keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Yhteistyön ja eheytyksen puolesta


















Aarne Saarinen kirjoittaa kirjassaan Suomalaisen kommunistin kokemuksia, että kun sosiaalidemokraatit olivat ainakin osapuilleen yksimielisiä eheyttämisen välttämättömyydestä, he kutsuivat myös meidät kommunistit keskusteluihin mukaan. Se tapahtui arvattavasti perusteellisten pohdiskelujen ja epäilysten jälkeen. Välillä käytiin suppeampiakin neuvotteluja. Ratkaisevat neuvottelut aloitettiin Väinö Leskisen johdolla keväällä 1966, jolloin oli jo SKP:n puheenjohtajana.

Minun ohellani neuvotteluihin osallistuivat kommunisteista Arvo Hautala ja Urho Kilpinen. Sosiaalidemokraateista olivat mukana Leskisen lisäksi Veikko Ahtola ja Reino Heinonen. SAJ:sta oli nimetty Jaakko Rantanen, mutta hän kieltäytyi. Tuossa vaiheessa neuvottelut keskittyivät lähinnä SAK:n johdon kokoonpanoon ja voimasuhteisiin. SAK:n edustajakokous pidettiin saman vuoden kesäkuussa.

Sosiaalidemokraateilla oli suuria sisäisiä vaikeuksia puheenjohtajan valinnassa. Tiettävästi sosiaalidemokraattisen ryhmän enemmistö asettui Vihtori Rantasen valitsemisen kannalle. Niilo Hämäläinen hävisi ehdokkuuden, minkä jälkeen hän ilmoitti kieltäytyvänsä siitä. Vähemmistöön jääneet arvelivat, että Rantasen valinta vain pitkittäisi eheytymistä ja he saivat Hämäläisen taivutetuksi uudelleen ehdokkaaksi. Hän tulikin valituksi eheytymisen kannalla olleiden sosiaalidemokraattien ja kommunistien äänillä. Samalla uudistettiin SAK:n johtoelinten kokoonpano varsin perusteellisesti ja kommunistein osuutta johtoelimissä lisättiin tuntuvasti. Arvo Hautala valittiin toiseksi puheenjohtajaksi ja Simo Elomaa toiseksi sihteeriksi. Kuuden miehen sopimus vietiin näin lävitse. Siitä on annettava tunnustus myös Väinö Leskiselle, Aarne Saarinen kirjoittaa.

Vuoden 1966 edustajakokous oli historiallinen tapahtuma. Tapahtumat ja kehitys vuodesta 1957 vuoteen 1966 osoittivat jälleen kerran, ettei Suomessa voida rakentaa järjestöllisesti voimakasa yhteistyötä ilman kommunisteja, ei myöskään varsinaisen ylivalta-aseman pohjalle, Saarinen jatkaa.

Suuri merkitys oli SKP:n ja SDP:n johtohenkilöiden virallisilla neuvotteluilla puoluetason suosituksesta ammattiyhdistysliikkeelle. Neuvottelut saatiin päätöksen syksyllä 1967, jolloin suositussopimus allekirjoitettiin ja alistettiin puolue-elinten käsiteltäväksi ja päätettäväksi. Jo silloin SKP:n keskuskomiteassa oli tapahtunut selvä kahtiajakautuminen. Hämmästyttävältä tuntuu vieläkin, että vähemmistö väitti SAK:n tällä suositussopimuksella siirtyvän sosiaalidemokraattien haltuun, vaikka meillä oli nimenomaan siihen saakka ollut erittäin selvä aliedustus kaikissa SAK:n johtoelimissä ja olimme jo muutoinkin niin SDP:n kuin TPSL:nkin karkean syrjinnän kohteena.

SAK:n eheytysratkaisun jälkeen SKP:n keskuskomitean vähemmistö keskittyi jokseenkin yksinomaan puolueen ammattiyhdistyspoliittisiin kysymyksiin. Se oli pääasiassa penni- ja markkapolitiikkaa, Voimakkaan ryöpytyksen kohteiksi joutuivat Arvo Hautala ja Erkki Salomaa.
Vasemmisto ei ole kokonaisuudessaan halunnut eikä siten myöskään kyennyt luomaan yhtenäistä ohjelmallista toimintaa yhteiskunnan muuttamiseksi sosialististen ihanteiden perustalle, vaan suurelta osalta tyytynyt kapitalistisen markkinatalousjärjestelmän lainamukaisuuksiin, josta on ollut seurauksena, että kaikki palkankorotuksen siirretään ilman hintoihin ja että hintojen korotuksilla perustellaan palkkojen korottamisen tarpeellisuutta. On siis sopeuduttava elämään tässä jatkuvassa noidankehässä, johon yhä suurempi osa väestöä on kyllästynyt.

Vuosi 1966 merkitsi uuden vaiheen alkamista elämässäni, tulin valituksi SKP:n puheenjohtajaksi. siitä muodostui työntäyteinen, mielenkiintoinen ja myös henkilökohtaisesti hyvin raskas vaihe.

Maaliskuussa, siis pian edustajakokouksen jälkeen, pidettiin eduskuntavaalit. Ville Pessi julisti edustajakokouksessa että ”pyrimme yhteistyöhenkiseen vasemmistoenemmistöiseen eduskuntaan” ja nimenomaan kansandemokraattien vaalivoiton kautta. Toisin kävi, niukka työväenpuolueiden enemmistö syntyi sosiaalidemokraattien suuren vaalivoiton tuloksena. SDP sai 55, SKDL 41 aj TPSL 7 kansanedustajaa.

Vähän ennen vaaleja Väinö Leskinen otti minuun yhteyttä toivoen tapaamista. Hän saapui luokseni Rakennustyöläisten liiton toimistoon helmikuun 28. päivänä. Hän suoritti pitkähkön itsetilityksen siihenastisesta poliittisesta toiminnastaan, sen perusteista ja esitti uudet arvionsa. Hänen tilityksensä pääsisältö oli suhde Neuvostoliittoon ja kommunisteihin. Hän selitteli aikaisempaa jyrkän kielteistä suhtautumistaan kommunistiseen liikkeeseen. Hän kertoi sen perustuneen vakaaseen käsitykseen, että kommunistit pyrkivät hävittämään Suomen itsenäisyyden ja tuhoamaan sosiaalidemokraattisen liikkeen, siis vakavan huoleen ja pelkoon kommunistien tällaisista aikomuksista. Kokemuksen ja pitkien pohdintojen tuloksena hän oli nyt tullut toisenlaisiin käsityksiin; on ryhdyttävä kehittämään sosiaalidemokraattien ja suomalaisten kommunistien yhteistyötä, ja sosiaalidemokraattien on pyrittävä parantamaan suhteitaan Neuvostoliittoon. Konkreettisena tavoitteenaan hän esitti silloin ajatuksen ammattiyhdistysliikkeen järjestöllisestä eheyttämisestä. Tuosta tapaamisesta lähti liikkeelle uusi prosessi myös ammattiyhdistysliikkeen järjestölliselle eheyttämiselle SAK:n ympärille.

Väinö Leskisen avaus ja hänen uusi poliittinen aktivoitumisensa johtivat myös merkittäviin sisäpoliittisiin muutoksiin ja SDP:n yhteistyösuhteiden rakentumiseen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kanssa. Eduskuntavaalien jälkeen Leskinen matkusti Moskovaan matkatoimisto Arean johtajan ominaisuudessa Inturistin kutsumana. Siinä yhteydessä hän tapasi NKP:n johtoa. Tästä alkoi SDP:n ja NKP:n suhteiden lähentyminen.

Lähdeaineisto:
Aarne Saarinen Suomalaisen kommunistin kokemuksia ISBN 951-30-5931-6

Ei kommentteja: