keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Helge Haavisto – suomalainen teräsmies


















Diplomi-insinööri Helge Haavisto (2.8.1920 – 2005) oli peräti neljännesvuosisadan ajan (1960–1985) rauta- ja terästeollisuutta sekä kaivostoimintaa harjoittavan, myös Pohjoismaiden suurimmaksi teräksen tuottajaksi laajentuneen Rautaruukki Oy:n toimitusjohtaja ja johtokunnan puheenjohtaja. Myös monissa muissa metalliteollisuuden yrityksissä ja järjestötehtävissä vaikuttanut Haavisto tunnettiin maan johtavana "teräsmiehenä".

Keväällä 1943 Helge Haavisto komennettiin Niinisaloon reserviupseerikouluun. Hän läpäisi kurssin niin hyvin arvosanoin, että hänet määrättiin seuraavalle kurssille kouluttajaksi. Samaan kouluttajaryhmään osui tuleva teatterijohtaja Jack Vitikka, tuleva teollisuusjohtaja ja ministeri Olavi J. Mattila, tulevat kenraalit Magnus Haaksalo ja Urpo Levo.
Kurssin oppilaana oli monien muitten mukana hiljainen nuorimies Ahti Karjalainen, johon santsari Helge Haavisto ”tutustui” kurinpidon merkeissä. Karjalainen oli lauantaina ollut iltalomalla. Sunnuntaiaamuna uni maistui niin, että oppilas ei herännyt Haaviston käytävältä huutamaan komppanian herätykseen. Oppilas Karjalainen havahtui yläpetiltään vasta kun kokelas Haavisto huusi sängyn vieressä miestä jalkeille.
”Pienemmistäkin syistä miehiä on tuomittu ammuttavaksi”, ilmoitti kokelas, mutta armahti tällä kertaa ja määräsi Karjalaiselle vain kyykkyhyppelyä käytävällä. Oppilas yritti selitellä nukkumistaan, mutta tuloksetta. Runsaat neljäkymmentä vuotta myöhemmin Karjalainen muisti tämä herätyksen vielä vallan hyvin: ”Haavisto oli nuori, innokas santsari, ei hän minun selityksiäni kuunnellut. Enpä tiedä, onko hän selityksiä pahasti kuunnellut myöhemminkään!”

Teknillisestä korkeakoulusta diplomi-insinööriksi 1949 valmistunut Helge Haavisto toimi aluksi Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n (Tampella) suunnittelijana ja siirtyi 1951 Wärtsilä-Yhtymä Oy:n Kone ja Sillan piirustuskonttorin päälliköksi; hän kohosi varsin nuorena tekniseksi johtajaksi 1954 ja toimitusjohtajaksi 1959. Lisäksi hän toimi Teknillisen korkeakoulun höyrytekniikan vt. professorina ja vesiturbiinien erikoisopettajana.

Kun Suomeen ryhdyttiin suunnittelemaan valtioenemmistöistä terästehdasta, kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalainen etsi sen johtoon pätevää toimitusjohtajaa ja päätyi Helge Haavistoon. Vaikka hanke oli alun alkaen huimapäinen yritys, Haavisto otti haasteen vastaan, ja hänet nimitettiin 39-vuotiaana Rautaruukki Oy:n ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi. Valtion suuryritys saikin hänestä tarmokkaan ja kyvykkään mutta samalla kansanomaisen toimitusjohtajan, kuten Rautaruukin menestystarina todistaa.

Kevään korvalla Koneen ja Sillan teknillinen johtaja Helge Haavisto tutustui maisteri Ahti Karjalaiseen, joka toimi Suomen Pankin tutkimuslaitoksen ylimääräisenä tutkijana. Hän oli myös pääministeri Kekkosen monivuotinen sihteeri. Sekä Karjalaisen että Haaviston ura oli ripeässä nousussa. Karjalainen oli päässyt politiikan makuun toimiessaan pääministeri Urho Kekkosen sihteerinä, ja vuonna 1957 hänestä tuli 33-vuotiaana V.J.Sukselaisen hallituksen valtionvarainministeri. Haavisto taas nimitettiin pari vuotta myöhemmin 38-vuotiaana Kone ja Sillan toimitusjohtajaksi. Niinä vuosina Suomi valmistautui mittavaan teolliseen aluevaltaukseen. Otanmäki Oy suunnitteli 1950-luvun loppuvuosina terästehtaan perustamista.

Kun Ahti Karjalainen etsi perusteilla olevalle Rautaruukille toimitusjohtajaa, Haavisto suostui tehtävään vasta tehtyään selväksi, että toimitusjohtaja olisi vastuussa yhtiön teknillisestä ja taloudellisesta johtamisesta, eivät poliitikot. Rautaruukin johtokunnan ja hallintoneuvoston pöytäkirjoista, joiden kopioita on mm. Ahti Karjalaisen kokoelmassa Kansallisarkistossa, selviää, että käytännössä päätöksiä teki toimeenpaneva johto hallintoneuvoston toimiessa lähinnä kumileimasimena.

Puhuttaessa Rautaruukin juurista suomalaisessa historiankirjoituksessa viitataan usein Staliniin, joka suositteli suomalaisille oman terästeollisuuden rakentamista. Generalissimus ei kuitenkaan sanonut Rautaruukin syntysanoja, kuten on joskus väitetty. Suunnitelmat terästehtaan rakentamisesta kytkeytyvät enemmän sodanjälkeiseen pulaan teräksestä ja pyrkimykseen luoda työpaikkoja kuin neuvostojohtajan kommentteihin. Valtion terästehtaan rakentamisen voimakkaimpia kannattajia olivat alun perin Väinö Leskinen ja muut sosialidemokraatit, jotka eivät vielä tuolloin kuunnelleet yhtä herkällä korvalla neuvostojohdon mielipiteitä kuin myöhemmin. Tuleva Rautaruukin hallintoneuvoston puheenjohtaja Ahti Karjalainen ja muut maalaisliittolaiset nappasivat johdon asiassa käsiinsä vasta viime metreillä perustamalla kokonaan uuden yhtiön, Rautaruukin. Hanketta pitkään valmistellut Otanmäki Oy, jossa sosialidemokraateilla oli vahva asema, sysättiin syrjään.

Kekkonen kierteli tammikuun lopulla 1960 maata erikoisjunallaan, joukko korkeita virkamiehiä mukanaan. Presidentti tuli Raaheen ja sanoi, että hän ei ota kantaa paikkariidassa, kannanottajia oli muutenkin jo kylliksi. Mutta hän suostui hiihtämään Raahen ja Saloisten maastossa eikä mennyt Kokkolaan, niin raahelaiset ymmärsivät presidentin olevan Raahen puolella. Kuluttava paikkariita päättyi vasta 22. marraskuuta 1960, jolloin eduskunta äänestyksen jälkeen myönsi 500 miljoonaa markkaa Raahen laivaväylän ruoppaamiseen ja 850 miljoonaa markkaa Rautaruukin osakepääoman korottamiseen. Uutiset kertoivat, että tämän jälkeen asia oli selvä: valtiojohtoinen terästehdas Rautarukki Oy sijoitetaan Saloisten kuntaan Rojuniemeen, 6-7 kilometrin päähän Raahen kaupunkiin. Raahen puolesta annettiin 132 ääntä, vastaan 43 ääntä. Vastustajien äänet tulivat lähinnä kokoomuksen ja ruotsalaisen kansanpuolueen ryhmistä.

Rautaruukin perustaminen tiesi maan teollisuushistoriassa uutta, kirjoittamatonta lukua: kaikki oli aloitettava kutakuinkin alusta. Haavisto perehtyi ensin Ruotsin terästeollisuuteen ja tutustui sitten Neuvostoliiton vastaaviin suuriin hankkeisiin Moskovassa. Hän ei tehnyt Neuvostoliittoon vain opintomatkaa vaan tilasi sieltä saman tien monista varoituksista huolimatta Rautaruukin ensimmäisen masuunin.

Kun uuden yhtiön vihkiäiset olivat tulossa, hallintoneuvoston puheenjohtaja Ahti Karjalainen alkoi epäillä, ettei Neuvostoliitosta tilattua ensimmäistä masuunia ehdittäisi saada ajoissa paikalleen. Hän löi asiasta jopa konjakkipullon vetoa Neuvostoliiton suurlähettilään A. V. Zaharovin kanssa. Onneksi lähettiläs voitti vedon, ja sen kunniaksi Haavisto hankki Ranskasta saakka viiden litran jättiläispullon erityisen hyvää konjakkia. Zaharov lupasi säästää pullon muistona Suomen ja Neuvostoliiton välisestä tuotannollisesta yhteistyöstä.

Rautaruukki oivalsi alusta alkaen asemansa ja mahdollisuutensa Neuvostoliiton kanssa käytävässä kaupassa. Vaikka yrityksen idänkauppa koki aika ajoin suuriakin vastoinkäymisiä, pääosaltaan kokemukset olivat myönteisiä. Toimitusjohtaja Haavisto ja yhtiön hallintoneuvosto kehittivätkin jatkuvasti Suomen ja Neuvostoliiton taloussuhteita. Hankalina aikoina auttoivat hyvät henkilösuhteet. Toteuttaessaan suunnitelmiaan Haavisto ei epäillytkään hyödyntää yhtä lailla äärivasemmistoon kuin Suomessa toimineisiin neuvostodiplomaatteihin vuosien varrella solmimiaan suhteita.

Monet Rautaruukin historian keskeisistä piirteistä, mm. toimivan johdon vahva asema suhteessa omistajan eli valtion edustajiin, kamppailu valtion teollistamisprojekteja kannattaneiden ja niitä vastustaneiden kesken sekä idänkaupan vahva rooli olivat tyypillisiä monille muillekin valtionyhtiöille. Se, että Rautaruukin johto saattoi tehdä päätöksiä niinkin itsenäisesti ilman valtiovallan edustajien jatkuvaa puuttumista toimintaan, ei heijastellut vain Helge Haaviston vahvaa luonnetta. Valtionyritysten olemassaolosta ja hallintotavasta oli käyty voimakasta poliittista taistelua maailmansotien välillä, ja tämän taistelun perusteella oli muodostunut käytännössä sellainen yhtiömalli, johon kuului toimivan johdon itsenäinen asema ja pyrkimys liiketaloudelliseen kannattavuuteen.

Haaviston kauppamiehen taidoista ja hyvistä suhteista Neuvostoliittoon kielii sekin, että hän sai myytyä Rautaruukin kolmen ensimmäisen vuoden harkkorautatuotannon itänaapuriin, vaikka sikäläiset terässulatot veivät samaan aikaan samaa tuotetta ulkomaille. Myöhemmin Haaviston asiantuntemusta tarvittiin monissa kotimaisissa metalliteollisuuden yrityksissä, ja tukeutuipa Ruotsin valtion omistama kaivosyritys Luossavaara-Kiirunavaara Aktiebolagkin (LKAB) Haaviston osaamiseen ja kutsui hänet hallitukseensa. Pohjois-Suomen työllisyydelle Haaviston vuodet Rautaruukin johdossa olivat erityisen suotuisat.

Rautaruukin ”tekijämiehelle” ja yrityksen muulle johdolle kuuluu suurelta osin kunnia siitä, että Rautaruukista kehittyi kansainvälinen suuryritys. Kun pitkään suunnitteilla ollut valtion rauta- ja teräsyhtiön perustaminen viimein toteutui vuonna 1960, maailmanmarkkinoilla vallinnut pula teräksestä oli jo päättynyt, ja yhtiön perustamissuunnitelmia vastaan voitiin esittää vankkoja taloudellisia perusteluita. Eräistä muista valtion teollistamissuunnitelmista poiketen Rautaruukkia ei kuitenkaan tarvinnut pelastaa valtion toistuvalla taloudellisella tuella tai fuusioimalla se johonkin toiseen yritykseen. Suomen valtiolle Rautaruukki on ollut tuottava sijoitus.

Haavistosta kehittyi vuosien kuluessa Suomen ja Neuvostoliiton taloussuhteiden luottomies. Hän oli 1970-luvun alkupuolelta Suomalais-neuvostoliittolaisen kauppakamarin puhemiehistön jäsen ja 1980–1986 sen puheenjohtaja. Toisaalta hän oli mukana myös presidentti Urho Kekkosen länteen tekemillä valtiovierailuilla. Hän rohkeni tilata esimerkiksi valssilaitoksen Englannista silloin, kun se oli Rautaruukin kannalta taloudellista. Kekkonen arvosti Haavistossa juuri räväkkyyttä, käytännöllisyyttä ja kenties yksinvaltaisuuteen taipuvaista johtajuuttakin – luonteenpiirteitä, jotka olivat perin tyypillisiä myös hänelle itselleen. Presidentti myönsi Haavistolle 1970 vuorineuvoksen arvonimen.

Helge Haavisto joutui 1980-luvun jälkipuolella näkemään Neuvostoliiton romahduksen, jonka myötä luhistui myös kauan kukoistaneen idänkaupan pohja. Tosin hän oli luopunut toimitusjohtajan tehtävästä jo 1982, mutta jatkoi vielä yhtiön johtokunnan puheenjohtajana vuoteen 1985. Rautaruukki ei ollut laskenut kaikkea idänkaupan varaan, joten se selvisi romahduksesta. Vielä ennen luopumistaan johtokunnan puheenjohtajuudesta Haavisto, turvatakseen yhtiön menestyksen kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa, aloitti Raahen terästehtaan tekniset uudistukset. Tehdas olikin tuolloin yksi maailman nykyaikaisimmista.

Katso
http://www.ruukki.com/www/corporate.nsf/documents/FFC2B25F040E3963C22572330044C750?openDocument&lang=2

Lähdeaineisto:
Raimo Seppälä: Suomalainen teräsmies – Helge Haavisto. vuorineuvos ISBN 951-1-08393-7

1 kommentti:

Movielunatic kirjoitti...

Erinomainen kirja! Liki viisitoista vuotta alihankkijan palveluksessa suunnittelutöitä Rautaruukille tehneenä tuli mukavia muistoja kirjaa lukiessa!