maanantai 20. heinäkuuta 2009

Elis Ask - Euroopan mestari




Kun pienikokoinen ja ujonnäköinen Elis Ask astui ensimmäisen kerran Helsingin Tarmon harjoitussalin ovesta, ei kenenkään huomio kiinnittynyt häneen. Tuostakin ovesta on vuosien vareella astunut niin monta pikkupoikaa, jotka muutaman harjoituskerran jälkeen ovat häipyneet kirjoittautumatta edes seuran jäseniksi. Tulokas osoittautui innokkaaksi harjoittelijaksi, ja vähitellen valmentaja Arvi Lehtevä alkoi seurata tarkemmin laspenkasvoisen pojan kehitystä ja antaa tälle neuvoja harjoittelun suhteen. Silloin nyrkkeilykärpänen puri Elis Askia lopullisesti eikä into vuosien varrella laimentunut. Hänestä tuli nopeasti kärpässajan tekijämies, sillä pienestä koosta huolimatta pojan lyönnit olivat lujia. Helsingin Tarmo oli siihen aikaan vahvin nyrkkeilyseuramme, harjoituskummpaneita riitti ja kilpailuja pantiin toimeen vaikka omin voimin.

Elis Ask aloitti kilpailemisen 1942 ja neljän amatöörivuotensa aikana hän suoritti 76 ottelua, joista hävisi kymmenkunta. Suomen mestaruuksia Elis Ask ehti voittaa yhden kärpäs- ja kaksi kääpiosarjassa. Lisäksi hän voitti TUL:n mestaruuden kääpiosarjassa 1945. Ensimmäisen maaottelunsa Ask suoritti Helsingissä 15.12.1943 voittaen kärpässarjassa ruotsalaisen Tage Perssonin pisteillä. Maaottelukoseksuts ulottui silloin vain Ruotsiin ja Tanskaan. Mikäli Elis Ask ja Yrjö Piitulainen olisivat jatkaneet amatööreinä, olisi Lontoon olympiakisoista 1948 tullut melko varmasti ainakin kaksi mitalia. Molemmat olivat kovia amatöörinyrkkeilijöitä ja kolmanneksi mitalimieheksi olisi saattanut nousta Oiva Purho.

Köyhälle nuorukaiselle raha oli ymmärrettävästi tarpeen, ja vaikka sitä kertyi amatöörikilpailuistakin sen verran ettei Elis Askin koskaan tarvinnut ryhtyä varsinaisiin töihin, hänen mielensä paloi ammattilaiseksi. Elis Ask kohtasi ensimmäisessä ammattialisottelussaan ranskalaisen mulatin Marcel Josien, Tapahtumapaikka oli Malmö ja päivämäärä 8.12.1946. Lehtiselostuksen mukaan suomalainen nyrkkeili kuin kokenut kehäkettu iskien vastustanjansa jo ottelun alussa kanveesiin. Tämä nousi sentään ja selvityi pistehäviöllä. Ilta merkitsi Askille menestsytä mutta oli muuten dramaattinen, sillä Oiva Purhon tyrmäämä ranskalainen Jacques Benet kuoli ottelun jälkeen sairaalassa.

Tammikuussa 1947 järjestettiin Helsingissä kilpailut, joiden vetonumerona oli Askin ensiesiintyminen ammattilaisena kotimaassaan. Ask kohtasi Ruotsissa asuvan italialaisen Guareino Donatellon, jonka suurin avu oli miltei rajaton iskunkestävyys, Hän seisoi kaikki erät pystyssä ja selvityi pistehäviöllä. Voitto ei merkinnyt Askillekaan mitään, mutta näkihän Messuhallin yleisö suosikkinsa.
Maaliskuussa Ask kohtasi ranskalaisen Honre Pratesin voittaen tämännkin pisteillä Göteborgissa. Pratesista tuli myöhemmin kärpässarjan MM-haastaja, mutta hän hävisi mestaruusottelussa Terry Allenille.

Kuukautta myöhemmin tapahtui ensiesiintyminen Tukholmassa. Ask voitti australialaisen Mickey Francisin. Ask aloitti vuoden 1948 kukistamalla ranskalaisen Theo Medinan. Medinan suonissa virtasi mustalaisverta. Hän oli kaksi vuotta aikaisemmin ottanut kääpiösarjan EM-tittelin entiseltä maailmanmestarilta Jackie Patersonilta tyrmäämällä tämän 4. erässä. Medina oli aloittanut vuoden kolmella tyrmäysvoitolla ja oli vahva ennakkkosuosikki noustessaan kehään Göteborgissa. Sillä kertaa ei Medinan kokemus kuitenkaan auttanut kuin pysymään kuusi erää pystyssä Askin nopeiden hyökkäysten ja tarkkkojen koukkulyöntien tulituksessaö. Ranskalainen ei voittanut erääkään. Se oli Elis Askin läpimurto kansainväliseen huippuluokkaan.

Koska EM-ottelua ei saatu järjestymään Edvin Ahlqvist ryhtyi puuhamaan Askille Amerikan matkaa. Ensimmäiseksi vastustajaksi valittiin Joey Longo-niminen veteraani. Hän oli italialaista syntyperää ja nyrkkeilyt vuodesta 1942 lähes 70 ottelua. Ask ja Longo ottelivat 22.3. Hartfordin Auditoriumissa ja suomalainen voitti tyrmäyksellä jo toisessa erässä.
Huhtikuun neljäntenä Ask nyrkkeili Baltimoressa, Vastaan asettui Puerto Ricosta kotoisin oleva mustapintainen Filberto Osario. Ask löi hänet 4. erässä, ja tieto otettiin vastaan kotimaassa jo melkoisella riemulla.

Suomalaisen vastustajien taso nousi sitten kerralla keskinkertaisista kehätyöläisistä höyhensarjan huippumiehiin. Elis Ask matkusti toukokuun alussa etelään ja kohtasi 10.5. St.Lousisissa kaupungin ylpeyden Charley Rileyn, joka oli todellinen musta pyörremyrsky. Charley Riley oli neekeri ja hänen otteluisssan oi alsuta lähtien täysi höyry päällä. Elis Ask kesti siihen aikaan mukana minkälaisessa vauhdissa tahansa, ja vaikka kamppailu käytiin Rileyn kotikehässä, suomalainen julistettiin 10 erän jälkeen voittajaksi.
Yhdeksän päivää myöhemmin Ask oli jälleen kehässä ja toisessa nurkassa odotteli maailman huippuihin jo edellisenä vuonna noussut kuubalainen Miguel Acevedo. Tätä ottelua Ask piti voitosta huolimatta uransa lujimpiin kuuluvana.

Toinen USA:n matka oli pelkkää vastoinkäymistä. Elis Askin haaveet menestyksellisestä urasta USA:ssa päättyivät perin kovakouraisella tavalla 29.6. Lujanyrkkinen Jackie Graves ilahdutti kotikaupunkinsa Minneapolisin yleisöä tyrmäämällä suomalaisen toisessa erässä. Graves iski suomalaisen puolikymmentä kertaa kanveesille. Tämä nousi joka kerta jatkamaan, kunnes kehätuomari lopulta totsein sen turhaksi.
Vaikka USA kohtelikin suomalaispoikaa kaltoin, hänellä oli vielä yllin kyllin tekemistä vanhalla mantereella. Eihän 24-vuotias nyrkkeilijä ole vielä vanha, ja nyt Ask ryhtyi tavoittelemaan Euroopan mestaruutta siirtyen samalla lopullisesti kevyeen sarjaan.

Tanskalainen Jörgen Johansen oli noussut uudeksi kevyensarjan tähdeksi Pohjolassa. Nyt Ask oli kunnossa ja otti pistevoiton tanskalaisesta. Tämä merkisti EM-haastajan asemaa. Titteli oli vuoden 1951 helmikuussa siirtynyt englantilaiselta Billy Thomsonilta ranskalaiselle Pierre Montanelle, joka oli tyrmännyt britin Manchesteerissa. Nyt suomalaisilla oli vihdoinkin mahdollisuus saada EM-kamppailu Helsinkiin. Niinpä päästiin lopulta sopimukseen ja ottelu Ask-Montane tapahtui messushallissa 17.8. Messuhalli oli tuona elokuun iltana loppuunmyyty ja radiokin tarjosi kuuntelijoilleen puolen tunnin lähetyksen, Sinä iltana Suomi sai ensimmäisen ammattinyrkkeilyn euroopanmestauurensa. Elis Ask lähti otteluun voitto mielessä ja otti jo alkuerissä ohjakset käsiinsä. Montane taisteli kyllä tittleistään ja tasoitti suomalaisen etumatkaan, mutta 12. erässä Askin terävä vasen koukku osui tarkasti ja mestari putosi lattiaan ehtimättä nousta ennen englantilaisen kehätuoamri Andrew Smythen kohtalokkaita numeooita. Rahallisesti Ask tosin jäi nuoellmaan näppejään, sillä Montanen parin vanhan miljoonan markan palkkio sekä muut kulut nielaisivat ottelun tulot melko tarkkaan.

Elis Askin ei kuitenkaan käynyt kovin onnellisesti. Kööpenhaminasta käsin vilkuteltiin suurta setelinippua, joka arvo silloiisssa markoissa oli yli kaksi miljoonaa. Sen saamiseksi piti kohdata Jörgen Johansen. Ask arveli selviytyvänsä tanskalaisesta yhtä hyvin kuin edelliselläkin kerralla ja hyväksyi tarjouksen. Ulkomaallaisen nyrkkeilijän menestyminen Kööpenhaminssa on aina osoittaunut epävarmaksi, ellei nyt aivan mahdottomaksi. 4.1.1952 Elis Ask oli jo entinen mestari. Ottelu KB-hallissa kesti täydet 15 erää, ja vaikka suomalainen iski Johansenin kerran lattiaankin, ranskalainen kehätuomari Vaisberg nosti haastajan kädenylös. Paikalla olleiden kertoman mukaan Vaisberg suoritti lisäksi pitkän laskun: Johansen oli kanveesilla kauemmin kuin 10 sekuntia. Kehätuomari on kuitenkin aina oikeassa, ja tähän oli niin Askin kuin muidenkin suomalaisten tyydyttävä.

Takasikujen lisäksi nousivat taloudelliset huolet varjostamaan entisen mestarin elämää. Hyvässä uskossa hankittu kenkätehdas meni konkurssiin ja ystävät häipyivät sitä mukaa kun rahat vähenivät. Ask nyrkkeili uransa viimeisen kamppailun 6.1.1955 häviten eteläafrikkalaiselle Alby Tissongille pisteillä.

Katso Yle arkisto
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=3&ag=19&t=40&a=731


Lähdeaineisto:
Ilmo Lounasheimo: Miljoonanyrkit
Huiipu-urheilun maailma 3 ISBN 951-0-08691-6

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Paasikiven ja Kekkosen tasavallassa













Mannerheimin hautajaiset

Vuosi 1951
Tammikuu
4.1. Kiinan ja Pohjois-Korean joukot valtasivat Soulin
6.1. Atlantin liiton yhteisten puolustusvoimien ylipäällikkö kenraali Eisenhower lähti kiertomatkalla Atlantin liiton maihin.
7.1. mainosvalot sammuivat Englannissa hiili- ja sähköpulan vuoksi
12.1.Eisenhower esitti kongressille selostuksen matkastaan Atlantin liiton maissa.
17.1. Paasikivi nimitti Kekkosen II:n hallituksen,
28.1. Sveitsistä saapui viesti Suomen Marsalkan kuolemasta.

Helmikuu
4.2. Mannerheimin hautajaiset
7.2. korpilakko Helsingin satamassa ja putkityöalalla alkoi.
19.2. Hertta Kuusinen nimitettiin SKDL:n yleissihteeriksi.
22.2. Paavo Lonkila voitti Holmenkollenin 18 km:n hiihdon.

Maaliskuu
12,3, YK:n joukot valtaavat Soulin
16.3. jäänsärkijälakko päättyi.
17.3. Edistyspuolue lopettaa toimintansa

Huhtikuu
2.4. kenraali Eisenhower ryhtyi virallisesti Atlantin liiton yhteisten puolustusvoimien ylipäälliköksi.
8.4. Neuvostoliitto nimittää V.Z. Lebedevin lähettilääksi Helsinkiin.
14.4. Ulkomaankauppaministeri Åke Gartz vaatii SDP:n puheenjohtajaa estämään Väinö Tannerin paluun eduskuntaan.
18.4. Ranska, Saksan Liittotasavalta, Italia ja Benelux-maat allekirjoittavat sopimuksen Euroopan hiili- ja teräsunionista.
21.4. Suomen Kansanpuolue aloittaa toimintansa

Toukokuu
2.5. Työmarkkinaosapuolet allekirjoittavat linnarauhan, joka lykkää palkankorotukset syksyyn.
4.5.apteekkialan lakko kiellettiin valtalain nojalla.
6.5.Lappeenrannan kakrkkitehdas paloi.
17.5. Markus-setä täytti 60 vuotta.

Kesäkuu
30.6. Merikosken vomalaitos vihittiin.

Heinäkuu
2.7. Eduskuntavaalit alkavat
5.7. Länsivallat toteavat sotatilan Saksan kanssa päättyneeksi.
19.7.Polttopuu vapautettiin hintasäännöstelystä. Suomi voitti ensimmäisen kerran 12 vuoteen Ruotsin yleisurheilumaaottelussa 23-24.7.1951 pistein 216-196.

Elokuu
15.8. Nuorisofestivaalin aiheuttamia mellakoita Berliinissä.
17.8.Elis Ask voitti Messuhallissa ammattinyrkkeilyn kevyen sarjan Euroopan mestaruuden.

Syyskuu
8.9. Japanin ja liittoutuneiden välinen rauhansopimus allekirjoitetaan
12.9.Kekkosen hallitus jätti eronpyyntönsä.
13.9.Kekkonen sai tehtäväkseen uuden hallituksen muodostamisen.
20.9. Paasikivi nimittää Kekkkosen III:n hallituksen.
24.9. Haminan seurahuone tuhoutui tulipalossa.

Lokakuu
4.10. Helsingissä otettin käyttöön ensimmäiset liikenneohjausvalot.
12.10.eduskunta hyväksyi Ahvenanmaan uuden itsehallintolain.
25.10. Korean aseleponeuvottelut alkavat Panmunjomissa.

Marraskuu
1.11. USA kokeilee taktisen käyttöön tarkoitettua ydinasetta.
4.11. Neuvostoliitto ilmoitti ettei se katso suopein silmin Turkin liittymistä Atlantin liittoon.

Joulukuu
20.12. Suomen ja Neuvostoliiton välinen rajakauppa alkaa


Kekkonen vakiinnuttaa asemansa

Uudenvuodenpuheessaan Suomen kansalle 1.1.1951 presidentti Paasikivi kiinnitti huomiota asioiden tärkeysjärjestykseen. Väheksymättä taloudellisia ja yhteiskunnallisia ongelmia, joista voidaan esittää eriäviä mielipiteitä, tuli iana muistaa suuret peruskysymykset. Niihin kuuluivat maan itsenäisyys, vapauteen perustuva demokraattinen ja parlamentaarinen valtiojärjesteys sekä lain ja oikeuden ylläpitäminen. Nämä kaikki olivat luovuttamattomia henkisiä arvoja, joita ilman elämä ei olisi elämisen arvoista.
Tammikuusta 1950 alkaen presidenttiä huolestuttivat Naton värväämät suomalaiset vakoojat, joita oli lähetetty itärajan yli tiedustelutehtäviin Neuvostoliittoon. Asianomaisia vanha herra luonnehti puolustuministeri Skogille "tosihulluiksi".

Suomen sisäpolitiikka oli vuosina 1950-56 levotonta. Siihen löi leimansa vaikeiden taloudellisten kysymysten hoito mutta myös armoton poliittinen valtataistelu sekä kamppailu seuraavien presidentinvaalien asetelmista. Koska presidentillä oli suuret valtaoikeudet, virka kiinnosti puolueita kovin paljon, ja siitä käyty kamppailu häiritsi pahasti Suomen asioiden tehokasta hoitoa. Tänä aikana ehti istua peräti seitsemän hallitusta, joista viiden pääministerinä ja yhden ulkoministerinä oli Urho Kekkonen.

Paasikivi valittiin vaikeuksitta uudelleen presidentiksi, ja pian hänestä tuli neuvostojohdon silmissä jälleen ihan mukiinmenevä valtiomies. SKDL ei päässyt kertaakaan hallitukseen Paasikiven toisella presidenttikaudella vaikka tointui vuosien 1951 ja 1954 vaaleissa jonkin verran tappioistaan. Kommunistit olivat täysin oikeassa otaksuessaan, että vanha herra vihasi heitä, minkä valtaosa kansakuntaa luki suureksi ansioksi Paasikivelle. SKDL:n pitäminen oppositiossa johtui kuitenkin myös talouspoliittisista erimielisyyksistä ja oli ajan mittaan eduksi liiton kannatukselle, kuten oppositioasema usein on.

Kekkosen ensimmäisen hallituksen elämä oli yhtä tuskien taivalta. Kekkonen totesikin, että "kaikkeen saatanaan sitä ihminen joutuu". Pääministeriyden ohella Kekkonen sai hallituksessa hoitaakseen myös sisäasiainimnisterin tehtävät. Suomen Moskovan suurlähettiläs Cay Sundström raportoi huhtikuun alussa 1950, että Kekkosen hallitus tulisi kokemaan saman kohtalon kuin sen edeltäjä. Hän ennakoi neuvostolehtien hyökkäyksiä. Vähemmistähallitus ei pystynyt toimimaan ohjelmansa mukaisesti ja joutui perumaan päätöksiään. Kekkonen ilmoitti pyrkivänsä hallituspohjan laajentamiseen. Hän esitti aluksi kaikkien puolueiden yhteishallitusta, mutta se kaatui pian SKDL:n ja kokoomuksen vastustukseen.

Alkoi sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton armoton kaupanhieronta. Siinä palkkakysymykset, elinkustannukset ja maataloustuotteiden hintasopimukset kietoutuivat tiukaksi umpisolmuksi. Lopulta maalaisliitto taipui palkkojen vapauttamiseen ja Kekkonen pystyi muodostamaan ensimmäisen punamultahallituksen.
SDP:llä ja Maalaisliitolla oli kummallakin 7 ministerinpaikkaa ja lisäksi mukana olivat edistyspuolue ja ruotsalainen kansanpuolue. Hallituksen pohja oli parlamentaariseti vahva - 129 edustajaa - mutta taloudellisesti heikko, sillä Korean korkeasuhdanteen jälkeinen lama raastoi kansantaloutta.

Kekkosen toinen hallitus kävi kiivaasti maataloustuottajan ja kaupunkilaiskuluttajan tulonjakotaistelua. Kesän eduskkuntavaalien tärkein vedenjakaja kulki kuitenkin SDP:n sisällä. Sosiaalidemokraattien käsi sitoi SAK ja Leskinen kannattajineen.
Toisen hallituksensa aikana Kekkonen piti tiiviimpää yhteyttä tasavallan presidenttiin kuin aiemmin. Kekkonen joutui paneutumaan entistä enemmän myös "suureen ulkopolitiikkaan".
Siinä missä kokoomus ja sen äänenkannattajat olivat happamia puolueen jäämisestä hallituskoalition ulkopulelle, kävi toinen oppositioryhmä SKDL-SKP avoimeen hyökkäykseen. Sille ministeriö oli lähinnä kokoomuslainen, tannerilaisten oikeistososiaalidemokraattien ja Maalaisliiton oikean siiven aikaansaannos, jonka taustalta löytyi "lännen" painostus. Mitä pitemmälle aika hallituksen muodostamisesta kului, sitä yksiselitteisemmin "ulkopuolisen imperialismin" väitettiin pyrkivän toimimaan ministeristön kautta Neuvostoliittoa ja suomalaista äärivasemmistoa vastaan.

Keväällä ulkoministeri Åke Gartz painosti SDP:n puheenjohtajaa Emil Skogia Tannerin syrjäyttämiseksi eduskuntavaaleissa. Hän sai jäätävän vastauksen. Skog sanoi, että jos Tannerin ehdokkuus estetään nyt ulkopoliittisin perustein, seuraavaksi voitasiiin estää kenen muun tahansa ehdokkuus. Tannerista tuli eduskuntavaalien tähti.
Pettymyksiä Kekkoselle aiheutti se, ettei Neuvostoliitossa vielä olevien suomalaisten palautusasia tuntunut etenevän lainkaan. Konkreettinen uhka näytti sisältyvän yllättäen tapahtuneeseen Neuvostoliiton lähettilään vaihdokseen. Tiedot V.Z. Lebedevistä tarjosivat pohjaa huoleustuneille spekulaatioille Lebedevin tulevasta roolista ja Neuvostoliiton tavoitteista.
Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppa aiheutti ongelmia. Kylmän sodan kärjistyminen johti siihen, etteis Suomi saanut ostaa raaka-aineita eikä tarvikkeita, joisa se olisi tarvinnut. Syksyyn mennessä tilanne mudostui niin vaikeaksi, että Kekkonen joutui kääntymään Lebedevin puoleen pyynnöllä, että Suomi saisi ostaa tarvitsemansa raaka-aineet ja materiaalit Neuvostoliitosta. Yllättäen neuvostohallitus suostuikin pyyntöön.

Heinäkuussa 1951 pidettiin säännönmukaiset eduskuntavaalit. Niihin tuli porvarilliselta puolelta mukaan uusi tuntematon tekijä. Vanha liberaalinen aatepuolue edistys oli maaliskuussa lopettanut toimintansa. Samalla kun tähän kehitykseen tyytymättömät edistyksen jäsenet perustivat oman järjestönsä Vapaamieleisten liiton. Liittoon siirtyi muutmia edistyksen näkyvimmistä poliitikoista, kuten Teuvo Aura ja Sakari Tuomioja. Heinäkuun 1951 vaaleissa uusi keskiluokan luokkataistelutunnjus veti kansanpuolueen tueksi joukon aikaisemmin kokoomusta äänestäneitä henkilöitä, sillä 5 edustajanpaikkaa siirtyi kokoomukselta uudelle puolueelle. Kokoomus sai 28, kansanpuolue paikkaa 10, äänistä kokoomus 14,6 %ja kansanpuolue 5,6 %. SKDL sai 43 paikkaa, sosiaalidemokraatit 53, Maalaisliitto 51 menettäen kaksi paikkaa ja RKP sai 15 paikkaa. Oulun vaalipiirissä Kekkonen sai 12 300 ääntä eli enemmän kuin kukaan maalaisliittolainen kansanedustaja milloinkaan aikaisemmin.

Äänestysvilkkaus oli tuntuvasti heikompi kuin 1948, vain 75 %. Äänestäjiä oli lähes 70 000 vähemmän kuin silloin, vaikka äänioikeutettuja oli 28 000 enemmän. Vaalien voittaja oli SKDL. Sen äänimäärä oli tosin vain 16 000 suurempi kuin edellisissä vaaleissa, mutta paikkaluku peräti 5. Nyt maksettiin Fagerholmin hallituksen, Kemin kapinan ja presidentinvaalien jälkilasku.
Vaalien jälkeen Kekkonen sai tehtäväkseen uuden hallituksen kokoamisen ja se onnistui taas punamultapohjalta. Näyttää siltä, että Suomen sisäpolitiikka oli löytänyt uomansa, vaikka sille uraa uurtanut maalaisliitto oli kärsinyt roiman tappion vaaleissa.

Tohtori Urho Kekkoselle Paasikiven toinen presidenttikausi oli vahvan poliittisen nousun aikaa. Maalaisliitto oli lähes aina hallituspuolueena , ja ruotsalaisilla oli yleensä ministerin paikka taikka kaksi, joskus myös edistyksellä tai 1951 perustetulla Suomen Kansanpuolueella, johon Kansallinen edistyspuolue oli liitetty. SDP osallistui neljään hallitukseen, mutta pääministerin paikkaa puolueelle ei suotu, mikä katkeroitti sen kannattajia suuresti.
Kekkonen sai aluksi kokoon vain Maalaisliiton ja pienten keskipuolueiden vähemmistöhallituksen, jolla oli suuria ongelmia edellisen hallituksen jäljiltä valtiontalouden hoidossa. Liioin lähtökohdat idänsuhteiden paranemiseen eivät olleet hyvät, olihan SKDL:kin hallituksesta ulkona. Pääministeri onnistui kuitenkin vakauttamaan suhteet Neuvostoliittoon, Kekkonen sai kauppaneuvottelu käyntiin ja matkusti itse allekirjoittamaan 13.6.1950 viisivuotisen kauppasopimuksen Moskovaan, jossa tapasi myös Stalinin. Pääministeri Kekkonen halusi lopullisesti murtaa kommunistien monopoilin yhteyksissä neuvostojohtoon.

Elintason parantaminen ja Suomen nostaminen taloudellisesti jaloilleen vaati vaikeiden talouspolitiikan ja valtiontalouden kysymysten sekä yhteiskunnan tulonjaon ongelmien ratkaisemista. Se saattoi onnistua vain enemmistöhallituksilla, joissa olisivat edustettuina sekä Maalaisliitto että sosiaalidemokraatit, maanviljelijäväestöä ja palkansaajia edustavat pääpuolueet, joiden takana olivat vahvat ammattijärjestöt MTK ja SAK. Kekkonen saikin vuoden 1951 alusta kesään 1953 istuneet kaksi hallitusta kootuksi punamultapohjalta, Vuoden 1951 eduskuntavaalit eivät tuoneet olennaista muutosta puolueiden voimasuhteisiin.

Kekkosen kolmas hallitus nimitettin 20.9.1951. se rakentui edeltäjänsä rungolle: peräti yhdeksän ministeriä jatkoi tehtävissään (Kekkonen, Sukselainen, Skog, Miettunen, Peltonen, Tervo, Lepistö, Kleemola ja Huunonen) ja kymmeneskin Törngren, vaihtoi vain salkkua. Ulkoministeriksi nimitettyä Tuomiojaa pidettin lähinnä ammattiministerinä. Enemmän kuin oppositio hallituksen työtä vaikeuttivat hallitusryhmien väliset erimielisyydet sekä ennen kaikkearyhmien sisäsiet ristiriidat ja jännitykset, joita keskeisten etujärjestöjen painostus vielä kärjisti.


Loistava Mannerheim

1.2.1951 Vapaussodan alkamisen vuosipäivänä Svetsistä tuli tieto Mannerheimin kuolemasta. Hänen hautajaisistaan 4.2. tuli rikkonaisen ajan keskellä valtava kansallinen surujuhla, jossa demokratian puolesta tistellut kansa ssattoi ensi kerran pitkään aikaan näyttää patrioottisia tunteitaan. Kuolinsanoman ensimmäisenä päivänä aloitettiin keräys marsalkan ratsastajapatsasta varten, joka saatettin 1960 pystyttää Mannerheimintien varrelle Helsinkiin, Mannerheimin Kaivopuistonn koti avattiin museona yleisölle jo marraskuussa 1951.
Mannerheimin hautajaiset olivat myyttisen suuruuden palvontaa, mutta myös kansallista terapiaa. Vanhaan marsalkkaan tiivistyi koko itsenäisen Suomen siihenastinen historia.
Punaiset voittanut valkoinen kenraali oli vain tavallinen sotasankari, joita historiassa on kokonainen leegio. Hänen suuruutensa oli siinä, että hän ei jäänyt paistattelemaan sotaisan voittonsa glooriassa.

Mannerheim johti sotien välisenä aikana puolustuspolittista valmistelua, mutta antoi nimensä kyltiksi myös sosiaalipolittiselle liennytykselle. Se oli Suomelle henkisesti yhtä tärkeää kuin hänen näyttävimmät sotilaalliset ja valtiollisetr urotyönsä.
Mannerheimistä tuli kansallissankari vasta talvisodassa. Mannerheim pelasti maan. Mannerheimia voidaan aina syyttää siitä, että hän ryhtyi sotilaalliseen yhtiestyöhön Hitlerin kanssa.

Mannerheimin aloite sotilaspoliittisesta sopimuksesta Neuvostoliiton kanssa oli koko myöhemmin Paasikiven-Kekkosen linjaksi sanotun suunnan avain.
Mannerheimin suunnaton maine perustuu kahteen sellaiseen sotaan, joita hän ei voittanut. Hän pystyi estämään sotilaallisen tappion ja varmistamaan maan valtiolllisen jatkuvuuden.
Äärivasemmisto leimasi hautajaiset neuvostovastaiseksi eleeksi, mikä proganda sai vastakaikua myös Moskovassa.

Neuvostoliittoon vilkuilevalla hallituksella oli omat ongelmansa. Lähinnä kysymykseksi tuli, osallistuisivatko ministerit ruumiinsiunaustilaisuuden jälkeen Hietaniemen hautausmaalle suuntautuvaan surusaattoon. Asiasta jouduttiin äänestämään, jolloin yhden äänen enemmistöllä päätettiin "ulkopoliittisen mielenosoituksen" välttämiseksi jättäytyä pois. Kaikesta huolimatta pääministeri Kekkonen ja ulkoministeri Gartz seurasivat jalan arkkua Hietaniemeen, josta Kekkonen tosin heti hautauksen jälkeen "häipyi" ottamatta jäähyväisiä vainajan omaisilta.

Lähdeaineisto:
Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9
Pentti Virrankoski Suomen historia 2ISBN 951-746-342-1
Suomen Kuvalehti Itsenäisyytemme vuosikymmenet
Valitut Palat Itsenäinen Suomi ISBN 951-9079-77-7
Juhani Suomi Kuningastie ISBN 951-1-10403-9
Tuomo Polvinen J.K.Paasikivi valtiomiehen elämäntyö 5 1948-1956 ISBN 951-0-28343-6
Mitä-missä-milloin 1952
Mitä-missä-milloin 1953

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Urho Kekkonen Paasikiven haastajaksi



Huhtikuussa 1949 Kokoomuksen keskusliitto asettui Paasikiven uudelleenvalinnan kannalle. Vallitsevia näkemyksiä heijasteli Hertta Kuusisen SKP:N puoluetoimikunnassa esittämä tiukka kanta: "Paasikivi näyttää niin sitoutuneelta länsiprogandaan, ettei tule kysymykseenkään muu kuin voimakas proganda häntä vastaan."
Paasikivi oli sitä mieltä, että hän harkitsisi ehdokkuuttaan, mikäli häntä "yleisesti" pyydettäsiiin jatkamaan, eikä silloinkaan "asettutuisi äänestyksen alaiseksi", jos näyttäisi siltä, että hän tulisi valituksi vain pienellä enemmistöllä.

Kekkosen valitsemiseksi Maalaisliiton presidenttiehdokkaaksi käynnistyi työ seuraavien miesten toimesta: vaalipäällikkö Arvo Korsimo, tiedotussihteeri Ahti Karjalainen, kansanedustaja Kauno Kleemola, tohtori Kustaa Vilkuna ja KHO:n hallintoneuvos Reino Kuuskoski.
Kustaa Vilkuna
otti tehtäväkseen muuttaa suuren yleisön keskuudessa Kekkosesta levitettyjä ja levinneitä epäedullsia käsityksiä. Kampanja huipentui joukukuussa ilmestyneeseen ansiokkaaseen vaalikirjaseen "Urho Kekkonen". Suomen Kuvalehden palstoilla oli laaja henkilöesittely, jossa pyrittiin osoittamaan, että kiistelty puhemies oli itse asiassa kovin toisenlainen kuin hänestä julkisuudessa vakiintunut kuva oli. Progandan käynnistämiseksi tarvittiin vanhan ystävän, päätoimittaja Ilmari Turjan apua.

Maaliskuun puoluevaltuuskunnan kokouksen edellä Paasikivi viestitti, ettei hän suostuisi kilpailemaan muiden presidentiehdokkaiden kanssa. Maalaisliiton puoluevaltuuskunnan kokouksessa oltiin kahta mieltä. Yllättävän yksimielisesti Maalaisliiton puoluevaltuuskunta asetti 20.9.1949 puhemies Urho Kekkosen yksimielisesti presidenttiehdokkaaksi vuoden 1950 vaaleihin. Maalaisliittolaiset arvioivat Paasikiven loppuunkuluneeksi mieheksi. Juho Niukkanen, joka useimmiten oli löytynyt Kekkosen vastustajien joukosta, jyräsi tehokkaasti viittaukset Kekkosen alkoholin käyttöön. Hän sanoi, että raittiusmiehiä me kyllä voimme löytää, mutta heillä ei ole muita edellytyksiä. Maalaisliiton omaa ehdokasta harkittaessa monet puolueessa arvelivat olevan vaikeaa saada Kekkonen presidentiksi asti mm. hänen kiistanalaisen persoonallisuutensa vuoksi.
Ennen Kekkosen ehdokkuuden julkistamiista SDP esitti 30.9.1949 Paasikiven toimikauden jatkamista poikkeuslailla muutamalla vuodella. Puoluesihteeri Väinö Leskinen neuvotteli asiasta muiden puolueiden kanssa. Kokoomus ja RKP kannattivat tehtyä esitystä. Maalaisliitto kytki Kekkosen esityksestä poikkeusmenettelyn riippuvaksi hallituspohjan muuttamisesta niin, että porvarilliset puolueet ja SDP pääsisivät parlamentaaristen voimasuhteiden mukaisesti hallitukseen.
Säilyneiden vaalipuheiden perusteella voi päätellä, että Kekkosen henkilokohtainen kampanja paoinottui loppuun asti sisä- ja talouspolitiikkaan. Hän jatkoi kekrijuhlilla aloittamallaan linjallapuhumalla yhä uudelleen ja uudelleen maaseudun elinehdoista ja maatalouden asemasta.

Tohtori Kustaa Vilkuna kytki Kekkosen suomalasiin korvenraivaajiin ja kansan syviin riveihin, toi esille hänen varattoman taustansa ja poikkeuksellisen lahjakkuutensa sekä hänen mittavat saavutuksensa ensin ylioppilas- ja urheiluelämässä ja myöhemmin tieteen ja politiikan saralla.Vilkunan kirjasen mukaan Kekkonen oli kaukonäköinen isänmaan mies, jolle poliittinen tuulenhaistelu ja oman edun tavoittelu oli vierasta ja joka kyvyiltään ja ominaisuuksiltaan liittyi luontevasti aiempien presidenttien ketjuun. Kuva valtiomiehestä oli valmis.
Paasikivi ei vonut ymmärtää miten Kekkonen on voinut suostua hänen vastaehdokkaakseen. Paasikivi oli aiemmin arvostanut Kekkosta, muttä nyt oli osoittautunut, että tämä olikin mies, joka kunnianhimossaan ajatteli ennen kaikkea itseään eikä isänmaata.
Gallup-kysely osoitti tammikuussa maalaisliiton olevan pahasti hajalla presidenttikysymyksessä ( 45 % Paasikiven ja 39 % Kekkosen kannalla).

Pääministeri Fagerholm järjesti 6.10.1949 eduskuntaryhmien edustajille neuvottelun, jossa hän ilmoitti hallituksen eroavan joka tapauksessa uuden presidenttikauden alkaessa. Tämän jälkeen Urho Kekkonen kieltäytyi ehdokkuudestaan jotta J.K. Paasikivi voitaisiin valita uudelleen kahdeksi vuodeksi. SKDL:n eduskuntaryhmä ilmoitti 11.10.1949 vastustavansa poikkeuslakimenettelyä ja arvosteli jyrkästi Paasikiven muuttunutta linjaa. Koska SKDL saattoi estää poikkeuslain säätämisen määrävähemmistöllään, pääministeri Fagerholm ilmoitti, että valitsijamiesvaalit pidetään normaaliin tapaan 16-17.1.1950. SKDL nimesi omaksi ehdokkaakseen entisen pääministerin Mauno Pekkalan. Kokoomus, edistyspuolue ja RKP nimesivät ehdokkaakseen presidentti J.K. Paasikiven.

Kommunistit ja kansandemokraatit kävivät vaaleihin avoimesti Paasikiveä arvostelevin tunnuksin. Uudenvuoden aattona 1949 varaulkoministeri Andrei Gromyko jätti Suomen hallitukselle osoitetun nootin. Siinä väitetään Suomen hallituksen rikkoneen rauhansopimusta ja YYA-sopimusta, koska se ei ollut luovuttanut kolmeasataa rikollista neuvostokansalaista. Suomen kauppaneuvottelut pysähtyivät ja tuonti Neuvostoliitosta katkesi kokonaan. Gromykon noottia koskeva Sundströmin informaatiosähke tuli perille hallituksen ollessa kokoontuneena presidenti isännöimälle uuden vuoden vastaanotolle Linnaan 1.1.1950. Uutisen ja nimilistan julkaisu Pravdassa osoitti ensisijaisena tavoitteena olleen pääsyn ahdistamaan Suomen hallitusta eikä niinkään keskittymisen ao. henkilöiden kiinnisaamiseen. Sitä paitsi Moskovassa tiedettiin, ettei suurin osa listan henkilöistä ollut enää Suomen viranomaisten ulottuvilla.

SDP kävi kampanjaa enemmän Kekkosta ja Pekkalaa vastaan kuin Paasikiven puolesta. SDP:n vyön alle iskenyt proganda kävi käsiksi ennen kaikkea Urho Kekkosen henkilöön. Suomen Sosiaalidemokraatti pyrki levittämään käsitystä kommunistien ja maalaisliiton "perheyhtiöstä" sekä Urho Kekkosen ja Hertta Kuusisen "häistä", joita suunniteltiin vaalipäiväksi. SDP pyrki osoittamaan, että Kekkonen oli sodan jälkeen selkärangattomasti muuttanut linjaansa ja toiminut kuin poliittinen tuuliviiri. Kekkonen pyrittiin osoittamaan mielipiteiltään kommunistiseksi. Kekkosen katsottiin olevan valmis vaikka maanpetokseen. äänestäjiä heräteltiin iskulauseella "Älä nuku - tai heräät Kekkoslovakiassa". Suupuheena kiersi tietoja hänen nimeltä mainituista naisystävistään.

Paasikiven vaalivoitto

Käyty vaalikampanja oli rikkonut siltoja eri suuntiin. Ilmapiiri oli painostava. Eniten Paasikiveä huolestutti Neuvostoliiton mahdollinen suora puuttuminen vaaleihin. Ehdokkaaksi Paasikivi oli suostunut lähinnä K.J. Ståhlbergin painostuksesta. Vaikka Kekkonen jäikin tuloksissa kolmanneksi, koettiin hänet ennen vaalia ja ratkaisun tapahduttuakin Paasikiven päävastaehdokkaaksi.
Tammikuun 16-17.1950 vaaliuurnat puhuivat selkeää kieltään. Paasikiven ehdokkaaksen hyväksyneet puolueet saivat 107 valitsijamiestä: kokoomus 68, RKP 24 ja edistyspuolue 15. Sammutetuin lyhdyin Paasikiveä tukeneet sosiaalidemokraatit saivat 64 valitsijamiestä. Näin Paasikivellä oli takanaan kaikkiaan 171 valitsijamiestä. Kansandemokraatit saivat 67 valitsijamiestä ja maalaisliitto 62 valitsijamiestä eli Paasikiven valinnan vastustajat yhteensä 129 valitsijamiestä. Helmikuun 15.päivänä pidetyssä presidentivaalissa ensimmäisessä äänestyksessä J.K. Paasikivi tuli valituksi 171 äänellä. Mauno Pekkala sai 67 ja Urho Kekkonen 62 ääntä. Maaseudun äänestysprosentti oli vain 61 prosenttia kun kaupungeissa äänesti 71 %. Osanotto oli maaseudulla yli 17 prosenttia alempi kuin vuoden 1948 eduskuntavaaleissa.

Heikki Hasu voitti hiihdon maailmanmestaruuden Lake Placidin kisoissa 3.1.1950. Kansallis-Oskae-Pankki vietti 80-vuotisjuhlaansa 8.1.1950. Valtioneuvosto myönsi 16.1.1950 300 miljoonaa markkaa lainoiksi rintamamiesten kerrostalojen rakentamista varten. Tasavallan presidentti asetti valtuuskunnan Suomen ja Englannin välisiä kauppaneuvottleuja varten. Kemin raastuvan oikeus antoi 27.2.1950 päätöksensä Kemin kapinaoikeudenkäynnissä. Helmikuun 3. päivänä Eero Kolehmainen, Heikki Hasu ja Veikko Hakulinen saavuttivat kolmoisvoiton Holmenkollenin 18 km:n hiihdossa. 17.3.1950 ilmoitettiin Neuvostoliiton ilmoittaman sotarikkollismuistion johdosta pidätetyn 7 henkilöä. 23.3. 1950 K.A. Fagerholm valittiin eduskunnan puhemieheksi.

Kekkosesta pääministeri

Maalaisliiton piirissä ei tunnettu haluja hallitukseen. Nyrpeä Kekkonen harasi edelleen vastaan. Viikon tunnustelujen jälkeen Urho Kekkonen sai presidentiltä 10.3.1950 tehtävän muodostaa hallitus laajalla parlamentaariselle pohjalle. Kiperimmäksi kysymykseksi osoittautui SKDL:n hallitukseen tulo. SDP ei hyväksynyt SKDL:n hallitukseen tuloa. Sosiaalidemokraattien kieltäydyttyä hyväksymästä Kekkosta pääministeriksi tämä muodosti maalaisliittolaisenemmistöisen keskustahallituksen. Maalaisliitto sai 10, edistyspuolue 2 ja RKP 3 paikkaa. Sosiaalidemkraateille Kekkosen menettely ja hallituksen nopea muodostaminen tulivat katkerana yllätyksenä.

Fagerholmin monivaiheisissa neuvottelussa "Savoyn yönä" 8.5.1950 hyväksyttiin F-sopimus, joka merkitsi 15 prosentin taannehtivaa korotusta ansiotasoon. Samalla palkat sidottiin uudelleen elinkustannusindeksiin. Kekkoen katsoi joutuneensa kiristyksen kohteeksi maalle vahingollisena pitämänsä F-sopimuksen läpiajossa. Kekkonen purki jäkikäteen katkeruuttaanFagerholmin kanssa käydyssäsanomalehtipolemiikissa. Joku koiranleuka totesi valtakunnan päämiinisterin ja eduskunnan puhemiehen välisistä suhteista, että "mitäpä muuta siltä kaljupäältä ja parturilta olisi voinut odottaakaan".

Neuvostoliitto ehdotti Suomelle 5-vuotisen kauppasopimuksen solmimista, mistä käydyt neuvottleut johtivatkin pian myönteiseen lopputulokseen. Neuvsothallitus kutsui pääministeri Urho Kekkosen allekirjoittamaan sopimuksen. Kekkonen sai virallisen valtiollisen vastaanoton ja itse Stalin tarjosi hänelle päivällisen. Neuvostoliiton ja Suomen 13.6.1950 allekirjoittama 5-vuotinen kauppasopimus oli ensimmäinen Neuvostoliiton pitkäaikainen tavaranvahihtosopimus läntisen markkinatalousmaan kanssa. Kauppasopimus oli merkki uudelle pohjalle rakentuvien suhteiden aloittamisesta Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Moskovan neuvottleujen yhteydessä Stalin oli kiinnittänyt eritysitä huomiota raaka-ainekysymykseen, Hän oli sanonut, että vieras teräs on tylsä teräs. Stalin ehodtti yhteistä teräsyhtiötä, he antaisivat tilauksia ja asiantuntemusta, mutta eivät tunkisi osakkaaksi. Stalinin katsotaan näin lausuneen Rautarukki Oy:n syntysanat. Kesän 1950 jälkeen kommunistit ja neuvostoliittolaiset eivät arvostelleet Kekkosta ulkopolitiikasta.
Eduskunnan äänestäessä kokoomuksen esittämästä epäluottamuslauseesta sosiaalidemokraatit yhtyivät kokoomuksen rintamaan, mutta SKDL äänesti hallituksen puolesta.
Kekkonen matkusti vuoden vaiheessa lomalle Italiaan, Sorrentoon. Lomalta palattuaan hän huomasi, että hallituskysymys oli kypsynyt. Uusi hallitus, Kekkosen toinen, nimitettiin 17.1.1951.

Kesällä 1950 Pohjois-Korean joukot olivat hyökänneet Etelä-Koreaan ja valloittaneet neljässä viikossa melkein koko maan. Korean kriisin vaikutuksesta Suomen vientikauppa pääsi ennätykselliseen kasvuun, joka saavutti huippunsa 1951.
13.6.1950 Moskovassa allekirjoitettiin Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppasopimus vuodeksi 1951 ja vuosiksi 1951-1955. 8.7.1950 Truman nimitti kenraali Mac Arthurin YK:n Koreassa toimivien joukkojen ylipäälliköksi. Suomessa astui 1.8.1950 hintasulku voimaan. 31.8.1950 Tsekkoslovakian-Suomen yleisurheilumaaottleu Prahassa päättyi Suomen 101-100 voittoon. 8.9.1050 mekaanisen puunjalostusteollisuuden työntekijät ryhtivät lakkoon. 18.9.1950 valtioneuvosto määräsi verokahvin myynnin säänösteltäväksi. 1.11.1050 murhayritys Trumania vastaan epäonnistui. 1.12.1950 hallitusneuvottelut sosiaademokraattien ja maalaisliiton välillä alkoivat. 16.12.1950 Truman julisti Yhdysvallat kansalliseen hätätilaan. Yhdysvallat ryhtyi taloudellisiin pakotteisiin Kiinaa vastaan. 19.12.1950 Atlantin liiton ulkoministerien neuvosto ja puolustusvaliokunta päättivät perustaa liitolle yhteiset puolustusvoimat.

Lähdeaineisto:
Suomen historian pikkujättiläinen ISBN 951-0-14253-0
Juhani Suomi Vonkamies Urho Kekkonen 1944-1950 ISBN 951-1-09770-9
Tuomo Polvinen J.K. Paasikvi Valtiiehen elämäntyö 5 1948-1956 ISBN 951-0-28343-6.
Suomen Kuvalehti Itsenäisyytemme vuosikymmenet
Mitä-Missä-Milloin 1951
Mitä-Missä-Milloin 1952

perjantai 10. heinäkuuta 2009

Korsimo - Kekkosen mies



Maalaisliiton itsevaltias puoluesihteeri Arvo Korsimo oli sisäpolitiikkamme kekseliäimpiä ja värikkäimpiä henkilöitä 40-luvun lopulta 60-luvun puolelle. Hänen ympärillään lejui vähän väliä skandaalinkäryä ja vannoutuneiden vihamiesten luku kasvoi, mutta toisaalta kenttäväestä löytyi horjumaton uskollisten joukko.

Arvo Korsimo ei ollut käynyt koulua päivääkään yli oppivelvollisuuslain sisältämän minimiajan. Mutta kaiken mikä puuttui hänen tiedoistaan korvasi hänen ilmiömäinen poliittinen vaistonsa. Ennenkaikkea hän oli synnynnäinen organisaattori, joka loi Maalaisliiton sisälle oloissamme aivan uusia ja ennennäkemättömän tehokkaasti toimivia järjestelmiä. Urho Kekkonen näki Korsimon lahjakkuuden jo 1940.luvulla ja nosti hänet uskotuksi miehekseen. Korsimon tehtäväksi tuli muun muassa selvittää maalaisliittolaisille kurssin muutos niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin. Hanke onnistui ja Maalaisliitto kääsni suuntansa "niin vasemmalle että hirvitti". Korsimolla oli tiiviit suhteet Neuvostoliiton suurlähetystöön. Korsimon työn jälki on jäänyt pysyvästi Suomen poliittiseen elämään.

Korsimo kutsutaan Helsinkiin

Uusien kasvojen etsintä eduskuntavaaliehdokkaiksi vuoden 1945 vaaleihin teetti töitä maalaisliiton Varsinais-Suomen piirisihteerillä Arvo Korsimolla. Varsinaissuomalaisten ehdokkaaksi löydettiin muun muassa V.J. Sukselainen. Häneen Korsimo ei kuitenkaan paljon sijoittanut. Sukselaista ei myöskään silloin valittu eduskuntaan. Tilanne muuttui huomattavasti, kun V.J. Sukselaisesta 1945 yllättäen tuli maalaisliiton puheenjohtaja, Sukselainen hoiti vuosina 1945-1947 Turun yliopistossa taloustieteen professuuria. Seurallisena miehenä ja muutenkin Korsimo alkoi hakea tilaisuutta Sukselaisen tapaamiseen, ja monta kertaa sattu, että Varsinais-Suomen piiri halus tarjota professori Sukselaiselle piirisihteeri Korsimon välityksellä iltapalan. Niin herrat tulivat lähemmiksi tutuiksi.

Sukselaisen valintaa maalaisliiton johtoon edelsi myrskyisä puoluekokous. Joulukuun 2. päivänä 1944 pidetyssä puoluekokouksessa Urho Kekkonen teki ankaran hyökkäyksen puolueen sodanaikaista politiikkaa ja sen johtajia vastaan. Silloin Kekkonen kärsi tappion ja entinen puheenjohtaja Viljami Kalliokoski valittiin jatkamaan tehtävässään. Seuraavassa puoluekokouksessa kesäkuun 18.-19. päivinä 1945 Kekkosen uusi hyökkäys riitti murtamaan ns. sotapoliitikkojen rivit. Kalliokoski luopui puheenjohtajan paikalta ilman äänestystä. Olosuhteet olivat sellaiset, että Kekkonen ei voinut asettua ehdokkaaksi, koska hän ei olisi mennyt läpi. Kekkonen ehdotti Kalliokosken seuraajaksi vasemmistomaalaisliittolaista Vihtori Vesteristä, mutta tätä ei kannatettu. Oikeistomaalaisliittolaista Juho Koivistoa kannatettiin, mutta hän kieltäytyi ja ehdotti puolestaan Sukselaista. Puheenjohtajan paikalle oli tärkeää saada hiukan väritön, mutta luotettavan tuntuinen professori Sukselainen, joka edusti konservatiivista Varsinais-Suomea. Äänestyksessä Sukselainen voitti 124-85 Niukkasen ehdottoman Taavi Vilhulan.

Arvo Korsimoon nämä puoluekokoukset ja eritoten Urho Kekkosen esiintyminen tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Kekkosen voimakkaat hyökkäykset maalaisliiton vanhoja johtajia Kalliokoskea, Tarkkasta, Koivistoa ja Lahdensuota vastaan avasivat Korsimon silmät näkemään, että "uusi maailmanjärjestys" oli astuamssa määräämään myös maalaisliiton tulevan linjan. Korsimo ja Kekkonen tunsivat ennen näitä puoluekokouksia toisensa vain nimeltä.
Kekkonen luautui puhumaan heinökuun 1. päivänä 1945 Salossa pidettävässä Maaseudun Nuorten Liiton perustavassa kokouksessa. Kokoukseen oli tullut tuaht nuorta. Korsimo oli riemuissaan. Mennessään kutsuvieraita vastaan Korsimo huomasi heti, että Kekkonen oli kalpea ja väsyneen näköinen. Hän kertoi, että edellisenä iltana oli paljastunut asekätkentäjuttu. Kekkonen oli joutunut olemaan koko yön valvontakomission puheilla. Korsimo muistelee, että Kekkosen kuvaus komission kiihtymyksestä ja koko tilanteen järkyttävyydestä oli hyvin mieleenpainuva. Kekkonen ei kuitenkaan antanut asekkätkentäjutun paljastumisen vaikuttaa esiintymiseensä. Hän puhui Suomen tulevaisuuden rakentamisesta.

Arvo Korsimolle oli nopeasti selvinnyt, mikä mies Urho Kekkonen on: tulevaisuuden mies.
Joulukuussa 1945 Korsimo valittiin maalaisliiton puoluevaltuuskuntaan. Myös Kekkonen alkoi kiinnostua Korsimosta. Kekkonen kysyi Sukselaiselta, millainen mies Korsimo oikein on. Sukselainen vastasi hiukan pyöreästi, että hänessä on paljon hyviä ominaisuuksia, mutta on sitten vähän muutakin. Korsimo nimitettiin puolueen vaalipäälliköksi elokuun alusta 1947 lukien. Korsimo oli arnoitettu henkilökohtaisten yhteyksien ottaja ja ylläpitäjä. Korsimo halusi saada heti likeiset välit uuteen työtoveriinsa Ahti Karjalaiseen ja pyysi illastamaan tämän kanssa Grinzingiin. Korsimon päätehtävänä oli puhaltaa henkiin maalaisliiton tukimiesjrjestelmä, vahvistaa se ja antaa henkiset eväät puolueen kenttäarmeijalle. Proganda sävytettiin entistä ihmisläheisemmäksi. Vaalitoimioston ponnistelut eivät menneet hukkaan. Vuoden 1948 vaaleissa maalaisliitto lisäsi edustajamääränsä kahdeksalla, 48:stä 56:een.

Harjoituskierros

Helsinkiin siirtyminen merkitsi Arvo Korsimolle merkittävää kohoamista yhteiskunnallisessa asteikossa. Korsimon tullessa Helsinkiin Kekkonen vaikutti eduskunnan varapuhemiehenä ja Suomen Pankin johtajana. Hänen lähin ystäväpiirinsä koostui vanhoista opiskelutovereista, kansaneläkelaitoksen johtajasta Kaarlo Hillilästä, hallitusneuvos Reino Kuuskoskesta, tupakkateollisus- ja urheilujohtaja Lauri Miettisestä, apulaisprofessori Lauri Postista, dosentti Kusta Vilkunasta ja eduskuntaan äsken tulleesta agronomi Kauno Kleemolasta. Tähä oppineeseen ja rentomieliseen seuraan Kekkonen veti syksyllä 1947 kaksi uutta jäsetnä, nimittöin Arvo Korsimon ja Ahti Karjalaisen. Elettiin armottoman vaalitaistelu, yya-sopimusneuvottelujen ja kommunistien paisuvan liikehdinnän aikaan. Herrojen yhdessäolo alkoi saada entistä poliittisempaa sisältöä. Tapaamispaikat vaihtelivat Suomen Pankin saunasta maalaisliiton puoluetoimistoon. Illan myöhemipinä tunteina virasjoukko saattoi yltyä laulamaan, jolloin mekastus oli suuri.

Kekkosen katkeruus sen johdosta, että Paasikivi sivuutti hänet ja antoi hallituksen muodostamisen Fagerholmille syyskesällä 1948, tarttui Korsimoonkin.
Vuoden 1950 presidentinvaalit lähestyivät. Tarkoitus oli asettaa Urho Kekkonen maalaisliiton ehdokkaaksi. Etukäteen oppositio oli voimakas, ja Viljami Kalliokoskea pidettiin jopa vakavasti otettavana vastaehdokkaana. Kalliokoski usko mahdollisuuksiinsa siihen saakka, kunnes hän kävi kahden kesken keskustelemassa puoluesihteeri Martti Miettusen kanssa. Miettunen ilmoitti avoimesti työskentelevänsä Kekkosen ehdokkuuden puolesta. Eduskuntaryhmän valtuuskunnassa Lapuan poika Kustaa Tiitu nousi odottamatta puhumaa ja esitti, että puolue nimeäsi Urho Kekkosen ehdokkaakseen. Se hätkähdytti mm. ryhmän puheenjohtajaa Taavi Vilhulaa, joka kuului Kekkosen vastustajiin. Kustaa Tiitun katsotaan saaneen aktiivisuudestaan palkinnon, ehkä kaksikin. Hänet nimitettiin Kekkosen hallituksen puoluetusministeriksi ja 1957 kulkulaistosministeriksi Sukselaisen hallitukseen.

Urho Kekkosen presidenttiehdokkuus tili lopulliseen käsittelyyn maalaisliiton puoluevaltuuskunnan kokouksessa, joka pidettin Ostrobotnian salissa 20. syyskuuta 1949. Siellä syntyi yllättävä tilanne, kun Juho Niukkanen ehdotti, että käännyttäisiin muiden puolueiden puoleen poikkeuslain antamiseksi Paasikiven toimikauden jatkamisesta parilla vuodella. Puoluevaltuuskunta kuitenkin valitsi Urho Kekkosen maalaisliiton ehdokkaaksi. Urho Kekkonen piti kiitospuheen, mihin oli laksettu sekoitus itserippiä ja ulkopoliittista realismia. Korsimon silmään tuli kyynel niin kuin aina ilon hetkellä. Moneen kertaan hän kehuti, että puhe oli parhaita mitän hän on Urholta kuullut.

Kekkosen ja Korsimon ponnistelut eivät tällä presidentinvaalien "harjoituskierroksella" kantaneet mainittavaa hedelmää. Paasikiven kannajat korjasivat ylivoimaisen voiton. Paasikiven kannalle asettui 171, Pekkalan kannalle 67 ja Kekkosen kannalle 62 valitsija miestä. Urho Kekkosella ei ollut Neuvostoliiton tukea. Pravda ei nostanut ääntään Paasikiveä vastaan eikä Kekkosen puolesta.

Suoran hallitsemisen järjestelmä

Arvo Korsimon tarmon ja organisointikyvyn muistomerkkinä pidetään maalaisliiton tukimiesjärjestelmää, jonka hän loi puolueen perinnäisen organisaation rinnalle. Tukimiesjärjestelmän idea ei ollut Korsimon enempää kuin useimmat muutkaan hänen toteuttamansa ajatukset. Eloisan kkuvan maalaisliiton tukimiesorganisaation toiminnasta Arvo Korsimo antaa Tukimiehen kirjassaan, joka ilmestyi vuonna 1951. Uusi organisaatio oli nopeasti puhelimella ja kirjeellä komennettavissa, se oli komentosuhde.

Niin vasemmalle että hirvittää

Maalaisliiton puolusihteeri Arvo Korsimo sanoi, että meidän on mentävä niin vasemmalle, että hirvittää. Korsimo oli näihin aikoihin elämänsä kunnossa. Valmistautumisessa vuoden 1951 eduskuntavaaleihin vauhtia ja vipinää. Arvo Korsimo oli hoitanut vt. puoluesihteerin tehtäviä oman toimensa ohella vuodesta 1950 eli siitä lähtien kun puolueishteeri Martti miettusesta oli tullut valtioneuvoston jäsen. Sotkamon puoluekokouksessa Korsimo voitti puoluesihteeriäänestyksessä Johannes Virolaisen äänin 200-119.

Avaus vasemmalle heijastui maalaisliiton vaaliprogandassa. SKDL:ltä tuli koukata mahdollisimman paljon äänestäjiä. Korsimo kuitenkin piti tarkoituksellisesti hyviä yhteyksiä SKP:n miehiin, Pääsihteeri Ville Pessi oli yksi näitä kommunisteja. Marraskuussa 1950 ja lokakuussa 1953 Kekkosen hallitus sai luottamuslauseen SKDL:n tuella.

Lähdeaineisto Korsimo Kekkosen mies ISBN 951-1-04120-7

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Suomettumisilmiön perusta muodostuu



Paasikivestä tuli kanava, jolla myöntyväisyys Neuvostoliittoa kohtaan lisääntyi merkittävästi. Paasikiven myöntyväisyys korostui entisestään siitä, että Suomen keskeiset poliittiset paikat täytyivät rauhanopposition jäsenistä. Heistä erityisesti vasemmistososialistit, kuten Mauno Pekkala, olivat sisäistäneet Neuvostoliiton ihanteekseen, vaikkeivat olletkaan tunnustuksellisia kommunisteja. Samaan asetelmaan sijoittui myös Urho Kekkonen.

Heidän myöntyväisyytensä venäläisiä kohtaan johti hyväksikäyttöön. Paasikivi harjoitti omavaltaista peliä neuvostohallituksen kanssa Suomen kohtalosta oman hallituksen ohitse. Hän toimi Stalinin ehdoin vuonna 1944. Hän ei yrittänytkään parempaa ratkaisua, vaan tyytyi vastapuolen ehtoihin ilman todellisia neuvotteluja. Paasikivi itse lähti vaatimaan vuoden 1940 rajamallia, vaikka hallitus, sodanjohto ja eduskunta olivat selkeästi hakemassa parempaa ratkaisua. Paasikivi aloitti yhteispelin venäläisten kanssa vallasta Suomessa. Kekkonen seurasi esikuvaansa ja omaksui tämän tavan saada valta haltuunsa. Tähän liittyi heti sodan jälkeen tosiasia, että Paasikivi ja Kekkonen lähtivät täysimääräsiesti mukaan moniin neuvostoprogandan syöttämiin tarinoihin.

Kekkonen ei kyseenalaistanut Neuvostoliiton poliitista logiikkaa kehittää Suomeen sotasyyllisiä. Hänen argumentointinsa oli poliitista ja tarkoituksenmukaista. Aivan samoin hän toimi rajakysymyksen suhteen. Hän suositteli Paasikiven vanavedessä vuoden 1944 keväällä Karjalan luovutusta sodan päättämiseksi. Kumpikaan ajattelumalli ei istunut Kekkosen peruskäsityksiin oikeudenmukaisuudesta, mutta silti hän kykeni häikäilmeättä toimimaan toisin ja perustelemaan tooimiaan itselleen voimasuhteilla ja välttämättömyydellä. Kansallinen etu oli sopiva sanapari peittämään syvempia motiiveja.

Oleellinen tekijä Suomen uudessa poliittisessa todellisuudessa oli, että maan sisäpolitiikka pääsivät ohjailemaan ulkopuoliset voimat, toisin sanoen Neuvostoliitto. Äänestäjät pääsivät kyllä vapaasti valitsemaan, mutta poliittisen vallankäytön kannalta merkittävilel paikoille ei enää päässyt helposti muita kuin sopivia henkilöitä; sodanaikainen eliitti joutui syrjään, eikäs uusia neuvostovastaisiksi epäiltyjä voimia enää päässyt käyttämään maassa keskeistä valtaa. Jotta voisi tulla valituksi, on ensin oltava ehdokkaana. Ehdokasasettelun osalta syrjinnän osoittaminen on erittäin vaikeaa myös länsimaisessa demokratiassa.

Poliittisen virkamieskunna puhdistus alkoi heti, kun maan historian ensimmäinen kommunistinen ministeri Yrjö Leino sai sen vastuulleen. Uusi poliittinen eliitti Suomessa oli saanut asemansa Neuvostoliiton tuella, äänestäjillä ei ollut vaaleissa myöhemmin muuta mahdollisuutta kuin ääenstää esillä olleiden vaihtoehtojen puolesta. Näin Stalinin Suomelle ohjaama poliittinen johto sai legitimiteetin. On tärkeää tiedostaa, että Paasikivi ja Kekkkonen olivat ainoat porvarilliset poliitikot uudessa ylimmässä valtaeliitissä Tuomojan roolin supistuessa varsin vähiin.

Asema johti Suomen ulkopolitiikan korostuneeseen asemaan ja henkilöitymiseen, koska vain korkein johto katsoi voivansa torjua Neuvostoliiton vaikutusta ja hoitaa suhteita Moskovaan. Moskova halusi liittää Suomen ulkopolitiikan henkilöihin, koska se halusi vaikuttaa nimenomaan presidentin kautta, jolle vileä Suomen perustuslaki takasi suvereenit valtuudet ulkopolitiikan alalla. Itäsuhteistä muodostui presidenttien salaista aluetta. Virallisen Suomen käyttäytmismalliin iskostui Neuvostoliiton pelko. Lisäksi Suomen ulkopolitiikkaan alkoi heti Paasikiven kauden alusta alkaen muodostua tapa, jossa julkinen esiintyminen oli tarkoitettu miellyttämään Neuvostoliitota, kun taas taustalla miellyttämisestä pyrittiin eroon. Tämä johti salaisen dipolomatian korostumiseen.

Ulkopoliittinen päätöksenteko keskittyi aivan uudella tavalla tasavallan presidentille valtiosäännön antaessa siihen mahdollisuuden. Ulkopoliittinen johto li tasavallan presidentti alkoi sotien jälkeen tehdä päätöksiä lähinnä yksin, ja muodollisesti päätökset tehtiin - jos tehtiin - jälkikäteen. Neuvostoliiton voimakas vaikutusvallan kasvu johti Suomessa ulkopoliittisen vallan keskittymiseen Suomessa presidentille, mikä olikin Neuvostoliiton tavoitteena. Neuvostopuolella Stalin luotti itse salaisesti saamaansa tietoon ja epäili julkista tietoa.

Toimintamalli johti siihen, että Neuvostoliiton tiedustelupalvelu pyrki saamaan oman miehensä suoraan ja jatkuvaan kontaktiin presidentin ja hänen lähipiirinsä kanssa. NKVD:n edustajilla oli keskeinen rooli Suomen sisäpolitiikan ohajailussa jo sodan aikana. Niinpä Jelisei Jelisejev on tärkeä nimi Suomen poliittisessa historiassa. Neuvostoliiton etu samaistettiin kovin usein myös Suomen eduksi. Nuorisotyöntekijä Mihail Kotovista tuli Urho Kekkosen pitkäaiaisin KGB-kanava vuonna 1947. Suhde jatkui aina 1970-luvulle.

Kommunismin aktivoituminen Suomessa keskittyi yleisesti vuosiin 1945-1948 ja erityisesti Mauno Pekkalan hallituskauteen vuosina 1946-1948. Kehitys Suomessa noudatti suunnaltaan Stalinin päämääriä miehittämissään rajanaapureissa, joissa maailmansodan päättyminen vapautti hänet toteuttamaan poliittisia tavoitteitaan.
Kekkosen asemat olivat vahvistuneet Moskovassa hänen oikeusministerikautenaan. Sotasyyllisyysasian hoitaminen Stalia tyydyttävällä tavalla nosti Kekkosta venäläisten silmissä. Myös SKDL oli hyväksynyt hänen toimintansa.

Suomen turvallisuuspoliittisen aseman kehittyminen oli Kekkosen ominta, ellei suorastaan pyhintä aluettaan hänen valtakausinaan. Suomi sai näinä vuosina sopimusten kautta turvallisuuspoliittisen kehyksen, joka vaikutti keskeisellä tavalla maan kansainvälispoliittisen aseman kehittymiseen.
Hella Wuolijoki oli toiminut Urho Kekkosen eduksi myös Pekkalan hallituksen aikana ja edisti tämän nousua Suomen korkeimpaan poliittiseen johtoon. Wuolijoki oli hyvin syvällä Stalinin valtakpolitiikkan ytimissä. Kekkonen rakensi politiikkaa, jonka seurauksena Neuvostoliitto reagoisi häneen julkisesti myönteisesti. Hänen asemansa vahvistuisi, Luottamuksen kasvattaminen Moskovasssa oli henkilösidonnaista, ja siksi Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa yksilötaso muodostui niin merkittäväksi.

Poliittisesti merkittävin tapahtuma oli Neuvostoliiton 30.4.1950 tekemä ehdotus siistymisestä maiden välisisissä kaupallisissa suhteissa viisivuotisiin tavaranvaihtosopimuksiin, jotka olisivat eritysiesti metalliteollisuuden kannalta Suomelle edullisia. Nämä sopimukset avasivat käytännössä sotakorvausteollisuuteen syntyneen metallialan tuotannon markkinat Neuvostoliitossa sotakorvaustoimitusten päätyttyä vuonna 1952. Yhtäältä Neuvostoliitto tuki näyttävästi Kekkosta ja toisaalta se halusi padota Suomen vahvasti kasvavaa länsikauppaa. Näin Suomi tuli sitoa taloudellisesti Neuvostoliiton talouteeen. Kekkosen allekirjoitamista sopimuksista alkoi Suomen ja Neuvostoliiton kauppavaihdon voimakas kasvu.

Pääministeri Urho Kekkonen ei pitänyt 1.1.1951 uuden vuoden puhetta hallituksen nimissä Suomen kansalle, vaan sen esitti sisäministeri Johannes Virolainen. Kekkonen vietti siaraslomaansa Italiassa tunnetun naisystävänsä Ann-Marie Snellmanin kanssa. Kekkosen ensimmäinen hallitus kaatui 17.1.1951.

Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Urho Kekkonen Suomen johtaja ISBN 951-20-6437-5

tiistai 7. heinäkuuta 2009

Stalinin viimeiset vuodet



Suomalaisille Venäjän ilmiöiden ymmärtäminen on erityisen merkityksellistä. Sodan päätyttyä Neuvostoliitolla oli edessään valtava jälleenrakentaminen. Maan talous oli ohjattava sodasta jälleenrakentamiseen, sillä 55 % kansantulosta oli käytetty maanpuolustustukseen. Vaalipuheessaan Bolsoi-teatterissa vuoden 1946 alussa Stalin teki yhteenvedon sodan opetuksista ja edessä olevista tehtävistä. Hänen mukaansa voitto oli osoitus neuvostojärjestelmän ylivoimaisuudesta. Aiemmin harjoitettu teollisuutta tukeva ja maatalouden kollektivisoiva talouspolitiikka olisi edelleenkin ainoa oikea talouspolitiikan linja.

Neuvostoliiton aluelaajennuksille, Baltian tasavalloille Virolle, Latvialle ja Liettualle, Ukrainan ja Valko-Venäjän läntisille osille ja Moldovialle sekä Suomelta vallatulle alueelle olivat ensimmäiset sodan jälkeiset vuodet suurten muutosten aikaa. Maatalouden kollektivointi alkoi v. 1947 ja se saatiin päätökseen neljännen 5-vuotissuunnitelman lopulla. Harjoitettua politiikkaa vastustettiin kovasti. Vielä useita vuosikymmeniä myöhemmin on esim. virolaisten ja latvialaisten määrä alhaisempi kuin vuonna 1939.

Raskaiden sotavuosien kuluessa eivät vallanpitäjät voineet ylläpitää samaa tiukkaa poliittista kontrollia kuin aikaisemmin. Nyt ideologian tiukentaminen katsottiin välttämättömäksi jatkuvan kapitalismin uhan edessä. Neuvostotasavalta ja samalla sosialismi olivat vahvistuneet sodassa, mutta kapitalistimaat olivat tulleet entistä aggressiivisemmiksi. Stalinin käsityksen mukaan luokkataistelua oli terävitettävä. Oli koottava voimia ja valppautta taistelussa ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaaan. Sodan jälkeen palautettiin noin viisi miljoonaa venäläistä (sotavankeja, pakolaisia ym. ) jotka sodan päättyessä olivat NL:n rajojen ulkopuolella. Moni sotavanki kohtasi kuoleman joko teloitusjoukon edessä tai Stalinin vankileireillä. Pahin kohtalo oli niillä arviolta noin 800 000:lla, jotka sodan aikana olivat palvelleet saksalaisten joukoissa. Pieniä kansoja, jotka olivat suhtautuneet saksalaiseen valloittajaan myönteisesti, rangaistiin autonomia menetyksellä ja pakkosiirroilla.

Tiedemiehet alistettiin tiukkaan puoluekontrolliin. Stalinin politiikan seurauksena neuvostotiede jäi jälkeen monien alojen kehityksestä. Kaikesta huolimatta NL:n koulutus ja tiede kehittyivät voimakkaasti useilla aloilla. Oli perustettu joukko uusia tiedekeskuksia, mm. ydinfysiikan sekä radioteknologian ja elektroniikan instituutit. Vuonna 1949 valmistui ensimmäinen neuvostoliittolainen atomipommi, ja alettiin entistä voimakkaammin tukea raketti- ja avaruustutkimusta.

Syyskuussa 1947 muodostettiin Kominform ikään kuin v. 1943 lakautetun Kominternin perilliseksi. Kominfromin perustamiskokouksessa Zdanov painotti maailman jaetun kahteen osaan - "rauhan" sekä "sodan ja imperialsimin" leireihin. Oli tärkeää, että "rauhaa ylläpitävät voimat" muodostivat yhteisen ideologisen rintaman vastustamaan imperialsimin yritystä taloudellisella soluttautumisella pyrkiä johtoasemaan Euroopassa. Tsekkoslovakia ja Puola pakotettiin luopumaan aikeistaan ottaa vastaaan Marshall-apua, ja myös suomi katsoi parhaaksi olla käyttämättä sitä hyväksi silloisessa kansainvälisessä tilanteessa.

Uuden sosialistisen leirin jäsenet, "kansandemokratiat", sidottiin Neuvostoliittoon kaksipuolisilla ystävyys- ja avunantosopimuksilla ja v. 1949 muodostettiin "Keskinäisen taloudellisen avun neuvosto (SEV). NL:n suhteet uusiin sosialistisiin valtoihin kuvattiin viralliselta neuvostotaholta aivan uutena kansainvälisten suhteiden ilmiönä, jolle oli ominaista paitsi rauha ja täydellinen tasaveroisuus, myös vapaiden ja riippumattomien kansojen välinen molemminpuolinen veljellinen apu. Lännessä Stalinin aikaisia kansandemokratioita on pidetty satellittivaltioina eli Neuvostoliiton marionetteina. Ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina siirrettiin suuret määrät taloudellisia hyödykkeitä kansandemokratioista Neuvostoliittoon sotakorvausten muodossa.
Stalinin pyrkimys kontrolloida Itä-Euroopan valtioita epäonnistui Jugoslavian kohdalla. Tito kieltäytyi alistumasta Moskovan määräyksiin. Kesäkuussa 1948 Jugoslavia erotettiin Kominfromista.

Helmikuussa 1950 NL ja Kiina allekirjoittivat ystävyys- ja avunantosopimuksen. Mao tunnusti Mongolian itsenäisyyden, Stalinin kuolleessa 1953 oli NL:n kansainvälinen asema vahvempi kuin koskaan neuvostovallan historiassa.

Lähdeainesto: Venäjän historia ISBN 951-1-15799-X

maanantai 6. heinäkuuta 2009

YYA-sopimuksen jälkeen


Kesällä 1948 Lännen ja Idän välinen kylmä sota oli kehittynyt jo vakaviin mittasuhteisiin. Vastapainona Saksan läntisten miehitysvyöhykkeiden hallinnon ja talouden yhtenäistämiselle Stalin käynnisti 24.6.1948 Länsi-Berliinin saarto-operaation eristäen kolmatta miljoonaa ihmistä ulkomaailmasta. Alun perin mahdottomana urakkana pidetty miljoonakaupungin väestön huolto ilmateitse pystyttiin kuitenkin järjestämään, minkä vuoksi Moskovan yhdessa saksalaisten kommunistien kanssa tavoittelema Lännen "potkaiseminen ulos" Berliinistä jäi toteutumatta.

Lopulta Neuvostoliiton diktaattori oli toukokuussa 1949 valmis epäsuorasti tunnustamaan virhelaskelmansa luopumalla yrityksestä. Vuorokauden kuluttua saarron kumoamisesta USA, Briannia ja Ranska tunnustivat Länsi-Saksan uuden perustuslain. Liittotasavalta sai virallisesti alkunsa kymmenen päivää myöhemmin, kun taas lokakuussa 1949 oli vuorossa Itä-Saksan, DDR:n pystyttäminen.

Jännityksen kasvu Keski-Euroopassa sekä samaan aikaan julkisuuteen tullut Stalinin ja Titon välirikko vauhdittivat osaltaan poliittista ja sotilaallista integraatiokehitystä Lännessä. USA:n, Britannian ja Kanadan välisten alustavien keskustelujen pohjalta käynnistettiin Washingtonissa heinäkuussa 1948 neuvottleut Pohjois-Atlantin turvajärjestelmän aikaansaamisesta. Mukana olivat tässä vaiheessa kolmen edellä minitun suurvallan lisäksi Brysselin sopimuksen jäsenmaat Ranska, Hollanti, Belgia ja Luxemburg. Yksimielisyyden saavuttamista haittasivat kuitenkin yhtäältä liiton maantieteellistä laajuutta ja toisaalta yhteistoiminnan sitovuutta koskeneet erimielisyydet. Jouluun 1948 tultaessa neuvottelut olivat yhä kesken.

Kansainvälinen tilanne heijastui osaltaan myös Skandinaviaan. Eritysiesti Norjassa tunnettiin houkutusta läntiseen turvajärjestelmään liittymistä kohtaan maan omien, suhteellisen heikkojen puolustusvoimien ollessa miehityskauden jäljiltä vasta rakennusvaiheessa. Uutta huhtikuun 9. päivän 1940 kaltasita yllätyshyökkäystä ( tällä kertaa Neuvostoliitosta käsin ) ei enää haluttu kokea vailla varmuutta Lännen tuesta. Samansuuntaisia ajatuksia nousi esiin myös Tanskassa. Ruotsissakin arvioitiin maan yksinään harjoittaman puolueettomuuspolitikkan edellytykset entistä vähäisemmiksi. Norjan liittyessä länsiliittoon ja salliessa kenties jo rauhan aikana amerikkalaisten lentotukikohtien perustamsien alueelleen Ruotsi joutuisi tällöin vuoden 1939 tilanteesta täysin poikkeavalla tavalle heti tulilinjalle suurvaltakonfliktin puhjetessa.
Tukholman näkökulmasta ratkaisukeinon tarjoaisi Skandinavian maiden muodostama erillinen puolustusliitto. Sen pysyessä riippumattomana Lännessä Moskovakin saattaisi - säästääkseen voimiaan suursodassa - jättää Skandinavian rauhaan. Ulkoministeri Östen Undenin aloitteesta käynnistettiin lokakuussa 1948 valmistavat, tekniset neuvottleut kolman Skandinavian valtakunnan keskinäisen puolutusliiton solmimisesta. Poliittisella tasolla kolmen maan puolutusliittoasia otettiin tarkasteluun Ruotsin, Norjan ja Tanskan pää-, ulko- ja puolustusministerien kokoontuessa Karlstadissa loppiaisena 1949. Ruotsi päätyi pysymään perinteisen puolueettomuuslinjansa mukaisesti läntisen sotilasliiton ulkopuoella. Naton työntyminen Tornionjoelle ja Itämerelle niiden koko pituudelta olisi saattanut Ruotsin etujen vastaisella tavalla provosoida Neuvostoliiton miehittämään Suomen.

Sodanjälkeiset puhdistukset jatkuivat Neuvostoliitossa. Sen uhreiksi joutuivat kesällä kuolleen A.A.Zdanovin ensin erotetuiksi ja sittemin aamutuiksi tulleet läheiset apulaiset, mm. keskuskomitena sihteeri A.A. Kuznetzov. Syrjään joutui myös talouspolitiikan voimamies Nikolai Voznesenski, joka niinikään myöhemmin teloitettiin. Maaliskuussa 1949 erotettiin virastaan ulkoministeri V.M. Molotov ja ulkomaankauppaministeri A.I Mikojan kummankin säilyttäessä silti toistaiseksi henkensä ja paikkansa politbyrossa. Uudeksi ulkominnisteriksi tuli Moskovan 1930-luvun näytösoikeudnekäyntien syyttäjä A..J. Vysinski sekä Mikojanin seuraajaksi M. Mensikov.

Satellittimaissa "kurinpalautus" tapahtui niinikään verisin puhdistuksin (mm. Bulgarian Traitso Kostovin, Unkarin Laszlo Rajkin, Tsekkoslovakina Rudolf Slanskin ja Romanian Lucretiu Patrasascanum "ryhmien" likvidonti.) Taustaa toimenpiteille antoivat osaltaan "titolaisuuden" leviämiseen kohdistuneet epäluulot. Neuvostodiktaattorille, jonka luonteen paranoidiset piirteet eivät ikääntymisen myötä suinkaan vähentyneet, Itä-Euroopana "veljespuolueiden" pysyminen hänen ehdottomassa kontrollissaan merktisi tinkimätöntä päämäärää. Näin luotiin riittävän llujaksi katsottu pohja Moskovan johtamalle poliittis-taloudelliselle blokille.

Kaikesta huolimata Moskova katsoi varovaisuussyistä parhaaksi olla puuttumatta Skandinavian maiden välisiin sotilasneuvottleuihin, vaikka norjalsiten epäiltiinkin niiden avulla yrittävän vetää ruotsalaiset mukaan "keittiön kautta" Atlantin liittoon. Ruotsalaiset käyttivät jatkuvasti "Suomi-argumenttia" perusteluna pysyttelyyn ainakin virallisesti Naton ulkopuolella. Maan täysipainoinen lähteminen mukaan länsiliittoon johtaisi Neuvostoliiton vastatoimenpiteisiin Suomeen kohdistuvan painostuksen lisääntymisen ja mahdollsiesti jopa sotilaallisen hyökkäyksen muodossa.

Suomen Naton laajentumissuunnitelmat eivät koskeneet. Ruotsin lähtö mukaan Atlantin liittoon olisi kuitenkin eria asia. Viikon kuluttua Naton syntymisestä Moskovassa eläkepäiviään viettävä Aleksandra Kollontai mainitsi 10.4.1949 vanhalle tuttavalleen Ruotsin suurlähettiläs Rolf Sohlmanille maansa rajoittuvan toistaiseksi rauhanliikkeen aktivoimiseen. Jo kesällä 1949 Neuvostoliiton Tukholman suurlähetystä raportoi Moskovaan, että pelko Kremlin vastatoimenpiteistä Suomeen nähden muodosti pääsyyn siihen, että Ruotsi ei liittynyt Natoon.

Lähdeaineisto Tuomo Polvinen J.K. Paasikivi Valtiomiehen elämäntyö 5 1948-1956 ISBN 951-0-28343-6