keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Mauno Koivisto Suomen Pankin pääjohtajaksi















Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris pyysi yllättäen eroa virastaan syyskuussa 1967. Vuoden 1967 devalvaation jälkeen Waris toteutti päätöksensä erota Suomen Pankista. Waris ei ollut koskaan tullut erityisen hyvin toimeen presidentti Kekkosen kanssa. Ahti Karjalaisen mukaan Waris oli yksi niistä, joiden Kekkonen aina epäili toimivan häntä vastaan. Pääjohtajan eron tultua julkisuuteen alkoi tietenkin heti keskustelu uudesta pääjohtajasta. Sosiaalidemokraatit toivat hyvin pian esille oman ehdokkaansa. Hän oli istuvan hallituksen valtionvarainministeri Mauno Koivisto. Keskustapuolueen ehdokas oli ulkoministeri, kansantaloustieteessä väitellyt Ahti Karjalainen. Kolmas ehdokas oli Suomen Pankin johtokunnan jäsen, kansantaloustieteessä väitellyt Reino Rossi, joka oli ehdokkaista mahdollisesti pätevin. Hänellä oli myös eniten kokemusta työskentelystä Suomen Pankissa. Puolueisiin sitoutumaton Rossi sai oikeiston tuen.

Valtionvarainministeri Mauno Koivisto oli juuri nimitetty Osuusliike Elannon pääjohtajaksi ja tiettävästi hän ei aluksi olut Suomen Pankin pääjohtajan virasta erityisen kiinnostunut. Sen sijaan Karjalainen ja Rossi olivat tehtävästä kiinnostuneita. Ahti Karjalainen oli halukas jättämään ulkoministerin tehtävät ja luopumaan myös kansanedustajuudesta. Ne lyhyet jaksot, jotka hän oli ollut Suomen Pankissa, olivat olleet hänelle mieluisia aikoja. Karjalainen piti Suomen Pankin ilmapiiristä.

Suomen Pankin pääjohtajan nimittää avoimella kirjeellä hallituksen esityksestä tasavallan presidentti. Pankkivaltuusmiehet tekevät asiasta niin sanottuna ehdolle panona esityksen hallitukselle. Vuonna 1967 oli vasemmistolla eduskunnan voimasuhteiden mukaisesti pankkivaltuusmiesten enemmistö. Puheenjohtaja oli Veikko Kokkola ja jäsenet olivat Rafael Paasio, Olavi Salonen, Aarne Saarinen, Oiva Lehto, Nestori Kaasalainen, Eino Uusitalo, Tuure Junnila ja Verner Korsbäck. Päätettäessä ehdollepanosta äänestytti Veikko Kokkola ensin Karjalaisen ja Rossin välillä. Keskustapuolueen Kaasalainen ja Uusitalo äänestivät Karjalaista, Junnila Rossia ja vasemmiston viisi pankkivaltuusmiestä ja ruotsalaisten Korsbäck pidättyivät äänestyksestä. Näin toisessa äänestyksessä olivat vastakkain Karjalainen ja Koivisto. Koivisto voitti äänin 5-3. Hän sai vasemmiston äänet ja Karjalaista äänestivät Kaasalainen, Uusitalo ja Korsbäck. Nyt puolestaan Junnila pidättäytyi ja antoi näin passiivisen tukensa Koivistolle.

Pankkivaltuusmiesten ehdollepanon mukaisesti presidentti Kekkonen asian myös ratkaisi ja Mauno Koivistosta tuli Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtaja. Reino Rossille Mauno Koiviston tulo pääjohtajaksi oli pettymys. Kun Koivisto heti Suomen Pankkiin tulonsa jälkeen siirtyi pääministeriksi, saneli vt. pääjohtajaksi joutunut Reino Rossi pankkivaltuusmiesten pöytäkirjaan von Fieandtin hengessä lausuman, jonka mukaan hän ei pitänyt Suomen Pankin kannalta hyvänä uuden pääjohtajan siirtymistä heti pääministeriksi. Rossi ei kauan Suomen Pankissa viihtynytkään. Vuoden 1968 lopulla hänet nimitettiin Suomen Sokeri Oy.n pääjohtajaksi. Hän kuitenkin suostui jatkamaan niin kauan, kuin Koivisto oli pääministeri.

Koiviston palattua vuonna 1970 Suomen Pankkiin siirtyi Keskuspankkia vuodesta 1946 palvellut Reino Rossi Suomen Sokeri Oy:n pääjohtajaksi. Presidentti Kekkonen piti Rossin lähtöä Suomen Pankin kannalta vahinkona ja hän oli vihainen siitä.
Suomen Pankki puhui Koiviston aikana kolmella äänellä. Simonen ja Hetemäki antoivat omia lausuntojaan keskustelematta niistä etukäteen pääjohtaja Koiviston kanssa. Pankin johtokunnan jäsen Simonen ei ollut pääjohtaja Koivistoa kohtaan lojaali. Koiviston tapa johtaa pankkia ei miellyttänyt Simosta.

Koiviston aikana johtokunta kokoontui Ahti Karjalaisen mukaan epäsäännöllisesti. Yleensä asioista ei tahtonut tulla mitään valmista. Karjalaisen mukaan Suomen Pankilla ei ollut 1970-luvun alkuvuosina mitään selvää rahapoliittista linjaa. Nyörit olivat löysällä. Liikepankit saivat Suomen Pankista lainaa erittäin edullisin ehdoin, minkä seurauksena ne suorastaan tyrkyttivät asiakkailleen lainoja. Kansantalousmiesten mukaan inflaation raju kiihtyminen 1970-luvun alkupuolella johtui suurelta osin juuri tästä keskuspankin löysästä rahapolitiikasta.
Mistä Suomen Pankin avokätisyys sitten johtui? – Ehkä siinä oli Koiviston kokemattomuutta. Hänhän tuli Suomen Pankkiin aivan noviisina. Ja tietysti avokätinen pankinjohtaja pysyy suosiossa, Ahti Karjalainen sanoi.

Lähdeaineisto: Lasse Kangas: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena ISBN 951-26-2591-1

tiistai 30. maaliskuuta 2010

K-linjan kaukopartiomiehet DDR:ssä 1967


















Keskustapuolueen K-linja piti koko 1960-luvun tiivistyviä puolueyhteyksiä sekä Neuvostoliittoon että DDR:ään ja samalla sekä KGB:n että yhä enemmän myös Stasin edustajiin. K-linjalla oli vaistottu ulkopoliittisen valtataistelun kiihtyminen Keskustapuolueen ja vasemmiston välillä kansanrintamahallituksen astuttua virkaansa. Vastavetona K-linja teki kaikkensa asemiensa turvaamiseksi. Keskustapuolueen järjestöpäällikkö Jouko Loikkanen ja kansanedustaja Matti Kekkonen tekivät pitkän tutustumismatkan DDR:ään 5.-14.5.1967. Sekä Loikkanen että Matti KekkonenPaasion hallituksen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri – olivat luoneet kontakteja DDR:n edustustoon jo varhemmin. DDR:n kannalta herrat olivat takaovi Tamminiemeen, kun suora asioiminen ylimpään johtoon oli vielä mahdotonta. Matka oli huolellisesti valmisteltu isäntäpuolella, jossa tosin oli vaikeuksia jäsentää vieraille isäntäorganisaatiota. Valmisteluasiakirjoissa isäntänä toimi muodollisesti Saksan Demokraattinen Talonpoikaispuolue (BRD- Die Demokratische Bauernpartei Deutschlands) ja sen puheenjohtajisto. Loikkasen matkan maksoi Nuoren Keskustan Liitto, koska hän osallistui FDJ:n VIII parlamentin kokoukseen virallisena kutsuvieraana, kun taas Matti Kekkosen matkan maksoi DBD, koska häntä ei keskustapuolue ollut nimennyt viralliseksi edustajaksi delegaatioon.

DBD:n sihteeristön 17.5.1967 laatimassa laajassa raportissa harmitellaan, että molemmat vieraat olivat pidättyväisiä ja etenkin Kekkonen korosti kantojensa olevan vain ”henkilökohtaisia mielipiteitä, eivät hallituksen linjan kannalta edustavia”.
DDR:n edustusto tiivisti yhteyksiä Keskustapuolueeseen keväällä 1967. Varapuheenjohtaja Toivo Räty oli aktiivinen kontakti Loikkasen, ministeri Sulo Suorttasen, Matti Kekkosen ja pian Taneli Kekkosen ohella. Myöhemmin DDR verkotti etenkin Keskustapuolueen nuoren polven poliitikkoja ja muita taustavaikuttajia. Toivo Räty oli DDR:n edustuston tentittävänä 19.6.1967, missä yhteydessä Räty laajasti arvioi Johannes Virolaisen suunnitelmia ryhtyä presidenttiehdokkaaksi vuoden 1974 vaaleissa. Puhemiehenä toiminut Virolainen haluaisi Rätyn mukaan hallitukseen taloudellisista syistä. Räty korosti, että hän henkilökohtaisesti uskoi Karjalaisen nousevan vuonna 1974 presidentiksi. Muistiossa avustaja Ludwig Schirrwagen, joka oli keskustelussa lähetystöneuvos Lindnerin tulkki, toteaa, että Keskustapuolue on vasemmistolaistumassa kovaa vauhtia. Avomielisesti esiintynyt Räty katsoi myös, että kansanedustaja V.J. Sukselaisen ura presidenttiehdokkaana oli ohi ja Keskustapuolueen tulevaisuuden mies oli yksiselitteisesti Karjalainen.

Kokoomus valitsi ehdokkaaksi 16.4.1967 poliittisesti kokemattoman pankkimiehen – Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajan Matti Virkkusen. Valinta oli yllätys, koska kabineteissa oli pidetty varmana, että ehdokkaaksi tulisi Helsingin kaupunginjohtaja Lauri Aho. Tämä kuitenkin kieltäytyi.

Presidentinvaalikamppailussa pitkin vuotta 1967 nousi esille ulkopoliittinen linjariita, kun Kokoomuksen ehdokas alkoi epäillä Kekkosen sillanrakennuspolitiikan mielekkyyttä ja lokakuussa 1967 suomi tätä lipsumisesta Paasikiven linjalta. Vastustajan suorasta tyylistä suivaantunut Kekkonen käynnisti kampanjansa arvostelemalla Virkkusta impivaaralaisuudesta. Kekkosen käyttämä ilmaus on paljon puhuva ja johtaa arvioimaan presidentin maailmankuvaa ja käsitystä kansainvälisestä tilanteesta. Kekkonen edusti 1967-68 näkemystä, että sodan syttyessä Suomi ei voinut pysyä puolueettomana. Tätä Kokoomuksessa pidettiin virheellisenä näkemyksenä.

Syksyllä 1967 SDP eteni vaivihkaa aloitteellisemmaksi vasemmistolaisen ulkopolitiikan kehittelyssä. Lokakuun 18. päivä ravintola Vaakunassa SDP:n puoluesihteeri Erkki Raatikainen keskusteli DDR:n edustuston lähetystöneuvos Gerhard Lindnerin kanssa lounaan lomassa. Lindner oli ilmeisesti yksi keskeisimmistä Stasin DDR:n ulkoministeriöön sijoittamista epävirallisista avustajista peitenimeltään Hans Reichert. Myöhemmin hän oli 1984-1989 maansa Lontoon suurlähettiläs. Lindner toteaa nelisivuisessa raportissaan Raatikaisen osallistuneen Zyrichissä pidettyyn Sosialistisen Internationalin kokoukseen ja olleen selvästi siitä vaikutettu.

Kekkonen katsoi kansanrintamahallituksessa pitkäaikaisen tavoitteensa toteutuneen ja antaneen kommunisteille samalla yhteiskunnallisen täysivaltaisuuden. SKDL oli tehnyt Kekkoselle sopivan päätöksen keväällä 1966, se valitsi hallitukseen osallistumisen pyrkimyksenä edistää vasemmiston yhteistyötä ja eristää oikeistoa. SKP:n osallistumisesta hallitukseen teki päätöksen NKP, ei Kekkonen eikä Suomen kansa. SKP olisi halunnut jäädä pois sekä Paasion että Koiviston hallituksista, mutta NKP käskytti Aarne Saarisen; SKP meni hallitukseen NKP:n toivomuksesta.

SKP:n rooli vahvistui nopeasti kansanrintamahallituksen astuttua virkaan 1966. Puolue saattoi nyt tarjota hallituksesta sisäpiirin tietoja sekä KGB:lle että Stasille. Suojelupoliisi ei laajentanut kommunistien seurantaa 1966. SDP vasemmistolaistui. Neuvostoliiton vaikutusvalta alkoi kasvaa idänkaupan suurprojektien käynnistyttyä. Neuvostoliiton kansainvälispoliittinen aktiivisuus muuttui yhä suuremmaksi haasteeksi Suomen riippumattomuuden kannalta.

Päähallituspuolueiden kabinettipoliitikot virittelivät asemiaan DDR:n Helsingin edustuston saunassa Kulosaaressa alkuvuodesta 1968. DDR oli aloittanut offensiivinsa diplomaattisen tunnustuksen saamiselle. Taustalla oli Karlovy Varyn julistus ja Neuvostoliiton koventunut kansainvälispoliittinen asenne sekä Kiinan pelossa että Lähi-idän katastrofin vuoksi.

SDP:n tiedostussihteeri Pekka Korvenheimo ennakoi 11.1.1968 nelituntisessa saunatapaamisessa varakonsuli Elmin kanssa SDP:n saavan vain noin 20 % valitsijamiesäänistä. Kokoomuksen Virkkusen yltävän 16-17 %:iin ja Vennamonkin saavan 6-7 % valitsijamiehistä. Tapaamisen varsinaisena aiheena oli SDP:n Saksan työryhmän puheenjohtajana professori L.A. Puntilan tulevan DDR:n matkan (23.-26.1.1968) suunnittelu.

Keskustapuolueen järjestöpäällikkö Jouko Loikkanen – DDR:n edustuston kontakti jo aiemmilta vuosilta – istui puolestaan pohtimassa vaalin tulosta ja hallitustilannetta 19.1. Kulosaaressa varakonsuli Elmin seurassa. Elmin kannalta kiinnostavinta oli Loikkasen avomielinen selostus hallitusneuvotteluista. Itäblokin stalinisoinnin vanavedessä syventyivät suomalais-neuvostoliittolaiset suhteet. Vuoden 1968 aikana Neuvostoliitto oli toimelias Suomen suunnalla. Keväällä 1968 suurlähettiläs Kovalev poltti proppunsa Karjala-oluesta. Ei mausta, vaan suurlähettilään mielestä sotaisa Karjalan vaakuna todisti, että Suomessa oli vielä neuvostovastaisia piirteitä. Mauno Koiviston hallituksen ulkopoliittiseen ohjelmaan tuli pitkästä aikaa maininta YYA-sopimuksesta.

Lähdeaineisto: Alpo Rusi: Vasemmalta ohi ISBN 976-951-20-7484-6

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Rauha, ystävyys ja solidaarisuus


















Yhdeksän helsinkiläistä DDR:n ystävää oli saapunut toukokuun 30. päivänä 1956, illalla klo 20. kokoukseen, joka pidettiin Helsingissä hotelli Tornin kabinetissa. Tarkoitus oli perustaa ”yhdistys Suomen ja Saksan Demokraattisen Tasavallan välisten kulttuurisuhteiden ylläpitämiseksi”. Kaikki läsnäolijat olivat kommunisteja tai kansandemokraatteja, useimmat tunnettuja kulttuuri- ja järjestöihmisiä. Tilaisuuden avasi koollekutsuja, toimittaja Ontro Virtanen. Hän kertoi, että ajatus ystävyysseurojen perustamisesta oli kytenyt jo muutamia vuosia. Suomen ja DDR.n ystävyysseuran perustamista lykkäsivät 1950-luvun puolivälin yli poliittiset syyt. Kun Virtanen kävi kesällä 1955 Itä-Saksassa, isännät esittivät hartaan pyynnön, että Suomeenkin saataisiin perustetuksi DDR:n ystävyysseura. Lokakuun alussa 1955 Helsingin-suurlähettiläs V.Z. Lebedev neuvoi SKP:n johtomiehiä muodostamaan yhden Saksa-seuran, jonka tarkoituksena olisi kulttuurisuhteiden hoitaminen Suomen ja molempien Saksojen välillä.

Johtokunta päätyi jo kesäkuussa 1956, eli kuukautta perustamisen jälkeen pidetyssä työvaliokunnan kokouksessa, nimeen ”Suomi-DDR-seura”. Tavattoman innokkaasti ystävyysseuran perustamista ajoi 1950-luvun alkuvuosina myös DDR:n täkäläinen kaupallinen edustusto. Ensimmäisen toimintavuotensa, ja ainakin syksyyn 1960 saakka, jolloin DDR:n kulttuurikeskus avasi ovensa Helsingissä, Suomi-DDR-seura ei ollut paljon muuta kuin kaupallisen edustuston käsikassara.

Seuran jäsenmäärä alkoi 1960-luvun lopulla kasvaa ja eri puolille maata syntyi hieman toistakymmentä paikallisyhdistystä. Vuonna 1972 seurassa oli noin tuhat henkilöjäsentä. Ensimmäisinä suomalaisina kaupunkeina Hämeenlinna ja Kemi löysivät Itä-Saksasta itselleen ystävän jo 1959. Seuraavat kaupungit hankkivat vuoteen 1977 mennessä itselleen Itä-Saksasta ystävyyskaupungin: Helsinki-Itä-Berliini, Hämeenlinna-Weimar, Imatra-Stendal, Karkkila-Thale, Kemi-Wismar, Kotka-Greifswald, Kouvola- Zella Mehlsi, Kuopio-Gera, Kuusankoski – Schwedt, Oulu-Halle, Pori-Stralsund, Rovaniemi-Neustrelitz, Tampere-Karl-Marx-Stadt, Turku-Rostock, Vaasa-Schwerin, Vantaa-Rudersdorf, Varkaus-Pirna.

Helmikuussa 1969 pidetyssä Suomi-DDR-seuran vuosikokouksessa eräät läsnäolijat kyselivät ihmeissään, ”mistä johtuu, että johtokuntaan esitetään niin runsaasti kansanedustajia ja vähemmän muiden harrastusalojen edustajia. Sihteeri Ontro Virtanen ja puheenjohtaja Veikko Savela selittivät, että ”Saksan kysymys on luonteeltaan poliittinen”.

Lokakuun 5. päivänä 1960 vietettiin Helsingissä DDR:n kulttuurikeskuksen ”Kulturzentrumin” avajaisia. Samassa korttelissa, jota hallitsee Helsingin Työväenyhdistyksen ”graniittilinna”, olivat SDP:n, SAK:n ja TUL:n päämajat sekä useiden ammattiliittojen ja muiden työväenjärjestöjen keskustoimistot. Vuonna 1967 itäsaksalaiset avasivat Kulturzentrumin sivupisteen Turkuun. DDR-Kulturzentrumin vaikuttavin toimintamuoto Suomessa olivat varmasti kielikurssit.

DDR ei ollut köyhä eikä kipeä, kun tuli kyse maan kansainvälisen näkyvyyden parantamisesta ja arvostuksen kohottamisesta. Ensimmäisiä Itämeren viikkoja vietettäessä elettiin Berliinin kriisin aikoja. DDR:n valtion turvallisuusministeriö Stasi vaikutti luonnollisesti Itämeren viikkojen järjestelyjen taustalla. Itämeren viikot olivat pitkään Leeipzigin messujen ohella Itä-Saksassa ainoita tapahtumia, joihin saapui merkittäviä vieraita myös länsimaista. Paikkakunnalta poistettiin aina Itämeren viikkojen ajaksi kaikki vähänkin epäilyttävät henkilöt. Vuonna 1967 Itämeren viikoilla oli vajaat 400 suomalaista osanottajaa.

Itämeren viikolle 1967 osallistunut kansanedustaja Antero Väyrynen oli ensimmäisiä SDP:n johtoon kuuluneita Rostockin kävijöitä. Matkalta palattuaan hän raportoi kokemuksistaan puheenjohtaja Rafael Paasiolle.
Syksyn 1961 noottikriisi teki Helsingin festivaalihankkeesta ulkopoliittisesti entistä arkaluonteisemman. Maaliskuun lopulla 1962 Max Jakobsson laati asiasta UM:lle muistion, jonka pohjalta Suomen hallituksen kanta festivaalien järjestämiseen muuttui. Juhlallisuuksien onnistuminen oli turvattava luomalla niille riittävät puitteet, jotta festivaaleista ei tulisi Neuvostoliitolle arvovaltatappiota. Helsingin nuorisofestivaaleille saapui yli 18 000 vierasta 137 maasta.

Kaupallisen edustuston tärkein tietolähde SKP:n sisältä oli keskuskomitean ammatillisen osaston toimitsija Veikko Hauhia. Hän oli vankilassa 1930-luvulla opetellut saksaa, joten tulkkausta ei tarvittu. Mielenkiintoista oli myös se, että Hauhia oli noihin aikoihin merkittävin Suojelupoliisin yhteyshenkilö SKP:ssä. Elokuussa 1967 Hauhia selitti DDR:n pääkonsulille Thielelle omasta aloitteestaan, että Suomessa voi sanoa olevan kaksi kommunistista puoluetta. Hauhialta saatiin kuulla, että SKP:n poliittisessa toimikunnassa vain toverit Ville Pessi, Taisto Sinisalo, Erkki Tuominen, Markus Kainulainen ja Inkeri Lehtinen olivat hyväksyneet Varsovan liiton maiden ”veljellisen avun Tsekkoslovakian kansalle”.

Kun itäsaksalaiset 1960-luvun alussa lähtivät hankkimaan ystäviä ja vaikutusvaltaa suomalaisen sosialidemokratian piirissä, TPSL oli oikeastaan ainoa mahdollinen yhteistyökumppani. DDR.n vaikutusmahdollisuudet näyttivät aluksi parhaalta urheilusuhteissa. TUL oli sosiaalidemokraattisen opposition ja kommunistein hallinnassa. TUL:n puheenjohtaja Pekka Martin oli myös TPSL:n varapuheenjohtaja. TPSL:n uudeksi puheenjohtajaksi tuli Aarre Simonen. Vuodesta 1965 eteenpäin sosiaalidemokraatit alkoivat juosta DDR.n täkäläisessä kaupallisessa edustustossa tiheään tahtiin.

Lähdeaineisto: Seppo Hentilä: Harppisaksan haarukassa ISBN 951-746-650-1

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Koko poliittinen kenttä oikealla puolella veräjää


















Vuoden 1966 eduskuntavaalit suoritettiin jo maaliskuun lopulla, runsaat kolme kuukautta normaalia aiemmin. Syynä oli hallituksen kiireellisenä läpiajama vaalilain muutos, joka oli tarkoitettu pysyväksi. Sen valmistelun hoiti pääministeri Virolainen niin salaisesti, ettei edes oikeusministeri ollut tilanteen tasalla. Ajatuksen isä oli kuitenkin Kekkonen, joka jo syyskuussa 1965 päätti aikaistaa vaaleja.

Uudenvuoden puheessaan Kekkonen vetosi puolueisiin ja pyysi niitä osoittamaan malttia vaalitaistelussa. Neuvostolehdistön kirjoittelu tuki äärivasemmiston vaaliponnisteluja. Myrskyn vaalitaistelun vesilasissa aiheutti Kekkosen kirje kolmelle pääjohtajalle, Urho Kähöselle, Olavi Lindblomille ja V.J. Sukselaiselle. Se sisälsi näille osoitetun epäsuoran toivomuksen olla asettumatta enää ehdolle vaaleissa. Kun kirjeen saajat tunnettiin Kekkoseen kielteisesti suhtautuvina, oli toimenpide helppo leimata osoituksesi presidentin mielivallasta. Kekkosen aktio ei johtanut tuloksiin. Pääjohtajat torjuivat sen ja ilmoittivat julkisesti olevansa valmiit ryhtymään ehdokkaiksi.

Osaotto vaaleihin oli ennätyksellisen vilkas. Suurvoittajaksi nousi SDP, joka sai runsaat 27 prosenttia annetuista äänistä ja kasvatti edustajapaikkojensa määrän 38:sta 55:een. Myös simoslainen TPSL menestyi hyvin ja nosti paikkamääränsä kahdesta seitsemään. Voittajiin on luettava myös Suomen Pientalonpoikien Puolue, joka sai valtiopäiville Veikko Vennamon. Vielä samana vuonna puolue otti nimekseen Suomen Maaseudun Puolue (SMP). Äärilaidat kokoomus (tulos 26) ja SKDL (41) menettivät kuusi paikkaa. Keskustapuolue menetti neljä paikkaa ja putosi 49 paikallaan eduskunnan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. RKP menetti vain kaksi paikka. LKP sai vain 9 paikkaa. Vasemmistoenemmistö muodostui numeroin 103-97.

Vaalien lopputulos yllätti Kekkosen. Keskustapuolueen osalta Kekkonen piti vaalitulosta parempana kuin oli odottanut. Erityisen tyytyväinen Kekkonen oli juuri sen vuoksi, että vasemmistoenemmistö ja SDP:n voitto olivat niin kiistattomat. Hän saattoi käyttää niitä perustelunaan itäänpäin vetäessään SDP:n hallitusvastuuseen.

Hallitusneuvotteluihin valmistauduttaessa Kekkosella oli kaksi perustavoitetta: SDP oli saatava mukaan hallitukseen, ja ministeristön oli oltava ulkopoliittisesti toimintakykyinen. Neuvostoliittolaiset kytkivät hallitusratkaisun alusta lähtien presidentinvaaleihin. Kekkosen uudelleenvalinnan turvaaminen nähtiin takeena noudatetun ulkopoliittisen linjan jatkumiselle, jonka varmistuttua SDP:n hallitukseen tuloonkin voitiin suhtautua levollisemmin.

Heti valtiopäivien avajaisten jälkeen Kekkonen 16.4. Kekkonen antoi hallituksen muodostamisen virallisesti Paasiolle. SKDL:n tuloa hallitukseen vastustivat oikeistopuolueet sekä SDP:n ja Kepun oikeistoainekset. Monia pelotti mahdollisuus, että kolmen suuren hallitus avaisi tien Kekkosen uudelleenvalinnalle. Neuvostoliittolaiset ymmärsivät kansanrintamahallituksen synnyn riippuvan lähinnä Keskustapuolueesta. Siksi painostus ja taivutteluyritykset kohdistettiin siihen. Kuultuaan Moskovassa vierailleelta Leskiseltä, että kantoina kaskessa olivat nimenomaan Virolainen ja Sukselainen, Tehtaankatu ryhtyi suostuttelemaan Virolaista.

