Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944-1981

Kapteeni Lallukka oli ollut Rajavartiolaitoksen palveluksessa vuodesta 1945 lähtien, joten hän pystyi kokeneena upseerina laatimaan asiantuntevan arvion loikkareiden ja loikkauksien mahdollisista motiiveista. Tehtävä ei kuulunut varsinaisesti rajamiehille, mutta heidän lausunnoillaan oli aina painoarvoa, sillä juuri he pääsivät tekemään loikkareista jatkotutkimuksia ajatellen tärkeät ensihavainnot. Vilho Forsell ja Pekka Tupitsin olivat reissussa rähjääntyneitä, joskaan eivät aivan uuvuksissa. Molemmilla oli muutaman päivän sänki sekä pieniä hiertymiä jaloissaan, joten maastossa kulku oli todennäköistä. Miehet kuulusteltiin erikseen, ja kertomukset pakomatkasta olivat samankaltaiset. Miehet siirrettiin Joensuun kautta Supon pääosastolle Helsinkiin. Heti kuulustelujen alussa suojelupoliisin etsiville selvisi, että kyseessä oli kaksi hyvin koulutettua nuorta ystävää, joilla todellakin oli vakaa halu päästä pois Neuvostoliitosta. Forsell oli isänpuolelta suomalainen ja äitinsä puolelta ruotsalainen. Kirjoittamaton sääntö oli, että rehelliselle suomalaissukuiselle loikkarille myönnettäisiin ainakin oleskelulupa ja hänet päästettäisiin toiseen maahan. Forsellin vanhemmat olivat tulleet Neuvosto-Karjalaan Kanadasta, joten tapauksen mahdollinen julkisuuteen pääseminen saattaisi herättää kiusallista huomiota myös Atlantin toisella puolella.

Tarkoissa kuulusteluissa ei saatu mitään selkeitä viitteitä siitä, että miehet olisivat olleet lähetettyjä tai muilla luvattomilla asioilla. Molemmat korostivat, etteivät he olleet syyllistyneet Neuvostoliitossa minkäänlaisiin rikoksiin. Asian korostaminen oli oivallinen veto, sillä neuvostoviranomaiset väittivät käytännössä aina loikkareiden tehneen mitä mielikuvituksellisimpia rikoksia kotimaassaan. Vilho Forsell ja Pekka Tupitsin tekivät periaatteessa kaiken oikein, kun he olivat päässeet Suomen puolelle, eikä heillä olisi pitänyt olla mitään hätää. Vilho Forsellin isä oli Ilmajoelta, ja äiti oli Elvi Matson puolestaan isänsä puolelta ruotsalainen.

Kesäkuun puolenvälin tarkkojen kuulustelujen ja heinäkuun alussa tapahtuneiden lisäkuulustelujen välisenä aikana neuvostoliittolaiset huomasivat loikkauksen. Heti juhannuksen jälkeen 26.6.1959 Suojärven alueen rajavaltuutettu eversti Balykov pyysi virkaveljeltään eversti Antti Seitamolta Forsellin ja Tupitsinin palauttamista. Balykov kertoi loikkarien olevan rikollisia ja kaksi päivä myöhemmin ilmapiiri oli hyvin kireä.
Ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva sai vieraan Tehtaankadulta 26.6. 1959. Lähetystösihteeri Grigori Golub kävi vaatimassa Forsellin ja Tupitsinin palauttamista. Samana päivänä poliisineuvos Kosti Vasa sai sähkeen Moskovasta. Siinä vaadittiin yksiselitteisesti kahden rikollisen eli Forsellin ja Tupitsinin kiinni ottamista.

Neuvostoliitto kiristi otettaan suorastaan ennätyksellisen kovaksi. Maan suurlähetystössä Helsingissä 10.7. pidetyllä lounaalla itse suurlähettiläs Aleksei Zaharov otti asian esille ulkoasiain ministeriön poliittisen osaston päällikön Jaakko Hallaman kanssa vaatien miesten palauttamista.
Presidentti Kekkosen päätöksellä Forsellin ja Tupitsinin kohtalo sinetöitiin valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa 16.7.1959, jolloin valiokunta päätti, ettei oleskelulupia voida myöntää. Forsellin ja Tupitsinin palautuspäätös ei ollut millään tavalla pakolaispolitiikkaa vaan ulkopolitiikkaa. Suojelupoliisi sai 17.7.1959, eli samana päivänä kun Yhdysvaltain suurlähettiläs tiedusteli asiasta, määräyksen passittaa miehet rajalle. Forsell oli raivoissaan. Presidentti Kekkoselle yksittäiset loikkarit oli uhka Suomen ja Neuvostoliiton suhteille.

Tyly 1960-luku

Vuosien 1949-1959 välillä Suomen puolelle pääsi Neuvostoliitosta 37 loikkaria. Heistä 21 palautettiin, mutta 15 henkilöä sai oleskeluluvan tai pääsi muuten pois Suomesta. Yksi eli Herman Treial kuoli Suomessa.

Reino Niemlä loikkasi Suomeen Sallassa 14.7.1960. Reino Niemelän loikkaustarina oli epäselvä. Suomalaiseksi hän itseään väitti ja suomeksi asiansa esitti. Kaarlo-isä oli syntynyt vuonna 1895 Vaasassa kuten myös äiti Lydia. Isä oli mennyt salatein Venäjälle vuonna 1913. Tämä kummastutti suomalaisia, sillä mitään tarvetta salaa menoon ei ollut, koska suuriruhtinaskunnalla ja Venäjällä oli vain tulliraja. Reino Niemelän henkilöhistoria oli mielenkiintoinen. Sotiin hän ei ollut osallistunut. Armeijan sijaan hän oli sotavuodet kuluttanut vankileirillä Ukrainassa ja Siperiassa. Kontupohjassa vuonna 1925 syntynyt Niemelä oli palannut Karjalaan vasta 1950-luvulla.

Niemelä oli Suomen puolelle tullessaan hyvässä kunnossa eikä vaikuttanut lainkaan väsyneeltä, vaikka kertoi kävelleensä metsiä pitkin 30 kilometriä. Miehen jalat olivat hyvässä kunnossa, ja jaloissa hänellä oli aivan uudet ja kiiltävät kumiset venäläiset upseerisaappaat. Pohjat olivat kulumattomat. Niemelä palautettiin Neuvostoliittoon 17.7.1960. Suomalaiset seurasivat kiinnostuneina neuvostoliittolaisten reaktioita, kun vastaanottajien mittapuun mukaan vakavaan rikokseen syyllistynyt mies palautettiin. Asevelvollisuutta hän ei kertomansa mukaan ollut suorittanut. Loikkaria ei saattanut yksikään vartiomies. Normaalisti luvattomaan rajanylitykseen syyllistyneitä vahti ainakin kaksi sotilasta.

Samaan aikaan kun suomalaiset tutkivat Niemelän tapausta, tuli toinen loikkari yli Värtsilässä. Hänen nimensä oli Aleksander Saltykov. Pohjois-Karjalan rajavartioston ensimmäisissä kuulusteluissa mies antoi vaikutelman, että hän oli todellakin tehnyt pitkän, kahden viikon kävelymatkan Aunuksesta Suomen rajalle. Tulija oli kerrassaan väsynyt, parta ajamatta, jalat rakoilla ja koko olemus likainen. Saltykov kertoi pakonsa syyksi kielteisen asenteensa kommunistista järjestelmää kohtaan ja jatkuvan henkisen painostuksen. Loikkarin kertomus vaikutti uskottavalta. Suojelupoliisin 1.8.1960 antama lausunto oli myönteinen. Ulkomaalaistoimisto oli eri mieltä. Sisäministeri Eemil Luukka ilmoitti 12.8.1960 allekirjoittamassaan kirjeessä, että vastoin ulkoasiainministeriön kantaa oleskelulupaa ei voida myöntää. Saltykov piti palauttaa mahdollisimman nopeasti Neuvostoliittoon.

Samaan aikaan Kekkonen punnersi sopivaa ratkaisua EFTA-asiassa, ja Neuvostoliiton päämies Nikita Hrustsov oli tulossa vierailulle presidentin 60-vuotispäivien kunniaksi. Yksittäiset loikkarijutut, josta neuvostoliittolaiset kaiken lisäksi olivat hyvin tietoisia, eivät saaneet häiritä tunnelmaa, Saltykov sai mennä.

Kaksi peräkkäistä loikkausta. Molemmat saattoivat olla aitoja. Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat kuitenkin etusijalla asioita ratkaistaessa. Saltykovin kohtalon jakoivat kaikki 1960-luvulla Suomeen yrittäneet ja kiinni saadut tulijat.

Lähdeaineisto:
Jussi Pekkarinen – Juha Pohjonen: Ei Armoa Suomen selkänahasta – Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944-1981 ISBN 951-1-19547-6