Järkyttynyt Leskinen lukee: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen...
Urho Kekkonen valittiin tasavallan presidentiksi myöhään illalla 15.2.1956 yhden äänen enemmistöllä kolmannella kierroksella. Kekkonen oli arvellut, että valitsijamiesvaalin tulos mahdollisti voiton, kunhan pidettäisiin Paasikivi ulkona vaalista ja Fagerholm mukana, hankittaisiin vähintään seitsemän lisä-ääntä omien ja SKDL:n lisäksi sekä vakuutettaisiin KGB siitä, että nuo äänet löytyisivät, jolloin se ryhtyisi käännyttämään Neuvostoliittoa Paasikiven takaa Kekkosen taakse eli SKDL:n äänet varmistuisivat.
Puuttuvat äänet arveltiin saatavan RKP:n viljelijäsiiveltä ja kansapuolueelta. Jos kolmannelle kierrokselle Kekkosen vastaehdokkaaksi tulisi Fagerholm, olisi mahdollista saada kokoomukseltakin joitakin ääniä, arveltiin. Kansanpuoluetta kosittiin, mutta niin tekivät Kokoomus ja SDP:kin. Varmuutta ei saatu, mutta sentään tieto siitä, että Rydmanin valitsijamiesten enemmistö piti Kekkosta parempana kuin Fagerholmia. RKP:ssä Kekkosta tuki puolueen uusi puheenjohtaja Ersnt von Born, ja muutaman valitsijamiehen tukeen arveltiin voitavan luottaa.
Sukselaisen tarjous kokoomukselle hallitusyhteistyöstä Kekkosen valinnan hintana ei ottanut lainkaan tulta. Kokoomuksessa oli heti valitsijamiesvaalien tuloksen selvittyä ryhdytty etsimään kompromissiehdokasta, joka kykenisi lyömään Kekkosen. Sekä Uusi Suomi että Helsingin Sanomat kehottivat hakemaan ”sivulta päin mustaa hevosta, josta sosiaalidemokraatit ja pienemmät puolueet voisivat sopia”.
Kokoomus kiinnostui nyt Paasikivestä. Huhut vanhan presidentin kiinnostuksesta kulkivat. Kaarlo Tetri kirjoitti Kekkoselle lokakuussa 1955 Alli Paasikiven pitäneen ”ennenkuulumattomana hävyttömyytenä”, ettei kokoomus ollut edes kysynyt asiaa Juholta, joka sentään oli ”lääkärien mielestä fysiikaltaan vasta 65-vuotias” Tetri päättelikin, ettei ” se ole yksinomaan Alli, joka ei vielä haluaisi muuttaa Taka-Töölöön”. Samaa vahvisti Wuori paria viikkoa myöhemmin: vaikka Paasikivi piti suomalaisia hulluina, elleivät valitse Kekkosta, niin ei hänkään ehkä voisi 90 prosentin vaatiessa voisi kieltäytyä jatkamasta ainakin paria vuotta.
Paasikiven kasvava kiinnostus oli sikäli vakavaa Kekkosen kannalta, että tämä oli Neuvostoliiton ykkösehdokas, mikä tarkoitti SKDL:n tukea tiukan paikan tullen. Myös Tannerista liikkui huhuja. Sekä Leskisen että taipumattomien maalaisliittolaisten Tarkkasen ja Vilhulan tiedettiin ajavan häntä. Nekin huhut olivat Kekkoselle ikäviä, koska ne hermostuttivat venäläisiä ja vahvistivat Paasikiven mahdollisuuksia, koska näille tärkeintä oli turvata ”ulkopoliittisesti myönteinen ratkaisu”.
Kekkonen olisi kyllä ollut toiseksi paras, KGB:n toiveissa ehkä ykkönenkin, koska tiedustelupalveluorganisaatiota houkutti ajatus saada lävitse mies, jonka kanssa sillä oli luottamukselliset suhteet. KGB piti Kekkosen leiriä lämpimänä, vaikka olikin virallisesti mukana Paasikiven valintaan tähdänneissä neuvonpidoissa.
SKDL:n tuki riippui venäläisistä. Kekkosen, vaalien voitokkaan porvarin, tukeminen ei kuitenkaan ollut SKDL:lle lainkaan ongelmatonta ajatellen sosiaalidemokraattien kanssa työpaikoilla käytävää kilpailua. SKDL etsiskelikin uutta ”työväen yhteistä ehdokasta”. Vaikka Kekkoselle viestitettiin vihreästä valosta NKP:ssa SKP:n kautta, hän kuuli myös uusia ”ystävyyspolitiikkaa kannatavia” sosiaalidemokraatteja tarjoiltavan SKDL:lle.