Lähes kaksi kuukautta kestäneiden tunnustelujen ja neuvottelujen jälkeen Paasion hallitus oli vihdoin valmis, ja se sai nimityksen 27.5.1966. Ministerinsalkut jakaantuivat seuraavasti: SDP 6, Kepu 5, SKDL 3 ja TPSL 1. Uusi koalitio korosti sitoutumista kekkoslaiseen ulkopolitiikkaan todeten sen heti ohjelmansa ensi virkkeessä. Paasio poimi listalleen neljä sosiaalidemokraattia eduskuntaryhmän ulkopuolelta ja vain yhden ryhmästä, mikä kuvasi puolueen sisäistä tilannetta. Ulkopuolelta tulleista tunnetuimmat olivat opetusministeriksi nimitetty R.H. Oittinen ja valtionvarainministeriksi noussut Koivisto. Neuvostoliitto suhtautui Paasion hallitukseen korostetun myönteisesti. Kekkonen oli tyytyväinen hallitusratkaisuun. Uuden pääministerin kykyihin Kekkonen suhtautui epäilevästi. Paasio jätti yleisesti noudatetusta tavasta poiketen vastaamatta Kosyginin onnittelusähkeeseen ja reagoi vasta, kun Kovalev saapui tiedustelemaan asiaa. Kekkonen päivitteli Paasion ”käsittämättömyyttä” ja puuskahti: ”En minä ymmärrä, mitä tästä tulee!”

Hallituksen talouspolitiikassa ”on ollut toivomisen varaa”, Kekkonen totesi syksyllä 1967 antamassaan haastattelussa. Liimataisena Kekkonen arvosteli Koiviston budjettia löysyydestä Ja vieroksui hallituksen luomaa puoluetukijärjestelmää.
Devalvaatio tulikin. Lokakuun 11. ja 12. päivän välisen yönä 1967 valtioneuvosto päätti nostaa ulkomaisen rahan arvoa suhteessa Suomen markkaan 31,25 prosenttia. Devalvaatio oli sotien jälkeen seitsemäs. Kekkonen oli siunaamassa devalvaatiota.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi: Presidentti ISBN 951-1-13065-x

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Vuoden 1968 vakauttamissopimus ja MTK


















Heti devalvaation jälkeen marraskuun alussa 1967 Paasion hallitus käynnisti valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan johdolla eri etujärjestöjen välillä tulo- ja hintapoliittiset neuvottelut. Tavoitteena oli pyrkiä sellaisiin tulopoliittisiin ratkaisuihin, jotka turvaisivat maan kilpailukyvyn ja maksutaseen suotuisan kehityksen. Pitkien ja sitkeiden neuvotteluiden tuloksena syntyi 27.3.1968 eri etujärjestöjen allekirjoittama vakauttamissopimus. Siinä oli sovittu vuoden 1969 loppuun saakka noudatettavasta tulo- ja hintapolitiikasta. Sopimus edellytti myös taloudellista valtalakia, joka antaisi hallitukselle valtuudet ryhtyä vakauttamissopimuksen mukaisiin toimenpiteisiin.
Tämän eduskunta hyväksyi 9.4.1968, minkä jälkeen hallitus nimitti hinta- ja palkkaneuvoston valvomaan valtalain mukaisia määräyksiä hintojen ja palkkojen osalta.

Sopimuksen sisällöstä ehkä laajavaikutteisin oli indeksiehdon poistaminen kaikista talouselämän piirissä varsin yleisesti noudatetuista sitoumuksista ja sopimuksista eläkkeitä lukuun ottamatta. Rahalaitokset lopettivat vapaaehtoisesti jo huhtikuun alusta indeksitalletusten vastaanoton ja luopuivat indeksilisän perimisestä antolainauksessa. Indeksiehdosta oli myös muilta osin luovuttava valtalain sisältämien säännösten perusteella.

Tämä kohta muodostui maatalouden hintajärjestelmän kannalta pulmalliseksi, koska järjestelmään yleensä kuuluu tietty sidonnaisuus muuhun hinta- tai tulokehitykseen. Tässä yhteydessä pulmasta selvittiin sillä, että vakauttamissopimuksen aikana suoritettavat tavoitehintatason korotuksen sovittiin etukäteen 1.6.1968 alkaen 2 %:ksi ja 1.1.1969 jälkeen 2 %:ksi. Ajankohdat olivat samat kuin palkankorotuksissa. Lisäksi sovittiin, ettei väkilannoitteiden hintoja eikä väkirehujen tuontimaksuja tänä aikana koroteta. Näin arvioitiin päästävän suunnilleen samaan lopputulokseen kuin hintalain edellyttämällä indeksisidonnaisuudella. Eduskunta hyväksyi sopimuksen edellyttämät muutokset hintalakiin 24.5.1968. Muuttamattomana laki olisi johtanut 1.9.1968 2,3 %:n ja 1.3.1969 1,0: %:n tavoitehintatason korotuksiin.

Vakauttamisen kannalta keskeisin kysymys oli kuitenkin palkkoja koskeva. Niissä vuoden 1968 alussa tapahtuneen 5,9 %:n korotuksen lisäksi sovittiin kesä-heinäkuussa suoritettavasta 3,5 %:n korotuksesta sekä vuoden 1969 alussa 16 pennin (4%:n) tuntipalkkakorotuksesta. Tämän lisäksi olivat työnantaja- ja työntekijäjärjestöt sopineet 27.2.1968 allekirjoittamassaan sopimuksessa eräistä työehtosopimukseen liittyvistä järjestelyistä. Nämä koskivat lähinnä eläketurvan parantamista ja vastasivat noin 0,4 %:n tulonlisää palkansaajille.

MTK ei hyväksynyt palkansaajien sosiaalipakettia, joka tuotiin esiin vasta neuvottelujen loppuvaiheessa. Valtioneuvostolle 29.3. jättämässään kirjelmässä MTK katsoi, että sopimus saattaa viljelijäväestön ja muut eläketurvaa vailla olevat väestöryhmät entistä epäoikeudenmukaiseen asemaan ja samalla myös vaikeuttaa hinta- ja kustannustason vakauttamista. MTK:n kielteinen kanta ei asiaa muuttanut, mutta saattoi edistää samaan aikaan vireillä olleita neuvotteluja maatalousyrittäjien omasta eläkejärjestelmästä.

Vakauttamissopimukseen liittynyt hintasäännöstely tuli voimaan takautuvasti hintojen osalta 15.3. ja vuokrien osalta 29.2.1968 lähtien. Sen piiriin kuuluivat aluksi periaatteessa kaikki hinnat, ja niitä voitiin korottaa vain hallituksen tai hinta- ja palkkaneuvoston päätöksillä. Maataloustuotteiden tavoitehinnat, joista oli erikseen sovittu, eivät kuitenkaan olleet hintasäännöstelyn alaisia. Vakauttamissopimukseen liittyen sovittiin valtion kokonaismenojen kasvun pysähdyttämisestä ja verorasituksen pitämisestä ennallaan vuosien 1968 -1969 aikana. Hallitus sitoutui myös työttömyyden lievittämiseksi ohjaamaan varoja sellaisiin investointeihin, jotka lisäävät työtilaisuuksia mm. maatilatalouden piirissä.
Vuoden 1968 vakauttamissopimus merkitsi alkua 1970-luvulla noudatetuille tulopoliittisille kokonaisratkaisuille. Myös maatalouden hinta- ja tulopolitiikassa siirryttiin sen myötä uuteen ajanjaksoon. Maatalouden hintakysymykset kytkettiin aikaisempaa kiinteämmin muuhun tulopolitiikkaan ja sitä koskeviin sopimuksiin. Tämä muutti oleellisesti MTK:n roolia maatalouden hinta- ja myös muista maatalouspolitiikkaan liittyvistä kysymyksistä neuvoteltaessa ja päätettäessä.

Lähdeaineisto:
Liisa Sauli: MTK ja Suomen maatalouspolitiikka ISBN 951-26-3085-0

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Mitä Suomessa tiedettiin Neuvostoliiton valtataistelusta?


















Brezhnevin tultua valtaan arvioitiin melko yleisesti, ettei hän tule kauaa vallassa pysymään ja että tilalle tulee joku kovemman luokan johtaja. Heti vuoden 1965 jälkipuoliskolla monet puhemiehistön ja sihteeristön jäsenistä kävivät sitkeitä, kulissien takaisia keskusteluja siitä, että Breshnev pitäisi palauttaa takaisin korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaksi. Katsottiin, että puoluejohtajana pitäisi olla energisempi, voimakkaampi ja arvovaltaisempi mies. Yleisesti ihmeteltiin sitä, miten sivistykseltään niin keskinkertainen ja niin suppean maailmankatsomuksen omaava mies oli noussut niin korkealle. Brezhnev varmaan itsekin ymmärsi, että häntä pidetään yleisesti väliaikaisena johtajana. Brezhnevin kunniaksi on sanottava, ettei hän ollut julma eikä kostonhimoinen.

Maaliskuussa 1965 Brezhnev teki ystävästään, Hrutsehvin hallituksen 1. varapääministeristä D.F. Ustinovista keskuskomitean sihteerin ja puhemiehistön kandidaattijäsenen hoitamaan täsmälleen samoja asioita kuin mitä hän oli 1950-luvun loppuvuosina hoitanut: vastaamaan ase- ja asevarusteluteollisuuden poliittisesta valvonnasta.
Presidentti Kekkonen oli tutustunut Ustinovin parhaisiin puoliin Hrutsehvin kukistumisen aattona, kun tämä oli ollut vihkimässä Rautaruukin valimoa ja istunut sitä ennen Tamminiemen saunassa. Kun Kekkonen oli kirjoittanut päiväkirjaansa positiiviseksi kokemastaan Hrutsehvin 1. varapääministeristä: Ustinov on eloisa, avomielinen ja suora mies, suuri löylyn ystävä… Kekkosella ja muilla saunojilla ei ollut aavistustakaan, että viikon kuluttua Ustinov olisi yksi Suomen ja Kekkosen henkilökohtaisen ystävän kukistaneista salaliittolaisista. Brezhnevillä oli täydet perusteet laskea sen varaan, että hän saisi Ustinovilta vankkumattoman tuen valta-asemansa lujittamisessa.

Puolueen XXIII edustajakokousta maalis-huhtikuussa 1966 voidaan pitää tärkeänä välietappina kulissien takaisessa valtakamppailussa. Ehkä merkittävin päätös oli Hrutshevin aikaisen säädöksen kumoaminen, jolla oli pyritty estämään keskus- ja aluejohdon pysyminen liian kauan samojen miesten hallussa. Uuteen keskuskomiteaan jokainen politbyron jäsenistä onnistui saamaan omia miehiään, Brezhnev 15 läheistä ystäväänsä ja tuttavaansa. Keskuskomiteaan alkoi muodostua ryhmä, jota alettiin kutsua ”Breshnevin ihmisiksi”. Saman vuoden joulukuussa Brezhnevin 60-vuotispäivien yhteydessä, joille Kekkonenkin osallistui, pääsihteeri mainittiin lehdistössä ensimmäisen kerran ”huomattavana johtajana”, ja presidentti Podgornyi kiinnitti hänen rintapieleensä ensimmäisen Neuvostoliiton sankarin kultaisen tähden.

Brezhnevillä oli paljon vaikutusvaltaisia vastustajia, jotka yleensä edustivat kovempaa linjaa ja halusivat keikuttaa Brezhnevin venettä. Päävastustaja ja vallantavoittelija oli Aleksandr Nikolajevits Selepin. Hän oli kaikkein aktiivisin ja vaikutusvaltaisin niistä puhemiehistön jäsenistä, jotka alkoivat valmistella muutoksia korkeimmassa puoluejohdossa. Keskuskomitena puhemiehistön täysjäsenen paikan Selepin sai 16.11.1964 palkkioksi toiminnasta Hrutsehvin vastaisen salaliiton pääsuunnittelijana. Selepin oli monessa suhteessa Brezhneville vaarallinen vastustaja. Hän oli Brezhneviä 11 vuotta nuorempi ja kuului samalla nuoremman polven johtajiin, joita Breshnev vaistomaisesti varoi, ja samalla myös kahdehti.

Älykkyydessä ja sivistyksessä Selepin oli Breshneviä päätä pitempi – olihan hänellä komsomoltyön lisäksi takanaan filosofian, historian ja kirjallisuuden opiskelua Moskovassa. brezhneviläistä politbyroota hallitsi varovaisuuden, sulkeutuneisuuden ja kyräilyn henki. Brezhneviä auttoi merkittävästi 2. sihteerin asemaansa varmistanut puolueen ideologian vartija Mihail Suslov. Suslov oli hyvin motivoitunut tukemaan pääsihteeriä Selepin-jahdissa, koska tämän vaikutusvalta nimenomaan ideologisissa kysymyksissä oli jatkuvasti kasvamassa ja uhkasi Suslovin reviiriä.

Brezhnev toimi aikaa hukkaamatta. Jo 26.9.1967 Selepin erotettiin keskuskomitean sihteerin tehtävistä ja määrättiin poliittisesti vähämerkityksellisen Ammattiliittojen keskusliiton johtoon. Selepin lähtö keskuskomiteasta oli tyypillinen breshneviläinen tyrmäysisku silkkihansikkaalla. Erottamisestaa huolimatta Selepin säilytti paikkansa politbyroossa vuoteen 1974 asti pysyen koko ajan Brezhnevin silmissä vaarallisena kilpailijana.

Koko kaksivuotisen valtataistelun, jonka tuloksena Brezhnev pystyi merkittävästi lujittamaan asemaansa valtakunnan johtajana, Breshnev osasi tukehduttaa vastustajansa syleilyynsä. Häntä todella pelättiin.

Tämän päivän tietojen valossa näyttää siltä, että Suomen Moskovan suurlähetystön raporteissa ei kyetty eikä ehkä voitukaan nähdä asian ydintä henkilömuutoksia koskevissa asioissa, so. kulissien takaista Breshnevin ja Selepin valtataistelun vakavuutta. Verrattuna Moskovan suurlähetystön varauksellisiin raportteihin, KGB-kanavan kautta saatu arvio oli Kekkoselle toista luokkaa. Mitä olisi tapahtunut Suomen suhteissa jos kovemman linjan mies Selepin olisi noussut valtaan Neuvostoliitossa?

Lähdeaineisto: Esa Seppänen: Itäsuhteiden kolmiodraama ISBN 978-951-20-7492-1

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos


















Maatalousväestön osuus oli vielä 1960-luvun alussa niin merkittävä, että se antoi maalaisliitolle vahvan tuen politiikassa, ja toisaalta hallitukset pitivät hyvää huolta maatalouden tukijärjestelmistä. Vuosikymmenen puoliväliin tultaessa maatalouden ylituotannosta tuli kuitenkin paha ongelma, joka riitautti eturyhmiä ja pohjusti vasemmiston valtaannousua.

Elinkeinorakenteen muutoksesta aiheutui voimakas muuttoliike maalta kaupunkeihin ja taajamiin. Sitä kiihdytti maataloustukien vähentäminen, jolloin peltoja ”paketoitiin” varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomessa. Samalla työttömyysluvut kohosivat, joten siitä seurasi entistä suurempi rasitus julkiselle taloudelle. Vuosikymmenen lopulla muuttoliike Ruotsiin voimistui merkittävästi. Sinne muutti muutamassa vuodessa yli 100 000 henkeä noususuhdannetta eläneen teollisuuden palvelukseen.

Teollistuminen jatkui, mutta vieläkin enemmän siirtyi väkeä palvelualoille. Laajeneva sosiaaliturva ja yhteiskunnalliset palvelut imivät runsaasti työvoimaa kasvattaen samalla julkisen sektorin menoja. Sosiaalipolitiikalla pyrittiin tasamaan varallisuuseroja ja säilyttämään yhteiskuntarauhaa. Seurauksena oli myös verotuksen kasvu ja inflaation jatkuminen.

Monimutkaiseksi käyvää yhteiskuntaa pyrittiin hallitsemaan sosiologian oppien mukaan. Syntyi yhä uusia yhteiskuntasuunnitteluun keskittyneitä organisaatioita, ja kuntien sosiaalipalvelut monipuolistuivat. Voitiin hyvällä syyllä puhua sosiologian ja sosiaalipolitiikan läpimurron vuosikymmenestä.

Vasemmistopuolueiden kannatuksen kasvu oli tuossa vaiheessa luonnollinen seuraus yhteiskunnallisesta murroksesta. Maalaisliitto vastasi siihen vuonna 1965 nimenmuutoksella Keskustapuolueeksi ja hakeutui hallitusyhteistyöhön vasemmistopuolueiden kanssa vuoden 1966 vaalien jälkeen. Sosiaalidemokraattien johtamaa hallitusta nimitettiin ”kansanrintamaksi”, koska siinä olivat mukana myös kommunistit.

Maalaisliitto/Keskustapuolueen pyrkimys siirtyä kaupunkeihin ja myötäillä vasemmiston talouspolitiikkaa antoi vuosikymmenen lopulla tilaa Veikko Vennamon johtamalle maaseudun protestipuolueelle, joka vuodesta 1966 toimi nimellä Suomen Maaseudun Puolue (SMP). Se vetosi maaseudun rakennemuutoksesta kärsineeseen kansanosaan ja oli myös puheenjohtajansa ansiosta Kekkos-vastainen. Perinteinen keskustan pikkupuolueiden kannatusluvut pysyivät alhaisina.

Verrattuna vuoden 1956 ja 1962 presidentinvaaleihin asetelmat vuoden 1968 vaalien edellä olivat aivan erilaiset. Sosiaalidemokraatit luopuivat omasta ehdokkaastaan ja asettuivat tukemaan Urho Kekkosta. Kysymys oli samalla ”kansanrintamahallituksen” pohjan säilyttämisestä, sillä voimistuneen vasemmiston irtautuminen yhteistyöstä keskustapuolueen olisi vaarantanut vakautuspolitiikan jatkamisen. Taustalla vaikutti lisäksi valmistautuminen uusiin integraatioratkaisuihin, joten SDP ei halunnut heikentää ulkopoliittista toimintakykyään.

Kekkosen haastajiksi asettuivat kokoomuspuolueen Matti Virkkunen ja Suomen Maaseudun Puolueen Veikko Vennamo. He kävivät vahvasti televisiota hyväksikäyttäneen ja Kekkosen vastustajia muiden puolueiden kannattajakunnasta kosiskelleen vaalitaistelun. Kaikki ehdokkaat vakuuttivat olevansa ulkopolitiikassa samalla linjalla, mutta Kekkosen haastajat korostivat eroja käytännön poliittisissa kysymyksissä ja hallintotavassa. Virkkunen ilmoitti puolustavansa ”suomalaista elämänmuotoa” vasemmistolaistumista vastaan, ja Vennamo puhui köyhtyvän maaseudun puolesta.

Kekkonen kampanjoi lyhyesti eikä osallistunut muiden ehdokkaiden kanssa yhteisiin vaalitilaisuuksiin. Hän viittasi ulkopoliittisiin saavutuksiinsa ja perusteli ehdokkuuttaan linjan jatkamisella. Valitsijamiesvaaleissa tammikuussa 1968 Urho Kekkosta tukeneet puolueet saivat yhteensä 201 paikkaa, Matti Virkkunen 66 ja Veikko Vennamo 33. Valitsijamiesten kokouksessa Urho Kekkonen valittiin tasavallan presidentiksi heti ensimmäisessä äänestyksessä. Vaikka valinta sinänsä oli selvä, Kekkonen pettyi kannattajiensa laimeahkoon vaali-innostukseen ja haastajien hyvään menestykseen siinä määrin, että hän sanoi kieltäytyvänsä enää asettumasta ehdokkaaksi uusissa vaaleissa.

Rafael Paasion hallitus erosi vaalien jälkeen, mutta suunnilleen sama kokoonpano jatkoi hallituksessa uuden pääministerin Mauno Koiviston johdolla. Hallituksella oli edessään talouden vakauttamisohjelman läpivieminen, mihin edellisen hallituksen valtionvarainministerinä toimineella Koivistolla oli hyvät edellytykset ja tukena eduskunnan laaja enemmistö.

Suomessa oli seurattu Tsekkoslovakian kriisin kehittymistä vuonna 1968, mutta miehityksen alkaminen 21. elokuuta tuli kuitenkin yllätyksenä. Presidentti Kekkonen neuvotteli heti aamulla pääministeri Mauno Koiviston ja ulkoministeri Ahti Karjalaisen kanssa. Hallituksen ulkoasiainvaliokunta kokoontui puolelta päivin presidentin toimiessa puheenjohtajana. Päätöksesi tuli, että pääministeri ja ulkoministeri kertovat hallituksen kannan julkisuuteen.

Hallitus julkaisi kannanoton, jossa valitettiin tapahtunutta kärjistystä ja todettiin hallituksen asennoituvat tilanteeseen ”Suomen vakiintuneen puolueettomuuspolitiikan edellyttämällä tavalla”. Koivisto ja Karjalainen kutsuivat tärkeimpien päivälehtien päätoimittajat koolle ja varoittivat asian herkkyydestä.

Yleisradio alkoi lähettää ylimääräisiä uutislähetyksiä, joihin materiaali saatiin lähinnä läntisiltä uutistoimistoilta. Kuvaukset miehityksen vastaisista mielenosoituksista Helsingissä vaikuttivat dramaattisilta, sillä Suomessa ei vielä ollut totuttu suoriin uutislähetyksiin. Suomalainen lehdistö suhtautui miehitykseen verraten rauhallisesti.

Puolueiden suhtautuminen miehitykseen vaihteli suuresti sen mukaan, kuinka läheisiksi tapahtumat koettiin. Kommunisteille tilanne oli erityisen vaikea, sillä puolue valmistautui juuri viettämään SKP:n 50-vuotisjuhlia, joihin oli tulossa myös Neuvostoliiton valtuuskunta. SKP:n johto peruutti juhlat ja antoi miehityksen tuomitsevan julkilausuman. Myös SKDL arvosteli kovin sanoin Varsovan liiton toimintaa. Oikeistossa miehitys luonnollisesti tuomittiin, mutta asiasta ei tehty erityisen suurta numeroa.

Syyskuun alussa presidentti Kekkonen arvioi kriisin heijastuvan myös Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin, joten hän toivoi keskusteluja asiasta. Pääministeri Kosygin saapui 7.10. tapaamaan Kekkosta ja selvitti Hiittisten vesillä tapahtuneen kalaretken aikana Neuvostoliiton kantoja.

Lähdeaienisto: Pekka Visuri Suomi kylmässä sodassa ISBN-13: 978-951-1-20925-6

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Vuosi 1967 Urho Kekkosen päiväkirjassa

















Pitkästä aikaa aseidenriisuntarintamalla saavutettiin tuloksia, kun Iso-Britannia, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat allekirjoittivat 27.1. yhdessä 60 muun valtion kanssa YK:n yleiskokouksessa edellisen vuoden lopulla yksimielisesti hyväksytyn sopimuksen.
Kreikassa valmistauduttiin toukokuussa järjestettäviin vaaleihin. Vaaleja ei kuitenkaan milloinkaan järjestetty. Oikeistolainen sotilasjuntta kaappasi 21.4. vallan käsiinsä ja vangitsi pääministerin.
Arabimaiden ja Israelin välinen pitkäaikainen jännitys purkautui huhtikuussa aseelliseksi yhteenotoiksi Syyrin ja Israelin rajalla. Täysimittainen sota puhkesi 5.6. Israelin hyökättyä muihin naapurimaihin paitsi Libanoniin. Vajaan viikon kestäneen sodan aikana Israel valtasi naapureiltaan huomattavia alueita.
Vietnamin taistelut saivat yhä laajemmat mittasuhteet. Elokuussa presidentti Johnson lupasi nostaa alueella toimivien amerikkalaisten sotilaiden määrän jopa 535 000 mieheen.
Samaan aikaan Kiinan kulttuurivallankumouksen vaikutukset alkoivat tuntua yhä laajemmalla, ja ne heijastuivat erityisesti sen Neuvostoliiton suhteisiin.

Suomessa ongelmia aiheutti nimenomaan äärivasemmisto, jonka olemassaolo ja politiikka horjuttivat maan puolueettomuuspolitiikan uskottavuutta. SKP:n sisällä riehuva taistelu johti väistämättä kantojen radikalisoitumiseen.
Kokoomus asetti presidenttiehdokkaakseen Matti Virkkusen. Virkkusen valinta oli Kekkoselle valtava pettymys. Presidentinlinnassa kävi lähetystö, jossa oli edustajia SDP:stä, SKDL:stä, TPSL:stä, Kepusta ja LKP:stä. Edustettuina olivat myös eräät RKP:n sisällä toimivat ryhmät. Yhteisrintaman laajuus mairitteli Kekkosta. Olihan hän ensimmäinen porvarillinen ehdokas, jonka taakse kaikki vasemmistopuolueet saattoivat ryhmittyä.

Tammikuu
03.01. Ahola luonani. Kertoi olleensa Väinö Leskisen ja Wällärin seurassa. Kokoomus on valmis UK:n vaaliin. Wälläri lujasti UK:n kannalla. V.L.+ Pessi+ Aalto sopineet, että asia ratkaistaan tammikuussa.
04.01. Arvo Korsimo luonani. Stepanov palannut Moskovasta. Siellä jatkuvasti vallalla jyrkkä suhtautuminen Paasioon.
06.01. Puhe Vaasassa kirkkopäivillä ”Suomen tie jännityksen maailmassa.”
09.01. Arvo Korsimo kertoi syöneensä aamiaista Teuvo Auran kanssa. Toivoo yhteistyötä, on ollut väärässä.
11.01. Paasio luonani. Ehdotus SDP asettuu UK:n kannalle.
16.01. Ns. keskiviikkokerho saunassa ja iltapalalla. Läsnä Ahola, Aura, Lappi-Seppälä, Leikola, Meinander, Walden, Sumu, Leskinen, Kaitila, Hernberg, Ihamuotila, Hetemäki, Pitsinki, Karjalainen, Korhonen, silvola, Lilius, J. Rantanen, Stjernschantz, Liinamaa, Suorttanen, Sorvali, Salovaara.
31.01. Leike, jossa kerrotaan SDP:n puoluesihteeri Erkki Raatikaisen suositelleen puolueelle Kekkosen uudelleenvalintaa poikkeuslailla.

Helmikuu
02.02. Leike, jossa Kansan lehti kehuu ”ryhdikkään ja hyväkuntoisen näköisen” presidentin olleen valtiovierailullaan hyvää mainosta Suomelle.
06.02. Matti Kekkonen tiesi kertoa, ett kokoomuksessa Rihtniemi ajaa itseään presidenttiehdokkaaksi. Junnilan ehdokas on Lauri Aho.
10.2. Illalla päivällisillä Paavo Aitio, Väinö Leskinen ja Arvo Korsimo. Leskinen kertoi, että Fagerholm on kovin halukas presidenttiehdokkaaksi.
16.2.Tapasin Stepanovin. Brezhnevin vastaus on valmis ja annetaan Paasiolle ensi viikolla.
18.2. Beljakov ja Stepanov luonani.
21.2. Paasio näytti kirjeen, jonka Brezhnev oli hänelle lähettänyt. Kirje myönteinen. Paasio tyytyväinen.

Maaliskuu
04.03. Wallenberg halusi tulla tapaamaan. Kieltäydyin.
08.03. Kokoomuksen puoluevaltuuskunta on päättänyt asettaa oman ehdokkaansa presidentivaaleihin.
09.03. Koivisto luonani. Selosti atomivoimala-asiaa.
10.3. Kovalev luonani. Teki selkoa Kosyginin Lontoon neuvotteluista.
13.3. Kovalev luonani. Hallituksensa toimeksiannosta atomivoimalan rakentamista koskevassa asiassa.
16.3. Stepanov luonani. Jätti Breznhnevin kirjeen, jossa B. kiittää kutsusta saapua Suomeen.
18.3. Lähtö Kuopioon, jossa Savon Sellun kartonkitehtaan peruskiven muuraus.
31.3. Kovalev luonani.

Huhtikuu
04.4. Ahti Karjalainen tiesi kertoa, että Matti Virkkunen kokoomuksen presidenttiehdokas.
10.4. Leike, jossa kerrotaan RKP:n Pohjanmaan piirin tukevan Kekkosen uudelleenvalintaa.
13.4. Ehdokkaaksi pyytäminen. Leikkeitä, jossa kerrotaan pääministeri Paasion johtaman delegaation käynnistä sekä tilaisuudessa pidetyistä puheista.
17.4. Martti Miettusen 60v. päivillä Rovaniemellä.
21.4. Ville Pessin puhe Karlovy Varissa. (Kookas leike). Kreikassa sotilasvallankaappaus.
26.4. Kovalev luonani. Hänen asiansa oli: Brezhnev, Pdgornyi ja Kosygin ovat valtuuttaneet hänet esittämään tyytyväisyytensä siitä, että olen suostunut ottamaan vastaan presidenttiehdokkuuden.

Toukokuu
01.05. Ahti luonani. Tiesi kertoa, että Waris eroaa Suomen Pankista syksyllä.
03.05. Klaus Waris luonani. Ilmoitti eroavansa Suomen Pankista. Ero joskus syksyllä.
04.05. Ahti lähti Päivin ja pojan kanssa kahden viikon lomalle Neuvostoliittoon.
24.05. Vilkuna tiesi, että Matti Virkkusen vaalitaistelua johtamaan on kutsuttu entinen eversti Niilo Riuttala.
31.05. Lyhyt saunatuokio NL:n suurlähetystön saunassa. Patolitshev.

Kesäkuu
04.06. Mannerheimin syntymän 100-vuotisjuhla. Paraati ja iltajuhla. Hallitusta edusti vain Suorttanen.
05.06. Hallamat lähtivät Moskovaan.
06.06. Stepanov luonani. Brezhnev on valmis tulemaan yksityiselle vierailulle Helsinkiin elokuun lopussa tai syyskuun alussa.
07.06. Radiohaastattelu Paavo Nurmen kanssa.
10.06. Neuvostoliitto pyysi, että kun NL on katkaissut diplomaattisuhteensa Israeliin, Suomi huolehtisi NL:n eduista Israelissa. Hyväksyin.
12.06. Leskinen soitti ja ilmoitti, että SDP:n puoluevaltuuskunta päätti yksimielisesti mennä UK:n laajaan vaaliliittoon.
17.06. Korsimo kertoi, että Stepanov oli tullut edeltä käsin ilmoittamatta hänen luokseen Lietoon klo 7 aamulla ja ollut tohkeissaan, että Suomen pitää lähettää presidentti UK YK:n yleiskokoukseen New Yorkiin.
18.06. Kovalev luonani.
19.06. Stepanov on pommittanut Arvo Korsimoa. Eikö UK tai Ahti K. mene New Yorkiin?
20.06. Arvo K. ja Ahti K. aamiaisella sekä maaherrat Ryhtä ja Timonen.
23.06. Stepanov aamulla luonani. Ei erikoista.

Heinäkuu
03.07. Lähtö kalastusretkelle Turun saaristoon.
05.07. Väinö Leskinen koko kalamatkan humalassa. Otin hänet puhuteltavaksi.
24.07. Stepanov luonani. Brezhnev ilmoittaa, ettei voi vierailla Suomessa alkusyksystä.
26.07. Illalla saunassa: Karjalainen, Korsimo, Arvo Pentti, Keskinen, Kitola, V. Matilainen, E. Hanhinen, E. Räsänen, E. Uusitalo, M. Kekkonen, P.Silvola.
31.07. Neuvostoliiton ministerineuvos Farafanov luonani.

Elokuu
17.08. Bourgiba jr. aamiaisella Tamminiemessä. Laaja keskustelu Lähi-Idästä.
21.08. Erlander ja Palme saapuivat vierailulle. Kalastusta Iniön vesillä. Aamiainen ja humala. Rapuillalliset Kultarannassa. Aika ryminä.
28.08. Jakobson luonani. USA teidustellut Suomen mahdollisuutta toimia joko YK:n piirissä tai sen ulkopuolella välittäjänä Lähi-idän kriisissä. Sovittiin, että vastaan myöntävästi.

Syyskuu
08.09. Hallitusta täydennettiin. Matti Kekkonen II kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri ja Toivo Saloranta II sosiaaliministeri.
13.09. Koivisto kertoi minulle, että hän on pitkän painostuksen jälkeen suostunut kandideeraamaan Suomen Pankin pääjohtajan paikalle.
19.09. Koivisto ja Waris luonani. Olivat tulleet siihen tulokseen, että ulkomaisen maksutaseen vuosi on pakko devalvoida.
22.09. Luonani Karjalan Liiton lähetystö raja-asiasta. Kirje: siinä pahastunut vastaukseni.
29.09. Paluu Belgian vierailulta. Keuhkokuumeen takia Auroraan.

Lokakuu
05.10. Välikysymyskeskustelu, jossa hallitus sai luottamuslauseen.
06.10. Paasio luonani sairaalassa,
09.10. Pääsin sairaalasta.
10.10. Koivisto luonani. Kertoi kaiken olevan valmista devalvaatiota varten 31 %.
11.10. SP:n pankkivaltuutetut esittävät Koivistoa S.P:n pääjohtajaksi.
13.10. Esittely, jossa Mauno Koivisto nimitettiin Suomen Pankkiin.
16.10. Kovalev luonani. Kertoi, että Poljanski tulee Rautaruukin juhlaan 21.10.
24.10. Aamiaisella Vilkuna, Tujunen.
31.10 Hetemäki aamiaisella. Pyysi minua teollisuusmiesten kanssa päivälliselle itsenäisyyspäivän jälkeen. Suostuin. Moitti kokoomusta ja Virkkusta ajattelemattomuudesta.

Marraskuu
04.11. Lähdin lentokoneella Moskovaan vallankumousjuhlille.
07.11. Paraati punaisella torilla.
13.11. Pitsinki kutsuttu Neuvostoliittoon. Oli luonani kertomassa asiasta ja kyselemässä neuvoja.
21.11. Arvo Korsimo esittänyt Stepanoville vaihtokaupan DDR-Viipuri.
28.11. UK:n vaaliliiton toimiston pojat aamiaisella. Käytiin läpi puheiden aiheet ja paikkakunnat.

Joulukuu
04.12. Itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavieraat alkoivat saapua, Podgornyi saapui 15.27.
08.12. Neuvostoliiton nootti Länsi-Saksalle.
22.12. Suomen alueelle pudonneista satelliitinkappaleista riesaa. Kovalev Vanamon luona pyytämässä, että luovutetaan Neuvostoliitolle.
30.12. Karjalan Maan leike, jossa kritisoidaan Karjalan Liiton Kekkosta vastaaan käynnistämää propagandaa, jota Vennamo nyt alkaa käyttää hyväkseen.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 2 ISBN 951-1-18174-2

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Vuosi 1967 – kansallinen yhtenäisyys
















- Valtuuskunta on käynyt Kekkosen luona pyytämässä sitä presidenttiehdokkaaksi. – Jaa, no ei varmaan tarvinnu kahdesti pyytää…

Koiviston viitoittama SDP:n avaus kommunisteihin päin oli lähinnä taktiikkaa maalaisliitto-keskustapuolueen ylivallan murtamiseksi. Kekkoselle kansanrintamahallituksen synty oli lähes koko hänen valtiollisen toimintansa läpikäyneen tavoitteen täyttymys. Siinä olivat ne kansallisen eheytyksen elementit, joista hän oli saarnannut jo 1930-luvulla.
Kekkonen sanoi Pohjoispohjalaisen osakunnan 50-vuotisjuhlassa Ostrobotnialla pitämässään puheessa, että 1960-luvun tärkeänä tehtävänä oli niveltää kommunistit yhteiskunnan toimivaksi osaksi. Hän yhdisti suuren ajatuksensa kansallisesta yhtenäisyydestä ja kansainvälisen rauhanomaisen rinnakkaiselon. Raakaan voimaan ja väkivaltaan perustuva aatteiden taistelu oli muunnettava taloudelliseksi ja henkiseksi kilpailuksi. ”Siihen uskaltaa se, joka luottaa oman aatteensa elinkelpoisuuteen ja elinvoimaan.”

Hän sanoi Ostrobotnialla, että Suomi on kommunisteille yhtä rakas kuin muillekin suomalaisille. ”Heikko olisikin Suomen kansa jos joka neljäs maan kansalainen olisi isänmaan vihollinen.” Kekkosen avaus äärivasemmistoon oli rohkea veto. Moskovassa koulutetut piinkovat vallankumoukselliset olivat väistyneet SKP:n johdosta vasta vuoden 1966 alkupuolella ja vanhoista kovin, Ville Pessi, istui edelleen puoluesihteerinä. Ulospäin ei vielä juurikaan näkynyt, että SKP oli lähtenyt kehittymään kohti myöhemmin eurokommunismiksi sanottua kansallista suuntaa. Ostrobotnian puhe oli suloista kuultavaa kommunisteille, mutta heidän puolueelleen se oli kuoleman suudelma.

Tammikuu
1. tammikuuta – Järvenpää muuttui kaupungiksi sekä Haapajärvi, Kankaanpää, Oulainen ja Suonenjoki kauppaloiksi.
1. tammikuuta – Kuntaliitoksia Suomessa:
Angelniemen kunta liitettiin Halikon kuntaan, Lauritsalan kauppala ja Lappeen kunta liitettiin Lappeenrannan kaupunkiin, Maarian kunta liitettiin Turun kaupunkiin, Paraisten mlk liitettiin Paraisten kauppalaan, Porin mlk liitettiin Porin kaupunkiin, Uskelan kunta liitettiin Salon kaupunkiin, Vanajan kunta liitettiin pääosin Hämeenlinnan kaupunkiin, pienempiä alueita myös Hattulan, Janakkalan ja Rengon kuntiin
4. tammikuuta – Englantilainen Donald Campbell sai surmansa yrittäessään rikkoa moottoriveneiden nopeusennätystä Conistonin järvellä.
6. tammikuuta – Presidentti Kekkonen piti Vaasan kirkkopäivillä puheen, jossa käsiteltiin kansainvälisen politiikan polttavia kysymyksiä ja arvosteltiin Länsi-Saksan ulkopolitiikkaa.
9. tammikuuta – Metalliliiton puheenjohtaja Onni Närvänen erosi tehtävästään.
10. tammikuuta – Hollannin prinsessa Margaret ja porvarillista syntyperää oleva Pieter van Vollenhoven vihittiin avioliitton.
13. tammikuuta – Étienne Eyademan johtama sotilasvallankaappaus Togossa.
13. tammikuuta – Kekkonen vahvistaa ensimmäisen puoluetukimäärärahan.
14. tammikuuta – New York Timesin lähteen mukaan Yhdysvaltain armeija suoritti salaisia biologisen sodankäynnin kokeita.
15. tammikuuta – Louis Leakey ilmoitti löytäneensä ihmisen esi-isän fossiileja Keniasta, hän antoi lajille nimen Kenyapithecus africanus.
16. tammikuuta – Italia asettui tukemaan Ison-Britannian hyväksymistä Euroopan talousyhteisön EEC:n jäseneksi.
16. tammikuuta − Tuusulan moottoritien (Tuusulanväylän) Helsingin kaupungin alueella oleva osuus avattiin liikenteelle.
20. tammikuuta – Rauno Aaltonen voitti Monte Carlon rallin Mini Cooper S -autolla. Tämä oli Suomen kolmas perättäinen voitto Monte Carlon rallissa.
23. tammikuuta – Münchenissä aloitettiin oikeudenkäynti natsisotarikollista Wilhelm Harsteria vastaan. Hän oli syytettynä 82 856 murhasta, mukaan lukien Anne Frankin murha.
24. tammikuuta – Ison-Britannian pääministeri Harold Wilson tapasi Ranskan presidentin Charles de Gaullen Pariisissa. Wilson tunnusteli Ison-Britannian mahdollisuuksia liittyä Euroopan talousjärjestöön EEC:hen, mutta neuvottelut jäivät tuloksettomiksi.
25. tammikuuta – Suomen ja Neuvostoliiton välinen pohjoisin rajanylityspaikka avattiin Raja-Joosepissa.
26. tammikuuta – Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti päätti kansallistaa 90 % terästeollisuudesta.
26. tammikuuta – Helsingin raastuvanoikeudessa alkoi oikeudenkäynti kirjailija Arvo Saloa vastaan. Kapteeni Artturi Vuorimaa syytti Saloa tekijänoikeuslain rikkomisesta, koska Salo oli lainannut kirjoittamaansa Lapualaisoopperaan useita otteita Vuorimaan kirjasta Kolme kuukautta Kosolassa.
27. tammikuuta – Tulipalo surmasi kolme Apollo 1 -astronauttia.
27. tammikuuta – Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Yhdistynyt kuningaskunta allekirjoittivat Outer Space Treatyn, kieltäen avaruuden käytön sotilaallisiin tarkoituksiin.
31. tammikuuta − Länsi-Saksa ja Romania solmivat diplomaattisuhteet.

