lauantai 31. lokakuuta 2009

Kohti yöpakkasia




Johannes Virolainen oli absolutisti.










Vuosi 1958 oli paha vuosi maalaisliitolle. Vaaleihin käytiin altavastaajan asemasta. Puoluesihteeri Arvo Korsimo oli kiistelty hahmo. Juuri viisikymmentäluvun lopulla Korsimoa ryöpytettiin julkisuudessa aivan armottomasti. Se heitti varjon puolueenkin päälle.
Sosiaalidemokraatit olivat hajonneet lopullisesti kahteen leiriin. Leskisläiset ja skogilaiset tekivät pesäeron niin äänekkäästi, että se näkyi ja kuului myös vaalikentillä. Veikko Vennamo räjäytteli jo maalaisliittoa sisältä päin.
Maalaisliiton puoluetyöntekijät uskoivat kuitenkin puolueen voittoon. Korsimo lupasi omilleen, että maalaisliiton eduskuntaryhmä kasvaa viidestäkymmenestäkolmesta edustajasta kuuteenkymmeneen. ”Kommunistit, kokoomus ja sosiaalidemokraatit häviävät nämä vaalit”, uhosi Korsimo. Korsimo veikkasi tietenkin yläkanttiin lujittaakseen omiensa uskoa. Kun äänet oli laskettu huomattiin, että herra puoluesihteeri oli erehtynyt kahdellatoista paikalla. Maalaisliitto sai vain neljäkymmentäkahdeksan kansanedustajaa.
Vaikka sosiaalidemokraatit menettivätkin paikkoja, tuli maahan silti vielä vasemmistoenemmistöinen parlamentti voimasuhtein 101-99. Kommunistit voittivat seitsemän paikkaa.

Korsimo arveli, että maassa oli oikeistopiireistä lähtöisin olevia ryhmittymiä, jotka tahallisesti kaivavat perustuksia kansanvaltaisten laitosten alta. Määrätietoisesti johdetulla huhukampanjalla hyökätään myös korkeimpia valtioelimiä, tasavallan presidenttiä ja eduskuntaa vastaan. Korsimo epäili, että tällaista hyökkäystoimintaa johtamassa oli jokin yhteistyöelin. Kokoomus oli kovin loukkaantunut Korimon puheista. Uusi Suomi kertoi, että eduskunta itse vähentää arvovaltaansa. Esimerkkinä lehti kertoo perustuslakivaliokunnan kokouksen, jota ei saatu päätösvaltaiseksi kun jäsenet eivät saapuneet kokoukseen. Toisena esimerkkinä lehti otti eduskunnan istunnon, josta nimenhuudosta oli poissa 86 kansanedustajaa.

Uusi eduskunta kokoontui heinäkuun 29. päivänä valitsemaan itselleen puhemiehiä. Sanomalehdet hämmästelivät, että vasemmistoenemmistöinen eduskunta valitsee puhemiehekseen maalaisliittolaisen V.J. Sukselaisen. Jälkeenpäin on arveltu, että jos silloin suunniteltiin pääministeriksi sosiaalidemokraattia. Se käy ilmi eräästä keskustelusta, joka muutamaa päivää aikaisemmin oli käyty lähellä tasavallan presidentin kesäasuntoa. Sosiaalidemokraattien silloinen oppositiojohtaja Emil Skog kertoo kirjassaan ”Veljet vastakkain” kuinka he Janne Hakulisen kanssa saivat heinäkuun kolmannella viikolla puoluesihteeri Korsimolta kutsun tulla tapaamaan tasavallan presidenttiä.
Tapaamispaikkana oli paikallisen maalaisliittolaisen napamiehen, maanviljelysneuvoksen Einari Karvetin talo lähellä Naantalia. Ensin nautittiin talon isännän tarjoama erinomainen lounas ja sitten tasavallan presidentti, Skog, Hakulinen ja Korsimo siirtyivät kamariin keskustelemaan edessä olevasta hallitusratkaisusta. Presidentin mukaan poliittinen elämä oli sillä hetkellä vaarallisen rikkinäistä ja riitaista.

Kesällä 1958 alkoi Neuvostoliiton ulkopolitiikassa esiintyä entistä voimakkaammin eräs uusi piirre: käsitys rauhanomaisen rinnakkaiselon pysyvyydestä ja jatkuvuudesta. Keväällä 1958 Kekkonen teki ensimmäisen virallisen vierailun Neuvostoliittoon. Matkan aikana havaittiin, että ei vain Neuvostoliiton johdon taholta haluttu osoittaa kunnioitusta presidentti Kekkoselle, vaan myös tavallisten kansalaisten suhtautuminen Suomen valtion päämieheen oli kaikkialla mitä sydämellisintä. Kaupungeissa oli katujen varsille ja maaseudulla maanteiden reunamille kokoontunut kymmeniätuhansia ihmisiä toivottamaan Suomen tasavallan presidentin ja hänen seurueensa tervetulleiksi.
Neuvostoliitto oli valmis tukemaan yhteistyötä. Hrustsev sanoi Neuvostoliiton olevan valmis myymään Suomelle jotta Suomi voi myydä Neuvostoliitolle voiylijäämänsä 12 miljoonaa kiloa. Matkan aikana havaittiin, että eräät Suomessa edellisten kuukausien aikana esiintyneet harkitsemattomuudet olivat herättäneet Neuvostoliitossa ikävää huomiota. Hrustsev käsitteli asiaa pitämässään puheessa. Kekkonen myönsi, että tällaisia ilmiöitä on Suomessa esiintynyt. Myös korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja Voroshilov sekä ministerineuvoston puheenjohtajan ensimmäinen sijainen F. Koslov käsittelivät samaa asiaa. Kun asia otettiin esille näin korkealla taholla, oli selvää, että kysymys oli vakavasta asiasta. Siihen ei kuitenkaan Suomen yleinen mielipide kiinnittänyt riittävästi huomiota.

Neljä viikkoa tunnusteltiin ja neuvoteltiin mitä erilaisimmilla kokoonpanoilla. Maalaisliiton Arvo Korsimo ja skogilaisten Janne Hakulinen pitivät koko ajan kiinteää yhteyttä toisiinsa. Niin kiinteää, että sen sanottiin ärsyttäneen maalaisliiton eduskuntaryhmää. Maalaisliiton oikealla laidalla oli edelleen jonkin verran harrastusta uhota Neuvostoliiton suuntaan ja viestiä oli kiidätetty Tehtaankadulle. Leskisläiset ärsyttivät aivan avoimesti venäläisiä eikä vanha Tanner osoittanut katumisen merkkejä. Asevelisiipi oli edellisenä vuonna juntannut hänet sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajaksi.
Maalaisliiton eduskuntaryhmä äänesti hallitukseen menosta ja valitsi ministerit. Vain Matti Kekkonen vastusti hallitukseen menemistä. Elokuun 29. päivänä 1958 tasavallan presidentti nimitti K.A. Fagerholmin kolmannen hallituksen. Maalaisliitto valitsi ministerinsä suljetulla lippuäänestyksellä. Virolainen kirjoittaa, että ensimmäisen kerran ministerit valittiin äänestämällä eikä sanelemalla.

Myllykirje

Pari viikkoa aikaisemmin, elokuun 17. päivänä Urho Kekkonen oli lähestynyt Johannes Virolaista kirjeellä. Kirje päättyy seuraavasti:
”Hallitusratkaisuun liittyvät sisä- ja talouspoliittiset pulmat eivät kuulu siinä mielessä minulle, että niistä lausuisin mielipiteeni. Mutta asemani pakottaa minut tarkastelemaan ulkopoliittisia aspekteja, Maalaisliiton ja sen johtomiesten on säilytettävä luottamus, joka on hankittu tähänastisella ulkopolitiikalla. SKDL:n hallituksesta poisjättäminen ei tätä ulkopoliittista luotettavuutta vähennä. Mutta jo maalaisliitto muodostaa hallituksen pelkästään niiden voimien kanssa, joita Neuvostoliitto – syystä tai syyttä – pitää vihollisinaan tai joihin se ei luota, silloin on astuttu askel uuden ja virheellisen ulkopolitiikan tiellä. Traagillisinta siinä on se, että tuolla hallituksella voi olla kuinka hyvät tarkoitukset tahansa ulkopolitiikassaan jopa Neuvostoliittoonkin nähden, mutta kun luottamus siihen puuttuu, ovat vaikeudet edessä. Se on pienen valtion tragiikkaa”.

Suurlähettilään lounas

Neuvostoliiton lähetystö Helsingin Tehtaankadulla oli ennen hallituksen nimittämistä ryhtynyt peräämään hallituskaavailujen tuoreimpia vaiheita. Suurlähettiläs Lebedev kutsui maalaisliiton johtavat hallitusneuvottelijat lounaalle luokseen. Ruokavieraina olivat Johannes Virolainen, Martti Miettunen ja Arvo Korsimo.
Lounaalla suurlähettiläs ihmetteli suuresti sitä, miten hänen ja hänen maansa hyvät ystävät olivat ryhtyneet neuvottelemaan hallituksen muodostamisesta leskisläisten kanssa.
- Tiedättekö miten leskisläiset ovat saaneet alkunsa? kysyi suurlähettiläs Lebedev. Läsnäolijat eivät olleet aivan varmoja tämän kurjan ihmislajin syntymisestä, mutta suurlähettiläs valisti heitä: - Kun Jumala loi maailman, siitä jäi hieman tähteitä. Niistä tähteistä Jumala teki pirun, Kun siitäkin jäi vielä rippeet, niin niistä tehtiin leskisläisiä.
Johannes Virolainen kertoo puuttuneensa suurlähettilään raamatunselitykseen. – Meillä ei taida olla herra suurlähettilään kanssa sama raamattu. Virolainen arveli, ettei Lebedev pitänyt hänen oikaisustaan.

Masentunut Kekkonen

Kaksi päivää myöhemmin Kekkonen kirjoitti synkänsävyisen kirjeen Suomen suurlähettiläs Eero A Wuorelle. Kirjeessä Kekkkonen kertoo näin:
”Kun olin 29.8. tullut Helsiniin, soitti Virolainen minulle klo 15.45 ja kertoi, että sosiaalidemokraatit vaativat Leskistä ja Lindblomia hallitukseen. Mitä hän tekee? Minä sanoin, että olet saatanan hullu jos menet hallitukseen, jossa on Leskinen. Hän lupasi menetellä neuvoni mukaan. Kun Fagerholm tuli kello 18.00 esittelemään ministerilistaansa, olivat Leskinen ja Virolainen mukana!”

Hallitusta nimittäessään Kekkonen puheensa lopuksi lausui: Tämä on huonoin puheeni, minkä olen pitänyt presidenttinä ollessani, eikä se paljon auta, että toiset ovat sen kirjoittaneet.

Hallitus on kaadettava

Hallituksen nimittämistilaisuudessa vallitsi kylmä, kireä jopa vihamielinen tunnelma. UKK:n ilmeet olivat sitä luokkaa, että saattoi odottaa kovia purkauksia. Niin tapahtuikin. Ulkomailta kotiin palannut puoluesihteeri pani UKK:n kehotuksesta jo hallituksen nimittämistä seuraavana päivänä käyntiin kovan kampanjan puolueessa uuden hallituksen kaatamiseksi. Helsingissä pidettiin pari päivää hallituksen nimittämisen jälkeen maalaisliiton palkattujen toimihenkilöiden kokous. Siellä kerrottiin, että puolue on pettänyt presidentin. Suomeen on muodostettu revanssimiesten hallitus, jonka tavoitteena oli UKK:n kaataminen ja ulkopolitiikan muuttaminen, kertoi Korsimo kuulijoilleen. Korsimo pisti hallitusratkaisun Virolaisen syyksi.

Lähdeaineisto:
Johannes Virolainen; Yöpakkasista juhannuspommiin ISBN 051-1-07115-7
Lasse Lehtinen: Virolainen – tasavallan isäntärenki ISBN 951-0-10158-3

perjantai 30. lokakuuta 2009

Kriisien aika


















Vuoden 1956 presidentinvaalien ja kesän 1958 eduskuntavaalien välillä maan asioita ehti hoitaa neljä hallitusta tai oikeastaan kuusi, jos mukaan lasketaan myös V.J.Sukselaisen ministeriön eri versiot. Pian Porkkalan palauttamisen jälkeen Suomessa alkoi kehittyä harjoitettua ulkopolitiikkaa kielteisesti arvioiva ilmapiiri. Siihen sisältyi kekkoskritiikki ja Neuvostoliiton ja sen politiikan yhä suorasukaisempi arvostelu. Lyhyenä ajanjaksona maassa julkaistiin koko joukko mennyttä historiaa käsitteleviä teoksia. Eniten huomiota herättivät Yrjö Soinin sotasyyllisyyskuvaus ”Kuin Pietari hiilivalkealla”, SS-mies Unto Parvilahden kirja ”Berijan tarhat” sekä ex-kommunisti Arvo Poika Tuomisen paljastusteokset, Jussi Talven ”Elän Venäjän varjossa”. Kansallistuntoa kohotti myös Väinö Linnan kirjaan perustuva elokuva "Tuntematon sotilas".

Lehdistössä teokset synnyttivät myötäileviä kirjoituksia. Soinista, Parvilahdesta ja Tuomisesta tuli hetkessä suosittuja esiintyjiä. Teoksista alkanut keskustelu laajeni pian yleiseksi ulkopoliittiseksi polemiikiksi, jolle Unkarin tapahtumat sekä Neuvostoliiton sisäinen valtakamppailu olivat jo ehtineet luoda otolliset puitteet. Kun noudatettu linja henkilöityi Kekkoseen, myös hän joutui arvostelu kohteeksi. Suurin osa arvostelusta esitettiin huhujen, juorujen, vihjailujen ja panettelun muodossa. Merkittävin kritiikin ahjo oli suurten päivälehtien nimettömät yleisönosastokirjoitukset. Kekkosvastaisuuden toiseksi keskukseksi muodostui Sosiaalidemokraattinen puolue, jonka piirissä Väinö Leskinen käynnisti voimakkaan kampanjan Kekkosta vastaan. Voitto puoluekokouksessa 1957 antoi hänelle uutta terävyyttä. Keväällä 1958 Neuvostoliiton tärkeimmät lehdet puuttuivat Suomessa esiintyvään ” taantumuksellisten voimien Neuvostoliitolle vihamieliseen propagandaan ja toimintaan”.

Huolestuttavinta Kekkosen kannalta oli Vennamon agitaatio uuden ulkopoliittisen suuntauksen puolesta. Jo puoluevaltuuskunnan kokouksessa joulukuussa 1956 Vennamo julisti neuvostokommunismin romahdusta ja vaati maailman voimatasapainon muuttumiseen vedoten Suomen varustautumista ja suuntautumista länteen (”sydämemme on lännessä”). Vennamon ärhäkäs sissisota jatkui. Lopullinen ero tapahtui vihdoin vuoden 1958 eduskuntavaalien jälkimainingeissa.

SDP kokoontui huhtikuussa 1957 ylimääräiseen puoluekokoukseen Helsinkiin. Tapahtuma kytkeytyi puolueen yhä syvenevään kahtiajakoon. Sen kannalta ratkaisevana pidettiin uuden puheenjohtajan valintaa, joka oli edessä Skogin kieltäydyttyä jatkamasta tehtävässä. Äärimmäisen tasaisessa vaalissa uudelleen politiikkaan palannut Väinö Tanner löi vastaehdokkaakseen nostetun Fagerholmin yhden edustajaäänen enemmistöllä.

Äänestyksen myötä ratkesi myös puolueen suunta. Lopputulos oli oikeistolaisen ryhmittymän ns. leskiläisten voitto. Puolueriidan aikana Tanner oli ajautunut kiistattomaan yhteistyösuhteeseen heidän kanssaan. Vähemmistöön jääneet nk. skogilaiset, joista monet olivat aikanaan edustaneet puolueen oikeaa siipeä, löysivät nyt yllättäen itsensä vasemmalta. Vaalin tapahduttua vähemmistöön jääneet marssivat ulos kokouksesta eivätkä enää osallistuneet puolue-elinten valiin. Näin puolue jäi leskisläisten käsiin. Heihin lukeutui myös uudeksi puoluesihteeriksi valittu Kaarlo Pitsinki.

Heti puoluekokouksen jälkeen 25.4.1957, Fagerholm esitti Kekkoselle hallituksensa eronpyynnön. Sen jälkeen Sukselainen muodosti keskustalaisen vähemmistöhallituksen. Kekkonen hoputti nopeaa hallitusratkaisua, sillä Moskovasta saapuneet viestit kertoivat Bulganinin ja Hrustsevin harkitsevan runsaan viikon kuluttua alkavaksi suunnitellun Suomi-vierailunsa siirtämistä hallituspulan vuoksi. Valtio oli jo ehtinyt ajautua kassakriisiin. Tilanteen pikaiseksi korjaamiseksi hallitus jätti 13.6. eduskunnalle esityksen taloudelliseksi hätätilaohjelmaksi, johon sisältyi monia kansalaisten kannalta epämieluisia toimia. Se ei tyydyttänyt Kekkosta. SKDL:n jarrutus eduskunnassa esti ohjelman joidenkin osien toteuttamisen. Sen jälkimainingeissa RKP:n ministerit jättivät 2.7.1957 eronpyyntönsä. Hallitus ei eronnut, vaan eronneiden ministereiden paikat täytettiin Maalaisliiton ja kansapuolueen edustajilla. Myöhemmin Sukselainen uudisti hallitustaan ottamalla siihen mukaan viisi skogilaista sosiaalidemokraattia sekä Teuvo Auran ja J.O. Söderhjelmin puolueettomina ammattiministereinä. Kansanpuolue jäi edelleen hallitukseen. Paria viikkoa myöhemmin hallitus devalvoi markan 39 %:lla.

Sosiaalidemokraattiseen opposition kuuluvien Aarre Simosen, Matti Lepiostön, Valdemar Liljeströmin, Aino Malkamäen ja Olli J. Uotin nimittäminen hallitukseen herätti runsaasti huomiota. Heitä revettiin kutsumaan ottopoikaministereiksi, koska asianomaiset olivat menneet hallitukseen vastoin eduskuntaryhmän kantaa ja ilman, että sen kanssa oli asiasta edes neuvoteltu. Uudistetun hallituksen elinikä jäi lyhyeksi. Jo kuuden viikon kuluttua, 17.10.1957, se sai eduskunnalta epäluottamuslauseen äänin 75-74, kun ankarasti painostettu skogilaisryhmä hajosi äänestyksessä. Tanner ei saanut muodostettua uutta hallitusta.

Marraskuussa 1957 nimitetyn virkamieshallituksen pääministeriksi nousu vaikeassa taloudellisessa tilanteessa Suomen Pankin pääjohtaja Rainer von Fieandt. Ratkaisu oli Kekkosen. Virkamiesleimasta huolimatta monilla hallituksen jäsenillä oli kiinteät siteet keskeisiin taloudellisiin etujärjestöihin tai poliittisiin puolueisiin, lähinnä maalaisliittoon ja sosiaalidemokraattiseen oppositioon. Hallitus kaatui eduskunnan epäluottamuslauseeseen 18.4.1958. Toimitusministeriön muodostamisen Kekkonen antoi henkilökohtaiselle ystävälleen Reino Kuuskoskelle.

Puheessaan 1.1.1958 radiossa ja televisiossa Kekkonen puuttui lähestyvään eduskuntavaalitaisteluun ja varoitti polttamasta siltoja, jottei vaalien jälkeinen yhteistyö kävisi mahdottomaksi. Sen välttämiseksi hän esitti, että puolueet kokoontuisivat rakentavaan neuvonpitoon vaalikamppailun rajaamiseksi vain ”sisäisiin asioihin”. Mitään sopimusta ei kuitenkaan saatu aikaan. Osaltaan siihen vaikutti kärjistymässä oleva sisäpoliittinen tilanne. Vaalien lähestyessä nimenomaan Maalaisliitto näytti joutuvan altavastaajaksi. SDP ja oikeistopuolueet hyökkäsivät propagandassaan voimakkaasti sitä vastaan.

Mitä lähemmäksi vaaleja tultiin sitä terävämmäksi kävi ulkopoliittinen – nimenomaan Neuvostoliittoa sivuava – kirjoittelu. Ulkoministeri Hynninen piti tilannetta siinä määrin huolestuttavana, että kutsui heinäkuun alussa suurimpien päivälehtien päätoimittajat luokseen, muistuttaakseen heitä sananvapauteen liittyvästä vastuusta. Varoitukset eivät kuitenkaan tehonneet. Väinö Leskinen syytti avoimesti Urho Kekkosta ja Nikita Hrustsevia ”maailman suurimmiksi huijareiksi”. Arvo Poika Tuominen väitti Helsingin Sanomissa, että Neuvostoliiton tavoitteena on asetelma, jossa suomalaiset kommunistit voisivat muodollisilla valtuuksilla pyytää puna-aremijaa avukseen, kuten Kadar teki aiemmin Unkarissa.

Tämänkaltainen propaganda ei jäänyt ilman vastinetta. TASS ja Lebedev raegoivat asiaan. Izvestijan mukaan suomalaisten mieliä kiihotettiin aivan tarkoituksellisesti. Edessä olivat Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa niin sanonut yöpakkaset, joihin syylliset löytyvät suomalaisten omista riveistä.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Kriisien aika ISBN 951-1-11580-4

tiistai 27. lokakuuta 2009

Hrustsev ja Bulganin Suomessa vuonna 1957












Vierailun ohjelma
6.6.
Vieraat saapuivat rautateitse Helsinkiin. Käynti pääministerin ja tasavallan presidentin luona.
7.6.
Neuvotteluja. Tutustuminen Helsingin Lastensairaalaan ja Tapiolan asuntoalueeseen.
8.6.
Käynti Hietaniemen telakalla. Risteily Helsingin saaristolla S/S Ariadnella
9.6.
Neuvostovieraat SAK:n 50-vuotisjuhlassa Stadionilla.
10.6.
Automatka Lahteen. Siellä kiertokäynti Askon tehtaissa ja Nastolan maitopulveritehtaassa.
11.6.
Laivamatka Päijänteellä alkoi Vääksyn kanavalta. Käynti Kaipolan paperitehtaassa.
12.6.
Tampereella käynti Lokomo Oy:ssä ja Lenin-museossa. Neuvotteluja.
13.6.
Vierailu päättyi

Vuoden muut tapahtumat

Tammikuu
1. tammikuuta – Ranskan hallinnassa toisen maailmansodan jälkeen ollut Saarin alue liitettiin Saksaan.
1. tammikuuta – Kemijärvi ja Kuusankoski muuttuivat kauppaloiksi.
1. tammikuuta - kansaneläkelaki astui voimaan
2.tammikuuta – Antti Hyvärinen valittiin vuoden 1956 parhaaksi urheilijaksi Suomessa.
3. tammikuuta – Wienistä ilmoitettiin, että Unkarin pakolaisia on Itävaltaan saapunut yhteensä 157 765.
4. tammikuuta – Neuvostoliiton puoluelehti Pravda kehotti Itä-Euroopan maiden johtavia poliitikkoja valppauteen, jotta Unkarin syksyn 1956 kaltaiset tapahtumat eivät uusiutuisi näissä maissa.
6. tammikuuta – Unkarin puoluejohtaja János Kádár sanoi, että "proletariaatin diktatuuri on palautettu maahan suojelemaan sosialismia".
9. tammikuuta Anthony Eden eroaa.
10. tammikuuta – Harold Macmillanista tuli Britannian pääministeri.
11. tammikuuta – Unkarilaiset poliisit tulittivat työläismielenosoittajia Budabestissa.
20. tammikuuta – Puolassa parlamenttivaalit. Kaikki ehdokkaat olivat kommunistien hyväksymiä.
22. tammikuuta – Israel vetäytyi Siinailta, Suezin kriisi päättyi.
22. tammikuuta – New York Cityn pommittaja George P. Metesky pidätettiin yli 30 pommin asettamisesta.
30. tammikuuta – Pääministeri Fagerholm saapui seurueineen Moskovaan. Pääministeri Bulganin tarjosi hänen kunniakseen lounaan.

Helmikuu
2. helmikuuta Neuvostoliitto tunnustaa Suomen harjoittavan ”rauhanomaista ja puolueetonta ulkopolitiikkaa”
2. helmikuuta – kaksi Unkarin kansannousun osanottajaa teloitettiin hirttämällä
4. helmikuuta – Ranska esti YK:n väliintulon Algeriassa.
7. helmikuuta – Neuvostoliitto ilmoitti, että ruotsalainen diplomaatti Raoul Wallenberg oli kuollut sydänkohtaukseen vankilassa 17. heinäkuuta 1947. Ruotsi piti selitystä riittämättömänä. Neuvostojoukot olivat vanginneet Wallenbergin Budapestissa tammikuussa 1945, minkä jälkeen hän oli kadonnut tietymättömiin.
9. helmikuuta – Tel-Avivissa Israelissa 100 000 ihmisen mielenosoitus Dag Hammarskjöldiä vastaan
15. helmikuuta - Andrei Gromyko Neuvostoliiton ulkoministeriksi
17. helmikuuta - Kadar kiitti Neuvostoliittoa ”Unkarin kansannousun kukistamisesta”

Maaliskuu
4. maaliskuuta – Hyvinkäällä paljastettiin rautateiden rakentajien muistomerkki.
6. maaliskuuta – Britannian Kultarannikko ja Togomaa itsenäistyvät Ghanana.
6. maaliskuuta – Neuvostoliitto sanoi paljastaneensa alueellaan toimineen ruotsalaisen vakoiluorganisaation. Ruotsin ulkoministeriö piti väitettä "täysin mielettömänä".
8. maaliskuuta – Suezin kanava avattiin jälleen.
14. maaliskuuta – Presidentti Sukarno julisti sotatilan Indonesiaan.
15. maaliskuuta – Kuurilan junaturmassa Kalvolassa sai surmansa 26 ihmistä ja 48 loukkaantui.
18. maaliskuuta – YK:n joukot sijoitettiin Israelin ja Gazan alueen rajalle.
20. maaliskuuta – Sanomalehti L'Express paljasti Ranskan armeijan kidutukset Algeriassa.
25. maaliskuuta – Rooman sopimus: Euroopan talousyhteisö (EEC) syntyi.
30. maaliskuuta – Suomen partioliikkeen 50-vuotisjuhlaa vietettiin Helsingin yliopiston juhlasalissa. Tilaisuuteen osallistuivat presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen.
31.3. Nasser ilmoitti, ettei Egypti salli yhdenkään israelilaisen aluksen kulkea Suezin kanavan tai Akaban lahden läpi.

Huhtikuu
1. huhtikuuta – Ensimmäiset asevelvolliset astuivat palvelukseen Bundeswehriin.
6. huhtikuuta – Neuvostoliitto varoitti Tanskaa ja Norjaa sallimasta alueillaan vieraiden valtioiden ydinasetukikohtia.
6. huhtikuuta i ilmoitettiin, että Ford-yhtymä oli lahjoittanut 46 miljoonaa markkaa suomalais-amerikkalaiseen stipendiaattivaihtoon.
12. huhtikuuta – Britannia ilmoitti Singaporen saavan itsehallinnon 1. tammikuuta 1958.
15. huhtikuuta – Tampereella pidettiin Suomen Ammattijärjestön perustavan kokouksen 50-vuotisjuhla. Tampereen työväentalon seinään kiinnitettiin muistolaatta.
15. huhtikuuta – pääministeri Gerdhardsen vastasi Bulganinille, ettei Norja aio erota Atlantinliitosta, jonka ainoa tarkoitus on turvata jäsenensä ulkopuolisilta hyökkäyksiltä.
19. huhtikuuta - Hrustsev varoitti Länttä lietsomasta kapinaa Itä-Saksassa.
24. huhtikuuta – Väinö Tanner valittiin niukalla ääntenenemmistöllä SDP:n puheenjohtajaksi. Puoluesihteeriksi valittiin yksimielisesti Kaarlo Pitsinki. Puolueen vähemmistösiipi, ns. skogilaiset, vetäytyi puolueen johtovastuusta, mikä merkitsi SDP:n kahtiajakautumista.
28. huhtikuuta – Yrjönpäivän paraatiin Helsingissä osallistui 10 900 partiolaista.

Toukokuu
12. toukokuuta – Yhdysvaltalainen kuurosokea kirjailija Helen Keller saapui vierailulle Suomeen. 16. toukokuuta – Pääministeri K.-A. Fagerholm peruutti hallituksensa eronpyynnön. Kansanpuolue veti ministerinsä pois hallituksesta.
23. toukokuuta – Suomessa vietettiin yksikamarisen eduskunnan 50-vuotisjuhlia.
25. toukokuuta – Pääministeri K.-A. Fagerholm esitti hallituksensa eronpyynnön presidentti Urho Kekkoselle SDP:n sisäisen hajaannuksen vuoksi.
27. toukokuuta – Presidentti Urho Kekkonen myönsi eron Fagerholmin hallitukselle ja nimitti eduskunnan puhemiehen V. J. Sukselaisen muodostaman hallituksen. Fagerholm valittiin eduskunnan puhemieheksi 31. toukokuuta.

Kesäkuu
6. kesäkuuta – Neuvostoliiton puoluejohtaja Nikita Hruštšov ja pääministeri Nikolai Bulganin saapuivat viikon pituiselle valtiovierailulle Suomeen. Hruštšov ja Bulganin osallistuivat myös SAK:n 50-vuotisjuhliin 9.-10. kesäkuuta.
18. kesäkuuta – Intian pääministeri Jawaharlal Nehru saapui vierailulle Suomeen.
28. kesäkuuta – Suomen Kirjailijaliitto piti 60-vuotisjuhlansa Savonlinnassa. Juhlaan osallistui kaksi elossa olevaa perustajajäsentä, Hilja Haahti ja Ilmari Kianto.
29. kesäkuuta – Puhemies K.-A. Fagerholm poisti SKDL:n kansanedustaja Leo Suonpään eduskunnan puhujapöntöstä, koska tämä oli poikennut asiasta lapsilisälakiehdotusta koskeneessa keskustelussa.

Heinäkuu
1. heinäkuuta – Alkoi kansainvälinen geofysiikan vuosi, joka päättyi 31. joulukuuta 1958.
2. heinäkuuta – RKP:n ministerit Bertel Lindh, Nils Meinander ja Torsten Nordström erosivat Sukselaisen hallituksesta. Heidän tilalleen nimitettiin Maalaisliiton Ahti Karjalainen ja Kustaa Tiitu sekä Kansanpuolueen Pekka Malinen.
4. heinäkuuta – Pitkän linjan kommunistipoliitikot Vjatšeslav Molotov, Georgi Malenkov ja Lazar Kaganovitš erotettiin hallitustehtävistään.
11. heinäkuuta – Olavi Salsola voittaa 1500 metrin juoksun Turussa ajalla 3.40,2 mikä oli uusi maailmanennätys. Olavi Salonen oli toinen samalla ajalla. Olavi Vuorisalo oli kolmas ajalla 3.40,3.
15. heinäkuuta – Marsalkka Georgi Žukov nimitti puheessaan Molotovia ja muita erotettuja poliitikkoja "puolueen puhemiehistössä olleiksi hirviöiksi".
25. heinäkuuta – Tunisiasta tuli tasavalta.
27. heinäkuuta – Rajuilma aiheutti suurta tuhoa Imatralla. Myös muualla maan itäosassa esiintyi voimakkaita ukonilmoja.
29. heinäkuuta – Kansainvälinen atomienergiajärjestö perustettiin edistämään ydinaseriisuntaa ja ydinvoiman rauhanomaista käyttöä.

Elokuu
4. elokuuta – opetusministeri Kallai ilmoitti Budapestissa, että lisää pudistuksia tullaan suorittamaan kirjailijoiden ja taitelijoiden piirissä.
8. elokuuta – Neuvostoliiton puoluejohtaja Nikita Hruštšov sanoi, että Neuvostoliitto vetää joukkonsa pois Euroopasta, jos Yhdysvallat tekee samoin.
10. elokuuta – Algeriasta ilmoitettiin, että Algerian sodassa on kaatunut 35 000 kapinallista ja vangiksi on joutunut 20 000.
13. elokuuta – Suomessa Mainostelevisio aloitti toimintansa.
26. elokuuta – Neuvostoliiton mannertenvälinen ohjuskoe
30. elokuuta – Entinen ulkoministeri Vjatšeslav Molotov nimitettiin Neuvostoliiton suurlähettilääksi Mongoliaan.

Syyskuu
8. syyskuuta – Reserviupseerikoulun pihalla Haminassa paljastettiin Kalervo Kallion veistämä talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden upseerien muistopatsas.
14. syyskuuta – YK:n yleiskokous hyväksyi 37 maan päätöslauselman, jossa sanottiin Neuvostoliiton syyllistyneen sotilaalliseen ja poliittiseen väliintuloon, joka on riistänyt Unkarilta riippumattomuuden. Suomi pidättyi äänestyksestä 8 muun valtion kanssa.
15. syyskuuta – Suomen markka devalvoitiin 39 %:lla.
20. syyskuuta – Jean Sibelius kuoli.
26. syyskuuta – West Side Story -musikaalin ensiesitys Broadwayllä.
26. syyskuuta – Dag Hammarskijöld valittiin uudeksi 5-vuotiskaudeksi YK:n pääsihteeriksi.
27. syyskuuta – Kansallinen Kokoomus teki hallitukselle välikysymyksen Maalaisliiton väitteistä, että Kokoomuksen "siipien suojassa" oltaisiin perustamassa IKL:n tyyppistä kansanliikettä.
27. syyskuuta – STK piti 50-vuotisjuhlansa Helsingissä.
29. syyskuuta – perustettiin Rintamamiesten asutusliitto, joka vuonna 1964 muutti nimensä Suomen sotaveteraaniliitoksi.
29. syyskuuta – Majak-jälleenkäsittelylaitoksessa lähellä Kyštymia Tšeljabinskin alueella Neuvostoliitossa tapahtui voimakas räjähdys, joka saastutti radioaktiivisella aineella. Onnettomuudesta vaiettiin, mutta noin 800 km² suuruinen maa-alue julistettiin käyttökieltoon.
30. syyskuuta – Säveltäjämestari Jean Sibeliuksen hautajaisia vietettiin Helsingissä. Sibelius haudattiin Ainolaan.

Lokakuu
4. lokakuuta – Neuvostoliitto laukaisi Sputnik 1:n, ensimmäisen keinotekoisen satelliitin Maata kiertäneelle radalle.
14. lokakuuta – Jugoslavia tunnusti Saksan demokraattisen tasavallan. Saksan liittotasavalta katkaisi diplomaattisuhteensa Jugoslaviaan 19. lokakuuta.
14. lokakuuta – Marita Lindahl valittiin Lontoossa Miss Maailmaksi.
16. lokakuuta – Sisäministeri Teuvo Aura vastasi Kokoomuksen välikysymykseen, ettei Suomessa ollut ilmennyt mitään kumouksellisen kansanliikkeen perustamiseen viittaavaa.
18. lokakuuta – Sukselaisen hallitus sai eduskunnassa SDP:n ja SKDL:n esittämän epäluottamuslauseen äänin 75-74.
23. lokakuuta – Marokko hyökkäsi Espanjan Länsi-Saharaan.
27. lokakuuta – Sibelius-Akatemia vietti 75-vuotisjuhliaan.
31. lokakuuta – ministeri Aarre Simoselle myönnettiin ero valtioneuvoston jäsenyydestä.

Marraskuu
3. marraskuuta – Laika-koira lensi ensimmäisenä elollisena olentona kiertoradalla Sputnik 2:ssa. 19. marraskuuta – Hrustsev kumosi jyrkästi Ruotsin lehtien tiedot siitä, että Tallinnan edustalle rakennettaisiin ohjustukikohtia.
22. marraskuuta – Ensimmäiset Suezin kanavan alueelta kotiutetut suomalaiset rauhanturvaajat palasivat kotimaahan.
29. marraskuuta – Presidentti Urho Kekkonen myönsi eron Sukselaisen hallitukselle ja nimitti pankinjohtaja Rainer von Fieandtin muodostaman virkamieshallituksen.
30. marraskuuta – Kranaatti-isku Indonesian presidentti Sukarnoa vastaan koulussa Jakartassa. Kuusi oppilasta kuoli, mutta Sukarno selviytyi.

Joulukuu
5. joulukuuta – Kaikki alankomaalaiset karkotettiin Indonesiasta.
5. joulukuuta – Maailman ensimmäinen ydinkäyttöinen pinta-alus, ydinjäänmurtaja Lenin, laskettiin vesille.
6. joulukuuta – Ensimmäinen Yhdysvaltain satelliittilaukaisuyritys päättyi raketin räjähdykseen lähtöalustalla.
20. joulukuuta – Tohtori Klaus Waris nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajaksi Rainer von Fieandtin tilalle.

Vuosi 1957
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=h&g=&n=1957&k=&m=

Kuvahaulla 1957
http://images.google.com/images?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&um=1&sa=1&q=1957&btnG=Kuvahaku&aq=f&oq=&start=0

Videohaulla 1957
http://video.google.com/videosearch?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&q=1955&um=1&ie=UTF-8&ei=mBPSSpymBc3J-QbKyZz7Ag&sa=X&oi=video_result_group&ct=title&resnum=11&ved=0CDEQqwQwCg#q=1957&hl=fi&emb=0
Lähdeaineisto:
Mitä, missä, milloin 1958
Mitä, missä, milloin 1959
Valitut Palat Itsenäinen Suomi
Suomen Kuvalehti Itsenäisyytemme vuosikymmenet

maanantai 26. lokakuuta 2009

Unkarin kansannousu ja Suezin kriisi


















Nikita Hrustsovin tuomittua Stalinin rikokset salaisessa puoluekokouksessa helmikuussa 1956 kesti pari kuukautta, ennen kuin sen sanoma levisi yleiseen tietoisuuteen ja alkoi herättää paineita pesänselvitykseen myös Neuvostoliiton satelliittimaissa. Kovan linjan stalinistisen perinnön vaalija Molotov erotettiin ulkoministerin paikalta.
Puolassa tärkeän teollisuuskaupungin Poznanin työläiset aloittivat kesäkuun lopulla lakon tavoitellessaan olojensa parannusta, ja pian liikehdintä levisi muihinkin Puolan kaupunkeihin. Puolan hallitus lähetti kaksi divisioonaa sotaväkeä kukistamaan kapinointia, jolloin yli 70 ihmistä kuoli.

Unkarissa tilanne riistäytyi vallanpitäjien käsistä. Ylioppilaat järjestivät Budabestissa 23. lokakuuta 1956 suuren mielenosoituksen puolalaisten esittämien uudistusvaatimusten tueksi. Salainen poliisi ryhtyi asevoimin hajottamaan mielenosoitusta, mutta siitä paisui nopeasti kansannousu kommunistihallintoa vastaan. Stalinin patsas kaadettiin ja kiinnisaatuja poliiseja surmattiin. Unkarin hallitus pyysi ja saikin venäläisiltä tukea järjestyksen palauttamiseksi, mutta Unkarin armeijan sotilaiden asetuttua kapinallisten puolelle valta Budabestissa siirtyi kansallismielisille.

Uudistuksia tukenut kommunisti Imre Nagy muodosti uuden hallituksen ja lupasi vapauttaa maan stalinismista. Hän ilmoitti 1. marraskuuta Unkarin eroavan Varsovan liitosta. Neuvostoliiton joukot vedettiin pois Budabestista, mutta niiden tilalle palasi uusia joukkoja, jotka 4. marraskuuta aloittivat hyökkäyksen kukistaakseen Nagyn hallinnon. Yli 10 neuvostodivisioonaa osallistui taisteluihin, ja muutamassa päivässä ne ylivoimallaan murskasivat kansannousun. Arviolta 3 000 – 4 000 unkarilaista ja 700 neuvostoliittolaista sai surmansa, minkä lisäksi lähes 200 000 unkarilaista pakeni ulkomaille.

Järjestyksen palautus Unkariin

Kertoessaan vuoden 1956 Unkarin kapinasta Hrustsov keskittyy muistelmissaan puolustelemaan omaan toimintaansa. Hänen kertomuksensa poikkeaa niin suuressa määrin länsimaissa tunnetuista versioista, että on syytä epäillä Hrustsovin saaneen täydellisen väärän informaation Unkarin tilanteesta.
Hrustsov kirjoittaa näin:
Vuonna 1956 puhkesi Budabestissa verinen taistelu. Imre Nagy turvautui petokseen ja pelon kylvämiseen saadakseen ihmisiä puhumaan mikrofoniin ja pakotti heidät tukemaan johtoasemaansa ja tuomitsemaan Rakosin hallituksen. Jotkut suostuivat Nagyn vaatimuksiin pelosta, toiset ymmärtämättä mitä oli tapahtumassa. Päätimme nopeasti, ettei kapinalla ja Nagyn hallituksella ollut työläisten, talonpoikien ja maan koko sivistyneistön antamia valtuuksia. Tulimme siihen tulokseen, että meille on anteeksiantamatonta pysytellä puolueettomana. Päätimme murskata kapinan. Tarkoituksemme oli kannattaa Unkarin edistystä, ja auttaa kansan siirtymistä kapitalismista sosialismiin. Auttamalla Unkarin kansaa murskaamaan vastavallankumouksellisen kapinan olemme estäneet vihollista vaarantamasta koko sosialistisen leirin yhtenäisyyttä.
Kirjan perusteella voi päätyä vain siihen lopputulokseen, että väärien tietojen antajina olivat unkarilaiset valtaan pyrkivät kommunistit. Omat paineensa tilanteen arvioimiseen on aiheuttanut Kremlissä käynnissä ollut valtataistelu. Voi vain kuvitella mikä olisi ollut Suomen tilanne, jos Urho Kekkonen ei olisi ollut KGB:n tietolähde (tai KGB:n agentti Timo) ja näin pystynyt luomaan luottamukselliset suhteet neuvostoliiton johtoon. Suomen tilannekin saattaisi olla kokonaan toinen, jos Neuvostoliiton johto olisi jäänyt yksinomaan Suomen kommunistien informaation varaan.

