuisena.

Mielestäni myös Gordievskyn lista on julkistettava.

Kuva
Kansikuva kirjasta Sokea Peili

Taistolaisuus



Käsite taistolaisuus syntyi 1970-luvun alussa, ja se tarkoittaa Suomen kommunistisen puolueen sisäistä oppositiota, jonka keskeisin nimi 1960-luvun lopussa oli puolueen varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo. Käsitteen keksivät alun perin Helsingin Sanomien toimittajat. Taistolaisesta nuorisoliikkeestä on puhuttu nimillä opiskelija- ja nuortaistolaisuus erityisesti silloin, kun on haluttu korostaa, etteivät ilmiöt ole yhteydessä SKP:n oppositioon. Kulttuuritaistolaisilla tarkoitetaan taistolaisia taiteilijoita, joilla oli liikkeessä varsin näkyvä rooli. Laululiike oli taistolainen ilmiö, ja Love Recordsin suojissa levyttäneistä artisteista tuli valtakunnallisesti tunnettuja julkisuuden henkilöitä. Taistolaisuuden viehätys alkoi hiipua jo 1970-luvun loppupuolella.

Poliittiset veisut raikasivat

1970-luvun alussa suomalainen yhteiskunta ajautui voimakkaaseen poliittiseen murrokseen. Koko vuosikymmenen ajan kukoisti vasemmistolainen, poliittinen laululiike, joka tunnetaan myös nimellä edistyksellinen laululiike. Liikkeen kantavia voimia ja tunnetuimpia säveltäjiä olivat muun muassa Kaj Chydenius, Eero Ojanen ja Otto Donner. Love Records julkaisi suurimman osan poliittisen laululiikkeen levyistä. Laululiikkeen alkuna voidaan pitää Suomen kommunistisen puolueen Leninin satavuotisjuhlia vuonna 1970. Työväenlauluistaan tulivat tunnetuiksi muun muassa Agit Prop -kvartetti, jonka jäseniä olivat Sinikka Sokka, Monna Kamu, Martti Launis ja Pekka Aarnio, poliittishenkistä teatteria tehneen KOM-teatterin lauluryhmä, laulaja-näyttelijä Kristiina Halkola, runoilija Aulikki Oksanen sekä erityisesti vanhoja työväenlauluja esittänyt Reijo Frank. Agit prop on 1970-luvulla perustettu vasemmistolainen lauluyhtye. Nimi tulee sanoista agitaatio ja propaganda, mutta nimellä on yhteytensä myös Neuvostoliittoon: Agitprop oli eräs Neuvostoliiton virasto. Yhtyeen syntyyn vaikutti perustajien folktausta, ja jäsenet tunsivat toisensa jo rippikouluajoilta. Agit Propista tuli yksi taistolaisliikkeen julkisista keulakuvista. Yhtyeen huippukausi ajoittui vuosiin 1972-1975, joiden aikana ryhmä esiintyi noin 50 kertaa vuodessa.

Skp ja Nkp nostattivat uuden kommunistisen ponnistuksen

Nkp tavoitteli Suomessa kommunistien merkittävää poliittisen vaikutusvallan lisäämistä vuoden 1970 eduskuntavaalien jälkeen. Vallankumouksen ystävät, kuten Skp:n sihteeristön sihteeri Erkki Kauppila näkivät Skp:n 16. puoluekokouksen aikana (31.3.-2.4.1974) tulevaisuuden Suomen neuvostotyyppisenä sosialistisena maana. Sinisalo huolehti siitä, että Nkp:n ääni kuului Skp:n keskuskomiteassa. Nkp lähetti vuoden 1974 lopulla Suomeen suurlähettilääksi KGB-henkilön Vladimir Stepanovin. Hei kun Etykin huippukokous olisi ohi, alkaisi uusi toiminnan kausi. Suurlähettiläs Stepanovin tavoitteena oli saattaa Suomi sekasortoon. Stepanov vaati Suomen luopumaan vuoden 1977 alussa puolueettomuuspolitiikan harjoittamisesta. Nkp pakotti Skp:n johtoelimet haluamaansa muottiin. Neuvostoliiton suurlähetystö imarteli taistolaisia. Odotukset kommunististen maiden tuesta Suomen valtiovallan kaappaamiseksi olivat suuret.

Henkilöitä alettiin leimata ulkopoliittisesti epäluotettaviksi. Kommunistien oli panostettava toimittajakoulutukseen ja otettava se haltuunsa. Teatterikoulut, elokuva-alan koulutuslaitokset ja kaikki esittävän taiteen koulutuspaikat olivat sopivia kommunistiselle solutukselle. Suomessa radio ja TV oli vallattava. Skp ja KGB toimivat systemaattisesti korkeakouluissa 1970-luvulla. Skp kasvatti erityisiä täsmäryhmiä korkeakouluihin Helsingissä, Turussa, Vaasassa ja Jyväskylässä. Taistolaisuus sai riveihinsä yllättävän paljon yliopisto- ja kulttuuriväkeä.

Taistolaiset toimivat ja vaikuttivat monissa joukkojärjestöissä, joissa eivät olleet enemmistönä kuten Suomi-Neuvostoliitto -seurassa (SNS) ja edesauttoivat näin kehitystä, joka tunnetaan nimellä suomettuminen. Suomen Rauhanpuolustajissa taistolainen rauhanpolitiikka oli hallitsevana. Taistolaisilla oli omat järjestönsä kuten Asukasliitto, Kulttuurityöntekijäin liitto (KTL), Toimittajaliitto ja Tutkijaliitto. Kansan Raittiusliitto (KRL) siirtyi opposition haltuun 1970-luvun puolivälissä. SOL:lla oli tärkeä asema taistolaisten tiedonvälityksessä ja yhteyksissä muiden maiden kommunisteihin johtuen järjestön julkisesta ja virallisemmasta (SKDL:n yhteisöjäsenyys) asemasta verrattuna muihin taistolaisjärjestöihin. Taistolaiset saivat äänensä kuuluviin omassa laajassa lehdistössään. SKP:n opposition epävirallinen pää-äänenkannattaja oli 1968 ilmestymisensä aloittanut Tiedonantaja, joka Urho Jokisen ohjaamana hyökkäsi kiivaasti revisionisteja vastaan. Muita taistolaisten julkaisuja olivat mm. Hämeen yhteistyö (SKDL/Tampere) (1970-luvulla), Enhet ("ruotsinkielinen tiedonantaja"), Soihtu (SOL), Soihdunkantaja (SOL), Toveri (USNL ym.), Koulutoveri (Sosialistinen koulutuspol. ryhmä) ja Pioneeritoveri (SDPL:n opp.-piirit)
Keskeiset taistolaiset

Näitä henkilöitä on pidetty taistolaisuuden keskeisinä henkilöinä: säveltäjä ja muusikko Kaj Chydenius, Turun puoluesihteeri Toivo Fors, SOL:n puheenjohtaja ja SKPy:n varapuheenjohtaja Yrjö Hakanen, Teiniliiton varapuheenjohtaja 1971 ja SOL:n hallituksen jäsen 1973-1975 Satu Hassi, Tiedonantajan päätoimittaja 1969-1984 Urho Jokinen, SKP:n Uudenmaan piirisihteeri 1963-1986 Markus Kainulainen, rivijäsen Ilkka Kylävaara, Tiedonantajan toimittaja 1976-1991 Jaakko Laakso, Teknillisen Korkeakoulun tuotantotalouden professori Paul Lillrank, Rauhan puolustajien entinen pääsihteeri Johannes Pakaslahti, Suomi-Neuvostoliittoseuran entinen pääsihteeri Christina Porkkala, SKP:n varapuheenjohtaja 1970 – 1981 Taisto Sinisalo, Tiedonantajan toimittaja 1971-1984 ja päätoimittaja 1984- Erkki Susi, kansanedustaja 1975 - Esko-Juhani Tennilä, Tutkijaliiton puheenjohtaja, SKDL:n kansanedustaja 1979-1986 Seppo Toiviainen.