Helmikuu
1. helmikuuta – Eduskunnan puhemieheksi valittiin Johannes Virolainen ja varapuhemiehiksi Veikko Kokkola ja Paavo Aitio.
4. helmikuuta – Kekkonen piti puheen Ostrobotnialla.
4. helmikuuta – Neuvostoliitto esitti voimakkaan vastalauseen Kiinalle Neuvostoliiton Pekingissä olevan suurlähetystön edustalla jo yhdeksän päivää jatkuneiden mielenosoitusten johdosta.
5. helmikuuta – Kenraali Anastasio Somoza Debaylesta tuli Nicaraguan presidentti.
6. helmikuuta – Tokion diplomaattilähteet kertoivat, että Kiinan presidentti Liu Shaoqi ja kommunistisen puolueen pääsihteeri Deng Xiaoping oli erotettu "kaikista keskeisistä viroistaan".
7. helmikuuta – Kiinan hallitus ilmoitti, ettei se enää voi taata neuvostodiplomaattien turvallisuutta lähetystön ulkopuolella.
8. helmikuuta − SDP asettui presidentti Urho Kekkosen taakse vuoden 1968 vaaleissa.
9. helmikuuta – Neuvostoliiton ilmoitettiin aikovan supistaa Itä-Saksassa olevien joukkojen määrää Kiinan tilanteen vuoksi. Itä-Saksassa oli 22 divisionaa neuvostosotilaita.
10. helmikuuta – Sopimus Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten pysyvästä taloudellisesta yhteisyökomissiosta.
14. helmikuuta – Kreikan kuningas Konstantin II pakeni maasta vallankaappauksensa epäonnistuttua.
15. helmikuuta – Neuvostoliitto ilmoitti lähettäneensä joukkoja Kiinan rajan lähelle.
18. helmikuuta – Kiina lähetti kolme divisioonaa Tiibetiin.
24. helmikuuta – Moskova kielsi satelliittivaltioitaan solmimasta diplomaattisuhteita Saksan liittotasavaltaan.
27. helmikuuta − Länsi-Saksa ja Jordania solmivat uudelleen vuodesta 1965 poikki olleet diplomaattisuhteensa. Suhteet olivat katkenneet Länsi-Saksan tunnustettua Israelin.
28. helmikuuta − Lumimyrsky koetteli maatamme ja vaikeutti liikennettä erityisesti Pohjanmaalla.
Maaliskuu
1. maaliskuuta – Brasilian poliisi pidätti Franz Paul Stanglin, Treblinkan ja Sobibórin entisen komentajan.
6. maaliskuuta – Stalinin tytär Svetlana saapui Yhdysvaltoihin New Delhistä ja pyysi poliittista turvapaikkaa Yhdysvalloissa. Anomus evättiin, mutta myöhemmin hän siirtyi Sveitsistä Yhdysvaltoihin.
8. maaliskuuta − Luxemburg ilmoitti tukevansa Ison-Britannian liittymistä EEC:n jäseneksi.
8. maaliskuuta – Pekka Martin liittyi SDP:n jäseneksi.
12. maaliskuuta – Indonesian parlamentti otti kaiken vallan Sukarnolta ja nimesi Suharton presidentiksi.
13. maaliskuuta – Moise Tšombe, entinen Kongon tasavallan (entinen Belgian Kongo) pääministeri tuomittiin poissaolevana kuolemaan.
14. maaliskuuta – Itä-Saksan johtaja Walter Ulbricht saapui Varsovaan sekä vieraili sen jälkeen Prahassa. Tarkoituksena oli Itä-Saksan, Puolan ja Tsekkoslovakian yhteyden lujittaminen ystävyys- ja avunantosopimuksin.
15. maaliskuuta − Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin sanoi uusnatsien toiminnan Länsi-Saksassa vilkastuneen huolestuttavassa määrin.
18. maaliskuuta – Tankkialus Torrey Canyon haaksirikkoutui Englannin lounaisrannikolla, jolloin mereen pääsi 120 000 tonnia öljyä.
19. maaliskuuta – Kansanäänestys Ranskan Somalimaassa kannatti yhteyttä Ranskaan.
21. maaliskuuta – Sotilasvallankaappaus Sierra Leonessa.
24. maaliskuuta – Neuvostoliitto arvosteli Viron puoluejohtoa mm. nationalismin tukahduttamisen laiminlyönnistä.

Huhtikuu
7. huhtikuuta – Kuuden päivän sota: Israelin hävittäjät ampuivat alas seitsemän Syyrian MiG-21:ta.
8. huhtikuuta – 12. Eurovision laulukilpailu järjestettiin Wienissä, Itävallassa.
11. huhtikuuta − Rikoslain uudistaminen uskontorikosten osalta lykättiin 77 kansanedustajan voimin seuraavien eduskuntavaalien yli.
13. huhtikuuta − Presidentti Urho Kekkonen suostui virallisesti ehdokkaaksi vuoden 1968 presidentinvaaleihin.
15. huhtikuuta – Suuria mielenosoituksia Vietnamin sotaa vastaan New Yorkissa ja San Franciscossa.
16. huhtikuuta – Kokoomus valitsi puoluekokouksessan Tampereella Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajan Matti Virkkusen presidenttiehdokkaakseen vuoden 1968 vaaleihin.
21. huhtikuuta – Georgios Papadopoulosin sotilasjohto otti vallan Kreikassa.
24. huhtikuuta – Kosmonautti Vladimir Komarov lähti Sojuz 1 -lennolle, hän kuoli laskeutumisen aikana.
29. huhtikuuta – Fidel Castro ilmoitti, että kaikki aineeton omaisuus kuuluu valtiolle ja että Kuuba aikoo kääntää ja julkaista teknistä kirjallisuutta ilman korvauksia.

Toukokuu
2. toukokuuta − Tukholmassa alkoi brittiläisen filosofin Bertrand Russellin ja ranskalaisen kirjailijan Jean-Paul Sartren aloitteesta kokoontuneen "Kansainvälisen sotarikostuomioistuimen" eli ns. Russellin tribunaalin istunto, jonka tarkoituksena oli selvittää, oliko Yhdysvallat syyllistynyt sotarikoksiin Vietnamissa. Tuomioistuin totesi Yhdysvallat syylliseksi 10. toukokuuta.
2. toukokuuta – Englanti pyrkii uudelleen EEC:n jäseneksi.
6. toukokuuta – Tri Zakir Hussainista tuli Intian ensimmäinen muslimipresidentti.
7. toukokuuta – Pudasjärven 30-paikkainen sairaala tuhoutui tulipalossa.
10. toukokuuta – Kreikan sotilashallitus syytti Andreas Papandreouta maanpetoksesta.
13. toukokuuta – SKDL:n kansanedustaja Anna-Liisa Tiekso syytti puoluettaan järjestödemokratian loukkaamisesta presidentinvaalikysymyksessä.
15. toukokuuta − SKDL asettui tukemaan presidentti Urho Kekkosen uudelleenvalintaa vuoden 1968 vaaleissa.
16. toukokuuta – Rauhanjärjestö Sadankomitea järjesti Helsingissä mielenosoitusmarssin, jonka tarkoituksena oli kiinnittää huomiota aseistakieltäytyjien asemaan Suomessa. Marssin päätteeksi järjestön jäsenet Markku Lahtela, Kalevi Seilonen, Ilpo Saunio ja Tauno Tuomivaara polttivat julkisesti sotilaspassinsa.
17. toukokuuta – Kuuden päivän sota: Syyria julisti liikekannallepanon.
17. toukokuuta – Presidentti Gamal Abdel Nasser vaati YK:n rauhanturvaajien vetämistä Siinailta.
21. toukokuuta − Pääministeri Rafael Paasio matkusti vierailulle Israeliin, mutta hän joutui palaamaan kotimaahan jo kaksi päivää myöhemmin Lähi-idän tilanteen kiristymisen vuoksi.
22. toukokuuta − Suomen elokuva-alan keskeisiin vaikuttajiin kuulunut Toivo Särkkä sai ensimmäisen Suomessa myönnetyn elokuvaneuvoksen arvonimen.
23. toukokuuta – Egypti sulki Tiraninsalmen ja Israelin Eilatin sataman. Ulkomaiset tarkkailijat pitivät sodan syttymistä Egyptin ja Israelin välille väistämättömänä.
23. toukokuuta − Ruotsin prinssi Bertil saapui viisipäiväiselle vierailulle Suomeen.
27. toukokuuta – Tamperelainen 16-vuotias Kristiina Kankaanpää valittiin Chicagossa maailman teiniprinsessaksi.
28. toukokuuta – Englantilainen Francis Chichester saapui Plymouthin satamaan purjehdittuaan maapallon ympäri 119 päivässä.
30. toukokuuta – Biafra julistautui itsenäiseksi Nigeriasta.

Kesäkuu
1. kesäkuuta – The Beatles -yhtyeen albumi Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band julkaistiin.
1. kesäkuuta − Laukaan Lievestuoreessa sijainnut Haarlan selluloosatehdas lopetti toimintansa yhtiön rahoittajien lopetettua tehtaan tukemisen. Lakkauttamiseen vaikuttivat myös tiukentuneet ympäristönsuojeluvaatimukset. Lähes 500 henkilöä jäi työttömiksi.
1. kesäkuuta − Helsingin raastuvanoikeus hylkäsi kapteeni Artturi Vuorimaan nostaman kanteen kirjailija Arvo Saloa vastaan.
1. kesäkuu – Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtajaksi valittiin SDP:n puoluesihteeri Erkki Raatikainen.
4. kesäkuuta − Marsalkka Mannerheimin syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. Mikkelissä paljastettiin Kalervo Kallion veistämä marsalkan näköispatsas.
5. kesäkuuta – Kuuden päivän sota: Israel hyökkäsi naapureitaan vastaan ja valloitti Länsirannan, Gazan ja Golanin.
8. kesäkuuta – Israel hyökkäsi USS Libertyä vastaan surmaten 34 ja haavoittaen 171 amerikkalaista.
10. kesäkuuta – Neuvostoliitto katkaisi suhteet Israeliin. Israel oli syyttänyt Neuvostoliittoa Egyptin ja Syyrian aseistamisesta.
10. kesäkuuta – Kuuden päivän sota päättyy YK:n aselepovaatimukseen.
10. kesäkuuta – Tanskan prinsessa Margareetan ja ranskalaisen kreivi Henri de Laborde de Monpezat'n häät.
11. kesäkuuta – Rotumellakka Tampassa Floridassa.
12. kesäkuuta – Yhdysvaltain korkein oikeus tuomitsi rotujen väliset avioliitot kieltävät lait perustuslain vastaisiksi.
12. kesäkuuta – Neuvostoliiton Venera 4 laukaistiin radalleen, siitä tuli ensimmäinen toisen planeetan kaasukehästä tietoja välittänyt avaruusluotain.
16.–18. kesäkuuta – The Monterey International Pop Music Festival.
17. kesäkuuta – Kiinan kansantasavalta räjäytti ensimmäisen vetypomminsa.
19. kesäkuuta − Mestarinyrkkeilijä Cassius Clay (Muhammad Ali) tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen ja 10 000 dollarin sakkoihin, koska hän oli kieltäytynyt suorittamasta asevelvollisuuttaan.
26. kesäkuuta – Paavi Paavali VI vaati Jerusalemin muuttamista kansainväliseksi vapaakaupungiksi.
27. kesäkuuta − Suomen YK-suurlähettiläs Max Jakobson esitti YK:n yleiskokouksessa Suomen kannan, jonka mukaan Israelin oli vedettävä joukkonsa miehittämiltään alueilta.
28. kesäkuuta – Israel julisti liittävänsä Itä-Jerusalemin itseensä.

Heinäkuu
3. heinäkuuta – Belgialaisen palkkasoturin Jean Schrammen johtama kapina alkoi Kongon Katangassa.
4. heinäkuuta – Yhdistynyt kuningaskunta laillisti homoseksuaalisuuden.
6. heinäkuuta – Nigerian joukot hyökkäsivät Biafraan itsenäisyysjulistuksen jälkeen.
15. heinäkuuta – Ahveniston moottorirata valmistui.
23. heinäkuuta – Pahimpia rotumellakoita Yhdysvalloissa: Detroitissa surmattiin 43 ihmistä, 342 loukkaantui ja 1 400 rakennusta poltettiin.
24. heinäkuuta – Ranskan presidentti Charles de Gaulle piti Montrealissa puheen, jossa hän kehotti kohottamaan kolminkertaisen eläköön-huudon "vapaalle Québecille". Ilmaus herätti voimakasta arvostelua Kanadan englanninkielisissä osissa kuin myös Isossa-Britanniassa. De Gaullen vierailu Kanadassa loppui alkuunsa.
28. heinäkuuta – Presidentti Urho Kekkonen nimitti kolme uutta maaherraa. Vaasan läänin maaherraksi tuli Martti Viitanen, Pohjois-Karjalan läänin maaherraksi Esa Timonen ja Oulun läänin maaherraksi Niilo Ryhtä. Maaherranimitykset aiheuttivat muutoksia hallituksessa: Viitasen tilalle sisäministeriksi tuli Antero Väyrynen, Timosen tilalle työministeriksi Matti Kekkonen ja Ryhdän tilalle sosiaaliministeriksi Toivo Saloranta.
28. heinäkuuta – Ruotsi jätti EEC:lle anomuksen neuvottelujen aloittamiseksi maan liittymiseksi talousyhteisöön.

Elokuu
1. elokuuta – Rotumellakat levisivät Washingtoniin.
6. elokuuta – USA:n joukkojen vahvuus Etelä-Vietnamissa jo 525 000 miestä.
7. elokuuta – Vietnamin sota: Kiinan kansantasavalta ilmoitti antavansa Pohjois-Vietnamille määrättömän summan apua.
7. elokuuta – Yleislakko Israelin itseensä liittämässä Itä-Jerusalemissa.
9. elokuuta – Oulun raastuvanoikeus tuomitsi "profeetta" Laila Heinosen sakkoihin kotirauhan häirinnästä.
20. elokuuta – Ruotsin pääministeri Tage Erlander saapui Suomeen vierailulle, jonka ohjelma oli enimmäkseen epävirallista. Vierailun aikana Erlander paljasti erään esi-isänsä olleen kotoisin Mikkelin seudulta ja nimeltään Suhonen.
21. elokuuta – Kiina ilmoitti ampuneensa alas ilmatilaansa loukanneet kaksi Yhdysvaltain pommikonetta.

Syyskuu
1. syyskuuta – Junaliikenne Hyvinkään ja Karkkilan välisellä, 45 kilometrin pituisella yksityisellä kapearaiteisella rautatiellä päättyi.
3. syyskuuta – Ruotsissa siirryttiin oikeanpuoleiseen liikenteeseen.
3. syyskuuta – Nguyen Van Thieu valittiin Etelä-Vietnamin presidentiksi.
7. syyskuuta – Kuvanveistäjä Eila Hiltusen luoma Sibelius-monumentti paljastettiin Helsingissä.
10. syyskuuta – Gibraltarilla vain 44 äänestäjää 12 182:sta kannatti liittoa Espanjan kanssa.
10. syyskuuta − Paavi Paavali VI nimitti Suomen katolisen kirkon uudeksi arkkipiispaksi alankomaalaisen lakitieteen tohtorin Paul Verschurenin. Verschurenin edeltäjä, niin ikään alankomaalainen Gulielmus Cobben oli johtanut Suomen katolista kirkkoa 33 vuoden ajan.
15. syyskuuta – Puolalaisella pikajuoksijalla Eva Klobukowskalla todettiin olevan yksi kromosomi liikaa, joten häntä ei enää tämän jälkeen kelpuutettu naisten kisoihin.
25. syyskuuta – Moskovan televisio sanoi Suomen aloittaneen sodan Neuvostoliittoa vastaan 30. marraskuuta 1939. Suomen ulkoministeriö kumosi väitteen.
26. syyskuuta – Boliviassa alkoi oikeudenkäynti ranskalaista lehtimiestä Régis Debrayta vastaan. Häntä syytettiin Bolivian hallitusta vastaan taistelleiden sissien tukemisesta.
26. syyskuuta – Tasavallan presidentti ja rouva Kekkonen saapuivat viralliselle valtiovierailulle Belgiaan.

Lokakuu
2. lokakuuta – Darmstadtissa Saksassa alkoi oikeudenkäynti yhtätoista entistä SS-upseeria vastaan. Syytetyt olivat kuuluneet komennuskuntaan, joka ampui lähes 34 000 Neuvostoliiton juutalaista Babyn Jarin rotkossa Ukrainassa toisen maailmansodan aikana.
3. lokakuuta – William Knight lensi X-15-koneella nopeusennätyksen 6,7 machia.
3. lokakuuta – Ulkoministeri Ahti Karjalainen sanoi YK:n yleiskokouksessa pitämässään puheessa, että "mitkään perustelut eivät voi oikeuttaa Vietnamin jatkuvaa hävittämistä".
7. lokakuuta – Helsingin Kaupunginteatteri vihittiin käyttöön.
8. lokakuuta – Che Guevara ja hänen joukkonsa jäivät kiinni Boliviassa. Guevara teloitettiin seuraavana päivänä.
11. lokakuuta – Suomen markka devalvoitiin 31,25 %.
13. lokakuuta – Valtiovarainministeri Mauno Koivisto nimitettiin Klaus Wariksen tilalle Suomen Pankin pääjohtajaksi.
14. lokakuuta – Oikeuskansleri Jaakko Enäjärvi totesi, että televisiossa joulukuussa 1966 esitetty Reino Paasilinnan ohjelma Vakuutusasia − sydämen asia oli sisällöltään Yleisradion toimilupaehtojen vastainen, mutta katsoi, ettei asia antanut aihetta jatkotoimiin. Vakuutusyhtiö Tarmo oli kannellut ohjelmasta, koska siinä oli väitetty asiakkaiden kohtelun Tarmossa olevan epäkohteliasta, jopa raakaa.
18. lokakuuta – Neuvostoliiton avaruusluotain laskeutuu pehmeästi Venukseen.
21. lokakuuta – Egyptiin ohjus upotti Israelin hävittäjä Eilatin. 47 merimiestä kuoli. Israel hyökkäsi kostoksi öljynjalostamoihin Suezin kanavan varrella.
25. lokakuuta – Hallituksen päätöksellä laskettiin äänioikeusikäraja 21:stä 20 vuoteen.
26. lokakuuta – Šaahi Mohammad Reza Pahlavi kruunattiin Iranissa.
27. lokakuuta – Charles de Gaullen veto esti Britannian pääsyn EEC:hen.
30. lokakuuta – Brittijoukot ja mielenosoittajat kahinoivat Kiinan ja Hongkongin rajalla.

Marraskuu
2. marraskuuta – Moskovassa alkoivat Lokakuun vallankumouksen 50-vuotisjuhlallisuudet. Puoluejohtaja Leonid Brežnev sanoi neuvostoarmeijan olevan "voimakas, kauhea, lyömätön voima ja varustettu maailman parhain asein".
6. marraskuuta – Rhodesian parlamentti sääti ensimmäiset rotuerottelulait.
9. marraskuuta – NASAn Saturn V -raketti laukaistiin miehittämättömässä Apollo 4 -kokeessa Cape Kennedysta.
9. marraskuuta – Helsingissä paljastui, että syyskuun alusta lähtien oli kuollut 44 henkilöä heidän nautittuaan liekkiviinaa eli kirkasta talousspriitä, jonka alkoholipitoisuus oli 94 prosenttia. Liekkiviinan käyttäjät olivat olleet lähinnä rappioalkoholisteja, mutta myös monien varusmiesten todettiin nauttineen sitä.
17. marraskuuta − Ranskalainen lehtimies Régis Debray tuomittiin Boliviassa 30 vuodeksi vankeuteen.
19. marraskuuta – Englannin punta devalvoitiin entisestä 2,80 dollarin arvostaan 2,40 dollarin arvoiseksi.
28. marraskuuta – Ranskan entisen siirtomaan Gabonin ensimmäinen presidentti Léon M'ba kuoli. Presidentiksi nousi varapresidentti Omar Bongo, joka pysyi maan johdossa vuoteen 2009.
30. marraskuuta – Jemenin kansantasavalta itsenäistyi.

Joulukuu
3. joulukuuta – Kirurgi Christiaan Barnard suoritti maailman ensimmäisen onnistuneen sydämensiirtoleikkauksen.
4. joulukuuta – Antarktiksen Deceptionsaarella purkautui tulivuori kello 18:50.
5. joulukuuta – Eduskunta päätti perustaa Suomen itsenäisyyden juhlarahaston (SITRA) ja varasi sen peruspääomaksi 100 miljoonaa markkaa. Rahasto alistettiin Suomen Pankille.
5. joulukuuta − Asematunneli avattiin Helsingin keskustassa.
6. joulukuuta – Suomessa vietettiin itsenäisyyden 50-vuotisjuhlia.
8. joulukuuta – Yhdysvaltalainen senaattori William Fulbright tuomitsi presidentti Lyndon Johnsonin Vietnamin-politiikan ja sanoi Yhdysvaltain haluavan muuttaa pienen maan suureksi ruumishuoneeksi.
9. joulukuuta – Nicolae Ceauşescusta tuli Romanian valtioneuvoston puhemies, käytännössä maan diktaattori.
11. joulukuuta – Concorde esiteltiin yleisölle Ranskan Toulousessa.
28. joulukuuta – Kansanedustaja Eino Raunio nimitettiin valtiovarainministeriksi vuoden 1968 alusta lukien Suomen Pankin pääjohtajaksi siirtyvän Mauno Koiviston tilalle.

Katso Elävä arkisto 1967
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=h&g=&n=1967&k=&m=

Kuvanhaku 1967
http://images.google.fi/images?um=1&hl=fi&lr=&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbs=isch%3A1&sa=1&q=1967&btnG=Haku&aq=f&oq=&start=0

Videohaku 1967
http://video.google.com/videosearch?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&q=1962&um=1&ie=UTF-8&ei=_Wk1S4X0JILc-QaXjuCuCg&sa=X&oi=video_result_group&ct=title&resnum=11&ved=0CDIQqwQwCg#emb=0&hl=fi&q=1967&view=3


Lähdeaineisto:
Mitä, missä, milloin 1968
Mitä, missä, million 1969
Valitut Palat: Itsenäinen Suomi

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Konsensuskomissio


















Ajatus uuden koordinoivan ja ideoivan yhteisorganisaation perustamisesta Suomen ja Neuvostoliiton taloussuhteiden hoitoon lausuttiin julki pääministeri Aleksei Kosyginin Suomen vierailulla kesäkuussa 1966. Ehdotus ei jäänyt vain sanoiksi, olivathan sanojen takana Kekkonen ja Kosygin. Idea tietenkin oli vanhempi ja jo jonkin verran pohdittu. Korkean – ainakin tietävän – tason koordinaatiolle alkoi olla tarvetta: kauppa kasvoi ja alkoi levitä viranomaisten käsistä. Toisaalta mahdollisuudet olivat ainakin Suomen mittakaavassa lähes rajattomat, kunhan vain tarve ja tarjonta saataisiin kohtaamaan yhteisen edun nimissä. Siinä tarvittiin tiedon ja mahdollisuuksien vaihtoa, uusia ideoita ja niiden yhteistä kehittelyä.

Sekakomission synnytti tarve, jonka havaitsi Ahti Karjalainen. Hän sopi idean jatkokehittelystä presidentti Urho Kekkosen kanssa, jonka jälkeen siitä keskusteltiin neuvostoliittolaisten kanssa. Sekakomission perustamistyön käytännön asioita hoitamaan Karjalainen kutsui kauppapoliittisen osaston päällikön Tankmar Hornin.

Komission Suomen puolen johtajaksi oltiin ehditty valita Reino Rossi Suomen Pankista, kun tuli tieto, että Neuvostoliitto nimitti puheenjohtajakseen ministeri Nikolai Patolitshevin. Kun Neuvostoliitto nosti tasoa alunperin ajatellusta, teki Suomi samoin. Reino Rossi joutui väistymään Ahti Karjalaisen tieltä ennen ensimmäistäkään kokousta. Lohdutuspalkinnoksi Rossille järjestyi ennätysajassa komentajamerkki.

Sopimuksen pysyvän suomalais-neuvostoliittolaisen hallitusten välisen taloudellisen yhteistyökomission muodostamisesta allekirjoittivat ministerit Ahti Karjalainen ja Nikolai Patolitshev Moskovassa 10.2.1967. Osapuolet päättivät muodostaa ”tasa-arvoisuuden pohjalla” pysyvän komission säännöllisen ja kiinteämmän kosketuksen ylläpitämiseksi molempien maiden talouselämän asiantuntijoiden kesken.

Komission toimintapiiristä tuli laaja. Se tutki mahdollisuuksia kehittää taloussuhteita edelleen, valmistaa uusia ehdotuksia, käsittelee voimassaolevien sopimusten toimeenpanokysymyksiä, tekee niistä toimeenpanoa tarkoittavia suosituksia ja koordinoi yhteistyötä taloudellisten yhteyksien alalla. Komission päätökset tulivat voimaan heti kun ne on allekirjoitettu, mikäli itse päätöksissä ei ole toisin edellytetty.

