keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Sortokaudet Suomessa



Ranskan keisari Napoleon ja Venäjän keisari Aleksanteri I sopivat Tilsitissä v. 1807 Ruotsin painostamisesta, jotta se liittyisi Englantia vastaan suunnattuun mannermaan sulkemukseen. Kun Ruotsi ei taipunut, Venäjä aloitti sotatoimet helmikuun lopulla 1808. Armeija eteni Etelä-Suomessa ilman sanottavaa vastarintaa. Sota jatkui maan Keski- ja Pohjoisosissa vielä seuraavankin vuoden puolelle. Haminan rauhassa 17.9.1809 Suomi liitettiin osaksi Venäjää.

Aleksanteri I kutsui sodan vielä kestäessä valtiopäivät Porvooseen. Hän otti sinne kokoontuneilta säätyjen edustajilta uskollisuudenvalan ja antoi puolestaan hallitsijavakuutuksen, jossa hän vahvisti uskonnon ja perustuslait sekä muut oikeudet. Valan mukaan "Me Alexander I, Kejsari ja Itsevaldias yli koko Ryssänmaan, Suuri Ruhtinas Suomen maassa, Teemme tiettäväväxi: Että .." Maassa jäi voimaan Ruotsin laki, vuoden 1772 hallitusmuoto ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja. Oleellinen muutos aikaisempaan valtiolliseen asemaan oli se, että Suomelle myönnettiin autonomia. Alkoi uusi vaihe Suomen historiassa.

Nikolai I oli Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas 1825-1855. Hän ei kutsunut säätyjä kokoon kertaakaan kautensa aikana, vaan hallitsi yksinomaan asetuksilla. Nikolai I muistetaan melko suopeana hallitsijana, jonka kaudella Suomi sai hiljalleen kasvaa ja kehittyä.
Aleksanteri II oli Venäjän keisari vuodesta 1855 lähtien. Hän suhtautui Suomeen myötämielisesti. Hänen aikanaan Suomi sai oman rahan ja suomenkielen myös virkakieleksi. Hän kuoli attentaatin uhrina 1881.
Aleksanterei III (1881-1894) antoi vuonna 1890 postimanifestin Suomen postilaitoksen siirtämiseksi Venäjän sisäministeriön alaisuuteen. Aleksanteri III kuoli marraskuussa 1894 liikunnan puutteeseen ja savukkeisiin, kertoo historiatieto. Hänen vanhin poikansa Nikolai II nousi valtaistuimelle.

I Sortokausi

Keisari-suuriruhtinas Nikolai II oli viimeinen Venäjän tsaari ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1894-1917. Hän antoi edeltäjänsä tavoin heti hallituskautensa alussa Suomea koskevan hallitsijavakuutuksen, jossa luvattiin pitää voimassa Suomen perustuslait ja erioikeudet. Nikolai II oli 26-vuotias noustuaan valtaistuimelle. Levottomuutta kuitenkin herätti se, että keisari lähetti vuonna 1898 Suomen kenraalikuvernööriksi Nikolai Bobrikovin. Venäjän lehdistössä esiintyi samaan aikaan kirjoituksia, joissa ihmeteltiin Suomen erityisasemaa ja vaadittiin itsehallinnon lopettamista.

Vuosisadan lopulla Suomessa kohdattiin voimakkaita venäläistämispaineita. Bobrikov ajoi yhtenäistämispolitiikkaa ja Suomen erikoisoikeuksien lakkauttamista. Suomalaisille tuli vuonna 1899 yllätyksenä Nikolai II:n kirjoittama käskykirja, ns. helmikuun manifesti, jolla keisari otti itselleen vallan määrätä, mitkä Suomen lainsäädännöstä käsiteltäisiin jatkossa Suomen valtiopäivillä ja mitkä annettaisiin Venäjän hallintoelinten päätettäväksi. Hallitsija riisti Suomen valtiopäiviltä niille kuuluneen oikeuden säätää maalle lakeja. Suomessa tsaarin tekoa pidettiin valan rikkomisena. Suomessa luultiin, että kiihkovenäläiset neuvonantajat olivat johtaneet hallitsijaa harhaan. Manifesti lakkautti suomen autonomisen aseman. Suomalaiset keräsivät 523 000 nimen adressin, joka oli suomalaisilta voimakas mielipiteen ilmaisu. Keisari ei ottanut vastaan adressinluovuttajia.

Suomessa toteutettiin santarmihallinto sensuuri- ja urkintajärjestelmineen. Vuoden 1900 postimainifestilla postimerkit muutettiin venäläisiksi ja kielimanifestilla venäjä määrättiin tärkeimpien virastojen kieleksi. Seuraavana vuonna säädettiin uusi asevelvollisuuslaki, jolla lakkautettiin kansallinen armeija ja uudet joukko-osastot tulivat Venäjän armeijan alaisiksi. Vihattu kenraalikuvernööri ammuttiin Eugen Schaumanin toimesta 16.6.1904. Venäjällä 1905 alkaneet levottomuudet, yleislakki ja vallankumouksellinen liikehdintä levisi myös Suomeen. Marraskuussa 1905 puhkesi yleislakko. Keisari antoi uuden manifestin, jolla kumottiin helmikuun manifestilla annetut asetukset.

II Sortokausi

Vuoden 1905 kumousliike ei merkinnyt ratkaisevaa muutosta. Kun hallitsijan asema vakiintui venäläistämispolitiikka alkoi Suomessa uudelleen. Maan kenraalikuvernööriksi nimitettiin Frans Albert Seyn, joka seurasi sortotoimissaan Bobrikovin esimerkkiä. Monet Bonrikovin aikaiset pyrkimykset Suomen itsehallin kaventamiseksi otettiin jälleen käyttöön. Suuriruhtinas nimesi senaattiin venäläistyneitä Suomen kansalaisia. Vuosina 1908 ja 1910 säädettiin lakeja, jotka kavensivat suomalaisten päätösvaltaa ja joiden seurauksena suuriruhtinaskunnan laeista voitiin säätää Venäjän kansanedustuslaitoksessa, duumassa. Vuoden 1910 lain perusteella Venäjän kansanedustuslaitos sääti 1912 yhdenvertaisuuslain, jonka mukaan Venäjän alamaisilla oli saman oikeudet virkoihin kuin suomalaisilla. Kun virkamiehet eivät noudattaneet uusia määräyksiä he joutuivat tuomioistuinten päätöksellä vankiloihin. Kun senaattiinkin valittiin syntyperäisiä venäläisiä oli eduskunta ainoa valtioelin joka pysyi suomalaisten käsissä. Se asettui yksimielisesti vastustamaan venäläistämistoimia.

Suomalaisten vastarinta Venäjän suurvaltaa vastaan alkoi näyttää toivottomalta. Vuonna 1914 syttynyt ensimmäinen maailmansota toi tilanteeseen uuden käänteen. Venäjän ja Saksan sodan seurauksena Suomi julistettiin sotatilaan. Venäläiset katsoivat tällöin tilaisuuden tulleen vastarinnan lopulliseksi nujertamiseksi. Julkisuuteen pääsi hallitsijan suunnitelma Suomen täydelliseksi venäläistämiseksi. Suomalaiset ymmärsivät tällöin, että ainoa pelastus oli Venäjän tappio sodassa.

Ei kommentteja: