Suomen ja Neuvostoliiton väliset dramaattiset kriisit 50- ja 60-luvuilla toivat aina Helsinkiin parven pahanilmanlintuja – ulkomaisia kirjeenvaihtajia, jotka asettuivat hotelli Kämpiin ollakseen paikalla, kun Suomelle kävisi niin kuin Suomelle lopulta täytyisi käydä, eli huonosti. 70-luvulla pahanilmanlintuja ei enää näkynyt. Kekkonen hoiti asiat niin, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa ilmenneet ongelmat pysyivät piilossa peiton alla. Ne olivat menettäneet uutisarvonsa. Mutta yksi pahanilmanlintu vaivautui jatkuvasti käymään Helsingissä. Hän oli New York Timesin entinen Tukholman kirjeenvaihtaja Werner Wiskari. Hänen lehtensä oli tosin ajat sitten lakkauttanut Pohjoismaissa olleen kirjeenvaihtajan paikan, mutta Wiskarin kiinnostus Suomeen oli säilynyt: täällä olivat hänen sukujuurensa. Hänen isänsä oli syntynyt maalaiskodissa Viipurin lähellä ja muuttanut Amerikkaan nuorena pappina. Sukunimen alkukirjain oli vaihdettu kaksinkertaiseksi W:ksi, mutta kotikielenä oli säilynyt suomi, ja niinpä New York Timesin toimittaja saattoi haastatella suomalaisia poliitikkoja heidän omalla kielellään. Kun Wiskarissa yhdistyi amerikkalaisen tutkivan journalismin perinne suomalaiseen itsepäisyyteen, hän sai usein selville yhtä ja toista sellaista, mitä ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi.
Kun Wiskari touko-kesäkuussa 1979 jälleen kerran vieraili Suomessa, hänen ohjelmaansa kuului myös tasavallan presidentin haastattelu. Hän oli vuonna 1959 ensimmäinen ulkomainen kirjeenvaihtaja, jolle Kekkonen oli presidenttinä myöntänyt haastattelun, ja siitä lähtien hän on käynyt Tamminiemessä lähes jokaisen Suomen-matkansa aikana. Ei hän varmaankaan odottanut keskustelustaan Kekkosen kanssa mitään sensaatiomaista. Mutta hän palasi Tamminiemestä järkyttyneenä. Hänelle oli vahingossa paljastunut valtakunnan salaisuus: presidentti poti aivoverisuonten kalkkiutumista, jonka yhtenä oireena olivat muistikatkot.
Kekkosen terveydentilan heikkeneminen tiedettiin siihen aikaan laajalti ns. poliittisissa piireissä, mutta Suomen tiedotusvälineet vaikenivat asiasta hienotunteisesti. Wiskari ei vaiennut. Hän raportoi New York Timesille kesäkuun 17. pnä 1979: ”Vaikka Kekkosen tämänhetkinen kuusivuotinen presidenttikausi jatkuu vuoden 1984 alkupuolelle asti, ongelmallinen kysymys hänen seuraajastaan on käymässä erityisen kiireelliseksi, koska Kekkosen ikä on jo vaatimassa veronsa. Ne Suomen poliittiset johtajat, jotka häntä tapaavat, kertovat huolestuneina, että häntä ovat yhä enemmän vaivanneet satunnaiset muistikatkot, ja Suomen valtion televisioyhtiö on alkanut editoida filmejä, jotka näyttävät presidentin pitämässä valmistelemattomia puheita… Koska Suomessa harjoitetaan itsesensuuria asioissa, jotka liittyvät ulkopolitiikkaan ja presidenttiin, seuraajakysymyksestä ei käydä minkäänlaista keskustelua lehdistössä, radiossa tai televisiossa.”
Samaan aikaan kun Urho Kekkosen elinvoima alkoi ehtyä, myös ”Kekkosen aika” poliittisena käsitteenä oli päättymässä. Vasemmistopuolueiden johdon oli vaikea hyväksyä Koivistoa ehdokkaaksi. Aarne Saarinen ei peitellyt kielteistä suhtautumistaan häneen. Eihän Koivisto koskaan ollut tiukasti puolueen ohjauksessa. Ilmoittaessaan palauttavansa puolueen jäsenkirjan tultuaan valituksi presidentiksi hän tokaisi, ettei hän siihenkään asti ollut monien mielestä ottanut riittävästi puolueen näkökohtia varteen. Joka tapauksessa Koiviston kansansuosio oli 70-luvun jälkipuoliskolla niin suuri, ettei ”mikään vastuullinen puoluejohto olisi voinut hukata sellaista arvoa”, niin kuin Sorsa itse jälkeenpäin asian ilmaisia.
Kansa oli siis tietämättömyydessään valinnut väärän ehdokkaan, mutta kansa ei voitu vaihtaa, oli kansalle osoitettava, että se oli erehtynyt. Koivisto oli houkuteltava ulos Suomen Pankin suojasta poliittiselle kentälle. Siellä kyllä pian selviäisi kaikille, ettei hän ollut sen viisaampi tai taitavampi kuin muutkaan poliitikot, pikemmin päinvastoin.
Vladimirovin aktiivinen rooli Karjalaisen puolesta käydyssä kampanjassa oli yleisesti tiedossa, Jälkeenpäin se on vahvistettu Paavo Väyrysen surullisen kuuluisassa kirjeessä Ahti Karjalaiselle, joka julkaisi sen muistelmissaan. Sen mukaan Vladimirov oli sanonut Paavo Väyryselle syyskuun 18 päivänä 1981 ”haluavansa edelleen tehdä lujasti työtä sen puolesta, että minut (Karjalainen) valittaisiin Kekkosen seuraajaksi”. Hän oli kuitenkin lisännyt Neuvostoliiton aikovan toimia selvästi varovaisemmin kuin 1956.
Mauno Koiviston valinta presidentiksi rikastutti Suomen poliittista sanastoa jälleen uudella käsitteellä: matala profiili. Se tarkoitti, että presidentti alkoi käyttää valtaansa ”säästeliäästi”. Koivisto oli varsinainen mestari sanomatta jättämisen taidossa. Idänsuhteita Koivisto hoiti äärimmäisen varovasti. Ylipäällikkönä hän pysyi varsin etäällä puolustusvoimista. Mauno Koivisto ei ole pitänyt mieleenpainuvia puheita. Myös Vladimirovin poistuminen merkitsi erään aikakauden loppua. Hänen seuraajansa Felix Karasev ei näkynyt.
Lähdeaineisto:
Max Jakobsson Vallanvaihto ISBN 951-1-12288-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti