perjantai 30. heinäkuuta 2010

Vuosi 1974 Kekkosen päiväkirjassa


















Toistuvat yritykset tilanteen rauhoittamiseksi vuoden 1973 Lähi-idän sodan jälkeen olivat epäonnistuneet. Vasta ulkoministeri Kissingerin välitys tammikuussa 1974 johti tulokseen ja sopimukseen solmimiseen 17.1. joukkojen loitontamisesta Suezilla. Israelissa Jom Kippur-sota johti sisäiseen pyykinpesuun, joka huipentui huhtikuussa Golda Meirin eroilmoitukseen.
Johtavissa läntisissä maissa tapahtui lyhyen ajan sisällä merkittäviä henkilövaihdoksia, joiden seurauksena Kekkonenkin menetti arvokkaita kontakteja. Kekkosen neljäs presidenttikausi alkoi 1.3.1974. Arabimaat olivat käyttäneet Lähi-Idän sodassa poliittisena painostuskeinona öljytuotannon supistamista, mikä oli johtanut pian öljyn hinnan huomattavaan kohoamiseen.
Suomen ja Ruotsin suhteita vuonna 1973 kärjistänyt IB-skandaali paisui jatkuvasti ravistellen Ruotsia. Tiedotusvälineet kertoivat yhä uusista paljastuksista. Vuoden lopulla 2.12.1974 Kekkonen menetti vaimonsa. Tapahtuma jätti hänet lähtemättömät jäljet, minkä riipaisevat päiväkirjamuistiinpanotkin paljastavat. Menetys kouraisi Kekkosta syvältä.

Tammikuu
2.1. Aarne Saarinen 1.1.1974 (Leike, jossa Saarinen vertailee suoritettujen palkankorotusten ja pörssiosakkeiden hintojen nousun valtavaa eroa ja korostaa, että energiakriisin varjossa on aloitettu ”suurisuuntainen huijaus”).
3.1. Olin kutsunut Seppo Lindblomin (tulopoliittinen virkamies) luokseni. Täysi umpikuja edessä, sain sen kuvan.
4.1. Pavlovsky (Tsekkoslovakian suurlähettiläs) luonani. Husak on valmis tulemaan kesäkuun alussa tai syyskuun lopulla Suomeen.
8.1. Stepanov jätti valtakirjansa.
10.1. Ahti Karjalainen arveli, että Kotov on hieman mustasukkainen Stepanoville-
11.1. Nimityksiä 1.6.1974 lähtien Hallama Moskovaan, Helenius Kööpenhaminaan, Ahlholm Bonniin, Saomies Pekingiin, Mäkelä Bemiin, Väänänen UM:oon hall.os.
13.1. Libya ja Tunisia muodostivat valtioliiton.
15.1. Stepanov päivällisellä. Kahden kesken. UKK jatkaa presidenttinä myös vuoden 1978 jälkeen.
16.1. Ahti aivan humalassa. Soitti töistä.
20.1. Washington Post kirjoitti, että Suomessa harjoitetaan sensuuria, ettei arvosteltaisi Neuvostoliittoa.
21.1. Raaden raportti öljyneuvotteluista.
23.1. Raade luonani öljyasioissa.
25.1. Paavo Väyrynen, Kepun II varapuheenjohtaja, pyrki luokseni.
26.1. Vilkuna saunassa. Kertoi, että Virolaisen ja Marjatta Väänäsen välit ovat huonot.
28.1. Aamiaisella Suomen Pankissa Simosen ja Hetemäen kanssa.

Helmikuu
2.2. Karjalainen lähti Itä-Afrikkaan. Kun olen keskustellut Tanelin kanssa UM:stä, niin asiat ovat siellä aivan retuperällä.
5.2. Eduskunnan avajaiset.
9.2 Stepanov luonani. Brezhnev on sairas. Ei tule Zavidovoon.
11.2. Stepanov luonani. Sovittiin käytännön järjestelyistä matkaa varten.
15.2. Lähtö junalla Neuvostoliittoon.
19.2. Vaikutelmat Zavidovosta ovat varsin voimakkaat. Sekä Podgornyi että Kosygin osoittivat suurta ystävyyttä ja ymmärtämystä Suomea kohtaan.
23.2. Venäläisen taiteen näyttelyssä tapasin Stepanovin. Kosygin lausunut tyytyväisyytensä tapaamiseemme. Kaikki, mistä keskusteltiin, toteutetaan.

Maaliskuu
4.3. Karjalainen kertoi, että Kotov oli ottanut puheeksi IB-jutun. NL:ssa jyrkkiä kantoja, että Suomi sallinut Ruotsin vakoilla Neuvostoliittoa alueeltaan käsin.
7.3. Kotov luonani.
11.3. Illalla päivällisellä Neuvostoliiton suurlähetystössö Stepanovin kanssa.
15.3. Lähdin kello 10.00 Ruotsiin. Mukana Levo ja Mäki.
19.3. Hertta Kuusinen kuoli Moskovassa. Stepanov luonani.
21.3. Maaherra Haukipuro luonani. Oli huolissaan Kepun oikeistolaistumisesta.
25.3. Stepanov aamiaisella.
28.3. Luonani Manzhulo, Stepanov ja tulkki. Öljyn hinta. Tänään neuvottelu.
29.3. Virolainen luonani. Kertoi vaikeuksistaan puolueessa. Moitti Karjalaista.
30.3. Leikkeitä, jotka kertovat Kekkosen lähdöstä kalastusmatkalle Karibinamerelle.

Huhtikuu
5.4. Neuvottelu Gozumelin saarelle saapuneen presidentti Echeverrian kanssa.
8.4. Leike Rafael Paasion puheesta, jossa hän totesi SDP:n asettavan oman ehdokkaansa seuraaviin presidentinvaaleihin.
15.4. Lakko (Yleisradiota koskeva) alkoi 15.4. Vetosin Raatikaisen pyynnöstä. Turhaan.
18.4. Leike, jossa vitsi: Ahti Karjalaiselle ehdotetaan rauhanpalkintoa, koska hän ei ole mikään ruudinkeksijä.
21.4. Kaupungilla kerrotaan, että Matti Virkkusta ajatellaan kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi.
25.4. Kenraali Spinolan vallankaappaus Portugalissa.
27.4. Honkajuuri palautti minulle kirjeeni. Lähetin hänelle kirjeen: TP:n kirjeitä ei paluteta, ei varsinkaan ilman perusteluja. Se Sinun pitäisi käsittää.

Toukokuu
8.5. aamiaisella Kähkölä, Lehtilä, Pihlajaniemi ja Pyyluoma. ”Suomi K-linjalla” kirjan tekijät.
13.5. Sorsa päivällisellä. Kertoi, että Paasio eroaa sd.puheenjohtajan paikalta. Sorsa on valmis puheenjohtajaksi.
14.5 Stepanov kiireellisesti luokseni palattuaan Moskovasta.
17.5. Kutsuin Iloniemen Genevestä. Hänelle selostin Stepanovin ehdotuksen. Tutkii asiaa.
22.5. Kotov luonani. Öljy: ostaako Suomi lännestä, jos ei saa hintasopimusta NL:n kanssa. Minä: ei osta.
27.5. Kerroin Stepanoville, että minut oli kutsuttu SKP:n 30-vuotisjuhlille. Kieltäydyin. Stepanov: hölmöt olivat kutsuneet minutkin. En mennyt.

Kesäkuu
5.6. Stepanov ja Kotov erittäin kriittisiä Elinkeinoelämän valtuuskunnan perustamisen johdosta.
11.6. Puhe Ämmänsaaressa Ilmari Kiannon muistomerkin paljastuksessa 4.8.1974.
28.6. Lähdin Laukaasta lentokoneella Helsinkiin. Sieltä klo 11.00 Stepanovin kesäasunnolle Porkkalaan, jossa saunoimme ja söimme aamiaisen.
29.6. Kekkonen on ollut hoidossa Meilahden sairaalassa.

Heinäkuu
3.-4.7. Leikkeitä, jossa käsitellään Kekkosen prostata-leikkausta.
13.7. Aamulla lähdin Meilahden sairaalasta ja tuli Kultarantaan. Kuusamon kohdalla rajan yli tullut neljä neuvostoliittolaista. Johtajakersantti kertonut olleensa KGB:n palveluksessa. Olin vihainen, miksi ei heti rajalta palautettu.
15.7. Kansalliskaarti ottanut vallan Kyproksella.
20.7. Klo 5 Turkki suoritti maihinnousun Kyprokselle.
25.7. Lähdin Anita Hallaman ja Kerttu Korsimon kanssa Riskilään. Paluu Kultarantaan 28.7.

Elokuu
3.8. Aamulla Kalle Kaiharin 75-vuotispäivä. Sitten Hämeenkyröön Arvo Pentin luon, jonne Stepanov oli jo saapunut.
5.8. Meilahden sairaalassa tutkittavana.
7.8. Voroshilovillle lainattiin punainen matto Valkeakosken kirkosta.
9.8. Nixon erosi.
12.8. Lento Laukaasta Olkiluotoon. Peruskiven muuraus.
19.8. Kysyin Koivistolta, miksi Virolainen teki pakkosäästöohjelmansa. Täytyi tietää, että ei mene läpi. Koivisto: Pelkkää taktiikkaa. Minä: Huonoa.
28.8. Leike, jossa kerrotaan Kekkosen tulevasta matkasta Kostamukseen 7-9.9.1974.
31.8. Minulla on syytä parin viimeaikaisen humalan perusteella todeta, että olen yhden humalan mies. Ei viinaa, ei edes krapularyyppyä.

Syyskuu
2.9. Karjalainen yllättäen audienssille. Asiana: hän pyytää eroa ulkoministerin paikalta. Kuoleman väsynyt matkustamiseen ja edustamiseen ulkomailla. Ei ole koskaan tuntenut niin syvää tyytymättömyyttä hallituksessa oloon.
7.9. Lähdin Kostamukseen.
16.9. Husak saapui valtiovierailulle.
19.9. Lausuntonti 19.9. välirahansopimuksen 30-vuotispäivänä.
26.9. Torniossa jaloterästehtaan peruskiven muurauksessa.

Lokakuu
1.10. Jämsen luonani. Kotov luonani. Palannut Moskovasta.
9.10 Streltsov luonani.
11.10. Stepanov luonani.
23.10. Jämsen ja Mattila: Puhuneet Ahdin läsnäolessa, että UKK saatava jatkamaan.
31.10. Kotov: Podgornyin matka erittäin onnistunut Suomeen.

Marraskuu
6.11. Olin Huurtamon ja Vikatmaan kutsusta lounaalla Marskissa. Vikatmaa on innoska politikoja ja yrittää saada yhteistyötä kepun kanssa.
7.11. Lokakuun vallankumousvastaanotto. Tapasin NL:n metsäministeri Timofejevin.
13.11. Izvestijan päätoimittaja Tolkunov luonani.
14.11. Eino Uusitalo soitti aamulla ja valitteli puhettaan ja kysyi, mitä hän tekee. Sanoin hänelle, että puhe oli virhe. Eino kertoi, että Karjalainen oli sen lukenut ja hyväksynyt.
25.11. 26.11. saapuvat valtiovierailulle Puolan puoluejohtaja Gierek ja pääministeri Jaroszewicz.
27.11. Stepanov aamiaisella.

Joulukuu
1.12. klo 12.20 Klenberg sanoi, että Meilahdesta kuuluu huonoja uutisia, Sylvi saanut kohtauksen ja se on vakava. Halonen toivoo, että ajaisin heti sinne. Kun olin alhaalla Halonen vastassa ja kertoi, että Sylvi kuollut n. 12.20. Valtimoveritulppa.
7.12. 11.12. Kaikki siunaamiseen ja hautaan laskemisen toimet ovat takanpäin.
21.12. Kotov luonani. Koetti puhua minua lupautumaan pres.vaaleissa käytettäväksi.
24.12.Taneli kertoi, että jouluaattona hänelle tuli Malmööstä puhelu. Suomalainen mies kertoi, että Suomen kommunistit tapetaan: Kekkonen, Paasio, Sorsa. Ehkä ensiksi Karjalainen.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 3 ISBn 951-1-18858-5

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Vuosi 1974 – öljykriisi iskee














Arabimaat epäonnistuivat aseellisessa hyökkäyksessä Israelia vastaan. Ne alkoivat käyttää oljyä sodankäynnissä, ja se osoittautui tehokkaammaksi kuin he etukäteen osasivat kuvitellakaan. John Kippur-sodan vielä riehuessa öljyntuottajamaiden yhteisjärjestö OPEC kielsi öljynviennin USA:han ja Hollantiin, supisti öljyntuotantoa ja korotti sen hintaa. Vuoden lopussa se maksoi viisi kertaa enemmän kuin syyskuussa. Öljykriisi tuntui Suomessa kansalaisten yksityistaloudessa paljon aikaisemmin kuin kansantaloudessa, ja se vaikutti rajulta. Kansainväliset markkinat vetivät vielä 1974 suhteellisen hyvin, mutta hidastuminen alkoi vuoden loppupuolella. Seuraavan vuoden puolella metsäteollisuuden vienti romahti kolmanneksella. Työttömyys lähti nousuun.

Tammikuu
1. tammikuuta – Nurmes, Raisio ja Vantaa muuttuivat kaupungeiksi sekä Alavus ja Virrat kauppaloiksi. Suomen pienin kunta Haapasaari liitettiin Kotkan kaupunkiin. Pyhämaan kunta liitettiin Uuteenkaupunkiin. Kuhmoisten kunta siirrettiin Hämeen läänistä Keski-Suomen lääniin.
1. tammikuuta – Suomen ja EEC:n välinen vapaakauppasopimus astui voimaan.
2. tammikuuta – Neuvostoliiton uutistoimisto TASS aloitti virallisen kampanjan kirjailija Aleksandr Solženitsyniä vastaan, jonka romaani Vankileirien saaristo oli ilmestynyt venäjänkielisenä Pariisissa.
3. tammikuuta – Neuvostoliitto nimitti uudeksi Suomen-suurlähettilääkseen Vladimir Stepanovin. Hänen edeltäjänsä Viktor Maltsev siirtyi Nl:n suurlähettilääksi Intiaan.
4. tammikuuta – Suomen vanhin sanomalehti Åbo Underrättelser täytti 150 vuotta.
4. tammikuuta – Suomi irtisanoi Chilen kanssa elokuussa 1973 solmimansa kehitysluottosopimuksen Chilen poliittisten olojen muututtua.
7. tammikuuta – Suurlähettiläs Aarno Karhilo valittiin YK:n talous- ja sosiaalineuvoston puheenjohtajaksi vuodeksi 1974.
8. tammikuuta – Sosialististen maiden talousjärjestö SEV täytti 25 vuotta.
8. tammikuuta – Ruotsissa aloitettiin bensiinin säännöstely. Yksityisautoilijoille jaettiin ostokupongit, joilla he saivat seitsemän säännöstelykuukauden aikana 100 litraa bensiiniä.
8. tammikuuta – Suomen Maaseudun Puolueen kansanedustajat Veikko Vennamo, Rainer Lemström ja J. Juhani Kortesalmi suljettiin loukkaavan kielenkäytön ja muutenkin sopimattoman käytöksen vuoksi yksimielisesti kahdeksi viikoksi eduskunnan ulkopuolelle. SMP:n edustajien mielestä eduskunnassa vallitsi mielivalta ja he olivat syyttäneet puhemies V. J. Sukselaista valtiopäiväjärjestyksen rikkomisesta.
9. tammikuuta − Suomen ja Neuvostoliiton välinen, Imatralta Kouvolaan ja Kotkaan ulottuva maakaasuputki vihittiin käyttöön. Valkealassa pidettyyn juhlatilaisuuteen osallistui kummankin maan korkeinta poliittista johtoa.
15. tammikuuta – Eduskunta hyväksyy viimeiset EEC-suojalait.
18. tammikuuta – Kirjailija Aleksandr Solženitsyn syytti Neuvostoliiton viranomaisia siitä, että nämä olivat antaneet kansalaisille vääriä tietoja hänen Vankileirien saaristo -kirjastaan.
18. tammikuuta - Belgiassa pääministeri Edmond Leburtonin kokoomushallitus erosi Iranin luovuttua yhteishankkeesta rakentaa öljynjalostamo Belgiaan.
18. tammikuuta – Egyptin ja Israelin loitantamissopimus.
25. tammikuuta – Suomen hallitus korotti polttonesteiden hintoja. Bensiini kallistui 25 prosenttia, raskas polttoöljy 181 prosenttia ja kevyt polttoöljy 83 prosenttia. Monet huoltoasemat ehtivät myydä varastonsa loppuun ennen hinnankorotusten voimaantuloa.
31. tammikuuta − SKDL:n kansanedustaja Anna-Liisa Tiekso siirtyi Rautaruukki Oy:n sosiaalijohtajaksi ja erosi eduskunnasta. Uudeksi kansanedustajaksi tuli Mikko Ekorre.

Helmikuu
1. helmikuuta – 225 ihmistä sai surmansa 22-kerroksisen pilvenpiirtäjän palossa Sao Paulossa Brasiliassa. Rakennuksen turvatoimet oli laiminlyöty.
1. helmikuuta – Kekkonen nimittää Lauri Sutelan puolustusvoimain komentajaksi.
7. helmikuuta – Grenada itsenäistyi.
10. helmikuuta – Brasilialainen arkkipiispa Helder Camara vastaanotti Oslossa hänelle kerätyn 1,5 miljoonan Norjan kruunun arvoisen "Kansan rauhanpalkinnon". Camara oli sivuutettu kerta toisensa jälkeen Nobelin rauhanpalkintoa jaettaessa.
13. helmikuuta – Nobel-palkittu kirjailija Aleksandr Solženitsyn karkotettiin Neuvostoliitosta. Hänet lennätettiin Länsi-Saksaan, jossa kirjailija Heinrich Böll otti hänet hoiviinsa. Solženitsyn siirtyi myöhemmin Sveitsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin.
16. helmikuuta – Suomen hallitus aloitti energiansäästökampanjan, jolla haluttiin selventää säästön merkitystä kansalaisille ja korjata vääristyneitä kulutustottumuksia. Säästökohteita olivat erityisesti lämmitys, sähkön käyttö ja liikenne.
19. helmikuuta – SALT-neuvottelut alkavat uudelleen Genevessä.
20. helmikuuta − Länsi-Saksa liittyi kansainväliseen ydinsulkusopimukseen.
28. helmikuuta − Yhdysvallat ja Egypti solmivat uudelleen vuonna 1967 katkenneet diplomaattisuhteensa.
28. helmikuuta − Suomen ainoa ruotsinkielinen iltapäivälehti Nya Pressen ilmestyi viimeisen kerran.

Maaliskuu
1. maaliskuuta – Tasavallan presidentti Urho Kekkonen aloitti poikkeuslailla pidennetyn toimikautensa nelivuotisen jatkoajan antamalla eduskunnassa juhlallisen vakuutuksen.
3. maaliskuuta – Turkkilainen DC-10-matkustajakone syöksyi maahan Ranskassa heti noustuaan Orlyn lentokentältä. Onnettomuudessa kuoli 346 ihmistä ja sen aiheutti lastiruuman oven irtoaminen nousun aikana.
5. maaliskuuta – Harold Wilson nousee Englannin pääministeriksi.
6. maaliskuuta – Yli kaksi kuukautta kestäneen hallituspulan jälkeen muodosti pääministeri Golda Meir Israelille uuden hallituksen.
8. maaliskuuta – Charles de Gaullen kansainvälinen lentokenttä otettiin käyttöön Pariisissa.
8. maaliskuuta – 52 lähinnä vasemmistolaista kulttuurijärjestöä jätti presidentti Urho Kekkoselle ja pääministeri Kalevi Sorsalle vetoomuksen demokratian toteuttamisesta kulttuurihallinnossa. Vetoomuksen taustalla oli opetusministeri Marjatta Väänäsen päätös karsia melko reippaalla kädellä tiettyjä kulttuurimäärärahoja.
15. maaliskuuta − Pääesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti Lauri Sutela siirtyi puolustusvoimain komentajaksi hänen edeltäjänsä kenraali Kaarlo Leinosen jäädessä eläkkeelle.
18. maaliskuuta – Öljykriisi: OPECin öljynvientiboikotti päättyi.
18. maaliskuuta – Hertta Kuusinen kuolee.
21. maaliskuuta – Yhdysvallat palautti diplomaattisuhteet Ruotsiin. Suhteet olivat katkenneet vuoden 1972 lopulla pääministeri Olof Palmen Vietnamin sotaa arvostelleiden lausuntojen vuoksi.
29. maaliskuuta – Mariner 10 ohitti Merkuriuksen.
29. maaliskuuta – Suomen kauppalaivastosta poistettiin viimeiset kaksi apukoneilla varustettua purjealusta.

Huhtikuu
1. huhtikuuta – Junaliikenne Humppilan ja Forssan välisellä yksityisellä, 23 kilometrin pituisella kapearaiteisella rautatiellä päättyi.
2. huhtikuuta – Ranskan presidentti Georges Pompidou kuoli luuydinsyöpään.
3. huhtikuuta – Hajasijoituskomitea ehdottaa 26 viraston ja laitoksen siirtämistä Helsingistä.
6. huhtikuuta – Ruotsalainen yhtye ABBA voitti Euroviisut Brightonissa Englannissa, kappaleella Waterloo.
10. huhtikuuta − Israelin pääministeri Golda Meir jätti hallituksensa eronpyynnön lokakuun 1973 sotaa tutkineen komitean julkaistua raporttinsa.
15. huhtikuuta − Armeija kaappasi vallan Nigeriassa.
25. huhtikuuta – Neilikkavallankumous Portugalissa, diktatuuri kukistui. Tapauksen muistoksi vietetään "vapauden päivää" (Dia da Liberdade).
27. huhtikuuta – Neuvostoliittolainen matkustajakone syöksyi maahan lähellä Leningradia. Kaikki koneessa olleet 118 ihmistä saivat surmansa.
28. huhtikuuta – Viimeiset yhdysvaltalaiset evakuoitiin Saigonista (nykyisin Ho Chi Minhin kaupunki).
29. huhtikuuta − Juhani Raiskinen nimitettiin Suomen Kansallisoopperan johtajaksi Leif Segerstamin pyydettyä eroa.

Toukokuu
2. toukokuuta – Molemmat Saksat avasivat edustuston toistensa pääkaupungeissa.
3. toukokuuta – Kalevi Keihäsen johtamat matkatoimisto Keihäsmatkat Oy ja lentoyhtiö Spear Air Oy keskeyttivät toimintansa Helsingin Osakepankin lopetettua yhtiöiden rahoittamisen. Yli 200 työntekijää irtisanottiin. Tapahtumahetkellä yhtiöillä oli yli 1800 matkustajaa ulkomailla. Ilmailuhallitus määräsi Spear Airin lentokoneet lentokieltoon 6. toukokuuta. Keihäsmatkat Oy jätti konkurssianomuksen Helsingin raastuvanoikeudelle 8. toukokuuta.
5. toukokuuta – Suomessa alettiin jakaa ulkomaisille matkailijoille käyttäytymisopasta matkailun aiheuttamien lieveilmiöiden vähentämiseksi.
7. toukokuuta – Saksan liittotasavallan liittokansleri Willy Brandt erosi tehtävästään, kun hänen läheinen avustajansa Günter Guillaume paljastui itäsaksalaiseksi vakoojaksi.
11. toukokuuta – Presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Kalevi Sorsa vetosivat Chilen sotilashallitukseen, ettei Chilen poliittisissa oikeudenkäynneissä langetettaisi kuolemantuomioita.
16. toukokuuta – Saksan liittotasavallan uusi liittokansleri Helmut Schmidt vannoi virkavalansa.
18. toukokuuta – Intia räjäytti kuudentena ydinasevaltiona ensimmäisen ydinpomminsa, "Hymyilevän Buddhan".
19. toukokuuta – Ranskan uudeksi presidentiksi, yllättäen kuolleen Georges Pompidoun seuraajaksi, valittiin silloinen valtiovarainministeri Valery Giscard d'Estaing. Hän astui virkaansa 27. toukokuuta.
20. toukokuuta – Seitsemän elinkeinoelämän järjestöä perusti Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA), jonka puheenjohtajaksi valittiin Päiviö Hetemäki.
28. toukokuuta – Veikko Vennamo kannettiin ulos Eduskunnan täysistunnosta. Vennamolle oli nyt jo neljännen kerran lyhyen ajan sisällä määrätty kahden viikon työskentelykielto.

Kesäkuu
1. kesäkuuta − 29 ihmistä kuoli ja 75 loukkaantui Nypro-yhtiön kemiantehtaan räjähdyksessä Flixboroughin kylässä Isossa-Britanniassa. Kahdeksan hehtaarin tehdasalueen tuhonneen räjähdyksen syyksi epäiltiin kaasuvuotoa.
1. kesäkuuta − Suomen Kommunistinen Puolue vietti julkisen toimintansa 30-vuotisjuhlia.
2. kesäkuuta − Suomen Kansan Demokraattinen Liitto vietti 30-vuotisjuhliaan.
3. kesäkuuta − Työväenpuolueen johtaja Jitzhak Rabin muodosti Israelin uuden hallituksen. Hän vakuutti, ettei Israel missään tapauksessa vetäytyisi vuoteen 1967 saakka voimassa olleille rajoille, joita oli hänen mukaansa mahdoton puolustaa.
6. kesäkuuta – Ruotsin uusi perustuslaki muutti maan virallisesti parlamentaariseksi monarkiaksi. 8. kesäkuuta – Marttaliitto vietti 75-vuotisjuhliaan.
11. kesäkuuta − Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissinger uhkasi Itävaltaan suuntautuneen vierailunsa aikana erota virastaan, elleivät syytökset hänen osuudestaan Watergate-skandaaliin lopu.
12. kesäkuuta – Tanskan kansankäräjät kumosi kansanedustaja Mogens Glistrupin parlamentaarisen koskemattomuuden, jotta hänen epäillyt verokavalluksensa voitaisiin tutkia.
13. kesäkuuta – Jalkapallon MM-kisat alkoivat Länsi-Saksassa
17. kesäkuuta – Ison-Britannian parlamentti joutui IRA:n pommihyökkäyksen kohteeksi. Parlamenttitalo vaurioitui pahoin ja 11 ihmistä loukkaantui.
27. kesäkuuta − Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon saapui viikon pituiselle viralliselle vierailulle Neuvostoliittoon.
29. kesäkuuta – Isabel Perón valittiin Argentiinan väliaikaiseksi presidentiksi hänen miehensä Juan Perónin sairastuttua vakavasti. Juan Perón kuoli 1. heinäkuuta.

Heinäkuu
1. heinäkuuta – Tiekohtaiset nopeusrajoitukset tulivat voimaan koko Suomessa. Käytäntöä oli kokeiltu seitsemän eteläisen läänin alueella 1. elokuuta 1973 alkaen ja nopeusrajoitusten oli todettu huomattavasti parantaneen liikenneturvallisuutta.
1. heinäkuuta − Automaattinen puhelinliikenne Suomesta Pohjoismaihin ja Länsi-Saksaan alkoi.
5. heinäkuuta – 11 ihmistä kuoli ja lähes 20 loukkaantui turistibussin ja rekka-auton törmäyksessä valtatie 4:llä Laukaassa. Ylinopeutta ajanut alankomaalainen turistibussi oli onnettomuushetkellä ohittamassa toista autoa.
7. heinäkuuta – Länsi-Saksa kaatoi jalkapallon MM-finaalissa Münchenissä Hollannin 2–1, voittomaalin teki Gerd Müller.
15. heinäkuuta – Sotilasvallankaappaus syrjäytti presidentti Makarioksen Kyproksella.
19. heinäkuuta – Prinssi Juan Carlos nimitettiin Espanjan vt. valtionpäämieheksi Francisco Francon sairauden vuoksi.
19. heinäkuuta − Suomen Tukholman-suurlähettiläs Max Jakobson valittiin Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajaksi.
20. heinäkuuta – Turkin joukot valtasivat Kyproksen turkkilaisen pohjoisosan.
23. heinäkuuta – Kreikan sotilashallitus kaatui.
23. heinäkuuta – Suomi asettaa joukko-osaston YK:n rauhanturvatehtäviin Kyprokselle.

Elokuu
4. elokuuta – Pommi räjähti junassa Italian ja Saksan välillä. Italialaiset uusfasistit ottivat vastuun.
8. elokuuta – Watergate: Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon jätti eroanomuksensa, joka astui voimaan seuraavana päivänä. Varapresidentti Gerald Fordista tuli uusi presidentti.
9. elokuuta − Pohjola-Norden -järjestö vietti 50-vuotisjuhlansa Helsingin Finlandia-talossa.
11. elokuuta − Ainakin 2000 ihmistä sai surmansa monsuunisateiden aiheuttamissa tulvissa Bangladeshissä.
16. elokuuta – Etiopian armeija riisti keisari Haile Selassielta kaiken vallan.
24. elokuuta – Porin Mäntyluodosta hinattiin merelle ensimmäinen Suomessa rakennettu öljynporauslautta Pentagone 84. Se oli suurin maassamme koskaan valmistettu esine.
25. elokuuta – Etiopian armeija otti keisari Haile Selassien asuinpalatsin "kansan omaisuudeksi".
26. elokuuta – Israel järjesti suuret sotaharjoitukset. Egypti ja Syyria määräsivät joukkonsa hälytystilaan Israelin vastaisilla rajoillaan.

Syyskuu
3. syyskuuta − Alankomaiden kuningatar Juliana ja prinssi Bernhard saapuivat valtiovierailulle Suomeen.
4. syyskuuta − Yhdysvallat ja Itä-Saksa solmivat diplomaattisuhteet.
4. syyskuuta – Riitta Salin voitta Euroopan mestaruuden naisten 400 metrin juoksussa ajalla 50,14.
6. syyskuuta – Ruotsin hallitus vapautti eversti Stig Wennerströmin, joka oli vuonna 1964 tuomittu elinkautiseen vankeuteen vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Wennerströmin vankeustuomio oli syksyllä 1973 muutettu 20 vuodeksi.
8. syyskuuta – Yhdysvaltain uusi presidentti Gerald Ford armahti edeltäjänsä Richard Nixonin kaikista Watergate-jutun vuoksi nostetuista syytteistä. Fordin päätöstä arvosteltiin laajalti.
11. syyskuuta – Kansanedustaja Raimo Ilaskivi vaati Kokoomuksen puhdistamista vasemmistovoimista. Ilaskiven hyökkäyksen pääkohteena oli ns. remonttimiesten johtohahmo, kansanedustaja Juha Vikatmaa.
13. syyskuuta – Japanin punainen armeija valtasi Ranskan lähetystön Haagissa Alankomaissa. He saivat vapaaksi jäsenensä Yatuka Fumiyan, 300 000 dollaria ja lennon Jemenin Adeniin.
16. syyskuuta – Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford myönsi ehdollisen armahduksen Vietnamin sodasta karanneille ja asepalvelusta vältelleille miehille.
17. syyskuuta − Bangladesh, Grenada ja Guinea-Bissau hyväksyttiin YK:n jäsenmaiksi, jolloin jäsenmaiden lukumäärä nousi 138:aan.
26. syyskuuta − Palestiinan vapautuksen kansanrintama PFLP katkaisi suhteensa Palestiinan vapautusjärjestöön PLO:hon. PFLP arvosteli PLO:ta liian läheisistä suhteista Yhdysvaltoihin.
30. syyskuuta – Kauppa- ja teollisuusministeri Jan-Magnus Jansson siirtyi Hufvudstadsbladetin päätoimittajaksi. Hänen seuraajakseen nimitettiin puolustusministeri Kristian Gestrin ja uudeksi puolustusministeriksi Carl-Olaf Homén.
30. syyskuuta – Teollisuuden Voima tilaa ydinvoimalan Asealta.

Lokakuu
1. lokakuuta – Kiinan kansantasavalta juhli perustamisensa 25-vuotispäivää. Huomiota herätti, etteivät valtion perustajat Mao Zedong ja Zhou Enlai osallistuneet julkisiin juhlallisuuksiin.
6. lokakuuta – Saksan demokraattinen tasavalta aloitti perustamisensa 25-vuotisjuhlallisuuksien viettämisen.
6. lokakuuta − Anjalassa ja Sippolassa sekä Jepualla, Munsalassa, Uudessakaarlepyyssä ja Uudenkaarlepyyn mlk:ssa järjestettiin tulevien kuntaliitosten vuoksi ylimääräiset kunnallisvaalit.
7. lokakuuta – Kööpenhaminassa alkoi oikeudenkäynti veropetoksiin syyllistynyttä kansanedustaja Mogens Glistrupia vastaan.
8. lokakuuta – Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisestä kehkeytyi skandaali, kun paljastui, että japanilaiset poliitikot ja talouselämän edustajat olivat painostaneet Norjan Nobel-komiteaa myöntämään puolet palkintosummasta Japanin entiselle pääministerille Eisaku Satolle tämän myötävaikutuksella. Toinen puoli rauhanpalkinnosta myönnettiin Irlannin entiselle ulkoministerille Seán MacBridelle.
14. lokakuuta − Neuvostoliiton presidentti Nikolai Podgornyi saapui nelipäiväiselle viralliselle vierailulle Suomeen. Vierailun aikana sovittiin Suomen ja Neuvostoliiton välisen energiayhteistyön lisäämisestä.
15. lokakuuta − Helsingin Finlandia-talossa pidettiin Suomi-Neuvostoliitto-Seuran 30-vuotisjuhla.
17. lokakuuta – UH-60 Black Hawkin ensilento.
18. lokakuuta – USA myöntää Neuvostoliitolle suosituimmuusaseman. Neuvostoliitto helpottaa juutalaisten maastamuuttoa.
21. lokakuuta – SAK valitsee Pekka Oivon uudeksi puheenjohtajakseen.
23. lokakuuta – Kansainvälinen olympiakomitea myönsi vuoden 1980 talvikisat Yhdysvaltain Lake Placidille ja kesäkisat Moskovalle.
30. lokakuuta – Muhammed Ali tyrmäsi mestari George Foremanin kahdeksannessa erässä.
31. lokakuuta – Suomen pisin rautatietunneli, lähes 4,3 kilometriä pitkä Lahdenvuoren tunneli, valmistui rakenteilla olleella Jämsän ja Jyväskylän välisellä rataosalla Korpilahdella.

Marraskuu
10. marraskuuta – Keskustapuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eino Uusitalo ehdotti välirauhansopimuksen (1944) solmimispäivän, 19. syyskuuta, korottamista toiseksi itsenäisyyspäiväksi. Ehdotus herätti laajalti ärtymystä, ja Uusitalo joutui pyytämään puhettaan myöhemmin anteeksi.
10. marraskuuta – Ryhmä Ugandan armeijan sotilaita yritti syöstä vallasta maan johtajan Idi Aminin. Kaappaushanke kukistettiin nopeasti.
12. marraskuuta – YK:n yleiskokous päätti sulkea Etelä-Afrikan toistaiseksi järjestön toiminnan ulkopuolelle sen harjoittaman rotuerottelun vuoksi.
19. marraskuuta – Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa saapui nelipäiväiselle valtiovierailulle Suomeen.
20. marraskuuta – Svenska Dagbladet kirjoitti Neuvostoliiton Suomen-suurlähettilään Vladimir Stepanovin pyrkivän vaikuttamaan Suomen sisäpolitiikkaan mm. antamalla ohjeita kommunisteille. SKP ja Suomen ulkoministeriö torjuivat väitteen.
21. marraskuuta – Birminghamissa kahdessa pubissa räjähti pommi, 21 ihmistä kuoli.
22. marraskuuta – YK:n yleiskokous myönsi Palestiinan vapautusjärjestölle tarkkailijan aseman. PLO:n johtaja Jasser Arafat sai valtionpäämiehen vastaanoton aloittaessaan yleiskokouksessa keskustelun Palestiinan kysymyksestä.
23. marraskuuta – Etiopian sotilashallitus Dergin välienselvittelyssä surmattiin ns. "verilauantaina" 59 poliittista vankia, mukaan lukien Dergin enemmistön linjaa vastustanut kenraali Aman, ja keisarin vävy, entinen puolustusministeri kenraali Abiye Abebe.
24. marraskuuta – Ford ja Breznev sopivat Vladivostokissa SALT- neuvottelujen raameista.
28. marraskuuta – Etiopian sotilashallituksen johtajaksi nimitettiin kenraali Teferi Bante.

Joulukuu
2. joulukuuta – Tasavallan presidentin puoliso, rouva Sylvi Kekkonen kuoli. Itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa peruttiin.
2. joulukuuta – Demarin pakinoitsija Simo Juntunen (Simppa) erotettiin toimestaan poliittisista syistä. SDP:n oikeaan laitaan lukeutuneen Juntusen linjan katsottiin olevan ristiriidassa puolueen ja lehden linjan kanssa. SDP:n puoluetoimikunta hyväksyi Juntusen irtisanomisen 5. joulukuuta.
7. joulukuuta − Kyproksen syrjäytetty presidentti, arkkipiispa Makarios palasi lähes puolen vuoden maanpaosta kotimaahansa.
7. joulukuuta − Suomalaiset urheilutoimittajat valitsivat juoksija Riitta Salinin vuoden parhaaksi urheilijaksi.
10. joulukuuta – Kirjailija Aleksandr Solženitsyn vastaanotti Tukholmassa hänelle vuonna 1970 myönnetyn Nobelin kirjallisuuspalkinnon.
10. joulukuuta – Yhdysvaltain senaatti vahvisti Nelson Rockefellerin valinnan uudeksi varapresidentiksi.
13. joulukuuta − Malta muuttui tasavallaksi.
17. joulukuuta − Kenraali Augusto Pinochet valittiin virallisesti Chilen presidentiksi.
22. joulukuuta − Yhdysvaltain oikeusministeriö ryhtyi tutkimaan tiedustelupalvelu CIA:n toimintaa sen jälkeen, kun New York Times oli paljastanut, että CIA oli laittomasti vakoillut 1950-luvulta lähtien noin 10 000 Yhdysvaltain kansalaista. Vakoilua oli tapahtunut erityisesti Richard Nixonin presidenttikaudella ja sen kohteina olivat olleet mm. toisinajattelijat ja Vietnamin sodan vastustajat.
28. joulukuuta − Noin 5 000 ihmistä sai surmansa Pakistanin pohjoisosaa koetelleessa maanjäristyksessä.

YLE Elävä arkisto 1974 http://www.yle.fi/haku/?cx=007097612530377999607%3Aglpulxqhhs4&cof=FORID%3A9&q=1974&sa=L%C3%B6yd%C3%A4#839

Videohaku 1974 http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbs=vid%3A1&q=1974&btnG=Haku&aq=f&aqi=g4&aql=&oq=&gs_rfai=

Kuvahaku 1974 http://www.google.fi/images?um=1&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbs=isch%3A1&sa=1&q=1974&btnG=Haku&aq=f&aqi=&aql=&oq=&gs_rfai=

Lähdeaineisto:
Mitä, missä, milloin 1975
Mitä, missä, milloin 1976
Valitut Palat: Itsenäisyyden vuosikymmenet

tiistai 27. heinäkuuta 2010

YK suomalaisten taistelukenttänä


















Risto Hyvärinen kirjoittaa kirjassaan Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua, että toimiessani 1965-1972 poliittisella osastolla keskeisinä ongelmina olivat Neuvostoliiton ja Saksan kysymysten lisäksi YK-asiat. Näiden asema Suomen ulkopolitiikan kokonaisuudessa ei ollut aivan yhtenäisesti ymmärretty. Ei oikein tiedetty, mistä oikeastaan oli kysymys. Ymmällä olo vallitsi usein niitäkin mieliä, jotka ajattelivat YK:sta myönteisestikin.

YK perustettiin huhtikuussa 1945 San Franciscossa. Toinen maailmansota oli vielä käynnissä. Jäsenistöön tuli vain voittajia, jos kohta jo alun perin kaikki valtiot oli ajateltu aikanaan liitettäväksi organisaation riveihin. Jäsenyys laajeni, mutta ei kuitenkaan kovin ripeästi. Kylmän sodan vallitessa jäsenyyskysymyksiä käsiteltiin mutkikkaalla tavalla, joka teki mahdolliseksi ratkaisujen toistuvan lykkäämisen. Niinpä Suomikin sai odottaa aina joulukuuhun 1955 saakka, jolloin YK:n haluttu jäsenyys vihdoinkin pakettiratkaisun yhteydessä heltisi.

Itse asiassa YK:n jäsenyys ehkä ei ollutkaan kaikille niin haluttu kuin sanoin. Oli monia, jotka suhtautuivat arvellen asiaan. Kansainliiton muistikuvat eivät olleet kovin innostavia. Oli selvää, että YK:ssa joudutaan puuttumaan lukuisiin sellaisiin kansainvälisiin kysymyksiin, jotka voitaisiin vaivatta välttää, jos olisimme tuon kirotun järjestön ulkopuolella. Arveltiin, että jäsenyys YK:ssa tulisi meille hankalaksi jo senkin vuoksi, että meidän tuli miettiä, mitenkä meidän kannanottomme vaikutti suhteisiimme itäiseen naapurimaahamme. Jos seuraisimme Neuvostoliiton antamaa linjaa, Suomen katsottaisiin olevan entistä enemmän rähmällään. Jos taas emme olisi seuranneet Neuvostoliiton jaloa esikuvaa, suhteemme olisivat huonontuneet vaarallisella tavalla. Tämän kaltaiset ajatukset olivat varmaan Paasikiven mielessä. Hänenhän sanottiin olleen varsin vakaasti sitä mieltä, että olisimme maailmanjärjestön ulkopuolella.

Saadessamme YK:n jäsenyyden joulukuussa 1955 yleiskokouksen istuntokaudesta oli vain muutama päivä jäljellä. Varsinaiseen työskentelyyn päästiin vasta seuraavana vuonna. Muiden pohjoismaiden antaman esimerkin mukaan YK-valtuuskuntaamme nimettiin merkittäviä parlamentaarikkoja, jotka itsekin aluksi luulivat olevansa päätöksiä tekevässä asemassa. Pian tämä väärinkäsitys kuitenkin paljastui. Ohjeet tulivat Helsingistä ja kannanotot muotoiltiin kuten muutkin ulkopoliittiset kannanotot. Vuosien mittaan YK-valtuuskunnan luonne on selvästi muuttunut. Suomen toiminta YK:ssa on vuosien ja vuosikymmenien mittaan tullut alkuvaiheita huomattavasti realistisemmaksi.

Alkusyksystä 1956 Suezin ja Unkarin kriisit nostivat vauhtia kansainväliseen tapahtumiseen. Suomi joutui juuri niihin aikoihin syövereihin, joita se oli toivonut voivansa välttää. Unkarin kysymyksessä Suomi pidättäytyi äänestyksestä, ja tässä asiassa Suomen edustajat eivät varmaankaan tuoneet kansan mielipidettä esille sellaisena kuin se olisi pitänyt totuuden nimessä tuoda julkisuuteen.

YK-politiikkamme oli alkuun päästyään oikeastaan aika tärkeä osa Suomen kokonaisulkopolitiikassa. 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuolella me olimme kietoutuneet kylmän sodan eurooppalaisiin kuvioihin. Yritimme selvitä Neuvostoliiton erilaisista vedoista, joita se meille tuon tuostakin järjesti, mutta samalla kehittää suhteitamme länteen sitä mukaan kuin Kekkonen uskalsi sallia. YK olikin tässä hommassa oikeastaan aika kätevä. Huomioimme kiintyi yhä enemmän outoihin ja kaukaisiin asioihin. Jouduimme määrittämään kantamme toisilla perusteilla kuin idän politiikkamme kohdalla olimme tottuneet ymmärtämään. Maailmaa oli paljon oman pihapiirimme ulkopuolella, eikä siellä aina kuunneltu vain naapurina olevan vihaisen karhun murinoita.

Kekkosen vieraillessa YK:ssa syksyllä 1961 hän piti puheen yleiskokoukselle, jolloin hän lanseerasi normin siitä, että ”ettemme ole mukana tuomarina vaan lääkärinä”. Talvella 1965 tapahtui eräitä henkilömuutoksia ulkomaisessa edustuksessa kuten myös YK-toiminnoissamme. Suurläehttiläs Gunnar Palmrooth oli nimitetty Pariisista Tukholmaan, mutta matkalla sinne hän kuoli. Hänen poismenonsa sai aikaan merkittäviä järjestelyjä.

Suomen YK-politiikka oli kymmenen ensimmäisen jäsenyysvuoden aikana osoittautunut suhteellisen onnistuneeksi. Mitään mahtimunauksia ei ollut tehty, ja Suomi oli päässyt asemaan, jossa sitä pidettiin arvossa pohjoismaisen kansojen perheen yhtenä jäsenenä. Kun Max Jakobson tuli tehtäväänsä New Yorkiin 1965, hänelle tarjottiin erinomaiset lähtökohdat. Pääsihteerikilpailun voitaneen katsoa saaneen alkunsa 7.6.1966, jolloin U Thant kutsui Suomen pysyvän edustajan Max Jakobsonin luokseen. U Thant kertoi, että hänen tarkoituksenaan on kieltäytyä asettumasta uudelleen ehdokkaaksi toimikautensa päättyessä vuoden 1966 lopussa. U Thant oli suositellut seuraajakseen Jakobsonia.

Kesällä 1966 Suomessa oli tavallaan kaksi ehdokasta pääsihteerikilpailussa, Enckell ja Jakobson. Näyttää siltä, että Kekkonen oli alusta alkaen Jakobsonin kannalla. Kekkosen myönteinen tuki Jakobsonille tuotiin ilmi jo vuonna 1966 eräille asiasta kiinnostuneille tahoille. Kun Jakobson oli asetettu Suomen pääministeriehdokkaaksi, pantiin liikkeelle laaja vaalikampanja. Jakobson itse teki helmi-maaliskuussa 1971 matkan Aasiaan ja Tyynen meren alueelle. Matti Cawen vieraili arabimaissa. Lähetystöneuvos Iloniemi taas informoi Perua, Kolumbiaa ja Argentiinaa pääsihteeriasiassa.

Pääsihteerinvaali saatiin kolmannella yrityksellä suoritetuksi 22.12.1971, ja siinä kävi niin kuin kävi. Waldheim valittiin. Jakobsonin yritykset kaatuivat Neuvostoliiton johdonmukaisesti käyttämään veto-oikeuteen.

Lähdeaineisto:
Risto Hyvärinen: Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua ISBN 951-1-16253-5

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Presidentin poliisi


















Presidenttikautensa alusta saakka Kekkonen pyrki kontrolloimaan suojelupoliisia. Ensin se toteutui rajoittamisena: suojelupoliisi pitkälti mukautui ulkopoliittisen sopivuuden rajoihin. Luottomiehen nimitys päälliköksi avasi mahdollisuuden aktiiviseen johtamiseen, mutta Arvo Pentin ote ei ollut täysin pitävä. Varman otteen toi vasta Seppo Tiitisen nimitys. Nimittämällä 30-vuotiaan päällikön presidentti sijoitti tarmoon, mutta ajatteli epäilemättä myös omaa ikäänsä (77). Alhavan pitkä palvelus oli ollut kontrollipyyntöjen piinallisin este. Nyt Kekkonen puolestaan teki ratkaisun monenkin seuraajansa yli. Hän ei tuntenut ehdokasta entuudestaan, mutta kansliapäällikkö Juhani Perttunen tunsi, oli ollut Tiitisen edeltäjiä eduskunnan perustuslaki- ja ulkoasiainvaliokuntien sihteerinä.

Valiokuntasihteeri kuuli nimityksestään keskiviikkona 8. helmikuutta 1978. Sisäministeri Eino Uusitalo soitti, oli tulossa Tamminiemestä, jossa keskustan ja SDP:n keskeiset ministerit olivat uudelleen valittavan presidentin puheilla. Oli päätetty tehdä Tiitisestä suojelupoliisin päällikkö. ”Oisko mulla tähän mitään sanomista?” tiedusteli ehdokas. ”Lista jaetaan tiistaina”, vastasi ministeri. Heti seuraavana aamuna piti mennä osoitteeseen Ratakatu 12, jossa Tiitinen ei ollut koskaan käynyt. Poliisineuvos Pentti valitteli viimeisten työpäiviensä kiireitä, mutta ehti sentään tunnin verran selostaa, mistä oli kysymys. Yleinen ymmärrys oli tärkeintä, arvostelukyky, siitä riippui kaikki. Huomatessaan nuoren miehen empivän kadettiupseeri mainitsi, että tehtävässä saisi kunniamerkkejä. Tiitinen kysyi vielä keskustapuolueen puheenjohtajalta Johannes Virolaiselta, joka sanoi, ettei presidentin luottamustehtävistä ollut tapana kieltäytyä. Perjantaina kansliapäällikkö Perttunen tarjosi Kappelissa kahvit ja Tiitinen allekirjoitti ilmoittautumisensa.

1970-luvulle tyypilliseen pakettiin kului, että myös SDP saisi viimein johtavan viran Ratakadulta. Myös sosiaalidemokraatit painottivat poliittista lojaalisuutta, juristin tutkintoa ja nuoruutta. Näin nousi esiin pääministeri Kalevi Sorsan eduskunta-avustaja Seppo Nevala, joka nimitettiin yleisen toimiston (hallinnon) päälliköksi. Ratakadulla moni empi. Talon ”valkoinen” perinne oli muita virastoja vahvempi, ja muualla virkakoneistossa sosiaalidemokraattien vahva sisääntulo 1960-luvun lopulta lähtien oli aiheuttanut poliittisia hankauksia. Uutisen herättämää kuhinaa Tiitinen luonnehti vertaamalla virastoa kaikukammariin, josta ”mikään luvaton tieto ei vuoda ulos mutta kaikki tiedetään talon sisällä. Jos nuppineula putoaa jossakin nurkassa, niin kyllä se tiedetään”.

Tiedossa oli klikkiytyminen, mikä oli tapahtunut ulkoasianministeriössä ja muissa virastoissa. Tiitinen ilmoitti, että suojelupoliisissa sitä ei sallittaisi, ”ei Nevalan eikä kenenkään muunkaan ympärille”. Monen silmään otti tulokkaan korkea palkkaluokka. Sen Tiitinen myönsi, mutta muistutti, että valittajat saivat lisineen kuitenkin markoissa saman verran, ja alhaisten palkkaluokkien ”ongelma tulee poistumaan ajallaan kaikkien yltä”. Talon sisällä moni näki Tiitisen ja eteenkin Nevalan nimityksen politiikan tulona virastoon. Seppo Tiitinen on maanviljelijän poikana Leppävirralla syntynyt oikeustieteen kandidaatti, joka pääsi opetusministeriön esittelijäksi ja sitten nuoremmaksi hallitussihteeriksi. Sieltä hän siirtyi kouluhallituksen hallintotoimiston päälliköksi. Ura jatkui eduskunnan virkamiehenä, ensin nuorempana hallitussihteerinä 1977-78 perustuslaki- ja ulkoasiainvaliokunnan sihteerinä.

Presidentti Kekkonen ei kiirehtinyt sosiaalidemokraatin tuloa suojelupoliisin sisään. Vuoden 1966 hallitusratkaisussa poliisiasiat oli otettu SDP:n johtoon tulleelta sisäministeriöltä puolustusministeriöön, sitten oli Pentin nimittämisen tapa ja sitten Tiitisen nimitys. Vielä helmikuussa 1981, kun Tiitinen esitteli suojelupoliisin uutta organisaatiota ja tunnusteli Seppo Nevalan nousua apulaispäälliköksi, presidentti painoi jarrua: ”Nevalan asema pidetään toistaiseksi ennallaan. Palataan organisaatiouudistukseen myöhemmin.”

Vielä viime silaus tarvittiin Nevalan kelpoisuuden viimeistelyyn. Pääministerin avustajana hän oli joutunut jo KGB:n poliittisen linjan huomion kohteeksi ja lounastanut lähetystösihteeri Kossovin kanssa. Nimitys edellytti suhteen katkaisua. SDP:n kansainvälisellä puolella arveltiin, että pelkkä puhelinsoitto ei riittäisi ja suhteen katkaisu välikäden kautta voitaisiin tulkita loukkaukseksi tai epäilyksi. Niin piti vielä kerran tavata Kossov, joka oli olevinaan kovin kiireinen. Lounaan päätteeksi Nevala ilmoitti, että ”muuttuneen asemani vuoksi minun on suhtauduttava enemmän hallinnollisiin kuin sisäpoliittisiin tai hallituksen toimintaan liittyviin kysymyksiin”. Uudesta tapaamisesta ei voitaisi sopia.

Lähdeaineisto:
Matti Simola: Ratakatu 12 ISBN 978-951-0-35243-4

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Suomea työnnetään suomettumisen polulle


















KGB käynnisti 1969-1971 Neuvostoliitossa ja itäblokissa tehostetun urkinnan ja vakoilun kaikenlaisen vastarinnan kukistamiseksi. Stasista tuli KGB:n tärkein informaation antaja itäblokissa länsimaissa koettujen levottomuuksien aikana. Vuonna 1975 peräti 65 % KGB:n saamasta itäblokin maiden tiedustelutiedosta saapui Stasin kautta. Vuosina 1971-1975 KGB alkoi verkottua Neuvostoliitossa ja itäblokissa kansallismielisten liikkeiden piiriin. Osaltaan tämä johtui siitä, että NKP:n 24. puoluekokouksessa huhtikuussa 1971 Brezhnev julisti Neuvostoliiton muuttuneen ”yhtenäiseksi Venäjän valtioksi”. Näihin aikoihin myös käsite neuvostokansa palaa NKP:n johtajien puheisiin. 24. puoluekokouksen aikaan NKP:n politbyroon 23 jäsenestä vain 7 edusti alueellisia intressejä ja kansallisuuksien määrä oli Neuvostoliitossa pienentynyt dramaattisesti.

CIA:n elokuussa 1972 tekemässä huippusalaisessa arviossa suomettumisesta todetaan , että Neuvostoliitto sai vuoden 1958 yöpakkaskriisin yhteydessä veto-oikeuden Suomen hallitusten muodostamiseen, kun Neuvostoliitto yhdisti lehdistökampanjan ja taloudellisilla sanktioilla uhkailun operaatioksi, jolla hallitus kaadettiin. Huolellisesti valmisteltu raportti katsoo, että suomalaiset lukevat Itä-Euroopan maiden tapaan tarkoin Pravdaa ja Izvestijaa sekä oman maansa kommunistilehdistöä, jotta Helsingissä osattaisiin aistia mistä tuulee.
Suomi oli joutunut vuonna 1969 eri tavoin lisääntyneen neuvostopainostuksen kohteeksi, mikä pantiin läntisissä tiedustelupiireissä merkille. Tämä oli pääosin seurausta Tsekkoslovakian miehityksestä, mutta myös kansanrintamapolitiikan logiikasta, jota Moskovasta tuettiin siksi, että Suomi siirtyisi sosialismiin ja ulkopolitiikka YYA-sopimuksen pohjalle nojautuvaksi ”ystävyyspolitiikaksi”.

Ulkoministeriössä havaittiin pian, että ”suomettuminen oli rikkaruoho, joka oli helppo kylvää, mutta vaikea kitkeä. Moskova ei helpottanut rikkaruohon kytkentää. Jo keväällä 1970 KGB oli valitellut Kekkoselle lehdistössä esiintyneistä pahansuopaisuuksista. Kekkonen alkoi vaatia ”totaalista neuvostomyönteisyyttä aina yleisönosastoja myöten”, mitä voi pitää ainutlaatuisena demokraattisten maiden historiassa. Kansanedustaja Taisto Sinisalo totesi 13.12.1970 Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kiristyneen selvästi. Sinisalo sanoi Kremlin arvioivan, että ”antikommunistinen paine” oli selvästi noussut Suomessa. Sinisalo käynnistikin uuden vaiheen neuvostovastaisten ilmiöiden kitkennässä jättäessään kantelun Julkisen sanan neuvostolle 9.1.1971.Vaikka taustalla oli ennen muuta KGB ja Andrei Saharovin saama Nobel-palkinto, kantelussa vaadittiin SMP:n Suomen Uutisia (52/1970) kuriin ja vastuuseen, kun lehti oli väittänyt juutalaisia tuomittavan Neuvostoliitossa kuolemaan heidän esitettyään halunsa matkustaa Israeliin. JSN torjui kantelun neuvoston toimialaan kuulumattoman asiana.

Omalla merkillisellä tavalla ”oikeistovaara” sai yhä tiukemman otteen myös Kekkosesta ja jatkossa Kalevi Sorsasta ja tietenkin SDP:n nuorvasemmistosta. Lehtinen analysoi uskottavasti Kekkosen ja Sorsan yhteistä fasistijahtia. Ideologinen leimaaminen oli vallankäytön väline SDP:ssä, ja tietenkin SKP:ssä, mutta myös kepussa, jossa K-linja suosi vasemmistoyhteistyötä ja leimasi muita puolueessa oikeistolaisiksi. Omat oikeistolaisongelmansa oli myös Kokoomuksessa ja johtoriitoihin hajonneessa SMP:ssä.

Paineita syntyi eteenkin Kokoomuksessa, joka oli joutumassa poliittiseen paitsioon. Hallituksen muodostamista yrittäneen Juha Rihtniemen kuoltua 12.1.1971 seuraajaksi valittu Harri Holkeri loi DDR-kontaktityönsä perustan viimeistään syksyllä 1971. Kokoomus otti 1968-1973 askelia, joiden voi tulkita merkinneen eräänlaista hiljaista suomettumista, kun se yritti hivuttautua itäblokin hyväksymien puolueiden aateliin.

Kekkosen, SKP:n ja uusvasemmiston rumputuli neuvostovastaisuuksien kitkemiseksi toi tulosta ja johti suurempiin vaatimuksiin. Stasin yhteistyö KGB:n kanssa Helsingissä syvenee. Helmikuun 3. päivä 1972 KGB:n ja Stasin edustajat, osastopäällikkö Henzen ja KGB-upseeri Albert Akulov, käyvät Helsingissä strategiakeskustelut neuvostovastaisuuksien kitkemiseksi. Akulovin mukaan tulee panostaa Keskustapuolueen ja Liberaalisen kansanpuolueen meneillään olevan ideologisen vasemmistolaisuuden vahvistamiseen. LKP:n puheenjohtaja Pekka Tarjanne meni jo niin pitkälle, että arvosteli DDR:n vierialullaan 1972 Kekkosen ajamaa EEC-sopimusta. ”Munzer” seurasi LKP:n toimia ja verkotti etenkin nuoria liberaaleja, nousevia kykyjä.

SDP:n uusista kansanedustajista Ulf Sundqvist, Erkki Liikanen, Tellervo M. Koivisto ja Kaisa Raatikainen tekivät lakialoitteen, mikä lähti siitä, että väärät mielipiteet oli siivottava julkisuudesta vaikka poliisitoimin, jotta yleinen mielipide tukisi hallituksen ulkopolitiikkaa. Laki olisi käytännössä kriminalisoinut neuvostovastaiset ilmaisut ja siten luonut pohjan ilmiantoyhteiskunnalle. Taisto Sinisalo yritti keväällä 1971 yhteistyössä KGB:n, SKDL:n, Keskustapuolueen ja SDP:n kanssa kieltää SMP:n toiminta.

Seuraavana vuonna niin ikään nuorvasemmiston ja SKP:n kansanedustajat kirjelmöivät eduskunnan puhemiehelle Stefanus-lähetyksen kuriin saamiseksi. SKP:n vähemmistön Ensio Laineen sekä 29 muun kommunistin ja kansandemokraatin, kuten Ilkka-Christian Björklundin sekä SDP:stä Erkki Liikasen, Kaisa Raatikaisen, Matti Ahteen, Jacob Södermanin, Osmo Kaipaisen ja Leo Kohtalan, 18.12.1973 allekirjoittamassa kirjelmässä ”Laine ym.: Stefanus-Lähetys ry:n Neuvostoliiton vastaisesta toiminnasta” kysyttiin: ”Mihin toimenpiteisiin Hallitus aikoo ryhtyä maamme kansallisten etujen vastaisen Neuvostoliitolle ja muille sosialistisille maille vihamielisen propagandan ja toiminnan estämiseks?”

On todennäköistä, että Laineen ym. kirjelmän valmisteluissa oli mukana ainakin Stasi, koska 1.11.1973 lähetystösihteeri, Stasin avustaja Peter Grimm (”Munzer”) lähettää koosteraportin ”sionistisista ja oikeistoradikaaleista järjestöistä ja niiden toiminnasta Suomessa”. Raportin avainsanoihin kuuluvat Stefanus-lähetys ja Perustuslaillinen kansanpuolue. SDP käynnisti myöhäissyksyllä 1973 Karjalaisen kaatamishankkeen. Kotov kertoi Kekkoselle keväällä 1974, että ” Sos.dem.puolue arvostelee Karjalaista juoppoudesta, samasta myös Virolainen ja viran huonosta hoidosta. KGB ja Stasi olivat tehneet Helsingissä ilmeisen tehokasta yhteistyötä, joka syksyllä 1973 sai tulosta aikaiseksi. Vuoden 1973 joulukuussa Andropov ja Mielke allekirjoittivat KGB:n ja Stasin strategisen yhteistyösopimuksen, jota vuosin 1978 ja 1982 täydennettiin. KGB sai käyttöönsä järjestelmällisen läsnäolo-oikeuden niin Stasin keskushallinnossa kuin sen piirihallinnossa. Helsinkiin saapui asemapäälliköksi 1974 alkupuolella Hans-Joachim Kahlmayer, joka aloitti laajan tietolähteiden ja kontaktien metsästyksen.

Lähdeaineisto:
Alpo Rusi: Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Derkut ja mä


















Seppo Hentilä kirjoittaa kirjassaan Harppi-Saksan haarukassa, että jouduin ” Harppi-Saksan haarukkaan” jo lukiolaisena 1960-luvulla Oulussa. Heräävä Saksan harrastukseni ja vasemmistolainen poliittinen suuntautumiseni löysivät yhteisen kodin paikallisesta Akateemisesta Sosialistiseurasta ASS:sta, jossa kohtasin muita asiasta kiinnostuneita. Itä-Saksaan minulla ei tuolloin ollut vielä mitään yhteyksiä, mutta DDR:n kulttuurikeskuksesta Helsingistä hankkimaani propagandakirjallisuutta luin ahneesti. Siitä sain sen käsityksen, että DDR oli kehittynein sosialistinen maa, jossa asiat tuntuivat olevan kaikin puolin paremmin kuin suuressa Neuvostoliitossa. Erityisesti minua kiehtoi Itä-Saksan itsestään esittämä kuva rationaaliseen suunnitteluun perustuvana modernina sosialistisena yhteiskuntana, jossa syntyvät epäkohdat poistetaan tieteen ja tekniikan keinoin. Kapitalismissa suunnittelu ei ole mahdollista, koska sitä hallitsevat suurpääoman itsekkäät edut. Vaistonvaraisesti ajattelin, että suomalaistenkin kannattaisi ottaa oppia nimenomaan DDR:stä, kun sosialismia ryhdytään käytännössä rakentamaan.

Toukokuussa 1970 valmistuin Helsingin yliopistosta pääaineenani poliittinen historia. Suunnittelin heti perään jatko-opintoja ja väitöskirjaa kansainvälisen työväenliikkeen historiaan liittyvästä aiheesta. Tarkoitukseni oli perehtyä sosiaalidemokraattisen reformismin nousuun, joka tapahtui useimpien Länsi- ja Pohjois-Euroopan maiden työväenpuolueissa ensimmäiseen maailmansotaan mennessä.

1970-alun tilanteessa DDR oli minulle niin luonnollinen valinta, etten edes pyrkinyt mihinkään muualle. Sattumakin auttoi sopivasti. Marraskuussa 1969 allekirjoitettiin Suomen ja DDR:n ensimmäinen kulttuuriyhteistyöpöytäkirja, johon merkityt ensimmäiset neljätoista apurahaa tulivat tammikuussa 1970 suomalaisten opiskelijoiden haettaviksi. Hakemuksessani toivoin pääseväni lukuvuodeksi 1970-1971 harjoittamaan jatko-opintoja Leipzigin Karl-Marx-yliopistoon. Tiesin, että Leipzigissa ei ollut vain tuo kuuluisa yliopisto, vaan siellä oli myös ”Deutsche Bucherei” (DB), Saksan entinen kansalliskirjasto, jossa oli saatavilla periaatteessa kaikki saksan kielellä vuoden 1813 jälkeen painettu kirjallisuus.

Hakijoita oli ensimmäisellä kerralla vain 40. Valinnan suoritti sekakomissio, jossa oli edustajia Itä- Saksan korkeakouluministeriöstä ja kaupallisesta edustustosta, Suomen opetusministeriöstä sekä Suomi-DDR-seurasta. Itäsaksalaiset painottivat hyvää saksan kielen taitoa, käytännöllistä tai ammatillista valmiutta ja sosiaalista taustaa.

Kun syyskuussa 1970 ilmoittauduin Leipzigissa Karl-Marx-yliopiston rehtoraatin kansainvälisten asioiden osastolle, siellä ihmeteltiin ensin kovasti, miksi halusin opiskella DDR:ssä vain vuoden, vaikka minulle oli myönnetty stipendi viideksi vuodeksi. DDR:n elintaso oli vuonna 1970 kukoistavimmillaan: säännöstelystä oli päästy, ja hinnaltaan edullista tavaraa oli kaupat pullollaan.
Karl-Marx-yliopistolla vallitsi preussilainen työmoraali. Jouduin itsekin raahautumaan pakollisille saksan kielen tunneille lauantaiaamuisin kello seitsemältä. Yliopiston henkilöresurssit olivat Suomeen verrattuna loistavat; niinpä huomattava osa opetuksesta voitiin järjestää pienryhmissä.

Enemmän kuin virallisen totuuden vartiointi minua hämmensi Itä-Saksassa se, että yksityisessä, luottamuksellisessa keskustelussa opiskelijat saattoivat olla asioista täysin toista mieltä kuin seminaarissa yliopistolla. Kerran puheeksi tuli ”länsivaltojen provosoima Suomen hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan” marraskuun lopussa 1939 – käsite ”talvisota” oli neuvostoliittolaisen tulkinnan mukaan tietysti myös Itä-Saksassa tabu. Monille itäsaksalaisille opiskelijoille Suomeen ja suomalaiseen suhtautuminen tuotti suuria vaikeuksia. Tämä johtui siitä, että DDR:n tiedostusvälineiden Suomi-kuva oli yksinomaan myönteinen. Puolueeton Suomi oli Neuvostoliiton hyvä ystävä, josta ei sopinut puhua pahaa.

Kampanjointi diplomaattisen tunnustuksen saamiseksi Suomelta hallitsi 1970-luvun alussa virallisissa yhteyksissä ylitse kaiken muun itäsaksalaisten suhtautumista suomalaisiin. Minuakin pommitettiin Leipzigissa jatkuvasti ja kaikissa mahdollisissa yhteyksissä kysymyksellä ”Milloin Suomi aikoo tunnustaa meidän tasavaltamme?” Minulle alkoi pikku hiljaa kertyä erilaisia kriittisiä havaintoja elosta ja olosta DDR:ssä.

Suomeen palattuani olin näkemästäni ja kokemastani yhtä hiljaa kuin olin ollut Leipzigissakin. Sillä tavoin suomettunut 1970-luvun Suomen poliittinen ilmapiiri oli, etten ryhtynyt DDR:n epäkohdista kirjoittelemalla ehdoin tahdoin neuvostovastaisen antikommunistin mainetta hankkimaan. Näin menetellessäni syyllistyin tekoon, jota voi jälkeenpäin hyvin nimittää vaikkapa suomettumiseksi. Leipzigin kokemukset vaikuttivat maailmankatsomukseeni ja aiheuttivat muutoksen poliittisessa vakaumuksessani.