Kansannousun tapahtumat

22.10.
Budapestin yliopiston ylioppilaat hyväksyivät päätöslauselman, jossa vaadittiin mm. titolaisen Imre Nagyn nimittämistä pääministeriksi sekä Puolaan viitaten vaadittiin Unkarille oikeutta itsenäiseen politiikkaan.
23.10.
Budapestissa oli kymmenien tuhansien unkarilaisten mielenosoitus. Mielenosoittajat esittivät ”Unkarin kansan vaatimukset”, 14 eri kohtaa, joissa vaadittiin mm. Nagya pääministeriksi, täydellistä lehdistön ja sanan vapautta sekä Unkarin ulkomaisten kauppasopimusten tarkistamista. Kommunistipuolueen Ernö Gerö varoitti radiopuheessaan suunnitelmasta. Illalla syntyi kahakoita mielenosoittajien ja turvallisuuspoliisin välillä.
24.10.
Budapestin radio ilmoitti, että hallitus on kutsunut Unkarissa olevia venäläisiä joukkoja palauttamaan maahan järjestyksen. Budabestissa kiivaita taisteluita venäläisten panssarivaunujen ja mielenosoittajien välillä. Imre Nagya valittiin pääministeriksi. Hän lupasi laajoja uudistuksia, mutta vaati ”kuria ja rauhaa”. Kansannousu hallitusta vastaan levisi maaseudulle. Budabestin Stalin kuvapatsas kaadettiin.
25.10.
Budapestin radio ilmoitti, että Gerö erotettiin virastaan ja hänen tilalleen tuli Janos Kadar, joka puheessaan vetosi Unkarin kansaan järjestyksen palauttamiseksi.
26.10.
Nagy
otti vastaan Itä-Unkarin työläisten lähetystön, joka vaati neuvostojoukkojen poistamista, lakko-oikeutta ja armahdusta taisteleville työläisille. Työläisten keskusjärjestö julisti yleislakon.
27.10.
Nagy muodosti hallituksen uudelleen, siihen tuli myös pienviljelijäpuolueen edustajia. Vastarintaliike vetosi koko muuhun maailmaan saadakseen lääketarvikkeita.
28.10.
Nagy
antoi Budapestin radiossa sekä venäläisille että unkarilaisille tulenlopettamiskäskyn sekä ilmoitti, että neuvostojoukot poistuvat pääkaupungista.
30.10.
Nagy sanoi radiossa, että neuvostojoukot ovat vetäytymässä Budapestistä.

01.11.
Budapestin radio ilmoitti, että Nagy on irtisanonut Varsovan sopimuksen, julistanut Unkarin puolueettomaksi valtioksi ja påyytänyt, että Unkarin kysymys otetaan YK:n käsiteltäväksi.
04.11.
Neuvostojoukot hyökkäsivät Budapestiin ja ottivat Nagyn hallituksen vangiksi. Kiivaat taistelut riehuivat kaikkialla Unkarissa. Moskovan radio ilmoitti, että Janos Kadar on muodostanut kommunistisen hallituksen.ja kutsunut neuvostojoukot maahan palauttamaan järjestyksen.
07.11.
Neuvostojoukot n. 200 000 miestä ja 4 600 panssarivaunua mursivat Unkarin kansannousun järjestyneen vastarinnan.
08.11.
Unkarin vastarintamiesten radioasemat vaikenevat.
09.11.
Kadar vetosi unkarilaisiin kehottaen heitä palaamaan töihin.
12.11.
Kadarin
hallitus hylkäsi pääsihteeri Hammarskjöldin pyynnön saada lähettää YK:n tarkkailijoita Unkariin.
13.11.
Wienistä ilmoitettiin, että Unkarin työläiset kieltäytyivät palaamasta töihin. He vaativat Nagya pääministeriksi ja vapaita vaaleja sekä neuvostojoukkojen poistamista maasta.
14.11.
Budapestin radio kertoi, että venäläiset kuljettavat vangitsemiaan unkarilaisia vastarintamiehiä Neuvostoliittoon.
21.11.
Budapestissa ilmoitettiin, että kaupungin työläiset julistivat kahden vuorokauden lakon.
23.11.
Nagy
katosi poistuttuaan Jugoslavian Budapestin lähetystöstä. Hänellä oli Kadarin kirjallinen turvallisuuslupa, mutta venäläiset vangitsivat hänet.

09.12.
Unkarissa julistettiin poikkeustila. Työläiset julistivat uuden yleislakon.
10.12.
Taisteluja Budapestin pohjoispuolella. Sotaoikeudet toimivat eri puolilla maata.
15.12.
Pikaoikeudenkäynnit alkoivat. Ensimmäinen hirttotuomio annettiin.
20.12.
Budapestissä ilmoitettiin, että hallitus on antanut asetuksen, jonka perusteella poliisi voi pidättää henkilöitä ilman eri määräystä. Unkarilaisten avoimen vastarinnan voidaan katsoa päättyneen mm. lukuisten pidätysten takia.

Suezin kriisi

Yhtäaikaisesti itäblokin kriisin kanssa kärjistyi Lähi-idän tilanne. Gamal Abdel Nasserin johtama Egyptin hallitus päätti kesällä 1956 rahoittaa Assuanin padon rakentamisen kansallistamalla Suezin kanavan. Neuvostoliitto tuki Egyptiä, jolloin Iso-Britannia ja Ranska huolestuivat asemastaan ja oikeuksistaan tärkeän kanavan käyttäjänä. Ne päättivät salaisessa yhteistyössä Israelin kanssa vallata Suezin kanavan hallintaansa.
Israelin hyökkäys alkoi Siinain niemimaalla 29. lokakuuta ja eteni nopeasti. Seuraavana päivänä Iso-Britannia ja Ranska vaativat taistelujen lopettamista kanava-alueella. Kun Egypti ei siihen suostunut aloittivat englantilais-ranskalaiset joukot ensin rannikon kohteiden pommitukset ja 5. marraskuuta maihinnousun Port Saidin kaupunkiin. Siinä vaiheessa Neuvostoliitto uhkasi puuttua tilanteeseen asevoimin ja vihjasi ydinaseiden suuntaamisesta Lontooseen ja Pariisiin. Aselepo syntyi 7. marraskuuta.

Katso:


Lähdeaineisto:
Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa ISBN 978-951-1-20925-6
Strobe Talbott: Hrustsev muistelee

Mitä, missä, milloin 1958

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Kommunistit, Kekkonen ja Kreml


















Kekkosen presidenttikauden alusta Suomen poliittiseen elämään alkoi kaikessa hiljaisuudessa yhä voimakkaammin vaikuttaa se, että suojelupoliisi sai useita korkeatasoisia ja yhden huippuluokan tietolähteen SKP:n sisältä. Tiedustelutiedot SKP:stä olivat toki siihenkin saakka vaikuttaneet vahvasti moneen poliittiseen ratkaisuun, mutta niissä oli ollut kysymys luulosta ja huhusta yhtä usein ellei useaminkin kuin tiedosta. Nyt tilanne muuttui.

Ilmapiiri Suomen kommunistisen puolueen palkollisten piirissä kävi 1950-luvun puoliväliin mennessä yhä epävarmemmaksi. Stalinin kuoleman jälkeen paljastui aluksi vaivihkaa ja sisäpiirissä, että hänen terrorinsa uhrit olivatkin olleet syyttömiä. Aatteellista hämmennystä syvensi Suomen tilanteen vakiintuminen ja valtiollisten idänsuhteiden lujittuminen.
Murros auttoi suojelupoliisin tiedustelun läpimurtoon SKP:ssä. Vuosina 1954-56 oli siis rinnakkain meneillään kolme toisiinsa kytkeytynyttä poliittista prosessia: kamppailu presidentin paikasta, vakoilujutut ja tämä tiedustelun läpimurto.

Alkuvaiheessa suojelupoliisi ei tosin ehtinyt eikä rohjennut juurikaan välittää venäläisistä. Tärkeintä oli päästä äkkiä selville heidän suomalaisten asiakkaidensa aikeista. Mutta valvonnan olosuhteet olivat toiset kuin sodan aikana ja sitä ennen. Kommunistien toiminta pysyi laillisena eikä uudella turvallisuuspoliisilla ollut mahdollisuuksia eikä valtuuksia pidätyksiin. Kun pelote puuttui, ei esimerkiksi avoin osanotto kommunistien julkisiin kokouksiin ollut enää hedelmällinen valvontakeino. Tampereella ylietsivä Armas Rainevuo meni helmikuussa 1950 kaupungintalolle seuraamaan SKDL:n isoa vaalijuhlaa. Joku osoitti hänet piirin napamiehelle Leo Suonpäälle, joka tuli viereen istumaan ja mitteli tarkkailijan kiireestä kantapäähän. Puheessaan Suonpää sitten mainitsi, että täälläkin istuu ohrana urkkimassa tietoja, ja katsoi samalla ylietsivään, jota muuan mies samassa osoitti kädellään. Tällöin yleisön mielenkiinto kohdistui Rainevuohon. Ennen tilaisuuden päättymistä Kansainväliseen neljä viisi isoa miestä miehitti ovenpielen, ja ylietsivän poistuessa muuan sanoi: tervetuloa vastakin. Oli selvää, ettei kasvoja kannattanut enempää tulla pilaamaan.

Julkisten tietojen pohjalta koetettiin kartoittaa myös SKP:n salaisen toiminnan potentiaalia. Syksyllä 1952 Supo keräsi nimismiespiireittäin henkilötiedot kansandemokraattisten tilaisuuksien kaikista järjestysmiehistä. Ajatus oli, että samat henkilöt muodostaisivat SKP:n mahdollisten iskujoukkojen rungon. Urakka oli suuritöinen, varsinkin kun se piti tehdä 'konspiratiivisesti', vetämättä liialla nuuskimisella paikallispoliisin vihoja päälle. Operatiivista vallan suonistoa suojelupoliisi hahmotti seuraamalla SKP:n rahaliikennettä postisiirron välityksellä. Tietoja ei ollut saatavilla virallista tietä, vaan ainoastaan yksityisesti, joten seuranta jäi sporadiseksi. Eikä SKP:n taloudenhoitaja Antti Aaltonen ollut niin naiivi, että olisi lähettänyt postisiirron kautta rahoja, joissa oli jotain salattavaa. Vielä vähemmän sellaiseen olisi langennut hänen apulaisensa, valpolainen Olavi Kortealho.

Oli oivallista tietää, ketkä olivat kommunisteja, mutta se ei riittänyt. Olennaista oli päästä perille heidän aikeistaan. Kun SKP oli sellainen työväenmiesten salaliitto kun oli, ainoa tie oli värvätä tiedottajia sen sisältä. Vanhaa pohjaa ei ollut, sillä saatuaan Valpon arkistot ulottuvilleen SKP oli erottanut tiedottajina toimineet riveistään. Sitä paitsi Supoa oli ilmeisesti kielletty käyttämästä entisten etsivien palveluksia, jotta uutta laitosta ei asiaperustein voitaisi leimata vanhan ”ohranan” jatkoksi.

Sekä SDP:llä että oikeistolla oli verkostonsa, jotka seurasivat SKP:n toimintaa. Sosiaalidemokraatit olivat aluksi paljon Supoa edellä. Kun Hämeen Kansan pakinoitsija Aatos kesäkuussa 1950 kertoi kommunistien kiertokirjeestä, etsivä Matti Kaukinen meni pyytämään sitä nähdäkseen. Päätoimittaja vilautti nippua, mutta kieltäytyi antamasta luettavaksi ja mainitsi, että suojelupoliisin olisi itse hommattava tietonsa. Epätoivoinen etsivä kysyi, miten tietoja saa jos ei kuka anna apua, etenkin kun tärkeissä asioissa SKP:n kuriiri vain kävi luettamassa kirjeen eikä edes jättänyt sitä vastaanottajan haltuun. Päätoimittaja myönsi vaikeuden, mutta kieltäytyi omasta puolestaan auttamasta.

Piiritason tiedottajia

Suojelupoliisissa oli kuitenkin jo alkuvuosina arvostelukykyisiä ja arastelemattomia virkailijoita, jotka saivat hyviä tiedottajia SKP:n piiritasolta. Näiden tiedottajien kertomuksia on edellä monin paikoin käytetty. Kun heidän toimintansa merkitystä arvioidaan, on tärkeimpien kohdalla välttämätöntä ottaa kantaa asianomaisten henkilöllisyyteen. Asia on arkaluontoinen, mutta kun itse asianomaiset ovat kuolleet ja aikakausi vaihtunut, sitä tulisi voida tarkastella normaalina historian ilmiönä. Tiedottajia on aina esiintynyt siellä, missä asioitaan salaava kumouksellinen organisaatio ja sitä valvomaan pyrkivä viranomainen ovat kohdanneet.

Toisin kuin ennen sotia ja etenkin niiden aikana, tiedottaminen ei kenenkään kohdalla johtanut hengen, terveyden tai vapauden menetykseen. Sodan sattuessa tällaisia seurauksia olisi ollut, mutta sotaa ei tullut. Jos tiedottamisen seurauksia ajatellaan, jossain määrin ne olivat suomalaisen kommunismin kannalta myös myönteiset: ajan mittaan oikea tieto hälvensi epäluuloja ja lisäsi päätöksentekijöiden rohkeutta koettaa integroida kommunismi suomalaiseen yhteiskuntaan. Tämä koskee varsinkin suojelupoliisin raporttien suurkuluttajaa, presidentti Kekkosta.
Suojelupoliisi aloitti toimintansa sellaisessa vaiheessa, että kommunistien järjestöihin ei juurikaan tullut uusia tuntemattomia jäseniä. Jokaista tulokasta mulkoiltiin epäluuloisesti, ellei taustoista ollut varmaa tietoa. Sen vuoksi Supon ei juuri kannattanut yrittää soluttaa omia miehiään sisään, vaan piti yrittää värvätä tiedottajia niistä, jotka siellä jo olivat. Ja kun yritys usein epäonnistui, toiminta tuli erinomaisesti SKP:n tietoon.

Alkuvaiheessaan suojelupoliisi löysi parhaan tiedottajansa Turusta. 'Satamatyömies Nestori Niemisellä' (myöhemmin käytettiin muitakin peitenimiä) oli olennaisia ja tarkkoja tietoja puoluejohdon ohjeista SKP:n Turun piirille ja turkulaisten tavallisesta toiminnasta ja aremmistakin asioista, kuten entisen Valpon Turun osaston päällikön Tuure Lehtosen valvontatoimista ja lakkoliikkeiden taustatekijöistä. Hän oli erittäin hyvin perillä erilaisista juoruista ja kulkupuheista. Juuri hän paljasti, että Lasse Junttila oli jälleen kytkemässä petturina erotettua Soini Rantasta 'linjoille'.

Tietokanava avautui sen jälkeen, kun ylietsivä Kalevi Järvinen 13. kesäkuuta 1949 soitti sanomalehti Uuden Päivän toimittajalle Leo Virtaselle kysyäkseen, hänkö oli pannut lehteen näyttävän jutun 'Viina ja pistoolit taantumuksen aseina'. Virtanen myönsi panneensa. Pian Järvinen sai tietää, ketkä turkulaiset oli hyväksytty Sirola-Opistoon. Siitä se lähti. Todellisen maailman ristiriitaista luonnetta kuvaa, että mies, joka jatkosodan aikana tuomittiin elinkaudeksi kuritushuoneeseen, ryhtyi muutamaa vuotta myöhemmin tiedottajaksi. Toimittajana hän pääsi joka paikkaan ja Varsinais-Suomen rauhanneuvoston sihteerinä liikkumaan eri piireissä. Vaikka hänen vaimonsa Inkeri Virtanen oli yhden kauden kansanedustaja, SKP:n ahtaisiin sisäpiireihin ei puolisoista kumpikaan missään vaiheessa kuulunut.

Ylietsivä Järvinen ohjasi tiedottajansa ottamaan selvää Turun toverikunnasta, koska suojelupoliisissa epäiltiin järjestön valmistautuvan aseelliseen toimintaan. Tässä suhteessa paikkakunta oli sikäli epäedustava, että Turussa toverikunnan elvyttäminen poikkeuksellisesti onnistui 1950-luvun alussa, eikä paikkakunnan työväenliikkeestä ole koskaan puuttunut jyrkkäpuheisia tositovereita. Turun toverikunnan kokouksissa koetettiin kartoittaa työläispiireihin luettavia reserviupseereita ja puhuttiin soluttautumisesta armeijaan. Kun tuloksia ei tullut, vanhat valpolaiset Karl Holmroos ja Pentti Lehtonen moittivat toverikunnan entistä johtoa ja sanoivat, että yhteyksien saanti armeijaan kyllä on mahdollisuuksien rajoissa, kunhan asian hoito saataisiin sellaisten miesten käsiin, joilla on tottumusta upseerien käsittelyssä ja jonkun verran varoja käytettävissään.

Viranomaiset ottivat joka sanan tosissaan ja yleistivät Turun kokemuksen koko maahan, uskomatta toverikuntien nukahtaneen. Päättäjille esitettiin Suomen toverikuntien liitosta erittäin pahaenteinen kuva; solutuksen uskottiin onnistuneen. Maailmansodan syttyessä kantahenkilökunnan kommunistien tehtävänä olisi estää taantumuksellisten kansalaispiirien mahdolliset tuhotyöt kuten siltojen yms. hävittämiset ja opastaa miehitysjoukkoja. Esiteltiin puheita kapinasta ja likvidoinneista; turkulaisten ohella lainattiin Patu Hautojärven lupausta, että ennen kuin pässi keväällä maasta ruohoa syö, ovat kaikki Supon miehet päätään matalampia. Toisteltiin huhuja Sirola-Opiston sotilaskoulutuksesta ja kerrottiin, että siellä oli aloitettu maastoharjoitukset. Valtiojohdolle ei mainittu tietoja toverikuntien lamasta, koska niihin ei uskottu.

Helsingissä etsivä Arvi Kolin sinnikäs yritys palkittiin syksyllä 1951, kun hän sai tiedottajakseen nuoren insinöörin Raju Rae Rantalan, joka oli Neuvostoliiton omistamassa Siemensissä töissä ja SKP:n jäsenenä titolaisen maineessa. 'Patu' Hautojärven värväämänä hän hankki tietoja Suomalais-Amerikkalaisesta yhdistyksestä. Supo usutti hänetkin heti toverikuntaan. Melkein kuollut järjestö otti tulokkaan ilomielin, ja pian hän oli sihteerinä ja saattoi laatia tarkan raportin yhdistyksen toiminnasta ja tileistä monen vuoden ajalta. Kävi ilmi, että järjestö oli melkein täysin lamassa, ohjeita ei saatu SKP:ltä vaan ainoastaan SKDL:ltä, kokouksiin sai tulla kuka vain eikä missään ollut havaittavissa mitään konspiratiivista. Varmuuden vuoksi tätä järjestölinjaa kuitenkin seurattiin vielä monta vuotta. Oli vaikea uskoa, että kommunistit, jotka toimivat innokkaasti tai tunnollisesti puolueessa, ammattiosastoissa, kunnanvaltuustoissa ja urheiluseuroissa, eivät osoittaneet nimeksikään kiinnostusta sotilastyyliseen puuhailuun. Puolueen johdossa oli sille alalle suuntautuneita henkilöitä, mutta jäsenten parissa se ei 1950-luvulla ottanut enää tulta.

Huhtikuun alussa 1954 suojelupoliisin Vaasan ylietsivä Arvo Viitasaari raportoi sisäpiirin tietoja SKP:stä. Piirikokouksessa oli väitelty ilmajokisesta maalarista, joka ei kunnan elimissä noudattanut SKDL:n linjaa, vaikka oli sen listoilta valittu. Piirisihteeri Pentti Kujamäellä oli suorat nuotit, mies oli paljastettava. Mutta keskuskomitean edustaja Kaarlo Mäkinen, joka tunsi uudet tuulet, ei kannattanut hutkimista kylmiltään. Ensin piti tehdä selvitys, sitten olivat vuorossa muut toimet, sanoi Mäkinen ja osoittaakseen ettei kyse suinkaan ollut pehmeydestä viittasi Trotskin ja Berijan tapauksiin, joissa oli niin ikään ensin suoritettu tutkimus.

Saman tien ylietsivä ilmoitti Vaasan kansandemokraattisten piirityöntekijöiden palkat markalleen. Myös henkilöitä luonnehdittiin: nuorten piirisihteeri Roni Uppgård edustaa nyrkki-pöytään tyyliä, omaa toistaiseksi kevyen tietopohjan.
Tämä oli läpimurto. Palkkoja ei voinut tietää kuin joku joka oli piiritoimistolla työssä. Helsingin ja Turun tiedottajat tiesivät yhtä ja toista alueidensa asioista, mutta kommunistien luotettavuushierarkiassa ei piiritason aktiivia eikä piirilehden toimittajaa luokiteltu kovin korkealle. Poliittinen toimitsija oli piiritasollakin paljon paremmin selvillä erilaisista operaatioista ja siitä millaisten vipusimien avulla politiikkaa ja järjestöaparaattia tosiasiassa pyöritettiin. Myös tältä vaasalaiselta kysyttiin ensimmäisenä niistä asioista, jotka suojelupoliisia eniten askarruttivat. Hän kertoi, että piirin alueelle oli sodan jälkeen perustettu toverikuntia, joihin oli liittynyt lähinnä vanhoja punakaartilaisia. Mutta toiminta oli käytännössä lopahtanut vuoteen 1947 mennessä ja oli nykyään merkityksetöntä. Mistään järjestelmällisesti johdetusta parrikaadi- tai kiväärilinjasta ei Vaasan piirin kohdalla voida puhua. Toimitsijalla ei ollut tietoa myöskään aseiden tai niiden kantolupien hankinnasta puheena olevassa mielessä.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri oli sen verran muuttunut ja mies niin sisällä kommunistien organisaatiossa, että viestiä alettiin vähitellen uskoa. Tältä tietolähteeltä voitiin nyt tarkistaa pahoja puheita. Pohjois-Hämeen kansallisliiton toiminnanjohtaja S. Pylvänäinen ilmoitti suojelupoliisille varmalta taholta kuultuna, että Sirola-Opistossa luennoitiin kansalaissodan tulleen Suomessa jälleen ajankohtaiseksi: kommunistit pyrkivät tilanteeseen, jossa Neuvostoliitto puuttuisi tapausten kulkuun. Samantapaisen tiedon Vanajanlinnan puuhista suojelupoliisi oli kirjannut jo monta kertaa. Nyt oli Vaasassa Sirola-Opiston käynyt ja sen toveriliitossa jatkuvasti aktiivinen lähde, jolta saattoi kysyä. Saatiin kuulla, että jotkut oppilaat olivat Sirolassa vaatineet radikaalia opetusta, kuten asekoulutusta, mutta opiston johto oli suhtautunut ehdotuksiin täysin kielteisesti ja jopa erottanut jyrkimpiä vaatijoita.

Piirin mies tiesi yhtä ja toista myös valtakunnan tasolta, keskuskomitean ohjeista, vanhoista vaasalaisista ja isojen kokousten liepeiltä. Elokuun puolivälissä kävi ilmi, että alkujaan vaasalainen SKP:n Helsingin ja Uudenmaan piirisihteeri Veikko Hauhia oli siirretty saman piirin valistussihteeriksi. Miehen toimintaa ei pidetty riittävän tehokkaana, joten vastuupaikalla haluttiin kokeilla toista. Tässä Vaasan ylietsivä pääsi nokittamaan pääkaupunkilaista virkaveljeään, sillä viimeksi mainittu kuuli vaihdoksesta vasta kun siitä 6. syyskuuta Koiton talolla kerrottiin puolueaktiiveille.

Kun SKP:n puoluekokouksesta järjestettiin 10. lokakuuta 1954 selostustilaisuus ns. Elvalla (Kirjastonkatu 11), ylietsivä Viitasaari osasi raportoida, mitä lehdissä julkaisematonta puoluelinja sisälsi ja mitä käytävillä oli puhuttu. Tärkein tieto koski presidentinvaaleja: kommunistit koettaisivat vaivihkaa työskennellä Kekkosen hyväksi maalaisliiton kentällä. Puoluekokous oli sujunut onnellisten tähtien alla eikä Jukka Dahlin (1948) kaltaista toisinajattelijaa ilmaantunut. Pienempää toki oli, kuten nuorisoliiton puheenjohtajan Markus Kainulaisen epäsuosio. Pessi ojensi häntä hyvin ankarasti ja seurauksena oli, että hänet syrjäytettiin keskuskomiteaa valittaessa. Tilalle tuli nuorisoliiton sihteeri Olavi Hänninen.

Tämän parempaa tietoa suojelupoliisi ei saanut mistään

Elvan kokouksen sihteerinä oli SDNL:n Vaasan piirin taloudenhoitaja Leo Vähäluoma, alkujaan teuvalainen kirvesmieskommunistin poika, sodan jälkeen nousseita kykyjä, perusteellinen ja hyvin harkitseva, luonteensakin puolesta hyvin pidetty, kuten piirin kaaderijaosto arvioi. Sirola-Opiston ja armeijan jälkeen Vähäluoma oli pestattu pioneeripiiriin ja sitten nuorisopiiriin, ja häntä pidettiin työteliäänä ja kehityskykyisenä. Nopea puolueura taisi kihahtaa vähän päähän, sillä pätevällä ja liian tietoisella esiintymisellään Vähäluoma alkoi herättää myös kateutta ja nyreksintää.

Ei ole tiedossa, miksi 27-vuotias, jo monessa mukana ollut nuori mies ryhtyi suojelupoliisin tiedottajaksi. Vaikka yksityisiäkin syitä ehkä oli, ajankohta on syytä panna merkille: elettiin Stalinin kuoleman jälkeistä vanhojen varmuuksien kumoutumisen aikaa. Tiedottajaksi ryhdyttyään Vähäluoma hankkiutui Vaasan puoluepiirin kaikkiin keskeisiin johtoelimiin; uuden työpaikan hän sai Etelä-Pohjanmaan rauhanneuvoston toiminnanjohtajana. Niinpä suojelupoliisi pystyi seuraamaan reaaliajassa vaasalaisten kommunistien toimia ja rauhanliikkeen järjestöohjausta. Toisinaan ylietsivä Arvo Viitasaari huvitteli kirjoittamalla Supon ilmoituspaperille Rauhanpuolustajien kiertokirjeen sanasta sanaan, ilman mitään johdatuksia tai selittelyjä, vetäisten vain oman nimikirjoituksensa rauhantyön ohjeiden tai Tänään-lehden levikkitavoitteiden alle. Hänellä oli siihen varaa, toisin kuin niillä virkaveljillä, jotka joutuivat spekuloimaan huhupuheiden pohjalta. Suomen Rauhanpuolustajista kertyi todella massiivinen tietopaketti.

Vaikka piiritoimitsija tiesi jo varsin arkaluontoisiakin asioita, hän ei tiennyt juuri mitään valtion turvallisuuden ja ulkopolitiikan kannalta tärkeimmästä kohdasta eli siitä, mitä SKP:n ja Moskovan kesken oli tekeillä. Lähimmäksi tätä teemaa päästiin, kun esillä oli rauhanpuolustajien suhtautuminen Unkarin kapinan kukistamiseen. Enimmäkseen vaasalaisesta lähteestä kertyi tietoja Suomen kansalaisten laillisesta ja melko tavallisesta järjestötoiminnasta.

Tiedottajanimillä 'Lahja Mikkola', 'Pekka Virtanen' ja ehkä muillakin Rantala antoi erittäin hyviä raportteja puolueosastostaan, puolueen ja SKDL:n piirikokouksista, lukuisista selostustilaisuuksista, Siemensin asioista, Kulttuuritalon rakennustoimikunnasta, henkisen työn tekijöiden kerhosta. Ne ovat arvokas lähdeaineisto 50-luvun helsinkiläisen kommunistisen järjestökulttuurin tutkijalle, sillä raporteissa kerrottiin siitä, mitä puhuttiin pöytäkirjan ulkopuolella, käytävällä, tupakalla tai kotiin kävellessä.
SKP:n ydinjohdossa olivat Ville Pessi, Aimo Aaltonen, Hertta Kuusinen, Martti Malmberg, Veikko Hauhia, Yrjö Enne, Nestori Parkkari ja muutama muu, joiden muodostaman ryhmäkunnan päätöksiin ei käytännössä ollut mahdollisuuksia saada muutoksia.

Miljoonia kommunismin torjuntaan

Työnantajat ja elinkeinoelämä käyttivät miljoonia markkoja suomalaisen kommunismin kukistamiseen 1950-luvulta 1970-luvulle. Suomalaista kommunismia kukistettiin ja vakoiltiin vuosikymmeniä elinkeinoelämän, suojelupoliisin ja armeijan tiedustelun yhteistyöllä. Vakoilusta päävastuun kantoi SDP:n entisen järjestösihteerin Veikko Puskalan yksityinen "putiikki."

Toimittaja Jarkko Vesikansan tutkimus Salainen sisällissota - Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa paljastaa, miten moninainen verkosto kommunisteja vakoili, kommunisteja tutki ja propagandasotaa harjoitti, ja miten suunnattomia rahasummia elinkeinoelämä hankkeeseen upotti.

Vesikansan väitöskirja perustuu hänen vuonna 1994 käsiinsä saamaan Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön SYT:n arkistoon. SYT:n toiminta jatkui Neuvostoliiton romahtamiseen asti, mutta sen ja 1970-luvulla perustetun Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n propagandakampanjoiden paras terä alkoi hiipua 1970-luvun lopulla, jolloin kommunismia ei enää koettu välittömäksi uhkaksi yhteiskuntajärjestykselle ja jolloin sosialidemokraatit olivat kääntyneet markkinatalouden kannalle.

Puhtaasti numeroiden valossa voi sanoa, etteivät SYT ja Puskalan putiikki saaneet työnantajien miljoonista huolimatta kovinkaan paljon aikaan. Niiden ensimmäinen kohde olivat vuoden 1954 eduskuntavaalit, joissa SKDL sai 433000 ääntä ja 43 paikkaa. Vuonna 1979 SKDL sai 518 000 ääntä ja 35 paikkaa eduskuntaan. SKDL koki kyllä suuren vaalitappion vuonna 1970, jolloin sen kannatus putosi 21,1 prosentista 16,6:een, mutta kannatuksen alenemista noina vuosina selittänevät enemmän yhteiskunnan yleinen muutos sekä varsinkin työläisten ja pienviljelijöiden suurmuutto Ruotsiin kuin SYT:n tuottama propagandamateriaali.

Myöhemmin 1970-luvulla SKDL:n kannatus kääntyi uudelleen nousuun, vaikka noina "vaaran vuosina" SYT:n rinnalle organisoitiin uusiksi Taloudellinen Tiedotustoimisto ja perustettiin EVA.

NKP:ltä vaaliapua 874 000 dollaria

Kommunismin vastaisen taistelun uuden alun syntysanat lausuttiin ravintola Savoyn kabinetissa 8. toukokuuta 1952. Paikalla olivat muun muassa vuorineuvos R. Erik Serlachius, työnantajain keskusliiton sosiaaliosaston johtaja Tapani Virkkunen, varatuomari Ukko Kivi-Koskinen ja Suomen Pankin osastopäällikkö Keijo Alho. SYT:n käytännön operaatioista vastasi vuoteen 1974 asti sen toiminnanjohtaja Osmo Kupiainen.

Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö muodostettiin kommunismin vastaiseksi "keskuselimeksi", jolla oli alussa vain yksi tarkoitus, alentaa vaivihkaa kommunistien hallitseman SKDL:n kannatusta. Myöhemmin toiseksi tarkoitukseksi tuli estää SKDL:n pääsy hallitukseen. Säätiön perustamisen syynä oli pelko siitä, että Suomi ajautuisi kansandemokratiaksi, jos viidennes suomalaisista äänestäisi jatkossakin SKDL:oa. Tuohon aikaan kommunisteja epäiltiin monenlaisista salahankkeista ja kumousaikeista kuten yrityksestä soluttautua armeijaan. Liikemiesten takaraivossa kummitteli Itä-Euroopan kansandemokratioiden syntyminen vain muutamaa vuotta aiemmin.

Jarkko Vesikansa toteaa aiemmin syksyllä väitelleen poliittisen historian tutkijan Mikko Majanderin tapaan, että pelko oli liioiteltu. Vähäväkiset kannattivat kyllä sankoin joukoin kommunisteja, mutta se ei ollut useinkaan mikään kannanotto neuvosto-Suomen puolesta.
Mutta ihan aiheetonta työnantajienkaan huoli ei ollut. Vuoden 1951 eduskuntavaaleihin SKP sai Kominformilta 874 000 dollarin tukipaketin, kolmanneksen koko maailmaan tarkoitetuista varoista.

Länsiraha meni SDP:lle

Yksi SYT:iin liittyvä myytti on sen saama rahoitus Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelulta CIA:lta. Jarkko Vesikansan mukaan tästä ei ole näyttöä. Säätiölle riitti sen kotimainen rahoitus, jota oli tarjolla miljoonia markkoja. Läntistä rahaa kyllä käytettiin Suomessa kommunismin vastustamiseen, mutta porvarien sijaan se kanavoitiin sosialidemokraateille, koska he olivat taistelun etulinjassa työpaikoilla ja työväen järjestöissä. SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen lupasi kyllä puolueen täyden tuen SYT:lle, mutta sen hallintoon sosialidemokraatit eivät halunneet osallistua, koska he eivät halunneet antaa kommunisteille mahdollisuutta syyttä SDP:tä veljeilystä porvarien kanssa. Säätiön hallituksessa istuivatkin elinkeinoelämän ja porvaripuolueiden edustajat. Vasta 1980-luvulla herraklubiin mahtui myös naisia, mutta silloin sen aika oli jo ohi.

Kommunistit tiesivät SYT:n toiminnasta melkein reaaliajassa. SKP:n keskuskomitean kansainvälinen osasto raportoi jo kesällä 1953 Moskovaan kapitalistien salajuonista, syyskuussa Työkansan Sanomat kirjoitti uusfasistisesta säätiöstä ja loppuvuodesta 1953 Vapaa Sana analysoi SYT:n toimintaa asiantuntevasti.

"Kavaltajien" rahat hukkaan

SYT:n ensimmäinen operaatio olivat vuoden 1954 eduskuntavaalit, joihin tarvittavan propagandan arvioitiin maksavan 7,9 miljoonaa markkaa. Kymmentä erilaista propagandalehtistä painettiin 400 000 kappaletta, kenttätyötä tuettiin ja lehdistölle tuotettiin artikkeleita. Turhaan. SKDL säilytti entiset 43 paikkaansa ja kommunistilehdistössä ilkuttiin, ettei "työväen kavaltajien" mahtava koneisto purrut. Vuonna 1958 SKDL sai 23,2 prosenttia äänistä ja nousi 50 kansanedustajalla Suomen suurimmaksi puolueeksi työnantajien miljoonapanostuksista huolimatta.

Kun pelkällä propagandalla kommunisteja ei kukistettu, tarvittiin myös sisäpiirin tietoa SKP:n toiminnasta ja kommunismin kannatuksen analyysiä. Ensimmäisestä vastasi SDP:n Veikko Puskala, joka myöhemmin ryhtyi käyttämään salanimeä Bror Eriksson. Hän oli aloittanut kommunistien vakoilun jo 1940-luvulla. Vuonna 1952 Puskalan toimintaa kritisoi SDP:n valistussihteeri Armas D. Siimes, Suvi-Anne Siimeksen isoisä. Vuonna 1959 Puskala katkaisi siteensä puolueeseensa, vei mennessään SDP:n tiedustelutoiminnan kortistot ja ryhtyi yksityisyrittäjäksi, SYT:n sivukonttoriksi, jota rahoittivat teollisuuspiirit. 1960-luvun alusta lähtien Puskalan raportit päätyivät myös presidentti Urho Kekkoselle.

Hauhia ja Lepola tietolähteinä

Veikko Puskala oli ammattimies ja menestyvä sellainen. Hänen ja SYT:n 1953 -1981 keräämä kortisto kommunisteista käsitti tuhansia nimiä. Jarkko Vesikansan arvion mukaan Puskalalla oli viisi tiedottajaa SKP:n sisäpiirin liepeillä. Heistä on tunnistettu SKP:n ay-toimitsija Veikko Hauhia ja SKDL:n kunnallisasiain sihteeri Jalo Lepola. Hauhian motiiviksi on arvioitu pettyminen kommunismiin Stalinia koskevien paljastusten jälkeen ja tieto veljen kuolemasta Stalinin terrorin uhrina. Lepolaa Puskala luonnehti eräässä raportissaan viinaan meneväksi mieheksi, joka ei humalassa tuntenut pidättyvyyttä puolueen asioista kertoessaan.

Suojelupoliisilla oli 1950-luvulla SKP:ssä vain piiritason tiedottajia, mutta Vesikansan mukaan 1970-luvulla todennäköisesti tiedottaja keskuskomiteasta. Kansan Uutiset raportoi Supon värväysyrityksistä jo helmikuussa 1958. SKP ei yrityksistään huolimatta päässyt puoluejohdon lähellä olevien myyrien jäljille.

Kenttäkoe Karkkilassa

Tieteellisesti kommunismin kannatusta analysoi muun muassa Suhdetutkimus Oy, joka pyrki hahmottelemaan tavallisen kommunistin profiilin keräämällä tietoa SKDL:n kannattajien elämänvaiheista, kotioloista, harrastuksista, heikkouksista, tunne-elämästä jne. Tutkimusten pohjalta SYT järjesti Karkkilassa vuonna 1955 "laboratoriokokeilun", jolla pyrittiin vähentämään kommunistien vaikutusvaltaa Högforsin tehtailla. Tehtaan johdon kanssa sovittiin henkilöstöpolitiikan ja tiedotustoiminnan kehittämisestä, poliittisten voimasuhteiden kartoittamisesta ja demarityöläisten värväämisestä muilta paikkakunnilta. Jo tammikuussa 1956 Työkansan Sanomat sai aiheen huomauttaa, että "eräs kapitalistien nykyisin paljon käyttämä työläisten ajatuksien muokkausväline on teollisuuslaitoksen työläisiään varten julkaisema tehdaslehti."

Laboratoriokokeilusta huolimatta SKDL menetti vasta 1960-luvun puolivälissä enemmistönsä Karkkilan valtuustossa. Vasemmistoliitto on edelleen Karkkilan ylivoimaisesti suurin puolue yli 35 prosentin kannatuksellaan. Vasta 1950-luvun lopulla porvarit alkoivat pohtia niiden syiden poistamista, jotka pitävät kommunismin kannatuksen Suomessa korkealla. Taustalla oli muun muassa sosiologi Erik Allardtin näkemys siitä, että kannatusta piti yllä kommunistien eristäminen muusta yhteiskunnasta. Syksyn 1960 kunnallisvaaleihin valmistauduttiinkin ajatuksella, että jokainen kokoomuksen kansallisseura ottaisi huoltotyön kohteeksi kommunistiperheen.

SKP:n hajotukseen kanavoitiin rahaa

Entistä massiivisemmasta kampanjasta huolimatta SKDL:n kannatus ei merkittävästi muuttunut myöskään vuonna 1962. Kannatusosuus väheni hieman, mutta äänimäärä lisääntyi yli 50 000:lla. Takaiskuja tuli muuallakin. Suuryritysten Kansan Uutisten ilmoitussaarto mureni vuonna 1959. Tosin Kansallis-Osake Pankki ryhtyi lehden ilmoittajaksi vasta 20 vuotta myöhemmin ja silloinkin johtokunnan äänestyspäätöksellä.

Kun porvarien propaganda ei tehonnut äänestäjiin, huomio kiinnittyi SKP:n hajottamiseen sisältä päin. Revisionismista oli raportoitu SDP:n tiedustelussa jo 1950-luvun lopulla, ja SYT ja Veikko Puskala kiinnittivät huomionsa Jarno Pennasen 1960-luvun alussa toimittamaan Tilanne-lehteen. Lehti sai SYT:ltä rahaa, mutta muun muassa sen näyttävään ulkoasuun viitaten SKP:n toimitsijat pystyivät kentällä todistelemaan Tilanteen saavan suurpääoman rahaa. Lehden merkitys jäi lopulta vähäiseksi, sen ympärille ei puolueoppositiota saatu syntymään.

Vuoden 1966 vaalien lähetessä alettiinkin voimistaa marxilais-leniniläistä puhdasoppisuutta. SKP:n jäsenille lähetettiin revisionismista varoittavia kirjeitä turkulaisten puoluejärjestöjen nimissä. Kirjeiden taustalla olivat tietenkin Veikko Puskala ja SYT. Ainakin vuonna 1969 SYT budjetoi SKP:n hajotustoimintaan 140 000 markkaa.

Beljakovin kumoushanke

1970-luvun alussa porvari nukkui todellakin huonosti, kuten Kom-teatterin kuuluisalla levyllä silloin todettiin. Kommunistien lisäksi uutena murheena oli SDP:n vasemmistosiipi. Nuordemarit nykyisen Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen johdolla puhuivat sosialismista ja marxilaisuudesta. Lisäksi Neuvostoliiton suurlähettiläällä Aleksei Beljakovilla oli omat kumoushankkeensa Suomessa. Marraskuussa 1970 Osmo Kupiainen esitteli presidentti Urho Kekkoselle SYT:n tiedustelutietoja Beljakovin SKP:n johdolle pitämästä esitelmästä. Sen mukaan Suomi oli kommunistisen liikkeen tärkein työkenttä kehitettäessä uutta sosialismiin siirtymisen muotoa. Kekkosen puututtua asiaan Beljakov sai lähteä Suomesta jo vuonna 1971.
Viimeinen rynnäkkö, viimeinen vaalivoitto

Taistolaisten liittoutuminen Neuvostoliiton kanssa oli uusi shokki porvareille. Jarkko Vesikansan mukaan taistolaisten merkitystä on kuitenkin yliarvioitu rajusti. Ylioppilaskuntien vaaleissa SOL ei koskaan ylittänyt 20 prosentin rajaa kun samaan aikaan kokoomuksen kannatus kouluneuvostovaaleissa oli lähes 50 prosenttia.
Elinkeinoelämä ryhtyi viimeiseen taistoon. Hieman hiipuneen SYT:n sijaan etulinjaan nousivat kesällä 1971 uusittu Taloudellinen Tiedotustoimisto Leif Fastin johdolla ja maaliskuussa 1974 perustettu EVA Max Jakobsonin johdolla. Veikko Puskalan epäiltiin tässä vaiheessa jo panevan tiedusteluraportteihinsa omiaan, mutta Kalevi Sorsan puoltolauseen jälkeen hänen rahoittamistaan jatkettiin. Tietoa jaettiin nyt TT:n kautta 1970-luvun lopulle asti.

Puskala jäi eläkkeelle 1978. Veikko Hauhia oli jäänyt eläkkeelle jo 1976, mutta tietoa SKP:stä tihkui vielä 1980-luvun alussa. SYT:n Osmo Kupiainen oli jäänyt eläkkeelle jo 1974.
Elinkeinoelämän viimeisestä kommunismin vastaisesta rynnäköstä huolimatta SKDL otti historiansa viimeisen vaalivoiton vuonna 1975. Se sai 18,9 prosentin kannatuksen ja 519 000 ääntä.
Vuonna 1981 porvarit saattoivat todeta taistelun kommunismia vastaan olevan voitettu, mutta vasta kaksi vuotta sen jälkeen SKDL menetti yhdeksän kansanedustajaa yhdessä rysäyksessä. Silloin SKDL sai enää 13,5 prosenttia äänistä.

Lähdeaineisto:
Kimmo Rentola: Niin kylmää, että polttaa
Jyrki Vesikansa: Salainen sisällissota

lauantai 24. lokakuuta 2009

Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944-1981


















Kapteeni Lallukka oli ollut Rajavartiolaitoksen palveluksessa vuodesta 1945 lähtien, joten hän pystyi kokeneena upseerina laatimaan asiantuntevan arvion loikkareiden ja loikkauksien mahdollisista motiiveista. Tehtävä ei kuulunut varsinaisesti rajamiehille, mutta heidän lausunnoillaan oli aina painoarvoa, sillä juuri he pääsivät tekemään loikkareista jatkotutkimuksia ajatellen tärkeät ensihavainnot. Vilho Forsell ja Pekka Tupitsin olivat reissussa rähjääntyneitä, joskaan eivät aivan uuvuksissa. Molemmilla oli muutaman päivän sänki sekä pieniä hiertymiä jaloissaan, joten maastossa kulku oli todennäköistä. Miehet kuulusteltiin erikseen, ja kertomukset pakomatkasta olivat samankaltaiset. Miehet siirrettiin Joensuun kautta Supon pääosastolle Helsinkiin. Heti kuulustelujen alussa suojelupoliisin etsiville selvisi, että kyseessä oli kaksi hyvin koulutettua nuorta ystävää, joilla todellakin oli vakaa halu päästä pois Neuvostoliitosta. Forsell oli isänpuolelta suomalainen ja äitinsä puolelta ruotsalainen. Kirjoittamaton sääntö oli, että rehelliselle suomalaissukuiselle loikkarille myönnettäisiin ainakin oleskelulupa ja hänet päästettäisiin toiseen maahan. Forsellin vanhemmat olivat tulleet Neuvosto-Karjalaan Kanadasta, joten tapauksen mahdollinen julkisuuteen pääseminen saattaisi herättää kiusallista huomiota myös Atlantin toisella puolella.

Tarkoissa kuulusteluissa ei saatu mitään selkeitä viitteitä siitä, että miehet olisivat olleet lähetettyjä tai muilla luvattomilla asioilla. Molemmat korostivat, etteivät he olleet syyllistyneet Neuvostoliitossa minkäänlaisiin rikoksiin. Asian korostaminen oli oivallinen veto, sillä neuvostoviranomaiset väittivät käytännössä aina loikkareiden tehneen mitä mielikuvituksellisimpia rikoksia kotimaassaan. Vilho Forsell ja Pekka Tupitsin tekivät periaatteessa kaiken oikein, kun he olivat päässeet Suomen puolelle, eikä heillä olisi pitänyt olla mitään hätää. Vilho Forsellin isä oli Ilmajoelta, ja äiti oli Elvi Matson puolestaan isänsä puolelta ruotsalainen.

Kesäkuun puolenvälin tarkkojen kuulustelujen ja heinäkuun alussa tapahtuneiden lisäkuulustelujen välisenä aikana neuvostoliittolaiset huomasivat loikkauksen. Heti juhannuksen jälkeen 26.6.1959 Suojärven alueen rajavaltuutettu eversti Balykov pyysi virkaveljeltään eversti Antti Seitamolta Forsellin ja Tupitsinin palauttamista. Balykov kertoi loikkarien olevan rikollisia ja kaksi päivä myöhemmin ilmapiiri oli hyvin kireä.
Ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva sai vieraan Tehtaankadulta 26.6. 1959. Lähetystösihteeri Grigori Golub kävi vaatimassa Forsellin ja Tupitsinin palauttamista. Samana päivänä poliisineuvos Kosti Vasa sai sähkeen Moskovasta. Siinä vaadittiin yksiselitteisesti kahden rikollisen eli Forsellin ja Tupitsinin kiinni ottamista.

Neuvostoliitto kiristi otettaan suorastaan ennätyksellisen kovaksi. Maan suurlähetystössä Helsingissä 10.7. pidetyllä lounaalla itse suurlähettiläs Aleksei Zaharov otti asian esille ulkoasiain ministeriön poliittisen osaston päällikön Jaakko Hallaman kanssa vaatien miesten palauttamista.
Presidentti Kekkosen päätöksellä Forsellin ja Tupitsinin kohtalo sinetöitiin valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa 16.7.1959, jolloin valiokunta päätti, ettei oleskelulupia voida myöntää. Forsellin ja Tupitsinin palautuspäätös ei ollut millään tavalla pakolaispolitiikkaa vaan ulkopolitiikkaa. Suojelupoliisi sai 17.7.1959, eli samana päivänä kun Yhdysvaltain suurlähettiläs tiedusteli asiasta, määräyksen passittaa miehet rajalle. Forsell oli raivoissaan. Presidentti Kekkoselle yksittäiset loikkarit oli uhka Suomen ja Neuvostoliiton suhteille.

Tyly 1960-luku

Vuosien 1949-1959 välillä Suomen puolelle pääsi Neuvostoliitosta 37 loikkaria. Heistä 21 palautettiin, mutta 15 henkilöä sai oleskeluluvan tai pääsi muuten pois Suomesta. Yksi eli Herman Treial kuoli Suomessa.

Reino Niemlä loikkasi Suomeen Sallassa 14.7.1960. Reino Niemelän loikkaustarina oli epäselvä. Suomalaiseksi hän itseään väitti ja suomeksi asiansa esitti. Kaarlo-isä oli syntynyt vuonna 1895 Vaasassa kuten myös äiti Lydia. Isä oli mennyt salatein Venäjälle vuonna 1913. Tämä kummastutti suomalaisia, sillä mitään tarvetta salaa menoon ei ollut, koska suuriruhtinaskunnalla ja Venäjällä oli vain tulliraja. Reino Niemelän henkilöhistoria oli mielenkiintoinen. Sotiin hän ei ollut osallistunut. Armeijan sijaan hän oli sotavuodet kuluttanut vankileirillä Ukrainassa ja Siperiassa. Kontupohjassa vuonna 1925 syntynyt Niemelä oli palannut Karjalaan vasta 1950-luvulla.

Niemelä oli Suomen puolelle tullessaan hyvässä kunnossa eikä vaikuttanut lainkaan väsyneeltä, vaikka kertoi kävelleensä metsiä pitkin 30 kilometriä. Miehen jalat olivat hyvässä kunnossa, ja jaloissa hänellä oli aivan uudet ja kiiltävät kumiset venäläiset upseerisaappaat. Pohjat olivat kulumattomat. Niemelä palautettiin Neuvostoliittoon 17.7.1960. Suomalaiset seurasivat kiinnostuneina neuvostoliittolaisten reaktioita, kun vastaanottajien mittapuun mukaan vakavaan rikokseen syyllistynyt mies palautettiin. Asevelvollisuutta hän ei kertomansa mukaan ollut suorittanut. Loikkaria ei saattanut yksikään vartiomies. Normaalisti luvattomaan rajanylitykseen syyllistyneitä vahti ainakin kaksi sotilasta.

Samaan aikaan kun suomalaiset tutkivat Niemelän tapausta, tuli toinen loikkari yli Värtsilässä. Hänen nimensä oli Aleksander Saltykov. Pohjois-Karjalan rajavartioston ensimmäisissä kuulusteluissa mies antoi vaikutelman, että hän oli todellakin tehnyt pitkän, kahden viikon kävelymatkan Aunuksesta Suomen rajalle. Tulija oli kerrassaan väsynyt, parta ajamatta, jalat rakoilla ja koko olemus likainen. Saltykov kertoi pakonsa syyksi kielteisen asenteensa kommunistista järjestelmää kohtaan ja jatkuvan henkisen painostuksen. Loikkarin kertomus vaikutti uskottavalta. Suojelupoliisin 1.8.1960 antama lausunto oli myönteinen. Ulkomaalaistoimisto oli eri mieltä. Sisäministeri Eemil Luukka ilmoitti 12.8.1960 allekirjoittamassaan kirjeessä, että vastoin ulkoasiainministeriön kantaa oleskelulupaa ei voida myöntää. Saltykov piti palauttaa mahdollisimman nopeasti Neuvostoliittoon.

Samaan aikaan Kekkonen punnersi sopivaa ratkaisua EFTA-asiassa, ja Neuvostoliiton päämies Nikita Hrustsov oli tulossa vierailulle presidentin 60-vuotispäivien kunniaksi. Yksittäiset loikkarijutut, josta neuvostoliittolaiset kaiken lisäksi olivat hyvin tietoisia, eivät saaneet häiritä tunnelmaa, Saltykov sai mennä.

Kaksi peräkkäistä loikkausta. Molemmat saattoivat olla aitoja. Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat kuitenkin etusijalla asioita ratkaistaessa. Saltykovin kohtalon jakoivat kaikki 1960-luvulla Suomeen yrittäneet ja kiinni saadut tulijat.

Lähdeaineisto:
Jussi Pekkarinen – Juha Pohjonen: Ei Armoa Suomen selkänahasta – Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944-1981 ISBN 951-1-19547-6

Hrustsov ja Suomi


















Hrustsov ei epäillyt Paasikiven vilpitöntä halua rakentaa Neuvostoliiton kanssa hyviä naapurisuhteita ja ottaa huomioon Neuvostoliiton strategiset edut eikä myöskään Kekkosen myönteistä suhtautumista maittemme ystävällisten suhteiden ja keskinäisen yhteistyön kehittämiseen. Hän ei ollut unohtanut Kekkosen osallistumista Stalinin hautajaisiin eikä Stalinin myönteisiä lausuntoja Kekkosesta, joka oli jo pääministerinä antanut viitteitä linjansa vilpittömyydestä ja johdonmukaisuudesta.

1950-luvun puolivälissä Neuvostoliiton Suomen-politiikkaa arvioitiin suuressa määrin Neuvostoliiton suurlähetystön, KGB:n residenttien ja Helsingissä olevan kaupallisen edustuston arvioiden pohjalta. Helsingissä työskenteli tuohon aikaan runsaslukuinen joukko kokeneita neuvostodiplomaatteja. Neuvostoliiton lähetystö ja KGB:n Suomessa oleva residentuura saivat ohjeet laajentaa toimintaansa Neuvostoliiton ja Suomen kehittämiseksi ja yhteyksien luomiseksi mahdollisimman moniin suomalaisiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin vaikuttajiin. Suurlähettiläämme ja aktiivisimpien diplomaattien ponnistelujen ansiosta solmimme suhteet Suomen kaikkien tärkeimpien poliittisten voimien johtohenkilöihin, kirjoittaa Vladimir Fjodorov.

Kaikkein merkittävimmät tapahtumat maittemme välisissä suhteissa tällä kaudella olivat vuonna 1955 allekirjoitettu sopimus Porkkalan vuokra-ajan päättymisestä ja siellä sijaitsevan sotilas- ja laivastotukikohdan lopettamisesta, ystävyys-, yhteistyö- ja avunatosopimuksen jatkaminen sekä Suomen liittyminen YK:hon ja Pohjoismaiden neuvostoon.
Hrustsov oli jo vuonna 1954 innostunut ajatuksesta sulkea Neuvostoliiton ulkomaiset sotilastukikohdat. Porkkalan suhteen kysymys ei ollut ainoastaan kansainvälisen jännityksen lieventämiseen tähtäävästä toiminnasta. Moskovassa arveltiin, että, että neuvostojoukkojen poistuminen Suomen alueelta olisi jälleen osoitus siitä, ettei Neuvostoliitolla ollut mitään vihamielisiä aikeita Suomessa.

Ystävällinen ja asiallinen suhtautuminen, jota neuvosto-osapuoli osoitti Suomea kohtaan Porkkalan luovutusta koskevissa neuvotteluissa ja sopimuksen allekirjoituksen yhteydessä, vakuutti Kekkosen siitä, ”ettei Suomen ja Neuvostoliiton välillä ole eikä tule olemaan mitään ongelmaa, olipa se suuri tai pieni, jota ei voitaisi ratkaista ystävällismielisissä neuvotteluissa keskinäisen luottamuksen pohjalta ja kummankin osapuolen edut huomioon ottaen”.

Porkkalan palauttaminen ei saanut kovin suurta tukea Neuvostoliitossa. Vihamielisyys, fanaattisuus ja epäluottamuksen lietsominen itäistä naapuria kohtaan täyttivät tuohon aikaan monen suomalaislehden sivut. Välistä Porkkalan palauttaminen tulkittiin jopa Neuvostoliiton heikkouden osoitukseksi. Samalla tavalla tapahtumaa arvioitiin myöskin joissakin Moskovan poliittisissa ja sotilaspiireissä.

Arkistolähteet vakuuttavasti osoittavat, että Yhdysvallat ja Iso-Britannia kävivät tuohon aikaan Neuvostoliittoa vastaan ”hiljaista sotaa”, joka ulottui myös Suomen alueelle. Yhdysvalloissa pohdittiin vuoden 1945 lopusta lähtien kaikkein korkeimmalla tasolla suunnitelmia Neuvostoliiton tuhoamiseksi. Neuvostoliiton sotilastiedustelun hallussa oli runsaasti yksityiskohtaisia tietoja amerikkalaisten toiminnasta Lapissa. Moskovassa oltiin ymmällään. Eikö Suomen hallitus ollut tietoinen siitä, mitä maan alueella tapahtui? Se, ettei Suomen johto pystynyt omalla alueellaan valvomaan Yhdysvaltain ja Naton toimintaa, oli selvä osoitus yya:n jatkamisen välttämättömyydestä mutta samalla myös siitä, että Suomen sisäpoliittista kehitystä oli syytä tarkasti pitää silmällä, kirjoittaa Vladimir Fjodorov.

Vuoden 1956 alussa, presidentinvaalien edellä, kysymys tulevasta valtionpäämiehestä nousi erityisen keskeiseksi. Hrustsov päätti, että Neuvostoliiton on käytettävä kaikki vaikutusvaltansa tukeakseen ensin Paasikiven, sitten Urho Kekkosen ehdokkuutta. Niin tehtiinkin, kirjoittaa Fjodorov.
Vuonna 1957 Hrustsovin ja Bulganin Suomen vierailun aikana Hrustsov ja Kekkonen tutustuivat henkilökohtaisesti toisiinsa. Aivan erityiseksi ongelmaksi vierailun valmistelussa nousi ohjelman kohta, johon oli merkitty saunominen. Kun vierailuohjelmaa käsiteltiin NKP:n johdossa, sauna herätti keskustelua. Hrustsov suhtautui ajatukseen epäluuloisesti. Sopiko nyt oikein, että alaston mies edusti suurvaltaa jonkun toisen alastoman, sitä paitsi aivan eri maailman edustajan seurassa? Lopulta uteliaisuus voitti, Hrustsov antoi suostumuksensa ja saunominen onnistui yli odotusten. Matka teki Hrustsoviin suuren vaikutuksen. Suomessa isäntien ja kaikkien muidenkin yhteiskuntakerrosten osoittama lämpö ja ystävällinen suhtautuminen ylittivät kaikki odotukset. Yleisön runsaslukuisuus ja ystävällisyys herättivät paitsi Hrustsovin myös hänen seuralaistensa huomion.

Hrutsov muistutti, että Kekkonen oli valittu presidentiksi vain yhden äänen enemmistöllä, ja arveli, että apu voisi vahvistaa hänen asemiaan. Kekkosen toiveet ja vetoomukset kaupan ja muiden yhteistyömuotojen alueella otettiin säännöllisesti huomioon, mukaan lukien Suomen halu liittyä Euroopan talousliittoihin. Hrustsov sanoi: ”Niin kauan kuin Kekkonen on Suomen johdossa, luotamme Suomeen silmät suljettuina”.

Suomelle mahdollisimman edullisten Neuvostoliiton-suhteiden ylläpitämiseksi Kekkonen valitsi taktiikakseen ”henkilökohtaisen diplomatian”. Enemmän kuin diplomaattien taitavuuteen hän perusti luottamuksensa ”henkilökohtaisiin tekijöihin”.

Lähdeaineisto:
Vladimir Fjodorov: NKP:n Suomen osastolla 1954-1989

perjantai 23. lokakuuta 2009

Ratkaisu 1956 ja K-linja















Nikita Hrustsov oli Kekkosen kuningastien tärkein siloittelija. Porkkalan palautus oli Kekkosen presidentinvalinnan turvaamisen ensimmäinen vaihe. Vuoden 1956 helmikuussa käyty valitsijamiesten vaali oli tosin hyvin täpärä, mutta nykytiedon perusteella Kekkonen saattoi silti olla varma kolmannen kierroksen lopputuloksesta. Sitä oli edeltänyt NKP:n keskuskomitean nimissä SKDL/SKP:n valitsijamiesryhmälle tullut määräys jakaa äänet toisella kierroksella Fagerholmille ja Kekkoselle Paasikiven pudottamiseksi pelistä. Operaation toteuttivat Kustaa Vilkuna ja Viktor Vladimirov.

Urho Kekkonen oli varhain oivaltanut, että Neuvostoliiton ”valtionjärki” toteutui ”puolueen linjalla”. Hän toimi täysin tietoisesti ”Suomen valtion” nimissä pääministerin ja myöhemmin presidentin virkavastuin NKP:n keskuskomitean apparaatin kanssa. Hänen lähimmät yhteistyötahonsa vastapuolella edustivat puolueen salaista tiedustelujärjestelmää, mutta esiintyivät ”neuvostovaltion” nimissä. Mikäli arvioisimme Kekkosen leirin yhteistoimintaa valtiollisin kriteerein ja tunnuksin, sen näyttäytyisi ”valtiopetoksena”. Kekkosen partnerit olivat Neuvostoliiton valtiollisia johtajia, ja Suomessa toimineet NKP:n keskuskomitean työntekijät ”neuvostovirkamiehiä” ja ”neuvostodiplomaatteja”. Sen vuoksi Kekkosen ja NKP:n keskuskomitea personaalisuhdetta ei voinut olla olemassakaan. Fiktiivisen asetelman säilyttämiseksi kumpikin yhteistyöosapuoli teki vuosikymmenien aikana paljon työtä, jonka käytännön tulokset muokattiin jo vuonna 1956 melkeinpä poliittiseksi taiteeksi. Kulissien rakentajana kunnostautui Viktor Vladimirov.

Paasikiven otteen herpaantuessa presidentti Kekkonen saattoi vapautuneesti – valtiosäännön muodoista piittaamatta – rakentaa yhteistyötä NKP:n keskuskomitean kanssa pysyväksi instituutioksi. Salaisimmat KGB-yhteydenpidot Kekkosen perhedynastian piirissä toteutettiin presidentin pojan Matti Kekkosen kotona. Kekkonen ryhtyi ohjailemaan neuvostolehdistönkirjoituksia tarkoituksenaan tällä tavoin vaikuttaa Suomen sisäpolitiikkaan. NKP:n keskuskomitean virallinen äänenkannattaja Pravda ja hallituksen lehti Izvestija olivat Kekkosen äänenkannattajia. Niissä julkaistiin Kekkosen hyväksymiä mutta myös hänen organisoimiaan kirjoituksia, joilla ohjattiin Suomen sisäpoliittista keskustelua tai estettiin se, mustattiin Kekkosen vastustajia ja nostettiin hänen kannattajiaan.

K-linjan synty

K-linja alkoi hahmottua Urho Kekkosen mielessä 40-luvun alussa, jatkosodan vielä kestäessä. Tarvittiin uutta politiikkaa ja radikaalia sisä- ja talouspolitiikkaa. Maalaisliitossa Kekkonen taisteli pitkään lähes yksin, Mutta 40-luvun lopulla hänellä oli jo vankkumattomia tukijoita: Korsimo, Kleemola, Kuuskoski, Karjalainen. Hyvällä syyllä voitiin puhua k-klaanista, vaikka harvat tuon piirin olemassaolosta silloin vielä tiesivät. Seuraan kuuluivat myös Kaarlo ja Kustaa. He olivat myös k-miehiä, vaikka heidän sukunimensä ei K:lla alkanutkaan. Hillilä ja Vilkuna olivat jo aikaisemmin kiinteästi Kekkosen lähipiirissä silloin, kun maalaisliiton sodanjälkeistä politiikkaa hahmoteltiin. Vastassa K-linjalla oli Kalliokoski, Koivisto, Kukkonen ja Tarkkanen.

Kalliokoski erosi Maalaisliiton puheenjohtajan tehtävästä ja hänen seuraajakseen valittiin Sukselainen 124 äänellä. Vastaehdokkaana oli Vilhula, joka sai 85 ääntä. Maalaisliiton 50-luvun kehityksen kannalta tärkeä Sotkamon puoluekokous pidettiin kesäkuussa 1952. Etelä-Pohjanmaan Kustaa Tiitu ehdotti professori Sukselaisen valitsemista edelleen puolueen puheenjohtajaksi. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.
Toisin kävi puoluesihteerivaalissa. Linjat iskivät vastakkain mutta hillitymmin kuin eräissä aikaisemmissa puoluekokouksissa. Puoluesihteerin tointa muutaman vuoden hoitanut Martti Miettunen oli pyytänyt vapautusta eduskuntatyön vuoksi. Korsimo oli ollut jo toista vuotta vt. puoluesihteerinä. Tiedettiin, mitä linjaa Korsimo edusti. Tiedettiin myös että puolueen vanhoillinen siipi halusi paikalle oman miehensä. Korsimo voitti äänestyksessä Virolaisen äänin 200-119.

Kekkosen, Tuomiojan ja Auran ystävyyden katkeaminen oli yksi 50-luvun alun poliittisen taistelun seurauksia. Teuvo Aura ja Sakari Tuomioja olivat talousmiehiä. Heidän kauttaan Kekkonen piti yhteyttä talouselämän piireihin. Kuvaavaa Kekkosen ja k-linjan toiminnalle oli se tapa, jolla Kekkosen kolmas hallitus kaadettiin tai annettiin kaatua. Kun asiat eivät ottaneet luistaakseen, etsittiin sopiva kanto, johon hallitusreki voitiin ajaa kumoon.

Tuomiojan ja Auran toimiessa kätilöinä sosiaalidemokraatit ja kokoomus neuvottelivat syyskesällä 1953 salaisen sopimuksen ennenaikaisiin vaaleihin menosta: Kekkonen syrjään, maalaisliitolle sopiva vaalitappio ja sosiaalidemokraatit sekä kokoomus hallitusyhteistyöhön Tuomiojan johdolla.
Talvivaalit 1954 käytiin ennennäkemättömän rajuina. Sosiaalidemokraattien johtava vaalitunnus oli ”Maalaisliitto on murskattava”. Kekkonen ja Korsimo olivat parhaassa vedossaan. Kekkonen piti kolmen kuukauden aikana yli 200 puhetta, parhaimmillaan kolme neljä puhetta päivässä. Toukokuussa 1954 muodostettiin Ralf Törngrenin johdolla maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien hallitus. Pääministeri Törngrenin ollessa lomalla alkoivat Kekkonen ja sosiaalidemokraatit neuvottelut uuden hallituksen muodostamisesta. Kun tiedot hallitusryhmien sisäisistä neuvotteluista tihkuivat julkisuuteen, aloitti oikeistolehdistö rajun hyökkäyksen. Kokoomuksen puheenjohtaja Salminen varoitti vakavasti Törngrenin hallituksen kaatamisesta. Taistelussaan Kekkosta ja k-linjaa vastaan kokoomus löysi nyt vanhan tutun liittolaisen: maalaisliiton vakavaraisen tuottajasiiven.

Kekkosen viidettä hallitusta vastaan alkoi sataa myrkkynuolia eri puolilta pidetyissä MTK:n ja maalaisliiton kokouksissa. Kokoomus, molemmat kansanpuolueet ja muutama kommunisti äänesti valtalain kiireellisyyttä vastaan. Välittömästi äänestyksen jälkeen Kekkonen kävi jättämässä hallituksen eroanomuksensa Paasikivelle. Paasikivi pani Kekkosen peruuttamaan hallituksen eronpyynnön. Kuuman syksyn 1954 tapahtumiin kuului korkean tason paikan vaihdos. Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja pyysi vapautusta tehtävistään ja siirtoa suurlähettilääksi Lontooseen. Se oli koviin talvivaaleihin johtaneen tapahtumasarjan jälkinäytös.

Vuonna 1955 Kekkosen parjaus kiihtyi äärimmilleen. Kokoomus oli perustanut salaisen toimiston häväistyskampanjaa hoitamaan. Tunnetuiksi tulivat Helsingistä maakuntiin lähetetyt ns. lauantaikirjeet. Niiden tehtävänä oli mustata ja levittää huhuja maalaisliiton presidenttiehdokkaasta. Sitkeä K-linja oli päätetty kaataa keinosta piittaamatta. Uusia Schaumanneja manattiin esiin ”isänmaata pelastamaan”. Katkeroituneet veteraanitalonpojat yhtyivät Kekkosen parjaajiin.

Urho Kekkosen valinta presidentiksi sai useamman tuntemaan olonsa tukalaksi. Sen kokivat hänen vannoutuneet julkiset vastustajat ja monet taka-alalle jätetyt ja jääneet henkilöt. Maalaisliiton puoluevaltuuskunnalle esitettiin joulukuun 10. päivänä 1956 kaksi ulkopoliittista alustusta. Ensimmäisen esitti ylijohtaja Veikko Vennamo ja toisen ulkoministeri Johannes Virolainen. Vennamo totesi, että meillä on kaksi mahdollisuutta. Joko ollaan kokonaan puolueettomia tai kuulutaan länteen; sydämemme on lännessä, oli Vennamon resepti. Vennamon puheenvuoro sai voimakkaan arvostelun. Veikko Vennamon tie maalaisliitossa alkoi kääntyä vastamäkeen jo Nivalan puoluekokouksessa puolta vuotta aikaisemmin. Hän oli siellä asettunut puheenjohtajakandidaatiksi V.J. Sukselaista vastaan. Sukselainen voitti äänestyksen numeroin 731-101. Ulkoministeri Johannes Virolainen piti alustuksen Vennamon aiheuttaman kuohunnan jälkeen.

Lähdeaineisto:
Hannu Rautkallio: Laboratorio Suomi Kekkonen ja KGB 1944-1962 ISBN-0-21442-6
Paavo Kähkölä, Hannu Lehtilä, Toivo Pihlajaniemi, Sauli Pyyluoma: Suomi K-linjalla ISBN 951-1-01307-6
Jouko Loikkanen: K-linja