Kyseessä oli suomalais-neuvostoliittolainen sekakomissio, joka voi yhteisistunnoissa tehdä Suomen valtioita sitovia päätöksiä. Se on Suomen oikeusjärjestyksen mukaan erikoinen ratkaisu. Komission puheenjohtaja on pantu paljon haltijaksi. Hänellä oli mahdollisuus suoraan sopia neuvostoliittolaisen puheenjohtajan kanssa Suomen hallitusta sitovia päätöksiä.

Talouskomission asemaa vankisti sen saama puheenjohtajapari: Ahti Karjalainen ja Nikolai Patolitshev. He olivat päteviä talousmiehiä ja tunsivat perusteellisesti Suomen ja Neuvostoliiton kaupan luonteen. He olivat rohkeita ja ennakkoluulottomia. He olivat realisteja, mutta ei jarrumiehiä. Puheenjohtajaparin temperamentit erosivat toisistaan kuin yö ja päivä, mutta he tulivat erinomaisesti toimeen keskenään. Patolistshev oli räiskyvä, tunteellinen bolsevikki ja patriootti. Ahti Karjalaisen tunnemme jurona jököttäjänä, harvasanaisena hallitsijana.

Patolitsheville tärkeintä oli, että Karjalaisen sana piti. Suomalaisille vuorineuvoksille oli kullan arvoista, että Neuvostoliiton ulkomaankaupan vastaava ministeri käytti kaksi kertaa vuodessa pari päivää rutiineistaan vapaaseen ideointiin, keskusteluun ja jopa päätöksentekoon heidän kanssaan. Niiden ideoiden, keskustelujen ja päätösten toteutumisen kannalta oli oleellista, että läsnä oli samalla kertaa Patolitshevin alaisia virkamiehiä, Gosplanin johtajia ja Neuvostoliiton teollisuuden johtomiehiä.

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen nimitti talouskomission suomalaisiksi varapuheenjohtajiksi Reino Rossin ja Valmet Oy:n pääjohtajan Olavi J. Mattilan. Tankmar Horn nimitettiin siihen ulkoministeriön neuvottelevana virkamiehenä ja Kalervo Hentilä jo silloin kauppa- ja teollisuusministeriön ylijohtajan ominaisuudessa. Ensimmäiseen miehistöön kuului lisäksi tohtori T. Helelä Suomen Pankista, Nils Hellen Metalliteollisuusyhdistyksestä, Veikko Ihamuotila Maataloustuottajain keskusliitosta, Matti Kekkonen kansanedustajana ja presidentin luottamusmiehenä, Lauri Kirves Suomen puunjalostusteollisuuden toimitusjohtajana, Sakari Lehto Suomen teollisuusliiton toimitusjohtajana, varatuomari Erkki Tuominen Suomen kommunistisen puolueen edustajana sekä Pentti Viita tohtorina ja sosiaalidemokraattina. Ensimmäisenä pääsihteerinä toimi O. Soikkeli.

Nikolai Patolitshevin varapuheenjohtajina toimivat M.I. Misnik ja ulkomaankauppaministeriön läntisen kaupan päällikkö A. N. Manzhulo, suomalaisille jo silloin hyvin tuttu mies, joka uskollisesti ja asiantuntevasti piti Suomen kaupan avainpaikkansa vuoden 1986 kesään saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle. Komission neuvostoliittolaisia jäseniä oli neljä: ministerineuvoston alaisen ulkomaisten taloudellisten suhteiden valtionkomitean varapuheenjohtaja M.N. Sulojev, kaasuteollisuuden varaministeri K.K. Smirnov, metsä-, selluloosa- ja puunjalostusteollisuuden varaministeri F.D. Varaksin sekä ulkoministeriön Skandinavian maiden osaston päällikkö A.V. Zaharov.

Ensimmäinen kokous pidettiin helmikuun 11. päivänä 1967. Vuoden 1967 aikana pidettiin kolme kokousta. Ensimmäiseksi komissio ryhtyi tutkimaan kaasujohdon rakentamisesta siten, että Rautaruukki osallistuisi projektiin teräsputkien toimittajana. Talouskomission avauskokouksen esityslistalle kuului myös ajatus suomalaisten rakennusliikkeiden mahdollisuudesta osallistua rakennustöihin Neuvostoliiton alueella. Kolmantena konkreettisena asiana oli lauttayhteyden järjestäminen Helsingin ja Tallinnan välille. Vuoden 1969 elokuussa todettiin, että neuvostoliittolaisen ja Oy Finnlines Ltd:n neuvottelut eivät ole johtaneet tulokseen.

Kolmen ensimmäisen vuoden aikana talouskomission pöytäkirjat täyttyivät erilaisten suurprojektien edistymistä kuvaavista lausunnoista ja suosituksista. Esillä oli yhteistyö atomivoimaloiden rakentamiseksi Suomeen, sähkövetureiden rakentaminen Neuvostoliitossa Suomen rautateille, yhteistyö Helsingin metron rakentamisessa. Lisäksi listalla olivat suuret rakennuskohteet nimeltä Pääjärvi, Svetogorsk ja Kostamus.

Lähdeaineisto:
Tuomas Keskinen: Idänkauppa ISBN 951-9434-38-0

maanantai 1. maaliskuuta 2010

SDP:n ja Kekkosen yhteiseen valtakauteen


















Kansanrintamahallituksen synnyttäminen 1966 vahvisti entisestään Kekkosen valta-asemia, mutta vielä suhteellisesti enemmän SDP:n asemaa. Samalla tapahtui ulkopoliittinen kytkös Kekkosen valitsemiseksi kolmannelle kaudelle 1968. Poliittisissa piireissä oli presidenttipeli jo kiihtymässä, kun SDP iski kiinni Kekkoseen. Moskovalla oli pukinsorkkansa näissä palavereissa. Suurlähettiläs A.E. Kovalev toivoi vaalien jälkeen 22.3.1966 Virolaisen hallituksen ulkoministeristä Ahti Karjalaisesta pääministeriä ja Kekkosen valitsemista kolmannelle kaudelle. Tämä oli Kovalevin illallisvieraan, Karjalaisen kannalta vähemmän kiinnostava näköala. Olihan hän itse – ainakin salatusti – tavoittelemassa myös presidentin paikkaa. Mutta Kekkonen oli laittanut Karjalaisen nousulle kapuloita rattaisiin jo talvesta 1963, jolloin tämä saavutti menestystä Neuvostoliiton vierailullaan.

SDP:n osallistuminen hallitukseen ei saanut aluksi selkeää Moskovan hyväksyntää, vaikka SDP:n nousu suurimmaksi puolueeksi oli siirtämässä pääministerin tehtävät parlamentaarisen logiikan mukaisesti sen vastuulle. Vladimir Stepanov viestitti Kekkoselle, että Moskova oli hyväksynyt ”myönteisinä sosiaalidemokraatteina” Kuusen ja Koiviston ohella Leskisen. Leskinen oli syksystä 1964 tiivistänyt yhteyksiään SKDL:n johtoon, käyttänyt vasemmistoyhteistyötä tukevia puheenvuoroja ja alkanut tapailla ulkomailla Boris Ponomarievia. SKP arvio Leskisen vasemmistokäännynnäisyyden jo huhtikuussa 1965.

Alkuvuodesta 1966 käytiin kansanrintaman synnytystalkoita monella rintamalla. Neuvostomedia, Pravda ja Izvestija, moitiskelivat vaalien alla keskustaa yhteistyöstä kokoomuksen kanssa. Ville Pessi teki matkan autolla Neuvostoliittoon 28.3. ja viipyi perillä 12 vuorokautta. Samaan aikaan oli Moskovassa NKP:n 23. puoluekokous, joka oli välietappi kulissien takaisessa valtakamppailussa. Breznev vahvisti asemiaan. SKDL:N Paavo Aitio, SDP:n Väinö Leskinen ja Keskustapuolueen Arvo Korsimo neuvottelivat suoraan Tehtaankadun päällikön, suurlähettiläs Kovalevin kanssa hallituskysymyksestä. Hallitusneuvottelujen vielä jyskyttäessä hidasvaihteella Leskinen teki 27.4.1966 julkisen Canossan-matkan Moskovaan KGB:n Albert Akulovin valvonnassa. Junalla viisumitta Moskovaan matkustanut Leskinen aloitti kovan juopottelun ja Akulovin kuvauksen mukaan itkien polvillaan ripittäytyi hänelle. Moskovassa mustat autot veivät krapulaisen Leskisen NKP:n kansainvälisen osaston päällikön Boris Ponomarevin ja NKP:n pääideologin Mihail Suslovin eteen. Palattuaan Helsinkiin Leskinen oli mediatapahtuma. Jukka Rusi haastatteli tulijaa YLE:n TV-uutisiin Helsingin rautatieasemalla. Leskinen tarvitsi kipeämmin lehtimiehiä kuin lehtimiehet Leskistä.

Moskovan matkallaan Leskinen esitti Kekkoselle kolmatta kautta, mitä eittämättä myös Neuvostoliitto kannatti. Tämä esitys saattoi olla lähtöisin Kekkoselta itseltään. Nöyrä ja vielä nöyrempi avaindemari oli Kekkoselle tuiki tarpeellinen valtapoliittinen työkalu tulevina vuosina. Huhtikuussa 1966 Kekkonen napsi poliittisia voittoja toisensa jälkeen. Keskustapuolueen hän pani valmistelemaan suurta koalitiota kolmannen kautensa tueksi sen lisäksi, että hän suorastaan uhkailemalla pakotti puolueen kansanrintamahallitukseen.

Kekkonen ei ehkä aavistanut, että SDP alkaisi aidosti tukea häntä niin innokkaasti, että alkoi haastaa häntä ja hänen linjaansa, kun puolue nousi valtakunnan johtavaksi puolueeksi. Paasion hallituksen sisällä alkoi ulkopoliittinen liikehdintä, kun SDP:n perinteinen oikeisto ja asemiaan vahvistanut keskusta ja vasemmisto ottivat yhteen tavan takaa. Paasion hallituksen ulkopoliittiseksi piiskuriksi nousi SKP, jonka sisäinen linjariita oli kärjistynyt 29.1.-1.2.1966 Helsingissä pidetyssä puolueen 14. puoluekokouksessa. Puheenjohtajaksi valittiin ammattiyhdistysmiehenä mainetta niittänyt Aarne Saarinen ja varapuheenjohtajaksi Kymen piirin nostamana marxilais-leninistisiä teemoja korostanut Taisto Sinisalo. Puolueen pääsihteerinä jatkoi Moskovan luottamusta nauttinut, KGB:n värväämä Ville Pessi. NKP asettui kulisseissa tukemaan SKP:n ”vanhaa linjaa”, jonka keulamieheksi alkoi nousta Sinisalo. Tämän jälkeen SKP:n sisäinen jako kärjistyi.

Keskustapuolueessa K-linja katsoi omaavansa puolueessa johtavan aseman, mitä sillä ei kuitenkaan puoluekokouksen päätösten valossa ollut. Tämä asetelma hyödytti jatkossa sosiaalidemokraatteja ja Kekkosta. Ulkopoliittinen aktivismi kanavoitui erilaisten yhdistysten piiriin. SKP manipuloi Rauhanpuolustajia, jonka keskuskomiteassa oli 1965 kaikkiaan 27 kommunistia, 6 skogilaista, kaksi sosiaalidemokraattia, kaksi maalaisliittolaista ja 15 puoluekannaltaan tuntematonta edustajaa.

Kekkonen viritteli samaan aikaan kytkykauppaa Viipurin palauttamiseksi DDR:n tunnustamista vastaan. Samaan aikaan Breznev keskittyi itäblokin yhtenäisyyden ja sotilaallisen voiman kasvattamiseen. KGB panosti Kekkoseen, K-linjaan, TPSL:ään, kommunisteihin ja SDP:n käännynnäisiin, yhä enemmän myös nuoriin vasemmistomielisiin radikaaleihin.
Breznevin stalinistisen otteen koveneminen itäblokissa ei herättänyt huomiota, kun samaan aikaan Tsekkoslovakiassa käynnistyi ihmiskasvoisemman sosialismin kokeilu.

Kansainvälinen tilanne kärjistyi vuosina 1966-1967. Sotilaallinen vastakkainasettelu alkoi lisääntyä keskisessä Euroopassa, mikä jätti ihmisoikeusloukkaukset varjoonsa. Kommunistiset puolueet kokoontuivat konferenssiin Karlovy Varyyn Tsekkoslovakiaan 24.-26.4.1967, mitä on luonnehdittu virstaanpylvääksi kommunismin historiassa. Sen avulla oli tarkoitus kehittää Neuvostoliiton johtaman sosialistiblokin kansainvälistä strategiaa ja lujittaa osallistujapuolueiden keskinäisiä suhteita. Suomesta konferenssiin osallistui koko SKP:n johto. Karlovy Varyn progandistisena tarkoituksensa oli vahvistaa rauhanliikkeitä lännessä, vaikka samaan aikaan niiden siemenetkin tallattiin itäblokissa.

Lähdeaineisto:
Alpo Rusi: Vasemmalta oho ISBN 978-951-20-7484-6