Diplomaattisuhteiden solmimisen jälkeen Suomi oli DDR:lle tärkeä maa; se oli Neuvostoliiton hyvä ystävä ja siinä merkityksessä kaikkein myönteisin ”kapitalistinen ulkomaa”. Itäsaksalaiset odottivat suomalaisilta tukea pyrkiessään kohottamaan kansainvälistä arvostustaan eri aloilla. Suomen merkitystä lisäsi 1970-luvun alkuvuosina aivan erityisesti ETYK-huippukokouksen isännyys. Helsingissä elokuun alussa 1975 DDR koki kansainvälisen politiikan tähtihetkensä, kun Erich Honecker sai esiintyä Helmut Schmidtin rinnalla saksalaisen valtion tasavertaisena päämiehenä.

Ensimmäinen, nuorten tutkijoiden ruohonjuuritason kontakteihin perustunut historiaseminaari pidettiin Graifswaldissa keväällä 1973. Jorma Kalela, Jussi Turtola ja Manfred Menger ja Seppo Hentilä valmistelivat aloitteen yhteisen seminaarin järjestämiseksi. Ainoa tohtori joukossamme oli vuonna 1971 väitellyt Jorma Kalela, joka nimitettiin 1973 poliittisen historian dosentiksi Helsingin yliopistoon.

Itäsaksalaisten oli kirjoitettava jokaisesta seminaarista, samoin kuin matkoistaan Suomeen, seikkaperäinen kertomus, josta toimitettiin kopio ainakin vastaavalle ministeriölle, yliopiston puoluejohdolle ja ilmeisesti eräille muillekin tahoille. Suomalaisten ydinjoukkoa olivat Jorma Kalela, Seppo Hentilä, Jussi Turtola, Pauli Kettunen, Hannes Saarinen ja Lauri Haataja.

Poliittisen historian laitos Helsingissä oli meidän kannaltamme tärkeä. Siellä oli vahva vasemmistososialistinen vaikutus ja osin myös kommunistisesti suuntautuneita voimia. Tärkeitä henkilöitä olivat Osmo Apunen ja K. Korhonen.

Lähdeaineisto:
Seppo Hentilä: Harppi-Saksan haarukassa ISBN 951-746-650-1

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Kosyginin luottamusmoraalia


















Tapaaminen vuoden tauon jaälkeen Zavidovossa 16.-18.02.1974 poikkesi edelliskerroista siinä, että vierailun isäntänä ei ollutkaan Breznev. Sijaisuutta hoitava Nikolai Pordgornyi kertoi Breznevin väsyneen raskaan Kuuban matkan jälkeen ja olevan nyt ”lepolomalla”. ”Mitään varsinaista sairautta ei Breznevillä ole”, Podgornyi tähdensi vieraalleen. Tämä viesti oli täysin ristiriidassa sen kanssa, että Kekkonen oli kuullut viikko ennen matkaansa vuoden alussa suurlähettiläänä Suomeen palanneelta V.S. Stepanovilta, että Breznevin poissaolon syy oli horjuva terveys.

Kekkonen oli jo elokuun 1972 matkallaan nähnyt, ettei Brezhnevin kohdalla kaikki ollut entisellään. Turvapäällikkö Teuvo Hirvosella oli ollut noin puolen tunnin ajan mahdollisuus tarkkailla Kekkosta ja Breszneviä päivällispöydän ääressä. Kekkonen oli saanut lisätietoa Breznevin mahdollisesta sairaudesta tämän Länsi-Saksan vierailun jälkeen toukokuussa 1973, jolloin aikakausilehti Der Spiegel oli kirjoittanut ison artikkelin, että Brezhnev sairasti muutakin kuin pelkkää hammastautia, jota hän oli saksalaisille isännilleen valitellut.

Brezhnevin poissaolo näkyi myös Zavidovon agendassa, joka jahdin lomassa käsitti ETYK:n valmistelujen ohella Kosyginin ja Kekkosen välisiä kaupallis-taloudellisia kysymyksiä: raakaöljyn hintaa, energiataloutta (maakaasu, atomivoimala), laivatoimituksia, rakennusprojekteja (Norilsk, Jenisei, Svetogorsk, Kostamus) ja muita yhteistyöprojekteja kuten Vaalimaa-Leningrad-moottoritieajatuksen konkretisoimista.

Kohtaaminen kulminoitui Kosyginin improvisoituun puheeseen, joka teki Kekkoseen syvän vaikutuksen. Se oli suora vastaus kysymykseen luottamuksesta, joka Kekkosta eniten ja jatkuvasti askarrutti ja oli EEC-ratkaisun yhteydessä tullut jälleen kerran korostetusti esille. Tunnelma avoimeen vuorovaikutukseen olikin mitä otollisin, sillä Zavidovossa vietettiin yhdellä kertaa Kosyginin 70- ja Podgornyin 71-vuotissyntymäpäiviä.

Kosyginin mukaan luottamus syntyy siitä, että samalla kun ajetaan oman maan etua otetaan huomioon vastapuolen asema, edellytykset, toiveet, tilanne… ”Se voidaan toteuttaa vain siten, että vallitsee luottamus henkilöiden kesken ja tuollainen varteenotto merkitsee ja lujittaa luottamusta”, puhuja tähdensi.

Stepanov arvioi, että ”Kosyginin luottamuspuhe oli loistava, improvisoiva puhe, joka jäi erityisesti mieliin”. Kekkosen vaikutelmat Zavidovon-tapaamisesta olivat positiiviset ja hän uskoi, että myös taloudellisissa asioissa oli päästy eteenpäin. Vaikka Brezhnev olikin poissa, oli tärkeää, että Kekkonen oli jälleen saanut uuden tilaisuuden syventää suhteitaan Kosyginin kanssa. Kekkonen pani mielihyvin merkille, että syntymäpäiväpuheessa Kosygin oli moraaliseikoista puhuessaan joustanut sitä rajaa, mikä normaalisti kulki valtiomiesten väliseen roolisuhteen ja henkilökohtaisten suhteiden välillä.

Kekkosen tyytyväisyys ystävyyden syvenemisestä suorastaan paistoi läpi siitä arviosta, jonka hän välittömästi matkansa jälkeen antoi Suomenmaalle. ”Kosygin on vaatimaton, luonnollinen ja sydämellinen ihminen”, Kekkonen kuvaili. Hän korosti neuvostopääministerin älykkyyttä ja ”eleetöntä, omaperäistä huumorintajua”. Kekkonen luotaili myös syvemmältä Kosyginin henkilökuvaa: ”Kosygin on pohjimmiltaan herkkä ja välitön ihminen”. Kekkonen arvosti suuresti Kosyginin lukeneisuutta mainiten, miten tämä tuntee hämmästyttävän hyvin, ei vain oman maansa, vaan myös maailman asiat – ”ei hän hevin papereita tarvitse”. Arvionsa lopuksi Kekkonen painotti kaikkein tärkeintä asiaa: ”Mikä meille on tärkeää ja arvokasta, Kosygin on lämmin Suomen ystävä”.

Asetelmassa oli merkillisen paljon yhteistä sen tilanteen kanssa, joka oli syntynyt Kekkosen ja Hrutsehvin ensimmäisessä tapaamisessa Porkkalan palautuksen yhteydessä Moskovassa syksyllä 1955. Sen jälkimainingeissa Kekkonen oli luonnehtinut neuvostojohtajaa hyvin positiiviseen sävyyn maaseudun Kyntäjä-lehdessä.

Lähdeaineisto:
Esa Seppänen: Itäsuhteiden kolmiodraama ISBN 978-951-20-7492-1

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Vieras teräs on kylmää
















Neuvostoliiton raskaan teollisuuden perustaja Josif Stalin heitti ensimmäisen runkosopimuksen syntyvaiheessa 1950 tunneperäisen perustelunsa Kekkoselle ja Sakari Tuomiojalle: - Vieras teräs on kylmää. Juuri runkosopimus takasi koneiden ja laitteiden sekä laivojen toimitukset tulevaisuudessakin. Niihin tarvittaisiin rautaa ja terästä.
Niin sitten 1950-luvun lopulla oli kaksikin terästehdashanketta vireillä, Berndt Grönblomin yksityinen yritys ja valtion kaivosyhtiön Otamäki Oy:n suunnitelma. Kumpikaan niistä ei saanut toteutustaan. Valtio perusti tarkoitusta varten kokonaan uuden yhtiön, Rautaruukki Oy:n, vuonna 1960. Hallintoneuvoston puheenjohtajaksi valittiin Ahti Karjalainen, joka veti lähtöpisteessään olevan yhtiön toimitusjohtajaksi Helge Haaviston. Tämä perehtyi eri tehdastyyppeihin.

Varsin pian hän matkusti Moskovaan tutustumaan Neuvostoliiton raudanvalmistustekniikkaan. Käynti vientiyhtymä Tjashpromexportissa ja tutustuminen Tserepovetsin terästehtaaseen vakuuttivat aiemmin Wärtsilän paperikoneille vientimarkkinat sekä länteen että itään avanneen Helge Haaviston esikuntineen siinä määrin, että neuvottelut alkoivat. Uusi korkeapainemasuuni kiinnosti suomalaisia länsimaiden asiantuntijoiden epäilyksistä huolimatta.

Hinnasta tingittiin pitkään. Siinä asiassa myötävaikutti yöpakkaskriisin lauettua Neuvostoliiton Suomelle myöntämä ruplaluotto ”täydellisten tehdaslaitosten koneiden ja laitteiden maksamiseksi”. Lainan korko oli vain 2,5 prosenttia ja takaisinmaksuaika 12 vuotta. Kauppa solmittiin 6.4.1961. Tjashpromexport sitoutui toimittamaan Rautaruukille 600 000 tonnia rautaa vuodessa valmistavan masuunilaitoksen ja sintraamon. Ensimmäiset konetoimitukset saapuivat Raahen jo huhtikuussa 1962. Samoihin aikoihin sovittiin suomalaisten insinöörien ja teknikoiden kouluttamisesta neuvostoliittolaisissa tehtaissa.

Rautaruukin ensimmäisen vaiheen vihkiäiset pidettiin 3.10.1964. Yhteistyön juhlaan osallistuivat presidentti Kekkonen ja Neuvostoliitosta varapääministeri Dimitri Ustinov sekä Cosplanin varapuheenjohtaja Nikolai Tihonov, jotka myöhemmin toimivat pitkään puolustus- ja pääministereinä.
Uudesta korkapainemasuunista saatiin hämmästyttävän nopeasti täysi teho irti. Varsin pian Rautaruukki tilasi toisen samanlaisen ja yhdessä nämä masuunit ovat ylittäneet ennakoidut tuotantoluvut.

Maaliskuussa 1963 Karjalainen antoi vierailunsa alussa muistion terässulaton rakentamisesta pääministeri Hrutseville. Teknilliset ja kaupalliset neuvottelut johtivat suotuisaan tulokseen siten, että Rautaruukki päätti helmikuussa 1964 tilata terässulaton koneistot ja laitteet sekä terässulattokompleksin teräsrakenteet neuvostoliittolaiselta Tjashpromexport-yhtymältä. Sopimukseen sisältyi kaksi happipuhalluskonvertteria ja kolme teräksen jatkuvavalukonetta. Kaikki nämä laitokset valmistuivat vuonna 1967.

Maaliskuussa 1964 allekirjoitettiin valtioiden välinen sopimus Neuvostoliiton teknillisestä ja taloudellisesta avusta terässulaton rakentamiseksi Raaheen. Tekniseen apuun kuuluivat suunnittelutyöt, laite- ja materiaalitoimitukset, neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden lähettäminen Raaheen ja suomalaisten kouluttaminen Neuvostoliitossa, mikä kaikki sisältyi jo vuonna 1959 sovitun ruplalainan ehtoihin. Terästehtaan rakentamista varten Neuvostoliitto myönsi Suomen hallitukselle 800 000 ruplan tavaraluoton 2,5 prosentin korolla ja vuonna 1967 alkavalla viiden vuoden kuelutusajalla.

Terässulaton rakentaminen alkoi 1965 ja ensimmäinen lähetys koneita saapui Neuvostoliitosta lokakuussa. Kesäkuussa 1966 vieraili Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin ensimmäistä kerran Rautaruukin Raahen tehtailla, joista oli jo tullut suomalais-neuvostoliittolaisen teollisuuden ja kaupallisen yhteistyön symboli.

Terästehtaan rakentaminen jatkui. Marraskuussa 1966 Raaheen saapui 90 tonnia painava konvertteri, jonka 4100 kilometriä kuljetus Ukrainasta ensin kanavia pitkin, sitten Donin, Volgan ja Nevan kautta Itämerelle ja Pohjanlahdelle Raahen oli kestänyt 40 vuorokautta. Jo elokuun alussa 1967 suoritettiin teräsulatolla ensimmäinen koesulatus ja valssattiin ensimmäinen teräslevy Englannista tilatussa valssaamossa. Myös terästehdas käynnistyi ja toimi moitteettomasti. Rautaruukkia kehuttiin maailman uudenaikaisimmaksi terästehtaaksi.

Mutta laajennus jatkui. Vuonna 1971 rautatehtaalle tilattiin toinen masuuni, missä yhteydessä laajennettiin sintraamoa. Tämän vaiheen takasi hallitusten välinen sopimus, jolla Neuvostoliitto myönsi kahdeksan miljoonan ruplan luoton 10 vuodeksi 2,5 prosentin korolla. Samalla se sitoutui toimittamaan Suomeen 600 000 tonnia metallurgista koksia alkaen vuodesta 1974.
Sitten tuli terästehtaan vuoro laajentua. Sinne tilattiin Neuvostoliitosta kolmas konvertteri ja kaksi uutta jatkuvavalukonetta. Tämä laajennus käynnistyi vuoden 1977 alussa.

Rautaruukin kapasiteetti ei lisääntynyt vain laajennuksen kautta, vaan myös siten, että vanhojen yksiköiden tehokkuus nousi koko ajan. Vuonna 1984 kaksi masuunia, joiden maksimituotannoksi oli suunniteltu erikseen 600 000 tonnia vuodessa, tuottivat yhdessä yli 600 000 tonnia raakarautaa. Terästä sulatot tuottivat 1 800 000 tonnia.

Rautaruukki ei ole tuonut Neuvostoliitosta vain teknologiaa ja koneita. Tuonti on jatkunut 500 miljoonan vuosivauhtia laitosten valmistumisen jälkeenkin. Tärkein tuontiartikkeli on masuunikoksi. Se tarvitsee hiiltä. Yhtiö tuo tarvitsemansa rautapelletit Kostamuksesta.

Helge Haavisto – suomalainen teräsmies
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2010/02/helge-haavisto-suomalainen-terasmies.html

Lähdeaineisto:
Tuomas Keskinen: Idänkauppa ISBN 951-9434-38-0

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Neuvostoministeri ja musta porvari


















Suomalaisilla eturivin poliitikoilla oli 1970-luvulla tärkeätä, että he saattoivat osoittaa omaavansa hyvät ja toimivat suhteet oman alansa kollegoihin itäisessä naapurissamme. Oikeusministeriöstä käsinkin oli jo muutaman kerran yritetty saada yhteyttä vastaperustettuun Neuvostoliiton oikeusministeriöön. Keväällä 1973 toive toteutui, kun saatiin ilmoitus, että Neuvostoliiton oikeusministeri Vladimir Ivanonvits Terebilov oli hyväksynyt kutsun ja saapuisi seurueineen Suomeen heinäkuun lopulla.

Ministeri Terebilov oli vahva ja dynaaminen persoonallisuus. Kun häntä kuljetettiin virastoissa ja laitoksissa, ei hän katsellut halveksivasti kapitalistista yhteiskuntaamme, vaan ilmaisi varsin avoimesti, pitikö hän jotakin ilmiöitä vähemmän onnistuneena vai oli meidän järjestelmämme jossakin suhteessa esimerkiksi kelpaava. Kun hänelle annettiin korkeimmassa hallinto-oikeudessa selvitys hallinto-oikeudellisesta lainkäytöstä, hän totesi, ettei Neuvostoliitossa ollut mitään vastaavaa, mutta hän pyrkisi kaikin keinoin toteuttamaan Suomen esikuvan mukaisen järjestelmän. Suomenlinnassa, tutustuessaan siellä tuolloin olleeseen työsiirtolaan, missä vangit elelivät varsin vapaasti yhteisön kupeelle sijoitetussa parakkikylässä, hän pudisteli päätään: ”Onko tämä nyt mikään rangaistus?”

Juuri ennen lähtöä ministeri Terebilovilla oli audienssi pääministeri Kalevi Sorsan luona. Terebilov sanoi: - En ymmärrä, että Suomessa poliittisesti vastuunalaisia tehtäviä uskotaan poikasille! Itse olen Neuvostoliiton hallituksen nuorimpia jäseniä ja olen 57-vuotias.
Nurmijärven tienoilla Terebilov katseli hyvin hoidettuja viljelysmaita ja kysyi sitten: - Miten on, eikö suomalainen talonpoika ole katkera, kun näkee pelloltaan herrojen ajavan ohi suurissa amerikkalaisissa autoissa? – Ei hän ole katkera. Hänellä on samanlainen omassa autotalissaan, vastasi oikeusminiteriön kansliapäällikkö Kai Korte.

Hämeenlinnassa söimme lounaan Aulangolla ja lähdimme tutustumaan Suomen hienoimpaan vankilaan. Yksittäiset sellit toivat mieleen enemmän opiskelija-asuntolan kuin vankilan. Kierroksen jälkeen keräännyimme vankilan neuvotteluhuoneeseen vaihtamaan kommentteja. Kun keskustelu ei tahtonut lähteä käyntiin, avasin sen toteamalla, että olin itsekin nähnyt tämän vankilan ensi kertaa ja olin sitä mieltä, että jos joskus joudun vankilaan, toivoisin pääseväni juuri tänne. Silloin avasi jo vieraskin sanaisen arkkunsa: - Sanokaa minulle, herra Lång, suostuvatko nämä ihmiset, jotka täällä sovittavat niin sanottua rangaistustaan, poistumaan tästä talosta, kun rangaistusaika on päättynyt?

Terebilovin ensimmäiseltä vierailulta on erityisesti mieleeni jäänyt viimeisenä iltana nautittu päivällinen. Ministeri Louekoski tarjosi sen valtioneuvoston edustustiloissa Köningstedtissä ja läsnä oli melko pieni joukko, vain Terebilovin seurue ja muutamia virkamiehiä oikeusministeriöstä. Terenilov sanoi: - Ennen kun saatoin saapua Suomeen, sain kolme kutsukirjettä. Jokaisen kirjeen oli allekirjoittanut eri ministeri ja varmentanut sama kansliapäällikkö. Tästä tein johtopäätöksen Suomen oloista. Täällä ministerit tulevat ja menevät, mutta kansliapäälliköt istuvat ja päättävät. Vierailuni aikana minulle on kuitenkin selvinnyt, että herra Korteella on määräaikainen tehtävä. Jos Suomen hallitus ei tarvitse herra Kortetta, kun hänen määräaikansa päättyy, niin hänellä on aina varaministerin paikka Moskovassa!

Jo ensimmäisen vierailunsa aikana Terebilov teki aloitteen maittemme välistä oikeudellista yhteistyötä koskevan sopimuksen tekemiseksi. Sopimus saatettiin allekirjoittaa Moskovassa marraskuussa 1974, ja asetus sopimus voimaan saattamisesta annettiin pari kuukautta myöhemmin. Sopimus, joka sisälsi vain kuusi artiklaa, on sisällöltään verrattain symbolinen.

Terebilovin toinen vierailu Suomeen oli todellinen yllätys. Syyskuussa 1974 Neuvostoliiton suurlähetystä otti yhteyttä oikeusministeriöön ja kertoi, että ministeri Terebilov oli parhaillaan vierailulla Tukholmassa ja tulisi kernaasti, jos sopii, sen jälkeen muutamaksi päiväksi lepäämään Suomeen. Siihen tietysti suostuttiin ja niin Terebilov sitten lähetti valtuuskuntansa suoraan Moskovaan ja tuli itse vuorokoneella Helsinkiin. Hänet majoitettiin Marskiin.

Kolmas käynti Suomessa elokuussa 1978 oli jälleen virallinen vierailu, jonka yhteydessä pidettiin myös sekakomitean kokous. Tällä kertaa Terebilov saapui Helsinkiin junalla. Olin vastaanottamassa häntä yhdessä oikeusministeri Paavo Nikulan kanssa. Heti asemalaiturilla Terebilov totesi iloisesti: - Taas on ministeri täällä vaihtunut, mutta te, herra Korte, te olette aina paikalla.

Vierailun aikana jouduin yhtenä päivänä isännöimään Hotelli Tornin yläkerrassa järjestettyä lounasta. – Herra Korte, näyttäkää minulle, kuka on se mustin porvari tässä seurassa. Olisi mukava nähdä sellainen!, Terebilov sanoi. Katselin tovin vasemmalle ja oikealle muka arvioidakseni lounasvieraitamme ja siteen napautin oikealla kädellä rintaani ja sanoin: - Herra ministeri, se istuu tässä! Terebilov melkein halasi minua ja, taputti olkapäälle ja nauroi: - Olipa mukava kerran nähdä musta porvari ja vielä näin läheltä!

Lähdeaineisto:
Kai Korte: Ministerit tulivat ja menivät ISBN 951-20-4046-8

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Sorsan kotiryssät


















Kalevi Sorsa kirjoittaa kirjassaan Sisäänajo, että suhteiden ylläpitoa KGB:hen pidettiin salassa arkaluontoisena, luotaantyöntävänäkin. Yhtä hyvin heitä olisi voinut kutsua kotineukuiksi. Elettiin vuotta 1955. Sosiaalidemokraattisen nuorisoliiton johto oli kutsuttu ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton suurlähetystöön. Tilaisuus oli varta vasten meille järjestetty, ja isäntinä toimi kaksi lähetystön nuorinta avustajaa, Mihail Streltsov, punaverinen, sivistyneen oloinen nuori mies, sekä Aleksandr Hrabskov, tumma suorapuheinen, sodankäynyt mies. Viimeksi mainitun kanssa juttelin aika lailla, sillä minua miellytti hänen kiertelemätön tyylinsä.

Tapoja tuntemattomana kutsuin Hrabskovit vierailulle vuokra-asuntomme Pitäjänmäelle, sillä olimme siitä kovin ylpeitä ja onnellisia; kaksi huonetta ja keittokomero rintamiestalon yläkerrassa, 54 m2. Hrabskov lupasi keskustella vaimonsa Ludmilan kanssa ja soitta tuloksesta. Pian puhelu tulikin ja Aleksander ehdotti tiettyä iltaa. Meille se sopi ja annoin Partiotien osoitteemme: kyllä taksi löytää. Tämä ei kuitenkaan sopinut. Aleksander selitti, että sovittuna iltana hänellä olisi käytössään lähetystön auto. ”Voisitko tulla mukaan ja opastaa perille?” ”Totta kai, ei kun kurvaatte Paasivuorenkadun kautta ja minä hyppään mukaan.” Langan toisesta päästä kuului kiusaantunutta yskähtelyä. Sitten Aleksander sanoi: ”Tosiasiassa minulla ei ole auton käyttöoikeutta, mutta minulla on kaveri kuskien joukossa. Hän on tuona iltana vapaalla ja on luvannut ajaa meidät teille. Me emme siten voi näyttäytyä julkisesti. Mutta voisitko sinä tulla Urheilukadulle, me otamme sinut mukaan sieltä.”
Urheilukadulle tultuani tajusin heti, miksi se oli valittu. Sen valaistus oli siihen aikaan olematon eikä synkissä varjoissa liikkunut ketään. Lopulta pimeydestä liukui esiin musta Volga. Näky oli kuin jostakin Kolmannesta miehestä. Pitäjänmäellä Hrabskov pyysi kuljettajaa jättämään meidät Partiotien alkuun ja tulemaan siihen takaisin määräkellonlyömällä. Kävelimme loppumatkan.

Hrabskovit sinetöivät kiitoksensa kutsumalla meidät vuorostaan heille. Ilta oli oikein kiva. KGB:tä johti kaikkialla järjestön maassa asuva edustaja, residentti. Kaikki oli kätketty diplomaattinimikkeiden alle. Aleksander oli lämmin ja suora ihminen. Suomessa kunkin jututettavan kotiryssät valitsi residentti. Aleksanderilla oli monta muutakin ystävää ja kaikki sosiaalidemokraatteja! Näin hän saattoi moninkertaisesti tarkistaa juttukumppaniensa puheet ja luoda paremman kuvan puolueen tilasta, virtauksista, tavoitteita ja päätöksistä kuin meillä oli itsellämme, Sorsa kirjoittaa. KGB:n ystäväpiiriin kuuluivat myös kokoomuslaiset. KGB oli keksinyt sinipunan paljon ennen kuin itse sitä ajattelimmekaan.

Irenen tulkkina toimi Ludvig Musakka – kolmen kirjaimen miehiä hänkin. Aleksander sai sydänkohtauksen ja vietiin lopulta Suomesta arkussa. Saattajien joukossa oli mm. Mauno Koivisto. Olemme monesti keskenämme puhuneet Aleksanderista ja jaamme häntä kohtaan sen arvostuksen, joka toivottavasti heijastuu edellä olevilta riveiltä.

Mitä näiden KGB-miesten kanssa sitten puhuttiin? Politiikkaa ja yksityisiä asioita. Asioita, joiden hoitamiseen toivottiin heidän apuaan. Kotiryssien seurustelu oli vähemmän jalostunutta. Yleensä tavattaessa juotiin kuppi kahvia, jos sitäkään. Keskustelumenu oli sama kuin diplomaattikutsuilla. Omalla puolellamme, sosiaalidemokraattisessa puolueessa, pidimme neuvonpidon, kun havaitsimme neuvostoyhteydenottojen yleistyvän. Politiikaksi otettiin, että olemme avoimia ja totuudellisia puolueen asioissa, selostamme rehellisesti näkemyksemme muista puolueista ja poliittisesta tilanteesta. Ajatuksena oli, että avoimuus ja rehellisyys vie aseet vakoilulta ja juonittelulta.

Kun residentti Vladimirov oli lähtemässä Suomesta, hän kutsui Irenen ja minut illalliselle kotiinsa, Tämä älykäs ja sivistynyt mies kiinnitti pöytäpuheensa aikana siniset silmänsä minuun ja sanoi: ”On eräs asia, jota arvostan teissä, gospodin Sorsa. Mitä sanottekin, miellyttävää tai epämiellyttävää, siihen voi aina sataprosenttisesti luottaa.

Aleksanderin mentyä hänen tilalleen tuli Valentin Kossov, vielä nuori, suomalaisen vaalea mies. Sosiaalidemokraattien aseman vahvistuttua Suomen politiikassa oli Kossovin mukaan käyty keskustelua, tulisiko tämä siirtää suoraan residentin sektoriin. Kossov oli hyvin tyytyväinen siitä, että oli lopulta saanut Hrabskovin tehtävän kokonaisena itselleen.

Residentiksi tuli Felix Karasev, joka erosi jyrkästi kummastakin edeltäjästään. Hänen rouvansa oli Serafima, ystävien kesken Sima. Felixin kanssa meitä yhdisti kirjallinen harrastus. Keskustelut Felixin kanssa oli antoisia. Pietarissa Karasevit isännöivät meitä yhdessä ja lähtivät vielä mukaamme maaseudullekin. Parempaa opasta kuin Felix emme olisi voineet saada.
Suomen heikkona lenkkinä olivat tietysti stalinistit ideologisista syistä sekä ne muutamat kepulaiset poliitikot, jotka olivat käsittäneet Suomen ulkopolitiikaksi sen, mitä Neuvostoliitto kulloinkin tahtoo.

Lähdeaineisto
Kalevi Sorsa: Sisäänajo ISBN 951-1-13265-2

torstai 15. heinäkuuta 2010

SDP valmistelee vasemmistoyhteistyötä 1973-1975


















EEC-sopimuksen hyväksyntä johti SKP:n kahtiajaon kärjistymiseen sekä SDP:n ja NKP:n suhteiden ohimenevään kylmenemiseen. Välittömin poliittinen seurausvaikutus oli SKP:n kieltäytyminen hallitusyhteistyöstä ilman uusia vaaleja. Tämän viestin Aarne Saarinen välitti Kekkoselle EEC-äänestyksen vanavedessä, mutta päätös liittyi ilmeisesti vasemmistoyhteistyötä koskeviin SDP:n ja SKP:n salaisiin keskusteluihin. ”Kepuun kyllästynyt” SDP oli vuoden 1973 keväällä aloittanut yhteistyön tunnustelut SKP:n kanssa. Neuvotteluissa ei silti edetty ennen kuin myöhään syksyllä, jolloin EEC-kysymyksen aiheuttama skisma alkoi jäädä taka-alalle.

SDP alkoi vuonna 1974 korostaa vasemmistolaista talouspolitiikkaa, nostattaa oikeistovaaran sisäpolitiikan pääteemaksi ja ulkopolitiikassa lähentyä Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikkaa”. Hyllyistä kaivettiin valtionyhtiöt: oli aika sijoittaa uuteen teknologiaan. Syksyn 1974 budjettiin tuli esitykset kahden uuden valtionyhtiön pääomaksi: Televan ympärille rakennettava instrumentti- ja viestintätekniikan yritys ja valtiojohtoinen kuvaputkitehdas. Vasemmistolaista talousajattelua edusti hieman myöhemmin esille nostettu 15 prosentin tuontimaksu kaikille maahan tuotaville tuotteille, mikä johti ymmärrettävästi reaktioihin länsimaiden pääkaupungeissa. SDP vei ja Keskustapuolue vikisi. Hallituksen huonosta hengestä antoi jatkuvasti viestejä SDP suoraan DDR:n tiedustelulle. Kohteena oli nyt suurin poliittinen uhka, ulkoministeri Karjalainen ja siinä sivussa ”kepun linnake”, ulkoministeriön oikeistolaiseksi leimattu virkamieskunta.

Opetusministeri Ulf Sundqvist arvosteli kontaktitapaamisessa suurlähettiläs Ölznerin kanssa 11.3.1974 ulkoministeri Karjalaista, jonka ”vetkuilu” DDR:n matkan valmisteluissa ihmetytti opetusministeriä. Sundqvist arveli, että ulkoministeriön virkamieskunta oli myös hidastelun takana. Hän lupasi ottaa selvää, voisiko pääministeri Sorsa vierailla ensin DDR:ssä. Tilanne kärjistyi siinä määrin arkaluontoiseksi, että ulkoministeri Otto Winzer kirjoitti 26.11.1973 suoraan pääministeri Horst Sindermanille ja SED:n politbyroon jäsenelle Herman Axenille ja selosti Suomessa käynnissä olevaa valtataistelua Karjalaisen ja Sorsan kesken. Sorsan nostamiseksi oli liikkeen myös presidentin avustaja Jaakko Kalela. Sundqvist ja Lipponen kävivät Moskovassa marraskuussa 1973 NKP:n keskuskomiteassa pyytämässä läheisempää yhteistyötä. On todennäköistä, että Sundqvistin rekisteri oli(XV/175/68).

SDP aloitti määrätietoisen toiminnan suhteiden tiivistämiseksi NKP:hen ja SED:hen. Paavo Lipponen oli pyytänyt, että SED lähettäisi ”mahdollisimman nopeasti” virallisen delegaation Suomeen. Kalevi Sorsa korostaa, että ”SED pyrki koko ajan kiihkeästi luomaan suhteita kansamme”.

Stasi sai Helsingistä reksiterin XV/4723/63 kautta 10.4.1974 koosteraportin, joka käsitteli ”kehitysilmiöitä Suomen sosiaalidemokraattisessa puolueessa”. On todennäköistä, että 15-sivuisessa raportissa oli Stepanovin välittämiä tietoja. Ölzner sai 29.7.1974 Stepanovilta kuulla, että SDP oli lähettänyt kirjaan NKP:n keskuskomitealle. Kirjeessä oli Stepanovin mukaan ”uusia nyansseja”. Etenkin SDP:n ilmaisema halu lisätä talousyhteistyötä ja korostaa Paasikiven-Kekkosen linjaa miellyttivät suurlähettilästä.

SDP teki hartiavoimin töitä, että sen kuva vasemmistolaisena sosialistipuolueena vahvistuisi. ”Porvareiden kanssa hallitukseen vain sodan, ruton tai nälänhädän torjumiseksi”, kirjoitti lokakuussa 1974 Suomen Sosiaalidemokraatissa Erkki Tuomioja. Paavo Lipposen seuraajaksi SDP:n kansainvälisten asioiden sihteeriksi oli noussut Rauno Viemerö. Hän aloitti yhteydenpidon DDR:n edustuston lähetystösihteerin Peter Grimmin (Munzer) kanssa 30.8.1974.

SDP:n johto matkusti 9.12.1974 Moskovaan. DDR:n tiedustelu oli saanut matkavalmisteluista tietoja kansanedustaja Osmo Kaipaisen kautta. Odotettua tapaamista pääsihteeri Brezhnevin kanssa ei saatu aikaan, vaan tutut sosiaalidemokraattien ja etenkin SKP:n kasvattajat Suslov, Pelse ja Ponomarev ottivat SDP:n johdon ystävälliseen mutta määrätietoiseen käsittelyyn. Erkki Raatikaisen mukaan Sorsa oli vahvistanut yhteyksiä Neuvostoliittoon henkilökohtaisilla kosketuksilla.

Vuoden 1975 alkaessa SDP:n puheenjohtajaksi nousussa ollut Kalevi Sorsa oli maalannut Suomen ulkopolitiikalle uuden perspektiivin. Suomi sijoittuisi poliittisesti lähemmäksi itäblokkia kuin koskaan kylmän sodan kuluessa. Tehtaankadun kakkosmies, ministerineuvos Streltsov saattoi 4.10.1975 SDP:n seminaarissa jo antaa välitodistuksen: ”Suhteet nousussa”. Keskustapuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eino Uusitalo esitti 10.11.1974, että välirauhan solmimispäivästä 19.9.1944 tulisi toinen itsenäisyyspäivä. Ehdotus ammuttiin julkisesti alas. Lopulta skandaaliin kiedottiin ulkoministeri Karjalainenkin.

Lähdeaineisto:
Alpo Rusi: Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Karjalainen, Kekkonen ja ETYK














Ulkoministeri Ahti Karjalainen johti Suomen valtuuskuntaa keväällä 1973 Moskovassa yya-sopimuksen 25-vuotisjuhlassa. Monien juhlallisuuksien lisäksi järjestettiin Suomen ulkoministerille kahdenkeskinen tapaaminen NKP:n ensimmäisen sihteerin Leonid Brezhnevin kanssa. Näin Ahti Karjalaisella oli mahdollisuus luovuttaa henkilökohtaisesti Brezhneville presidentti Urho Kekkosen lähettämä kirje. Moskovassa mukana ollut Sauli Pyyluoma sai luvan valokuvata Karjalaisen ja Brezhnevin tapaaminen. Valitettavasti Pyyluoman valokuvat epäonnistuivat täydellisesti!

Ahti Karjalainen ja Leonid Brezhnev keskustelivat ETY-kokouksesta. Neuvostoliiton johtaja oli konferenssin onnistumisesta ja valmisteluista hyvin kiinnostunut. Suomen ulkoministerillä oli mahdollisuus kertoa valmisteluista yksityiskohtaisesti. Keväällä 1973 oltiin jo niin pitkällä, että Suomi valmistautui kiireesti kesällä Helsingissä pidettävään ETYK:in ensimmäisen vaiheeseen eli ulkoministerikokoukseen. Isäntämaan ulkoministerinä Ahti Karjalaisella oli kokouksen valmisteluissa ja itse kokouksessa keskeinen rooli.

Suomi ja ennen muuta presidentti Urho Kekkonen saivat mainetta maailmalla, mutta maan sisäpolitiikka jatkui repaleisena. Presidentti Kekkosen tyytymättömyys Sorsan hallitukseen alkoi tulla esille. Huhtikuun 5. päivänä 1975 presidentti kirjoitti laajan kirjeen ”Hajahuomioita poliittisista näkemyksistä”. Presidentin myllykirje sisältää runsaasti arvostelua. Eräiltä osin se on varsin populistista. Johannes Virolainen on taas kerran aivan erityisesti presidentin hampaissa. Kirjeen sanoma oli kaiken kaikkiaan selvä. Presidentti halusi kaataa Sorsan hallituksen. Jos hajottamispäätös tehtäisiin esimerkiksi kuluvan huhtikuun aikana, niin eduskunta kokoontuisi elokuun 1. päivänä. Tämä järjestely ei sanottavasti haittaisi ETYK:iä. ”Talo elää tavallaan, vieras käypi ajallaan”.

Ahti Karjalaisen tukiryhmässä ja ystäväpiirissä tulkittiin presidentin kirjettä niin, että Kekkosen kritiikki kohdistui ennen muuta Virolaiseen ja Sorsaan. Kirjeessä ei ollut pienintäkään viitettä tyytymättömyydestä ulkoministeri Karjalaista kohtaan. Tästä pääteltiin, että Ahti Karjalaisen olisi poliittisesti viisasta lähestyä presidenttiä. Jospa se parantaisi Karjalaisen mahdollisuuksia päästä seuraavan hallituksen pääministeriksi. Näin laskettiin.

Karjalaisen ja Kekkosen lähentymiseen oli olemassa myös käytännön mahdollisuus. Vain neljäksi vuodeksi erityislailla presidentiksi valittu Urho Kekkonen alkoi nimittäin vihjailla, että hän saattaisi olla käytettävissä vielä vuoden 1978 jälkeenkin. Muun muassa Keski-Suomen läänin maaherra Artturi Jämsen piti noihin aikoihin tiiviisti yhteyttä presidenttiin ja Kekkosen vihje oli hyvissä ajoin Karjalaisen tukiryhmän tiedossa.

Ulkoministeri ja rouva Karjalainen matkustivat huhtikuun puolivälissä 1975 vierailulle Unkariin. Ennen matkaa Karjalainen kävi Tamminiemessä tapaamassa presidenttiä. Ilmeisesti Kekkonen tällöin odotti, että Karjalainen olisi ottanut puheeksi vuoden 1978 presidentinvaalit, sillä Artturi Jämsen totesi pettyneenä muutamia päiviä myöhemmin, ettei Karjalainen ollutkaan puhunut Tamminiemessä siitä mistä olisi pitänyt.

Huhtikuun 24. päivänä puoluesihteeri Mikko Immonen lähetti ulkoministerin matkalla mukana olleelle Jukka Juuselalle sähkeen: ”Demarit ovat pyytäneet ja Kekkonen on suostunut ehdokkaaksi.” Juusela vei sähkeen heti Karjalaiselle: - Katsopas! Tuli Suomesta sähke. – Jaaha, tähän on siis tultu, Karjalainen totesi. Juuselan mukaan asiasta ei sen enempää puhuttu. Karjalaisen tukiryhmälle Kekkosen suostuminen ehdokkaaksi oli tietenkin pettymys.

Ahti Karjalainen jatkoi keväällä 1975 tuttua työtään ulkoministerinä. Karjalainen keskusteli Moskovassa kahden kesken presidentti Podgornyin kanssa. Taas puhuttiin ETYK:stä. Podgornyi huomautti, että ei kai vain nyt Suomen sisäpoliittinen tilanne vaarantanut ETYK:n päätöskokouksen onnistumista Helsingissä. Valtuuskunta palasi vielä 12. päivän iltana Helsinkiin ja Karjalainen kirjoitti lentokoneessa presidentti Kekkoselle muistio keskusteluistaan Podgornyin kanssa. Karjalainen kertoo, että muistio toimitettiin heti presidentille.

Seuraavana aamuna kokoontui keskustapuolueen puoluehallituksen työvaliokunta. Kokouksessa keskusteltiin myös hallituksen kaatamisesta ja ennenaikaisten eduskuntavaalien ajankohdasta. Ahti Karjalainen selosti työvaliokunnalle keskustelujaan Podgornyin kanssa. Työvaliokunnassa käyty keskustelu vuoti Helsingin Sanomiin. Torstaina 15. päivänä toukokuuta oli lehdessä näyttävä uutinen ”Moskova huolissaan Suomen tilanteesta”. Karjalaisella oli heti omat epäilyksensä siitä, kuka uutisen oli Helsingin Sanomiin syöttänyt. Johannes Virolainen vuoti sen Helsingin Sanomiin, Karjalainen sanoo.

Kekkonen oli erittäin vihainen. Ahti Karjalainen oli kaikesta tapahtuneesta hyvin pettynyt. Toukokuun 29. päivänä Sorsan hallitus pyysi presidenttiä hajottamaan eduskunnan ja määräämään ennenaikaiset vaalit. Presidentti määräsi vaalit pidettäväksi 21.-22. syyskuuta 1975. Sorsan hallitus jatkoi toimitusministeriönä kesäkuun 13. päivään saakka, jolloin sen korvasi työvoimaministeriön kansliapäällikön Keijo Liinamaan muodostama virkamieshallitus. Ahti Karjalainen luovutti ulkoministerin tehtävät pitkäaikaiselle ystävälleen ministeri Olavi J. Mattilalle. Sen jälkeen hän ei ole ulkoministeri palannut. Maassa oli ETYK-kokouksen aikana virkamieshallitus.

Lähdeaineisto:
Lasse Kangas: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena ISBN 951-26-2591-1