Ilkka Kylävaara esittää kirjassaan Taistolaisuuden musta kirja seuraavan luettelon taistolaisista: Bengt Alhfors, Eija Ahvo, Kanerva Cederström, Kai Chydenius, Henrik Otto Donner, Carolus Enckell, Kristiina Halkola, Päivi Hartzell, Satu Hassi, Jussi Helminen, Pirjo Honkasalo, Laura Jäntti, Lasse Naukkarinen, Kai Kalima, Kaisa Korhonen, Ilkka Kylävaara, Jaakko Laakso, Katariina Lahti, Jyrki Lappi-Seppälä, Raila Leppäkoski, Pertti Melasniemi, Marja-Leena Mikkola, Pekka Milonoff, Christian Moustgard, Tytti Oittinen, Hannu Raittila, Jeja Pekka Roos, Juha Rosma, Pentti Saaritsa, Arja Saijonmaa, Pirkko Saisio, Leif Salmen, Asko Sarkola, Jukka Sipilä, Esko-Juhani Tennilä, Leena Uotila, Juha Virkkunen, Kari Väänänen ja Matti Wuori.

Näytelmän konnat

Ilkka Kylävaara esittelee kirjassaan sivuilla 204-214 Ilkka Kanervan Suomen Kommunistiselle Puolueelle 23.3.1979 saneleman muistion, missä määritellään kokoomuksen eduskuntaryhmän itäluotettavuus. Selvityksen mukaan 10 on kanervalaisia, 4 Kanervan ja Holkerin välissä, holkerilaisia 12, Savoy-ryhmä 15, Savoy-ryhmästä oikealle 4 sekä Torikka ja Kauppi 2, yhteensä 47. Nämä kaikki kansanedustajat on käyty tarkasti läpi yksitellen.

Ilkka-Christian Björklund johti Suomen valtuuskuntaa maailman nuorisofestivaaleilla 1973 Itä-Berliinissä. Björklund kertoo kuinka Kokoomuksen Ilkka Kanerva käytti kaikkia keinoja ulkopoliittisen kelpoisuuden saavuttamiseksi. Kun oikeistopuolueiden ryhmät, joita kokoomuksen ohella tuli muun muassa Länsi-Saksan kristillisdemokraateista, pitivät festivaaleilla omia kokouksiaan, Kanerva näki päätehtäväkseen tietojen raportoinnin venäläisille. Huvittuneena neuvostoliittolaiset tulivat Björklundin luokse nauramaan Kanervan palvelualttiudelle. Hänen touhuamisensa oli säälittävää. Ihmetyttää kuinka pitkälle hän olisi ollut valmis menemään. Siinä määrin selkärangattomalta hänen toimintansa näytti, kirjoittaa Kylävaara.

Kylävaara kirjoittaa puhelinkeskustelustaan Jaakko Laakson kanssa näin:
> Laakso.
< No. Kylävaara moi. Oletko pahassa paikassa?
> Odotan tässä autoa, mutta kerro.
< Tuli sellainen tieto että 8.2.2003 olit Iltalehdessä sanonut, että olit eräänlainen KGB:n konsultti, joka valitsi kotiryssille kontaktin ja päinvastoin.
> Niinhän siellä taisi olla.
< Oletko luovuttanut rekistereitä suomalaisista henkilöistä?
> Siis tuo ikivanha juttu, jonka Supo on tutkinut!
< Epäiltiinkö Sinua maanpetoksellisesta toiminnasta?
> No siinähän saakeli pengotte!
< Kekkonen kuulemma pelasti sinut.
> No jotain hyvää se Kekkonenkin.
< Me historiantutkijat …
> Historiantutkijat!
< Me historiantutkijat haluamme tietää totuuden.
> Kuule mulla on nyt kiire. Että terve!

Kylävaara ihmettelee, että Dumell tuomittiin maanpetoksesta, mutta Jaakko Laakso pelastettiin.
Kylävaara kirjoittaa monista henkilöistä aika ilkeästi. Siksi kirjasta jää kuva sensaationhakuisuudesta ja uskottavuus kärsii.

Toimittajaliitto ja toimittajalista

70-luvun vasemmistoradikalismin vuodet ovat Suomen lähihistorian tutkimattomia valkeita läikkiä. Yhä on selvittämättä, millainen oli Neuvostoliiton vaikutus Suomen sisäisiin asioihin. Kuinka pitkälle suomalaiset olivat valmiita menemään myötäilyssään ja minkälaisia muotoja idänsuhteiden hoito synnytti. Yksi selvittämätön luku suomalaisen journalismin historiassa on pienen, mutta sitäkin äänekkäämmän Toimittajaliitto Ry:n toiminta 70-80 –luvuilla. Tämä Skp:n vähemmistön eli ns. taistolaisten yhteenliittymä onnistui levittämään poliittista sanomaansa kaikkiin keskeisiin tiedotusvälineisiin. Sen vaikutus ehtyi 80-luvun loppupuolella samaan aikaan kun Neuvostoliiton vaikutusvalta hiipui. Toimittajaliiton ohjelma edellytti toimimista neuvostosuhteiden hyväksi. Tämä ohjelmajulistus sisältää lukuisia vaatimuksia, jotka toteutuessaan olisivat rajoittaneet merkittävästi tiedonvälityksen toimintavapautta.

Toimittajaliitto oli yksi Neuvostoliiton monista kanavista Suomeen. Moskova rahoitti parin vuosikymmen ajan Suomen kommunistista puoluetta ja erityisesti sen vähemmistöä. Rahaa propagandatyöhön annettiin 70-80-luvuilla ainakin 150 miljoonaa markkaa. Tukea lisäsivät muun muassa painotilaukset, opintostipendit, lentoliput ja matka-apurahat. Toimittajaliitto pyrki verkottumaan keskeisiin tiedostusvälineisiin. Pääpaino asetettiin suuriin viestintätaloihin Yleisradioon, Helsingin Sanomiin, Suomen Tietotoimistoon ja Hufvudstadsbladetiin. Toimittajaliitto pääsi Yleisradioon pääjohtaja Eino S. Revon kaudella. Ylessä erityisesti radion- ja television yhteiskunnalliset sekä kulttuuritoimitukset keräsivät Skp:n vähemmistön kannattajia. Toimittajaliitto eteni myös Helsingin Sanomiin. Kiihkeimpään poliittiseen aikaan sen toimitusosasto oli edistyksellisten voimien eli ns. yleisdemokraattisen rintaman käsissä. Tosiasiassa valtaa käytti äärivasemmisto ja toimittajaliitto.

Toimittajaliitto tähtäsi tulevaisuuteen värväämällä riveihinsä nuoria tiedotusalan opiskelijoita. Hyväksi rekrytointipaikaksi osoittautui Tampereen yliopisto. Se oli 70-luvulla taistolaisuuden kasvukeskuksia.

Toimittajaliiton listaa käsitteli Jouni Tervo MOT-ohjelmassa 14.2.2000.
Kylävaaran kirjassa on Kuka Kukin On 2003 -kirjasta lueteltu kulttuuri-ihmisiä ja heidän vanhempiensa ammatteja. He eivät kuitenkaan ole Kylävaaran mukaan kaikki taistolaisia.

Toimittajaliiton jäsenlista 1978-1985.

Aalto Matti
Ahola Keijo
Ailasmaa Eija
Airaksinen Jukka
Alanen Pellervo
Alanen Kaarina
Alatalo Liisa
Alitalo Tuike
Almonkari Ilkka
Andersson Arja
Andersson Drag
Ansio Jari
Ansio Annamaija
Arvassalo Jukka
Autiosaari Toivo
Backström Carita
Baer Petteri
Bengs Hellevi
Berger Martti
Berntson Klas
Björkenheim Susanne
Blåfeldt Paula
Blåfeldt Antti
Carlsson Marianne
Cederström Kanerva
Eerikäinen Hannu
Einola Karetta
Erjos Mikko
Eskola Atte
Forsström Raija
Fransberg Klas
Fredriksson Peter
Furuholm Tapio
Ginnman Susanna
Grönholm Jouko
Grönick Ritva
Gustavsson Sixten
Haapala Heikki
Haila Yrjö
Hakala Asko
Hakanen Yrjö
Hakkola Matti
Halla Tarja
Halme Risto
Halmetoja Raila
Halonen Ilpo
Hanen Gunell
Happonen TM
Heikkilä Inga
Heikkinen Jukka
Heininen Lassi
Heinonen Eino
Heiskanen Juha
Hellman Heikki
Helminen Marjut
Hietanen Risto
Hietaniemi Helena
Hokkanen Lauri
Hirvonen Jussi
Hoikkala Tommi
Holmila Paula
Holopainen Irma
Hongisto Kari
Honkanen Pertti
Honkanen Kai
Hortans Hans
Houni Pirjo
Hovi Jaakko
Huovila Markku
Hyvärinen Matti
Häggman Lars-Erik
Häggman Pirkko
Häkli Heikki
Hämäläinen Terttu
Hänninen Antti
Hänninen Paul
Idman Irja
Iisalo Seppo
Ilola Iris
Isaksson Carola
Jaakkola Juha
Jaakkola Reino
Jalonen Pertti
Jalonen Riitta
Jauho Sinikka
Jokinen Urho
Joutsalmi Sinikka
Jyrkiäinen Jyrki
Jänis Jukka
Jänis Maija
Kaarela Mikko
Kaatikko Heikki
Kajaniemi Juha
Kalmakurki Reijo
Kamu Monna
Kanerva Unto
Kangas Pertti
Kankaanpää Cay
Kankaanpää Eero
Karikoski Kaisa
Karkkolainen Heikki
Kaspio Allan
Kaurismäki Aki
Kelloniemi Erkki
Keteli Veikko
Kihlström Lasse
Kiljunen Jukka
Kimmel Veli-Matti
Kivelä Unto
Kivinen Sulo
Kiviniemi Pentti
Koivusalo Veikko
Korhonen Mirjam
Korkea-aho Markku
Korpela Helena
Koskenniemi Tuula
Kosola Martti
Koste Annikki
Koste Timo
Kovanen Hilkka
Kujamäki Pentti
Kulmanen Marjukka
Kulmanen Juha
Kultalahti Pertti
Kymäläinen Mauri
Kyntömaa Ari
Köhler Christine
Könönen Juha
Laakkonen Teuvo
Laakso Jaakko
Laakso Terttu
Laine Seppo
Laine Matti
Lampi Eija
Lampi Ilkka
Lappalainen Vesa
Laurikainen Sampo
Lehtinen Tuula
Lehtinen Eeva
Lehto Juhani
Lehtonen Kimmo
Lehtonen Kauno
Lehtonen Raini
Lehtonen Mikko
Lampinen Kari
Leppänen Airi
Leppänen Kari
Liljelund Tessa
Lindberg Laila
Lindfors Jorma
Lindfors Jukka
Lindholm Jussi
Lindholm Bengt
Lindholm Carl-Erik
Linnalaakso Jukka
Linsiö Tuula
Lintonen Kati
Lipponen Päivi
Lohikoski Mikko
Loikkanen Torsti
Luoto Santtu
Malin Liisa
Manninen Erkki
Martin Christer
Marttinen Hannu
Mattila Jorma
Mattson Mauri
Matsson Börje
Matsson Monika
Mauno Auli
Matalakoski Cai
Melakoski Kaarina
Metsälampi Erkki
Micklin Thomas
Mikkolainen Anitta
Mikkonen Teuvo
Moring Tom
Moring Kirsikka
Moustgaard Christian
Mäntylä Jorma
Määttä Sirkku
Mönkkönen Urpo
Nieminen Hannu
Nikkilä Reijo
Nordberg Auli
Nummijärvi Raija
Nurminen Marjatta
Nurmio Hannu
Nuutinen Arvo
Nylund Glen
Nylund Heikki
Oittinen Vesa
Oksala Raimo
Oksanen Tauno
Oksanen Hannu
Ollilainen Pekka
Ovaskainen Kai
Paalanen Naani
Paavolainen Paula
Packalen Bengt
Pajunen Tuulikki
Pajunen Rauno
Pakaslahti Johannes
Pallasmaa Sirkku
Pasanen Reijo
Pekkarinen Eino
Perä Terttu
Piitulainen Leo
Pilvi Väinö
Pirinen Hannu
Pitkänen Ritva
Pitkänen Juhani
Porri Hannele
Pärnänen Outi
Pääkkönen Matti
Pöyhönen Tiina
Pöysä Jorma
Raition Pellervo
Raittila Pentti
Raivio Kari
Raivio Sinikka
Ranni Arja
Rauss Sinikka
Ravela Timo
Rekola Juha
Rentola Kimmo
Repo Petri
Repo Pirkko
Repo Risto
Repo Taina
Rintala Anna-Maija
Rislakki Jukka
Ronkainen Leena
Rossi Matti
Rotkirch Kristina
Rovamo Pertti
Ruikka Mirjam
Ruotsalo Anssi
Rutanen Reijo
Räike Tuula
Räike Ilmari
Saarinen Merja
Sajama Sinikka
Salin Olli
Sallamaa Kari
Salmen Leif
Salmi Pauli
Salminen Kai
Salminen Olli
Salo Markku
Salonen Juhani
Salonen Kristiina
Saloriutta Jorma
Sarja Kimmo
Sauli Iris
Savolainen Sanna
Scahlin Laila
Sellonen Kalevi
Seppälä Annamaija
Seppänen Kari
Sevon Ritva
Sillanpää Raimo
Silvonen Jussi
Sinnemäki Anssi
Sundberg Ralf
Suni Markku
Suomalainen Jouni
Suominen Anne
Susi Erkki
Söderström Solbritt
Taari Juhani
Tamminen Timo
Tapaninen Mikko
Tapaninen Mirja
Tapio Kari
Tapola Lasse
Tapola Pekka
Tavi Liisa
Tegelman Pekka
Teikola Arja
Teittinen Tuija
Tennilä Jukka
Tikkanen Matti
Tolvanen Margareta
Torvalds Nils
Torvinen Pauli
Tulkki Pasi
Tulusto Esko
Tuomi Raimo
Tuominen Eero
Udd Risto
Ukkonen Esko
Uljas Risto
Urpelainen Kalevi
Uusiniemi Markku
Vala Erkki
Valkonen Markku
Wallendarf Tauno
Valpola Auli
Vanajas Lea
Vekkeli Jukka
West Taina
Vesteri Jarmo
Vesterinen Riitta
Westman Juhani
Viialainen Riitta
Virkkunen Juha
Virta Timo
Virtanen Pekka J.
Virtanen Telle
Vuorela Marja
Vuorio Hannu
Åberg Kristian
Älli Heikki

Lähdeaineisto
-Ilkka Kylävaara Taistolaisuuden musta kirja
-Jukka Seppinen Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991 strategia ja toiminta
-MOT-ohjelma Jouni Tervo 14.2.2000

Kuva
Kansikuva Ilkka Kylävaaran kirjasta Taistolaisuuden musta kirja