Valintakokouksen lähestyessä sekä suomalaisten että venäläisten kommunistien pohdinnat kuumenivat, SKP:n vahvojen naisten Hertta Kuusisen ja Inkeri Lehtisen muistio politbyroolle 8.2.1956 piti yhä Paasikiveä ykkössuosikkina. Neuvostoliiton ulkoministeriö oli samaa mieltä ja arvioi, että maalaisliiton oli luovuttava Kekkosesta ja liityttävä Paasikiven kannattajiin. Se olisi hyvä asia, sillä Suomen ulkopolitiikan jatkuvuus eikä Kekkosen epäonnistumiseen liittyviä riskejä tarvitsisi ottaa.
Hrutsevin ratkaisu
Toisin kävi. Joka tapauksessa viimeisellä viikolla ennen valitsijamieskokousta Neuvostoliitto siirsi tukensa Paasikiveltä Kekkoselle. Vilkuna vakuutti Vladimiroville 11.2., että Kekkonen voittaisi, mikäli SKDL luopuisi Paasikivestä ja varmistaisi Kekkosen ja Fagerholmin pääsyn kolmannelle kierrokselle. Vladimirov ei voinut luvata mitään, vaikka oli tunnustautunutkin Kekkosen mieheksi. Kekkonen ja Kotov tapasivat 12.2. Kekkonen ja Vilkuna saivat KGB:n miehet vakuuttuneiksi siitä, että Kekkosen tukemisen riski kannattaisi ottaa. Hrutsev päätti 13.2.1956 KGB:n esityksestä suostua Kekkoseen. Kekkonen oli siis Hrutsevin valinta. Illalla 14.2. KGB:n edustajat saattoivat näyttää Ville Pessille ja Hertta Kuusiselle Molotovin allekirjoittaman sähkeen, jossa kehotettiin kommunisteja luopumaan Paasikiven tukemisesta ja auttamaan Kekkonen kolmannelle kierrokselle – se tapahtuisi jakamalla äänet. Keskiyöllä Vilkuna vakuutti Vladimiroville, että tarvittavat seitsemän ääntä olivat koossa.
Kello 15 alkaneella ensimmäisellä kierroksella jokainen äänesti omaansa. RKP:n valitsijat olivat Kaitilan ehdotuksesta päättäneet kääntyä Paasikiven puoleen pyytääkseen häntä ehdokkaaksi. Presidentille uskoteltiin myös SKDL:n tukevan uudelleenvalintaa. Paasikivi piti kuitenkin välttämättömänä maalaisliiton kannatusta. Siihen ehtoon kaatui Paasikiven ehdokkuus. SDP:n ryhmä – Tanner, Leskinen ja Skog tarttui nyt Paasikivi korttiin. Hän ei suostunut, jos kohta ei kieltäytynytkään. SKDL oli jo ensimmäisen äänestyksen jälkeen päättänyt kantansa. Kuusisen ehdotuksesta päätettiin, ettei Paasikiveä kannatettaisi, vaan äänet jaetaan Fagerholmin ja Kekkosen kesken ja loppuehdokas olisi Kekkonen.
Toisen kierroksen äänet jakaantuivat siten, että Fagerholm sai 114 ääntä, Kekkonen 102 ja Paasikivi 84 ääntä. Vanha presidentti oli harkitsemattomasti suostunut huonosti harkittuun pyyntöön ja oli nolossa asemassa. SKDL:n ”petos” aiheutti valtavan kiihtymyksen. Sen vallassa kokoomuksen ja RKP:n Kekkosta kannattavia taipui ryhmäpäätöksiin ja Fagerholmin taakse. Kokoomuksessa tällaisia oli ehkä kolme, RKP:ssä viisi. Vain Verner Korsbäck pysyi Kekkosen kannalla.
Kolmas kierros käyntiin, ja Leskinen luki 151 kertaa Kekkosen nimen. Kekkonen katkaisi aplodit heti alkuunsa mutta ei malttanut olla kiusoittelematta Leskistä, joka oli juuri pitänyt ”elämänsä parhaan puheen”.
Lähdeaineisto:
Kari Hokkanen: Kekkosen maalaisliitto 1950-1962 Maalaisliitto Keskustan historia 4 ISBN 951-1-18339-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti