lauantai 26. helmikuuta 2011

Mauno Koivisto – hellahuoneesta presidentinlinnaan


















Talvi teki tuloaan Turkuun 1923, kun kirvesmies Juho ja Hymni Koiviston perheeseen syntyi toinen poika marraskuun 25. päivänä. Kaksivuotias esikoinen Joel sai pikku veljen Mauno Henrikin. Hymni äidille synnytys oli kivulias ja vaikea, sillä uusi tulokas painoi viisi kiloa. Juho Koivisto asui tuolloin vaimonsa ja kahden poikansa kanssa reilun 30 neliön hellahuoneessa Tehtaankadun ja Piispankadun kulmassa puutalossa, jossa mukavuudet olivat pihan perällä. Tehtaankatu 6:n hellahuoneesta Juho Koivisto vei perheensä uuteen kerrostaloon Kellonsoittajakatu 3:een. Isä-Koivisto sai talonmiehen paikan vasta valmistuneesta Kivilinnasta, missä asuntola oli huone ja keittiä. Talossa oli keskuslämmitys, vesi tuli ja vessa oli pihanpuoleisessa eteisessä. Juho Koivisto ei kuitenkaan viihtynyt herrasväen suosimassa kerrostalossa vaan jätti talonmiehen tehtävät vajaan vuoden kuluttua ja muutti Itäiselle Pitkäkadulle. Asunto oli ensin vuoden verran Itäinen Pitkäkatu 30:ssa, kunnes Pitkäkatu 24:stä vapautui huoneen ja keittiön asunto. Kun Mauno Henrik oli neljävuotias, perheeseen syntyi tytär Mirjam Julia.

Joel oli 12-vuotias, Mauno kymmenen ja Mirjam kuusi, kun Hymni-äiti kuoli. Äidin menetys oli kova isku koko perheelle. Juho Koivisto jää yksin pula-ajan puristamaan maahan kolmen alaikäisen lapsen kanssa. Pian vaimonsa kuoleman jälkeen Juho Koivisto muutti lapsineen Itäiseltä Pitkäkadulta Kerttulinkatu 20:een. Huoneen ja keittiön asunto vaihtui vaatimattomampaan huoneeseen, jonka tärkein kapistus oli kamina. Se antoi lämmön ja sen päällä keitettiin ruokaa.

Neuvostoliittolaiset koneet pommittivat useita eri kaupunkeja Suomessa 25. kesäkuuta 1941. Eduskunta totesi sotatilan vallitsevan Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Jatkosota oli syttynyt. Mauno Koivisto oli 17-vuotias, kun hän turkulaisista vapaaehtoisista vapaapalokuntalaisista kootun ns. kenttäsammutusjoukon mukana päätyi syksyllä 1941 Aunukseen. Koivisto täytti 18 vuotta 25. marraskuuta 1941 ja asevelvollisuus kutsui nuorta miestä. Alokas Mauno Koivisto ilmestyi tuttujen jokkoon turkulaisrykmenttiin JR 35:een. Koulutus tapahtui jatkosodan toisena vuonna 1942.Pindusin kylässä Poventsan ja Karhumäen välimaastossa. Parikymmentä kilometriä rintamalinjojen takana olevassa koulutuskeskuksessa. Koivisto joutui rintamalle, JR 35:n rintamavastuu ulottui Poventsan kaupungista Stalinin kanavan suulta Hiisjärvelle.

Osasto Törni perustettiin 11.1.1943, kun luutnantti Lauri Törni määrättiin 1. divisioonan toisen jääkärikomppanian päälliköksi. Sotamies Mauno Koivisto ilmoittautui maaliskuun alussa 1944 luutnantti Lauri Törnille, joka teki välittömästi kookkaasta tulokkaasta pikakiväärimiehen. Jääkäri Mauno Koivisto kotiutettiin marraskuun alkupuolella 1944.

Sota oli julma koulu, joka vaikutti syvästi Mauno Koivistoon niin kuin muihinkin rintaman helvetin kokeneisiin miehiin. Kun Mauno Koivisto palasi sodasta, hän oli hyvin masentunut ja umpimielinen. Turun yksityinen iltaoppikoulu avasi ovensa syyskuussa 1946 ensimmäistä kertaa. Keskikoulun hän selvitti puolessatoista vuodessa. Mauno Koivisto sai 28. toukokuutta 1949 Turun suomalaisesta yhteiskoulusta päästötodistuksen, jonka keskiarvo on 8,40. Lakkiaisten jälkeen Mauno Koivisto lähti maailmalle kohentamaan kielitaitoaan. Hän matkusti ensin Ruotsiin ja sieltä työleirille Englantiin, mistä hänen hyvä englanninkielentaitonsa on peräisin.

Koivisto ilmoittautui Turun yliopistoon. Tunnollisena opiskelijana hän suoritti kaikki arvosanat hyvin tiedoin ja valmistui keväällä 1953 samanaikaisesti sekä filosofian kandidaatiksi että filosofian lisenssiaatiksi. Työn ohessa hän teki väitöskirjaa ja väitteli 1956 tohtoriksi.

Vuosi 1957 on merkittävä Mauno ja Tellervo Koiviston elämässä. Perheeseen syntyi 20. toukokuuta klo 4.55 tytär Assi Elina, joka painoi 3 200 g ja oli 50 cm pitkä. Mauno ja Tellervo Koivisto muuttivat seuraavana vuonna pikku tyttärensä kanssa Helsinkiin. Filosofian tohtori Mauno Koivisto tuli Helsingin Työväen säästöpankin johtajaksi vuoden 1958 alussa. Pankin toimitusjohtajana toimi vielä vuoden verran Joonas Laherma, jonka kakkosmiehenä Koivisto työskenteli. Kun Koivisto jätti pankin virallisesti vuoden 1967 lopussa ja siirtyi Suomen Pankkiin, talletuskanta oli noussut lähes nelinkertaiseksi Koiviston aikana.

Lähdeaineisto: Lauri J. Aho, Jarmo Luuppala, Manu Paajanen: Koivisto – hellahuoneesta presidentin linnaan ISBN 951-23-1921-7

tiistai 22. helmikuuta 2011

Mauno Koivisto – koko kansan presidentti


















Heikki Kymäläinen on koonnut kirjan Mauno Koivisto – koko kansan presidentti. Kirja on tietynlainen ylistyslaulu Mauno Koivistolle. Kirjassa Ulpu Tapiola kirjoittaa, että Mauno Koivistolla oli lyhyt lapsuus, mutta pitkä tie aikuisuuteen, oman itsensä löytämiseen. Hänen elämänkaarensa on monessa suhteessa poikkeuksellinen. Se kertoo lahjakkaasta, uutterasta ja kypsyttyään myös varsin päämäärätietoisesta ihmisestä. Lapsuuden ja nuoruuden ankeus ja ponnistelut korvautuivat keski-iässä ainakin ulkoisesti lähes hämmentävällä myötäisellä. Talousmiehenä kansan tietoisuuteen tulleesta Koivistosta muodostui hahmo, johon suhdanteet eivät tunnu vaikuttavan. Kaikki mihin hän on ryhtynyt, on kartuttanut suosiota ja vahvistanut luottamusta. Sellaisetkin toimet, jotka tuoreeltaan ovat näyttäneet virheiltä, ovat nopeasti kääntyneet voitoiksi.

Erityisen varjonsa Mauno Koiviston lapsuuteen ja nuoruuteen loi orpous. Äiti kuoli Maunon ollessa kymmenvuotias. Nuoruuden katkaisi ja tulevaisuuden suunnitelmat mullisti sota. Oman elämän perustaminen sai jäädä vasta näiden raskaiden, pitkien vuosien jälkeiseen aikaan. Mielen pohjalle jäi rankkojen kokemusten tuoma epävarmuus ja masennus. Jälleenrakennuksen vuodet merkitsivät Mauno Koivistolle ja hänen ikäpolvelleen paitsi yhteisen isänmaan, myös henkilökohtaisen – sisäisen ja ulkoisen – rakentamista perustuksista lähtien.
Mauno Henrik Koivisto syntyi 25.11.1923 Turussa iäkkäiden vanhempien lapsena. Maunon saadessaan äiti, Hymni Sofia, oli jo neljänkymmenen. Isä Juho oli äitiä kolme vuotta vanhempi, syntynyt 1881. Elämisen ankeutta äidin kuoleman jälkeen ei käy kiistäminen, vaikka tiukkaa oli ollut ennenkin. Juho Koivisto muutti lapsineen Itäiseltä Pitkältäkadulta Kerttulinkatu 20:een. Kodiksi tuli yksi huone, muurin edessä oli Högforsin kamina, jolla valmistettiin ruokaa. Isän uskonnollisuus oli Mauno Koiviston lapsuuden tärkeitä tekijöitä.

Mauno Koivisto sai päästötodistuksen Kerttulin kansakoulusta kuudennelta luokalta. Sen jälkeen hän kävi jatkokoulua täysipäiväisesti seitsemännen luokan ja suoritti vielä kahdeksannen iltakouluna. Sota oli ankara ja järkyttävä kokemus. sodan päätyttyä oli edessä paluu Turkuun, isän ja sisaren luo. Vanhin veli Joel oli muuttanut pois kodista jo ennen sotia, 1930-luvun loppupuolella.

Syksyllä 1945, vuosi sodan päättymisen jälkeen, Mauno Koivisto ryhtyi järjestelmällisesti opiskelemaan Turun suomalaisen yhteiskoulun iltakursseilla. Tavoitteena oli suorittaa keskikoulututkinto mahdollisimman pian ja sitten vähän hellittää. Koko ajan työn ohella opiskellut Mauno Koivisto suoritti oppikoulun neljässä vuodessa. Vuoden 1949 ylioppilastutkinnon keskiarvo oli 8,40, ja kova tahti jatkui opinnoissa.

Mauno Koivistosta oli hyvää vauhtia tulossa jo vanhapoika, kun hän itsenäisyyspäivän aattona 1950 törmäsi Turun ylioppilaskunnan ovella tummaan kauniiseen tyttöön, Tellervo Kankaanrantaan. Kumpikin oli menossa tansseihin, mutta tilaisuus oli peruutettu. Ovelta käännyttiin takaisin, mutta sitten Manu kääntyi ympäri ja ehdotti yhteistä iltaa Pansion työväentalolla. Kihloihin ekonomiksi Turun Kauppakorkeakoulussa opiskeleva, Punkalaitumelta kotoisin oleva Tellervo ja yliopisto-opintojen alussa oleva Mauno Koivisto menivät jo kuukauden kuluttua. Häät vietettiin kaksi vuotta myöhemmin Punkalaitumen kirkossa.

Helsingin Työväen Säästöpankin hallitus teki elokuun 8. päivänä 1957 seuraavan päätöksen: ”Päätettiin perustaa yksi johtajan toimi ja valittiin siihen yksimielisesti filosofian tohtori Mauno Koivisto Turusta.” Siirryttyään joulukuussa Helsinkiin Koivisto pidättyi näkyvästä puoluetoiminnasta, mutta tarkkaili alusta lähtien huolestuneen sosiaalidemokratiaa hajottavaa toimintaa.
1960-luku oli suomalaisessa yhteiskunnassa suurten muutosten vuosikymmen. Näissä olosuhteissa tapahtui sosiaalidemokratian uusi nousu ja Mauno Koiviston tulo suomalaisen politiikan ylimmän tason päättäviin asemiin.
Mauno Koiviston eittämätön kansansuosio on tosiasia, jolle vanha puoluesidonnainen ajattelutapa ei ole voinut mitään. Ilmiön tausta onkin varsin moniaineksinen. Siihen ovat olleet vaikuttamassa ennen kaikkea Mauno Koiviston persoona mutta myös yhteiskunnallinen tilanne. Koivisto-ilmiön alkutahdit viritettiin hänen pääministerikautenaan 1968-70. Tällöin erityisesti televisioidut pääministerin haastattelutunnit toivat hänet jokaiseen salotorppaan ja kaupunkikaksioon ihmisläheisenä pääministerinä. Jo silloin Koivistosta tuli Urho Kekkosen jälkeisen ajan vasteenotettavin perillinen. Koivisto-ilmiötä voidaan pitää hyvin laajana vaihtoehtoliikehdintänä, jota voitaisiin kutsua myös hiljaiseksi vallankumoukseksi ja joka on suunnattu erityisesti puolueiden byrokratisoitunutta koneistoa vastaan. Tutkimuksen mukaan noin 70 % suomalaisista on ollut 1970-luvulla sitä mieltä, että puolueet ovat kiinnostuneita vain ihmisten antamista äänistä eivätkä heidän mielipiteistään.

Wikipedia – Mauno Koivisto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mauno_Koivisto

Lähdeaineisto: Heikki Kymäläinen: Mauno Koivisto – koko kansan presidentti ISBN 951-30-5578-7

maanantai 21. helmikuuta 2011

Seutulan seisojat vapautettiin tehtävistään



















Mauno Koivisto astui tasavallan presidentin virkaan tammikuun lopulla 1982. Hallitusmuodon mukaan hänen alkava toimikautensa oli päättyvä vuoden 1988 maaliskuun 1. päivänä, joten sen pituudeksi tuli runsaat kuusi vuotta. Presidentin virkaanastujaisseremoniat eduskunnassa olivat sikäli poikkeukselliset, että läsnä ei ollut virasta luopuvaa presidenttiä. Muutoin ne kulkivat normaaliin tapaan. Iltapäivällä hallitus ja korkeimmat virkamiehet kokoontuivat presidentin linnan valtiosaliin, jossa presidentti kätteli heidät kaikki. Heti tilaisuuden päätyttyä vt. pääministeri Eino Uusitalo esitti toisessa salissa presidentille hallituksen eronpyynnön.

Seuraaviin eduskuntavaaleihin oli aikaa hieman yli vuosi. Valtiopäivien päättäjäispuheessaan 28.1.1982 presidentti Koivisto lausui toivovansa, että hallitusohjelmaan ei tehtäisi suuria muutoksia ja että hallitusneuvottelut olisivat lyhyet. Näin voitaisiin uusi hallitus ilman tarpeetonta viivytystä nimittää vaalikauden loppuajaksi. Muistelmissaan Koivisto kertoo pitäneensä mahdollisena sitäkin, että hallitus olisi jatkanut minimimuutoksin Eino Uusitalon johdolla. Sosiaalidemokraatit olisivat ilmeisesti hyväksyneet Eino Uusitalon pääministeriksi, jos ulkoasiainministerin paikka olisi tullut Kalevi Sorsalle. Paavo Väyrynen ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tällaisesta ratkaisusta. Hän asetti ulkoasiainministerin paikan omaksi tavoitteekseen.

Runsaan vuoden kestävä pääministerin tehtävä olisi ollut komea päätös Eino Uusitalon poliittiselle uralle. Hän oli ollut kansanedustajana 26 vuotta ja valtioneuvoston jäsenenä lähes kuusi vuotta. Hänen vaikutusvaltansa puolueessa johtui suurelta osin hänen asemastaan Urho Kekkosen sanansaattajana. Puolueen uskollinen mies, joka kaljultaankin muistutti Kekkosta, työnnettiin kuitenkin sujuvasti syrjään. ”Kun aurinko oli lakannut paistamasta, ei kuukaan enää kumota”, lausui joku havainnoitsija. Hallitusneuvotteluissa oli tultu siihen harvinaiseen tilanteeseen, että sosiaalidemokraatit ja keskustapuolue tarjosivat kumpikin pääministerin paikkaa toiselle. Paavo Väyrynenkään ei tahtonut sitä tehtävää. Monimutkaisten kierrosten jälkeen tuli pääministeriksi Kalevi Sorsa, mutta keskustapuolue ei saanut ulkoministerin paikkaa. Siihen tuli RKP:n puheenjohtaja Pär Stenbäck. Paavo Väyrynen jäi pois hallituksesta. Puolueitten voimasuhteet pysyivät ennallaan. Minut määrättiin edelleen ulkomaankauppaministeriksi, Esko Rekola kirjoittaa. Hallitus nimitettiin 19.2.1982.

Presidentti Koivisto otti ensin vanhan ja sitten uuden hallituksen vastaan linnassa. Vanhan hallituksen viimeisinä seisoivat Lasse Äikäs ja Johannes Koikkalainen, jotka oli opittu tuntemaan rentoina veikkoina. Kun presidentti oli kättelyssä ehtinyt heidän kohdalleen, kerrotaan Äikäksen sanoneen: ”Jos maa vielä tarvitsee parhaita poikiaan, me Koikkalaisen kanssa kyllä tulemme.”

Presidentti Koiviston toivomus hallituksen muodostamisesta minimimuutoksin näytti luonnolliselta. RKP:n molemmat ministerit jatkoivat, SKDL:n kolmesta ministeristä jatkoi kaksi. Sitä vastoin sosiaalidemokraattien ministerijonossa tehtiin täyskäännös. Vain Mauno Forsman sai jäädä Koiviston hallituksen demareista. Ulf Sundqvist oli jo siirtynyt tai siirretty pankinjohtajaksi. Pirkko Työläjärven hoitaman kauppa- ja teollisuusministerin salkun sosiaalidemokraatit tarjosivat keskustapuolueelle; Työläjärvi jäi pois ja nimitettiin maaherraksi. Puolueen nousevien tähtien rivistä siirrettiin täten kaksi vahvaa nimeä sivummalle. Kummankin rasituksena lienee joidenkin puoluetoverien mielestä ollut Mauno Koiviston tukeminen. Myös keskustapuolue teki muutoksia. Vain Ahti Pekkala ja Taisto Tähkämaa saivat jatkaa.

Poliittisissa piireissä oltiin yleisesti tyytyväisiä. Nimenomaan keskustapuolueessa oli pelätty, että uusi presidentti hajottaisi eduskunnan, jolloin Koiviston juuri saama suuri kannatus voisi tuoda sosiaalidemokraateille vaalivoiton.
Presidentti Koiviston virkaantulon ei voitu otaksua aiheuttavan mitään nopeita muutoksia valtakunnan asioiden hoidossa. Kuitenkin syntyi joitakin kevennyksiä ankaraan protokollaan. Niinpä lieveni Kekkosen ajan ehdoton sääntö, että presidentin lähtiessä ulkomaille ja sieltä palattaessa koko hallitus ja eräät virkamiehet seisoivat lentokentällä punaisen maton ääressä. Nyt saattoi tapahtua, että vt. presidentin tehtävät vastaanottava pääministeri Kalevi Sorsa jäi pois vastaanottoseremonioista. Hän oli varmaankin saanut mökille lähtöön presidentin suostumuksen, mutta ennen ei sellaista lupaa olisi rohjettu pyytää.

”Seutulan seisojiksi” nimitetty ryhmä vapautettiin pian presidentti Mauno Koiviston toimesta kokonaisuudessaan näistä muodollisuuksista. Sen jälkeen kun adjutantti oli vieraita pakkasessa odoteltaessa palelluttanut lentokentällä korvansa, valtiovierailujen seremoniat siirrettiin presidentin linnan etupihalle.

Lähdeaineisto: Esko Rekola: Viran puolesta ISBN ISBN 951-0-22965-2

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Loppunäytös


















Torstaina 10.9.1981 monen puolueen päättävät elimet pitivät kokouksiansa. Keskustapuolueen puoluehallitus esitti uhkavaatimuksen sinä aamuna. Se ei minua hätkähdyttänyt, Mauno Koivisto kirjoittaa. Olimme pitkään neuvotelleet seuraavan vuoden tulo- ja menoarviosta, joka loppusummaksi tuli yli 60 miljardia markkaa. Jo usean päivän ajan oli keskusteluja käyty marginaalissa, joka puolesta yhteen tuhannesosaan kyseessä olevista tuloarvioista. Jokainen ymmärtää, että arviot ovat arvioita ja että virhemarginaalit arvioissa on varteenotettavan suuria. Oli ilmoittanut valmiuteni äänestyspäätöksiin.

Rkp:n taholta tuli tieto, jonka mukaan ”kepu aikoo vetää kovan linjan. Ajavat hallituksen nurin.” Lipposen tekemien muistiinpanojen mukaan: ”Pär Stenbäck vetosi rajusti, että jotakin Väyrysen ja kepun pitää saada. Väyrynen on pelannut uhkapeliä sekä omiaan että muita hallituspuolueita vastaan.” Jo pitkään on ollut kysymys muusta kuin rahasta. Kysymys oli hallituksen olemassaolosta ja sen lisäksi siitä, miltä ratkaisu näyttäisi politiikan ammattilaisten silmissä, kenen voitoksi ja tappioksi loppujen lopuksi syntyvä ratkaisu selitettäisiin. Oli mahdollista, että tämä oli keskustapuolueen tähtäimessä. Mutta mitkä ovat ne olosuhteet, joitten vallitessa jonkin puolueen päättävät elimet ovat valmiina siirtämään puolueen oppositioon, se on eri asia.

Pyysin valtionvarainministeriön virkamiehiä tekemään lehtien uutisissa mainittuja uusia ehdotuksia. Se että Paavo Väyrynen torstaina iltapäivällä heti innokkaasti tarttui esitettyyn uuteen ajatuskokeeseen, oli mielenkiintoista. Se, että hän kiiruusti kertoi sen tiedotusvälineiden edustajille, oli odottamatonta. Kun julkisuudessa sanoin, että tällöin on tapahtunut työtapaturma, pyrin tapahtunutta vähättelemään. Tuskin se oli mikään työtapaturma. Olin aikaisemmin ilmoittanut valmiuteni siihen, että asiat ratkaistaan äänestämällä. Nyt oli osoittanut joustavuutta.

Kun aloitimme Kesärannassa neuvottelut 10.9. klo 17.45, avasin keskustelun muistiinpanojeni mukaan hyvin niukin kommentein: ” Olimme täydellisessä umpikujassa. Piti löytää uusi avaus, joka on ollut harkittavana. Onko uusi tie löytynyt, vai onko sutta paettaessa tullut karju vastaan? Mitä seurasi tel-puuhan peruuttamisesta?” Kivistö sanoi, että oli jo olemassa kompromissi, joka oli ollut myös suhdannepoliittisesti oikea. Esitetty uusi malli on siihen nähden taka-askel, sitä ei voida hyväksyä. Kun uuden tauon jälkeen jatkoimme taas kello 21.10, minä totesin alkuun, että ”hiljaisuus kertoo, että uusi malli ei ota tulta”.

Kun kansliapäällikkö Perttusen soitto presidentti Kekkosen sairaudesta siinä kymmenen tienoissa illalla tuli, niin me olimme, minun käsitykseni mukaan, täydellisesti palanneet vanhoihin asetelmiin. Kysymys oli enää siitä, koska ja missä merkeissä neuvottelu siltä osin lopetetaan, ja mitä minä kerron ulkona odottaville toimittajille. Totesin ministeritovereille, että oli syytä valmistaa vielä uusi paperi ja kokoontua tarkastelemaan sitä seuraavana aamuna. Menin selostamaan toimittajille neuvotteluissa vallitsevaa tilannetta.

Tultuani takaisin sisälle kerroin Kivistölle, mitä Perttunen oli ilmoittanut ja sanoin: ”Huomenna kuviot muuttuvat.” Perjantaiaamuna minun kannaltani katsoen ei ollut kovin suurta merkitystä sillä, sovitaanko lopuista asioista sinä aamuna ja sinä aikana, jolloin minä voin vielä asioiden käsittelyyn osallistua vai eikö. Jos hallitus minun poistuttuani ei sopisi asioista. Eino Uusitalon pitää tulla sitten keskustelemaan minun kanssani tilanteesta. Hallitus kokoontui neuvotteluun perjantaiaamuna klo 9.00. Totesin tasavallan presidentin sairasloman tulevan esittelyyn oikeusministeriöstä. Sairasloman myöntämisen jälkeen en voisi enää osallistua hallituksen työhön.

Kun Väyrynen oli käyttänyt useita puheenvuoroja uutta ehdotusta vastaan, ja kun Stenbäck oli sekä arvostellut ehdotusta, että ilmoittanut valmiutta liikkua sen suuntaan, esitin, että uutta ehdotusta vielä kehiteltäisiin. Tämän jälkeen keskiryhmät poistuivat omaan kokoukseensa. Odotimme Kalevi Kivistön kanssa kokouksen tuloksia, ja lopulta Rekola saapuikin. Kävi selville, että kokous oli ollut varsin värikäs. Rekola sanoi siepanneensa yhden luvun, joka siellä oli esitetty ja jonka hän oletti edustavan kokouksen enemmistön kantaa. Pekkalan kannustamana hän oli tullut esittämään sitä minulle. Kysyin Kivistön mielipidettä, ja hän vastasi jotakin siihen suuntaan, että kipeää tekee, mutta antaa mennä. Sanoin, että kirjoitetaan esitys paperille ja lähdetään istuntoon, niin sittenpähän nähdään, kuinka käy.

Hallitus kokoontui sitten klo 10.00. Rekola selosti neuvottelujen kulkua ja esitti uuden ratkaisulinjan. Sen mukaisesti hallitus sitten päätti ratkaista vielä avoinna olleet kysymykset. Oli arvokasta ja hallitusyhteistyön perusteita vahvistavaa, että esityksestä voitiin sopia.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto: Politiikkaa ja politikointia 1979-1981 ISBN 951-26-3239-x

lauantai 19. helmikuuta 2011

Sitä niittää, mitä kylvää


















Vuoden 1979 eduskuntavaalitappio oli Keskustapuolueelle pettymys. Ääniosuus putosi vuoden 1975 17,6 prosentista 17,3 prosenttiin. Puolue menetti 3 edustajapaikkaa 39:stä 36:een. Tappiota korosti se, että keskiryhmät – Keskustapuolue, Rkp ja Lkp – menettivät yhteistä voimaansa 57 paikasta 49 paikkaan ja että Kokoomus voitti peräti 12 paikkaa nousten 35 paikasta 47:ään. Sdp piti selkeästi ykköspuolueen aseman tosin häviten kaksi paikkaa: se sai 52 edustajaa (vuonna 1975 54 paikkaa). Sdp:n ylivalta-asema näytti jatkuvan samalla, kun Kokoomus nousi vastaansanomattomasti kakkoseksi jo melko lähelle Sdp:n kannatusta.

Tappiovaalien jälkianalyysissa Virolainen viittasi Kokoomuksen 13 vuoden mittaiseen oppositiokauteen, kun taas Väyrynen haki lähtökohtia tulevaisuuden operaatiolleen. Hän totesi, että Keskustapuolueen kokema ”vaalitappio oli pieni, mutta odotuksiin nähden suuri”. Ongelmaksi Väyrynen nimesi puolueen vanhoillisuuden ja maatalouspainotteisen profiilin, positiivisena hän näki vaalituloksessa eduskuntaryhmän nuorentumisen.

Vaalipettymys antoi tuulta purjeisiin muutosvaatimuksille puoluejohdossa. Eduskuntavaalitulos merkitsi käytännössä starttia puheenjohtajan vaihtamisoperaatiolle. Virolaisen kaataminen alkoi. Väyrysen vaalitulostulkinnassa oli sekä puolueanalyysia että henkilökohtaisia pyrkimyksiä. Puoluetulkinta peilautui yleispuoluesuuntausta vasten; puolue oli kulkenut takaperoiseen suuntaan. Se oli ottanut taka-askelia luokkapuoluetta muistuttavalla tavalla. ”Luokkapuolue – vanhanaikainen imago – Virolainen johdossa” –mielleyhtymäketju oli Väyrysen vaalitappiotulkinnan takana. ”Yleispuolue – eduskuntaryhmän nuorentuminen – puolueen uudistuminen – uusi puoluejohto”-ajatusketju oli puolestaan Väyrysen esittämä tulkinnallinen ja viitteenomainen vaihtoehto, jolla hään uskoi ja uskotteli voitettavan ja jolla hän loi kovenevia odotuksia puheenjohtajuuteensa. Tämä argumenttirakennelma toimi puheenjohtajan vaihtamisoperaation vauhdittajana huipentuen Turun puoluekokoukseen ja Väyrysen haastamispuheeseen.

Keskustapuolue pääsi osallistumaan Koiviston hallituksen harvinaisen kovan keskustelun ja tiukan äänestyksen jälkeen. Puoluevaltuuskunta päätti äänin 79-49 hyväksyä Koiviston hallituksen omalta osaltaan. Vastarinnan ydin oli Etelä-Pohjanmaalla. Virolainen oli ennen ratkaisua toivonut yksimielisyyttä, se ei toteutunut. Niin ikään Keskustapuolueen tavoite oli vetää Kokoomus voittonsa jälkeen ja perusteella hallitusvastuuseen. Sekin tavoite epäonnistui, vasemmiston periaatteellisten kannanottojen takia. Virolainen ajoi puoluevaltuuskunnan kokouksessa 25.5.1979 äärimmäisen päättäväisellä otteella Keskustapuoluetta Koiviston hallitukseen. Hän jopa vastasi jokaiseen vastaanharaavaan puheenvuoroon.

Keskustapuolueen profiilinnnosto alkoi jo Koiviston hallituksen muodostamisen yhteydessä. Keskiryhmät valtasivat hallituksen enemmistön. Kova linja ohjelmaneuvotteluissa tuotti tuloksen. Puolue oli päässyt vaalitappion jälkeen vähintään edullisiin hallituspoliittisiin asetelmiin. Kovasta linjasta ja profiilin korotuksesta puolueen sisällä vallitsi käytännössä pitkälle menevä yksimielisyys. Väyrysellä oli kaksi syytä ajaa kovaa linjaa: Turun puoluekokouksessa täytyi saada näyttöjä koventuneista otteista suhteessa sosiaalidemokraatteihin, ja toisekseen tulossa oleviin presidentinvaaleihin täytyi rakentaa paremmat ennakkoasetelmat ja saada Koiviston kansansuosio sulamaan. Kekkonenkin uskoi pääministeriyden pudottavan Koiviston ”kuolevaisten joukkoon”.

Puheenjohtaja-asetelmien muodostumiseen vaikutti Kekkosen ja Virolaisen välirikko, joka sai viimeisimmän kimmokkeen Virolaisen Suomen Kuvalehdelle antamasta haastattelusta, jossa hän totesi Kokoomuksen oppositioaseman johtuvan ”yleisistä syistä” eikä ”sisäisistä syistä”. Kekkonen suuttui ja tuli julkisuuteen poikkeuksellisen voimakkaalla Virolaisen vastaisella lausunnolla. Tämä ”juhannuspommiksi” myöhemmin ristitty tapahtuma heijastui puolueen sisäiseen asetelmaan, ja se toimi hienokseltaan Väyrysen hyväksi. Kekkonen pysyi Keskustapuolueen puheenjohtajakysymyksessä pidättyväisenä. Hän näki puheenjohtajavaihdoksen toivottavana ja tärkeänä, mutta ei halunnut puuttua asiaan. Sisäinen kanta näkyi siinä, että hän antoi kansliapäällikkönsä jatkaa K-linjalaisten johtohahmojen taivuttelua Väyrysen kannalle. Taivuttelu osaltaan puri. Karjalaisen johtama K-linja lähti enemmän tai vähemmän innokkaasti tukemaan Väyrystä.

Johtoratkaisut ja johtovalintojen argumentit muodostivat tulevan strategian perustuksen. Väyrynen voitti äänin 1737 – 1611 ja Kääriäinen Mäki-Reinikan äänin 1965-908. Väyrysen valinta takasi strategian muutoksen. Väyrynen esitteli Turun puoluekokouksessa 14.6.1980 1980-luvun alun tavoiteohjelman huipentaen esityksensä ”Keskustapuolueen kansallinen tehtävä”- analyysin tavalla, jossa yhdistyivät Väyryseen valintaan johtaja argumenttipolku, puolueen kokonaistilanteen arviointi, syväindentiteetistä nouseva politiikan tavoiteasettelu ja puolueen uudistumisstrategia.

Lähdeaineistoa: Seppo Kääriäinen: Sitä niittää, mitä kylvää ISBN 951-20-6372-7

perjantai 18. helmikuuta 2011

Vuosi 1982 – Koivisto perii valtakunnan


















Koivisto oli kansansuosikki ja todennäköinen voittaja. Oli tärkeätä olla tekemättä virheitä ja hänellä oli varaa olemalla tekemättä juuri mitään. Vaalitaistelussa ei syntynyt muuta kiistaa kuin se, kuka osasi ylevimmin sanakääntein vannoa ulkopoliittista oikeaoppisuuttaan ja parlamentaarista mielenlaatuaan. Ehdokkaiden kesken oli niin vähän poliittisia eroja, että vaali käytiin poliittisen karisman varassa. Koivisto oli ylivoimainen siinä lajissa, mutta myös Virolainen menestyi hyvin. Peräti kolmannes SKDL:n kannattajista siirtyi jo valitsijamiesvaalissa Koiviston tueksi, samoin lähes puolet SMP:sta. Kivistö kehotti jo ennen vaalitoimitusta valitsijamiehiään äänestämään Koivisto jo ensimmäisellä kierroksella. Koiviston viileä eleganssi suorastaan villiinnytti lehdistön. Ja juuri valitun presidentin kaulaan kapsahtava tytär oli ennen kokematon näky, joka lämmitti oudosti. Syntyi vaikutelma, että oli tapahtunut poliittisesti ja henkisesti suurempikin muutos kuin tapahtuikaan.

Tammikuu
4. tammikuuta – Euroopan yhteisön maiden ulkoministerit varoittivat kokouksessaan Brysselissä Varsovan liittoa miehittämästä Puolaa, mutta päättivät pidättyä Neuvostoliiton vastaisista talouspakotteista.
10. tammikuuta – Paavi Johannes Paavali II arvosteli Vatikaanissa pitämässään puheessa kovin sanoin Puolan johtoa siitä, että kansalaisia pakotettiin antamaan omantuntonsa ja vakaumuksensa vastaisia julistuksia työpaikan menettämisen uhalla.
13. tammikuuta – Air Floridan Boeing 737 törmäsi siltaan Washington (DC):ssa ja putosi Potomac-jokeen surmaten 78 ihmistä.
13. tammikuuta – Hallitus teki periaatepäätöksen Satakunnan, Pirkanmaan ja Kainuun läänien perustamisesta. Uusien läänien oli määrä aloittaa toimintansa viimeistään vuoden 1985 alussa.
17.−18. tammikuuta – Suomessa järjestettiin presidentinvaalien valitsijamiesvaalit.
20. tammikuuta – Imatran kihlakunnanoikeus tuomitsi neljä Finnvalcon hallituksen jäsentä sakkoihin yhteistoimintalain rikkomisesta.
21. tammikuuta – Yhdysvallat esti Israelin tuomitsevan päätöslauselmaehdotuksen hyväksymisen YK:n turvallisuusneuvostossa. Päätöslauselma sisälsi pakotteita Israelia vastaan sen liitettyä Golanin kukkulat alueisiinsa joulukuussa 1981.
27. tammikuuta – Mauno Koivisto valittiin Suomen presidentiksi.
28. tammikuuta – Italian terrorismin vastaiset joukot vapauttivat James L. Dozierin 42 päivän vankeudesta Punaisilta prikaateilta.
31. tammikuuta – Espanjassa ilmoitettiin yli 250 ihmisen kuolleen ja noin 16 000 saaneen eriasteisia myrkytysoireita toukokuun 1981 alusta lähtien heidän nautittuaan eräiden liikkeiden myymää myrkyllistä ruokaöljyä. Useita kymmeniä henkilöitä oli pidätetty asian vuoksi.

Helmikuu
1. helmikuuta – Senegal ja Gambia muodostivat löyhän valtioliiton.
2. helmikuuta – Haman verilöyly Syyriassa, 20 000 ihmistä surmattiin.
5. helmikuuta − Presidentti Mauno Koivisto nimitti Suomen Pankin johtokunnan jäsenen, tohtori Ahti Karjalaisen pankin pääjohtajaksi maaliskuun alusta lukien. Karjalainen oli hoitanut pääjohtajan tehtäviä viransijaisena Koiviston ollessa pääministerinä. Uudeksi johtokunnan jäseneksi Koivisto nimitti johtokunnan varajäsenen Seppo Lindblomin.
12. helmikuuta − Harmaahylje eli halli rauhoitettiin Suomessa.
14. helmikuuta – Tyrvään kirkko Vammalassa vaurioitui pahoin tulipalossa.
15. helmikuuta – Öljynporauslautta Ocean Ranger upposi myrskyssä Newfoundlandin edustalla Kanadan rannikolla, 84 ihmistä menehtyi.
15. helmikuuta − Suomen ensimmäisen aikakauslehden, Om konsten att rätt behaga, ensimmäisen numeron ilmestymisestä tuli kuluneeksi 200 vuotta. Lehteä oli ilmestynyt Turussa 16 numeroa runsaan neljän kuukauden ajan.
19. helmikuuta – Arkkipiispa Mikko Juva ilmoitti yllättäen jäävänsä eläkkeelle syyskuun alussa.
19. helmikuuta – Presidentti Mauno Koivisto nimitti uuden, Kalevi Sorsan johtaman hallituksen. Edellinen, viimeiset ajat Eino Uusitalon johtama hallitus ehti istua tasan tuhat vuorokautta ja oli noussut juuri ennen eroaan hallitusten ikätilaston kolmannelle sijalle.
23. helmikuuta – Espanjan hallitus kansallisti Rumasan.
24. helmikuuta – Puolan johtaja Wojciech Jaruzelski syytti Puolan kommunistisen puolueen keskuskomitean kokouksessa pitämässään puheessa Yhdysvaltain hallitusta maailmanrauhan vaarantamisesta.

Maaliskuu
3. maaliskuuta – Ranskan presidentti Francois Mitterrand aloitti valtiovierailun Israelissa ensimmäisenä merkittävänä eurooppalaisena valtionpäämiehenä. Vierailu ei kuitenkaan juuri parantanut Ranskan ja Israelin suhteita, jotka olivat olleet kireät vuoden 1967 sodasta lähtien, varsinkaan kun Mitterrand vaati Israelia tunnustamaan palestiinalaisten oikeuden omaan valtioon. Varoen ärsyttämästä arabimaita liiaksi Mitterrand ei käynyt Itä-Jerusalemissa eikä Jordanjoen länsirannalla.
4. maaliskuuta – Kuopion kaupunki täytti 200 vuotta.
6. maaliskuuta − Kairossa tuomittiin kuolemaan kuusi Egyptin presidentin Anwar Sadatin murhaan osallistunutta sotilasta.
6. maaliskuuta − SDP:n kansanedustaja Tellervo M. Koivisto kuoli. Hänen tilalleen tuli aiemminkin kansanedustajana toiminut ekonomi Riitta Järvisalo.
10. maaliskuuta – Yhdysvallat asetti Libyan öljyn kauppasaartoon syyttäen sitä terrorismin tukemisesta.
10. maaliskuuta – Astronomia: kaikki yhdeksän planeettaa olivat samanaikaisesti Auringon samalla puolella.
11. maaliskuuta – Oikeusministeriön kansliapäällikkö Kai Korte nimitettiin uudeksi oikeuskansleriksi. Edellinen oikeuskansleri Risto Leskinen siirtyi eläkkeelle.
11. maaliskuuta – Kauppa- ja teollisuusministeriö antoi ohjeen, jonka mukaan valtionyhtiöiden hallintoneuvostoihin voidaan valita vain alle 70-vuotiaita. Tavoitteeksi asetettiin ikärajan alentaminen 67 vuoteen. Olavi Lindblom joutui jättämään Enso-Gutzeitin hallintoneuvoston ensimmäisenä tämän ohjeen nojalla.
17. maaliskuuta – Helsingin hovioikeus antoi varoituksen kahdelle merivartijalle Viikinki-huviveneen uppoamista koskeneessa oikeusjutussa. Merivartijoiden virhearvioinneilla ei todettu olleen välitöntä syy-yhteyttä kymmenen nuoren hukkumiseen Viikinki-veneen upottua Hangon vesillä syyskuussa 1978, mutta viranomaisten yhteydenpito tapauksen aikana katsottiin hyvin puutteelliseksi.
19. maaliskuuta – Falklandin sota: argentiinalaiset joukot nousivat maihin Etelä-Georgian saarella, mikä ennakoi sotaa.
20. maaliskuuta – Ajatollah Khomeini ilmoitti Iranin uudenvuoden kunniaksi, että 12–18-vuotiaat koulupojat saivat osallistua Basij-joukkoihin ja taistella maansa puolesta.
23. maaliskuuta – Efraín Ríos Montt tukijoineen kaappasi vallan Guatemalassa.
23. maaliskuuta – Helsingin Sanomat erotti toimittaja Aarno Laitisen ja antoi varoituksen viidelle muulle toimittajalle heidän osuudestaan kohutun Tamminiemen pesänjakajat -kirjan tekoon.
25. maaliskuuta – Olavi J. Mattila eroaa Valmetista.
26. maaliskuuta – Presidentti Mauno Koivisto erotti Uudenmaan läänin maaherran Kaarlo Pitsingin virastaan. Ero tuli voimaan heti.

Huhtikuu
1. huhtikuuta – Suomessa tuli voimaan uusi tieliikennelaki, jossa mm. määrättiin suojakypärä pakolliseksi moottoripyöräilijöille ja mopoilijoille. Myös ajovalojen käyttö moottoriajoneuvoissa kaikkina vuorokaudenaikoina säästä riippumatta tuli pakolliseksi. Laki korvasi vuodelta 1957 olleen vanhan lain.
2. huhtikuuta – Falklandin sota: Argentiina miehitti Falklandinsaaret.
7. huhtikuuta – Presidentti Mauno Koivisto sanoi Ruotsin radiolle ja televisiolle antamassaan haastattelussa suhtautuvansa myönteisesti presidentin valtaoikeuksien vähentämiseen ja valtiosäännön uudistamiseen.
16. huhtikuuta – Olavi Lindblom erotetaan Enso-Gutzeitin hallintoneuvostosta.
17. huhtikuuta – Kanadan uusi perustuslaki määräsi täydellisen itsenäisyyden Yhdistyneestä kuningaskunnasta.
24. huhtikuuta – Saksan liittotasavalta voitti Harrogatessa Yhdistyneessä kuningaskunnassa järjestetyt Euroviisut. Suomen edustaja Kojo kappaleella "Nuku pommiin" tuli viimeiseksi ja sai 0 pistettä.
25. huhtikuuta – Israel vetäytyi Siinailta rauhansopimuksen mukaan.
27. huhtikuuta – Presidentti Mauno Koivisto ja rouva Tellervo Koivisto matkustivat valtiovierailulle Ruotsiin.
30. huhtikuuta – Sosiaali- ja terveysministeri Jacob Söderman nimitettiin Uudenmaan läänin maaherraksi. Uudeksi sosiaali- ja terveysministeriksi nimitettiin kansanedustaja Vappu Taipale. Södermanin tilalle eduskuntaan nousi Pertti Paasio.
30. huhtikuuta – Työtuomioistuimen presidentti Antti Suviranta nimitettiin Korkeimman hallinto-oikeuden uudeksi presidentiksi.

Toukokuu
1. toukokuuta – Falklandin sota: Britannian kuninkaallisten ilmavoimien Avro Vulcan nousi Ascensionin tukikohdasta ja pommitti Port Stanleyn lentotukikohtaa.
2. toukokuuta – Falklandin sota: ydinsukellusvene HMS Conqueror upotti argentiinalaisen risteilijän General Belgranon.
2. toukokuuta – Puolan hallitus lievensi poikkeustilamääräyksiä. Muun muassa öinen ulkonaliikkumiskielto kumottiin.
4. toukokuuta – Argentiinalaiset Tulimaan Río Grandesta lähteneet hävittäjät osuivat ohjuksin HMS Sheffield (D80) -ohjushävittäjään, joka vaurioiduttuaan upposi merenkäynnissä 10. toukokuuta.
7. toukokuuta − Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokous päätti esittää eduskunnalle ns. arkipyhien siirtämistä takaisin entisille paikoilleen.
8. toukokuuta – Kanadalainen Formula 1 -kuljettaja Gilles Villeneuve sai surmansa Belgian GP:n aika-ajoissa Zolderissa sattuneessa onnettomuudessa.
10. toukokuuta – Välimiesoikeus totesi Aarno Laitisen irtisanomisen Helsingin Sanomien poliittisen toimittajan tehtävistä laittomaksi ja määräsi Sanoma Oy:n maksamaan Laitiselle 20 000 markan korvaukset. Laitinen siirtyi Hymy-lehden pakinoitsijaksi.
15. toukokuuta – Aarne Saarinen luopui Suomen Kommunistisen puolueen puheenjohtajuudesta ylimääräisessä edustajakokouksessa ja hänen seuraajakseen valittiin Jouko Kajanoja. Varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo menetti paikkansa puolueen enemmistösiipeen kuuluvalle Seppo Toiviaiselle. Saarinen arvosteli pitämässään puheessa kovin sanoin Neuvostoliiton kommunistista puoluetta sekaantumisesta SKP:n sisäisiin asioihin.
18. toukokuuta – Kalevi Sorsa ohitti Urho Kekkosen pääministerivuorokausien määrässä ja hänestä tuli Suomen pitkäaikaisin pääministeri.
21. toukokuuta – Falklandin sota: Britannian kuninkaallinen merijalkaväki ja laskuvarjojoukot valtasivat San Carlosin lahden Falklandinsaarilla.
23. toukokuuta − Helsingin poliisilaitos muutti uusiin tiloihin Pasilaan Aleksanterinkadulta, jonka varrella se oli toiminut vuodesta 1826 saakka.
24. toukokuuta − Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin KGB:n päällikkö Juri Andropov nimitettiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteeriksi. Jo ennestään puolueen politbyroohon kuulunutta Andropovia alettiin pitää puoluejohtaja Leonid Brežnevin todennäköisenä seuraajana.
25. toukokuuta − Suomen yksikamarinen eduskunta vietti 75-vuotisjuhliaan, joihin osallistui istuvien kansanedustajien ja ulkomaisten vieraiden lisäksi noin 250 entistä kansanedustajaa.
25. toukokuuta − Niin sanotun Koijärvi-jutun oikeuskäsittely alkoi Tammelan kihlakunnanoikeudessa. Istuntoon oli haastettu 112 luonnonsuojelijaa, joista osa oli alaikäisiä.
28. toukokuuta – "Rocky III:n" ensi-iltaesitys, pääosassa nähtiin Sylvester Stallone.
28. toukokuuta − Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori Jouko Turkka nimitettiin korkeakoulun rehtoriksi.
29. toukokuuta – Falklandin sota: Goose Greenin taistelussa brittien laskuvarjojääkärit löivät suuren argentiinalaisjoukon sodan ensimmäisessä maataistelussa.
30. toukokuuta – Espanja liittyi NATO:on ensimmäisenä maana sitten Saksan liittotasavallan 1955.

Kesäkuu
1. kesäkuuta – Helsingin metro aloitti säännöllisen liikennöinnin.
1. kesäkuuta – Presidentti Mauno Koivisto vastaanotti lähes 2,5 miljoonan henkilön allekirjoittaman yhteispohjoismaisen vetoomuksen ydinaseettoman Pohjolan puolesta.
4. kesäkuuta – Tapiolan kirkkoherra Samuel Lehtonen valittiin Helsingin hiippakunnan uudeksi piispaksi eläkkeelle jäävän Aimo T. Nikolaisen seuraajaksi.
6. kesäkuuta – Libanonin sota alkoi: Israelin joukot Ariel Sharonin johtamina valtasivat Etelä-Libanonin ja etenivät Beirutiin asti. Operaation peitenimenä oli "Rauha Galileaan".
6. kesäkuuta – Teuvan vanhainkoti tuhoutui tulipalossa. Kaikki laitoksessa hoidettavina olleet 63 vanhusta saatiin turvaan. Paloa epäiltiin murhapoltoksi.
8. kesäkuuta – Ruotsin pääministeri Thorbjörn Fälldin vaati YK:n aseidenriisuntakokouksessa ydinaseettoman Pohjolan perustamista.
12. kesäkuuta – 750 000 ihmistä osoitti mieltään ydinaseita vastaan New Yorkin Keskuspuistossa.
13. kesäkuuta – Saudi-Arabian kuningas Fahd nousi valtaistuimelle veljensä Khaledin kuoleman jälkeen.
13. kesäkuuta – Italialainen Formula 1 -kuljettaja Riccardo Paletti sai surmansa Kanadan GP:n lähdössä törmättyään paalupaikalle sammuneeseen Didier Pironin autoon.
14. kesäkuuta – Falklandin sota päättyi: britit etenivät Port Stanleyn laitamille edettyään saaren läpi San Carlosin lahdesta. Argentiinalaisjoukot antautuivat ja muodollinen rauhansopimus solmittiin samana päivänä.
17. kesäkuuta – Argentiinan presidentti, kenraali Leopoldo Galtieri erosi virastaan Falklandin sodassa kärsityn tappion vuoksi.
19. kesäkuuta – Liberaalisen Kansanpuolueen puoluekokous hyväksyi puolueen liittymisen Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi. Keskustapuolue sitoutui maksamaan vakaviin talousvaikeuksiin joutuneen LKP:n velat. Liberaalien eduskuntaryhmän puheenjohtaja Anneli Kivitie valittiin Keskustan eduskuntaryhmän kolmanneksi varapuheenjohtajaksi.
19. kesäkuuta − Kansanedustaja Esko Almgren valittiin Suomen Kristillisen Liiton uudeksi puheenjohtajaksi Raino Westerholmin tilalle.
19. kesäkuuta − Tasavallan presidentin tytär ekonomi Assi Koivisto ja ekonomi Jari Komulainen vihittiin avioliittoon Naantalin Kultarannassa.
22. kesäkuuta – Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin murhayrityksestä syytetty John Hinckley todettiin syyntakeettomaksi hänen vakavan mielenvikaisuutensa vuoksi.
22. kesäkuuta – Tampereella avattiin Amurin työläismuseokortteli.
22. kesäkuuta – SKDL:n kansanedustaja Ilkka-Christian Björklund jätti eduskunnan siirtyessään Pohjoismaiden neuvoston pääsihteeriksi. Hänen tilalleen tuli Markus Kainulainen.
24. kesäkuuta – Koivisto nimittää John Vikströmin arkkipiispaksi.
25. kesäkuuta – Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan myönsi eron ulkoministeri Alexander Haigille ja nimitti hänen tilalleen George Shultzin. Ulkoministerin vaihdoksen ennustettiin merkitsevän suurvaltasuhteiden jyrkkenemistä entisestäänkin ja Lähi-idän politiikan uudelleenarviointia.
30. kesäkuuta − Korkein oikeus tuomitsi vuorineuvos Armas Puolimatkan kuudeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen virkamiehen lahjomisesta. Turun hovioikeus oli aiemmin tuominnut Puolimatkan sakkoihin.

Heinäkuu
1. heinäkuuta – Yhdistymiskirkon johtaja Sun Myung Moon meni naimisiin 4 150 seuraajansa kanssa New Yorkin Madison Square Gardenissa.
1. heinäkuuta − Helsingin metron suurin asema avattiin Rautatientorilla. Metron matkustajamäärä kolminkertaistui jo avajaispäivänä.
2. heinäkuuta – Dragsfjärdin vesillä havaittiin useita ajelehtivia, teollisuusmyrkkyjä sisältäneitä tynnyreitä. Tynnyrit oli upottanut laivuri Jukka Ojaranta, joka pidätettiin 3. elokuuta.
9. heinäkuuta – Pan Amin Boeing 727 putosi Kennerissä Louisianassa surmaten 146 koneessa ja kahdeksan maassa.
16. heinäkuuta – Pastori Sun Myung Moon tuomittiin 18 kuukaudeksi vankeuteen veropetoksista ja oikeuden harhauttamisesta.
20. heinäkuuta – IRA:n siipi räjäytti kaksi pommia Lontoossa surmaten kahdeksan sotilasta ja haavoittaen 47:ää.
23. heinäkuuta – Kansainvälinen valaanpyyntikomissio päätti lopettaa kaupallisen valaanpyynnin vuoteen 1985 tai 1986 mennessä.
29. heinäkuuta – Keihäänheittäjä Tiina Lillak heitti uuden maailmanennätyksen 72,40 m.

Elokuu
2. elokuuta – Helsingin metro avattiin virallisesti.
4. elokuuta − Oikeuskansleri Kai Korte esitti Helsingin metrojohtajan Unto Valtasen pidättämistä virastaan Helsingin metrojutun tutkimusten ja mahdollisen oikeudenkäynnin ajaksi. Korte katsoi Valtasen syyllistyneen virkarikokseen, jota ei voitu pitää vähäisenä.
6. elokuuta – Rajavartiolaitos aloitti Ahvenanmaan merialueen tehostetun valvonnan. Suomen ja Ruotsin merivartiostot olivat kesän mittaan tehneet useita sukellusvenehavaintoja Ahvenanmerellä.
7. elokuuta – Suomen maaseudun puolueen puoluekokous valitsi puheenjohtaja Pekka Vennamon ja puoluesihteeri Urpo Leppäsen yksimielisesti uudelleen tehtäviinsä.
9. elokuuta − Helsingin kaupunginhallitus päätti pidättää metrojohtaja Unto Valtasen välittömästi tehtävistään. Ylipormestari Raimo Ilaskivi esitti metrotoimiston lakkauttamista vuoden 1982 lopussa.
20. elokuuta – Libanonin sisällissota: monikansallinen joukko saapui Beirutiin valvomaan PLO:n vetäytymistä Libanonista.
20. elokuuta − Suomen Moskovan-suurlähettiläs Jaakko Hallama vapautettiin virastaan ja siirrettiin ulkoministeriön erityistehtäviin.
21. elokuuta – Taisto Sinisalo saa virallisena aseman SKP:n johdossa.
22. elokuuta − Helsingin kaupungin tilintarkastaja Liisa Kulhia katsoi, että metron valvonta- ja kuulutuslaitteiden tilauslaskelmista löytyneet miljoonavirheet oli tehty tahallaan ja että niillä oli haluttu suosia Siemens Oy:tä.
26. elokuuta − Siemens Oy jätti Helsingin metrotoimistolle pyynnön saada peruuttaa videolaitetarjouksensa, koska se katsoi metrojupakan vahingoittaneen mainettaan. Seuraavana päivänä metrotoimikunta päätti tilata metron kuulutus- ja valvontalaitteet Aspo Oy:ltä.
29. elokuuta – F1-kuljettaja Keke Rosberg voitti Dijonissa ensimmäisenä suomalaisena Formula 1 -kilpailun.

Syyskuu
3. syyskuuta − Presidentti Mauno Koivisto nimitti Ahvenanmaan maaherran Martin Isakssonin Suomen ensimmäiseksi suurlähettilääksi Reykjavikiin. Uudeksi maaherraksi tuli varatuomari Henrik Gustafsson.
3. syyskuuta – Toinen valtiovarainministeri Mauno Forsman siirtyi Raha-automaattiyhdistyksen toimitusjohtajaksi ja hänen seuraajakseen tuli kansanedustaja Jermu Laine.
5. syyskuuta – Pohjois-Karjala-projekti täytti 10 vuotta. Työikäisten suomalaisten miesten sydän- ja verisuonitautikuolleisuuden oli todettu projektin aikana laskeneen 17 prosenttia.
9. syyskuuta − Keskusrikospoliisi pidätti Helsingin metrojohtajan Unto Valtasen. Metrojutussa tehtiin syyskuun aikana useita muitakin pidätyksiä.
12. syyskuuta – Porvoon hiippakunnan piispa John Vikström vihittiin uudeksi arkkipiispaksi. Vihkimisen toimitti Lapuan hiippakunnan piispa Yrjö Sariola.
15. syyskuuta – Hallitus päätti, ettei Kemijokeen Pelkosenniemen kunnan alueelle suunniteltua Vuotoksen allasta rakenneta eikä asiasta järjestetä kansanäänestystä.
16. syyskuuta − Suomessa lunastettiin miljoonas väritelevisiolupa.
17. syyskuuta – Kristityt israelilaishyökkääjät toimeenpanivat verilöylyn Shatilan ja Sabran pakolaisleireissä Libanonin pääkaupungissa Beirutissa. Hyökkäyksen jäljiltä löydettiin sadoittain surmattuja palestiinalaispakolaisia, enimmäkseen naisia ja lapsia. Teko herätti suurta suuttumusta kautta maailman. YK:n turvallisuusneuvosto tuomitsi teon yksimielisesti ja julisti sen kansanmurhaksi.
19. syyskuuta – Scott Fahlman ehdotti ensimmäisenä hymiöiden käyttöä sähköpostiviestissä.
20. syyskuuta − Jean Sibeliuksen perikunta lahjoitti hallussaan olleet Sibeliuksen nuottikäsikirjoitukset Helsingin yliopistolle säveltäjän kuoleman 25-vuotispäivänä.
22. syyskuuta – Mauri-myrsky kaatoi miljoonia kuutiometrejä metsää Pohjois-Suomessa.
25. syyskuuta – F1-kuljettaja Keijo "Keke" Rosbergistä tuli Las Vegasissa lajin ensimmäinen pohjoismaalainen maailmanmestari.

Lokakuu
1. lokakuuta – Saksan liittokansleri Helmut Schmidt sai epäluottamuslauseen, hänen seuraajakseen tuli Helmut Kohl.
1. lokakuuta − 60 ihmistä kuoli ja arviolta 700 loukkaantui pommiräjähdyksessä Iranin pääkaupungissa Teheranissa.
1. lokakuuta − Suomessa tulivat voimaan ilmansuojelulaki ja -asetus.
1. lokakuuta − Presidentti Mauno Koivisto kieltäytyi armahtamasta vuorineuvos Armas Puolimatkaa tälle langetetusta ehdollisesta vankeusrangaistuksesta.
3. lokakuuta – Teologian tohtori Samuel Lehtonen vihittiin Helsingin hiippakunnan piispaksi.
5. lokakuuta − Oikeuskansleri Kai Korte määräsi nostettavaksi syytteet lahjonnasta yhtä sisäministeriön hallintoneuvosta, kahta kaupunginjohtajaa ja vuorineuvos Armas Puolimatkaa vastaan. Syytteet koskivat näiden kolmen virkamiehen ja Puolimatka-yhtymän välisiä omakotitalokauppoja.
5. lokakuuta − Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen ilmoitti, ettei hän kutsu Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n johtajaa Jasser Arafatia Suomeen, kuten hän oli suunnitellut. Arafatin kutsumisesta Suomeen oli noussut kohu, koska Yhdysvalloissa vierailulla ollut ulkoministeri Pär Stenbäck katsoi tulleensa asiassa sivuutetuksi eikä Arafat edustanut kansainvälisesti tunnustettua valtiota.
6. lokakuuta- Suomi devalvoi 4 %.
8. lokakuuta – Puola kielsi Solidaarisuus-liikkeen.
10. lokakuuta – Suomi devalvoi 10 %.
11. lokakuuta – Suomen Pankin pääjohtajaa Ahti Karjalaista kehotettiin jäämään kuukauden sairauslomalle pitkään jatkuneen alkoholinkäytön vuoksi. Pääjohtajan tehtäviä hoiti tänä aikana Karjalaisen varamies Rolf Kullberg.
13. lokakuuta − Kansainvälinen olympiakomitea päätti palauttaa yhdysvaltalaiselle Jim Thorpelle hänen Tukholman olympiakisoissa vuonna 1912 viisi- ja kymmenottelusta voittamansa kultamitalit. Thorpen suoritukset oli tuolloin hylätty, koska hänet oli julistettu ammattilaiseksi. Thorpe oli kuollut vuonna 1953.
26. lokakuuta – Länsi-Saksan entinen liittokansleri Helmut Schmidt kieltäytyi terveyssyihin vedoten ryhtymästä sosiaalidemokraattien liittokansleriehdokkaaksi kevään 1983 liittopäivävaaleissa.
28. lokakuuta – Oikeuskansleri Kai Korte sanoi eduskunnan virkamiesten menetelleen väärin maksaessaan kansanedustajan päivärahaa Keskustapuolueen puheenjohtajalle Paavo Väyryselle. Väyrysen kotipaikkana oli pidetty Keminmaata, jossa hänellä oli ollut vain jalasmökki.
29. lokakuuta − Elokuvaohjaaja Rauni Mollberg, arkkitehti Juhani Pallasmaa, tekstiilitaiteilija Kirsti Rantanen ja valokuvaaja Seppo Saves nimitettiin uusiksi taiteilijaprofessoreiksi vuoden 1983 alusta.

Marraskuu
5. marraskuuta – Länsi-Saksa pyysi Suomelta selvitystä maamme turkistarhojen oloista. Saksan televisiossa oli esitetty sveitsiläinen ohjelma, jonka mukaan Suomen turkistarhoissa rääkätään eläimiä. Myöhemmin kuitenkin ilmeni, ettei ohjelmaa ollut kuvattu Suomessa.
8. marraskuuta – Israelin pääministeri Menachem Begin sanoi olleensa etukäteen tietämätön Shatilan ja Sabran pakolaisleireillä tapahtuneesta verilöylystä.
10. marraskuuta − Korkein oikeus tuomitsi vuorineuvos Armas Puolimatkan häntä vastaan nostettujen uusien syytteiden perusteella kuudeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen jatketusta virkamiehen lahjomisesta. Syytteeseen oli asetettu myös viisi muuta Puolimatka-yhtymän johtohenkilöä.
12. marraskuuta – Juri Andropov valittiin Neuvostoliitossa edesmenneen Leonid Brežnevin seuraajaksi.
14. marraskuuta – Lech Wałęsa päästettiin 11 kuukauden arestista.
17. marraskuuta – Dragsfjärdin myrkkyjutun oikeuskäsittely päättyi. Laivuri Jukka Ojaranta tuomittiin jätehuoltorikoksesta kahdeksi vuodeksi ja neljäksi kuukaudeksi ehdottomaan vankeuteen.
18. marraskuuta – Niin sanottu Noppa-juttu tuli julkisuuteen, kun keskusrikospoliisi pidätti valtiovarainministeriön pyynnöstä rakennushallituksen pääjohtajan Kalevi Sassin ja neljä muuta virkamiestä.
18. marraskuuta − Kaupin urheilupuistossa Tampereella muurattiin UKK-instituutin peruskivi.
22. marraskuuta – Keskusrikospoliisi pidätti kaksi Keskustapuolueen entistä talouspäällikköä epäiltyinä pimeiden rahojen ohjailusta rakennusliikkeiltä puolueelle.
28. marraskuuta – 88 maan edustajat kokoontuivat Geneveen sopimaan kaupan vapauttamisesta.
28. marraskuuta – Opus Dei tuli personaaliprelatuuriksi
29. marraskuuta – YK:n yleiskokous teki päätöksen 37/37, jonka mukaan Neuvostoliiton on vetäydyttävä Afganistanista.
30. marraskuuta − Eduskunta hyväksyi yksimielisesti uuden ympäristöministeriön perustamisen. Ympäristöministeriö aloitti toimintansa lokakuun alussa 1983.

Joulukuu
1. joulukuuta – Michael Jacksonin menestysalbumi Thriller julkaistiin
2. joulukuuta – Ensimmäinen keinotekoinen sydän asennettiin Barney Clarkille. Hän eli laitteen kanssa 112 päivää.
4. joulukuuta – Kiina otti käyttöön uuden perustuslain.
6. joulukuuta – Joukko eri alojen vaikuttajia valtioneuvos K.-A. Fagerholmin johdolla esitti julkisen vetoomuksen eronneen presidentin Urho Kekkosen rauhoittamiseksi loukkaavalta julkiselta kirjoittelulta, koska tämä ei enää itse kyennyt puolustautumaan sitä vastaan. Eräät henkilöt ja sanomalehdet olivat esittäneet Fagerholmin mielestä asiatonta ja henkilöön käyvää kritiikkiä Kekkosta kohtaan.
6. joulukuuta – Kenraali Aksel Airo vastaanotti Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin miekkojen kera. Kyseinen kunniamerkki myönnettiin nyt kolmannen kerran.
11. joulukuuta – Vanha kalkkikivilouhos sortui Förbyn kylässä Särkisalossa. Muutamia rakennuksia ja pätkä maantietä vajosi hehtaarin suuruiseksi kasvaneeseen rotkoon.
16. joulukuuta – Poliisi esti suuren joukkokokouksen pitämisen Puolassa Gdanskin Lenin-telakalla vuoden 1970 mellakoiden vuosipäivänä. Solidaarisuuden johtaja Lech Wałęsa, jonka oli ollut tarkoitus puhua kokouksessa, vietiin kotoaan jälleen vankilaan.
18. joulukuuta – Suomalaiset urheilutoimittajat valitsivat kilpa-autoilija Keijo Rosbergin vuoden parhaaksi urheilijaksi. Rosberg oli ensimmäinen äänestyksen voittanut moottoriurheilija. 20. joulukuuta – Kymi Kymmene Oy ja Strömberg Oy päättivät yhdistyä. Uuden yhtiön nimeksi tuli Kymi-Strömberg Oy ja se nousi Suomen kymmenen suurimman yrityksen joukkoon.
22. joulukuuta – Presidentti Mauno Koivisto, pääministeri Kalevi Sorsa ja valtiovarainministeri Ahti Pekkala matkustivat Neuvostoliiton 60-vuotisjuhlallisuuksiin Moskovaan.
26. joulukuuta – Time Magazinen vuoden mieheksi valittiin tietokone.
29. joulukuuta – Kalevi Sorsan hallitus joutui kriisiin eduskunnan budjettiäänestyksessä, kun SKDL:n eduskuntaryhmä äänesti puolustusmäärärahojen lisäämistä vastaan, vaikka Sorsa oli tehnyt asiasta luottamuskysymyksen.
30. joulukuuta – SKDL veti ministerinsä Sorsan hallituksesta ja heidän tilalleen nimitettiin uudet ministerit SDP:stä. Opetusministeri Kalevi Kivistön tilalle tuli Arvo Salo, liikenneministeri Jarmo Wahlströmin tilalle Reino Breilin ja työministeri Jouko Kajanojan tilalle Veikko Helle. Myös sitoutumaton ulkomaankauppaministeri Esko Rekola joutui jättämään paikkansa ja hänen tilalleen tuli liberaalien Arne Berner.

Yle Elävä arkisto 1982
http://yle.fi/haku/default_fi.jsp?cx=007097612530377999607%3Aglpulxqhhs4&cof=FORID%3A9&q=1981&sa=L%C3%B6yd%C3%A4&g1_1.qry=El%C3%A4v%C3%A4+arkisto+1982

Videohaku 1982
http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbs=vid%3A1&q=1982&btnG=Haku&aq=f&aqi=g5&aql=&oq=

Kuvahaku 1982
http://www.google.fi/images?um=1&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&biw=1362&bih=594&tbs=isch%3A1&sa=1&q=1982&btnG=Haku&aq=f&aqi=g1&aql=&oq=

Mitä, missä, milloin 1983
Mitä, missä, milloin 1984
Vuosi 1982
Valitut Palat Itsenäisyytemme vuodet

torstai 17. helmikuuta 2011

MTK ja sisäpolitiikka



















Maalaisliitto/keskustapuolue/Suomen keskusta hallinnoi vuosikymmenestä toiseen hanakasti maa- ja metsätalousministeriötä. Maatalouden painoarvoa yhteiskunnassa puolestaan kuvasteli sodanjälkeisinä vuosina se, että ministeriöön nimitettiin pitkään kaksi ministeriä. Niin ei ollut enää, kun Heikki Haavistosta tuli MTK:n puheenjohtaja. Järjestö vaikutti erityisesti talonpoikaispuolueen kautta hallituksen ja eduskunnan päätöksiin. Keskustan ministerit hallitsivat oman alansa ministeriötä suvereenisti. Ammattiministeritkin olivat ajattelutavaltaan lähellä puoluetta ja MTK:ta. Maalaisliitossa ja keskustapuolueessa vallinnut tapa, että ministeripaikat jaettiin tasapuolisesti maan eri osien kesken, tuotti varsin usein heikkoja ministereitä. He olivat sitä puolueessakin.
Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokuntaakin ohjasti poikkeuksetta Maalaisliittoa tahi keskustapuoluetta tahi Suomen keskustaa edustanut henkilö.

Keskustapuolueessa vallitsi 1970-luvulla ideologissävyinen kolmijako. Puolueen vasen laita (Ryhmä 70) kannatti yhteistyötä vasemmiston kanssa ja halusi tehdä keskustapuolueestaan lähinnä radikaalin, uusalkiolaisen puolueen. Varsinaissuomalainen ja eteläpohjalainen maataloustuottajasiipi edusti oikeistoa, nojasi MTK:hon ja painotti puolueen agraaripiirteitä. Mutta puoluetta hallitsi keskusta eli K-linja, jonka tehokkaimmat tukialueet löytyivät Itä- ja Pohjois-Suomesta. Ryhmä kasvoi vuoden 1975 vaaleista vuoden 1979 vaaleihin yhdellä (22/23). Oikean laidan kannatus laski sillä välin (19/13).

K-linjan Paavo Väyrynen syrjäytti puheenjohtaja Johannes Virolaisen 1980 Turun puoluekokouksessa 1737 -1611. Virolainen valittiin kansanedustajaksi ensi kerran jo ennen Väyrysen syntymää. Kuitenkin Virolainen löi 1981 Ahti Karjalaisen Kuopiossa 2666 – 1365 presidenttiehdokasta valittaessa. Puoluetta ei voitu johtaa vain huipulta käsin. Monimutkaisiin kuvioihin kyllästynyt puoluemies ei turhan takia herjannutkaan, ettei sellaisessa puolueessa, jossa Sukselainen on virolainen ja Virolainen on karjalainen ja Karjalainen on savolainen, asiat voineet sujua mallikkaasti.

Haavisto joutui ensi kerran temppeliharjalle suhteessa keskustapuolueeseen Turussa 1980, kun Paavo Väyrynen haastoi vanhan, kokeneen sotaratsun Johannes Virolaisen taisteluun puheenjohtajuudesta. Väyrynen otti jo syksyllä 1979 yhteyttä Haavistoon. Haavisto esitti kantanaan, että ”keskustapuolueen puheenjohtajuus tulee säilyttää viljelijöitä edustavalla henkilöllä”. Haavisto ei ilmaissut omaa mahdollista halukkuuttaan tehtävään. Lasse Lehtisen mukaan vireillä oli tuolloin myös suunnitelma, että Virolainen olisi jatkanut vielä kaksi vuotta ja luopunut Haaviston hyväksi. Se sopi hyvin yleistilanteeseen.
Pian tämän jälkeen tehtiin salainen sopimus, jossa Väyrysen kannattajat kiersivät taitavasti Virolaisen linjojen taakse. Kun Väyrynen lupaisi Tähkämaalle varapuheenjohtajuutta, tämä tarjoutui hankkimaan Väyryselle keskeisen viljelijäväestön tuen.

Puheenjohtajavaalissa hävinnyt ja tulokseen pettynyt Virolainen otti verekseltään yhteyttä myös Haavistoon ja moitti MTK:n puheenjohtajaa kovasanaisesti, koska tämä oli ollut paikalla, mutta ei silti noussut todistamaan hänen puolestaan. Haavisto poistuikin Ikituurista hieman aikaisemmin kuin erittäin tasainen vaalin lopputulos julistettiin. ”Siinä lähti pelin huonoin häviäjä”, murahti silloin miesjoukosta eräs asetelmista perillä ollut puoluekokousedustaja.

Kaikki oli vähästä kiinni. Virolainen oli uskonut vanhoihin luotettaviin kaadereihin, muun muassa karjalaisiin, mutta heitä ei ilmaantunut tarpeeksi Turkuun. Paikalle tuli sen sijaan ex-vaimo Kaarina Virolainen, jonka V.J. Sukselainen, puolueen kunnianpuheenjohtaja, johdatteli näyttävästi Ikituurin kokouspaikalle. Kaarina Virolainenkin halusi nähdä, kun keskustapuolueen jättiläinen kaatuisi.

Keskustapuolueen presidenttiehdokasvaalissa Väyrynen halusi loppuun saakka välttää kannanottoa suuntaan tai toiseen. Kaksi ja puoli viikkoa ennen ratkaisua Väyrynen äänesti eduskuntaryhmässä Karjalaisen puolesta, mikä hämmensi mielialoja Kuopion kokouksen alla. Haavisto onnistui säilyttämään suhteensa molempiin osapuoliin.

Kun ensimmäinen Koiviston nimittämä hallitus, pääministeri Kalevi Sorsan kansanrintamahallitus, pääsi liikkeelle helmikuussa 1982, sen ohjelmassa luvattiin Haavistosta paljon asutuskeskusten väestölle, mutta maaseutu ja sen ihmiset jätettiin ”jälleen kerran väliinputoajiksi”. MTK:n tärkeinä pitämiä asioita ei ohjelmaan juuri ollut kirjattu. Keskustapuolue etääntyi vuoden 1982 ohjelmassaan MTK:n edustamasta ahtaasta eturyhmäajattelusta. Se totesi selvästi, että maatalouspoliittisesti puolueen ja MTK:n linjat eivät olleet enää yhdistettävissä.

Lähdeaineisto:
Keijo K. Kulha Mahtitalonpoika ISBN 951-37-2534-0

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Suhteet Neuvostoliittoon kangertelevat


















Keskustan uuden puoluejohdon kannalta katsoen kaikki asiat eivät olleet kunnossa. Suhteiden hoito NKP:n kanssa oli edelleen omituista. Ensimmäisen kerran keskustelin puoluesuhteiden hoidosta Vladimirovin kanssa heti Turun puoluekokouksen jälkeen, Väyrynen kirjoittaa. Tuolloin hän kaavaili, että NKP kutsuisi Kääriäisen johtaman valtuuskunnan syyspuolella Moskovaan ja että minun vierailuni olisi seuraavan vuoden puolella.

Syyskuun alussa keskustelimme asiasta uudelleen. Aloitin kertomalla kuulleeni suunnitelmasta, jonka mukaan Matti Ruokolan johdolla Neuvostoliittoon matkustaisi poliittinen valtuuskunta. Vladimirov myönsi tämän todeksi. Hän kertoi ehdottaneensa Moskovaan, että Saposnikov tulisi syksyllä Suomeen, jolloin minäkin voisin tavata häntä. Sen lisäksi hän puhui epämääräisesti ajankohtiin viittaamatta Kääriäisen ja minun matkasta Neuvostoliittoon.
Vladimirov kertoi tasavallan presidentin korostaneen hänelle, että uuden johdon kanssa olisi luotava hyvät suhteet. Sanoin, että ymmärrän varovaisen vauhdin yhteyksien luomisessa edellyttäen, ettei synny sitä kuvaa, että uuden johdon suhteet NKP:n ja Neuvostoliiton kanssa eivät ole kunnossa.

Kun tapasin Vladimirovin joulukuun alussa, eivät NKP-suhteet olleet edistyneet, vaan päinvastoin. Nyt Saposnikovin matka oli siirtynyt seuraavaan maaliskuuhun. Ruokolan johtama valtuuskunta matkustaisi joskus sen jälkeen. Puheenjohtajan ja puoluesihteerin matkoista ei ollut nyt mitään tietoa.
Saposnikovin suunniteltu vierailu toteutui maaliskuun lopulla 1981 ja minäkin tapasin hänet. Vladimirov oli mukana. Uutta oli se, että heidän suhtautumisensa minuun oli nyt myötämielisempää kuin aikaisemmin. He pyrkivät jopa selittämään, että heidän suhtautumisestaan syntynyt kuva on perustunut väärinkäsityksiin. Myös Kääriäisestä he esittivät myönteisen arvion. Tapaamisen lopuksi Saposnikov esitti minulle ja vaimolleni kutsun vierailla NKP:n isännöimänä Neuvostoliitossa.

Saposnikovin suopea asenne ei kuitenkaan käytännössä painanut mitään. Toukokuussa presidentti Kekkonen oli lähtenyt jälleen kerran liikkeelle saadakseen järjestetyksi minun jo neljä vuotta vireillä olleen ulkoministerivierailuni Moskovaan. Tavatessani heinäkuun alussa Vladimirovin hän otti asian puheeksi. Hän kertoi vierailun olevan Moskovassa vireillä, mutta sitä ei ollut vielä käsitelty politbyroossa. Hän piti toivottavana, että vierailu olisi ennen budjettiriihtä, mutta arveli, että se voisi siirtyä myöhempään ajankohtaan.

Yhtä takkuista oli keskustapuolueen johdon ja NKP:n välisten suhteiden kehittyminen. Kun Mikko Immonen vieraili alkukesällä Moskovassa, hän kertoi kotiin palattuaan Kääriäiselle, ettei NKP halua edelleenkään hoitaa puoluesuhteita uuden johdon kanssa, vaan niitä hoitaisivat hän ja Matti Ruokola. Otin tämän suoraan puheeksi Vladimirovin kanssa, joka torjui Immosen väitteen.
Kesällä Moskovassa vieraili Matti Ruokolan johtama valtuuskunta, johon Seppo Kääriäinenkin osallistui. Kääriäinen kertoi, että isännät olivat kilvan ylistäneet Immosen ja Ruokolan ansioita. Ruokola oli käynyt Saposnikovin kanssa pitkän kahdenkeskisen keskustelun, mutta ei ollut kertonut siitä mitään oleellista Kääriäiselle. Mitään tietoa puolueen johdon matkoista Moskovaan ei saatu.

NKP:n suhtautuminen uuteen puoluejohtoon näytti olevan riippuvainen minun suhteistani Karjalaiseen. Ellen tue selvästi hänen presidenttiehdokkuuttaan, en voi asianmukaisesti hoitaa puuoluesuhteita NKP:n kanssa. Kekkonen oli toisaalta johdonmukaisesti edellyttänyt, että en sitoisi käsiäni presidenttiasiassa.
Oma käsitykseni on, että Kekkonen viimeistään joulukuussa 1980 kokemansa sairauskohtauksen jälkeen tuli varmuuteen siitä, että meneillään oli hänen viimeinen presidenttikautensa. Jälkikäteen tulkitsin hänen aktiivisuutensa hallituskysymyksessä keväällä 1981 siten, että hän tunsi voimiensa ehtyvän ja päätti sen vuoksi toimia ripeästi. Jonkinlaiseksi osoitukseksi Kekkosen mielentilasta tulkitsin senkin, että hän poisti huhtikuun puolivälissä eräästä hänelle alistamastani puheluonnoksesta virkkeen, jossa olisin esittänyt toivomuksen, että hän olisi käytettävissä presidenttinä mahdollisimman kauan.

Tapasin 9.6.1981 Kalevi Sorsan, heti SDP:n puoluekokouksen jälkeen. Totesimme, että hallituksen seuraava koetinkivi on budjettiesityksen laatiminen vuodelle 1982. SKDL paalutti jo alkukesästä lähtien kovaa budjettilinjaa, joka oli talouspoliittisesti jyrkässä ristiriidassa keskustan talouspolitiikan kanssa. Taustalla olivat poliittiset laskelmat. Kommunistit, etenkin taistolaiset, halusivat hallituksen hajoavan budjettiriiheen.
Budjettiriihi alkoi 27. elokuuta. Alkupäivinä seuloutuivat erilleen ne kysymykset, joista tarvittiin poliittisia neuvotteluita. Kun niihin päästiin, kävi ilmi, että pääministeri Koivisto oli valmis tukemaan kommunistien esityksiä menojen tuntuviksi lisäämiseksi ja kattamaan vajetta huomattavasti esitettyä suuremmalla velanotolla. Tämä oli yllättävää senkin vuoksi, että hän oli julkisuudessa tukenut Pekkalan budjettilinjaa. Syyt olivat valtapoliittiset: Koivisto pyrki estämään sen, että hallitus voisi joutua kriisiin vasemmistopuolueiden keskinäisen kiistan vuoksi.

Loppuun saakka keskustapuolueen tarkoituksena oli yhteisymmärryksessä presidentin kanssa pyrkiä hallituksen vaihtumiseen. Keskustelin asiasta Kalevi Sorsan kanssa vielä niinkin myöhään kuin sunnuntaina 6.9.1981. Hän oli edelleen mukana tässä hankkeessa. Jos Kekkonen olisi jatkanut pitempään, hallitus olisi ilmeisesti vaihtunut. Mutta sitten aika loppui kesken.

Lähdeaineisto:
Paavo Väyrynen: On totuuden aika ISBN 951-0-18839-5

tiistai 15. helmikuuta 2011

” Kansa valitsi Koiviston, mutta sai Sorsan”


















”Neuvostoliitossa tunnetaan luottamusta kaikkia varteenotettavia ehdokkaita kohtaan”, Moskovassa vuodenvaihteessa 1981/1982 konsultaatioissa piipahtanut Viktor Vladimirov saattoi antaa rauhoittavan viestin Helsingin poliittiselle eliitille. Neuvostoliitolla tuskin oli Puolan kriisin kasvaessa halua puuttua näkyvästi Suomen presidentinvaaliin. ” Jos Puola joutuu Solidaarisuuden hallintaan, niin sitten joutuu”, totesi Andropov joulukuussa 1981 NKP:n politbyroon istunnossa. ”Jos lähetämme joukkoja, siitä seura katastrofi. Emme voi turvautua joukkoihin. Olemme siten yksimielisiä siitä, että emme lähetä joukkoja”, summasi Suslov. Kuten John Lewis Goddis toteaa, NKP:n politbyroo hautasi Brezhnevin doktriinin joulukuussa 1981; jatkossa sotilaallisilla invaasioilla ei yritettäisi ratkoa itäblokin kriisejä. Tätä ei Suomen uusi valtiojohto voinut käsittää, mikä tuli hallitsemaan sen arvioita Euroopan muutoksesta jatkossa. Se oletti Sorsan tavoin, että Neuvostoliitto turvautuu voimaan aina, ”milloin se katsoo stragegisten intressiensä olevan uhattuna”.

Vladimirov sanoi Holkerille asian suoraan: ”Työskentelemme samaan päämäärän puolesta”. Minkä, se ei auennut Holkerin julkisista kannanotoista. Holkerin ansioksi luettiin, että hän oli oma-aloitteisesti lähestynyt neuvostodiplomaatteja ja tunnustanut halunsa luoda suhteita. Holkeri oli yksinkertaisesti ottanut tällä suhdetoimintatyöllä Karjalaisen paikan. ”KGB:n korkean tason kontaktina”, myös sillä tavoin, että maan talouspiirit liputtivat näkyvästi Holkerin puolesta; ja ehkä niin, että Holkeri oli rohkeasti astunut askeleen pitemmälle kuin Karjalainen.

Vuoden 1982 presidentinvaaleissa tapahtui valtapoliittinen siirtymä vasemmalle. ”SDP nousi aallon harjalle, valitsijan paikalle”, kuten kepun eduskuntaryhmässä nöyrästi myönnettiin. Arvio piti paikkansa, mutta jätti vähemmälle huomiolle sen tosiseikan, että SDP oli ollut jo aallon harjalla, jonne sen oli Kekkonen nostanut sekä 1972, 1973, 1977 että 1979 kepun kykenemättä tekemään sanottavasti vastarintaa. Mutta se piti paikkansa, että SDP oli nyt aallon harjalla ja ”valitsijan paikalla”, noussut Kekkoseksi Kekkosen paikalle. ”Suomessa oli sosialidemokratian hegemonia ehdoton Koiviston tultua presidentiksi ja minusta uudelleen pääministeri. Nyt ei voinut ajatellakaan, että sos.dem sektoria hoitaisi joku muu kuin residentti… ja residentiksi tuli Felix Karasev”, hehkuttaa Sorsa muistelmissaan. Eikä hän vääristellyt totuutta. Moskovan kortti oli KGB:n residentin ansiosta lopullisesti SDP:llä.

Eikä Sorsa aikaillut, kun lähti vahvistamaan SDP:n asemia. ”Politiikallaan Väyrynen oli ajanut itsensä 1982 niin pahaan umpikujaan, ettei Sorsa ottanut häntä mistään hinnasta ulkoministeriksi”, kuten Hannu Lehtilä muotoilee. Näin parlamentarismin kunnian palautus alkoi Sorsan ukaasilla, jolla toisen suuren hallituspuolueen puheenjohtaja ja kansanedustaja pudotettiin hallituksesta tekaistulla umpikujateorialla. Todellinen Väyrysen syrjäyttämisen syy oli se, että hän oli ulkoministerinä ajanut puolueettomuuspolitiikkaa ja estellyt Sorsan ”rauhanpolitiikan” toteutumista.

Kalevi Sorsan kolmas kansanrintamahallitus nimitettiin 19.2.1982, ja sen ulkoministeriksi tuli RKP:n Pär Stenbäck. Kepu taipui, kun vaihtoehtona olivat aikaistetut vaalit ja mahdollisuus ajautumisesta täydellisesti oppositioon. Salkuista Kepu sai kuusi, SDP viisi, SKDL kolme ja RKP kaksi. Lopulta Paavo Väyrynen pudotti itse itsensä hallituksesta, kun käsitti, että hänen syrjäyttämisensä ulkoministerin tehtävästä oli ”Sorsan kosto”. Sorsan hallituksen synty SDP:n ”saneluna” käynnisti jälkipelin, kun sekä Kokoomuksessa että Keskustapuolueessa ryhdyttiin tavoittelemaan porvariyhteistyön tiivistämistä.

Koiviston valinnan jälkeen Sorsa otti käytännössä sekä sisä- että ulkopoliittiset ohjaimet vankemmin haltuunsa. Tämä näkyi etenkin ulkopolitiikassa. Presidentinvaalin ratkettua Sorsa matkusti Moskovaan, jossa hän tapasi neuvostojohtoa 2.-3.2.1982 SI:n aseriisuntatyöryhmän puheenjohtajan ominaisuudessa. SDP:n ulkopoliittista orientoitumista selvitti sihteeri Pentti Väänänen suurlähettiläs Mitdankill heti vuodenvaihteen jälkeen 1982. ”SDP ei ota kantaa Puolan tapahtumiin. Kyse on maan sisäisestä kysymyksestä”, jatkoi sihteeri Väänänen. Kalevi Kivistö puolestaan kiitti Mitdankin tapaamisessa 17.2. ”DDR:n vakautta”, kun Puolan tilanne lisää jännitystä”.

SKP ja SKDL olivat sisäisesti hajanaisia Sorsan III hallituksessa, vaikka Koiviston valinnan ansiosta puolueryhmittymä oli poliittisesti hyvissä asemissa. Jo toukokuussa hallitus oli hajota SKDL:n sisäiseen eripuraan. SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen teki tilaa ”kolmaslinjalaiselle” Jouko Kajanojalle toukokuussa 1982 SKP:n ylimääräisessä edustajakokouksessa. Kokouksen alla Saarinen ehti vielä tehdä sanatoriomatkan Itä-Saksaan. Saarinen oli ”hallituspuolueen” puheenjohtaja, joka kertoi luottamuksellisia tietoja Itä-Saksan johdolle sekä hallituksen muodostamisesta että eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan istunnosta. Lisäksi hänen ulkopoliittiset kantansa olivat ristiriidassa Suomen ulkopolitiikan kanssa.

Suomen presidentti teki ensimmäisen työvierailun maaliskuussa Neuvostoliittoon ja huhtikuussa valtiovierailun Ruotsiin, joiden aikana korostettiin ”jatkuvuutta”. Kuolemansairas Breznev tankkasi paperista puheenvuoronsa ja kysyi vieressä olevalta Gromykolta, oliko hän puhunut selvästi. Ministeri nyökkäsi. Sairaskin Breznev sai sanotuksi, että Suomen ”riippumattoman” ja ” rauhanomaisen politiikan perusteet eivät ole muuttuneet, - suhteiden perustana on YYA-sopimus.”

Lähdeaineisto:
Alpo Rusi: Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6

maanantai 14. helmikuuta 2011

Koiviston varovainen alku


















Koiviston vaalitaistelu vuosina 1981-82 oli alusta lähtien voittajan etenemistä. Sitä voidaan perustellusti kutsua riemukulkueeksi, joka suuntautui yli maan. Mutta hän ei suinkaan tässäkään menetellyt edeltäjänsä tavoin, joka nuohosi maan kaukaisimmat kolkat, Kainuun, Lapin ja Pohjois-Karjalan korpia myöten, lähestyi vähäisimpiäkin rahvaan ihmisiä, kyseli kuulumisia ja kuunteli. Koiviston matka johti juhlasta juhlaan. Hänen tarvitsi vierailla vain etelän suurissa kaupungeissa ja kehitysalueiden pääkaupungeissa. Häntä varten oli kansaa koottu, juhlahuoneet koristeltu ja ohjelmansuorittajat varattu. Viihdeohjelma näytteli näissä tilaisuuksissa pääosaa eikä päähenkilön puhe ollut ollenkaan niin keskeisellä sijalla kuin kansanlumooja Kekkosen vaalitilaisuuksissa.

Vaaleissa 1982 Suomen kansa oli kerta kaikkiaan päättänyt vaihtaa johtajaa. Haluttiin valita sellainen poliitikko, joka olisi mahdollisimman vähän poliitikkoa muistuttava, joka puuttuisi joka asiaan, joka ei sekoittaisi lusikkaansa jokaisen kansalaisen soppaan, joka vihdoinkin antaisi Suomen kansan elää rauhassa omaa elämäänsä.
Koivisto oli ehtinyt olla pääministerinä toista hallitustaan vetäessään toukokuusta 1979 tammikuuhun 1982. Sorsa karkotettiin 1979 pois pääministerin paikalta, mutta presidentiksi tultuaan Koivisto otti Sorsan takaisin ja antoi tämän muodostaa uuden enemmistöhallituksen entiselle punamultapohjalle. Hänen muistissaan oli silloin Kekkosen vuoden 1979 vaalien jälkeen nostama rähäkkä kokoomuksen hallitukseen ottamisesta. Silloinhan keskustapuolue oli voimakkaasti vaatinut, että kokoomus olisi pitänyt ottaa hallitusvastuuseen, mutta Kekkonen ei vielä silloinkaan halunnut avata hallituksen ovia kokoomukselle. Kun kokoomuksen syrjimisestä syytettiin keskustapuoluetta, annoin puoluettani puolustaakseni Suomen Kuvalehdelle haastattelun, missä korostin, että kokoomuksen jättäminen hallituksen ulkopuolelle johtui ”yleisistä syistä”. Tästä UKK suuttui ja yritti vuosian 1979-81 saada minut erotetuksi eduskunnan puhemiehen paikalta. Koivisto antoi samoihin aikoihin Helsingin Sanomille haastattelun, jonka otsikkona oli ”Honka-liiton haamu kummittelee”. Hän tiesi haastattelun antaessaan aivan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei Honka-liitto suinkaan kaatunut sisäpoliittisiin, vaan ulkopoliittisiin tekijöihin syksyllä 1961.

Lehdet kirjoittivat jo syksyllä 1982 avoimesti, että ”Kekkosen kauden kaarti suunnistaa alamäkeen”. Olavi J. Mattila oli UKK:n miehiä, jos kuka. Hän toimi pitkään sekä Valmetin että Enso-Gitzeitin johdossa. Kun Kekkonen halusi päästä irti Ahti Karjalaisesta kesällä 1975 ennen Helsingissä pidettyä Etykin päätöskokousta, hän muodosti Keijo Liinamaan johdolla virkamieshallituksen ja nimitti sen ulkoministeriksi Mattilan. Mattila oli 1960- ja 1970-luvuilla ollut käytetty voimavirkamieshallituksessa, ja hänellä oli pitkä ja ansiokas ura ulkoministeriön sekä valtiojohtoisen teollisuuden palveluksessa. Hän oli näin ollen hyvin sopiva ulkoministeriksi Liinamaan virkamieshallitukseen.

Sorsan toisen hallituksen aikana käytiin neuvotteluja Kemi Oy:n pelastamisesta ja saneerauksesta. Neuvottelujen jälkeen hallitus päätti Kemin jakamisesta siten, että MTK:n johtama omistajaryhmä sai 49 %, valtio samoin 49 5, ja loput 2 % annettiin Suomen Pankille. Hallitus lähetti minut neuvottelemaan asiasta MTK:n johdon kanssa ja mukanani tuli KTM:n kansliapäällikkö Bror Napoleon Wahlroos. Hän eli parhaillaan juomakauttaan, oli kasvattanut pitkän punaisen parran ja pitkähkön tukan. Kun kello oli kuuden maissa menimme MTK:n toimistoon Simonkatu 6:een, hän oli vetänyt sen verran ainetta päähänsä, että toikkaroi aika tavalla. Tämä lisäsi vastenmielisyyttäni herran käyttäytymistä kohtaan. Pian sovimme Sorsan kanssa, että mies on vihdoinkin erotettava. Menimme yhdessä Sorsan ja Eero Rantalan kanssa, joka oli silloin kauppa- ja teollisuusministerinä, puhumaan presidentille, että kansliapäällikkö olisi heti erotettava. Kekkonen kuunteli puhettamme ja kun olimme lopettaneet, hän tuumi tähän tapaan: - Olen kanssanne samaa mieltä, että sen herran aika on kulunut loppuun. Mutta eilen kävi luonani suuri teollisuusjohtajien lähetystö Olavi J. Mattilan johdolla. Lähetystössä oli mukana sekä valtionyhtiöiden että yksityisten suurfirmojen edustajia ja he pyysivät hartaasti, että tälle Napoleonille vielä annettaisiin vuosi armonaikaa. Kun Mattilakin sitä niin hartaasti pyysi, lupasin panna Wahlroosin koeajalle: jos hän seuraavan vuoden aikana lopettaa juomisen ja hoitaa virkansa moitteettomasti, hän saa pitää virkansa.

Ja kuinka kävikään? Wahlroos keritsi partansa, lyhensi tukkansa ja lopetti juomisen. Hän pelasti virkansa ja istuu tuolillaan yhä tänään, kun käynnistämme on kulunut yli kymmenen vuotta. Mutta mitä tämä Napoleon teki Mattilalle? Kun aika oli Kekkosen jättänyt, hän nosti kauhean protestin Mattilaa vastaan ja heitätti tämän ulos sekä Valmetista että Enso-Gutzeitista. Näin menettelee lojaali ja lahjakas virkamies.

Lähdeaineisto:
Johannes Virolainen: Viimeinen vaalikausi ISBN 951-1-11995-8

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Tamminiemen pesänjakajat



















Lauantaiseura kirjoitti huomiota herättäneen kirjan Tamminiemen pesänjakajat. Siinä kuvattiin mahdollisia presidenttiehdokkaita. Mauno Koivisto oli kirjan mukaan yksinäinen sheriffi. Jos kansa saisi päättää, Mauno Koivisto olisi seuraava presidentti. Kansan suosion vastapainona hänellä oli viisi kovaa Koota: Keskustapuolue, Kommunistinen puolue, Kokoomus, Kekkonen ja Kreml. Sosiaalidemokraattinen puolue päätti Porin puoluekokouksessa asettaa oman, sosiaalidemokraattisen presidenttiehdokkaan seuraaviin vaaleihin. Nimeä ei vielä päätetty, mutta kaikki tiesivät, kuka ehdokas on.

Ehdokas istui puoluekokouksessa ministerien rivissä. Häntä katsottiin kaukaa, kunnioittavasti. Aina, kun hänen nimensä mainittiin, kokous räjähti taputtamaan. Ehdokas puhui itsekin. Hän kertoi, kuinka vaikeaa oli olla Keskustapuolueen kanssa: - Jos joutuu provosoinnin kohteeksi, niin on parasta koettaa olla provosoitumatta, hän sanoi. Kokous puhkesi taputtamaan. Hän nosti leipälapionkokoista kouraansa ja otti silmiltään ohutsankaiset rillinpuolikkaat, heilautti päätään taakse, siristi silmiään, viritti suunsa pieneen virneeseen ja kertoi jutun vaimosta, miehestä, tupakanpoltosta ja ryyppäämisestä. Olohuoneissa televisiouutisten ääressä hörähdeltiin. Porilaisessa kapakassa kuului karjahdus: - Kuulitteko, Manu antoi taas Kepulle turpiin!

Koivistosta eivät tee presidenttiä suuret valtiomiesteot vaan turvallinen, rehellinen, puoleensa vetävä olemus, jota televisio on näyttänyt kansalle pian 20 vuotta. Televisio ei näytä tekoja, kuvaruudussa näkyy mies. Virheiden välttely vei siihen, ettei Koivisto ja hänen hallituksensa tehnyt juuri mitään; vain sen, mitä Koiviston herkeämättä vaaninut Keskustapuolue halusi ja valtion asioidenhoito välttämättä vaati.

Rehelliseksi pääsee siten, ettei mielistele ketään eikä lupaa mitään hyvää. Kukaan ei pety. Koivistoa on helppo kunnioittaa. Hän on etäinen ja varauksellinen, työväenliikkeen aristokraatti. Sinuttelu kuuluu jotenkin sopimattomalta. Mauno Koivisto on luonteeltaan hyvin omapäinen, itsenäinen ja yksinäinen. Koivisto ei osaa tehdä päätöksiä isossa porukassa. Hän ei jaksa kuunnella toisten puheita vaan hermostuu nopeasti. Ratkaisut kypsyvät yksinäisyydessä, työhuoneessa, kävellessä, maalla Inkoossa saunapuita pilkkoessa.

Kokouksissa ja neuvotteluissa Koivisto pitää pitkiä, sekavia filosofisia yksinpuheluja, joita muut läsnäolijat kuuntelevat silmät ymmyrkäisinä. Hänen ajatuksensa eivät etene samaa tahti puheen kanssa, vaan usein ajatuksen loppu jää sanomatta. Hetken kuluttua Koivisto saattaa palata sanomatta jääneeseen asiaan aivan kuin se olisi tuttua kaikille. Muut siinä sitten vain pyörittelevät taas silmiään. Koiviston ennalta valmistellut puheetkin ovat usein sekavia.
Koiviston kieli ei taivu ulkopoliittiseen liturgiaan, joka on tärkeää luotettavuutta osoitettaessa. Koivisto on ulkopolitiikassa samanlainen kuin Tanner, käsittelee sitä kuin sisäpolitiikkaa, esittää siitä omia ajatuksiaan. Se ei käy. Kommunistit ja Keskustapuolue löytävät aina Koiviston ajatuksista virallisen linjan vastaisia sanamuotoja. Koivistolle on yritetty järjestää virallista Moskovan-matkaa koko toisen pääministerikauden ajan. Ensimmäisiin tunnusteluihin Neuvostoliiton lähetystön virkailijat vastaisivat kavahtaen: - Mitä Sorsa siihen sanoo?

Kirjan mukaan Kalevi Sorsa on herkkä pohdiskelija. Vaikka Kalevi Sorsalla on sosiaalidemokraattisen puoluetoimiston tuki, ymmärtämystä SKP:ssä ja Kremlissä, yksi häneltä kuitenkin puuttuu: äänestäjien kannatus. Ilman sitä ei sosiaalidemokraatista voi tulla Suomen presidenttiä. Kalevi Sorsa on sosiaalidemokraattien ykkösmies. Se ei kuitenkaan vie häntä presidenttiehdokkaaksi. Sen sijaan Sorsa on tuiki tarpeellinen mies Mauno Koivistolle, joka tarvitsee Sorsan ulkopoliittiseksi takuumiehekseen vaalitaisteluun, Kepun ja Idän iskuja vastaan. Sorsassa on valtiomiesaineista. Hän ei halua vahvoja miehiä lähelleen, ja osaa tuhota vastustajansa, usein näennäisen lempeästi. Työpaikka kyllä järjestyy tältä poliittisten nimitysten spesialistilta. Näin kävi Erkki Tuomiojalle, joka puoluejohdon kriitikkona päätyi Helsingin apulaiskaupunginjohtajan mustaan virka-autoon.

Ahti Karjalaisessa on kaikkea sitä mitä Suomen presidentiltä on kaivattu: hän on tohtori, porvari, kotoisin maalta, moninkertainen ministeri ja pääministeri, Moskovan suosikki, Suomen Pankin johtaja kuten Kekkonen, Ryti ja Kallio. Hänen mahdollisuutensa ovat niin mahtavat, että vain hän itse voi ne tuhota.
Toukokuisen perjantai-iltana vuonna 1978 ajeli espoolainen komisario Helsingin-Turun valtatietä. Hän oli menossa mökilleen. Lohjanharjun tienoilla komisario kiinnitti huomiota edellä ajavaan Volvoon. auto luisuili holtittoman tuntuisesti – penkalle, takaisin tielle, keskiviivan yli. Kuljettaja oli juovuksissa, välähti komisarion päässä. Hän pysäytti auton ja löysi ratista Ahti Karjalaisen. Karjalaisen rattijuoppous levisi maailmalle helsinkiläisen iltapäivälehden etusivulla. Seuranneessa oikeudenkäynnissä Karjalainen sai kaikkien aikojen liikennesakon, 25 650 markkaa. Televisiouutiset kertoivat tuomiosta – kunnia, jota ei suotu kenellekään muulle suomalaiselle rattijuopolle.

Poliittiset erehdykset eivät ole pudottaneet Karjalaista politiikan pörssissä. Sen on tehnyt viski. Autosaattue kiitää kohti Moskovaa. Vieraat ja isännät nojautuvat mustien Zaikojen toppauksiin, torkkuvat pyörien suhinassa. Matkanteko on vaivatonta, muut liikenne pysähdyksissä. Äkkiä saattue jarruttaa, pysähtyy. Torkkujat havahtuvat. Onnettomuus? Mustan auton ovi aukeaa ja vastaus horjuu tielle. Suomalais-neuvostoliittolaisen kauppakomission venäläinen puheenjohtaja Nikolai Patolitshev kääntää katseena sivuun. Suomalaiset korkeantason kauppamiehet vääntelehtivät vaivautuneina. Hyvän uutiskuvan toivossa autoistaan ulos hyökänneet valokuvaajat pyörtävät nolostuneina takaisin. Lounaalla nautitut nesteet vain ne läikkyivät yli komission suomalaiselta puheenjohtajalta.

Vitsit olivat aluksi suhteellisen lempeitä kohteelleen ja saattoivat palvellakin Karjalaisen kansanomaistamisessa. Tyypillinen tankerovitsi kertoo Karjalaisesta, joka matkusti vierailulle Krimille ja tervehti isäntiä: - Hello, criminals.
Sanaleikeistä vitsit vähitellen muuttuivat karkeammiksi. Tuskin voi kuvitella, että seuraava monin versioin kiertänyt juttu olisi ystäviltä lähtöisin.
Karjalainen tuli Virolaista vastaan Mannerheimintiellä apinaa taluttaen. Hän tuskaili Virolaiselle, ettei tiedä, mitä apinan kanssa tekisi. Virolainen kehotti viemään eläimen Korkeasaareen. Vähän myöhemmin herrat kohtaavat uudelleen. Karjalainen retuuttaa edelleen apinaa. – Etkö vienytkään sitä Korkeasaareen, Virolainen ihmettelee. – Vein. Nyt me olemme menossa Linnanmäelle.

Olisi täysin väärin väittää, että Suomen presidentti valitaan Moskovassa, mutta yhtä väärin olisi väittää, ettei Moskova ole kiinnostunut siitä kuka hän on. Tätä varten Neuvostoliiton lähetystä pitää Suomessa ns. kotiryssäjärjestelmää, joka seuraa presidenttipelin tapahtumia ja antaa tarvittaessa vihjeitä. Viktor Mihailovits Vladimirov ilmaantui Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystöön Tehtaankadulle lähetystöneuvokseksi runsaat neljä vuotta siteen, 1977. Hänen tulonsa kohahdutti Helsingin poliittista piiriä. – Sinne oli tullut uusi Jartsev. Mitähän se tekee, viesti kiiri silloin nopeasti M-klubin pöydästä pöytään. Vastauksiakin keksittiin melko nopeasti: - Vladimirov on presidentintekijä!

Lähdeaineisto: Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat Kekkonen lähtee – kuka tulee ISBN 951-99336-2

lauantai 12. helmikuuta 2011

Vuoden 1982 presidentinvaalit


















Valmistautuminen Suomen tasavallan uuden presidentin vaaleihin alkoi jo kauan ennen kuin Kekkonen todettiin toimintakyvyttömäksi terveydentilansa vuoksi ja oli pakotettu allekirjoittamaan eronpyyntönsä. Presidentinvaalikampanja muuttui realiteetiksi heti vuoden 1978 presidentinvaalien jälkeen ja eteenkin sen jälkeen, kun Koiviston hallitus oli muodostettu toukokuussa 1979. Jo silloin oli selvää, että Kekkonen oli viimeisen kerran valittu Suomen presidentiksi ja että maa oli lähestymässä vallanvaihdosta. Sen vuoksi analysoimme ja arvioimme kaikkia sitä seuranneita ilmiöitä ja tapahtumia Suomen sisäpoliittisella näyttämöllä siltä kannalta, miten ne voivat vaikuttaa edessä olevien presidentinvaalien tulokseen ja eri presidenttiehdokkaiden menestymismahdollisuuksiin.

Henkilökohtaisetkin suunnitelmani rakentuivat muuten edessä olevien presidentinvaalien varaan. Oletin joutuvani myötäelämään uuden presidentinvaalikampanjan ja turvaamaan vuoden tai parin vuoden aikana tarvittavan yhteisymmärryksen Suomen uuden presidentin ja neuvostojohdon välillä, minkä jälkeen voisin rauhallisin mielin palata Moskovaan velvollisuuteni täyttäneenä. Kaikki tapahtui periaatteessa juuri näin. Suomen presidentinvaalit pidettiin vain paria vuotta aikaisemmin ja saman verran supistui myös oleskeluni tässä maassa.

Lähes heti vuoden 1978 presidentinvaalien jälkeen lähetimme Moskovaan seikkaperäisen analyysin tulevaisuudennäkymistä taistelussa Suomen korkeimmasta valtionvirasta osoittaen todennäköiset presidenttiehdokkaat, luonnehtien heidän poliittiset asenteensa ja esittäen ennusteen suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden kehityksestä siinä tapauksessa, että voiton perii tämä tai tuo poliittinen puolue, tämä tai tuo konkreettinen todennäköinen presidenttiehdokas.

Pohtiessamme, kenestä tulisi Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen ehdokas, lähdimme siitä, että tarjolla on vain kaksi miestä – joko Koivisto tai Sorsa. Mutta piakkoin kävi selville, että Sorsa ei aikonut tavoitella ehdokkuutta, vaan tuki yksiselitteisesti Koivistoa, joka kasvatti menestyksellisesti suosiotaan. Sen vuoksi ei SDP:n osalta syntynyt minkäänlaisia ongelmia.

Kansallisen kokoomuksen poliittisten vaikuttajien joukosta erotimme Päiviö Hetemäen lupaavimpana presidenttiehdokkaana. Kuten Koivistollakaan Hetemäellä ei ollut johtavia virkoja omassa puolueessaan, mutta hänen vaikutuksensa ja arvovaltana olivat mielestämme kiistattomat. Suomen virallisen ulkopoliittisen linjan johdonmukaisena kannattajana, henkilökohtaisesti lähellä Kekkosta olevana ja tämän luottamusta nauttivana miehenä Hetemäki ei herättänyt epäilyksiä ihmisenä, joka pyrki ja kykeni kehittämään Suomen ja Neuvostoliiton hyviä naapuruussuhteita. Takeena siitä olivat hänen poliittiset vakaumuksensa ja läheinen suhde liikepiireihin, jotka olivat kiinnostuneita kaupallis-taloudellisesta yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa. Lisäksi meistä tuntui, että Hetemäki ei ainoastaan pystynyt kokoamaan taakseen Kansallista kokoomusta äänestäneitä, vaan myös vetämään puolelleen monet muiden porvarillisten puolueiden kannattajat. Juuri Hetemäessä olisi voitu toteuttaa idea yhteisestä porvarillisesta presidenttiehdokkaasta. Hetemäen ennenaikainen kuolema toukokuussa 19809 poisti kuitenkin tämän poliittisen vaikuttajien rivistöstä.

Hetemäen kuoleman jälkeen tarkastelimme jonkin aikaa Kokoomuksen mahdollisina presidenttiehdokkaina Harri Holkeria, Raimo Ilaskiveä, Max Jakobsonia, Klaus Varista ja Erkki Huurtamoa sekä Ilkka Suomista. Neljä heistä – Hokkeri, Ilaskivi, Jakobson ja Suominen – olivat minulle henkilökohtaisia tuttuja, mutta Varista ja Huurtamoa en ollut koskaan tavannut epävirallisessa ilmapiirissä. Prognoosejamme vaikeutti se, ettei meillä ollut riittävän selvää käsitystä näistä kahdesta johtohenkilöstä. Mutta jo vuoden 1981 alussa teimme johtopäätöksen, että oli otettava lukuun yksinomaan Holkeri, vaikka hän itse empikin vielä epäillen ehdokkaaksi asettumisensa tarkoituksenmukaisuutta.

Keskustapuolueessa näimme kaksi todennäköistä ehdokasta Suomen presidentin virkaan – Karjalainen ja Virolainen. Mutta kaiken varalta pidimme tähtäimessämme tämän puolueen sellaisiakin edustajia kuin Martti Miettunen, Ahti Pekkala, Paavo Väyrynen ja Olavi Mattila, jotka voitiin käsittääkseni esittää kompromissiehdokkaina. Pienten puolueiden edustajista erotimme vain Jan-Magnus Janssonin korkeimman valtionviran todennäköisenä tavoittelijana.

Seuratessamme sisäpoliittisia ja puolueiden sisäisiä prosesseja näimme tehtäväksemme määritellä ajoissa kaikki lupaavat presidenttiehdokkaat, luonnehtia objektiivisesti heidän ulkopoliittisen ja sisäpoliittisen asenteensa ja päästä heidän kanssaan etukäteen yhteisymmärrykseen, jotta Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyö voisi jatkua ongelmattomasti ja ilman häiriöitä ja taantumia maidemme kanssakäymisessä. Henkilökohtaiset kontaktit todennäköisiin presidenttiehdokkaisiin eivät ainoastaan perehdyttäneet meitä paremmin heidän poliittisiin näkemyksiinsä, suunnitelmiinsa ja aikomuksiinsa, vaan myös auttoivat meitä vuorostamme välittämään objektiivisempaa kuvaa Neuvostoliitosta, sen ulkopoliittisista intresseistä, poliittisesta struktuurista ja niiden toimintatavoista sekä maamme taloudellisista mahdollisuuksista. Yritimme samalla luoda presidenttiehdokkaiden ja neuvostojohdon yhteisymmärryksen ja keskinäisen luottamuksen aikaansaamisen ja kehittämisen edellytyksiä. Sillä oli ensisijainen merkitys maidemme hyvien naapuruussuhteiden ylläpitämiselle jatkossakin.
Lähdeaineisto:
Viktor Vladimirov: Näin se oli… ISBN 951-1-12681-4