maanantai 28. syyskuuta 2009

MTK ja taustaa 1950-luvun maatalouspolitiikalle




Äiti lypsyllä










Maatalous oli monien muutosten ja ongelmien paineessa 1950-luvun vaihteessa. Sotien aiheuttamat menetykset tuntuivat vielä monin tavoin Suomen maataloudessa, samoin kuin koko maan taloudessa. Maataloussiirtoväen asuttamisen vaikein osa, maan hankinta, oli tosin saastu asiallisesti toteutetuksi ja samoin suurin osa sotakorvauksista maksetuiksi. Paljon ylimääräistä tehtävää oli kuitenkin vielä jäljellä, nimenomaan maataloudessa. Maanhankintalain nojalla muodostettujen uusien tilojen saaminen tuotantokuntoon vaati laajaa rakennus- ja raivaustyötä.

Poliittinen tilanne ja sen myötä talouspoliittinen tilanne oli epävakainen ja aikaisemmasta suuresti muuttunut. Vasemmisto oli sodan jälkeisissä vaaleissa saanut entistä enemmän paikkoja eduskunnassa. Oleellinen muutos oli sen jakaantuminen kahteen lähes yhtä suureen osaan, joiden välinen kilpailu oli niissä oloissa omiaan johtamaan radikaalisuuteen ja jyrkkyyteen. Osoituksena tästä voidaan mainita, että keväällä 1945 nostettiin palkat SAK:n painostuksesta peräti kaksinkertaiseksi. Ja sama suunta seuraavanakin vuosina, niin että 1950-luvun alussa teollisuustyöntekijöiden palkkataso oli viisinkertainen viisi vuotta aikaisempaan verrattuna ja maataloustyöntekijöiden jopa kuusinkertainen. Tukkuhinnat nousivat samana ajanjaksona lähes nelinkertaisiksi ja sodan aikana tiukimmin säännöstellyt maataloustuotteiden hinnat viisinkertaisiksi.

Inflatoriset F- ja A-sopimukset

Talouselämän tervehdyttämiseksi oli vuoden 1948 eduskuntavaalien jälkeen muodostettu K.A. Fagerholmin vähemmistöhallitus ryhtynyt määrätietoisesti hillitsemään inflatorisia palkankorotuksia. Aluksi se näytti siinä onnistuvankin, sillä SAK:n sosiaalidemokraattinen johto halusi tukea oman puolueen hallitusta. Vakauttamissuunnitelmat joutuivat kuitenkin kovalle koetukselle jo vuoden 1949 kesällä kommunistisissa ammattiliitoissa eri puolilla maata puhjenneiden korpilakkojen johdosta. Tapahtumat kärjistivät SAK:n sisäisiä ristiriitoja eikä järjestön johto halunnut enää tukea hallituksen vakauttamispolitiikkaa. Hallituksen omaakin mielenkiintoa asiaan ilmeisesti vähensi tulevat presidentinvaalit ja hallituksen vaihtuminen niiden jälkeen.

Hallitus suhtautui myönteisesti SAK:n vaatimuksiin ja kehotti hinta- ja palkkaneuvostoa toteuttamaan 7,5 %:n kuoppakorotuksen. Samalla määrättiin palkkasäännöstelypäätös kumottavaksi helmikuun puolivälistä lähtien. Hinta- ja palkkaneuvosto toteutti korotuksen 21.1.1950 tekemällä päätöksellä takautuvasti tammikuun 15. päivästä alkaen. Hintoja ei kuitenkaan tarkistettu ja hallitus vaihtui 17.3.1950 Urho Kekkosen porvarilliseen vasemmistohallitukseen.

Palkkojen kuoppakorotus ei kuitenkaan rauhoittanut työmarkkinoita. Hallituksen vaihtumisen jälkeen SAK:lla oli vielä vapaammat kädet lähteä palkankorotusvaatimusten tielle, johon ei enää palkkasäännöstelykään asettanut esteitä. Se käytti tilaisuutta hyväkseen. Nyt SAK vaati 15-20 %:n korotusta palkkoihin ja korotetun tason täysimääräistä sitomista elinkustannusten kehitykseen. Kun neuvottelut työnantajien kanssa eivät johtaneet tulokseen, syntyi eräillä aloilla työtaisteluita ja lopuksi SAK uhkasi aloittaa yleislakon toukokuun 8. päivänä. Hallitus, joka muutenkin oli vaikeuksissa mm. valtiontalouden tasapainottomuuden vuoksi, joutui yleislakkouhan edessä puuttumaan myös palkkakiistan selvittelyyn. Välitysmieheksi ryhtynyt eduskunnan puhemies K.A. Fagerholm teki F-sopimukseksi ristityn välitysehdotuksen. Se sisälsi 15 %:n suuruisen – miehillä kuitenkin vähintään 12 markan ja naisilla 10 markan – palkankorotuksen toukokuun alusta sekä korotettujen palkkojen uudelleen sitomisen elinkustannusindeksiin. Matalapalkka-aloilla sopimus merkitsi huomattavasti suurempia korotuksia, esim. maatalouspalkoissa nousu oli 24 %. Maataloustuottajat suhtautuivat F-sopimukseen jyrkän kielteisesti. Maataloustuotteiden hinnat oli F-sopimuksen mukaan tarkistettava 15.6.1950 mennessä.

Uusi yleislakkouhka ja A-sopimus

F-sopimus tehtiin siinä mielessä, että sillä voitaisiin taata työrauha pitkäksi ajaksi eteenpäin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Hallitus joutui jälleen lokakuussa asettamaan uuden sovitteluelimen, jonka puheenjohtajaksi tuli ministeri Teuvo Aura. Metalli- ja puunjalostusteollisuuden palkoissa saatiinkin aikaan 18.10.1950 sovitteluratkaisu, jonka myös SAK ja ATK hyväksyivät. Kekkosen vähemmistöhallituksen vaihduttua 17.1.1951 sosiaalidemokraateilla täydennetyksi enemmistöhallitukseksi uusi hallitus kumosi ensi töikseen 20.1. palkkasulun, ja kaksi sinä aikana erääntynyttä 5 %:n korotusta tarkistettiin takautuvasti. Hallitus teki myös päätöksen, että maatalouspalkkoja oli A-sopimuksen perusteella korotettava maaliskuun alusta 8 %:lla. Vasta tämä antoi sysäyksen MTK:n uusille hinnankorotusvaatimuksille, jotka koskivat myös komea rästissä ollutta palkkojen indeksikorotusta. Maaliskuun alussa korotettiin vain maidon hintaa. Leipäviljan hintaa päätettiin korottaa heinäkuun alusta. Maataloustuottajille hallituksen tekemä ratkaisu oli pettymys. MTK piti hintapäätöstä siksi kohtuuttomana, että se kutsui valtuuskuntansa ja piiriliittojen johtokunnat 19.-20.3.1951 yhteiseen kokoukseen päättämään niistä toimenpiteistä, joihin sen vuosi olisi ryhdyttävä. Tarvittaessa oli turvauduttava järjestöllisiin toimenpiteisiin. Tuossa vaiheessa maan talouselämä oli ajautunut jo sellaiseen inflaatiokierteeseen, että hallituksen keinot tilanteen hallitsemiseksi olivat lopussa. Teollisuustyöntekijöiden palkat olivat nousseet vuoden 1949 viimeiseltä neljännekseltä vuoden 1951 toiselle neljännekselle 58 %.

Vuoden 1951 vakauttamistoimenpiteet

Hallitus pyysi huhtikuun alussa 1951 eri etupiireiltä lausuntoa laatimistaan suunnitelmista. Pari viikkoa kestäneet sitkeät neuvottelut johtivat toukokuun 2. päivänä taloudelliseen linnarauhasopimukseen, joka oli voimassa syyskuun loppuun asti.
Linnarauhasopimuksen mukaisesti Talouspoliittinen suunnitteluneuvosto asetti 18.5.1951 maatalouden asiantuntijatoimikunnan, jonka puheenjohtajaksi kutsuttiin prof. K.U. Pihkala ja jäseniksi professorit Antti Mäki ja Nils Westermarck sekä agronomit Veikko Ihamuotila ja Hannes Tiainen.

Vakauttamissopimus

Toukokuun alussa 1951 syyskuun loppuun asti tehtyyn linnarauhasopimukseen kohdistuneista epäilyksistä huolimatta linnarauha-aika sujui odotettua paremmin. Niinpä elinkustannusindeksin nousu koko kyseisenä ajanjaksona jäi noin 6 %:iin. Vaalitaistelukaan ei ollut kovin repivää ja uusi hallitus – Kekkosen III – syntyi ainakin näennäisesti melko vaivattomasti.
Vakauttamissopimuksen toteuttaminen aiheutti kiistoja, joista jotkut koettelivat myös hallitusyhteistyötä. Ensimmäinen syntyi jo syksyllä 1951 pyöreän puun vientisäännöstelystä. Toinen erimielisyys sai alkunsa kuluttajasubventioiden poistamisesta. Muun muassa voin hinta nousi tämän johdosta 300 markasta 446 markkaan. SAK vaati voin hinnan alentamista. Hallituksessa sovittiin voin hinnan alentamisesta 8 markalla kilolta. Paha ristiriita syntyi maalaisliiton eduskuntaryhmässä, jossa osa ryhmän jäsenistä piti päätöstä hallitussopimuksen vastaisena. Pääministeri teki asiasta omat johtopäätöksensä jättämällä 21.3. tasavallan presidentille eronpyyntönsä. Eduskuntaryhmä antoi tukensa pääministerin toimille. Samoin teki puoluevaltuuskunta, jonka kannanottoa Kekkonen oli myös vaatinut. Pääministeri peruutti eronpyyntönsä. Loppujen lopuksi voin hintaa alennettiin vain 6 markalla kilolta.

MTK vastustaa maataloustulolakiesitystä

Maatalouspoliittisesti merkittävämpi ja MTK:ta enemmän koskettanut tapahtumasarja sai alkunsa vakauttamisohjelman liitteenä olleesta luonnoksesta laiksi maataloustuotteiden hintojen määräämisperusteista. Lakiluonnos oli esillä MTK:n johtokunnassa 29.8.1951, jolloin ilmoitettiin suunnitteluneuvostolle, ettei maataloustuottajat ole kiinnostunut lain aikaansaamisesta. Lain valmistelua jatkettiin. Myös piiriliitoilta pyydetyt lausunnot olivat kielteisiä. Maalaisliiton eduskuntaryhmä joutui vaikeaan tilanteeseen ja kysyi 15.10.1952 lähettämässään kirjeessä MTK:n kantaa. Maalaisliiton eduskuntaryhmän enemmistö asettui lakiesityksen antamiseen nähden kielteiselle kannalle. Seuraavana sunnuntaina Kouvolassa pitämässään kuuluisaksi tulleessa puheessaan pääministeri Kekkonen arvosteli ankarasti MTK:n valtuuskunnan päätöstä. Kekkonen sanoi näin: ”Maataloustuottajain Keskusliitto on nyt saattanut SAK:n tähänastiset saavutukset varjoon”. Myös maalaisliitossa lakiesitystä vastustaneet saivat kuulla kunniansa. Kekkonen sanoi heidän käyttäytymisensä häntä suorastaan kuvottavan.

Kriisin ratkaisemiseksi pääministeri Kekkonen kutsui MTK:n edustajat luokseen 23.10.1952. Pääministeri mainitsi, että hän oli tunnustellut mahdollisuutta hoitaa asia toistaiseksi sopimuksen perusteella, mutta sosiaalidemokraatit olivat tästä jyrkästi kieltäytyneet. Paasikivi kutsui vielä samana päivänä MTK:n edustajat luokseen.

Ensimmäinen hintajärjestelmä

Maataloustulokiistan saaman ratkaisun mukaisesti annettiin 13.11.1952 valtioneuvoston päätös maataloustuotteiden hintojen määräämisestä. Päätöksen perustuessa valtalakiin se edellytti myös eduskunnan hyväksymisen, joka annettiin 27.4.1953. Voimassaoloaika oli kytketty työpalkkojen säännöstelystä annettuun valtioneuvoston päätökseen ja se jatkui vuoden 1954 syksyyn. Hintajärjestelmän pahimmaksi erimielisyyden aiheeksi muodostui alusta alkaen maataloustulon sitominen palkansaajien tulokehitykseen. Tämä erimielisyys siirtyi hallituksen ratkaistavaksi. Valtioneuvosto totesi SDP:n ministereiden kannan mukaisesti, ettei maataloustuotteiden hintojen korotuksiin ollut aihetta. MTK:n asenne oli jyrkän kielteinen. Hallituksen menettelyn katsottiin olevan ristiriidassa maataloustulopäätöksen kanssa. Erityisen jyrkkänä oli maalaisliiton eduskuntaryhmä. Kun sitten ilmeni, ettei kulutusmaidon hinta noussut riittävästi, päätti Tuomiojan hallitus 11.1.1953. että 14.12.1953 lukien meijereille maksetaan voista ja juustosta hinnanalennuskorvauksia, voista maksetaan 20 markkaa ja juustosta 8 markkaa kilolta. Maitosodan johdosta tammikuun 20. päiväksi koolle kutsuttu MTK:n valtuuskunta totesi, että asia oli saatu maataloustuottajia tyydyttävään ratkaisuun.

Kekkosen V hallitus SAK:n ehdoilla

Kun sosiaalidemokraatit eivät hyväksyneet pääministerin ohjelmaa eikä yhteisymmärrykseen päästy muultakaan pohjalta, jätti pääministeri hallituksen eronpyynnön kesäkuun lopulla. Se merkitsi Maalaisliiton ja SDP:n hallitusyhteistyön katkeamista. Uudessa Törngrenin muodostamassa hallituksessa vasemmisto ei ollut mukana. Yleis- ja talouspoliittisen tilanteen yhä kärjistyessä syntyi syksyllä 1954 vakava kriisitilanne. SAK vaati pääministeri Törngreniltä 24.8.1954 jättämässään kirjelmässä palkansaajien aseman parantamista joko alentamalla elinkustannuksia tai korottamalla palkkoja 5 %. Tilanteen laukaisemiseksi maalaisliitto – aluksi Kekkonen yksinään – ja sosiaalidemokraatit ryhtyivät neuvottelemaan pääministerin selän takana yhteisestä hallituspohjasta. Vauhdittaakseen näitä neuvotteluja SAK uhkasi aloittaa yleislakon marraskuun alusta, ellei elinkustannuksia alennettaisi lokakuun 1951 tasoon. Hallitus vaihtui 20.10.1954. Kekkosen V:n hallituksen hallitusohjelma oli SAK:n mielen mukainen.

MTK murtaa hallitussopimuksen

Maataloustuottajat olivat tapahtuman johdosta tyrmistyneitä. SAK oli saanut lävitse kaikki omat vaatimuksensa. Lokakuun 25. päivänä kokoontunut MTK:n valtuuskunta tuomitsi julkilausumassaan hallitussopimuksen jyrkin sanoin. MTK:n painostus hallitussopimuksen murtamiseksi jatkui vuoden 1955 puolella johtokunnan uuden puheenjohtajan Veikko Ihamuotilan johdolla. Kun pääministerin tekemä kompromissiehdotus ei tyydyttänyt MTK:ta, hyväksyi hallitus maaliskuun viimeisen päivän iltana pitämässään istunnossa MTK:n esittämän järjestelmän miltei sellaisenaan. Uuden järjestelmän soveltamisessa syksyllä 1955 ei syntynyt erimielisyyttä.

Lähdeaineisto:
Liisa Sauli: MTK ja Suomen maatalouspolitiikka ISBN 951-26-3085-0

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Tuhkasta nousi Lappi


















Kun Suomen ja Neuvostoliiton väliset sotatoimet keskeytettiin syyskuun 4. päivänä 1944, liittyi Neuvostoliiton Suomelle esittämiin ehtoihin vaatimus riisua aseista ja internoida Suomessa olevat saksalaiset joukot kahden viikon kuluessa. Tehtävä oli mahdottomuus, sillä Lapissa oli Saksan sen hetken parhaat joukot eli 20. Vuoristoarmeija, joka käsitti 220 000 sotilasta ja vuoden taisteluvarastot. Niiden evakuointi kahta tiensuuntaan Norjaan säädetyssä ajassa oli toivoton yritys. Saksalaiset esittivätkin suomalaisille oman aikataulunsa, jota pyrittiin noudattamaan neuvotteluteitse turhan taistelutoiminnan ja verenvuodatuksen välttämiseksi siihen saakka kunnes syyskuun 22. pnä 1944 Helsinkiin saapui venäläisen valvontakomission edustajat.

Taistelujen puhjettua saksalaiset ryhtyivät toteuttamaan poltetun maan taktiikkaa eli hävittämään kaiken sellaisen, josta vastapuolelle voisi tavalla tai toisella olla hyötyä. Jo ennen varsinaisten taistelujen alkua Lapin pohjoisimmista osista oli siirretty 12 000 asukasta partisaanivaaran vuoksi turvallisemmille alueille. Suomen ja Neuvostoliiton välisen aselevon astuttua voimaan 19. päivänä 1944 ryhdyttiin väestön pakkosiirtoihin. Lapin läänin väkiluku oli vuonna 1944 143 564 henkeä. Tästä määrästä siirrettiin Ruotsiin 56 417 ja muualle Suomeen 47 468 henkeä eli yhteensä 74 % läänin koko väestömäärästä joutui evakkoon.
Väestösiirtojen lisäksi evakuointi käsitti myös karjan, jota Lapissa oli 47 000 päätä. Näistä Ruotsiin vietiin 21 600 ja muualle Suomeen 8 000. Näiden siirtojen jälkeen Lappi oli autio ja tyhjä.

Kun sotaa oli käyty yli laajan Lapin, voitiin ryhtyä laskemaan tuhon määrää. Se käsitti yhteensä 14 779 rakennusta. Näistä asuinrakennuksia 5 047, saunoja, riihiä ja muita talousrakennuksia 5 669 sekä karjanrakennuksia 3 519. Yksityisiä liikerakennuksia tuhottiin 335 ja valtion, kuntien sekä seurakuntien rakennuksia 209. Pahiten tuhottu kunta oli tilastojen mukaan Savukoski n. 95 %, seuraavina Rovaniemi ja Enontekiö n. 90 %.

Hävityksen kohteeksi joutuivat myös maantie-, rautatie- ja viestiyhteydet puhumattakaan maataloudelle aiheutetuista vahingoista. Lapin maantieverkosto, jonka kokonaispituus v. 1944 oli 3 222 km, miinoitettiin totaalisesti, kaikki lossit laitureineen, 2 500 maantierumpua ja 675 siltaa tuhottiin. Sama kohtalo oli myös rautateillä. Lapin pääradoista joutui pois liikenteestä 471 km. Esim. Laurila – Rovaniemi – Salla rataosalla tuhottiin miltei kaikki rakennukset.
Saksalaiset tuhosivat myös perusteelliseen tapaansa maantie- ja ratavarsien puhelin- ja lennätinlinjat. Kaiken kaikkiaan tuho kohdistui erisuuruisena 3 700 kilometriin. Sotatoimien jälkeen kaikki Lapin 115 puhelinkeskusta ja 163 puhelinpaikka olivat käytännöllisesti katsoen toimintakyvyttömiä.

Murheelliset olivat näkymät tien varsilla, kylät oli poltettu, vain savupiiput töröttivät pystyssä ja joku kivenjalan pätkä näkyi lumen alta. Maantie oli myöskin kärsinyt perusteellisen hävityksen, kaikki sillat ja rumput oli räjäytetty ja missä tie kulki jängän halki, oli siihen räjäytetty mahtavia monttuja. Kiertelemällä ja hätäsiltoja ja rumpuja käyttäen pääsi hitaasti eteenpäin. Keväällä maan sulattua sattui kymmeniä ihmishenkien menetyksiä näiden kavalien ansojen takia.

Lapin väestö oli ylivoimaisten vaikeuksien edessä palatessaan kotisijoilleen. Eräänä suurena vaarana olivat saksalaisten runsaat miinoitukset, joita ei oltu tarkoitettu yksinomaan suomalaisten joukkojen etenemisen esteeksi, vaan myös siviiliväestön päänmenoksi. Kaiken kaikkiaan saksalaiset leivittivät vuoden taisteluvarastostaan Lapin maastoon sellaisen määrän räjähteitä, että niitä vuoden 1972 loppuun mennessä oli raivattu yhteensä 1 142 000 kappaletta.

Lapin sodan suomalaiset henkilötappiot olivat 774 kaatunutta, 2 904 haavoittunutta sekä 262 kadonnutta, joista ainakin 141 joutui vangiksi. Saksalaisten tappiot puolestaan olivat 950 kaatunutta, 2 000 haavoittunutta ja 1 305 vankia, jotka aselepoehtojen mukaan jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle.

Lapin jälleenrakennus oli kansallinen suurtyö, joka suoritettiin vaikeissa ja poikkeuksellisissa oloissa. Tuolloin oli puutetta kaikesta niin rakennusmateriaalista kuin ammattitaidostakin. Ulkopuolista tukea saatiin, mutta sen merkitys jäi vähäiseksi, enemmänkin myötätunnon tasolle. Perinteinen talkoohenki nousi tuolloin korkeimpaan kukoistukseensa. Noina jälleenrakennuksen aikoina Lapin kansa osoitti todellista kotiseuturakkautta ja uskoa maakuntansa tulevaisuuteen.

Lähdeaineisto:
Veli Arrela: Tuhkasta nousi Lappi ISBN 951-99470-8-6

Evakkolapset evakkotiellä



















Toisen maailmansodan seurauksena 11,6 prosenttia Suomen väestöstä joutui jättämään kotiseutunsa ja sijoittumaan muualle maahan. Luovutetun Karjalan väestömäärä joulukuun viimeisenä 1940 oli 406 807 henkilöä. Siirtoväkeen kuului Karjalasta lähtemään joutuneiden lisäksi vuonna 1944 myös Porkkalan 5 800 henkeä sekä 10 800 ihmistä Petsamon, Sallan ja Kuusamon luovutetuista kylistä. Tarkkoihin lukuihin on vaikea päästä, koska sota kesti vuosia ja sen aikana ihmisiä syntyi ja kuoli. Sota oli myös monivaiheinen ja evakuointejakin tapahtui useampaan otteeseen. Talvisodan päättyessä oli vielä eri arvioiden mukaan 100 000 – 200 000 evakuoitavaa luovutettavalla alueella. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa evakuoitiin itärajalta sotatilanteen vuoksi eri vaiheissa väkeä, joka myöhemmin pääsi palaamaan koteihinsa, Sodan jatkuessa noin 67 prosenttia luovutetun alueen asukkaista palasi kotiseudulleen, mutta vuonna 1944 edessä oli niin sanottu toinen evakuointi, Alkukesällä 1944 evakuoitiin noin 260 000 henkilöä, loput vasta Moskovan välirauhan solmimisen jälkeen syyskuussa.
Lapin väestön evakuointi Ruotsiin oli vielä järjestettävä saman syksyn aikana. Se alkoi syyskuun 9. päivänä. Sota oli sysännyt liikkeelle yli 400 000 henkeä.

Siirtoväellä, jolla oli ollut maatila tai viljelystä luovutetulla alueella, oli oikeus hakea asutustilaa ensin 1940 säädetyn pika-asutuslain ja sitten vuonna 1945 säädetyn maanhankintalain mukaan. Kaupunkilaiset saivat valita asuinpaikkansa. Vuonna 1940 luovutetun Karjalan väestöstä noin 55 prosenttia oli maatalousväestöä. Valtava muutoshaaste ratkaistiin omin voimin. Osaltaan apuna oli maan teollistuminen. Tehtaisiin luotiin uusia työpaikkoja, sillä jo sotakorvaukset vaativat käynnistämään uudenlaisen tuotannon. Rintamalta tulleet kaipasivat uutta kotia, vallitsi valtava ”maannälkä”. Suuren yhteiskunnallisen muutoksen aalto pyyhkäisi yli maan. Teollisuuden kasvu ja asutuskeskusten laajeneminen toivat nousun odotusta, myönteistä tulevaisuuden uskoa.

Evakuointisuunnitelmat puutteelliset

Viipurin lääninhallitus ponnisteli kovasti alueensa evakuoinnin hoitamiseksi. Se esitti monta kertaa raja-alueiden, esimerkiksi Suojärven Hyrsylän mutkan evakuointia, mutta ylempi taho eväsi hankkeet. Lopulta nämä raja-alueen kyläläiset jäivät vangeiksi, mutta osa heistä pääsi myöhemmin palaamaan Suomeen. Talvisodan evakuointitilanteeseen jouduttiin ainakin siviiliväestön näkökulmasta yllättäen. Syksyn aikana oli järjestetty ylimääräiset kertausharjoitukset 7.10.1939. Tiettyä varautumista oli toki ilmassa. Syksyn aikana muun muassa rajavartijoiden perheitä oli siirtynyt rajalta yksityisesti muualle Suomeen. Viranomaiset eivät kuitenkaan halunneet antaa aihetta levottomuuteen. Siksi Karjalan rajaseudun asukkaat yllättyivät, kun pommitukset alkoivat ja tuli tieto, että neuvostojoukot olivat ylittäneet Suomen rajan 30.11.1939.
Lähinnä kaakkoisrajaa asuvat kannakselaiset näkivät jo sodan ja vihollisjoukkojen lähestyvän ja heidän oli lähdettävä pakkoon. Viipurin lääninhallitus antoi heti käskyn koko Kannaksen eteläosan evakuoimisesta. Tyhjennettävän alueen pohjoisraja kulki Käkisalmesta pitkin Räisälän, Vuoksenrannan, Antrean ja Viipurin maalaiskunnan pohjoisrajaa. Viipurin lääninhallitus antoi käskyn myös Raja-Karjalan ja Harlun kunnan tyhjentämisestä.
Sisäministeriön johdolla evakuointi piti hoitaa poliisivoimin, mutta tehtävä oli toetuettava niin nopeasti, että tarvittiin lisävoimia. Suojeluskuntalaiset saivat tehtäväkseen evakuoinnista ilmoittamisen ja paikalliset järjestelyt Kannaksella. Ilman tätä apua viranomaisten olisi ollut vaikea saattaa siviiliväestöä turvaan. Rajan pinnassa asuvat saattoivat lähteä omasta aloitteestaan, mutta moni kannakselainen muistaa, kuinka kylän suojeluskuntalainen ilmaantui paikalle ja kertoi suullisesti lähdöstä; aikaa oli ehkä pari tuntia, jonka jälkeen tultaisiin hakemaan lähimmältä asemalta. Vielä parempi jos pystyi lähtemään omalla hevosella ja reellä.

Evakkoon muualtakin kuin vallatuilta alueilta

Talvisodan rauha 13.3.1940 oli siinä mielessä sotahistoriallisesti erikoinen, että uuden rajan vuoksi kotiseudultaan joutuivat lähtemään nekin, joiden asuinalueet olivat olleet kaukana rintamalinjasta eikä vihollinen ollut vallannut heidän kotiseutuaan. Rauhanehdot olivat kaikille järkytys. Lähtöön annettiin kaksi päivää aikaa. Perhe saattoi lähteä kahdellakin hevosella, sillä evakkomatkan ajaksi oli varattava vaatetta ja ruokaa. Matka suuntautui kolonnassa, josta ei saanut poistua. Viisi päivää piti olla samoissa vaatteissa monta vaatekertaa päällekkäin. Luovutettavasta Karjalasta oli poistuttava viimeistään 26.3.1940.

Siirtoväki halusi palata kotiin

Jatkosota alkoi kesäkuun lopulla 1941. Suomalaiset joukot etenivät vallaten ensin Raja-Karjalan, sitten Keski-Karjalan ja lopulta kannaksen. Luovutettu Karjala oli suomalaisten hallussa kokonaan syyskuun alkupäivinä. Karjalan siirtoväen valtasi tavaton halu päästä takaisin kotiin. Aluksi alueelle päästettiin miinanraivaus- ja desifiointiryhmät. Vallattujen alueiden hallintoa varten perustettiin sotilashallinto-osasto, ja sen alaisen väestösiirtotoimiston tehtävänä oli järjestää siviilihenkilöiden paluu. Jokaiselle kunnalle asetettiin entisistä asukkaista koottu esikunta, joka myönsi paluulupia. Aluksi ensisijaisena tavoitteena oli korjata sato. Näin helpotettaisiin maan elintarvikehuoltoa. Paluu Karjalaan oli koko Euroopan sotahistoriassa harvinainen, koska siviilejä päästettiin sotatoimialueelle kesken sotatoimien eikä alueita virallisesti ollut saatu takaisin. Suomi julisti 6.12.1941 alueet jälleen Suomen tasavaltaan liitetyiksi. Paluu kiihtyi maaliskuusta 1942 lähtien ja lopulta noin 67 prosenttia karjalaisesta siirtoväestä oli palannut Karjalaan. Rakennuksia korjattiin ja uusia rakennettiin tuhoutuneiden tilalle. Maata viljeltiin ja karjaa kasvatettiin. Elämä alkoi muistuttaa entisiä oloja. Kouluja saatiin toimimaan jo syksyllä 1942.

Raju suurhyökkäys 1944 johti toiseen äkkilähtöön

Neuvostojoukkojen hyökkäys oli niin raju 9.6.1944 lähtien, että rajan pinnasta oli kiire lähteä alta pois. Evakuointi pantiin heti seuraavana päivänä toimeen ensimmäisellä evakuointivyöhykkeellä ( Terijoki, Kivennapa, Rautu, Metsäpirtti, Uusikirkko, Kanneljärvi). Vielä seuraavana päivänä annettiin määräys näitä pohjeisempien kuntien eli vyöhykkeen 1:2 evakuoimiseksi.
Kesän 1944 evakkovirrasta Kannaksella on monen lapsen mieleen jäänyt mielikuva kulkemisesta maantietä pitkin karjalaumojen keskellä. Välillä oli suojauduttava pommikoneilta tienvarren metsiin ja pensaisiin.
Seuraava vyöhyke 2 määrättiin evakuoitavaksi 15.6., joten teille tulvi lisää väkeä (Jääski, Antrea, Vuoksenranta, Räisälä ja Kaukola).
Kokonaisuutena Suomen evakuoinnit onnistuivat siinä mielessä, että väestö saatiin turvaan. Osin ja varsinkin pohjoisilta alueilta evakuoinnit sujuivat hallitusti. Karjalan kannaksen evakuoinnissa oli kiire poistua lähestyvän puna-armeijan tieltä. Ajoittainen kaaos maanteillä, ahtaus junissa ja karjanajajien rasittavat taipaleet ovat jääneet monelle lähtemättömästi mieleen. Ihminen kuitenkin ponnistaa ääritilanteessa kestokykynsä äärimmilleen.

Mitä lapselle merkitsi joutua evakoksi?

Lapsi koki tilanteen kokonaisvaltaisesti, Häneen välittyivät aikuisten tunteet, reaktiot ja käyttäytyminen. Aikuisten hätääntyminen välittyi myös lapseen. Lapselle oli tärkeää saada olla matkan ajan perheenjäsenten seurassa. Tärkeintä oli juuri läheisten antama turva. Uudet olosuhteet vaativat jatkuvaa sopeutumista, Monen nuoren koulunkäynti saattoi olla epäsäännöllistä, koska elämä oli muuttojen sarjaa paikkakunnalta toiselle. Suomalaisuus oli yhteisöllisyyttä, yhteistä tehtävää suorittavien joukkohenkeä. Yksilön olin lunastettava paikkansa yhteisössä työtä tekemällä. Karjalaisten perhemalliin kuului varsin pitkään vanhempien kunnioittaminen. Kasvatuksessa tyttölapsia totutettiin sopeutuvuuteen ja joustavuuteen, alttiuteen palvella ja hyvään huomiokykyyn, työtaitoihin ja nopeuteen. Yhteisöllisyydestä oli iloa töissä ja riennoissa, olihan monenlainen järjestötoiminta Karjalassa vilkasta. Evakkolapset kohtasivat uusilla paikkakunnillaan kantaväestönlapsia, Usein löytyi uusia leikkitovereita ja suhteet rakentuivat hyväksi. Kuitenkin lapsijoukossa saattoi ilmetä monenlaista kiusaamista. Haukkumasanoina saattoivat olla evakkosanasta väännetty ”emakko”, ”siirtolainen” ja ”ryssä”. Tietysti ne osaltaan kuvaavat asenteita, jotka on omaksuttu aikuisten maailmasta. Noin 50 000 lasta menetti Suomessa sotien seurauksena isänsä.

Läheisillä ihmissuhteilla on tärkeä merkitys lapselle, sillä ne luovat perusturvallisuutta ja kiintymystä. Kiintymyksen rakentuminen edellyttää sitä, että lapsesta huolehditaan. Kasvatuksen päätehtäviä oli tottelevaisuuden ohella lasten kasvattaminen työhön. Erityisesti maaseudulla lapset oppivat jo pienenä työn tekemiseen vanhempien rinnalla. Monen perheen suurin rikkaus oli lapsikatras. Eteenkin kaupungeissa monet lapsista joutuivat elämään aivan liian niukalla ravinnolla. Huonoa hygienia ja saippuan puute altistivat lapsia ripulille ja tulehdusten leviämiselle. Ripuli oli hengenvaarallinen tauti aliravitsemuksen heikentämille lapsille.

Lähdeaineisto:
Anne Kuorsalo – Iris Saloranta Evakkolapset ISBN 951-20-6940-7
Anne Kuorsalo – Iris saloranta Evakkotie ISBN-20-7258-0
Sodassa koettua - Haavoitettu lapsuus ISBN 978-951-0-32653-4

tiistai 22. syyskuuta 2009

Suomen historian likaisin vaalitaistelu

















Kekkonen oli 1950-luvulla Suomen historian vihatuin poliitikko. Hänen presidentiksi valitsemisen estämiseksi katsottiin voitavan käyttää melkein mitä keinoja tahansa. Epätavallisen voimallisesti käytettiin huhuja ja juoruja, joihin Kekkonen antoi joissakin tapauksissa aihetta, mutta juttuja tehtailtiin myös tyhjästä ja liioiteltiin moninkertaisesti. Jäljet johtivat usein kokoomukseen. Syntyi myös erilaisia salaseuroja työskentelemään Kekkosta vastaan. Kekkosen menestyksellinen Moskovan matka nostatti ankarimman arvostelun sos.dem.-leirissä, jolle selvisi, että Kekkonen oli saanut etumatkaa presidenttikilvassa. Ennen kaikkea myytti Paasikiven-Kekkosen linjasta oli hajotettava alkuunsa. SDP:n puhujat leimasivat Kekkosen epäisänmaalliseksi.

Torjuntapropaganda ja sen tekijät

Likaisimpaan propagandataisteluun ryhtyi kokoomus. Sillä oli perinteitä maalaisliittolaisten politiikkojen henkilöön käyvän propagandan alueella, minkä jo Kallio ja Niukkanen olivat aikanaan saaneet tuta. Se, mikä kohtasi Kekkosta vuoden 1956 presidentinvaalien alla, oli kuitenkin ennen näkemätöntä.
Kokoomuksen puoluehallitus käsitteli vaalipropagandaa koskevaa yleissuunnitelmaa toukokuussa 1955. Lähtökohtana oli käsitys, että suurin osa äänestäjistä suhtautuisi Kekkoseen kielteisesti. Sille pohjalle rakennettiin ”torjuntapropaganda” hyödyntämään Kekkosen heikkouksia ja rasitteita: ”Kekkosen häilyvyydestä ja opportunismista on saatava kansantajuinen, iskevä yhteenveto”. Torjuntapropagandan tuli esittää Kekkonen ”juopottelevana hotellitappelijana”, ”kielitaidottomana nurkkakuntapoliitikkona” ja ”hysteerisenä pyrkyrinä”. Sylvi Kekkonen tultaisiin esittelemään ”kansainvälisesti tunnettuna kommunistien myötäjuoksijana”.
Tämä tyyli tuli hallitsemaan oikeiston agitaatiota, Kokoomuksen johtomiehet ja puoluetoimisto hankkivat Kekkosesta skandaaliaineistoa; Uusi Suomi pyysi ilmoituksessaan lähettämään Kekkosta koskevia juttuja lehdelle.
Samaa päämäärää palvelivat vuoden 1955 kuluessa tehtaillut Kekkosta halventavat vitsit ja uudelleen lämmitellyt vanhat jutut. Niistä suosituimpiin kuului väite, että Kekkosen kolmen vuoden takainen nk. suolisolmu olikin todellisuudessa ollut puukonpisto, joka oli syntynyt Kekkosen ja Kalle Kaiharin kiistellessä naisesta.

Naiset, viina ja venäläiset

Päällimmäiseksi nousivat alkoholiin ja naisseikkailuihin liittyvät jutut. ”Lyhyessä ajassa Kekkoselle luotiin ikuinen sukupuoliatleetin maine”. Propaganda sai huvittavia muotoja. Kun Kustaa Vilkuna todisteli Kekkosen nimen tuleva kekko-jättiläisestä, niin toinen kansantieteilijä Matti Kuusi kehotti hakemaan selitystä sanoista ”viinakekko” ja ”kekkuli”. Kekkosen suolisolmukohtaus lämmitettin ja selitettiin mustasukkaisen Kalle Kaiharin puukotukseksi. ”Kämpin tappelusta” Tauno Jalannin kanssa tehtiin monin verroin suurempi versio.

Osanottajien kuvausten perusteella tapahtumien kulku oli suurin piirtein seuraava. Eräänä helmikuun aamuyönä 1955 päihtynyt Kekkonen oli mennyt tapaamaan Helsinkiin saapunutta ja hotelli Kämpiin majoittunutta Jalantia tivatakseen, miksi entinen ystävä oli liittynyt Tannerin presidenttiehdokkuuden puuhamiehiin. Jonkin aikaa keskusteltuaan kumppanukset olivat siirtyneet toisiaan tukien samaan kerrokseen majoittuneen kenraali Airon huoneeseen. Matkalla sinne oli poikettu toaletissa, missä Jalanti oli ”pääministerin kai vahingossa tönäisemänä” horjahtanut ja kolhaissut päänsä vesihanaan. Päähän oli tullut pieni haava, joka sitten oli puhdistettu kostetulla pyyheliinalla, Sen jälkeen oli jatkettu matkaa Airon huoneeseen.
Pyyheliinasta löytyneistä verijäljistä keitti Sensaatio Uutiset kokoon tarinan kiivaasta tappelusta, jonka verisiä jälkiä oli saatu siivota hotellin lattioilta. Kekkonen kiisti tappelun. Samoin teki myös Jalanti.

Syntyi myös Kekkoseen keskittyviä skandaalilehtiä, joista merkittävin oli Sensaatio, sittemmin Sensaatio Uutiset. Kokoomuksen Lahti-lehti julisti huhtikuussa kokoomusta taas tarvittavan, kun ”maa on jälleen joutumassa juoppohullun mielipuolen ja isänmaan vapauden diktaattorin valtikasta myyvän henkilön valtaan”. SDP oli vähemmän räikeä henkilökohtaisuuksissa – toki vastikään rattijuoppous- ja yliajotuomionsa kärsinyt Leskinen muisti Messuhallin suuressa vaalijuhlassa Kekkosen elämäntapoja ja vaati nuhteettomuutta.

Merkittävin kekkosvastainen propagandalehti oli Sensaatio, sittemmin Sensaatio Uutiset nimellä julkaistu lehdykäinen, jonka osoitteeksi ensi alkuun riitti Poste Retante. Se erikoistui Kekkosen mustamaalaamiseen, kuten seuraavat otsikkoesimerkit osoittavat:

”Kekkonen työskentelee vieraitten päämäärien hyväksi”
”Kekkonen tappeli ministerin kanssa”
”Kekkonen sammui lattialle pääministeri Hedtoftin hautajaisten jälkeen”
”Kekkonen tanssi ”kuolevaa joutsenta” Mikojanin kutsujen jälkeen”
”Kekkonen nukahti hotellin hissiin”
”Ministerillä oli oma bordelli Meilahdessa. Kekkonen innokas asiakas”
”Rakastunut Kekkonen häiritsee naapureita”
”Kekkonen vietiin poliisiasemalle. Täysjuovuksissa suurhotellissa”
”Kekkosen luovuttava presidenttiehdokkuudestaan. Hotellitappelut jatkuvat: raahasi naista korvarenkaista.”

”Oikeiston solvaustaktiikka saa kyllä yhden aikaan; en lepää taistellessani tuota tekopyhää Suuren rahan porukkaa vastaan vähäväkisen maaseutuväestön puolesta”, Kekkonen vannoi syksyllä 1955. Vaikka hän kesti ryöpytyksen, jälkiä jäi. Hänen purkauksensa valitsijamiesvaalien jälkeen Tuomiojalle, jota hän piti vastuullisena pahimpiin loukkauksiin, kertoi syvistä sielunhaavoista; entisten läheisten ystävien välit rikkoutuivat nyt sovittamattomasti.

Myös ruotsalaisen kansanpuolueen vaalipropaganda oli hyökkäävää. Erityisen aktiivisia olivat puolueen oikean laidan vaikuttajat, sellaiset kuin esimerkiksi Georg C. Ehrnroth, Torsten G. Aminoff, Victor Procope, Tessi Fazer ja C.A. Öhman. Kekkosta luonnehdittiin muun muassa epiteetillä ”saatanan kännikala”.

Omat miehet ampuivat selkään

Kalliokosken nimen ympärillä tapahtunut organisoituminen ei voinut loputtomiin pysyä salassa, varsinkaan, kun julkinen arvostelu puolueen sisällä lisääntyi. Eino Isohanni perusteli Kekkosen vastaista toimintaansa sillä, ettei maalaisliiton virallista ehdokasta voitu pitää moraaliltaan täysin luotettavana ja isänmaallisena. Maalaisliiton puoluevaltuuskunnassa 27.4.1955 asia oli paljon esillä. Eräät puolueen huomattavat henkilöt eivät voineet jättää omia henkilökohtaisia esimielisyyksiään, vaan ne oli tarkoituksellisesti tuotu puolueen rintamaa hajottamaan. Korsimo kertoi saaneensa ”varmat ja yksityiskohtaiset” tiedot toimikunnasta, johon kuuluivat ainakin Kukkonen, Reinikka, Tarkkanen ja Vilhula ja todennäköisesti myös Viding sekä varmasti yhdysmiehenä Hetemäki. Keskipohjanmaa-lehden palstoilla käsiteltiin runsaasti sensaatiolehdistön esille nostamia teemoja. Pohjoispohjalainen Kustaa Hirvilammi katsoi maalaisliiton joutuneen häpeään, kun ”pieni ryhmä on alkanut vetää kokoomuksen vankkureita”.

Kiusallisia kirjeitä kentältä

Sensaatiolehdistön ”paljastuksille” ei maalaisliiton kenttä ollut välinpitämätön. Niihin tarttui oma oppositio. Maakunnista koottu edustajakokous totesi, että ”koska tämänlaatuisten parjausten vaikutus yleiseen mielipiteeseen voi lakata vain siten, että ne tuomioistuimen arvovallalla osoitetaan vääriksi”, kokous ”laajojen maalaisliittolaisten piirien puolesta” pyysi keskushallitusta viipymättä kehottamaan pääministeriä nostamaan syytteen niitä vastaan, jotka ovat levittäneet häntä ”pääministerinä ja presidenttiehdokkaana syvästi loukkaavia väitteitä”.
Uusi Suomi kertoi ”vanhemman polven maalaisliittolaisten” vaatineen selvitystä ja totesi koko maalaisliiton maineen olevan vaakalaudalla. Asia oli kiusallinen, Puoluetoimistossa oli päädytty siihen, ettei Kekkosen kannattanut ryhtyä oikeustoimiin, koska se olisi taannut asian pysymisen otsikoissa. Kekkonen vastasi 15.5.1955 Maakansan etusivulla. Huhut kuitenkin saivat lisävauhtia. Muuan rovaniemeläinen johtaja tunsi tiettävästi Kämpin portieerin, joka lupasi ”sormi kirjan päällä” vannoa Kekkosen rähinän ja tappelun todeksi. Toinen ”tiesi” Kekkosen joutuneen tappelun jälkeen viikoksi sairaalaan.

Kesäkuun alussa julkaistiin uusi kirje, nyt 20 allekirjoittajan, jossa vaadittiin Kekkosta ryhtymään toimiin nimensä puhdistamiseksi. Allekirjoittajien lista oli arvovaltainen. Mukana oli 13 entistä kansanedustajaa eli Juho Koivisto, Jalo Lahdensuo. E.M.Tarkkanen, L.O. Hirvensalo, Juhani ja Bertta Leppälä, Eino Laitinen, Kalle Kirra, J.E. Pilppula, Salomon Hongisto, Lauri Leppihalme ja Anton Suurkonka. Joukko yhdisti vanha vastakkaisuus Kekkosen kanssa.

Tilanne oli vaarallinen. Kekkosen uskottavuus kärsi suuresti. Kesällä 1955 puolue yritti saada rivinsä järjestykseen massiivisella vastaoperaatiolla. Puoluetoimisto lähetti 22.6. kaikille piiritoimistoille pöytäkirjanotteet sekä keskushallituksen että puoluevaltuuskunnan presidenttikysymystä koskevista päätöksistä. Pitäjäpäälliköille lähetettiin Korsimon kirje, jossa luvattiin kertoa tukimiehille ”luotettavat ja totuudenmukaiset tiedot”. Kolmantena samassa paketissa lähtenyt kirje oli Pekka Silvolan ”vastapropagandapäällikön” kirje. Kirjeen liitteenä oli Kalle Kaiharin Aamulehdessä ollut kirjoitus, jossa tämä vakuutti, ettei ollut lyönyt Kekkosta puukolla.
Lestadiolainen herätysliike ja maalaisliitto tekivät yhteistoimintasopimuksen, jonka seurauksena lestadiolaiset johtajat asettuivat ”sovituin ehdoin” tukemaan Kekkosta ja propagoimaan hänen puolestaan.

Heinäkuussa pidettiin Jyväskylässä toistasataa henkeä koonnut maalaisliittolaisten ”kapinakokous”, jonka tarkoituksena oli asettaa Kalliokoski riippumattomaksi presidenttiehdokkaaksi ja hänelle maalaisliittolaisia valitsijamiesehdokkaita. Ratkaisevaa päätöstä ei kuitenkaan tehty. Kokouksen julkilausumassa todettiin, ettei kaikki Kekkosesta kerrotut sensaatiouutiset olleet perättömiä ja vaadittiin siihen vedoten ”niille maalaisliittolaisille, jotka eivät katso voimansa kannattaa Kekkosta” oikeutta asettaa riippumattomia valitsijamiesehdokkaita. Kokouksen julkilausuman allekirjoittivat Koivisto, Tarkkanen, Lahdensuo, Luostarinen ja Isohanni. Kalliokoski oli ilmoittanut, ettei tulisi kieltämään ehdokkuutensa hyväksi käytyä kampanjointia.

Uusi Suomi riemuitsi maalaisliiton hajaannuksesta, jota se vilpittömästi ja aivan kritiikittömästi liioitteli. Lehden mukaan maalaisliitto hajaantuisi kahtia valitsijamiesvaaleissa, sillä oppositiolla oli hallussaan ainakin Keski-Pohjanmaa ja Varsinais-Suomi sekä tärkeitä alueita Itä-Suomesta. Oppositio ei kyennyt toimeenpanemaan Jyväskylässä tekemiään päätöksiä. Kannattaja ihmettelivät toimettomuutta.
Piirit asettivat Urho Kekkosen vaaliliiton valitsijamiesehdokkaat 3-5.9. ylimääräisissä piirikokouksissa, joihin osallistui lähes 3000 virallista edustajaa. Eniten omilla teillään liikkunut Keski-Pohjanmaan piirikin asettui riviin. Maalaisliitto sai omat rivinsä ainakin ulospäin yhtenäisiksi syksyyn mennessä. Jalasjärveläinen valitsijamiesehdokas Tauno Tantarimäki puolusti Kekkosta juoppoussyytteitä vastaan viittaamalla Paasikiven punaiseen konjakkinenään.
Kekkonen itse otti omien selkään ampumisen raskaasti. Keväällä ja kesällä 1955 lyötiin maalaisliitossa monia parantumattomia haavoja. Tukimiehille lähetettiin kysymyksiä, joita tuli esittää toisten ehdokkaiden kannattajille: ”Onko Teidän mielestänne kirkosta eronnut Fagerholm sopiva mies syvästi uskonnollisen Suomen kansan presidentiksi? Miksi Tuomioja ei ole suorittanut asevelvollisuuttaan? Kuinka on mahdollista, että Kilpi on vaihtanut puoluetta jo kolme kertaa? Lisävalttina oli myös pelottelu ”mustalla hevosella” Tannerilla. Urheiluväen vetoomuksessa olivat mukana Hannes Kolehmainen, Claes Thurnberg, Heikki Hasu, Paavo Yrjölä, Rolf Haikkola, Sylvi Saimo ja Lydia Videman.

Maalaisliiton piirissä oivallettiin, että kun hankki naurajat puolelleen, heikkoudetkin kääntyvät voitoksi. Presidentinvaalien edellä liikkui Lapissa Kekkosen vaaliliiton puhujana Aatu Alajärvi Rovaniemen maalaiskunnasta. Kemijärvellä eräässä tupaillassa syntyi puheen jälkeen keskustelua. Eräs kuulijoista kertoi joskus 1934 nähneensä Kekkosen jossakin tilaisuudessa humalaisena ja kysyi puhujalta, on tällainen mies sopiva presidentin paikalle. No jaa, eikhän tuo liene jo selevinny, kuului Alajärven vastaus.

Karjalakysymys

Mitä lähemmäs vaalipäiviä tultiin, sitä alttiimmin annettiin ymmärtää, että valitsemalla Kekkosen ja turvaamalla siten linjan jatkumisen suomalaiset saattaisivat saada muutakin. Pisimmälle meni Maakansa julkaistessaan 5.1.1956 ”Suomen soitto” nimisen kuvitetun runon. Siinä Kekkosen näköinen Väinämöinen soitteli Suomelle takaisin ”poloisen Porkkalan, ehkä kauniin Karjalankin”. Vielä varmemmaksi vakuudeksi lehti totesi vielä muutamia päiviä myöhemmin:

”Karjalaisen väestön käsitys on, että Kekkosen valitseminen tasavallan presidentiksi antaa parhaat takeet siitä, että Neuvostoliiton taholla joskus katsottaisiin ulkopoliittisten suhteiden Suomen suunnalla vakiintuneen niin vankalle pohjalle, että itärajan tarkistusta pidettäisiin mahdollisena.”

Kekkonen puhui itse peräti 280 tilaisuudessa huhtikuun ja tammikuun välillä.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Kuningastie ISBN 951-1-10403-9
Kari Hokkanen Kekkosen maalaisliitto 1950-1962 ISBN 951-18339-7

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Vakoilu Suomessa 1950-luvulla



















Neuvostoliitto hankki sodanjälkeisinä vuosina tietoja Suomesta sekä laillisin että laittomin menetelmin. Siinä yhteydessä jäi kiinni monia vakoilijoita, joista suurin osa oli melko vaarattomia amatöörejä, rajaseudun ”pintavakoilun” harrastajia. Neuvostoliitto ylläpiti vakoiluverkostoa jatkuvasti valmiina myös myöhempää käyttöä varten.

Myös länsivallat olivat hyvin selvillä siitä mitä maassa tapahtui ja mitkä sotilaalliset kohteet olivat kiinnostavia kriisitilanteita silmällä pitäen. Yhdysvalloissa ja Naton tiedusteluelimissä pidettiin ajan tasalla karttoja ja opaskirjoja kertomassa, kuinka Suomen aluetta vastaan olisi voitu parhaiten toimia sodan sattuessa.

Läntiselle tiedustelulle Suomi oli tärkeä ennen kaikkea Neuvostoliiton läheisyyden vuoksi. Suomesta ja Suomen kautta lähetettiin agentteja tiedustelemaan Neuvostoliiton kohteita, ja Suomen aluetta saatettiin käyttää myös elektroniseen tiedusteluun. Naton perustaminen ja kansainvälisen tilanteen kiristyminen 1950-luvun alussa kiihdyttivät sekä idän että lännen tiedustelua Suomessa. Tiedustelu, vakoilu ja vaikuttaminen Suomen politiikkaan kietoutuivat yhteen vyyhdeksi, josta vastasivat samat katto-organisaatiot, lähinnä Neuvostoliiton KGB eri nimillä toimivine edeltäjineen ja haaroineen sekä toisaalta Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA ja sen sisarjärjestöt. Niiden alaisina suoritusportaina toimivat liittokunnan jäsenmaiden organisaatiot ja agentit.

Suomen kannalta poliittisesti arkaluontoisinta oli vuosina 1950-1952 kaukopartiomiesten Suomesta itärajan yli suuntautunut toiminta. Yhdysvaltojen ja Naton tiedustelu oli lähinnä norjalaisia hyväksikäyttäen värvännyt sodanaikaisia kaukopartiomiehiä, jotka tekivät tiedusteluretkiä Norjasta ja Suomesta muun muassa Murmanskiin ja Laatokan pohjoispuoliselle alueelle. Heitä jäi myös kiinni noissa toiminnoissa, ja sattui joskus tulitaistelujakin. Neuvostoliitto vaati ankaraan sävyyn Suomen hallitusta estämään rajanylitykset, ja pääministeri Kekkonen sai presidentiltä ohjeet lopettaa kaukopartiomiesten retket. Kekkonen puolestaan käytti apuna Kustaa Vilkunaa, joka kävi pyytämässä lännen tiedustelupalvelua lopettamaan Suomen asemaa vaarantavan toiminnan. Kekkonen vaikutti asiaan käyttäen omia yhteyksiään läntisiin tiedustelupalveluihin. Syksystä 1952 alkaen kaukopartiomiesten toiminta näytti jo hiljenevän, mutta kokonaan se ei loppunut. Paasikivi nimitti suomalaisia läntisen tiedustelun palvelukseen ryhtyneitä ”tosihulluiksi” ja epäili, että kyseessä saattoi olla myös länsivaltojen tahallinen provokaatio, jolla pyrittiin häiritsemään Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Itärajan yli retkiään tehneiden kaukopartiomiesten toiminta oli ilmeisen organisoitua toimintaa ja on syytä epäillä, että myös viranomaisten keskuudessa oli heidän avustajiaan. Suomessa harjoitetulla tai Suomeen kohdistuneella vakoilulla ei ollut 1950-luvulla suurta ulko- tai sotilaspoliittista merkitystä.

Suojelupoliisin sisäänajo

Uuden viraston sisäänajoa varjosti kylmän sodan yltyminen täyteen mittaansa. Operatiivinen painopiste oli kotimaan uhkakuvissa. Tavoitteeksi tuli jokaisen kommunistit rekisteröinti. Saatiin kohtalaisen hyvin selville, ketkä olivat kommunisteja. Suojelupoliisi jakoi ihmistietolähteensä kolmeen ryhmään; tukimiehiin, avustajiin ja tiedottajiin. Tukimies oli luotettava henkilö, jolta voitiin kysyä kuulumisia. Maalaisliiton paikallinen napamies, joskus SDP:n piirisihteeri. Avustaja oli samantyyppinen, mutta vakinaisempi ja strategisesti sijoittunut, esimerkiksi sataman tai voimalatyömaan työhönottaja, ravintolan hovimestari, ulkomaisen lähetystön palvelukseensa pestaama suomalainen. Tukimiehille ja avustajille ei maksettu, vaan lähdettiin siitä, että kysymys oli tavallaan kansalaisvelvollisuuden täyttämisestä. Toki olut tai pullakahvit saatettiin tarjota tai tuliaisia tuoda. Tärkein lähde oli tiedottaja, joka toimi kohdealueen sisällä, esimerkiksi SKP:n jäsenenä.

Alkuvuosien tietty poukkoilevuus näkyi ulkomaalaisten erityisvalvonnassa. Kun ulkomaalaisia oli vähän eikä kokemusta ollut, sattui alussa paljon väärinkäsityksiä. Näin kävi hollantilaisen kauniin Petronellakin suhteen, joka ajautui sulostuttamaan Lemmenjoen kullanhuuhtojien elämää.

Aktiivivaihe

Stalinin kuoleman ja Korean sodan päättymisen jälkeen kansainvälinen ilmapiiri lientyi ja välitön sodanvaara väistyi. Suojelupoliisi uskalsi nyt puuttua neuvostotiedustelun eräisiin ilmenemismuotoihin. Pään avasi Jyväskylässä asuneen räätäli Reino Kettusen vakoilujuttu, jonka paljastuminen syksyllä 1953 alkoi siitä, kun maassa liikkunut inkeriläinen tiedustelija liftasi yllättäen suojelupoliisin tarkastajan kyytiin, Purkautui suuri juttu, jossa oli värvätty ilmavoimien kuvakeskuksen kapteeni ja tietolähteitä asetehtailta.
Ensimmäiset Supon ajan maanpetostuomiot langetettiin 1953, jolloin tuomittiin kaksi henkilöä. Vilkkainta olivat kaksi seuraavaa vuotta jolloin tuomittiin 21 ja 26 henkilöä. Vuonna 1956 tuomittiin 15 henkilöä ja seuraavina vuosina enää 9 ja 4 henkilöä.

Naton jäsenmaiden Norjan ja Tanskan välityksellä suojelupoliisi sai yhteyden kauemmaksikin länteen ja tietoja Neuvostoliitosta loikanneiden tiedustelu-upseerien kertomasta.

Isojen ympyröissä

Vuoden 1957 mittaan suojelupoliisi kietoutui tiukasti kylmän sodan pääosapuolten tiedustelu- ja turvallisuuspalveluiden toimintaan toisiaan vastaan. Kekkosen tultua presidentiksi KGB otti tavoitteekseen vähintäänkin sen, että Suomi alkaisi valvoa myös läntistä tiedustelua aikaisempaa tarkemmin. Vuodenvaihteessa 1956-1957 KGB:n Helsingin päällikkö Mihail Kotov ja konsuli Grigori Golub valittivat poliisikomentaja Erik Gabrielssonille SIS:n Rex Bosleyn ja CIA:n Melvin Pendletonin toiminnasta Neuvostoliittoa vastaan. Golubista tulikin suojelupoliisin idänkontakti seuraaviksi vuosiksi. Kiertääkseen presidentti Kekkosen karttelevuutta, Golub yritti värävätä tietolähteekseen Helsingin herrojen hyvän tutun Tabe Sliorin.

Kekkonen pyrki keskittämään tiedustelutiedon jakelun mahdollisimman tiukasti itselleen; arkaluontoisista neuvostojohtajien puheista tehtiin raportit yhtenä kappaleena, vain presidentin silmien eteen. Kesän 1958 vaalien alla oli tapahtunut kiusallinen vuoto, jollaisen toistuminen piti ehdottomasti estää. Kun 1950-luvun herrapiirien kohukaunotar Tabe Slior alkoi julkaista muistelmasarjaansa ”Miehet ja minä” maaliskuun 1961 Jallu-lehdessä, poliisi sai määräyksen takavarikoida jo myyntiin pääsyt lehti. Se tietysti epäonnistui ja nosti valtavan hälyn. Seuraavan numeron kohdalla meneteltiin viisaammin. Kaksi suojelupoliisin nuorta etsivää käskettiin päällikön huoneeseen, missä heille annettiin tuhti tukku käteistä – harvinainen näky niukkuuteen tottuneessa poliisivirastossa – ja määräys mennä heti Tampereelle Uuteen Kivipainoon ostamaan vaivihkaa Tabe Sliorin muistelmien seuraavan osan oikovedokset. Etsivät tekivät työtä käskettyä. Etsivät palasivat Helsinkiin mukanaan vedokset, jotka toimitettiin Kekkoselle. Sama menettely toistui aina ennen Jallun uutta numeroa.

Lähdeaineisto:
Matti Simola: Ratakatu 12 ISBN 978-951-0-35243-4
Pekka Visuri Suomi kylmässä sodassa ISBN-10 951-1-20925-6

lauantai 19. syyskuuta 2009

Suomi kylmässä sodassa


















Vuoden 1948 alkupuoliskolla oli tehty Suomen asemaa kylmän sodan Euroopassa selkiyttäneitä ratkaisuja, ennen kaikkea yya-sopimus mutta myös kommunistien valtapyrkimysten torjuminen presidentin päättäväisillä toimilla. Ulkomaalaisilta havainnoitsijoilta tilanteen hahmottamiseen kului silti oma aikansa. Lännessä epäiltiin yhä, että Suomi oli matkalla itäblokin kansandemokratiaksi, ja toisaalta Neuvostoliitossa eläteltiin vielä toiveita kommunistien pääsystä valtaan.

Pohjolan sotilaspoliittinen tilanne selkiintyi keväällä 1949 Naton perustamisen myötä. Suomen kannalta tärkeää oli Ruotsin pysyminen liittoutumattomana, vaikka epävarmuutta aiheutti edelleen ruotsalaisten laaja salainen sotilasyhteistyö Yhdysvaltojen ja Englannin kanssa. Ruotsissa pelättiin Neuvostoliiton hyökkäystä eikä luotettu Suomen haluun tai kykyyn toimia suojakilpenä itää vastaan. Uudessa Nato-maassa Norjassa tunnettiin tarvetta osoittaa uskollisuutta läntisille suojelijoille, mikä osaltaan johti varaukselliseen suhtautumiseen Suomeen. Stalinin kuoleman jälkeen vuodesta 1953 jännitys kuitenkin lieveni ja paransi Suomen mahdollisuuksia osallistua pohjoismaiseen yhteistyöhön.

Sisäpoliittista epävakautta pitivät aluksi yllä kommunistien aikaansaamat lakot. Sosiaalidemokraatit asettuivat vastustamaan niitä ja onnistuivat säilyttämään otteensa ammattiliitoista. Presidentti Paasikivi ylläpiti järjestystä paljolti sosiaalidemokraattien avulla huolimatta Neuvostoliiton voimakkaista protesteista. Toisaalta työnantajat pyrkivät rauhoittamaan tilannetta salaisella yhteistyöllä oikeistososiaalidemokraattien kanssa.

Presidentinvaalissa 1950 Paasikivi varmisti kautensa jatkon ja valitsi uudeksi pääministeriksi Urho Kekkosen. Tärkeimmäksi tehtäväksi kohosi talouden vakauttaminen, mihin liittyivät olennaisena osana pitkäaikaiset sopimukset idänkaupasta ja toisaalta länsikaupan vähittäinen vapauttaminen säännöstelystä. Samaa tarkoitusta palveli noina vuosina myös maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien hallitusyhteistyö, jonka turvin rauhoitettiin työmarkkinoita ja aloitettiin sosiaalipoliittisia ohjelmia.

Hallitukset vaihtuivat ja vaaleja pidettiin lyhyin väliajoin, vaikka poliittiset voimasuhteet eivät juuri muuttuneet. Urho Kekkonen toimi muutaman vuoden kuluessa pääministerinä viidessä hallituksessa ja kerran ulkoministerinä. Hänet nähtiin yhä selvemmin Paasikiven seuraajana, ja puhuttiin ”Kekkosen kuningastiestä”, jonka poliittiset vastustajat pyrkivät kaikin keinoin katkaisemaan.

Poliittisen tilanteen vakiintuminen ulottui myös puolustuspolitiikkaan. Puolustusvoimien uudelleenjärjestelyjä oli valmisteltu komiteatyönä monen vuoden ajan vuodesta 1945 lähtien vastaamaan muuttuneita sotilaspoliittisen tilanteen vaatimuksia. Asevelvollisuuslain säätäminen vuonna 1950 ja puolustusvoimien rauhanajan organisaation vakiinnuttaminen kahta vuotta myöhemmin eivät tuottaneet merkittäviä muutoksia jo itsenäisyyden alusta käytössä olleisiin maanpuolustuksen periaatteisiin.

Taloutta elvytettiin suurilla rakennushankkeilla ja luotiin maatalouden tukijärjestelmä. Toisaalta ulkomaankauppa riippui suhdanteista. Korean sodan aiheuttama noususuhdanne tuotti tuloja vientiin suuntautuneelle puunjalostusteollisuudelle mutta samalla nosti tuontihintoja. Tästä seurasi yhteiskuntaan jännitteitä ja kohta suhdanteen heiketessä myös sodanjälkeisen kauden pahin työttömyys, joka myötävaikutti äärivasemmiston vahvistumiseen.

Paasikiven presidenttikauden lopulla kansainvälisessä politiikassa elettiin lyhytaikaisen ”suojasään” aikaa. Neuvostoliitto pyrki luomaan keskelle Eurooppaa puolueettomien maiden vyöhykkeen. Vuonna 1955 Neuvostoliitolle tuli edulliseksi luopua Porkkalan tukikohdasta. Siten Neuvostoliitto paransi suhteita Suomeen ja koko Pohjolaan sekä kohensi Kekkosen mahdollisuuksia päästä Paasikiven jälkeen presidentiksi.

Paluu ”normaaliaikaan” vuonna 1952

Vuotta 1952 voidaan pitää symbolisesti tärkeänä Suomen valtion ja yhteiskunnan paluulle ”normaaliaikaan”. Silloin vapauduttiin viimeisistä näkyvistä sodan ajan velvoitteista, kun sotakorvaukset päättyivät, ja koettiin eräitä näyttäviä tapahtumia, ennen kaikkea Helsingin olympialaiset, jotka antoivat uskoa asettumiseen lopultakin rauhan kauteen. Silti jällenrakennus jatkui, eikä ulkomaankaupan säännöstelystä voitu vielä luopua. Lisäksi Porkkalan tukikohtaa Helsingin kupeessa miehittivät venäläiset, ja sodanhenkinen tilinpäätös suomalaisilta oli vielä tekemättä.

Kansallisen itsetunnon nousu tuli esille jo Suomen Marsalkka Mannerheimin hautajaisten yhteydessä talvella 1951. Marsalkan muistelmien ilmestyminen 1951-1952 herätti keskustelua koetuista sodista ja Mannerheimin historiallisesta merkityksestä.

Helsingin olympialaiset kesällä 1952 olivat urheilusaavutuksiltaan maailman tietoisuuteen nousseen kansa näyte organisaatiokyvystä ja halukkuudesta edistää kansainvälistä rauhanomaista yhteistyötä. Suomi oli ollut varsin sulkeutunut maa, joten olympiakisojen merkitystä avautumiselle voi tuskin yliarvioida. Olympialaisten järjestäminen oli antanut aihetta ryhtyä myös moniin rakennushankkeisiin, joilla helpotettiin matkustamista ulkomaille ja ulkomaalaisten tuloa Suomeen.

Sotakorvausten päättyminen syyskuussa 1952 oli ennen kaikkea henkisesti tärkeä tapahtuma, sillä niiden taloudellinen rasitus kansantaloudelle oli jo ehtinyt vähentyä. Sotakorvaustoimituksiin luotu kaupallinen ja teollinen organisaatio palveli hyvin myös vapautuvaa ulkomaankauppaa. Sotakorvaukset koettiin jälleenrakentamiseen liittyneeksi toiminnaksi ja kaikkiaan rasitteeksi kansantaloudelle, mutta niistä selviäminen nähtiin suomalaisen tuotannon tehokkuuden osoituksena.

Lähes kaikki kulutustavarat vapautuivat säännöstelystä vuoden 1952 kuluessa, joskin suomalaisille tärkeän kahvin osittainen säännöstely jatkui vielä vuoden verran. Hintojen ja palkkojen säännöstelyä korvattiin vähitellen sopimusjärjestelyillä, mutta ulkomaankauppa jäi edelleen valuuttapulan vuoksi tiukan säännöstelyn alaiseksi.

Talouden elpyminen

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina suomalaisten tuotteiden kysyntä ulkomailla oli vilkasta ja hintasuhde tuontitavaroihin verrattuna edullinen. Viennistä vuosina 1945-1952 lähes 90 prosenttia oli metsäteollisuuden tuotteita. Tuonnista oli raaka-aineiden osuus 60-70 prosenttia ja kulutustavaroiden vain 10-15 prosenttia. Tuollaisen suhteen ylläpitämiseen vaadittiin ankaraa säännöstelyä.

Tuotanto elpyi nopeasti, sillä sotaa edeltänyt taso ylitettiin jo vuonna 1947. Teollisuustuotanto kasvoi voimakkaiden investointien vuoksi yli 13 prosenttia vuodessa ja rakenne painottui entistä enemmän metalliteollisuuteen. Maataloudessa sotaa edeltänyt taso saavutettiin vasta 1950-luvulla, mutta pian jouduttiinkin tekemisiin ylituotannon ongelmien kanssa.

Lähinnä sotakorvaustoimitusten tehostamiseksi valtion entiset sotatarviketehtaat yhdistettiin vuonna 1946 Valtion metallitehtaat-yhtymäksi (myöhemmin Valmet). Siitä kahden vuoden kuluttua perustettiin lannoitteita valmistamaan Typpi Oy ja nestemäisten polttoaineiden valmistusta ja markkinointia varten Neste Oy. Valtio rakennutti useita voimalaitoksia.

Asutuspolitiikka oli keskittynyt paljolti maaseudulle, joten myös rakentaminen painottui aluksi maatiloille ja haja-asutusalueiden talonrakennukseen. Vuodesta 1949 edullisilla aravalainoilla alettiin tukea erityisesti kaupunkien asuntorakentamista, joten myös tiukasta asunto- ja vuokrasäännöstelystä päästiin vähitellen eroon.

Yleisesti talouden säännöstelystä irtauduttiin vuosien 1949-1957 aikana. Alkuvaiheessa lähes kaiken kattaneesta säännöstelystä huolimatta hintojen ja palkkojen tasapainoa oli vaikea ylläpitää. Siitä seurasi erityisesti vuonna 1949 vaikeita lakkoja ja sisäpoliittista levottomuutta. Korean sodan vuonna 1950 tuottama noususuhdanne paransi vientiteollisuuden edellytyksiä mutta aiheutti nousun vuoksi toisille aloille vaikeuksia.

Vuonna 1953 lama kohtasi kansantaloutta, jolloin myös valtiontalous joutui erittäin tiukalle. Ulkomaankaupan säännöstelyä oli jatkettava ja osittain kiristettävä. Laajapohjaiset sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton yhteistyöhallitukset onnistuivat kuitenkin pitämään talouden tasapainossa 1950-luvun alkupuoliskolla. Toisaalta maatalousväestön ja teollisuusväestön välille kertyi ansiotason eroista aiheutuneita jännitteitä, jotka purkautuivat vuonna 1956 yleislakoksi.

Kauppapolitiikassa Suomi pyrki pysymään yleisen eurooppalaisen kehityksen tahdissa, vaikka olikin jättäytynyt 1947 Marshall-avun ulkopuolelle. Kauppapolitiikka politisoitui muutenkin kylmän sodan kiristymisen myötä. Itäblokin maiden talousyhteisö SEV perustettiin vuonna 1949. Suomi järjesti suhteensa talousblokkeihin erillisillä sopimuksilla. YK:n alaiseen tullienalennussopimukseen (GATT) suomi liittyi vuonna 1950, mutta säännöstelyn vuoksi sillä ei ollut vielä suurta vaikutusta.

Turvallisuuspoliittisesti tärkeäksi osoittautui hanke oman jalostamokapasiteetin rakentamiseksi. Valtionyhtiö Neste paransi Suomen polttoainehuollon kriisinkestävyyttä merkittävästi jo 1950-luvulla. Nesteen suunnitelma öljynjalostamon rakentamiseksi tuli julkisuuteen vuonna 1954 ja aiheutti erityisesti Yhdysvalloissa ja Englannissa kiivasta polemiikkia siitä, miten hanke voitaisiin estää. Yhdysvallat lähetti marraskuussa 1954 Suomen hallitukselle nootin, jossa tiukin sanoin viitattiin jalostamoprojektin haitallisiin vaikutuksiin maiden välisille suhteille. Sitä seurasi Englannista samansisältöinen nootti. Taustalla oli sekä poliittiset että kaupalliset intressit. Länsivaltojen hallitukset epäilivät Suomen jalostamohankkeen tuottavan sitoutumisen itäöljyyn kaikkine poliittisine seurannaisvaikutuksineen. Toisaalta suuret läntiset öljy-yhtiöt Esso, Gulf ja Shell pelkäsivät menettävänsä markkinat Suomessa valtiolliselle Nesteelle, joka käyttäisi edullista itäöljyä. Suomessa tiedettiin, että länsivallat olivat öljyasioissa valmiit myös voimatoimiin, sillä Lähi-Idässä oli juuri pelattu kovaa peliä Iranin öljyvarojen pitämiseksi lännen valvonnassa.

Nesteen jalostamohanke eteni paljolti kauppa- ja teollisuusministeriön ylijohtajan Uolevi Raaden ideoimana. Hän teki venäläisten kanssa sopimuksia ja sai itäviennin kasvusta kiinnostuneen teollisuuden tuen. Vuoden 1954 lopulla eduskunta hyväksyi Nesteen monipuolisen kehittämisen itsenäiseksi öljynjalostajaksi, ja Uolevi Raade valittiin pääjohtajana toteuttamaan mittavaa ohjelmaa. Ensimmäinen jalostamo rakennettiin Naantaliin, missä oli jo valmiina sodan aikana rakennettuja öljyvarastoja. Poliittinen kompromissi saatiin aikaan, kun amerikkalaiset kytkettiin jalostamon rakentamiseen ja raakaöljy saatiin lähinnä Neuvostoliitosta.

Lähdeaineisto:
Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa ISBN-10:951-1-20925-6
Markku Kuisma Kylmä sota, kuuma öljy

perjantai 18. syyskuuta 2009

Tässä sitä ollaan


















Pekka Peitsi on kirjoittanut lokakuussa 1944 kirjan ”Tässä sitä ollaan”. Pekka Peitsi on Urho Kekkosen nimimerkki. Kekkonen kirjoittaa Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista näin:

” Sen jälkeen kun sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä on päättynyt, on edessämme ulkopolitiikkamme sopeuttaminen uusiin olosuhteisiin. Tärkeintä on tällöin suhteittemme järjestäminen Neuvostoliittoon. Kun otamme huomioon asemamme ankaraan rauhaan päättyneen pitkäaikaisen sodan uuvuttamana sekä toiselta puolen Neuvostoliiton aseman voitollisesti päättyneen, vaikkakin raskaan sodan jälkeen, täytyy meidän olla selvillä, että Suomen valtiollinen vapaus on varjeltavissa ainoastaan edellyttäen, että me onnistumme luomaan terveen ja kestävän pohjan Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tämä on mahdollista, jos Venäjä kunnioittaa Suomen valtiollista itsenäisyyttä ja riippumattomuutta. Mutta sen lisäksi on edellytyksenä, että me omasta puolestamme ennakkoluulottomasti ja rehellisesti tunnustamme eräät sodan luomat tosiasiat. Vasta sen jälkeen voimme löytää yhteisen pohjan pysyväiseen rauhan ja keskinäiseen luottamukseen perustuvan yhteistyön aikaansaamiseksi. On syytä heti kärkeen korostaa sitä, että se rauha, johon meidän tulee puolestamme pyrkiä, ei saa olla sodan jatkamista toisin keinoin, kuten Cllemenceau on rauhan määritellyt, vaan meidän tulee pyrkiä todella vilpittömästi taka-ajatuksista vapaaseen rauhantilaan Neuvostoliiton kanssa. Se vaatii asiallisia myönnytyksiä, se vaatii poliittista joustavuutta, mutta ennen kaikkea se vaatii uuden henkisen atmosfäärin luomista, kun on kysymys poliittisista, taloudellisista ja sivistyksellisistä suhteistamme Neuvostoliittoon.

Meidän on tunnustettava, että olemme hävinneet sodan. Jos tarkastelemme viime vuosien politiikkaamme yksinomaan sen lopputuloksen perusteella, johon se on johtanut, se on tunnustettava erehdykseksi.

Toiseksi on tunnustettava, että meidän tulevaisuuttamme suunniteltaessa on lähdettävä siitä, että Neuvostoliitossa voimassaoleva valtio- ja yhteiskuntajärjestys on luonteeltaan pysyväistä. Meidän kannanottoomme ei saa vaikuttaa se, että arvattavastikin tulee maailmassa jatkuvasti esiintymään ääniä,. jotka ennustavat neuvostojärjestelmän luhistumista. Sellaisiin uskominen ja sellaisten käsitysten levittäminen täällä häiritsevät vakavasti Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita, sillä epäsuopea proganda toisen maan omaksumaa valtiojärjestelmää vastaan on aina omiaan luomaan epäluulon ilmapiirin. Ja jos meidän tulevalla politiikallamme on yksikin selvä päämäärä, on se oleva sen epäluulon hälventäminen, mitä Venäjällä on tunnettu Suomea kohtaan. Se on politiikkamme viisasten kivi ja maamme edun vuoksi se on löydettävä realistisesti ajattelevan kansan itsekurin ja todellisuustajun avulla.

Kolmanneksi on tunnustettava, että Neuvostoliitto on tämän maailmansodan jälkeen Euroopan sotilaallisesti ja poliittisesti johtava suurvalta. Se asema, minkä Saksa sodan alla ja varsinkin sodan kahden ensimmäisen vuoden aikana saavutti Euroopassa, on sodan loppuvaiheissa siirtynyt suurelta osalta Venäjälle. Nimenomaan näin on käynyt Itä-Euroopassa. Suomi kuuluu historiallisesti Länsi-Eurooppaan. Maantieteellisen asemansa perusteella se on idän ja lännen välillä, lähinnä kuuluen Skandinaviaan. Mutta Venäjän intressi päästä Itämerelle aiheuttaa sen, että Suomi, sen vuoksi että hallitsee Suomenlahden pohjoisrannikkoa, kuuluu myös voimakkaan Venäjän luonnolliseen intressipiiriin. Me voimme kaiken tämän kieltää silloin, kun Venäjä on heikko eikä pysty toteuttamaan etujaan, mutta silloin kun meidän on pakko ottaa politiikassamme huomioon voimakkaan Venäjän olemassaolo, ei meillä ole mahdollisuutta kieltää tätä tosiasiaa. Neuvostoliitto on Suomen naapuri ja jää siksi. Meillä ei ole mahdollisuuksia muuttaa sijaintiamme, meidän täytyy asua, tahdoimme taikka emme, Neuvostoliiton rajanaapurina. Kun pieni kansa ja suuri kansa elävät rajakkain, on tietenkin pienen kansan etujen mukaista, että naapurisuhteet ovat hyvät.
Neljänneksi meidän tulee tunnustaa, tuleva maailmanjärjestys, jonka tarkoituksena on rauhan turvaaminen. Se määrää meidän asemamme ja suhteemme Venäjään. Jos me haluamme ottaa siitä meille määrätyn paikan itsenäisten valtakuntien joukossa, merkitsee se läheistä yhteistyötä ei vain johtavan suurvaltaryhmän vaan nimenomaan juuri Venäjän kanssa.

Tulevan rauhan tehtävänä on vakiinnuttaa rauha ja luoda pysyväinen järjestys valtioiden välisiin suhteisiin, Sen tehtävänä on edelleen taloudellisesti tehokkaan yhteiselämän syntymistä valtioiden kesken. Rauha, jonka joudumme tekemään Neuvostoliiton kanssa, tulee olemaan ankara, kovempi kuin maamme voi kestää, arvelee moni. Me saamme luovuttaa osan isänmaastamme, Karjalan, joka on erottamattomana osana on aina kuulunut Suomeen. Tämän kauniin maakunnan menetys iskee valtioruumiisemme haavan, jota on ajankaan vaikea parantaa. Kuitenkin on meidän suomalaisten, myös keskuuteemme siirtyneiden karjalaisten, tätä onnettomuutta surressamme pidettävä mielessä, että maan itsenäisyys on sittenkin tärkein asia. Kun on kysymys aluemenetyksistämme, meidän on luovuttava revanssiajatuksesta. Kostoon valmistautuminen, menetetyn takaisin voittaminen, on ollut useimpien sotien syynä. Meillä ei ole varaa uuteen sotaan Venäjää vastaan, sillä se tietäisi itsenäisyytemme tuhoa.

Sama, ja vielä suuremmalla syyllä, koskee myös Itä-Karjalaa. Kun suomenheimoisten karjalaisten maamme itärajaan rajoittuvan maa-alueiden liittäminen Suomeen kohosi vuosien 1917 ja 1918 aikana poliittiseksi kysymykseksi, oli sen takana maailmassa jo silloin yleisesti tunnustettu kansallisuuksien itsemääräämisperiaate. Sen jälkeen kun reaaliset mahdollisuudet Itä-Karjalan liittämiseksi Suomeen Tarton rauhansopimuksen jälkeen olivat rauenneet, on Itä-Karjalan kysymyksellä Suomessa ollut ainoastaan kansallisromanttinen merkitys ensi sijassa oppikoulu- ja ylioppilasnuorison keskuudessa.

Lopuksi on tarpeellista muutamalla sanalla kajota skandinaaviseen yhteistyöhön. Kun palautamme mieliimme Suomen ulkopolitiikan kehityksen maailmansotien välillä, niin lienee pidettävä todennäköisenä, että tällä kertaa emme voi pysähtyä sille puolueettomuuden linjalle, jota pyrimme kulkemaan 1930-luvulla suhteissamme Venäjään. Tavalla tai toisella joudumme läheisempään poliittiseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa kuin mitä puolueettomuus tietäisi. Mitkä tämän yhteistyön rajat ja muodot ovat, sitä emme tällä hetkellä näe, mutta meidän on turhaa kuvitella, että voimme sitä välttää, eikä meidän oman etumme vuoksi sitä ole pyrittäväkään välttämään.
Meillä on ollut aina voimakasta pyrkimystä saada aikaan mitä läheisin poliittinen, taloudellinen ja sivistyksellinen yhteistyö Ruotsin ja toisten Skandinavian valtioiden kanssa. Sodan aikana ovat suhteemme erityisesti Norjaan kylmentyneet. Kaikesta tästä huolimatta olettaisimme, että Skandinavian maissa tunnetaan jatkuvasti vilpitöntä halua poliittiseenkin yhteistyöhön Suomen kanssa. Olisi mitä toivottavinta, että Suomen pohjoismainen suuntaus voitaisiin sopeuttaa siihen poliittiseen yhteistyöhön, jonka Suomi solmii rauhan tultua Neuvostoliiton kanssa.

Kun suoritamme Suomen ja Neuvostoliiton välisten tulevien suhteiden tarkastelua, emme voi jättää huomioon ottamatta eräitä sisäpolitiikkaan vaikuttavia seikkoja. Luottamuksen syntyminen on kaksipuolinen toimi. Ei riitä, että toinen osapuoli rehellisesti pyrkii aikaansaamaan hyvät suhteet, välttämätöntä on, että sen vilpittömyyteen luotetaan vastapuolen taholla.
Suomen tulevan ulkopolitiikan edesvastuullisena tehtävänä onkin kansan mielipiteen muokkaaminen, jotta suomalaiset voisivat antaa varauksettoman kannatuksensa hyvän naapuruuden politiikalle Neuvostoliittoa kohtaan.

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Presidenttiehdokkaan ulkopolitiikka


















Kekkosen viidennen hallituksen aikana Suomen ulkopolitiikassa tapahtui enemmän kuin kertaakaan Pariisin rauhan ja YYA-sopimuksen solmimisen jälkeen. Suomi liittyi Pohjoismaiden Neuvoston ja YK:n jäseneksi. Porkkalan sotilastukikohta palautettiin. Elettiin Stalinin kuolemaa seurannutta suojasäävaihetta.

Sekä maalaisliitolle että sen presidenttiehdokkaalle oli merkitystä sillä, että tässä vaiheessa maalaisliittolaisella oli niin näkyvä rooli. Vaikka Paasikivi piti loppuun saakka ohjat käsissään, Kekkosen merkitys hänen lähimpänä avustajanaan kasvoi. Ulkoministerinä oli Johannes Virolainen, ensimmäinen muu maalaisliittolainen kuin Kekkonen. Maalaisliiton puolue-elimet saivat runsaasti informaatiota. Ulkopolitiikka liitettiin keskeiseksi osaksi järjestökoulutusta, eikä se unohtunut julkilausumista. 1950-luvun puolivälissä alkoi ulkopoliittisesta koulutuksesta olla kannatuksenkin kannalta enemmän hyötyä kuin haittaa.

Kekkosen hallituksen ulkopolitiikka oli presidentin linjoilla pysyttelevää pääministerin ulkopolitiikkaa. Kekkonen johti käytännössä myös ulkoministeriötä ja pääsi näin asemaan, jota sosiaalidemokraatit eivät olleet hänelle hallitusneuvottelussa antaneet. Virolainen myöntää muistelmissaan kokemattomuutensa, ja hän jäikin nololla tavalla syrjään eräissä vaiheissa.

Neuvostoliitto jätti Suomelle 13.11.1954 nootin, jossa se kutsui Suomea yleiseurooppalaiseen turvallisuuskonferenssiin. Nootissa viitattiin Saksan varustautumiseen, mikä sai YYA-sopimuksen sanamuodot muistavat varuilleen. Paasikivi ja häntä myötäillen Kekkonenkin varautuivat vastaamaan myöntävästi, mutta Virolainen yhdessä Skogin ja Simosen kanssa harasi vastaan ja sai kantansa läpi. Paasikivi valmisteli kohteliaasti torjuvan vastauksen yhdessä Kekkosen ja Virolaisen kanssa. Vastaus osoittautui onnistuneeksi. Neuvostoliitto suhtautui siihen myönteisesti, ja kun osallistuminen oli sidottu kaikkien Euroopan maiden osallistumiseen. Suomi jäi pois ja Neuvostoliitto piti konferenssin satelliittiensa kanssa.

Paljon puhutti myös Neuvostoliiton kauppaministerin Anastas Mikojanin vierailu Suomeen marras-joulukuun vaihteessa 1954. Virallisena aiheena oli Neuvostoliiton tilaaman jäänsärkijän vesillelasku. Vierailu tulkittiin ulkomailla yritykseksi painostaa suomalaiset Moskovan konferenssiin. Arkoihin poliittisiin kysymyksiin ei kuitenkaan puututtu. Kekkosen kannalta merkityksellistä oli Mikojanin antama tunnustus. Kekkonen oli Paasikiven ystävyyspolitiikan uskollinen ja johdonmukainen jatkaja, minkä pani merkille niin Paasikivi kuin vastustajatkin.

Suomen jäsenyys Pohjoismaiden Neuvostossakin ratkesi lopulta helposti, vaikka virallinen Suomi osoitti aluksi suurta pidättyvyyttä. PN:n istunnon lähestyessä tammikuussa 1955 virisi keskustelu Suomen jäsenyydestä, jonka puolesta puhui näyttävästi Fagerholm. Epäluuloinen neuvostolehdistö kytki asian Länis-Saksan varustautumiseen, minkä vuoksi Kekkosen hallitus kieltäytyi osallistumasta.
Elokuun alussa 1955 Kekkonen kirjoitti Paasikivelle Vilkunan keskustelleen jonkun neuvostokontaktin kanssa, joka oli toivonut positiivista ehdotusta jäsenyyskysymyksen ratkaisemiseksi siten, että olisi jonkinlainen takuu siltä varalta, ettei jäsenyyttä käytettäisi Neuvostoliiton etuja vastaan. Kekkonen ehdotti Paasikivelle, että hallitus ryhtyisi tutkimaan, millaisia ehtoja Suomi voisi vaatia Pohjoismaiden Neuvostolta. Paasikivi torjui ajatuksen, sillä hän oli huolissaan YYA-sopimuksen jatkamisesta ja halusi sisällyttää sen Karjalan rajojen muuttamiseen, Porkkalan alueen palauttamiseen ja Suomen puolustusvoimia koskevien rajoitusten poistamiseen tai lieventämiseen. Niin tärkeä Pohjoismaiden Neuvosto ei ollut, että se olisi otettu samassa yhteydessä esille.
Kekkonen kuitenkin otti sen esille Moskovassa, ja sopu löytyi vaivatta. Eduskunta hyväksyi 28.10.1955 yksimielisesti hallituksen esityksen. Yhdistyneisiin Kansakuntiin Suomi hyväksyttiin nippuratkaisun osana 14.12.1955.

Presidenttiehdokas Moskovassa

Kekkonen soitti Paasikivelle 16.8.1954 ja kertoi Lebedevin käyneen luonaan mukanaan Neuvostoliiton valtiopäämiehen, marsalkka Voroshilovin kutsu Paasikivelle vierailla Moskovassa 15.9.1955. Kekkonen tiesi myös suuren uutisen, jonka Lebedev seuraavan päivänä kertoi Paasikivelle: ”Neuvostoliitto voisi luopua oikeuksistaan Porkkalassa.”
Asia pidettiin kuukauden päivät vain Paasikiven ja Kekkosen tiedossa. Hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa siitä kerrottiin 6.9.1955. Tuolloin Paasikivi ilmoitti suunnittelemansa seurueen: Kekkonen, Skog, Svento, ulkoministeriön kansliapäällikkö Seppälä sekä lääkäri. Leskisen pyyntö seurueen suurentamiseksi torjuttiin; Lebedev olikin Paasikivelle arvellut, ettei Moskovaan tarvittaisi muita kuin presidentti ja Kekkonen.
Mitä asioita käsiteltäisiin, jäi aivan hämäräksi. Ulkoministeri Virolaisellekaan ei annettu minkäänlaista valaistusta, eikä hän siten voinut informoida tyytymätöntä eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa. Vasta 15.9. lentokentällä Moskovan lentoa odoteltaessa, Kekkonen kertoi Virolaiselle yksityiskohtaisesti Porkkalan palautuksesta ja muusta. mitä Moskovassa tapahtuisi. Ulkoministeri joutui laajan irvailun kohteeksi. Epäilemättä happamat amerikkalaiset saivat perusteita luonnehdinnalleen Virolaisesta ”kunnon miehenä, mutta yksinkertaisena” ja täydellisesti Kekkosen ohjattavana olevana, kuten koko puolueensa.

Oli ilmeistä, että venäläiset halusivat varata pääministeri-presidenttiehdokas Kekkoselle keskeisen roolin valtiovierailun ja Porkkalan palauttamisen yhteydessä. Häntä informoitiin ensiksi ja hänen matkustamistaan presidentin mukana pidettiin välttämättömänä. Kekkonen sai Paasikiveltä luvan puhua Moskovassa myös Karjalasta. Paasikiven ja Kekkosen vastaanotto oli tasokas ja ystävällinen. Porkkalan luovutus julistettiin; YYA-sopimusta jatkettiin 20 vuodella sellaisenaan. Kekkonen otti Karjalan kysymyksen esille epävirallisessa keskustelussa pääministeri Bulganinin kanssa ja saikin tältä lupauksen, että kommunikeassa mainittiin suomalaisten ottaneen esille Karjalan kysymyksen. Maininta oli lyhyt ja pyöreä. Pohjoismaiden Neuvoston jäsenyyden Kekkonen otti esille Hrutsehivin kanssa oma-aloitteisesti ja menestyksekkäästi. Vierailu kaikkineen oli Kekkoselle menestys. PN:n osalta hän oli onnistunut saavuttamaan sellaista, mitä ei ollut osattu ennakoida. Hän oli myös solminut kontakteja, jotka myöhemmin osoittautuivat arvokkaiksi. Julkisuutta oli runsaasti.

Venäjän valinta

Presidentinvaaleista vastasi Lebedev, mutta myös KGB:n residentiksi saapuneella Viktor Vladimirovilla oli sanansa sanottavana. Viimeisen sanan sanoi Kreml. Helmikuussa 1955 neuvostolähetystön arvio oli, että Paasikivi ei jatkaisi. YYA-sopimuksen vuosipäivänä 6.4. Paasikivi sai Leninin kunniamerkin.
Kesällä 1955 Kekkosen asiat eivät olleet hyvin. Paasikivi oli Kremlin ykkösehdokas ja hän itse oli vasta toinen. Neuvostoliitto vieroksui häntä paitsi valinnan epävarmuuden johdosta myös siksi, että hän oli puhunut liian innokkaasti puolueettomuudesta. Moskovan matkalla presidenttiehdokkaita Paasikiveä ja Kekkosta juhlittiin yhdessä ja Porkkalan palautus toi kunniaa kummallekin.
Syksyllä 1955 Kekkonen etsi vielä läpimurtoa Karjalan asiassa, sekä KGB:n että virallisen diplomaattilinjan kautta. Vastakaikua ei ollut.

Pääministeri Kekkosen viimeinen syksy

Kiristyvä presidenttikilpailu kärjisti väistämättä hallituksen ennestään jännittyneitä suhteita. Kekkonen joutui huomaamaan, ettei Skogin kanssa tehdyt sopimukset pitäneet SDP:n eduskuntaryhmässä, jota hallitsivat Leskisen kannattajat. Maalaisliitonkin eduskuntaryhmä tiukensi otettaan. Se asetti 22.9.1955 toimikunnan (Kleemola, Palovesi, Simonen, Rönkkö, Tiitu, Jaakkola ja Erkkilä), jotka yhteistyössä hallitusryhmän ja maataloustuottajien kanssa suunnittelisi toimia maatalouden hyväksi. Lisäksi ryhmä esitti valtioneuvostolle tiukkasävyisen kirjelmän, jossa toivottiin toimia kadon korvaamiseksi sekä maataloudessa ja muilla aloilla työskentelevän väestön ansiotason epäsuhteen korvaamiseksi. Keinoina esitettiin maidon hinnan korottamista, verorasituksen alentamista sekä halpakorkoisia luottoja. Maalaisliittolaiset ministerit velvoitettiin saattamaan asiat nopeasti tyydyttävään ratkaisuun.
SDP ryhtyi kaatamaan maataloustukipäätöstä eduskunnassa. Perustuslakivaliokunta ehdotti 13.10.1955 äänin 10-7 päätöksen kumoamista. Maalaisliiton eduskuntaryhmä pohti hallituskriisiä: Kalliokoski totesi, että ”olisi narrin peliä olla hallituksessa”, ellei maataloustulopäätös pitäisi. Hallituksen pyynnöstä maataloustukipäätös poistettiin eduskunnan päiväjärjestyksestä 25.10.1955. Hallitus teki uuden päätöksen asiassa. Tämä toinenkin päätös kaadettiin perustuslakivaliokunnassa, vaikka se oli tehty yhteisymmärryksessä Skogin kanssa. Pääministeri tulkitsi tapahtuman presidenttikilvan kiristymisenä ja Leskisen aseman vahvistumisena SDP:n sisällä.

Törmäyskurssille

Poliittista tahtoa hillitä etujärjestöjen yhteentörmäystä ei presidentinvaalin paineessa ollut. Valtalaki kaatui, ja hallitusvalta menetti lakiin perustuvan mahdollisuutensa säädellä järjestöjen voimankäyttöä.
Maalaisliitto oli vakuuttunut, että viljelijäväestön ansiotaso oli jäänyt kohtuuttomasti jälkeen muista. Eduskunnassa maatalouskysymys tuli esille 2.12.1955, jolloin Kleemola ehdotti päätöstä pöydälle, kunnes vuotuinen valtalaki tuli ratkaistavaksi. Kekkonen sai Skogin suostumaan lykkäykseen. Valitsijamiesvaalit alkoivat olla kiireimmillään. Puolueet keskittyivät niihin. Etujärjestöt jätettiin törmäyskurssille.

Lähdeaineisto: Kari Hokkanen: Maalaisliitto-Keskustan historia 4 ISBN 951-1-18339-7

maanantai 14. syyskuuta 2009

Porkkalan sotilastiedustelu




Reino Armas Kettunen






Välirauhansopimuksen ehtojen turvin Liittoutuneiden Valvontakomission neuvostojohto pystyi Suomessa toteuttamaan täydellisen tiedustelun ja vieläpä täysin laillisesti. Suomen ulkoisen turvallisuuden takaajaa, puolustusvoimia, neuvostotiedustelu pystyi lukemaan kuin avointa kirjaa. Laaja-alaisten oikeuksiensa turvin Valvontakomission neuvostoliittolaiset edustajat tarkastivat kaikki suurimmat ja tärkeimmät Suomen puolustusvoimien esikunnat, joukko-osastot, laitokset ja asevarastot. Valvontakomission neuvostojohto hankki yksityiskohtaiset tiedot Suomen talouselämästä, vesi- ja rautateistä, postilaitoksesta, kuntarakenteesta ja poliittisista valtasuhteista kunnissa, poliisivoimissa jne. Suuret valvonta- ja tarkastusoikeudet eivät kuitenkaan riittäneet neuvostotiedustelulle. Kiinnijääneiden suomalaisten vakoilijoiden kuulustelut osoittivat, että vuosina 1944-47 Valvontakomission neuvostoliittolaiset edustajat harjoittivat häikäilemättömästi diplomaattisen asemansa turvin erittäin ahkeraa vakoilua ja suomalaisten värväämistä vakoilijoiksi.

Majvikin kartanossa kuunneltiin yötä päivää

Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan loppuminen syksyllä 1944 ei sammuttanut Neuvostoliiton tiedusteluorganisaatioiden tiedonjanoa, päinvastoin. Porkkalan yhteen hienoimpaan kartanoon, Majvikin kartanoon venäläiset perustivat tutka- ja radioaseman käsittävän suuren, Suomeen kohdistuvan tiedustelu- ja vakoilukeskuksen. Majvikin kartano oli erittäin sopiva radiotiedusteluun, koska kartano sijaitsee yhdellä alueen korkeimmista paikoista. Venäläiset kuuntelivat yötä päivää kaikkia suomalaisten viranomaisten radioviestejä: Suomen poliisi-, raja- ja merenkulkulaitoksen sekä puolustusvoimien radioliikennettä. Majvikin kartanon radiotiedustelussa palveli 1950-luvun alussa 28 henkilöä: 24 kersanttia ja neljä upseeria. Suomen turvallisuusviranomaisten radioliikennettä kuunneltiin taukoamatta, vuorokauden kaikkina aikoina kolmessa vuorossa.

Vakoiluverkkoa ryhdytään punomaan

Neuvostoliitto ryhtyi heti rauhan tultua syksyllä 1944 rakentamaan Suomen itärajalle ja sisämaahan laajaa vakoiluverkostoa, johon värvättiin tarmokkaasti asiamiehiksi Suomen kansalaisia – etupäässä miehiä, mutta myös naisia laidasta laitaan: sodankäyneitä upseereita ja aliupseereita, rajajääkäreitä, valtion siviilivirkamiehiä, pappeja, lehtimiehiä, yksityisyrittäjiä, työläisiä ja maanviljelijöitä.
Valvontakomission lähdön jälkeen tuli Neuvostoliiton tiedusteluviranomaisten saada jatkuvasti tuoreita operatiivisia tietoja esimerkiksi Suomen puolustusvalmiudesta, uusista aseista ja keksinnöistä, sotaharjoituksista, itärajan valvonnasta, teollisuuslaitosten kapasiteeteista, liikenneyhteyksistä, lentokentistä, rautateiden solmukohdista, satamista, kansalaisten ja eri ammattiryhmien mielialoista.

Suomalaiset vakoilijat Porkkalan tiellä

Kesäkuussa 1944 alkoi kaavilaisen maatalon pojan Reino Armas Kettusen pitkä ja toimelias ura Neuvostoliiton vakoilijana. Kesällä 1936 puuttuivat viranomaiset Kettusen elämään ensimmäisen kerran. Tuolloin 19-vuotias Kettunen riitaantui talkootansseissa humalassa erään ryyppykaverinsa kanssa ja puukotti tätä lopulta kuolettavasti. Kettunen tuomittiin hovioikeudessa kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Keväällä 1942 Kettunen siirrettiin Helsingin keskusvankilasta suorittamaan asepalvelusta. Neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen aikana 1944 Kettunen palveli Seesjärvellä tykistössä. Vetäytymisvaiheen aikana Kettunen päätti vaihtaa puoltaa ja jättäytyä sotavangiksi. Muutamaa päivää ennen juhannusaattoa Kettunen ylitti Seesjärven lautalla ja rantautui neuvostojoukkojen puolella. Seurasi pidätys ja tie vei Sorokan , Kantalahden ja Belomorskin vankileireille. Kettunen suostui vakoojaksi. Kettunen kävi Sorokassa tiiviin poliittisen koulutusjakson. Hänestä tulisi Suomeen palattuaan ”yhdysmies”, vakoilurenkaan tärkein lenkki, jonka tuli ryhtyä välittömästi Suomeen palattuaan värväämään tiedottajia eli ala-asiamiehiä strategisesti tärkeistä ammattiryhmistä. Kettusen tuli värvätä veturinkuljettajia, jotka kuulivat ja näkivät työsään paljon asioita ympäri Suomea sekä asemamiehiä ja junailijoita, koulujen ja varsinkin korkeakoulujen opettajia. Kettunen palautettiin suomalaisten vankien mukana Suomeen.

Tammikuun lopulla 1945 Kettunen tapasi Helsingissä hotelli Careliassa neuvostoliittolaisen Valvontakomission everstin, jolle Kettunen lausui peitenimen ”Julkas”. Nimen kuultuaan eversti tiesi Kettusen omaksi miehekseen ja määräsi tämän tulemaan kahden kuukauden kuluttua takaisin, tällä kertaa Messuhallin kulmaan. Kettusen tuli tutustua huolellisesti kotikaupunkiinsa Jyväskylään. Hän sai tiedustelumiehiltä 4000 markkaa rahaa ja hänen käskettiin saapua parin viikon kuluttua uudelleen Helsinkiin, tällä kertaa Töölönlahden Eläintarhan puoleiseen päähän. Reino Armas Kettunen oli saanut ensimmäisen vakoilutehtävänsä.

Seuraavalla kerralla Kettuselle annettiin valokuva ja Kettusen käskettiin ottaa yhteyttä kuvassa olleeseen mieheen, Laukaassa asuvaan Paavo Iisakinpoika Koukkaan. Samalla neuvostoliittolaiset ilmoittivat, että Koukka oli Neuvostoliiton mies eli neuvostotiedustelun värväämä ja kouluttama vakoilija. Tästä alkaen Kettunen oli kokopäiväinen Neuvostoliiton asiamies. Vuosina 1945-53 hän ehti rakentaa Jyväskylän alueelle suuren ja monille tasoille ulottuvan vakoilurenkaan, johon kuului puolustusvoimien henkilökuntaa sekä tehtaissa palvelevia työläisiä ja toimihenkilöitä. Kettunen ehti johtaa tehosta vakoilurengastaan yli kahdeksan vuotta.

Kettunen oli vakoilurenkaan yhdysmies. Hän keskittyi johtamiseen ja värväämiseen. Kettunen kävi Porkkalan tukikohdassa ja käytti radiota välittäessään tietoja Neuvostoliiton tiedustelupalvelun viestikeskukseen. Vakoilutietoja Kettuselle antoivat hänen vakoilurenkaansa ala-asiamiehet: aputyömies Paavo Iisakinpoika Koukka, jonka peitenimi oli Mauri, metallijyrsijä Toivo Toivonen ”Räiskä”, rouva Irma Hellin Paatola ”Liekki”, kapteeni Martti Kalervo Salo ”Panu” ja kersantti Lahja Olavi Naukkarinen ”Mola”.

Neuvostovakoilun helmi: kapteeni Martti Kalervo Salo

Neuvostoliiton tiedustelupalvelun antamien ohjeiden mukaisesti värväsi Reino Kettunen kapteeni Martti Kalervo Salon alias ”Panun” vakoilijaksi kevättalvella 1947. Jäätyään kiinni lokakuun 26. päivänä 1953 kapteeni Salo tunnisti syyllisyytensä törkeään maanpetokseen. Heti ensimmäisessä kuulustelussa Salo murtui täysin. Salon toimittamien asiakirjojen suuri määrä ihmetytti jopa neuvostotiedustelua, joka luonnollisesti tervehti mitä suurimmalla ilolla vakoilijansa ahkeruutta. Kapteeni Salo osoittautui Neuvostoliiton ulkomaantiedustelulle todelliseksi helmeksi. Hän oli nuhteeton ja sodan käynyt palkittu upseeri. Yli kuuden vuoden ajan kapteeni Salo antoi neuvostotiedustelulle kaiken vähänkin kiinnostavan materiaalin minkä käsiinsä sai. Salo tiesi tarkalleen millaisista dokumenteista Neuvostoliiton tiedustelu oli erittäin kiinnostunut.

Kovat tuomiot

Helmikuun 10. päivänä 1954 Helsingin hovioikeus langetti kovat tuomiot. Niistä valitettiin, ja korkein oikeus antoi päätöksen vielä saman vuoden hutikuussa. Tuomitut ja heidän tuomionsa olivat seuraavat:
Reino Armas Kettunen: 7 vuotta kuritushuonetta
Martti Kalevi Salo: 7 vuotta kuritushuonetta
Toivo Toivonen: 4 vuotta kuritushuonetta
Paavo Iisakinpoika Koukka: 4 vuotta 6 kuukautta kuritushuonetta
Lahja Olavi Naukkarinen: 3 vuotta kuritushuonetta
Irma Hellin Paatola: 1 vuotta kuritushuonetta, mutta ehdollisena 5 vuoden koetusajalla.

Kaikki tuomittiin menettämään kanslaisluottamuksensa useiden vuosien ajaksi rangaistuksen sovittamisen jälkeenkin. He myös menettivät valtiolle neuvostotiedustelun maksamat vakoilupalkkiot: Kettunen 800 000 mk, Salo 1 000 000 mk, Koukka 500 000 mk, Toivonen 250 000 mk, Naukkarinen 150 000 mk ja Paatola 100 000 mk.

Lähdeainesto: Jari Leskinen – Pekka Silvast : Suljettu aika ISBN 951-0-25128-3

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Vuosi 1954 – Tuntematon sotilas














Tammikuu
9.1. Viethminhin suurhyökkäys alkoi Indokiinan Keski-Laosin vuoristoseudulla.
17.1. Miss Suomeksi valittiin Yvonne de Bruyn, ihannetytöksi Raili Kallioinen, elokuvatytöksi Leni Katajakoski ja kansikuvatytöksi Liisi Hokkanen.
21.1. USA:n ensimmäisen ydinsukellusveneen vesillelasku
30.1. Neuvostoliitosta ilmoitettiin, että uusi pakkasennätys -73,4 C on mitattu Olmenkonissa Siperaissa.

Helmikuu
1.2. Molotov hylkäsi Edenin tarjoaman Saksan yhdistämisehdotuksen.
5.2. Eduskunta hyväksyi äänin 91-63 sos.dem. eduskuntaryhmän ehdotuksen perusteltuun päiväjärjestykseen siirtymisestä. Kekkosen hallitus sai näin epäluottamuslauseen.
6.2. Suomi ottaa 10 miljoonan dollarin lainan Neuvostoliitolta.
9.2. Neuvostoliitto palautti 62 luvattomasti rajan ylittänyttä Suomen kansalaista.
15.2. Eduskunnan puhemies antoi nuhteet ja varoituksen kansanedustaja Tuure Junnilalle (kok), Niilo Kosolalle (kok) sekä Lauri Soilalle (ml) siitä, että nämä olivat 11.2.-12.2.1954 välisen yön täysistunnossa kiilanneet tulitikulla äänestysnappulansa näyttämään jatkuvasti jaa- tai ei-ääntä.
21.2. Falunin MM-kisoissa 14.2. Matti Pietikäinen ja Veikko Heinonen saivat kaksoisvoiton erikoismäenlaskussa ja 20.2. Suomi voitti viestinhiihdon. Veikko Hakulinen voitti 15 km:n hiihdon ja oli toinen 30 km:n ja 50 km:n hiihdossa. Naisten 10 km:n hiihdossa Siiri Rantanen oli toinen ja Mirja Hietamies kolmas.

Maaliskuu
1.3. Kahvin säännöstely loppuu
7.3. Pekka Kuvaja voitti ensimmäisenä ulkomaalaisena kuulun Vaasa-hiihdon.
8.3. Ennenaikaiset eduskuntavaalit päättyvät. äänestysprosentti oli 79,2 %. SDP sai 54 paikkaa, maalaisliitto 53 paikkaa, SKDL 43 paikkaa, kokoomus 24 paikkaa, Suomen kansanpuolue 13 paikkaa, ruotsalainen kansanpuolue 13 paikkaa. Alueeltamme tuli valituksi Eeli Erkkilä, Kusti Eskola, Yrjö Hautala, Kauno Kleemola, Kerttu Saalasti
12.3. Suomen sotatila Saksan kanssa päättyi
13.3. Dien Bien Phun taistelu alkaa Vietnamin pohjoisosassa

Huhtikuu
1.4. Uuden eduskunnan ensimmäinen täysistunto, entiset puhemiehet Fagerholm, Kalliokoski ja Kujala valittiin uudelleen.
5.4. Norjassa kruununprinsessa Märtha kuoli.
6.4. Tohtori Kekkonen sai hallituksen muodostamistehtävän.
13.4. Tohtori Kekkonen epäonnistui hallituksen muodostamistehtävässä sosiaalidemokraattien kieltäytyessä tulemaan hänen hallitukseensa.
19.4. Veikko Karvonen voitti Bostonin maratonin.
20.4. Suomi-neidoksi valittiin 17-vuotias helsinkiläinen teinityttö Lenita Airisto.
22.4. Puhemies Fagerholm sai hallituksen muodostamistehtävän.
22.4. Suomi liittyy YK:n alaiseen Euroopan talouskomissioon (ECE)
28.4. Puhemies Fagerholm luopui hallituksen muodostamistehtävästä.

Toukokuu
5.5. Paasikivi nimittää Ralf Törngrenin hallituksen. Uudessa hallituksessa oli maalaisliitolla ja sosiaalidemokraateilla kummallakin kuusi ministeriä ja ruotsalaisilla yksi. Pääministeri Ralf Törngren, ulkoministeri Urho Kekkonen, oikeusministeri Y.W. Puhakka, sisäministeri Väinö Leskinen, puolustusministeri Emil Skog, opetusministeri Johannes Virolainen, maatalousministeri Viljami Kalliokoski, 2.maatalousministeri Hannes Tiainen, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Martti Miettunen, 2. kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Aku Sumu, kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo, sosiaaliministeri Tyyne Leivo-Larsson, 2. sosiaaliministeri Vieno Simonen.
6.5. Roger Bannister juoksi haamumailin Oxfordissa saaden tuloksekseen 3.59,4.
7.5. Dien Bien Phuta puolustaneet ranskalaiset antautuivat.
11.5. Eduskunta hyväksyi äänin 140-40 eduskunnan vaalikauden pidentämiseen neljään vuoteen.

Kesäkuu
30.6. Auringonpimennys.

Heinäkuu
6.7. Kansanedustaja Kustaa Eskola valittiin Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten puheenjohtajaksi.
17.7. Moskovassa solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välinen vv 1956-1960 välinen kauppasopimus.
21.7. Indokiinan aselepo allekirjoitetaan. Ranska vetäytyy Pohjois-Vietnamista.

Elokuu
5.8. Suomen ja Neuvostoliiton diplomaattisuhteet korotetaan suurlähettilästasolle.
7.8. Kambodsassa sotatoimet lakkasivat.
25-29.8. Bernin EM-kisat. Voitto Hellsten oli 400 metrin juoksussa toinen ajalla 47,0. 400 m:n aidoissa Osvald Mildt oli kolmas ajalla 51,5. Maratonjuoksun voitti Veikko Karvonen ja Erkki Puolakka oli neljäs. 3000 metrin estejuoksussa Olavi Rinteenpää oli toinen ja Pentti Karvonen neljäs. Pituudessa Ville Porrassalmi oli viides tuloksella 736. Keihäänheitossa Soini Nikkinen oli kolmas tuloksella 73,38. 10-ottelussa Torbjörn Lassenius oli toinen tuloksella 6 424.

Syyskuu
18.9. Paasikivi suostuu vastaanottamaan Leninin kunniamerkin.
22.9. Ydinaseet ensimmäistä kertaa mukana NATO:n sotaharjoituksissa.

Lokakuu
1.10. Aero Oy ulotti lentoreittinsä Lontooseen.
1.10. Albert Edelfeltin 100-vuotisnäyttelyn avajaiset Ateneumissa.
12.10. Suomi-Ruotsi maaottelu päättyi Suomen voittoon numeroin 207-202.
14.10. Hallitus jätti eronpyynnön tasavallan presidentille.
20.10. Paasikivi nimittää Kekkosen V hallituksen. Pääministeri Urho Kekkonen, ulkoministeri Johannes Virolainen, oikeusministeri Weio Henriksson, sisäministeri Väinö Leskinen, puolustusministeri Emil Skog, valtiovarainministeri Penna Tervo, 2. valtionvarainministeri Veikko Vennamo, opetusministeri Kerttu Saalasti, maatalousministeri Viljami Kalliokoski, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Martti Miettunen, 2. kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Hannes Tiainen, kauppa- ja teollisuusministeri Aarre Simonen, sosiaaliministeri Onni Peltonen ja 2. sosiaaliministeri Tyyne Leivo-Larsson.
23.10. NATO hyväksyy Saksan liittotasavallan jäsenekseen.

Marraskuu
1.11. Algerian sota alkaa.
13.11. Neuvostoliitto kutsuu Suomen Euroopan turvallisuuskokoukseen Moskovaan.
19.11. Suomi vastaa Neuvostoliiton kokouskutsuun.
29.11. Euroopan turvallisuuskokous alkaa Moskovassa

Joulukuu
9.12. Maalaisliitto valitsee Kekkosen presidenttiehdokkaakseen
19.12. Toini Havun arvostelu Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta käynnisti kirjasodan. Toisten mielestä teos loukkasi kansallisia tunteita, toiset ylistivät sen totuudenmukaisuutta. Romaani muuttui elokuvaksi nopeasti, sillä Edvin Laineen ohjaama Tunteman sotilas sai ensi-iltansa jo jouluna 1955. Elokuvan saama musertava suosio hiljensi kirjan herättämän vastustuksen. Linnan jermut siirtyivät suomalaisten henkilötyyppien galleriaan: purnaaja-Lehto, kommunisti-Lahtinen, perusupseeri-Koskela, sankari-Rokka, filuuri-Rahikainen, jokamies-Hietanen.
24.12. Moskovasta ilmoitettiin, että neljä Berijan apulaista oli teloitettu ja muuta tuomittu vankeuteen rikoksista valtiota vastaan.

Yle arkisto 1954
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=h&g=&n=1954&k=&m=&z=1

Väinö Linna
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=h&n=V%E4in%F6+Linna

Väinö Linna – Tuntematon sotilas
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=23&t=187

Koskesta voimaa
http://www.uta.fi/koskivoimaa/vuodet/1954/1954c.htm

Rakennusvuosi 1954
http://www.korttelit.fi/vuosi.php/1954

SDP Vihanti
http://www.sdpvihanti.fi/10

Kenkä- nahkateollisuus
http://www.pyynikinlinna.fi/museo/nayttelyt/erikois/kenkajanahka2.php

Turvallisuuskonferenssi

Yya-sopimuksen alkulauseeseen kirjoitettu ajatus Suomen pyrkimyksestä pysytellä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella joutui ensimmäisen kerran koetukselle marraskuussa 1954, Silloin Neuvostoliitto kutsui kaikki Euroopan valtiot ja USA:n Moskovassa 29.11.1954 alkavaan konferenssiin, jossa oli tarkoitus käsitellä Euroopan turvallisuusjärjestelmän kehittämistä. Aloite oli vastaveto NATO:n uuteen kehitysvaiheeseen, joka oli hyvää vauhtia johtamassa siihen, että Saksan liittotasavalta oli selvästi itsenäinen valtio, ja NATO valmistautui ottamaan sen jäsenekseen. Suomelle konferenssikutsun ongelmat olivat kokonaan toista laatua. Alun perin oli selvää, että Länsi-Euroopan maat ja USA eivät lähtisi Moskovan kokoukseen, joten Suomen osallistuminen olisi vahvistanut sellaista käsitystä, että Suomi kuului idän leiriin. Neuvostoliitto taas olisi voinut tulkita pois jäämisen epäystävälliseksi eleeksi ja merkiksi siitä, että Suomi hakeutui entistä lähemmäksi länttä. Nyt jouduttiin ensimmäistä kertaa tutkimaan, miten puolueettomuuspolitiikka pitäisi käytännössä rakentaa. Paasikiven kannaksi muotoutui ehdollinen vastaus. Suomi lähtee mukaan konferenssiin sillä ehdolla, että mukana on muitakin kuin vain Neuvostoliiton satelliittimaita. Näistä eväistä ulkoministeriö laati vastausluonnoksen. Tekstiä hiottiin sana sanalta, mutta sisältö pysyi entisellään. Presidentti vahvisti tekstin 18.11.1954, ja se jätettiin Neuvostoliiton apulaisulkoministeri Andrei Gromykolle.

Porkkala

Suurpolitiikan suojasää näkyi Neuvostoliiton aseistariisunta-aloitteissa. Moskova vaati, että vieraalla maaperällä olevat sotilastukikohdat tulisi poistaa. Geneven huippukokouksen kynnyksellä Neuvostoliitto sovelsi uutta oppia käytäntöön ja luovutti Kiinalle Port Arthurin. Parin viikon kuluttua Lebedevillä oli uudet ohjeet ja presidentti Voroshilovin kirje Paasikivelle. Lähettiläs järjesti audienssin poikkeuksellisen salaperäisesti Kekkosen – eikä ulkoministeriön virkakoneiston – kautta. Asiana oli kutsu Moskovaan, mutta sitä mielenkiintoisempi oli neuvostoliittolaisten ilmoitus neuvottelujen aiheesta: he aikoivat luovuttaa Porkkalan Suomelle ja halusivat selvittää yya-sopimuksen jatkamista. Porkkalan luovutusta koskeva sopimus allekirjoitettiin Moskovassa 19.9.1955.

YYA-sopimuksen jatko

Yya-sopimuksen jatkon kytkeminen Porkkalan luovutukseen oli hyvin johdonmukaista paitsi Neuvostoliiton myös Suomen kannalta. Pohjimmaltaan vasta Porkkalan palautus poisti viimeisen sodasta aiheutuneen välittömän rasitteen, joka liittyi Suomen alueeseen sekä poliittiseen ja psykologiseen ilmapiiriin. Maan itsenäisyys oli muodollisesti täydellinen vasta sen jälkeen, kun koko valtion alue oli sen omassa hallinnassa.

Kilpalaulanta Karjalasta

Syksyllä 1954 Karjalan Liito toimitti ulkoministeriölle kirjelmän, jossa esitettiin itärajan tarkistamista, koska ”on osoittautunut, että luovutettu Karjala on Neuvostoliitolle tarpeeton alue”. Ulkoministeri Johannes Virolainen ja pääministeri Urho Kekkonen eivät kertoneet kirjelmästä presidentille, sillä he osasivat jo ulkoa sen saarnan, jonka he olisivat saaneet vastaukseksi.
Sosiaalidemokraattien ja pääministeri Kekkosen välille syntyi yllättävä kilpalaulantatilanne syyskuussa 1955, kun Paasikiven valtuuskunta valmistautui lähtemään Moskovaan Porkkalan palautussopimusta ja yya-sopimuksen jatkoa varten. Aktiivisimmin esiintyi sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Emil Skog, joka vaati valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman Karjalan palauttamisesta.

Karjalan kysymys Moskovassa

Porkkalan luovutus oli Moskovan neuvotteluiden tärkein asia. Kun se oli ratkaistu, Paasikivi antoi SDP:n ja maalaisliiton kilpaileville johtomiehille tehtäväksi tunnustella Karjalan kysymystä, mutta epävirallisesti. Skog otti asian esille pääministeri Nikolai Bulganinin ja puolustusministeri G.K. Zukovin kanssa. Keskustelu näyttää jääneen varsin lyhyeksi.
Myös Kekkonen puhui Bulganinin kanssa. Kekkonen oli sitkeämpi kuin Skog. Kekkonen ehdotti, että neuvotteluista laadittavaan julkilausumaan otettaisiin maininta, että Karjalasta on puhuttu. Kekkosen luonnoksen mukainen lausuma tulikin yhteiseen lausumaan, mutta se oli niin pyöreä, että ilman erillistä selitystä kukaan ei huomannut sen tarkoittavan Karjalaa: ”Suomalaiset ja neuvostoliittolaiset neuvottelijat asettivat perusteellisen ja avomielisen käsittelyn alaiseksi kaikki suomalais-neuvostoliittolaisia suhteita koskevat kysymykset ja esitettiin tällöin moelmpien osapuolten näkökannat”.

Suomi ryhtyy toimiin liittyäkseen länsi-integraatioon

Yhdysvaltain ulkoministeriöstä todettiin vuoden 1954 alussa Suomen lähettiläälle, että jos Suomi olisi valmis liittymään Euroopan maksuliittoon, Yhdysvallat voisi tukea Suomea sen puitteissa. Samalla alleviivattiin sitä, että Suomella ei ollut ilman tiukasti säännellyn ulkomaankauppajärjestelmänsää muuttamista edellytyksiä liittyä siihen, niin kuin ei OEEC-järjestöönkään. Suomen olisi sopeutettava ulkomaankauppansa OEEC:ssa kehittyneiden perusteiden mukaisiksi.
Törngrenin hallitus ryhtyi valmistelemaan asiaa salaisesti. Kyseessä oli Paasikiven ja Kekkosen politiikka, jota Suomen vientiteollisuus tuki täysin rinnoin. Suomessa ei tiedetty miten Neuvostoliitto reagoisi Suomen pyrkimyksiin. Suunnitteluneuvostoon kutsuttiin puheenjohtajaksi Teuvo Aura ja varapuheenjohtajiksi Penna Tervo ja Johannes Virolainen. Vuoden 1954 aikana talousneuvosto kokoontui 23 kertaa.

Linnan Tuntematon

Linnan romaani nosti esiin kymmenen vuotta patoutuneen sodan tunnot, ja nyt murtautuivat esiin rivimiesten kokemukset ja sodan todellisuus. Pelko, nälkä ja väsymys olivat Linnan sodan tunnusmerkkejä, mutta hänen sodassaan rasituksiin liittyy miesten huumori, omapäiset otteet ja purnaavat kannanotot isojen ja pienempien herrojen toimiin.
Linnan kritiikki suuntautuu sodanaikaisen armeijan henkeen ja johtamistapaan. Armeijan muodollisen kurin ja tärkeilevän arvovallan tilalle tulevat vänrikki Koskelan sanat: ”Asialliset hommat suoritetaan, mutta muuten nollan kuin Ellun kanat.” Koskelan matalaprofiilista johtamistapaa ovat kirjailija itse monet muut alkaneet pitää suomalaisen demokratian tunnuslauseena. Taistelu Tuntemattoman sotilaan totuudenmukaisuudesta jatkui raivokkaana vuoden 1955 puolella. Kenraali Väinö Vainio laski romaanin 224 kirosanaa. Kriitikkojen äänet hukkuivat yleisönosastojen mielipiteiden vyöryyn. Kaiken kaikkiaan Tuntematon sotilas selvisi kirkkaasti kirjasodasta, jonka se oli sytyttänyt.

Lähdeaineisto:
Valitut Palat Itsenäinen Suomi
Mitä-Missä-Milloin 1955
Mitä-Missä-Milloin 1956
Suomi 75 vuotta – Itsenäisen Suomen historia, osa 3
Tasavallan vuodet 1917-1987
Jukka Seppinen Urho Kekkonen – Suomen johtaja