Kommunistit, Kekkonen ja Kreml

Kekkosen presidenttikauden alusta Suomen poliittiseen elämään alkoi kaikessa hiljaisuudessa yhä voimakkaammin vaikuttaa se, että suojelupoliisi sai useita korkeatasoisia ja yhden huippuluokan tietolähteen SKP:n sisältä. Tiedustelutiedot SKP:stä olivat toki siihenkin saakka vaikuttaneet vahvasti moneen poliittiseen ratkaisuun, mutta niissä oli ollut kysymys luulosta ja huhusta yhtä usein ellei useaminkin kuin tiedosta. Nyt tilanne muuttui.

Ilmapiiri Suomen kommunistisen puolueen palkollisten piirissä kävi 1950-luvun puoliväliin mennessä yhä epävarmemmaksi. Stalinin kuoleman jälkeen paljastui aluksi vaivihkaa ja sisäpiirissä, että hänen terrorinsa uhrit olivatkin olleet syyttömiä. Aatteellista hämmennystä syvensi Suomen tilanteen vakiintuminen ja valtiollisten idänsuhteiden lujittuminen.
Murros auttoi suojelupoliisin tiedustelun läpimurtoon SKP:ssä. Vuosina 1954-56 oli siis rinnakkain meneillään kolme toisiinsa kytkeytynyttä poliittista prosessia: kamppailu presidentin paikasta, vakoilujutut ja tämä tiedustelun läpimurto.

Alkuvaiheessa suojelupoliisi ei tosin ehtinyt eikä rohjennut juurikaan välittää venäläisistä. Tärkeintä oli päästä äkkiä selville heidän suomalaisten asiakkaidensa aikeista. Mutta valvonnan olosuhteet olivat toiset kuin sodan aikana ja sitä ennen. Kommunistien toiminta pysyi laillisena eikä uudella turvallisuuspoliisilla ollut mahdollisuuksia eikä valtuuksia pidätyksiin. Kun pelote puuttui, ei esimerkiksi avoin osanotto kommunistien julkisiin kokouksiin ollut enää hedelmällinen valvontakeino. Tampereella ylietsivä Armas Rainevuo meni helmikuussa 1950 kaupungintalolle seuraamaan SKDL:n isoa vaalijuhlaa. Joku osoitti hänet piirin napamiehelle Leo Suonpäälle, joka tuli viereen istumaan ja mitteli tarkkailijan kiireestä kantapäähän. Puheessaan Suonpää sitten mainitsi, että täälläkin istuu ohrana urkkimassa tietoja, ja katsoi samalla ylietsivään, jota muuan mies samassa osoitti kädellään. Tällöin yleisön mielenkiinto kohdistui Rainevuohon. Ennen tilaisuuden päättymistä Kansainväliseen neljä viisi isoa miestä miehitti ovenpielen, ja ylietsivän poistuessa muuan sanoi: tervetuloa vastakin. Oli selvää, ettei kasvoja kannattanut enempää tulla pilaamaan.

Julkisten tietojen pohjalta koetettiin kartoittaa myös SKP:n salaisen toiminnan potentiaalia. Syksyllä 1952 Supo keräsi nimismiespiireittäin henkilötiedot kansandemokraattisten tilaisuuksien kaikista järjestysmiehistä. Ajatus oli, että samat henkilöt muodostaisivat SKP:n mahdollisten iskujoukkojen rungon. Urakka oli suuritöinen, varsinkin kun se piti tehdä 'konspiratiivisesti', vetämättä liialla nuuskimisella paikallispoliisin vihoja päälle. Operatiivista vallan suonistoa suojelupoliisi hahmotti seuraamalla SKP:n rahaliikennettä postisiirron välityksellä. Tietoja ei ollut saatavilla virallista tietä, vaan ainoastaan yksityisesti, joten seuranta jäi sporadiseksi. Eikä SKP:n taloudenhoitaja Antti Aaltonen ollut niin naiivi, että olisi lähettänyt postisiirron kautta rahoja, joissa oli jotain salattavaa. Vielä vähemmän sellaiseen olisi langennut hänen apulaisensa, valpolainen Olavi Kortealho.

Oli oivallista tietää, ketkä olivat kommunisteja, mutta se ei riittänyt. Olennaista oli päästä perille heidän aikeistaan. Kun SKP oli sellainen työväenmiesten salaliitto kun oli, ainoa tie oli värvätä tiedottajia sen sisältä. Vanhaa pohjaa ei ollut, sillä saatuaan Valpon arkistot ulottuvilleen SKP oli erottanut tiedottajina toimineet riveistään. Sitä paitsi Supoa oli ilmeisesti kielletty käyttämästä entisten etsivien palveluksia, jotta uutta laitosta ei asiaperustein voitaisi leimata vanhan ”ohranan” jatkoksi.

Sekä SDP:llä että oikeistolla oli verkostonsa, jotka seurasivat SKP:n toimintaa. Sosiaalidemokraatit olivat aluksi paljon Supoa edellä. Kun Hämeen Kansan pakinoitsija Aatos kesäkuussa 1950 kertoi kommunistien kiertokirjeestä, etsivä Matti Kaukinen meni pyytämään sitä nähdäkseen. Päätoimittaja vilautti nippua, mutta kieltäytyi antamasta luettavaksi ja mainitsi, että suojelupoliisin olisi itse hommattava tietonsa. Epätoivoinen etsivä kysyi, miten tietoja saa jos ei kuka anna apua, etenkin kun tärkeissä asioissa SKP:n kuriiri vain kävi luettamassa kirjeen eikä edes jättänyt sitä vastaanottajan haltuun. Päätoimittaja myönsi vaikeuden, mutta kieltäytyi omasta puolestaan auttamasta.

Piiritason tiedottajia

Suojelupoliisissa oli kuitenkin jo alkuvuosina arvostelukykyisiä ja arastelemattomia virkailijoita, jotka saivat hyviä tiedottajia SKP:n piiritasolta. Näiden tiedottajien kertomuksia on edellä monin paikoin käytetty. Kun heidän toimintansa merkitystä arvioidaan, on tärkeimpien kohdalla välttämätöntä ottaa kantaa asianomaisten henkilöllisyyteen. Asia on arkaluontoinen, mutta kun itse asianomaiset ovat kuolleet ja aikakausi vaihtunut, sitä tulisi voida tarkastella normaalina historian ilmiönä. Tiedottajia on aina esiintynyt siellä, missä asioitaan salaava kumouksellinen organisaatio ja sitä valvomaan pyrkivä viranomainen ovat kohdanneet.

Toisin kuin ennen sotia ja etenkin niiden aikana, tiedottaminen ei kenenkään kohdalla johtanut hengen, terveyden tai vapauden menetykseen. Sodan sattuessa tällaisia seurauksia olisi ollut, mutta sotaa ei tullut. Jos tiedottamisen seurauksia ajatellaan, jossain määrin ne olivat suomalaisen kommunismin kannalta myös myönteiset: ajan mittaan oikea tieto hälvensi epäluuloja ja lisäsi päätöksentekijöiden rohkeutta koettaa integroida kommunismi suomalaiseen yhteiskuntaan. Tämä koskee varsinkin suojelupoliisin raporttien suurkuluttajaa, presidentti Kekkosta.
Suojelupoliisi aloitti toimintansa sellaisessa vaiheessa, että kommunistien järjestöihin ei juurikaan tullut uusia tuntemattomia jäseniä. Jokaista tulokasta mulkoiltiin epäluuloisesti, ellei taustoista ollut varmaa tietoa. Sen vuoksi Supon ei juuri kannattanut yrittää soluttaa omia miehiään sisään, vaan piti yrittää värvätä tiedottajia niistä, jotka siellä jo olivat. Ja kun yritys usein epäonnistui, toiminta tuli erinomaisesti SKP:n tietoon.

Alkuvaiheessaan suojelupoliisi löysi parhaan tiedottajansa Turusta. 'Satamatyömies Nestori Niemisellä' (myöhemmin käytettiin muitakin peitenimiä) oli olennaisia ja tarkkoja tietoja puoluejohdon ohjeista SKP:n Turun piirille ja turkulaisten tavallisesta toiminnasta ja aremmistakin asioista, kuten entisen Valpon Turun osaston päällikön Tuure Lehtosen valvontatoimista ja lakkoliikkeiden taustatekijöistä. Hän oli erittäin hyvin perillä erilaisista juoruista ja kulkupuheista. Juuri hän paljasti, että Lasse Junttila oli jälleen kytkemässä petturina erotettua Soini Rantasta 'linjoille'.

Tietokanava avautui sen jälkeen, kun ylietsivä Kalevi Järvinen 13. kesäkuuta 1949 soitti sanomalehti Uuden Päivän toimittajalle Leo Virtaselle kysyäkseen, hänkö oli pannut lehteen näyttävän jutun 'Viina ja pistoolit taantumuksen aseina'. Virtanen myönsi panneensa. Pian Järvinen sai tietää, ketkä turkulaiset oli hyväksytty Sirola-Opistoon. Siitä se lähti. Todellisen maailman ristiriitaista luonnetta kuvaa, että mies, joka jatkosodan aikana tuomittiin elinkaudeksi kuritushuoneeseen, ryhtyi muutamaa vuotta myöhemmin tiedottajaksi. Toimittajana hän pääsi joka paikkaan ja Varsinais-Suomen rauhanneuvoston sihteerinä liikkumaan eri piireissä. Vaikka hänen vaimonsa Inkeri Virtanen oli yhden kauden kansanedustaja, SKP:n ahtaisiin sisäpiireihin ei puolisoista kumpikaan missään vaiheessa kuulunut.

Ylietsivä Järvinen ohjasi tiedottajansa ottamaan selvää Turun toverikunnasta, koska suojelupoliisissa epäiltiin järjestön valmistautuvan aseelliseen toimintaan. Tässä suhteessa paikkakunta oli sikäli epäedustava, että Turussa toverikunnan elvyttäminen poikkeuksellisesti onnistui 1950-luvun alussa, eikä paikkakunnan työväenliikkeestä ole koskaan puuttunut jyrkkäpuheisia tositovereita. Turun toverikunnan kokouksissa koetettiin kartoittaa työläispiireihin luettavia reserviupseereita ja puhuttiin soluttautumisesta armeijaan. Kun tuloksia ei tullut, vanhat valpolaiset Karl Holmroos ja Pentti Lehtonen moittivat toverikunnan entistä johtoa ja sanoivat, että yhteyksien saanti armeijaan kyllä on mahdollisuuksien rajoissa, kunhan asian hoito saataisiin sellaisten miesten käsiin, joilla on tottumusta upseerien käsittelyssä ja jonkun verran varoja käytettävissään.

Viranomaiset ottivat joka sanan tosissaan ja yleistivät Turun kokemuksen koko maahan, uskomatta toverikuntien nukahtaneen. Päättäjille esitettiin Suomen toverikuntien liitosta erittäin pahaenteinen kuva; solutuksen uskottiin onnistuneen. Maailmansodan syttyessä kantahenkilökunnan kommunistien tehtävänä olisi estää taantumuksellisten kansalaispiirien mahdolliset tuhotyöt kuten siltojen yms. hävittämiset ja opastaa miehitysjoukkoja. Esiteltiin puheita kapinasta ja likvidoinneista; turkulaisten ohella lainattiin Patu Hautojärven lupausta, että ennen kuin pässi keväällä maasta ruohoa syö, ovat kaikki Supon miehet päätään matalampia. Toisteltiin huhuja Sirola-Opiston sotilaskoulutuksesta ja kerrottiin, että siellä oli aloitettu maastoharjoitukset. Valtiojohdolle ei mainittu tietoja toverikuntien lamasta, koska niihin ei uskottu.

Helsingissä etsivä Arvi Kolin sinnikäs yritys palkittiin syksyllä 1951, kun hän sai tiedottajakseen nuoren insinöörin Raju Rae Rantalan, joka oli Neuvostoliiton omistamassa Siemensissä töissä ja SKP:n jäsenenä titolaisen maineessa. 'Patu' Hautojärven värväämänä hän hankki tietoja Suomalais-Amerikkalaisesta yhdistyksestä. Supo usutti hänetkin heti toverikuntaan. Melkein kuollut järjestö otti tulokkaan ilomielin, ja pian hän oli sihteerinä ja saattoi laatia tarkan raportin yhdistyksen toiminnasta ja tileistä monen vuoden ajalta. Kävi ilmi, että järjestö oli melkein täysin lamassa, ohjeita ei saatu SKP:ltä vaan ainoastaan SKDL:ltä, kokouksiin sai tulla kuka vain eikä missään ollut havaittavissa mitään konspiratiivista. Varmuuden vuoksi tätä järjestölinjaa kuitenkin seurattiin vielä monta vuotta. Oli vaikea uskoa, että kommunistit, jotka toimivat innokkaasti tai tunnollisesti puolueessa, ammattiosastoissa, kunnanvaltuustoissa ja urheiluseuroissa, eivät osoittaneet nimeksikään kiinnostusta sotilastyyliseen puuhailuun. Puolueen johdossa oli sille alalle suuntautuneita henkilöitä, mutta jäsenten parissa se ei 1950-luvulla ottanut enää tulta.

Huhtikuun alussa 1954 suojelupoliisin Vaasan ylietsivä Arvo Viitasaari raportoi sisäpiirin tietoja SKP:stä. Piirikokouksessa oli väitelty ilmajokisesta maalarista, joka ei kunnan elimissä noudattanut SKDL:n linjaa, vaikka oli sen listoilta valittu. Piirisihteeri Pentti Kujamäellä oli suorat nuotit, mies oli paljastettava. Mutta keskuskomitean edustaja Kaarlo Mäkinen, joka tunsi uudet tuulet, ei kannattanut hutkimista kylmiltään. Ensin piti tehdä selvitys, sitten olivat vuorossa muut toimet, sanoi Mäkinen ja osoittaakseen ettei kyse suinkaan ollut pehmeydestä viittasi Trotskin ja Berijan tapauksiin, joissa oli niin ikään ensin suoritettu tutkimus.

Saman tien ylietsivä ilmoitti Vaasan kansandemokraattisten piirityöntekijöiden palkat markalleen. Myös henkilöitä luonnehdittiin: nuorten piirisihteeri Roni Uppgård edustaa nyrkki-pöytään tyyliä, omaa toistaiseksi kevyen tietopohjan.
Tämä oli läpimurto. Palkkoja ei voinut tietää kuin joku joka oli piiritoimistolla työssä. Helsingin ja Turun tiedottajat tiesivät yhtä ja toista alueidensa asioista, mutta kommunistien luotettavuushierarkiassa ei piiritason aktiivia eikä piirilehden toimittajaa luokiteltu kovin korkealle. Poliittinen toimitsija oli piiritasollakin paljon paremmin selvillä erilaisista operaatioista ja siitä millaisten vipusimien avulla politiikkaa ja järjestöaparaattia tosiasiassa pyöritettiin. Myös tältä vaasalaiselta kysyttiin ensimmäisenä niistä asioista, jotka suojelupoliisia eniten askarruttivat. Hän kertoi, että piirin alueelle oli sodan jälkeen perustettu toverikuntia, joihin oli liittynyt lähinnä vanhoja punakaartilaisia. Mutta toiminta oli käytännössä lopahtanut vuoteen 1947 mennessä ja oli nykyään merkityksetöntä. Mistään järjestelmällisesti johdetusta parrikaadi- tai kiväärilinjasta ei Vaasan piirin kohdalla voida puhua. Toimitsijalla ei ollut tietoa myöskään aseiden tai niiden kantolupien hankinnasta puheena olevassa mielessä.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri oli sen verran muuttunut ja mies niin sisällä kommunistien organisaatiossa, että viestiä alettiin vähitellen uskoa. Tältä tietolähteeltä voitiin nyt tarkistaa pahoja puheita. Pohjois-Hämeen kansallisliiton toiminnanjohtaja S. Pylvänäinen ilmoitti suojelupoliisille varmalta taholta kuultuna, että Sirola-Opistossa luennoitiin kansalaissodan tulleen Suomessa jälleen ajankohtaiseksi: kommunistit pyrkivät tilanteeseen, jossa Neuvostoliitto puuttuisi tapausten kulkuun. Samantapaisen tiedon Vanajanlinnan puuhista suojelupoliisi oli kirjannut jo monta kertaa. Nyt oli Vaasassa Sirola-Opiston käynyt ja sen toveriliitossa jatkuvasti aktiivinen lähde, jolta saattoi kysyä. Saatiin kuulla, että jotkut oppilaat olivat Sirolassa vaatineet radikaalia opetusta, kuten asekoulutusta, mutta opiston johto oli suhtautunut ehdotuksiin täysin kielteisesti ja jopa erottanut jyrkimpiä vaatijoita.

Piirin mies tiesi yhtä ja toista myös valtakunnan tasolta, keskuskomitean ohjeista, vanhoista vaasalaisista ja isojen kokousten liepeiltä. Elokuun puolivälissä kävi ilmi, että alkujaan vaasalainen SKP:n Helsingin ja Uudenmaan piirisihteeri Veikko Hauhia oli siirretty saman piirin valistussihteeriksi. Miehen toimintaa ei pidetty riittävän tehokkaana, joten vastuupaikalla haluttiin kokeilla toista. Tässä Vaasan ylietsivä pääsi nokittamaan pääkaupunkilaista virkaveljeään, sillä viimeksi mainittu kuuli vaihdoksesta vasta kun siitä 6. syyskuuta Koiton talolla kerrottiin puolueaktiiveille.

Kun SKP:n puoluekokouksesta järjestettiin 10. lokakuuta 1954 selostustilaisuus ns. Elvalla (Kirjastonkatu 11), ylietsivä Viitasaari osasi raportoida, mitä lehdissä julkaisematonta puoluelinja sisälsi ja mitä käytävillä oli puhuttu. Tärkein tieto koski presidentinvaaleja: kommunistit koettaisivat vaivihkaa työskennellä Kekkosen hyväksi maalaisliiton kentällä. Puoluekokous oli sujunut onnellisten tähtien alla eikä Jukka Dahlin (1948) kaltaista toisinajattelijaa ilmaantunut. Pienempää toki oli, kuten nuorisoliiton puheenjohtajan Markus Kainulaisen epäsuosio. Pessi ojensi häntä hyvin ankarasti ja seurauksena oli, että hänet syrjäytettiin keskuskomiteaa valittaessa. Tilalle tuli nuorisoliiton sihteeri Olavi Hänninen.

Tämän parempaa tietoa suojelupoliisi ei saanut mistään

Elvan kokouksen sihteerinä oli SDNL:n Vaasan piirin taloudenhoitaja Leo Vähäluoma, alkujaan teuvalainen kirvesmieskommunistin poika, sodan jälkeen nousseita kykyjä, perusteellinen ja hyvin harkitseva, luonteensakin puolesta hyvin pidetty, kuten piirin kaaderijaosto arvioi. Sirola-Opiston ja armeijan jälkeen Vähäluoma oli pestattu pioneeripiiriin ja sitten nuorisopiiriin, ja häntä pidettiin työteliäänä ja kehityskykyisenä. Nopea puolueura taisi kihahtaa vähän päähän, sillä pätevällä ja liian tietoisella esiintymisellään Vähäluoma alkoi herättää myös kateutta ja nyreksintää.

Ei ole tiedossa, miksi 27-vuotias, jo monessa mukana ollut nuori mies ryhtyi suojelupoliisin tiedottajaksi. Vaikka yksityisiäkin syitä ehkä oli, ajankohta on syytä panna merkille: elettiin Stalinin kuoleman jälkeistä vanhojen varmuuksien kumoutumisen aikaa. Tiedottajaksi ryhdyttyään Vähäluoma hankkiutui Vaasan puoluepiirin kaikkiin keskeisiin johtoelimiin; uuden työpaikan hän sai Etelä-Pohjanmaan rauhanneuvoston toiminnanjohtajana. Niinpä suojelupoliisi pystyi seuraamaan reaaliajassa vaasalaisten kommunistien toimia ja rauhanliikkeen järjestöohjausta. Toisinaan ylietsivä Arvo Viitasaari huvitteli kirjoittamalla Supon ilmoituspaperille Rauhanpuolustajien kiertokirjeen sanasta sanaan, ilman mitään johdatuksia tai selittelyjä, vetäisten vain oman nimikirjoituksensa rauhantyön ohjeiden tai Tänään-lehden levikkitavoitteiden alle. Hänellä oli siihen varaa, toisin kuin niillä virkaveljillä, jotka joutuivat spekuloimaan huhupuheiden pohjalta. Suomen Rauhanpuolustajista kertyi todella massiivinen tietopaketti.

Vaikka piiritoimitsija tiesi jo varsin arkaluontoisiakin asioita, hän ei tiennyt juuri mitään valtion turvallisuuden ja ulkopolitiikan kannalta tärkeimmästä kohdasta eli siitä, mitä SKP:n ja Moskovan kesken oli tekeillä. Lähimmäksi tätä teemaa päästiin, kun esillä oli rauhanpuolustajien suhtautuminen Unkarin kapinan kukistamiseen. Enimmäkseen vaasalaisesta lähteestä kertyi tietoja Suomen kansalaisten laillisesta ja melko tavallisesta järjestötoiminnasta.

Tiedottajanimillä 'Lahja Mikkola', 'Pekka Virtanen' ja ehkä muillakin Rantala antoi erittäin hyviä raportteja puolueosastostaan, puolueen ja SKDL:n piirikokouksista, lukuisista selostustilaisuuksista, Siemensin asioista, Kulttuuritalon rakennustoimikunnasta, henkisen työn tekijöiden kerhosta. Ne ovat arvokas lähdeaineisto 50-luvun helsinkiläisen kommunistisen järjestökulttuurin tutkijalle, sillä raporteissa kerrottiin siitä, mitä puhuttiin pöytäkirjan ulkopuolella, käytävällä, tupakalla tai kotiin kävellessä.
SKP:n ydinjohdossa olivat Ville Pessi, Aimo Aaltonen, Hertta Kuusinen, Martti Malmberg, Veikko Hauhia, Yrjö Enne, Nestori Parkkari ja muutama muu, joiden muodostaman ryhmäkunnan päätöksiin ei käytännössä ollut mahdollisuuksia saada muutoksia.

Miljoonia kommunismin torjuntaan

Työnantajat ja elinkeinoelämä käyttivät miljoonia markkoja suomalaisen kommunismin kukistamiseen 1950-luvulta 1970-luvulle. Suomalaista kommunismia kukistettiin ja vakoiltiin vuosikymmeniä elinkeinoelämän, suojelupoliisin ja armeijan tiedustelun yhteistyöllä. Vakoilusta päävastuun kantoi SDP:n entisen järjestösihteerin Veikko Puskalan yksityinen "putiikki."

Toimittaja Jarkko Vesikansan tutkimus Salainen sisällissota - Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa paljastaa, miten moninainen verkosto kommunisteja vakoili, kommunisteja tutki ja propagandasotaa harjoitti, ja miten suunnattomia rahasummia elinkeinoelämä hankkeeseen upotti.

Vesikansan väitöskirja perustuu hänen vuonna 1994 käsiinsä saamaan Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön SYT:n arkistoon. SYT:n toiminta jatkui Neuvostoliiton romahtamiseen asti, mutta sen ja 1970-luvulla perustetun Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n propagandakampanjoiden paras terä alkoi hiipua 1970-luvun lopulla, jolloin kommunismia ei enää koettu välittömäksi uhkaksi yhteiskuntajärjestykselle ja jolloin sosialidemokraatit olivat kääntyneet markkinatalouden kannalle.

Puhtaasti numeroiden valossa voi sanoa, etteivät SYT ja Puskalan putiikki saaneet työnantajien miljoonista huolimatta kovinkaan paljon aikaan. Niiden ensimmäinen kohde olivat vuoden 1954 eduskuntavaalit, joissa SKDL sai 433000 ääntä ja 43 paikkaa. Vuonna 1979 SKDL sai 518 000 ääntä ja 35 paikkaa eduskuntaan. SKDL koki kyllä suuren vaalitappion vuonna 1970, jolloin sen kannatus putosi 21,1 prosentista 16,6:een, mutta kannatuksen alenemista noina vuosina selittänevät enemmän yhteiskunnan yleinen muutos sekä varsinkin työläisten ja pienviljelijöiden suurmuutto Ruotsiin kuin SYT:n tuottama propagandamateriaali.

Myöhemmin 1970-luvulla SKDL:n kannatus kääntyi uudelleen nousuun, vaikka noina "vaaran vuosina" SYT:n rinnalle organisoitiin uusiksi Taloudellinen Tiedotustoimisto ja perustettiin EVA.

NKP:ltä vaaliapua 874 000 dollaria

Kommunismin vastaisen taistelun uuden alun syntysanat lausuttiin ravintola Savoyn kabinetissa 8. toukokuuta 1952. Paikalla olivat muun muassa vuorineuvos R. Erik Serlachius, työnantajain keskusliiton sosiaaliosaston johtaja Tapani Virkkunen, varatuomari Ukko Kivi-Koskinen ja Suomen Pankin osastopäällikkö Keijo Alho. SYT:n käytännön operaatioista vastasi vuoteen 1974 asti sen toiminnanjohtaja Osmo Kupiainen.

Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö muodostettiin kommunismin vastaiseksi "keskuselimeksi", jolla oli alussa vain yksi tarkoitus, alentaa vaivihkaa kommunistien hallitseman SKDL:n kannatusta. Myöhemmin toiseksi tarkoitukseksi tuli estää SKDL:n pääsy hallitukseen. Säätiön perustamisen syynä oli pelko siitä, että Suomi ajautuisi kansandemokratiaksi, jos viidennes suomalaisista äänestäisi jatkossakin SKDL:oa. Tuohon aikaan kommunisteja epäiltiin monenlaisista salahankkeista ja kumousaikeista kuten yrityksestä soluttautua armeijaan. Liikemiesten takaraivossa kummitteli Itä-Euroopan kansandemokratioiden syntyminen vain muutamaa vuotta aiemmin.

Jarkko Vesikansa toteaa aiemmin syksyllä väitelleen poliittisen historian tutkijan Mikko Majanderin tapaan, että pelko oli liioiteltu. Vähäväkiset kannattivat kyllä sankoin joukoin kommunisteja, mutta se ei ollut useinkaan mikään kannanotto neuvosto-Suomen puolesta.
Mutta ihan aiheetonta työnantajienkaan huoli ei ollut. Vuoden 1951 eduskuntavaaleihin SKP sai Kominformilta 874 000 dollarin tukipaketin, kolmanneksen koko maailmaan tarkoitetuista varoista.

Länsiraha meni SDP:lle

Yksi SYT:iin liittyvä myytti on sen saama rahoitus Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelulta CIA:lta. Jarkko Vesikansan mukaan tästä ei ole näyttöä. Säätiölle riitti sen kotimainen rahoitus, jota oli tarjolla miljoonia markkoja. Läntistä rahaa kyllä käytettiin Suomessa kommunismin vastustamiseen, mutta porvarien sijaan se kanavoitiin sosialidemokraateille, koska he olivat taistelun etulinjassa työpaikoilla ja työväen järjestöissä. SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen lupasi kyllä puolueen täyden tuen SYT:lle, mutta sen hallintoon sosialidemokraatit eivät halunneet osallistua, koska he eivät halunneet antaa kommunisteille mahdollisuutta syyttä SDP:tä veljeilystä porvarien kanssa. Säätiön hallituksessa istuivatkin elinkeinoelämän ja porvaripuolueiden edustajat. Vasta 1980-luvulla herraklubiin mahtui myös naisia, mutta silloin sen aika oli jo ohi.

Kommunistit tiesivät SYT:n toiminnasta melkein reaaliajassa. SKP:n keskuskomitean kansainvälinen osasto raportoi jo kesällä 1953 Moskovaan kapitalistien salajuonista, syyskuussa Työkansan Sanomat kirjoitti uusfasistisesta säätiöstä ja loppuvuodesta 1953 Vapaa Sana analysoi SYT:n toimintaa asiantuntevasti.

"Kavaltajien" rahat hukkaan

SYT:n ensimmäinen operaatio olivat vuoden 1954 eduskuntavaalit, joihin tarvittavan propagandan arvioitiin maksavan 7,9 miljoonaa markkaa. Kymmentä erilaista propagandalehtistä painettiin 400 000 kappaletta, kenttätyötä tuettiin ja lehdistölle tuotettiin artikkeleita. Turhaan. SKDL säilytti entiset 43 paikkaansa ja kommunistilehdistössä ilkuttiin, ettei "työväen kavaltajien" mahtava koneisto purrut. Vuonna 1958 SKDL sai 23,2 prosenttia äänistä ja nousi 50 kansanedustajalla Suomen suurimmaksi puolueeksi työnantajien miljoonapanostuksista huolimatta.

Kun pelkällä propagandalla kommunisteja ei kukistettu, tarvittiin myös sisäpiirin tietoa SKP:n toiminnasta ja kommunismin kannatuksen analyysiä. Ensimmäisestä vastasi SDP:n Veikko Puskala, joka myöhemmin ryhtyi käyttämään salanimeä Bror Eriksson. Hän oli aloittanut kommunistien vakoilun jo 1940-luvulla. Vuonna 1952 Puskalan toimintaa kritisoi SDP:n valistussihteeri Armas D. Siimes, Suvi-Anne Siimeksen isoisä. Vuonna 1959 Puskala katkaisi siteensä puolueeseensa, vei mennessään SDP:n tiedustelutoiminnan kortistot ja ryhtyi yksityisyrittäjäksi, SYT:n sivukonttoriksi, jota rahoittivat teollisuuspiirit. 1960-luvun alusta lähtien Puskalan raportit päätyivät myös presidentti Urho Kekkoselle.

Hauhia ja Lepola tietolähteinä

Veikko Puskala oli ammattimies ja menestyvä sellainen. Hänen ja SYT:n 1953 -1981 keräämä kortisto kommunisteista käsitti tuhansia nimiä. Jarkko Vesikansan arvion mukaan Puskalalla oli viisi tiedottajaa SKP:n sisäpiirin liepeillä. Heistä on tunnistettu SKP:n ay-toimitsija Veikko Hauhia ja SKDL:n kunnallisasiain sihteeri Jalo Lepola. Hauhian motiiviksi on arvioitu pettyminen kommunismiin Stalinia koskevien paljastusten jälkeen ja tieto veljen kuolemasta Stalinin terrorin uhrina. Lepolaa Puskala luonnehti eräässä raportissaan viinaan meneväksi mieheksi, joka ei humalassa tuntenut pidättyvyyttä puolueen asioista kertoessaan.

Suojelupoliisilla oli 1950-luvulla SKP:ssä vain piiritason tiedottajia, mutta Vesikansan mukaan 1970-luvulla todennäköisesti tiedottaja keskuskomiteasta. Kansan Uutiset raportoi Supon värväysyrityksistä jo helmikuussa 1958. SKP ei yrityksistään huolimatta päässyt puoluejohdon lähellä olevien myyrien jäljille.

Kenttäkoe Karkkilassa

Tieteellisesti kommunismin kannatusta analysoi muun muassa Suhdetutkimus Oy, joka pyrki hahmottelemaan tavallisen kommunistin profiilin keräämällä tietoa SKDL:n kannattajien elämänvaiheista, kotioloista, harrastuksista, heikkouksista, tunne-elämästä jne. Tutkimusten pohjalta SYT järjesti Karkkilassa vuonna 1955 "laboratoriokokeilun", jolla pyrittiin vähentämään kommunistien vaikutusvaltaa Högforsin tehtailla. Tehtaan johdon kanssa sovittiin henkilöstöpolitiikan ja tiedotustoiminnan kehittämisestä, poliittisten voimasuhteiden kartoittamisesta ja demarityöläisten värväämisestä muilta paikkakunnilta. Jo tammikuussa 1956 Työkansan Sanomat sai aiheen huomauttaa, että "eräs kapitalistien nykyisin paljon käyttämä työläisten ajatuksien muokkausväline on teollisuuslaitoksen työläisiään varten julkaisema tehdaslehti."

Laboratoriokokeilusta huolimatta SKDL menetti vasta 1960-luvun puolivälissä enemmistönsä Karkkilan valtuustossa. Vasemmistoliitto on edelleen Karkkilan ylivoimaisesti suurin puolue yli 35 prosentin kannatuksellaan. Vasta 1950-luvun lopulla porvarit alkoivat pohtia niiden syiden poistamista, jotka pitävät kommunismin kannatuksen Suomessa korkealla. Taustalla oli muun muassa sosiologi Erik Allardtin näkemys siitä, että kannatusta piti yllä kommunistien eristäminen muusta yhteiskunnasta. Syksyn 1960 kunnallisvaaleihin valmistauduttiinkin ajatuksella, että jokainen kokoomuksen kansallisseura ottaisi huoltotyön kohteeksi kommunistiperheen.

SKP:n hajotukseen kanavoitiin rahaa

Entistä massiivisemmasta kampanjasta huolimatta SKDL:n kannatus ei merkittävästi muuttunut myöskään vuonna 1962. Kannatusosuus väheni hieman, mutta äänimäärä lisääntyi yli 50 000:lla. Takaiskuja tuli muuallakin. Suuryritysten Kansan Uutisten ilmoitussaarto mureni vuonna 1959. Tosin Kansallis-Osake Pankki ryhtyi lehden ilmoittajaksi vasta 20 vuotta myöhemmin ja silloinkin johtokunnan äänestyspäätöksellä.

Kun porvarien propaganda ei tehonnut äänestäjiin, huomio kiinnittyi SKP:n hajottamiseen sisältä päin. Revisionismista oli raportoitu SDP:n tiedustelussa jo 1950-luvun lopulla, ja SYT ja Veikko Puskala kiinnittivät huomionsa Jarno Pennasen 1960-luvun alussa toimittamaan Tilanne-lehteen. Lehti sai SYT:ltä rahaa, mutta muun muassa sen näyttävään ulkoasuun viitaten SKP:n toimitsijat pystyivät kentällä todistelemaan Tilanteen saavan suurpääoman rahaa. Lehden merkitys jäi lopulta vähäiseksi, sen ympärille ei puolueoppositiota saatu syntymään.

Vuoden 1966 vaalien lähetessä alettiinkin voimistaa marxilais-leniniläistä puhdasoppisuutta. SKP:n jäsenille lähetettiin revisionismista varoittavia kirjeitä turkulaisten puoluejärjestöjen nimissä. Kirjeiden taustalla olivat tietenkin Veikko Puskala ja SYT. Ainakin vuonna 1969 SYT budjetoi SKP:n hajotustoimintaan 140 000 markkaa.

Beljakovin kumoushanke

1970-luvun alussa porvari nukkui todellakin huonosti, kuten Kom-teatterin kuuluisalla levyllä silloin todettiin. Kommunistien lisäksi uutena murheena oli SDP:n vasemmistosiipi. Nuordemarit nykyisen Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen johdolla puhuivat sosialismista ja marxilaisuudesta. Lisäksi Neuvostoliiton suurlähettiläällä Aleksei Beljakovilla oli omat kumoushankkeensa Suomessa. Marraskuussa 1970 Osmo Kupiainen esitteli presidentti Urho Kekkoselle SYT:n tiedustelutietoja Beljakovin SKP:n johdolle pitämästä esitelmästä. Sen mukaan Suomi oli kommunistisen liikkeen tärkein työkenttä kehitettäessä uutta sosialismiin siirtymisen muotoa. Kekkosen puututtua asiaan Beljakov sai lähteä Suomesta jo vuonna 1971.
Viimeinen rynnäkkö, viimeinen vaalivoitto

Taistolaisten liittoutuminen Neuvostoliiton kanssa oli uusi shokki porvareille. Jarkko Vesikansan mukaan taistolaisten merkitystä on kuitenkin yliarvioitu rajusti. Ylioppilaskuntien vaaleissa SOL ei koskaan ylittänyt 20 prosentin rajaa kun samaan aikaan kokoomuksen kannatus kouluneuvostovaaleissa oli lähes 50 prosenttia.
Elinkeinoelämä ryhtyi viimeiseen taistoon. Hieman hiipuneen SYT:n sijaan etulinjaan nousivat kesällä 1971 uusittu Taloudellinen Tiedotustoimisto Leif Fastin johdolla ja maaliskuussa 1974 perustettu EVA Max Jakobsonin johdolla. Veikko Puskalan epäiltiin tässä vaiheessa jo panevan tiedusteluraportteihinsa omiaan, mutta Kalevi Sorsan puoltolauseen jälkeen hänen rahoittamistaan jatkettiin. Tietoa jaettiin nyt TT:n kautta 1970-luvun lopulle asti.

Puskala jäi eläkkeelle 1978. Veikko Hauhia oli jäänyt eläkkeelle jo 1976, mutta tietoa SKP:stä tihkui vielä 1980-luvun alussa. SYT:n Osmo Kupiainen oli jäänyt eläkkeelle jo 1974.
Elinkeinoelämän viimeisestä kommunismin vastaisesta rynnäköstä huolimatta SKDL otti historiansa viimeisen vaalivoiton vuonna 1975. Se sai 18,9 prosentin kannatuksen ja 519 000 ääntä.
Vuonna 1981 porvarit saattoivat todeta taistelun kommunismia vastaan olevan voitettu, mutta vasta kaksi vuotta sen jälkeen SKDL menetti yhdeksän kansanedustajaa yhdessä rysäyksessä. Silloin SKDL sai enää 13,5 prosenttia äänistä.

Lähdeaineisto:
Kimmo Rentola: Niin kylmää, että polttaa
Jyrki Vesikansa: Salainen sisällissota