keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Jakobson käynnisti Nato-keskustelun




















Ministeri Max Jakobson sysäsi suomalaisen Nato-keskustelun liikkeelle puheenvuorollaan, jonka hän piti maanpuolustuskurssiyhdistyksen vuosikokouksessa toukokuussa 1996. Yhdistyksen jäseniä ovat kaikki maanpuolustuskurssin käyneet. Jakobson tunsi lukkarinrakkauta yhdistystä kohtaan, sillä hän oli käynyt kaikkien aikojen ensimmäisen kurssin vuonna 1961. Puheensa alussa Jakobson muistutti Naton muuttumisesta. Bosnian rauhanturvaoperaatiossa sotilasliitto oli saanut uudet kasvot. Voitiin uskottavasti puhua ”uudesta Natosta”. Jakobson antoi painoa myös Ranskan tulolle Natoon vuosikymmenten tauon jälkeen.

Arvovaltainen vierasjoukko kuunteli hiirenhiljaa, kun Jakobson huipensi puheensa arvioon tulevasta. Jakobsonin mielestä suomalaisten on jälleen kerran pohdittava, kumpi on turvallisempi vaihtoehto – sitouminen vai yksinjääminen, ja vastasi: ”Euroopan muutoksen dynamiikka johtaa Euroopan yhteisön laajentumisen historian toistumiseen”. Natoon menee ensin Itävalta, sitten Ruotsi ja sen perässä Suomi.

Jakobsonin puheenvuoron, jonka Helsingin Sanomat julkaisi seuraavana päivänä koko sivun artikkelina, herätti suurta huomiota Suomessa ja sitä lainattiin laajasti ulkomaisissa lehdissä Useimmat jakobsonin ennustukset ovat toteutuneet. Naton laajenemisen ensimmäinen vaihe on käynnissä. Itävallassa selvitetään paraikaa mahdollisen jäsenyyden vaikutuksia. Kuluneen kahden vuoden aikana Jakobson arvioi Suomen lähentyneen selvästi Natoa. Se on tapatunut nopeasti ja selvästi monella tasolla.

Erilaisissa mielipidemittauksissa suomalaisten selvä enemmistö on ollut pikaista Nato-jäsenyyttä vastaaan. Jakobson ei näe kansalaismieilipidettä näin yksioikoisena. Jakobson kiinnittää huomiota Evan mielipidemittauksen tulokseen, jossa puolet vastaajista arvio Suomen ”ennen pitkää” liittyvän Naton jäseneksi. Vain 17 prosentti ei uskonut Suomen liittyvän jäseneksi.

Keväällä 1996 Jakobsonin pitämä puheenvuoro kuitenkin sattui Ahtisaarelle ja hallitukselle hankalaan aikaan. Kysymys Suomen suhteesta Natoon oli jo noussut esille heti Varsovan liiton hajoamisen jälkeen, kun sosialismista vapautuneet Keski-Euroopan maat ja Baltian maat olivat julistaneet pyrkivänsä mahdollisimman nopeasti Naton jäseniksi. Venäjä oli jo varsin varhaisessa vaiheessa sanonut vastustavansa Naton laajentumista, vaikka Venäjän ja Naton suhteet olivat huomattavasti paremmat kuin Neuvostoliiton ja Naton oliva olleet.

Suomelle sopi loistavasti Naton tarjoama välimuoto, rauhankumppanuus, josta Suomi ja Ruotsi olivat allekirjoittaneet toukokuussa 1994 rauhankumppanuussopimukset. Suomi ja Nato sopivat rauhantruvayhteistyöstä, etsinstä- ja pelastustoiminnan yhteistyöstä sekä humanitäärisistä operaatioista, vieralujen ja koulutusvaihdon jatkamisesta ja ympäristöyhteistyöstä.

Kumppanuusyhteistyö käynnisti nopeasti vierailuvaihdon, ensimmäiset yhteiset rauhanturvaharjoitukset. Nato ei ollut enää suomalaisille mörkö. Se näkyi virallisissa kannanototissa. Natosta ryhdyttiin puhumaan luonnollisena yhteistyökumppanina, syntyi ns. Nato-optio. Lopullisesti ovea Natoon ei ole suljettu.

Vuoden 1996 alussa Suomi joutui ottamaan kantaa, sillä Nato lähetti kaikille rauhankumppaneilleen kyselyn, haluavatko je mahdollisesti liittyä jäseneksi, josa Nato laajenee. Uusien jäsenten tuli hyväksyä Naton sotilaallinen oppi. Niiltä ei kuitenkaan nykyisessä tilanteessa vaadittaisi joukkojen sijoittamista maaperälleen eikä ydinaseiden ottamsita vastaan.

Suomella ei ollut halua hakea jäsenyyttä, mutta juuri Jakobsonin puheen pitoaikaan hallitus valmisteli vastaustaan Naton kirjeeseen. Suomen tavoitteena oli ollut kehittää EU:n ja WEU:n yhteistä rauhanturvatoimintaa. Ulkoministeri Tarja Halonen ja Ruotsin ulkoministeri Lena Hjelm-Wallen jättivät tästä yhteisen aloitteenkin. Syyskuun lopulla Yhdysvaltain puolustusministeri Willian J. Perry tuli Suomeen. Pääministeri Paavo Lipponen vei arvovieraan Kesärannan saunaan. Isäntä piti vieraalleen pienen luennon Suomen historiasta ja muistutti, ettei Suomi pyri Natoon, mutts Suomen pään yli ei saa sopia sen kohtalosta, eikä myöskään Baltina maita saa jättää yksin.

Lokakuun lopulla tarjous tarkentui Naton pääsihterin Javier Solanan käydessä Suomessa. Solanan käynti oli ensimmäinen Naton pääsihteerin vierailu Helsinkiin. Syksyyn 1996 mennessä oli tapahtunut uskomattoman paljon. Nato-yhteistyö oli tiivistynyt, Emua valmisteltiin ja maan poliittiset johtajat , varsinkin Paavo Lipponen, korostivat, kuinka tärkeää oli mennä mukaan EU:n kovaan ytimeen, yhteistyöhön Saksan ja Ranskan kanssa.

Lähdeaineisto Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3

tiistai 28. helmikuuta 2012

Helsingin Sanomat – Mauno Koiviston ”hovi”



















Ahtisaaren ajatukset olivat hänen huolellisesti valmistelluissa puheissaan – mutta ne eivät toimittajia kiinnostaneet. Henkilökohtaiset ja salaiset keskustelut olivat ”skuuppeja” uutisia, joita muilla ei ollut. Mauno Koivisto osasi välittää sellaisia toimittajille. Hänellä oli taitava tiedottaja Tom Westergård, joka rakensi Janne Virkkusen mukaan hänelle hyvät lehdistösuhteet. Ahtisaarella tällaista apua ei ollut ja se oli Virkkusen mukaan puute.

Helsingin Sanomien valikoitu toimittajajoukko tapasi Koiviston pari kertaa vuodessa puolustusvoimien Santahaminan saunalla ”luottamuksellisten keskustelujen” merkeissä. Keksuteluja yritettiin lajentaa muuhunkin journalistikuntaan, mutta jonkun vuodettua tapaamsien sisältö julkisuuteen ne loppuivat. Tällainen luottamuksellinen yhteydenpito on yksi varmipia tapoja kytkeä toimittajat vallanpitäjien ohjaukseen. Ahtisaari ei sellaista harrastanut, hänhän puhui koko ajan suoraan julkisuuteen.

”Koivisto tapasi lehdistöä säännöllisesti ja vielä erikseen Helsingin Sanomien edustajia. Ahtisaari piti suoria yhteyksiä, saattoi soittaa puhelimella ja oli tavoittettavissa tarvittaessa. Hän soitti esimerkiksi oikeuskanslerin nimityksestä, että ”ministeri Häkämies halusi Lauri Tarastin, mutta minä sanoin, että esitä ketä esität, mutta minä nimitän Paavo Nikulan”. Ahtisaari halusi meidän tietävän, mitä todellisuudessa tapahtui. Tämä kuvaa hänen suoraviivaisuuttaan, Virkkunen kertoi.

Koivisto poikkesi kannanotoissaan aika usein siitä, mitä Ahtisaari sanoi ja se oli uutinen. Kun hän halusi jotain julkisuuteen, hän otti yhteyttä ja ajoi taitavasti viestinsä läpi. Esimerkiksi keskusteltaessa presidentin EU-edustuksesta hän soitti, että olinko lukenut hänen kirjastaan, mitä mieltä hän oli asiasta. Sitten hän kehotti lukemaan ja soitti uudestaan ja sanoi, että kyllä hän on asettunut sille kannalle, että pääministeri edustaa. Ja näin hän sai näkemyksensä läpi. Koivisto osasi käyttää taitavasti julkisuutta hyväkseen”, Virkkunen kertoo. Kertomus valaisee hyvin, miten Koivisto manipuloi maan suurinta lehteä taitavasti: usein ensin julkaistiin hänen kannanottonsa ja sen perään tuli sitä tukeva pääkirjoitus.

Television Iltalypsy ei naurattanut, mutta ei itkettänytkään Ahtisaarta. Hän piti kohtuuttomana sitä, että hänen puolisoaan pilkattiin, vaikka Eeva Ahtisaarta ei oltu valittu tehtävään, jossa oli pakko olla miehen mukana. Presidentti kysyi, miksi suomalaisilla on vaikeuksia antaa kiitosta ja tunnustusta, puolisolle, vanhemmille, työtovereille. Eeva Ahtisaari kirjoitti päiväkirjaansa eräästä paluumatkasta ulkomailta, missä oli saanut olla kaikessa rauahssa: ”Oli suunnattoman ikävää kohdata teidotusvälineiden luoma ilmapiiri. Marttia moitittiin kaikesta, miten lie suomalaista kateutta saatu puhkutuksi valloilleen. Miten suuri valta tiedotusvälineillä onkaan, tuskailin. Se luo mielikkuvia, joihin ihmiset kernaasti menevät mukaan. Halutessaan media voi nostaa taivaisiin, mikä ei ole hyvä sekään, sitten se taas latistaa, nujertaa ja normittaa. Media on konservatiivinen. Media ei sielä erilaisuutta.”

Ahtisaaren ontumista pilkattiin: televisiossa näytettiin vaivalloinen nousu puhujapönttöön ja paluu, mutta itse puhe unohdettiin. Ontumista alettiin kutsua ”Mara-walkiksi” eikä sanonta ollut hyväntahtoinen. Kysymys terveydestä, polvien kunnosta, oli Ahtisaarelle hyvin henkilökohtainen. Siitä ei puhuttu juuri kotonakaan. Silti siitä tuli julkinen puheenaihe.

Media oli Ahtisaarta vastaan, mutta ei niin kuin vallan vahtikoira. Tunne ohjasi mediaa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ihaili Mauno Koivistoa, kuten osa myös pääkaupunkiseudun mediasta. Koivisto käytti tehokkaasti hyväkseen Helsingin Sanomia. Se söin vanhan presidentin kädestä. Ahtisaari ei hallunnut moittia sen enempää seuraajaansa Tarja Halosta kuin edeltäjäänsä Mauno Koivistoa presidenttikautensa jälkeisessä arviossa. Lehdistö halusi alunperin Kalevi Sorsan. Ja Elisabeth Rehninkin mieluummin kuin minut. Poliitikot ja poliittiset toimittajat kuuluivat samaan klubiin, johon minä en kuulunut. Olin virkamies, ammattimies, joka sattui lipsahatamaan presidentin virkaan, kun kansa oli kyllästynyt tavallisiin poliitikkoihin. En ollut riippuvainen kenestäkään ja se tietysti ärsytti. Oli ilmiselvää, että presidenttinä oli väärä henkilö, se tuli esiin hyvn varhaisessa vaiheessa”, Martti Ahtisaari sanoo.

Lähdeaineisto: Katri Merikallio – Tapani Ruokanen Matkalla ISBN 978-951-1-24112-6

maanantai 27. helmikuuta 2012

Orastava ulkopoliittinen oppositio


















Talvella ja keväällä 1996 Suomeen alkoi syntyä uusi ilmiö: ulkopoliittinen oppositio. Ongelmana oli se, että oppositiokantoja esitettiin sekä virallisessa parlamentaariseea oppositiossa että hallituksen omissakin riveissä. On vaikea osoitta täsmällisesti mitään syytä, miksi ulkopoliittinen tyytymättömyys ryöpsähti nimenomaan talvella 1996. Toisaalta keskustelua voitiin pitää merkkinä olosuhteiden muutoksesta. Mutta ei voitu sulkea pois sitäkään, että helmikuussa julkistetut presidenttigallupit rohkaisivat oppositiolaisia liikkeelle. Ne osoittivat Ahtisaaren kannatuksen juuttuneen vuoden 1994 asemiin. Presidenttilisää ei numeroista löytynyt. Tämä nosti tunnelmat monissa entisissä ja uusissa kampanjatoimistoissa; ulkopolitiikkaan alkoi tulla sisäpoliittisia aineksia.

Presidentti teki alkutalvesta monia vierailuja, kuten valtiovierailun Liettuaan 16.-17. tammikuuta, ja puhi kunniavieraana Euroopan neuvoston yleiskokouksessa Strassbourgissa 24. tammikuuta. Helmikuun 7.-9- päivänä Ukrainan presidentti Leonid Kutsma teki virallisen vierailun Suomeen. Tässä yhteydessä Helsingissä koettiin lyhyt huippudiplomatian hetki: Yhdysvaltaina ulkoministeri Warren Christopher tapasi venäläisen virkaveljensa Jevgeni Primakovin Suomen pääkaupungissa. Esillä oli NATO:n laajennus: Venäjä vastusti laajennusta, mutt Christopher ilmoitti Yhdysvaltain sitoutuneen sotilasliiton laajennukseen ”asteittain ja avoimesti”. Tarkoitus oli , että NATO:a laajennettaisiin jatkossa ”Helsingin hengessä”. Huipputapaaminen oli suurlähettiläs Derek Shearerin ansioita ja oivallus.

Mutta sitten toteutui jonkinlainen tiedostuskatastrofi. Maaliskuun 9.-14. päivinä Ahtisaari teki vienninedistämismatkan Perisanlahdelle. Matkalle osallistui 17-henkinen korkeantason liikemiesvaltuuskunta. Matka loppupuolella presidentti tapasi Egyprin presidentin Hosni Mubarakin. Vierailu oli periaatteessa avaus uusille ja kasvaville Lähi-idän markkinoille ja piti Suomen presidentin mukana Lähi-idän dipolomatiassa. Mutta Suomeen välittynt kuva oli jotain muuta. Television Iltalypsy sai kestoaiheen: arabeja kättelevä ”Ähläm” iskotettiin kansalaisten sielunmaisemaan. Jatkuvasti matkalla oleva presidentti kuvattiin omasta maastaan vieraantuneeksi matka-Maraksi.

Voidaan snaoa, että mitä todennäköisimmin helmikuun presidenttigallupit ja Ahtisaaren matkaohjelman intensiivisyys ja jonkilainen koordinoimattomuus rohkaisivat osaltaan myös eri tahoja nostamaan presdientinvastaista profiilia. Mediassa alkoi esiintyä yhä enenevässä määrin negatiivisia pistoja presidenttiä vastaan. Yleisradion Iltalypsy tahditti loanheittoa. Talvella 1996 syntyi medioissa uudenlainen Ahtisaaren vastainen ilmapiiti, joka osittain jäi pysyväiseksi. Tähän asetelmaan sopi monille ulkopoliittinen nokittelu. Ensin asialla oli keskustan Esko Aho, joka eri yhteyksissä esitti varaumia EU:n raha- ja talousliittoa kohtaan. Myöhemmin hän alkoi arvostella ulkopolitiikan johtamistapaa. Lopulta Aho viritteli keskustelua Suomen ulkopoliittisesta linjasta.

Palattuaan Venäjältä huhtikuun lopulla Aho katsoi, että Suomen ulkopolitiikan on oltava tasapainossa kolmen suunnan, Pohjolan, Venäjän ja Baltian sekä EU:n osalta. Keskustajohto katsoi, että hallitus on jättänyt Suomen suhteet Venäjään ”huonolle hoidolle”. Se arvosteli Lipposen hallitusta liiasta suuntautumisesta Saksaan ja muuhun Länsi-Eurooppaan. Tietenkin Aho arvosteli myös Ahtisaarta. Ensinnäkin oli virhe Aholta, että hän esitti teoriansa ikään kuin Moskovan tuliaisina. Keskustan johto esitti vuoden 1996 alusta lähtien tavan takaa tyytymättämyyden ilmaisuja ulkopolitiikan johtamisesta. Aho oli vasioavinaan, että presidentti oli vaikeuksissa. Siihen antoi sysäyksen myös ulkoministeri Tarja Halonen, joka talvella antoi haastatteluja, joita voitiin tulkita tyytymättömyyden ilmaisuiksi ulkopolitiikan työnjaon sujumisesta. Toisaalta kokoomuksen ja RKP:n piirissä alkoi kuulua ääniä, joissa vaadittiin Suomea harkitsemaan NATO-jäsenyyttä. Mutta varsinaisena kimmokkeena toimi YK:n ihmisoikeusraportoija, presidentinvaalin kakkonen Elisabeth Rehn. Hän antoi huhtikuun alussa haastatteluja, joissa hän arvosteli Ahtisaarta ihmisoikeuskysymysten aliarvoimisesta. Rehn osui herkkään kohtaan: Ahtisaarihan oli luonut maineensa nimenomaan ihmisoikeuksien edistäjänä. Mistä muustakaan Namibian itsenäistämisessä olisi ollut kysymys.

Mikä oli saanut ulkoministeri Halosen ärtymään ulkopolitiikan johtojärjestyksestä? Ministeri oli usein kokouksissaan tasavallan presdientin kanssa ollut ärtyisä. Tätä ei kuitenkaan tulkittu vakvammaksi ongelmaksi. Ministerin matkaohjelma oli vaativa. Hän oli yksinkertaisesti yliväsynt, kuten me muutkin. Halosen julkisuuteen tulo muutti kuitenkin ilmapiirin. Hänen otaksuttiin heijastelevan laajempaa sosiaalidemokraattista näkemystä, jonka mukaan presidentin on aika väistyä vasemalle.

Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Vuosi 1996 – markka kytkettiin ERM:iin















Suomen markka kytkettiin 12.10. Euroopan valuuttamekanismiin ERM:iin ja neljä vuotta kestänyt markan kellutus päättyi. Esitys markan kytkennästä tethiin 11.10. valtioneuvoston ylimääräisessä istunnossa ja virallisen päätöksen ERM-kytkennästä teki Brysseliin kokoontunut EU:n rahakomitea. Päätös tuli voimaan 14.10. klo 0.00 Suomen aikaan. Markan keskikurssi EU:n laskennalliseen valuuttaan ecuun nähden tuli 5,8066 markkaa ja Saksan markan hinnaksi 3,04 markkaa. Kytkentäkurssi oli selvästi edellisen päivän markkakurssi alhaisempi. ERM-järjestemässä markan kurssi saa liikkua 15 % keskiurssin ylä- tai alapuolella; käytnnössä juuri näin suuri vaihtelu ei ole mahdollinen. ERM-kytkennällä Suomi valmistautui EU:n talous- ja rahaliiton EMU:n kolmanteen vaiheeseen, jonka on määrä alkaa 1999. Tällöin talous- ja rahaliittoon kuuluvien maiden oli kaavailtu siirtyvän yhteiseen valuuttaan ja keskuspankkiin.

Tammikuu
1. tammikuuta – Haapavesi ja Viitasaari muuttuivat kaupungeiksi. Pyhäsalmen kaupungin nimi palautettiin Pyhäjärveksi.
5. tammikuuta – Hamasin Yahya Ayyash kuoli Israelin asennettua pommin hänen kännykkäänsä.
5. tammikuuta − Venäjän ulkoministeri Andrei Kozyrev erosi virastaan ja siirtyi kansanedustajaksi.
7. tammikuuta – Raju lumimyrsky iski itäiseen USA:han, yli sata ihmistä menehtyi.
9. tammikuuta − Venäjän presidentti Boris Jeltsin nimitti uudeksi ulkoministeriksi tiedustelupalvelu FSB:n päällikön Jevgeni Primakovin.
12. tammikuuta – Kauhavan käräjäoikeus tuomitsi "kettutytöt" Kirsi Kultalahden, Mia Sallin ja Minna Salosen ehdollisiin vankeusrangaistuksiin ja lähes 800 000 markan korvauksiin. Naiset olivat päästäneet satoja sinikettuja häkeistään kahdella pohjanmaalaisella turkistarhalla keväällä 1995.
12. tammikuuta – Rahoitustarakstuksen johtajaksi nimitettiin kaupat.maisteri Kaarlo Jännäri, 49.
14. tammikuuta – Jorge Sampaio valittiin Portugalin presidentiksi.
16. tammikuuta – Presidentti Ahtisaari aloitti kaksipäiväisen valtiovierailun Latviaan.
16. tammikuuta – Venäjän talousuudistuksista vastaava ensimmäinen varapääministeri Anatoli Tsubais erosi presidentti Boris Jeltsinin osoitettua tyytymättömyytensä häneen.
18. tammikuuta – Postipankki ilmoitti karsivansa konttoriverkostoaan rajusti. Vuoteen 1998 mennessä oli tarkoitus lakkauttaa yli 400 konttoria.
18. tammikuuta − Kymmenen turvapaikanhakijaa kuoli ja 38 loukkaantui vastaanottokodin palossa Lyypekissä Saksassa. Tuhopoltoksi osoittautuneesta tapauksesta epäiltiin aluksi uusnatseja, mutta myöhemmin ilmeni, että palon oli sytyttänyt vastaanottokodissa asunut libanonilainen pakolainen.
18. tammikuuta − Ruotsalainen Bonnier-kustantamo osti suomalaiset kustannusyhtiöt Tammen ja Kirjayhtymän. Kauppahintaa ei ilmoitettu.
20. tammikuuta – Jasser Arafat valittiin vaaleilla palestiinalaishallinnon presidentiksi.
22. tammikuuta – Kreikan pääministeri Andreas Papandreu erosi terveyssyistä. Costas Simitis muodosti uuden hallituksen.
25. tammikuuta − Venäjä hyväksyttiin Euroopan neuvoston jäseneksi. Eräiden jäsenmaiden edustajat vastustivat Venäjän jäsenyyttä edelleen jatkuneen Tšetšenian sodan vuoksi.
25. tammikuuta – Iiro Viinanen nimitettiin Pohjola-yhtiöiden pääjohtajaksi.
27. tammikuuta – Eversti Ibrahim Bare Mainassara syrjäytti Nigerin ensimmäisen demokraattisesti valitun presidentin Mahamane Ousmanen sotilasvallankaappauksessa.
29. tammikuuta – Presidentti Jacques Chirac ilmoitti Ranskan ydinkokeiden lopettamisesta.
30. tammikuuta – Irlannin kansallisen vapautusarmeijan (INLA) johtajaksi epäilty Gino Gallagher tapettiin työttömyyskorvausjonoon.
31. tammikuuta – Räjähteillä lastattu rekka törmäsi Sri Lankan keskuspankin porttiin Colombossa surmaten ainakin 86 ihmistä ja vahingoittaen 1 400:aa.

Helmikuu
3. helmikuuta - Oikeusministeri Sauli Niinistö nimitettiin valtionvarainministeriksi ja Kari Häkämies oikeusministeriksi.
7. helmikuuta − Tukholmasta Helsinkiin matkalla ollut autolautta Silja Symphony ajoi karille Tukholman saaristossa navigointivirheen vuoksi ja sai lievän vuodon. Alus saatiin irti karilta seuraavana päivänä ja se palasi korjattavaksi Tukholmaan.
10. helmikuuta – IBM:n Deep Blue -tietokone voitti Garri Kasparovin shakissa, Kasparov voitti kuitenkin kolme peliä ja kaksi päättyi tasan.
10. helmikuuta − Kirgisiassa järjestettiin kansanäänestys presidentti Askar Akajevin valtaoikeuksien lisäämisestä. Äänestäneistä yli 94 prosentin ilmoitettiin kannattaneen sitä.
12. helmikuuta − Oikeudenkäynti Etiopiaa vuosina 1974−1991 hallinnutta johtoa vastaan jatkui maan pääkaupungissa Addis Abebassa oltuaan välillä keskeytyksissä. Kaikkiaan 45 entistä johtohenkilöä syytettiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Zimbabween paennut ja sieltä turvapaikan saanut Etiopian entinen johtaja Mengistu Haile Mariam ei ollut mukana oikeudenkäynnissä.
14. helmikuuta – Tietokone täytti 50 vuotta. Maailman ensimmäinen tietokone ENIAC oli käynnistetty vuonna 1946 Pennsylvanian yliopistossa Yhdysvalloissa.
Christopher wegelius ja Juhani Riikonen tuomittiin kumpikin maksamaan SKP:lle 4 miljoonaa markkaa ja entinen johtokunnan jäsen Veijo Laakso 2 miljoonaa markkaa.
17. helmikuuta – Kemissä avattiin maailman suurin lumilinna, jonka rakentamiseen oli käytetty yli 30 000 kuutiometriä tekolunta.
29. helmikuuta – Seitsemän henkilöä kuoli pikkubussin ja rekka-auton törmäyksessä valtatie 5:llä Mäntyharjulla. Pikkubussi oli ajautunut tuntemattomasta syystä vastaantulevien kaistalle.
29. helmikuuta – Helsingin käräjäoikeus tuomitsi "Tikuna ja Takuna" tunnetut liikemiehet Jari Tannerin ja Jukka Malmisen kiinteistökauppoihin liittyneistä talousrikoksista seitsemäksi vuodeksi vankeuteen ja OKO:n Helsingin Aleksin konttorin entisen johtajan Risto Iso-Lotilan samoista rikoksista viiden vuoden vankeuteen.

Maaliskuu
1. maaliskuuta – Valtiovarainministeri Iiro Viinanen siirtyi Pohjola-yhtiöiden pääjohtajaksi ja jätti politiikan. Viinasen tilalle eduskuntaan nousi Jari Koskinen. Viinasen lähtö aiheutti kaksi ministerinvaihdosta: oikeusministeri Sauli Niinistö siirtyi valtiovarainministeriksi ja kansanedustaja Kari Häkämies tuli uudeksi oikeusministeriksi.
1. maaliskuuta − SDP:n kansanedustaja ja entinen ministeri Matti Puhakka siirtyi Kansaneläkelaitoksen johtajaksi ja erosi eduskunnasta. Uudeksi kansanedustajaksi tuli Raimo Holopainen.
1. maaliskuuta – Hartwall-areenan rakennustyöt alkoivat Helsingin Pasilassa.
1. maaliskuuta − Kaksi henkilöä sai surmansa ilmavoimien yhteyskoneen törmättyä puhelinkaapeliin ja pudottua järven jäälle Asikkalassa. Koneen lentäjä oli poikennut suunnitellulta reitiltä.
1. maaliskuuta - Mc Bandidoksen varapresidenttiä ammutaan Helsingissä. Uhri menehtyy myöhemmin.
3. maaliskuuta - Espanjan parlamenttivaalit.
11. maaliskuuta – John Howardista tuli Australian pääministeri.
13. maaliskuuta – Dunblanen verilöyly: Dunblanessa Skotlannissa 43-vuotias Thomas Hamilton käveli koulun liikuntasaliin pistoolein aseistautuneena. Hän ampui 16 4–6-vuotiasta lasta ja yhden opettajan ennen itsemurhaansa.
14. maaliskuuta – Presidentti Bill Clinton määräsi sata miljoonaa dollaria terrorismin vastaiseen toimintaan.
15. maaliskuuta − Ruotsin sosialidemokraattinen puolue valitsi uudeksi puheenjohtajakseen valtiovarainministeri Göran Perssonin. Persson siirtyi pääministeriksi Ingvar Carlssonin jätettyä politiikan 21. maaliskuuta.
22. maaliskuuta − Suomessa määrättiin presidentin-, eduskunta-, europarlamentti- ja kunnallisvaalien sekä neuvoa-antavan kansanäänestyksen pitopäivät virallisiksi liputuspäiviksi. Presidentti Martti Ahtisaari määräsi asiaa koskevan asetuksen tulevaksi voimaan heinäkuun alussa.
23. maaliskuuta – Taiwanissa pidettiin ensimmäiset suorat presidentinvaalit, Lee Teng-hui valittiin uudelleen.
26. maaliskuuta – Kansainvälinen valuuttarahasto hyväksyi 10,2 miljardin dollarin lainan Venäjälle talousuudistuksia varten.
28. maaliskuuta – Puolassa alkoi oikeudenkäynti kenraali Wojciech Jaruzelskia ja 11 muuta upseeria vastaan. Heitä syytettiin vuoden 1970 lakkojen verisestä tukahduttamisesta.

Huhtikuu
3. huhtikuuta – Theodore Kaczynski, "Unabomber", pidätettiin mökistään Montanassa.
14. huhtikuuta − Presidentti Martti Ahtisaari matkusti nelipäiväiselle valtiovierailulle Kiinaan mukanaan arvovaltainen talouselämän vaikuttajien valtuuskunta.
18. huhtikuuta – Qanan verilöyly: yli sata libanonilaista siviiliä sai surmansa Israelin tulitettua YK:n fidžiläisten rauhaturvaajien tukikohtaa.
21. huhtikuuta – Jokelan junaturma Tuusulassa.
24. huhtikuuta – Palestiinan vapautusjärjestö PLO poisti peruskirjastaan kohdat, joissa oli vaadittu Israelin valtion tuhoamista.
24. huhtikuuta – Japanin pääkaupungissa Tokiossa alkoi oikeudenkäynti Korkein totuus -uskonlahkon johtajaa Shoko Asaharaa vastaan. Häntä syytettiin Tokion metroon maaliskuussa 1995 tehdystä myrkkykaasuiskusta.
24. huhtikuuta − Helsingin kaupunginvaltuusto teki äänin 53−28 periaatepäätöksen uuden sataman rakentamisesta Vuosaareen.
25. huhtikuuta − Israelia hallinnut työväenpuolue poisti ohjelmastaan itsenäistä Palestiinan valtiota vastustaneen periaatteen.
25. huhtikuuta – Hallitus myönsi toimiluvat seitsemälle uudelle ammattikorkeakoululle. Toimiluvan saivat: Helsingin liiketalouden ja hallinnon ammattikorkeakoulu, ruotsinkielisellä Pohjanmaalla toimiva Svenska yrkeshögskolan sekä Jyväskylän, Kemi-Tornion, Mikkelin, Satakunnan ja Turun ammattikorkeakoulut.
26. huhtikuuta − Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Ympäristöjärjestö Greenpeace arvioi, että voimalasta oli vuotanut ainakin kolme kertaa enemmän säteilyä kuin viranomaiset olivat ilmoittaneet ja että onnettomuudesta oli joutunut kärsimään yli yhdeksän miljoonaa ihmistä Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä.

Toukokuu
1. toukokuuta − Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari nimitti SDP:n kansanedustajan ja entisen ministerin Matti Louekosken Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi eläkkeelle siirtyvän Kalevi Sorsan tilalle. Louekosken tilalle eduskuntaan tuli Lauri Metsämäki.
3. toukokuuta – Eduskunta valitsi toiseksi varapuhemiehekseen Kerttu Törnqvistin. Ensimmäistä kertaa Suomen historiassa eduskuntaa johti kolme naista, kun puhemiehenä toimi Riitta Uosukainen ja ensimmäisenä varapuhemiehenä Sirkka-Liisa Anttila.
5. toukokuuta – José María Aznarista tuli Espanjan pääministeri.
6. toukokuuta – Ministeri Max Jakobson nostatti vilkkaan keskustelun Suomen ja NATO:n suhteista arvioimalla Suomen päätyvän ennen pitkää järjestön jäseneksi. Presidentti Martti Ahtisaari ja pääministeri Paavo Lipponen pyrkivät rauhoittamaan keskustelua toteamalla, ettei Suomea olla viemässä NATO:on väkisin.
8. toukokuuta Vince Neilin tytär Skylar Neil kuoli syöpään, joka alkoi munuaisista ja levisi sitten lopulta ympäri kehoa, joka saattoi Skylarin kuolemaan.
11. toukokuuta – Miamissa Floridassa ValuJetin DC-9:n rahtitilassa syttyi tulipalo ja kone putosi Evergladesin suoalueelle. 110 ihmistä sai surmansa.
13. toukokuuta – Ukkonen ja tornado tappoivat 600 ihmistä Bangladeshissa.
14. toukokuuta − Euroopan neuvosto hylkäsi Kroatian jäsenyyshakemuksen maan heikon demokratiakehityksen vuoksi.
18. toukokuuta – Euroviisut järjestettiin Oslossa.
22. toukokuuta − Kokoomuksen kansanedustaja Väinö Saario kuoli. Hänen tilalleen eduskuntaan tuli oikeustieteen ylioppilas Outi Siimes.
23. toukokuuta – Ruotsalainen Göran Kropp saavutti Mount Everestin huipun happilaitteitta pyöräiltyään ensin Nepaliin Ruotsista.
26. toukokuuta – Ympäristöministeri Pekka Haavisto tapasi saamelaiskäräjillä Enontekiöllä vierailleen Tiibetin hengellisen johtajan Dalai Laman. Kiina esitti tapaamisen johdosta paheksuntansa ja sanoi kyseessä olevan yritys puuttua Kiinan sisäisiin asioihin.
26. toukokuuta − Israelin oikeusministeriö päätti luovuttaa Suomessa talousrikoksista etsintäkuulutetun, Israelissa vuoden ajan pidätettynä olleen liikemiehen Johnny Liebkindin Suomeen.
27. toukokuuta – Ensimmäinen Tšetšenian sota: Venäjän presidentti Boris Jeltsin tapasi kapinallisjohtajat ja neuvotteli tulitauon.
27. toukokuuta − Kesko osti 56,4 prosenttia Tuko Oy:n osakekannasta, mikä merkitsi, että Kesko sai haltuunsa lähes 60 prosenttia Suomen päivittäistavarakaupasta. Kauppahinta oli 860 miljoonaa markkaa.
28. toukokuuta − Presidentti Jacques Chirac ilmoitti Ranskan luopuvan yleisestä asevelvollisuudesta vuoden 1997 aikana ja korvaavan sen lyhyehköllä palkallisella kansalaispalvelulla.

Kesäkuu
1. kesäkuuta – Boris Jeltsin valittiin toiseksi kaudeksi Venäjän presidentiksi.
7. kesäkuuta – Tuuli Matinsalo voitti aerobicin Euroopan mestaruuden.
8. kesäkuuta – Maan Ystävät perustettiin.
10. kesäkuuta – Pohjois-Irlannin rauhaneuvottelut alkoivat ilman Sinn Féiniä.
10. kesäkuuta − Kesko lisäsi omistusosuuttaan Tuko Oy:ssä lähes 80 prosenttiin ostamalla lisää Tukon osakkeita. Kilpailuvirasto pyysi EU:n komissiota selvittämään, saiko Kesko kaupan ansiosta liian määräävän aseman Suomen vähittäiskaupassa.
15. kesäkuuta – Suuri pommi räjähti Manchesterin keskustassa.
17. kesäkuuta – Tuuli Matinsalo voitti aerobicin maailmanmestaruuden Genovassa.
18. kesäkuuta − Latvian parlamentti valitsi presidentti Guntis Ulmanisin uudelle virkakaudelle.
18. kesäkuuta − Eduskunta hyväksyi äänin 128−51 valmiusjoukkojen perustamisen osana puolustusvoimien koulutusjärjestelmän uudistusta.
25. kesäkuuta – 19 USA:n sotilasta ja yksi paikallinen kuoli ja 372 loukkaantui Khobar-tornitalon räjäytyksessä Saudi-Arabiassa.
27. kesäkuuta – Haagin sotarikostuomioistuimessa luettiin Bosnia ja Hertsegovinan serbijohtajalle Radovan Karadžićille ja serbijoukkojen komentajalle kenraali Ratko Mladićille syytteet kansanmurhasta ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kumpikaan ei ollut Haagissa läsnä. Tuomioistuin antoi heistä kansainvälisen pidätysmääräyksen.
30. kesäkuuta – Islannin uudeksi presidentiksi valittiin Ólafur Ragnar Grímsson. Hänen edeltäjänsä Vigdís Finnbogadóttir oli ollut presidenttinä 16 vuotta.

Heinäkuu
4. kesäkuuta – Suomen armeijan 13 ensimmäistä naisupseeria valmistui.
8. heinäkuuta – Martina Hingis voitti Wimbledonin naisten kaksinpelin 15-vuotiaana.
8. heinäkuuta – Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu sai Richard Perlen, Donald Rumsfeldin, Doug Feithin, David Wurmserin ja John Boltonin laatiman dokumentin siitä, kuinka Israel voisi rikkoa Oslon sopimuksen ja liittää Länsirannan ja Gazan pysyvästi itseensä.
9. heinäkuuta – Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin puoliso Hillary Clinton saapui vierailulle Suomeen ja tapasi joukon maamme naisvaikuttajia, mm. ulkoministeri Tarja Halosen, valtiovarainministeri Arja Alhon ja eduskunnan puhemiehen Riitta Uosukaisen.
17. heinäkuuta – Trans World Airlinesin Boeing 747 räjähti Long Islandin rannikolla New Yorkissa surmaten 230 ihmistä.
18.–21. heinäkuuta – Myrskyjen aiheuttama Saguenayjoen tulva Québecissa oli Kanadan kalliimmiksi käyneitä luonnononnettomuuksia.
19. heinäkuuta – Presidentti Bill Clinton avasi kesäolympialaiset Atlantassa, Georgian osavaltiossa.
27. heinäkuuta – Pommi-isku olympialaisissa surmasi yhden ja haavoitti 111 ihmistä.

Elokuu
1. elokuuta − Italialainen sotilastuomioistuin hylkäsi entistä SS-upseeria Erich Priebkeä vastaan nostetut, vuonna 1944 tehtyä 335 siviilihenkilön murhaa koskeneet syytteet, koska oikeus katsoi Priebken rikosten vanhentuneen. Priebken vapautus aiheutti laajoja mellakoita Roomassa.
6. elokuuta – NASA kertoi ALH 84001 -meteoriitin sisältävän jälkiä alkeellisista eliöistä; meteoriitin uskottiin olleen Marsista.
9. elokuuta – Boris Jeltsin aloitti uuden nelivuotisen virkakautensa Venäjän presidenttinä. Hän nimitti pääministeriksi Tsernomyrdinin.
13. elokuuta − Italiassa vapautettu Erich Priebke vangittiin uudelleen. Vangitsemista vaatinut Saksa pyysi Priebken luovuttamista uutta oikeudenkäyntä varten, koska Priebke oli etsintäkuulutettu Saksassa.
14. elokuuta – Suomessa otettiin käyttöön uudet puhelinliikenteen suuntanumerot vanhojen rinnalle.
26. elokuuta – Etelä-Korean entinen presidentti, kenraali Chun Doo-hwan tuomittiin kuolemaan valtiopetoksesta, vuoden 1980 mellakoiden verisestä tukahduttamisesta sekä lahjusten ottamisesta. Hänen seuraajansa Roh Tae-woo tuomittiin samoista rikoksista 22 vuoden vankeuteen.
27. elokuuta – Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa, kuningatar Silvia ja kruununprinsessa Victoria saapuivat kolmipäiväiselle viralliselle vierailulle Suomeen.
28. elokuuta – Walesin prinssin ja prinsessan avioero tuli virallisesti voimaan 15 avioliittovuoden jälkeen Lontoon korkeimman oikeuden päätöksellä. Hänen kuninkaallisesta korkeudestaan Walesin prinsessasta tuli nyt Diana, Walesin prinsessa.
30. elokuuta – Uutisankkuri Kaj Lindén jäi eläkkeelle.
31. elokuuta – Irakin joukot hyökkäsivät maan pohjoisella lentokieltoalueella ja valtasivat Arbilin.

Syyskuu
3. syyskuuta – Tasavallan presidentti nimitti suojelupoliisin päälliköksi 1.10. alkaen Seppo Nevalan.
4. syyskuuta – Vallankumouksellinen kansanarmeija (FARC) hyökkäsi Kolumbiassa armeijan tukikohtaan Guaviaressa aloittaen kolmiviikkoisen sissisodan, joka vaati 130 kolumbialaisen hengen.
4. syyskuuta – Ruotsalainen sisustustavarataloketju Ikea avasi ensimmäisen Suomessa sijaitsevan myymälänsä Bembölessä Espoossa.
9. syyskuuta – tasavallan presidentti aloitti kolmipäiväisen valtiovierailun Tsekin tasavaltaan.
10. syyskuuta − Riihimäen käräjäoikeus tuomitsi Havi Oy:ssä työskennelleen laitosmiehen sakkoihin elokuun lopulla 1995 sattuneesta pesuainepäästöstä Vantaanjokeen. Jokeen päässyt astianpesuaine oli aiheuttanut tuhansien kalojen kuoleman. Havi sopi Helsingin ja Vantaan kaupunkien kanssa 300 000 markan vahingonkorvauksesta.
13. syyskuuta – Rap-laulaja ja näyttelijä Tupac Shakur kuoli saamiinsa vammoihin.
19. syyskuuta – Eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen julkisti kirjansa Liehuva liekinvarsi, joka herätti huomiota ulkomaita myöten. Syksyn aikana kirjaa painettiin 70 000 kappaletta.
20. syyskuuta – Viron presidentti Lennart Meri valittiin toiselle virkakaudelle.
27. syyskuuta – Taliban-joukot valtasivat Afganistanin pääkaupungin Kabulin ajettuaan presidentti Burhanuddin Rabbanin pakosalle. Entinen presidentti Mohammad Najibullah teloitettiin.

Lokakuu
1. lokakuuta − Presidentti Martti Ahtisaari nimitti kokoomuksen kansanedustajan ja entisen ministerin Pertti Salolaisen Suomen suurlähettilääksi Lontooseen. Salolaisen tilalle eduskuntaan nousi Pirjo-Riitta Antvuori.
2. lokakuuta − YK:n turvallisuusneuvosto päätti poistaa Jugoslavian vastaiset, neljä vuotta voimassa olleet talouspakotteet.
4. lokakuuta – Presidentti Martti Ahtisaari nimitti teologian tohtori Wille Riekkisen Kuopion hiippakunnan uudeksi piispaksi. Edellinen piispa Matti Sihvonen jäi eläkkeelle.
12. lokakuuta – Suuntanumerouudistus toteutettiin Suomessa. Vanhat suuntanumerot poistuivat käytöstä.
12. lokakuuta − Suomen markka kytkettiin Euroopan valuuttajärjestelmään ERM:iin.
20. lokakuuta – Oikeiston ehdokas Arnoldo Alemán voitti hallitsevan presidentin Daniel Ortegan Nicaraguan presidentinvaaleissa. Ortega syytti oikeistoa vaalivilpistä, mutta kansainväliset vaalitarkkailijat totesivat vaalit vapaiksi ja rehellisiksi.
20. lokakuuta – Suomessa pidettiin kunnallis- ja europarlamenttivaalit. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Suomessa järjestettiin kahdet vaalit samana päivänä. Kunnallisvaalien äänestysaktiivisuus oli huonoin toisen maailmansodan jälkeen, vain hieman yli 61 prosenttia. Europarlamenttivaaleissa äänesti 60 prosenttia äänioikeutetuista.
23. lokakuuta – O.J. Simpson joutui uudelleen oikeuteen.
24. lokakuuta – Pääministeri Paavo Lipponen ja Suomen Keskustan kansanedustaja Mauri Pekkarinen ottivat yhteen eduskunnassa. Pekkarinen syytti valtiovarainministeri Arja Alhoa Suomen tavoitteiden ennenaikaisesta paljastamisesta neuvotteluissa, joissa keskusteltiin markan kytkemisestä Euroopan valuuttajärjestelmään. Puhemies Riitta Uosukainen joutui puuttumaan Alhoa puolustaneen Lipposen puhetapaan tämän leimattua syytöksen "sikamaiseksi" ja todettua Pekkariselle: "Nahkurin orsilla tavataan".
25. lokakuuta – Norjan pääministeri Gro Harlem Brundtland jätti paikkansa. Työväenpuolueen puheenjohtaja Thorbjørn Jagland muodosti uuden hallituksen.
28. lokakuuta – Pääkaupunkiseudun uuden kehätien, Kehä II:n, rakennustyöt alkoivat Espoon Matinkylässä.
28. lokakuuta − Kesko tarjoutui myymään 40 prosenttia ostamistaan Tukon osakkeista Suomen siihen saakka suurimman vähittäiskaupan keskittymän toteutumiseksi. EU:n kilpailuviranomaiset olivat katsoneet Keskon saavan alkuperäisellä kaupalla liian hallitsevan aseman Suomen päivittäistavarakaupassa.

Marraskuu
5. marraskuuta – Bill Clinton voitti Bob Dolen USA:n presidentinvaaleissa.
5. marraskuuta – Nobelin rauhanpalkinnon saaja, itätimorilainen José Ramos Horta saapui kaksipäiväiselle vierailulle Suomeen. Hän toivoi Suomen lopettavan aseiden myynnin Indonesialle, jota oli syytetty räikeistä ihmisoikeusrikkomuksista. Ramos Horta tapasi ulkoministeri Tarja Halosen ja kehitysyhteistyöstä vastaavan ympäristöministeri Pekka Haaviston. Presidentti Martti Ahtisaari ei ottanut Ramos Hortaa vastaan, minkä syyksi presidentin kanslia ilmoitti, ettei Ramos Horta edustanut kansainvälisesti tunnustettua valtiota.
7. marraskuuta – NASA lähetti matkaan Mars Global Surveyor -luotaimen.
12. marraskuuta − Suomen Tallinnan-suurlähetystö muutti tiloihin, joissa se oli toiminut ennen toista maailmansotaa. Erittäin huonoon kuntoon menneen lähetystörakennuksen korjaus oli kestänyt kolme vuotta.
15. marraskuuta − Presidentti Martti Ahtisaari nimitti teologian tohtori Juha Pihkalan Tampereen hiippakunnan piispaksi vuoden 1997 alusta lukien. Edellinen piispa Paavo Kortekangas jäi eläkkeelle.
17. marraskuuta – Tuhannet valkovenäläiset osoittivat Minskissä mieltään presidentti Aleksandr Lukašenkoa vastaan, joka aikoi pidentää virkakauttaan ilman vaaleja ja laajentaa valtaoikeuksiaan tuntuvasti.
19. marraskuuta – Yhdysvallat esti veto-oikeudellaan YK:n turvallisuusneuvostossa pääsihteeri Boutros Boutros-Ghalin uudelleenvalinnan.
19. marraskuuta – Kuuban presidentti Fidel Castro teki historiallisen vierailun Vatikaaniiin, jossa hän tapasi paavi Johannes Paavali II:n. Castro esitti paaville kutsun vierailla Kuubassa.
19. marraskuuta − Eduskuntaan tuli kuusi uutta kansanedustajaa. Europarlamenttiin siirtyvien Kirsi Pihan (kok.), Sirkka-Liisa Anttilan (Kesk.), Reino Paasilinnan ja Pertti Paasion (SDP) sekä Outi Ojalan ja Esko Seppäsen (Vas.) tilalle tulivat Seppo Kanerva (kok.), Juha Rehula (Kesk.), Tuula Haatainen ja Helena Vartiainen (SDP) sekä Reino Laine ja Pekka Saarnio (Vas.). Ensimmäisenä varapuhemiehenä toimineen Sirkka-Liisa Anttilan tilalle valittiin Mikko Pesälä.
24. marraskuuta – Valko-Venäjällä järjestettiin kansanäänestys presidentti Aleksandr Lukašenkon virkakauden jatkamisesta ilman vaaleja ja presidentin valtaoikeuksien laajentamisesta. Lukašenko ilmoitti saaneensa äänestyksessä murskavoiton.
25. marraskuuta − Mannerheimin Lastensuojeluliitto valitsi ohjelmajohtajansa, entisen kansanedustajan ja ministerin Eeva Kuuskosken pääsihteerikseen vuoden 1998 alusta lukien. Kuuskoski oli toiminut MLL:n palveluksessa vuodesta 1995.

Joulukuu
1. joulukuuta − Suomessa tuli voimaan kihlakuntauudistus. Entiset 229 poliisipiiriä yhdistettiin 90 kihlakunnaksi, joilla kullakin oli oma poliisilaitos.
3. joulukuuta − Eduskunta hyväksyi uuden luonnonsuojelulain, joka korvasi vuodesta 1923 lähtien voimassa olleen lain.
5. joulukuuta – Työministeri Liisa Jaakonsaari pidätti valtakunnansovittelija Jorma Reinin virastaan. Syynä tähän oli Reinin kotona edellisenä yönä sattunut välikohtaus, jossa Reini oli tehnyt vastarintaa häntä pidättämään tulleille poliiseille.
5. joulukuuta – Jaalassa sijaitseva Verlan puuhiomo ja pahvitehdas hyväksyttiin YK:n maailmanperintöluetteloon. Teollinen toiminta Verlassa oli päättynyt vuonna 1964.
5. joulukuuta − Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton nimitti Yhdysvaltain uudeksi ulkoministeriksi YK-suurlähettiläs Madeleine Albrightin.
10. joulukuuta – Eduskunta hyväksyi äänin 102−92 sisäministeri Jouni Backmanin hahmotteleman aluehallinnon uudistuksen, joka tuli voimaan syyskuun alussa 1997. Etelä-Suomeen perustettiin entisten yhdeksän läänin tilalle kolme uutta suurlääniä ja vanhoista lääneistä jäivät jäljelle vain Ahvenanmaa sekä Oulun ja Lapin läänit. Päätökseen kuului myös 15 työvoima- ja elinkeinokeskuksen perustaminen.
10. joulukuuta – Irja Rane sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanistaan Naurava neitsyt.
12. joulukuuta – Uday Hussein haavoittui vakavasti murhayrityksessä.
13. joulukuuta – Ghanalaisesta Kofi Annanista tuli YK:n pääsihteeri.
18. joulukuuta − Suomalaiset urheilutoimittajat valitsivat keihäänheittäjä Heli Rantasen vuoden parhaaksi suomalaisurheilijaksi.
23. joulukuuta – Valtakunnansovittelija Jorma Reiniä vastaan nostettiin Helsingin käräjäoikeudessa syyte pahoinpitelystä ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta.
26. joulukuuta – JonBenét Ramsey, kuusivuotias kauneuskuningatar, löydettiin murhattuna kotinsa kellarista Boulderissa Coloradossa. Vanhempia syytettiin, mutta surma jäi ratkaisematta. Murhamysteerin uutisointi hallitsi USA:n tiedotusvälineitä pitkään.
27. joulukuuta – Taliban valloitti Bagramin lentotukikohdan Kabulin lähistöllä.
27. joulukuuta − Kesko osti Anttila-tavarataloketjun Tuko Oy:ltä 420 miljoonalla markalla.
29. joulukuuta – Guatemalan hallitus ja kapinalliset solmivat rauhasopimuksen, joka päätti 36-vuotisen sisällissodan. Lahdessa ammuttiin nainen Aleksanterinkadulla.

Elävä arkisto 1996
http://yle.fi/haku/default_fi.jsp?cx=007097612530377999607%3Aglpulxqhhs4&cof=FORID%3A9&q=1981&sa=L%C3%B6yd%C3%A4&g1_1.qry=El%C3%A4v%C3%A4+arkisto+1996

Videohaku 1996
http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbm=vid&q=1987&oq=1987&aq=f&aqi=g2&aql=&gs_sm=s&gs_upl=4458l7456l0l2l2l0l0l0l0l303l498l0.1.0.1#pq=1995&hl=fi&gs_nf=1&ds=yt&cp=4&gs_id=6&xhr=t&q=1996&pf=p&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbm=vid&sclient=psyab&pbx=1&oq=1996&aq=0&aqi=g4&aql=&gs_sm=&gs_upl=&bav=on.2,or.r_gc.r_pw.r_qf.,cf.osb&fp=e5ee4d3599d7fd5e&biw=1434&bih=677

Kuvahaku 1996
http://www.google.fi/search?um=1&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbs=isch%3A1&sa=1&q=1977&btnG=Haku&aq=f&aqi=&aql=&oq=&gs_rfai&biw=1568&bih=763&sei=1gUxT5usK63O4QS2053wBA&tbm=isch#um=1&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbm=isch&sa=1&q=1996&oq=1996&aq=f&aqi=&aql=&gs_sm=12&gs_upl=0l0l2l241l0l0l0l0l0l0l0l0ll0l0&bav=on.2,or.r_gc.r_pw.r_qf.,cf.osb&fp=f6120e3a686ba96&biw=1434&bih=677


Lähdeaineisto MMM 1997 ja MMM 1998

lauantai 25. helmikuuta 2012

Suomi menee pisimmälle EU-jäsenyydessä



















Äänestäjien passiivisuus ei selittynyt pelkästään medialla tai edes talouden tekijöillä, sillä laman pahin vaihe oli selvästi väistymässä. Korot olivat matalalla, vaihtotase positiivinen, valuutta vakaa, inflaatio alhainen ja ulkomainen velkakin oli alkanut sulaa. Näytti siltä, että Suomi menee pisimmälle EU-jäsenyydessä, euron ja Euroopan keskuspankin alaisuuteen, kun Ruotsi saattaa jäädä ulkopuolelle seurailijaksi, koska se ei hyväksynyt kaikkia Emu-kriteereitä. Suomi oli hyvä vauhtia muuttumassa mallimaaksi – paitsi yhdessä suhteessa.

Työttömyys pysytteli Euroopan huipputasolla eikä se ollut vähän, sillä koko mantereen työvoimasta 11 prosenttia eli 18 miljoonaa eurooppalaista oli työttömänä. Ulospääsyä ei näyttänyt löytyvän riippumatta siitä, mikä hallitus maata oli johtamassa. Ylijohtaja Martti Hetemäki valtionvarainministeriöstä vaati remonttia koko järjestelmään. Veroja pitäisi laskea ja etuuksia karsia. Työttömät olisi työlistettävä uusiin ammatteihin sen sijaan, että heidät jätettiin kortistoihin odottelemaan parempia aikoja omalla alalla. Budjettivaje oli laskenut 60 mijardista puoleen – verotusta olisi vara alentaa. Nykyisellä verotasolla töitä ei kannata tehdä eikä teettää. Keskustelu tuloloukuista oli käynnistynyt. Valtion pitäisi huolehtia, että heikostikin palkattu työ kannattaa.

Tasavallan presidentti osallistui keskusteluun teollisuuden ja työnantajien seminaarissa 20. marraskuuta 1996. Presidentin mukaan pohjoismainen malli on selviytymiskriisissä ja se on uudistettava 21. vuosisadan tarpeisiin. Joukkotyöttömyys ja epävarmuus lisääntyivät, vaikka yritysten tulokset olivat hyviä. Muutoksen taustalla on kylmän sodan päättyminen, raha- ja pääomamarkkinoiden globalisoituminen sekä teknologinen vallankumous. Kunnallis- ja eurovaalit osoittivat suomalaisen olevan ymmällään.

”Taloudelliset ongelmamme eivät kuitenkaan johdu Euroopan unionista tai Emu-kuriin valmistautumisesta. Ne juontuvat näitä ratkaisuja edeltäviltä ajoilta. Suurimmat ongelmamme ovat seurausta liian hitaasta taloutemme tuotantopohjan muutoksesta ja idänmarkkinoiden äkillisestä romahduksesta 1990-1991 sekä liian alhaisen säästämisasteen aiheuttamasta velkaantumisesta 1980-luvun jälkipuoliskolla. Myös hyvinvointivaltion päätöksetekomalli tuli tällöiin perinteisessä mielessä tiensä päähän eikä muutostarpeisiin ollut valmistauduttu riittävästi.”

Ahtisaaren mukaan Suomi on nyt osa muutosta. Epäonnistuminen Euroopan yhdentymisessä loisi uusia taloudellisia ja turvallisuuspoliittisia vastoinkäymisiä. Hyvinvointivaltioiden perusta heikkenesi entisestään. Ahtisaari huomautti että ongelmat ovat yleismaailmallisia. Uusia työapikkoja syntyy tietoa ja osaamista vaativille korkean teknologian epätavallisille aloille ja korkeasti koulutetuille. Tarvitaan uusi, raivaajahengen elähdyttämä yrittäjäsukupolvi, joka täyttää pienen ja keskisuuren yritystoinnan valtavan aukon. Osa-aikaiset työsuhteet ovat mahdollisuus. Yhdysvalloissa uusia työpaikkoja syntyy nopeimmin yhteisöperusteiselle, riippumattomalle talouden lohkolle ja vaihtoehtona perinteiselle palkkatyölle.

Yhdysvaltojen presidenttivaalitaistelu 1996 oli kääntynyt monien yllätykseksi marraskuussa entisen presidentin Bill Clintonin juhlaksi, vaikka vain pari vuotta aiemmin hän tuntui menettäneen pelin, ei vähiten skandaalinkäryisen yksityiselämän takia. Presidentti osasi itkettää ja naurattaa kuulijoitaan, mutta ennen muuta hänen aikanaan Yhdysvaltain talous nousi kukoistukseen.

Venäjän presidentiksi valittu Boris Jeltsin sen sijaan näytti olevan heikoilla, kun hän lopulta oli astumassa virkaansa joulu-tammikuun vaihteessa palattuaan puolen vuoden sairauslomalta uudelleenvalintansa jälkeen. Hän oli saanut kaksi sydänkohtausta ja ollut suurimman osan vuotta pois Kremlistä sen jälkeen, kun oli voittanut kommunistisen vastustajansa Gennadi Zjuganovin vaaleissa. Oltuaan pari viikkoa jälleen Kremlissä vuoden 1997 alussa hän sairaustui keuhkonkuumeeeseen ja epävarmuus Venäjällä lisäntyi. Valtaa pitivät Viktor Tsernomyrdin ja presidentin kansliapäällikkö Anatoli Tsubais. Tyytymättömyyttä aiheutti kansan syvissä riveissä maan yleinen sekasorto. Palkat olivat maksamatta. Tsetseniassa aloitettu sota tuntui toivottomalta ja presidentin seuraajaksi pyrkivät taistelivat elintilasta.

Lähdeaineisto: Katri Merikallio – Tapani Ruokanen Matkalla Martti Ahtisaaren tarina ISBN 978-951-1-24112-6

perjantai 24. helmikuuta 2012

Emuun perustuslain vastaisesti



















Syksyyn 1995 mennessä presidentin mieli oli muuttunut. Ahtisaari ilmoitti Lakimiesuutisissa, että Suomi on sitotunut menemään Euun, vaihtoehtoja ei enää ole. ”Olemme mukana Euroopan unionin jäsenenä Maastrichtin sopimuksen mukaisesti”, presidentti vakuutti. Samassa haastattelussa hän ounasteli käteisen rahan merkityksen laskevan. Rahan siirtyminen numeroiksi tietokonepäätteellä helpottaa markasta luopumisen tuskaa. Presidentin tiukka kanta ei saanut jakamatonta tukea edes hallitusryhmässä. Muistutettiin mitä eduskunnassa oli vuonna 1994 todettu.

Kun eduskunta valmisteli Suomen liittymistä eduskunnan ulkoasiainvalikokunnan mietinnössä todettiin: ”Suomen mahdollisesta liittymisestä rahaliiton kolmanteen vaiheeseen päätetään aikanaan eduskunnassa hallituksen erillisen esityksen perusteella.” Perustuslakivaliokunta puolestaan totesi, että ”liittymissopimus ei vielä voi merkitä sitoutumista osallistua talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen.” Näillä perusteilla päädyttiin sille kannalle, että EMU-jsenyydestä pitää päättää eduskunnassa. Suomen ei ole pakko mennä Emuun, jos eduskunta ei sitä halua. Väittely ei vielä tähän loppunut.

Kun keskustaoppositio huomasi, ettei kansanäänestyksestä tule mitään, se ryhtyi vaatimaan Emu-päätöksen käsittelemistä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Vielä niin myöhään kuin 1991 perustuslakiin kirjattiin pykälä ”Suomen rahayksikkö on markka.” Hallituksen mielestä Emu-päätös voidaan tehdä yksinkertaisella enemmistöllä nykyisessä eduskunnassa, sillä perustuslakia ennätetään muttaa vuosien 1999-2002 siirtymäkauden aikana ennen euron käyttöönottoa.

Hallitusryhmissä tiedettiin, että keskusta tuskin olisi missään oloissa tukenut Emu-päätöst, jos se olisi päässyt siihen vaikuttamaan. Vaikuttamismahdollisuus estettiin sivuuttamalla perustuslain markkapykälä. Väittelyn tuloksena vuoden 1995 lopulla oli selvä jako siitä, miten puolueet suhtautuvat emuun. Hallituspuolueista Sdp, kokoomus ja Rkp olivat selvästi Emu-jäsenyyteen kallellaan, vasemmmistoliitossa ja vihreissä se aiheutti suuria sisäisiä ristiriitoja. Keskusta oli selvästi kallistumassa jäsenyyttä vastaan, vaikka muodollista päätöstä vielä lykättiinkin.

Keskustassa näkyi linjajako: Väyrynen vaati puolueelta ehdotonta kieltoa Emulle, Aho halusi vielä katsoa. Puolue valitsi Ahon ehdottaman harkinta-ajan. Lipposen hallituksen ja Ahon opposition kesken erimielisyyttä tuli myös turvallisuuspolitiikasta. Hallitus halusi Suomen aikaisempaa laajempaan rauhanturvatoimintaan. Lisäksi haluttiin perustaa valmiusjoukot. Hallitus oli jo kevääll selonteossaan eduskunnalle vihjannut uuteen suuntaan. Se ei miellyttänyt keskustaa, ja hallituspuolueiden omistakin riveistä kuului napinaa.

Oppositiossa tunnettiin epäluuloa hallituksen turvallisuuspoliittista linjaa kohtaan. Epäiltiin hallituksen valmistelevan salaisesti Nato-jäsenyyttä. Kaikki meni kirjan mukaan. Rauhanturvajoukot perustettiin. Bosnian rauhansopimus allekirjoitettiin Daytonissa 21. marraskuuta. Pian sen jälkeen Suomen kysyttiin Nato-johtoiseen rauhanturvaoperaatioon. Suomi päätti mennä mukaan, ja ensimmäiset rauhanturvajoukot aloittivat valvontatyönsä Bosniassa tammikuussa 1996.

Talous- ja rahaliitto EMU
http://www.suomenpankki.fi/fi/suomen_pankki/eurojarjestelma/Pages/talous_ja_rahaliitto_emu.aspx

”Emu on eksyssissä”
http://www.eva.fi/julkaisut/eva-analyysi-emu-on-eksyksiss%C3%A4/3689/

Emu-sanasto
http://mot.kielikone.fi/mot/valter/netmot.exe?VN_EMU-sanasto/helpcontents1.htm

Lähdeaineisto Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3

torstai 23. helmikuuta 2012

Euroopan turvallisuusrakenteiden muutos ja Suomi


















Gustav Hägglund

Euroopan poliittinen ja sotilaallinen tilanne on muuttunut nopeasti. Suomi on selviytynyt murrosvaiheesta hyvin. 1995 alkanutta Euroopan unionin EU:n jäsenyyttä on perustellusti kuvattu Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa historialliseksi. Yhtenä myönteiseen kehitykseen vaikuttavana tekijänä voidaan pitää sitä, että Suomi on huolehtinut puolustuksestaan. Vaikka EU ei olekaan sotilasliitto, ei sen uusista jäsenist saa aiheutua taakkaa unionin turvallisuudelle. Euroopan turvallisuusrakenteiden muutos jatkuu. Suomi on hyväksynyt Maasrichtin sopimuksen tavoitteen yhteisen puolustuspolitiikan kehittämisestä. Venäjän tilanne on vaikeasti ennustettavana, ja se heijastuu mm. keskusteluun Atlantin liiton Nato:n laajentumisesta.

Euroopan viime vuosien tapahtumilla ei ole ollut sotilaallisesti yhtä suurta vaikutusta Suomen lähialueilla kuin Keski-Euroopassa, missä suurvaltajoukot olivat konkreettisesti vastakkain koko kylmän sodan ajan. Pohjolassa sotilaspoliittinen tilanne on muuttunut eniten Itämeren alueella. Venäjän asevoimat ovat siirtyneet pois Itämeren rannikolta Kaliningradin saareketta lukuun ottamatta, ja sen laivasto on pääosin vetäytynyt Suomenlahden pohjukkaan. Sotilaallinen asetelma muistuttaa maailmansotien välillä vallinnutta tilannetta ja lisää mielenkiintoa Suomen eteläistä rannikkoaluetta ja Ahvenanmaata kohtaan.

Suomeen rajoittuvan Venäjän pohjoisen sotilaspiirin vahvuus on viime vuosina jonkin verran kasvanut. Alueella on vuoden 1995 aluassa lähes viidennes Venäjän asevoimista eli yhteensä 350 000 sotilasta. Maavoimien ja ilmavoimien yksiköillä on käytössään Venäjän uusimmat kalustotyypit. Pohjoinen sotilaspiiri kuuluu nyt Venäjän strategisiin sotilaspiireihin, joilla on etusija asevoimia kehitettäessä. Tämä johtuu luonnollisesta tarpeesta järjestää Pietarin ja Kuolan alueiden puolustus uusia olosuhteita vastaavaksi.

Kuolan nimimaan tukikohtien sukellusveneiden merkitys on Neuvostoliiton hajoamisen ja strategisten aseieden rajoittamissopimusten seurauksena kasvanut. Sukellusveneisiin sijoitetut ydinaseet edustavat aikaisempaa suurempaa osuutta Venäjän ydinaseiden kokonaismäärästä. Venäjälle ydinaseet ovat lähes ainoa keino säilyttää sotilaallinen suurvalta-asema Yhdysvaltain rinnalla. Kuolan asevoimakeskittymä pitää yllä kiinnostusta myös Pohjois-Suomen puolustusta kohtaan.

Venäjän talous pysyy heikkona vielä pitkään ja epävakaat olot heijastuvat maan kaikkeen toimintaan. Poliittisen tilanteen ennustaminen on vaikeaa, mutta on selvää, ettei maa yhtäkkiä muutu länsimaiden kaltaiseksi demokratiaksi. Pohjolan tilanteen kannalta on oleellista, että Venäjä tulee säilymään alueen sotilaallisena suurvaltana. Turvallisuustilanne Baltian maissa on kehittynyt myönteisesti, kun venäläiset joukot ovat poistuneet niiden alueelta, mutta myös epävarmuustekijöitä on olemassa. Baltian maiden kyky valvoa itsenäisesti aluettaan ja vastata puolustuksestaan kehittyy hitaasti. Maati pyrkivät NATO:n turvallisuustakuiden piiriin, millä saattaa olla Suomen lähialueen sotilaallista tilannetta kiristävä vaikutus.

Toinen Suomen kannalta merkittäv kysymys on EU:n kehittyminen. EU ei ole puolustusliitto. Sen yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteena on kuitenkin unionin ja sen jäsenmaiden turvallisuuden lujittaminen kaikin keinoin. Kylmän sodan päättyminen voi Jugoslavian hajoamisen tapaan johtaa patoutuneiden ristiriitojen puhkeamiseen asellisiksi selkkauksiksi, jotka voivat ulottaa vaikutuksensa laajalle alueelle. Siksi EU pyrkii parantamaan valmiuksiaan kriisien hallintaan. Sotilaallisten toimeinpiteiden osalta se tapahtuu Länsi-Euroopan Unionin WEU:n avulla. EU:n jäsenmaat ovat Irlantia, Tanskaa, Itävaltaa, Ruotsia ja Suomea lukuunottamatta WEUn jäseniä. WEU:n perustamissopimukseen kuuluvat turvallisuustakuut toteutetaan tarvittaessa NATO:n avulla. Ne nojaavat viime kädessä Yhdysvaltain ydinaseiden pelotevaikutukseen.

Liittyessään EU:hun Suomi ilmoitti turvallisuuspolitiikansa lähtökohdaksi sotilaallisen liittoutumattomuuden, jonka perustana on uskottava itsenäinen puolustus. Suomen puolustusratkaisu, alueellinen puolutus, ajaton ja kattava. Se perustuu itsenäisen valtion omiin tarpeisiin eikä sitä ole suunnattu ketään vastaan. Suomi ei kärsi samanlaisesta ongelmasta kuin monet Euroopan valtiot, joiden puolustusoppi on jäsentymätön tai puolustujärjestelmä on alkutekijöissään itäisen turvallisuusblokin hajoittua.

NATO:n ja EU:n laajenemisella halutaan varmistaa poliittisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti vakaa kehitys koko Euroopassa. Suomen etujen mukaista on osallistua EU:n pyrkimyksiin tukea YK:ta ja ETYJ:tä konfliktien ehkäisyssä ja rajoittamisessa. Toimiminen yhteisvastuun hengessa vahvistaa samalla Suomen asemaa unionin jäsenenä. Suomi on sopeutunut Euroopan turvallisuusrakenteiden muutoksiin hyvin. Maamme asema on vahvistunut sekä poliittisesti että taloudellisesti.

Lähdeaineisto MMM1996 Seppo Toivosen kirjotus

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Itäisen Keski-Euroopan kehitys



















Kommunistipuoueiden kukistuminen ja sosialistisen suunnitelmatalouden romahduksen jälkeen kesti useita vuosia, ennen kuin demokraattinen yhteiskuntajärjestys ja markkiantalous vakiintuivat entisiin Varsovan liiton maihin ja hajonneen Neuvostoliiton osavaltioihin. Kehitys oli nopeinta pohjoisessa Baltian maissa, Puolassa, Tsekin tasavallassa ja Unkarissa, samalla kun etelämpänä koettiin useita takaiskuja demokratian ja markkinatalouden vakiinnuttamisessa. Tähän vaikuttivat merkittävästi Balkanin yleistilanteen epävakaus ja maiden aikaisemmat kehityserot.

Itäisen Keski-Euroopan maissa oli monipuoluejärjestelmä 1990-luvulla vielä vakiintumaton, mistä syystä vaaleissa koettiin suuria vallansiirtymiä ja hallitukset olivat lyhytikäisiä. Populistiset, useimmiten hyvin kansallismieliset johtajat saattoivat vaaleissa saada suuren kannatuksen, joka myös nopeasti katosi uudistusten viipyessä ja kansan pettyessä odotuksissaan.

Yhteinen tavoite useimpien suurten puolueiden ohjelmissa näkyi iskulauseissa ”Demokratia, markkinatalous ja paluu Eurooppaan”. Paluulla Eurooppaan tarkoitettiin lähinnä ennen toista maailmansotaa vallinnutta tilannetta, jollooin ei ollut matkustus- ja liikkumisrajoituksia valtioiden välillä. Kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa liikkuminen helpottui, vaikka EU-maat vaativat edelleen Itä-Euroopasta tulijoilta viisumin.

Huolimatta yleistyneestä lehdistonvapaudesta pyrkivät vallassa olleet puolueet kontrolloimaan mediaa monin keinoin. Näin vaikeutettiin opposition normaalia poliittista toimintaa, mikä puolestaan johti usein väkivaltaisiin mielenosoituksiin. Demokratian vakiintumista edistettiin Euroopan unionin, Euroopan neuvoston ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärestön toimin. Niihin kuului lähinnä vaalien tarkkailua ja demokraattisten instituutioiden tukemista. Myös lupaus Euroopan unioinin jäseneksipääsystä demkratian, oikeusvaltioperiaatteen ja markkinatalouden toteuduttua antoi itäisen Keski-Euroopan maille aiheen edistää näiden edellyttämiä poliittisen järjestelmän muutoksia.

Puolassa oli toteutettu vähäisiä yhteiskunnallisia ja poliittisen järjestelmän uudistuksia jo 1980-luvulla, ja muyös hallinnon vaihdos kommunistisesta monipuoluejärjestelmäksi alkaen vuodesta 1989 tapahtui asteittain. Entiset kommunistit, jotka nimittivät itsensä lähinnä sosiaalidemokraateiksi, pysyivät johtavissa asemissa useita vuosia. ”Menneisyydenhallinnassa” oltiin pitkään hyvin varovaisia, jotta ei synnytettäisi vakavia ristiriitoja arkistojen avautuessa. Puolan erityisongelmana oli suuri velkamäärä läntisille rahoittajille. Se oli vuonna 1989 noin 40 miljardia US-dollaria. Talouden rakenteiden uudistuminen oli hidasta, joten poliittinen epävakaus jatkui ja kohdistui myös Solidaarisuus-ammattiliittoon, joka menetti nopeasti suosiotaan. Vuonna 1993 pidetyissä parlamenttivaaleissa sosiaalidemokraatit kohosivat suurimmaksi puolueeksi yli 20 prosentin ääniosuudella. Katolisen kirkon merkitys yhteiskunnallisena voimana pysyi suurena. Lech Walesa jälkeen entinen kommunisti Aleksandr Kwasniewski valittiin presidentiksi vuosien 1995-2005 ajaksi.

Baltian maiden itsenäistymisvaiheessa vuonna 1991 kansalaisten poliittinen aktiivisuus oli aluksi korkealla tasolla, mutta taloudelliset vaikeudet ja sisäpolitiikan riitaisuus heieknsivät pian luottamusta poliitikkoihin. Hallitukset olivat lyhytikäisiä. Vuosina 1990 – 2003 Virossa oli kahdeksan hallitusta, Liettuassa seitsemän ja Latviassa kymmenen. Neuvostoliiton jäljiltä oli Baltian maihin jäänyt 130 000 sotilasta, joista viimeiset poistuivat kesällä 1994. Senn jälkeenkin Viron ja Latvian suhteet Venäjään pysyivät jännittyneinä. Siitä seurasi muun muassa Venäjän toimet Baltian satamien ja kulkuyhteyksien käytön vähentämiseksi.

Romaniassa ja Bulgariassa yhteiskunnallinen ja talouden muutosvauhti oli aluksi hyvin hidas, ja entiset kommunistit pysyivät vallassa 1990-luvun puoliväliin. Vielä vuosikymmenen lopullakin uudistusket etenivät hitaasti, ja elintaso oli muihin Euroopan maihin verrattuna matalalla tasolla. Ulkopolitiikassa sekä Romania että Bulgaria alkoivat vuosikymmenen jälkipuoliskolla suuntautua yhä selkeämmin länteen tavoitelleen Naton ja EU:n jäsenyyttä. Selvä käännekohta oli Kosovon sodan jälkitilanne vuodesta 1999 alkaen, jolloin Venäjän vaikutusvalta Balkanilla heikkeni ja lännen läsnäolo vahvistui. Yhdysvallat kiinnostui tukikohtien saamisesta Romaniaan ja Bulgariaan varmistaakseen toimintakykynsä Lähi-idän suunnalla ja painosti liittolaisiaan hyväksymän näiden aiden Nato-jäsenyyden. Se toteutui vuonna 2004, ja myös EU:n jäseneksi Romania ja Bulgaria otettiin vuonna 2007.

Lähdeaineisto: Pekka Visuri Maailman muutos ja Suomi ISBN 978-951-0-37678-2

tiistai 21. helmikuuta 2012

Venäjän poliittinen kehitys













Venäjän poliittista kehitystä on kesän 1994 ja kesän 1995 välisenä aikana hallinnut kolme suurta kysyystä: valmistautuminen vuoden 1995 parlamentti- ja kesäkuun 1996 presidentinvaaleihin; Tsetsenian sota syineen ja seurauksineen ja yleisimmin Venäjän suhde entisiin neuvostotasavaltoihin sekä Venäjän suhde länteen, erityisesti sen suhtautuminen laajentaa Nato eräisiin keskeisiin Itä-Euroopan maihin jo lähivuosien aikana. Aikaisemmin hyvin epävarmalta vaikuttanut taloudellinen kehitys ei ole enää aiheuttanut yhtä paljon huolta. Esimerkiksi ruplan arvo suhteessa dollariin on selvästi vakiintunut, ja inflaatiovauhti on hidastunut. Venäjän monet taloudelliset ongelmat ovat toki edelleen ratkaisematta, mutta luottamus hallituksen kykyyn hoitaa ne on kiistatta lisääntynyt.

Joulukuun 1995 parlamenttivaalien järjestämisestä päätettiin edellisten vaalien yhteydessä pian lokakuun 1993 veristen yhteenottojen jälkeen. Venäjän puoluekenttä oli tuolloin pahoin hajallaan, mutta tilanteen uskottiin parantuvan kahden vuoden kuluessa. Nyttemmin nuo dotukset ovat osoittautuneet ylioptimistisiksi; Venäjältä puuttuu edelleen sellainen puoluelaitos, joka organsioi tehokkaasti maan poliittisen elämän ja lainsäädäntötyön. Erityisen haitallista on ollut presdientin ja parlamentin välisen valtataistelun jatkuminen, olkoonkin että presidentin perustuslaillinen asema on nyt huomattavasti vahvempi. Sikäli tilanne on siis muuttunut, että toisin kuin ennen lokakuuta 1993 presidentti Jeltsinin ei ole tarvinnut paljoakaan piitata parlamentin kannanilmaisuista. Monia hänen säätämiään lakeja ja allekirjoittamiaan sopimuksia on arvosteltu ja jätetty jopa vahvistamatta, mutta se ei ole estänyt niiden täytäntöönpanoa.

Venäjän puolueet ovat heikkoj paitsi suhteessa toimeenpanovaltaan myös sisäisesti. Useimmilta poliittisilta puolueilta puuttuvat edelleen selkäet poliittiset ideologiat, säännöt ja paikallisjärjestöt. Parhaiten organisaationsa rakentamisessa ovat onnistuneet entiset kommunistit, joiden uskotaan menestyvän hyvin myös tulevissa vaaleissa. Heidän mahdollisen voittonsa ei kuitenkaan uskota merkitsevän vanhan sosialistisen järjestelmän paluuta. Pikemmin kysessä on poliittisen kentän normalisoituminen siirtyminen kohti eurooppalaista käytäntöä, johon kuuluu suhteellisen vahvan vasemmistolaisen vaihtoehdon olemassaolo. Samalla kun entisten kommunnistien asema on vahvistunut, vuoden 1993 valeissa erittäin hyvin menestyneen Vladimir Zirinovskin leberaalisdemokraattinen puolue on menettänyt asemiaan eikä siitä sittenkaan ole muodostunut kansallismielisen opposition johtavaa voimaa. Taloudellisen ja poliittisen tilanteen vakiintuessa Zirinovskin kannatuksen uskotaan kaventuvan entisestään.

Jeltsiniä vuoden 1991 jälkeen tukeneet ns. uudistumiseliset puolueet ovat pahasti hajallaan. Monet niistä ovat menettäneet uskonsa presidenttiin, joka on pyrkinyt tasapainoilemaan tukijoittensa ja opposition välissä. Merkittävimpänä ryhmänä nykyisin pidetään pääministeri Viktor Tsernomyrdinin perustamaa Kotimme on Venäjä-puoluetta. Se on toistaiseksi ollut lojaali istuvalle presidentille. Mikäli Jeltsinin kansansuosio säilyy alhaisena, on kuitenkin mahdollista, että liike joutuu arvioimaan uudelleen tavoitteensa 1996 presidentinvaalien suhteen. Toinen merkittävä uudistusmielinen puolue on ns. jabloko-ryhmä, jonka johtajalla Grigori Javlinskilla näyttää olevan suhteellisen vakaa kannatus. Jeltsinin kampanjaorganisaatioksi aikanaan perustettu Jegor Gaidarin johtama Venäjän valinta-puolue on sen sijaan menettänyt asemiaan.

Tsetsenian sodan vaikutukset Venäjän kehitykseen eivät ole olleet niin dramaattiset kuin mitä sodan puhjetessa joulukuussa 1994 oletettiin. Asevoimien toimintaa kohdistunut kritiikki on vaimentunut, ja päävastuu sodasta on langetettu maan poliittiselle johdolle, jonka on katsottu toimineen hätäisesti ja jättäneen asevoimat ilman riittäviä resursseja. Sodan oikeutetusta sinänsä ei ole asetettu kyseenalaiseksi, mutta tapaa jolla se on toteutettiin on pidetty tehottomana. Tsetsenian sota on ollut yksi esimerkki niistä vaikeuksista, joita Venäjällä on ollut valtapiiriinsä kuuluvien ei-venäläisten alueiden kanssa.
Suomen kannalta erityisen ajankohtaisia ovat olleet kansainväliset ponnistelut löytää ratakisu vuonna 1988 käynnistyneeseen armenialaisten ja azerien väliseen sotilaalliseen kiistaan Azerbaidzanin alueella sijaitsevassa armenialaisenemmistöisessä Vuoristo-Karabahissa. Huhtikuusta 1995 lähtien Suomi on toiminut toisena puheenjohtajanavaltiona ns. Misnkin ryhmässä, joka etsii kiistaan poliittista ratkaisua.

Venäjän suhteita länteen on syksystä 1994 lähtien hallinnut keskustelu NATO:n laajentumisesta eräisiin keskeisiin Itä-Euroopan maihin. Erityisesti halunsa NATO-jäsenyyteen ovat ilmaisseet ns. Visegrad-maat (Puola, Unkari, Tsekki ja Slovakia) sekä maltian maat. Ne kaikki kokevat Venäjän niin suureksi uhkaksi turvallisuudelleen, että haluavat saada itselleen NATO:n antamat turvallisuustakuut.

Lähdeaineisto MMM 1996 Jyrki Iivosen kirjoitus

maanantai 20. helmikuuta 2012

Ammattikorkeakoulut tulevat












Monissa Euroopan maissa korkeakoulutusta on johdonmukaisesti laajennettu koskemaan yhä suurempaa osaa ikäluokasta. Maaliskuussa 1995 voimaan tullut laki ammattikorkeakouluopinnoista toi myös Suomessa yliopistotasoisen koulutuksen rinnalle vaihtoehdon, ammatillisesti painottuneen korkeakoulun. Ammattikorkeakouluopinnoissa yhdistyivät teoria ja käytäntö siten, että tutkinnot antavat monipuoliset valmiudet sekä korkeaa asiantuntemusta edellyttäviin ammatteihin että suunnittelu- ja esimiestehtäviin. Tutkinnon sisältiöä kehitettäessä on erityisesti pyritty vastaamaan työ- ja elinkeinoelämän jatkuvasti muuttuviin vaatimuksiin.

Ammattikorkeakouluverkoston rakentaminen perustuu vuonna 1991 käynnistyneeseen kokeiluun jossa on ollut mukana 22 enimäkseen monialaista ammattikorkeakoulua. Valtioneuvoston päätöksellä vakinaistetiin 15.6.1996 yhdeksän ammattikorkeakoulua, jotka aloittivat toimintansa 1.8.1996. Vakinaistamista jatketaan ja kokeilutoimintaa laajennetaan vuosittain siten, että koko verkosto on valmis vuosituhannen vaihteeseen mennessä. Tällöin se on sekä alueellisesti että kielellisesti tasapainoinen, 21 tiede- ja taidekorkeakoulun rinnalla toimii noin 30 yksi- tai monialaista ammattikorkeakouua. Ammattikorkeakoulun aloituspaikkoja on tuolloin 18 000 – 20 000. Yhdessä tiede- ja taidekorkeakoulujen kanssa ammattikorkeakoulut pystyvät tarjoamaan korkeakoulutasoista koulutusta noin puolelle ikäluokasta.

Yksi uudistuksen keskeisistä tavoitteista on ollut opintoasteen ja ammatillisen keski-asteen koulutuksen tason nostaminen ja laadun parantaminen muodostamalla näiden alueide tukinnoista ammattikorkeakoulututkintoja. Nykyinen ammattillinen korkea-asteen koulutus, kuten myös suurimmaksi osaksi opistoasteen koulutus muutetaan vuosikymmenen loppuun mennessä kokonaan ammattikorkeakoulutukseksi.

Ammattikorkeakoulu muodustuu yhdstä tai useammasta jo toimivasta ammatillisesta opisto- tai korkea-asteen oppilaitoksesta. Monialaisessa ammattikorkeakoulussa, joka on uudistuksen päämalli, voi erilaisina yhdistelminä olla tekniikan ja liikenteen, hallinnon ja kaupan, sosiaali- ja terveysalan, kulttuurialan, luonnonvara-alan, matkailu, ravitsemus- ja talousalan sekä vapaa-aika- ja liikunta-alan koulutusta. Ammattikorkeakouluissa on 50 erilaista koulutusohjelmaa, joissa on yhteensä 200 suuntautumisvaihtoehtoa. Koulutusohjelmien suunnittelusta ja toimeenpanosta sekä opetussunnitelmista vastaavat ammattikorkeakoulut itse. Opetusminsiteriö vahvistaa koulutusohjelmat ja käytettävät tutkintonimikkeet. Ammattikorkeakoulujen ylläpidosta vastaavat kunnat, kuntayhtymät ja yksityiset.

Ammattikorkeakoulututkintoa varten opiskelijan on suoritettava 3-4 vuotta kestävät 120, 140 tai 160 opintoviikon mittaiset opinnot. Tutkiintoon kuuluu perus- ja ammattiopintoja, vapaasti valittavia opintoja, ammattitaitoa lisäävää harjoittelua ja opinnäytetyö, oka useimmiten perustuu ulkopuolisilta tilaajilta saatuihin toimeksiantoihin. Tutkintoon on mahdollista liittää myös ulkomaisia opintojaksoja ja kansainvälistä työharjoittelua.

Pääsyvaatimuksena ammattikorkeakouluopintoihin on ylioppilastutkinta, ammattillinen tutkinta tai ulkomailla suoritetut vastaavat opinnot. Ammattikorkeakoulut ovat mukana valtakunnallisessa yhteishaussa, mutta valitsevat itse opiskelijansa todistusten, työkokemuksen ja mahdollisten valintakokeiden perusteella. Opetus ammattikorkeakouluissa on opiskelijalle maksutonta: kirjat ja muut oppimateriaalit hän kuitenkin kustantaa itse.

Ammattikorkeakoulun tutkintonimikkeet muodustuvat kahdella tavalla. Kullakin koulutusalalla suoritetaan ao. alan niminen ammattikorkeakoulututkinto, esimerkiksi maa- ja metsätalouden, tekniikan ja liiketalouden ammattikorkeakoulututkinto.
Vuonna 1994 väliaikaisissa ammattikorkeakouluissa opiskeli yli 22 000 opiskelijaa. Kevään 1995 hakijamäärä 27500 on osoitus kasvaneesta kiinnostuksesta ammattikorkeakouluja ja tiettyyn ammattialaan liittyviä opintoja kohtaan. Ammattikorkeakoulututkintoon tähtäävän opiskelun aloitti vuonna 1995 noin 9000 uutta opiskelijaa.

Lähdeaineisto: MMM1996 Juha Mäntyvaaran kirjoitus

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Läänien alasajo




















Sisäministeriössä oli Lipposen I hallituksen alusta alkaen suunniteltu suurta läänien hallinnollista uudistamisaloitetta. Valmistelua johti valtioitieteiden ylioppilas, sosiaalidemokraattinen nuori sisäministeri Jouni Backaman. Hän halusi profiilia ja sulan hattuunsa. Jotain tuli tehdä. Valmistelua johti projektipäällikkö Ritva Viljanen. Yksi tapa uudistaa oli vähentää läänejä. Tähän syöttiin Backman tarttui.

Suomi oli yhdistyneen Saksan kokoinen valtio. Ei pieni maa, mutta harvaan asuttu. Aluehallinto on siten tavalla tai toisella välttämätöntä. Monen läänin mallissa Suomi säilyy hajakeskitettynä valtiona; parin läänin mallissa valta keskittyy muutaman eteläisen Suomen kaupunkiin, etenkin Helsinkiin. Vahvoja maakuntia ajava keskusta tosin aloitti jo Ahon hallituksen aikana läänien vallan purkamisen. Perustetut maakuntien liitot laukaisivat läänien alasajon. Sisäministeri Pekkarinen oli siten myös läänien vähentämisen yksi arkkitehti.

Presidentti oli alusta alkaen huolissaan lääninuudistuksesta. Hän ei hankkeesta pitänyt, j auskoi vahvasti, että hän tulii hankkeen jos ei kaatamaan niin ainakin sen läpimenoa hidastamaan. Ahtisaari luotti siihen, että viimeistään eduskunnassa hanke kaatuisi. Tämä nähtävästi selitti sen, että hän ei pannut lopulta paljon poliittista energiaa hankkeen kaatamiseen. Maaliskuussa 1996 maaherrat informoitiin uudesta uudistushankkeesta. He eivät olleet itse osallistuneet valmisteluun, jok oli ollut ministei Backmanin käsissä. Voitaisiin sanoa, että läänejä ajettiin alas salaisessa valmistelussa. Kyse oli kaikesta muusta kuin avoimmuudesta tai läheisyysperiaatteen vahvistamisesta.

Ensimmäisessä esityksessä läänien määrä oli tarkoitus supistaa seitsemään ja läänin nimi vaihtuisi aluehallintokeskukseksi. Pois identiteetti ja erilaisuus. Vaasan läänistä tulisi Pohjanmaan aluehallintokeskus. Suurimmat muutokset ourisivat itäistä Suomea ja Sisä-Suomea: Kuopion, Pohjois-karjalan ja Mikkelin sekä Kymen läänit yhdistettäisiin Savo-Karjalan aluehallintokeskukseksi. Sen pääkaupungiksi tulisi Mikkeli. Pirkanmaa lähetettäisiin Keski-Suomeen Sisä-Suomen aluehallintokeskukseksi, jonka pääkaupungiksi tulisi Jyväskylä. Uusimaa paisuisi hieman, kun siihen liitettäisiin Päijät-Häme.

Lääniuudistus eteni sekmelskaisesti. Maaherrat vastustivat hanketta, ja niin myös kansalaisten selvä enemmistö. Hallituksessakin oli alusta alkaen ristivetoa. SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pertti Paasio epäili hanketta julkisesti. Hän uskoi, että lopulta eduskunta kaataisia hankkeen. Maaherrojen puhemieheksi nousi Keski-Suomen läänin maaherra Kalevi Kivistö. Hän aloitti aktiivisen vastahyökkäyksen. Pääargumenttina oli näkemys, jonka mukaan läänien perutana tulisi olla toiminnallisuus. Suurläänit eivät täyttäisi tätä kriteeriä; ne olisivat luonnottomia hallinnollisia rakennelmia kaukan kansalaisista ja heidän murheistaan.

Backman ei kuitenkaan antanut periksi. Hän aloitti vastahyökkäyksen ja poliittiset neuvottelut. Ahtisaari siirtyi korostamaan maakuntien yhteistyön merkitystä. Näin myös presidentti alkoi antaa periksi varmuuden vuoksi. Maakuntien välinen yhteistyö oli tietenkin tärkeää, mutta ei vaihtoehto läänille. Taustalla oli myös koko ajan keskustan ja sosiaalidemokraattien valtataistelu ”maakuntien herruudesta”. Pohjalaisen haastattelussa 26. maaliskuta 1996 eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Markus Aaltonen epäili ensin koko lääninuudistusta ja muistutti sitten perusongelmasta: - Etelä-Pohjanmaata leimaa liiaksi keskustalainen ylivalta. Kesksuta omii maaseudun asiat itselleen. Maakunta ei ole selvinnyt EU-vastaisesta kampanjasta.

Aaltonen osui lausumallaan asioiden ytimiin. Hallituksen sosiaalidemokraatteja viehätti lääninuudistuksessa keskustan asemien heikentäminen EU-jäsenyyden oloissa. Pääministeri Lipposen ja komissaari Liikasen EU-näkemys nojasi Ranskan mallin mukaiseen keskusvaltaisuuteen, jota läänien alasajo tukisi. Jatkoneuvotteluissa sekä hallituksen sisällä että presidenttiin päin nämä argumentit alkoivat purra. Backman käytti taitavasti hyväksi myös säästöargumenttia vuositasolla: suurlääneissä säästettäisiin jopa 74 miljoonaa markkaa.

Yritin aina välillä vakuutella sekä kabineteissa että kahden kesken presidentin kanssa, että maakunnissa vieraileva presdientti ei voi allekirjoittaa läänien alasajoa merkitseviä lakiesityksiä. Se ei yksinkertaisesti ole uskottavaa. Yritin puhua EU:n läheisyysperiaatteesta ja Suomen erityisperiaatteista, historiasta. Torinossa oli maaliskuun ylimäärisessä EU:n huippukokouksessa käynnistetty peruskirjan uudistus, joka tulisi korostamaan kansalaisten oikeuksia. Läänien alasajo ei kunnioittanut EU:n tavoitteita, vai olinko väärässä?

Huomasin aika pian, että presidentti oli muuttanut kantansa. Hän katsoi, että ”hallitus on oikealla asialla.” Presidentti ja Kalela tapasivat uudistuksen loppuvaiheessa ministeri Backmanin. Asia oli loppuunkäsitelty: hän hyväksy lääninuudistuksen nimellä tulleen suurläänien perustamisen. Tavoiteltuja säästöjä ei alkuunkaan ole saatu aikaiseksi ja suurläänien toiminta kangeteli. Kesällä 2000 julkaistut tiedot osoittivat, että uudistus sekä koetteli henkilöstöä että sai aikaan korkeintaan puolet säästötavoitteista. Backman menetti poliittisen asemansa SDP:ssä ja kansalaiset menettivät palveluja. Myös Ahtisaari kärsi uudistuksesta, ei vain Suomi.

Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1

lauantai 18. helmikuuta 2012

Se alkoi Horneteista




















Suomen puolustuvoimien länsiopetus sai lentävän lähdön, kun Esko Ahon porvarihallitus päätti vuonna 1992 tilata 64 amerikkalaista superhävittäjää F/A Hornet-konetta ilmavoimille. Hanketta kutsuttiin aiheellisesti ”vuosisadan asekaupaksi ”. Sen hinnaksi uodostui loppujen lopuksi ennnätysmäiset 18 miljardia Suomen markkaa. ”Suomi nostettiin länsimaiden joukkoon vasta, kun Suomi oli tehnyt torjuntahävittäjä-Horneteista hankintasopimuksen vuonna 1992”, totesi Suomen Lontoon sotilasasiamiehen avustaja Stefan Backlund toukokuussa 1996. Backundin mukaan Suomea pidettiin vielä Neuvostoliiton romahduksenkin jälkeen Varsovan liiton maiden etupiiriin kuuluvana maana, jolle monetkaan länsimaiden ovat eivät avautuneet Lontoossa. ”Meihin ei luotettu”.

Eduskunta ei ollut yksimielinen torjuntahävittäjien hakinnasta. Päätös tilausvaltuuksista oli hyväksytty tammikuussa 1992 kiivaan keskustelun jälkeen hallituspuolueiden äänin 99-68. Demarien kansanedustajista mm. Paavo Lipponen ja Ulpu Iivari äänestivät tyhjää. Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja vastaan. Venäjän presidentti Boris Jeltsin jäi heinäkuussa 1992 pidetyn Etykin huippukokouksen jälkeen parikis päiväksi Suomeen. Jeltsin ja presidentti Koivisto keskustelivat konehankinnasta junamatkalla Helsingistä Turkuun. Kun Koivisto alkoi puhua Hornet-päätöksestä, nappasi Jeltsin aloitteen käsiinsä ja sanoi Suomen hävittäjäkaupan huoestuttavan Venäjää ja epäili amerikkalaisten painostaneen Suomea. Koivisto totesi tilaussopimuksen jo allerkirjoitetuksi. ”Tietysti amerikkalaiset johonkin mittaan meitä painostivat, mutta niin tekivät ranskalaiset ja aivan erityisesti ruotsalaiset.”

Vieraillessaan Hornet-päätöksen jälkeen Yhdysvalloissa, puolustusministeri Rehn puhui myös Washightonin kuuluisalla lehdistöklubilla. Hänen mielestään tärkeä asia kaupassa oli myös sen signaaliarvo. ”Sanoin suoraan hävittäjähankinnan olleen Suomelle tärkeä päätös myös poliittisesti.” Rehnin mukaan kauppa merkitsi ”lopullista irtautumista idän taloudellisesta ja poliittisesta talutusnuorsta, mikä oli asehankinnassa merkinnyt aseiden ostamista tasapuolisesti molemmista leireistä”. ”Luultavasti me kaikki kauppaa valmistelevat tunsimme irtioton merkityksen sydämissämme, vaikkei kukaan tietenkäään lausunut sitä edes itsekseen ääneen.” Rehnin mukaan Hornetit olivat myös Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden kannalta hyvä ratkaisu. ”hornetien ansiosta me voimme toimia yhteistyössä Naton järjestelmien kanssa.”

Pääministeri Aho ehdotti toukokuussa 1992 Yhdysvaltain matkallaan ”ystävän alennusta” koskevan pyynnön varapresidentt Richard Cheyheylle, joka 1990-luvun alussa oli maan puoustusministeri. Hän suhtautui periaatteessa myönteisesti alennuksen myöntämiseen. Vuosisadan asekauppa, Hornetien hankinta, markkinoitiin mm. eduskunnalle vastakaupoilla kuorrutettuna. Kauppa- ja teollisuusministeri Antti Kalliomäki lähetti 26.3.1996 eduskuntaryhmien puheenjohtajille tiedoksi ministeriössä valmistuneen muistion kompensaatojärjestelmästä ja Hornet-hävittäjähankinnan vastakauppojen toteutumisesta vuoden 1995 loppuun mennessä. Muistiossa tunnustettiin avoimesti, että ”hyväksyttyihin vientikauppoihin sisältynee myös sellaisia kauppoja, jotka olisivat muutenkin syntyneet.”

Valtiontalouden tarkastusvirasto teki vuonna 1999 parisataasivuisen selvityksen vastakaupoista. Sen mukaan vastakaupoilla saavutettiin hyvin vähän niille asetetuista optimisista vaatimuksista. Tarkastuskertomuksen mukaan eräät oimet ovat olleet jopa Suomen etujen vastaisia. Ryöpytyksen kohteeksi joutuivat erityisesti Uudenkaupungin autoteollisuuteen liittyneet vastakaupat. Hornet-kaupat eivät myöskään luoneet merittävästi uusia kauppoja. Vastakauppoihin arveltiin kirjatun lukuisasti kauppoja, jotka olivat yrityksen normaalia kauppaa, olivat syntyneet jo ennen Hornet-päätöstä, tai olisivat joka tapauksessa syntyneet ilman vastakauppakytkentää.

Puolustusministeriö arvioi hankkeen lopulliseksi hinnaksi viimeisen koneen luovutuksen yhteydessä noin 18 miljardia markkaa. Alkuperäinen hinta oli 13,92 miljardia markkaa. Kirjassaan ”Aavelasku” toimittajat Heikki Hiilamo ja Simo Sipola arvioivat muutama vuosi sitten, että 30 vuoden käyttöajalla Hornetien hinnaksi tlee 37 miljardia markkaa. Uuden amerikkalaisen torjuntahävittäjän myötä Suomessa alettiin yhä avoimmemmin puhua myös siitä, että ne on hankittu nimenomaan Venäjää vastaan.

Hävittäjähankinnan miellekkyyden vahvasti kyseenalaistanut kenraaliluutnanti Veikko Vesterinen on todennut, etteivät Suomelle hanitut koneet vastaan varustukseltaan amerikkalaisten Persianlahden sodassa käyttämiä. Ilmavoimat joutuu tyytymään riistuttuihin malleihin, joista puuttuvat mm. välineet toimia maassa olevia maaleja vastaan. ”Väitteet koneiden kyvystä tukea maavoimien toimintaa onkin tulkittava moraalisiksi.”

Puolustusministeri Jan-Erik Enestamin mukaan ilmavoimien torjuntahävittäjiä ei lähetetä joukkojen mukana kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin. Kuitenkin muutama viikko Enestamin puheiden jälkeen Lipposen hallitus antoi ilmavoimille luvan osallistua Naton rauhankumppanuusyhteistyöhön. Suomi lähetti ensi kertaa myös suomalasia Hornet-hävittäjiä Ruotsissa vuoden 2000 syksyllä järjestettyyn harjoitukseen. Huvittavalta tuntui hallituksen linjaus, jonka mukaan Suomi ei kuitenkaan läehtä Hornet-koneita kriisinhallintaoperaatioihin. Yhteistyä rajoittuu vain koulutus- ja harjoitustoimintaan. Miksi sitten harjoitellaan, jos ei ole tarkoituskaan osallistua yhteisiin operaatioihin?

Kun Suomen kanta muuttui 180 astetta, alkoi nopeasti toinen 1990-luvulle tyypillinen operaatio ulko- ja turvallisuuspoliittisessa pelissä: jälkiselittely ja tehdyn ratkaisun julkinen vähättely. Huolimatta pääministerin ja muun ulkopoliittisen johdon julkisista vakuutteluista, ettei PfP-yhteistyöllä Naton kanssa haettaisi uusia puolustusratkaisuaj, sotilas- ja puolustuhallinnossa nähtiin nopeasti rauhankumppanuustoiminnan maanpuolustuksellinen merkitys. Suomi sai myös poliittiset turvatakeet. Puolustusvoiman komentaja Gustav Hägglund sanoi: ”Suomi on kaikilta olennaisilta osiltaan valmis Naton jäseneksi.”

Suomen turvallisuuspoliittinen sopeutus Natoon näkyy myös hallitusohjelmatasolla. Vielä vuonna 1997 hyväksymässään selonteossa Lipposen hallitus linajsi Suomen turvallisuuspoliittisen määritelmän seuraavasti: sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus. Sama oli kirjattu Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmaan. Hämmennys olikin melkoinen, kun toista hallitustaan kokoava Lipponen toi huhtikuussa 1999 Säätytalon hallitusneuvotteluihin uudella tavalla muotoillun määritelmän Suomen turvallisuuspoliittisesta linjasta. Lipponen iski neuvottelupöytään ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta paperin, jonka mukaan Suomen turvallisuuspoliittinen linja onkin: sotilaallinen liittouttumattomuus ja uskottava puolustuskyky.

Lähdeaineisto Pekka Ervasti – Jaakko Laakso Karhun naapurista Naton kainaloon ISBN 9510-25559-9

perjantai 17. helmikuuta 2012

Hei, meitä natotetaan




















Kotimaassa meitä natotetaan. Suomen Nato-jäsenyys on se putki, mihin poliittinen eliittimme ajaa meitä seuraavaksi. Suomen eduskunnassa käydyssä hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon palautekeskustelussa 18.12.2011 SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kalliomäki veteli demareille uutta linjaa: Suomen liittyminen Natoon ei olisi ”maita ja mantuja mullistava kohtalonomainen ratkaisu”. Suomessa Nato-jäsenyyttä perustellaan EU-jäsenyydellä. Siihen kuuluu Nato-jäsenyys.

Kirjassaa Karhun naapurista Naaton kainaloon Pekka Ervasti ja Jaakko Laakso siteeraavat salaista muistiota siitä miten ”PARP-prosessiin osallistumsiella lisätään kriisinhallintakyvyn lisäksi valmiuksia sotilaallisen avun vastaanottamiseen”. Suomessa valmistellaan vieraiden joukkojen tuloa maahamme, ja sitä varten tyhjennetään tiettyjä kasarmeja ja Nato-yhteensovitetaan lentokenttiä, satamia ja rautateitä!

Nato-maiden varusmiehet ovat harjoitelleet Suomessa sotaa ja suomalaiset Nato-maissa. Suomalaiset hävittäjät ovat osallistuneet vuonna 2001 sotaharjoituksiin Nato-maissa ja Naton hävittäjät Lapin ilmatilassa. Suomalaisille lentäjille on opetettu ilmatankkausta ja vaijerilaskeutumista lentotukialusten kannelle sekä Naton taktisia merkkejä ja komentokieltä: uudessa perustuslaissammehan armeijamme komentokieli ei ole enää Suomen kieli. Satamiin ja lentokentille varastoidaan Nato-yhteensopivia polttoaineita. On laadittu lista laivoista, jotka annetaan kriisitilanteessa Naton käyttöön.

Puolustusvoimain silloisen komentajan kenraali Gustav Hägglundin arvion mukaan Suomi oli vuonna 1999 ”kaikilta olennaisilta osiltaan valmis Naton jäseneksi”. Me ”puhumme Naton kanssa samaa kieltä, kolmen vuoden kuluttua Nato-jäsenyys on ”kuin Martta-yhdistykseen menisi”. Lipponen sanoo, että olemme liittoutuneet liittyessämme EU:n jäseneksi”.

EU:ta hallitsevat isot maat. Nizzan sopimuksella joulukuussa 2000 niiden valtaa kasvatettiin muiden kustannuksella. Päätökset eivät lisänneet vaan vähensivät demokratiaa. Niitä perusteltiin EU:n laajentamisella, mutta hämmästyttävää näissä perusteluissa on se, että isojen maiden matlaa lisättiin ja pienten vähennettiin myös siinä tapauksessa, ettei EU laajene.

Zbiegnew Brzezinski kuvaa USA:n ja EU:n suhdetta seuraavalla tavalla: ”Raaka tosiasia on, että Länsi-Eurooppa ja yhä lisääntyvässä määrin Keski-Eurooppa jää suuressa mitassa suojelusuhteeseen, jossa sen yhtyneet valtiot muistuttavat muinaisia vasalleja ja veronmaksajia”. Tällaista suojelijaa vastaan on vaikea taistella pelkin demokratian asein, jos toisella puolella on ylivalta maalla, merellä, ilmassa, avaruudessa ja informaatiossa.

Media on Suomessa demokratian jarru. Se ei aseta kyseenalaiseksi ”poliittisia realiteetteja” tai edes suoranaista kansainvälisoikeudellista laittomuutta, mitä edustaa Naton pommitukset Jugoslaviassa ja EU:n 14 jäsenmaan ns. Itävalta-boikotti väärän vaalituloksen johdosta. Se, että Lipponen päätti yksin Suomen kannasta Itävallan poliittiseen boikottiin, ei ole demokratiaa. Se saattoi olla laitontakin, mutta Suomessa ei ole poliittista voimaa, joka haastaisi pääministerin.

Valtion – ja EU:n tapauksessa liittovaltion – asiaa ajavat puolueet, jotka ovat yhä enemmän osa valtakoneistoa. Ne alamaistavat kansalaisia sen sijasta että ne edustavat kansalaisyhteiskuntaa suhteessa valtioon, lakeihin ja väkivaltakoneistoon.

Kaiken aikaan Suomea yhteensovitetaan poliittisesti ja sotilaallisesti Natoon, Käytännössä se tapahtuu EU:n rakenteiden kautta. Suomen puolustusvoimain komentaja Juhani Kaskeala todistaa, että ”näillä näkymin yleisin käsitys tuntuu olevan, että EU-maiden yhteinen puolustus voi toteutua vain kaikkien jäsenvaltioiden Nato-jäsenyyden kautta” ja että ”lopullinen päätös uusista jäsenistä tehdään kuitenkin ensisijaisesti poliittisin perustein ja Yhdysvaltain mielipiteellä on siinä ratkaiseva painoarvo”. Suomen ulkoministeriä valtiosihteeri Antti Satulin mukaan Naton jäsenyys on ”varsin yksinkertainen asia hoitaa verrattuna EU-jäseneksi tulemiseen”.

Lähdeaineisto Esko Seppänen Hei, meitä natotetaan ISBN 952-91-4308-7

torstai 16. helmikuuta 2012

Naton johdolla



















Yhdysvallat ilmoitti ulkoministeri Warren Christopherin suulla joulukuussa 1994 NATO:n ministerikokouksessa Brysselissä, että liittokunta aloittaa muodollisen dialogin potentiaalisten uusien jäsenien kanssa. Lisäksi dialogi aloitetaisiin niihin maihin, joiden asema muuttuisi laajennuksen seurauksena. Näihin maihin kuuluvat myös Venäjä ja Suomi. NATO teki näin päätöksen, jolla tuli olemaan lähivuosina monia heijastusvaikutuksia Suomenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Suomen orientoitumista ei helpottanut se, että Yhdysvaltain sisällä laajennus jakoi sekä asiantuntijoiden yhteisön että poliittiset puolueet. Mutta joulukuun päätös oli realiteetti, eikä se jättänyt sijaa tulkinnoille.

Vuonna 1995 Euroopan turvallisuusasetelmat järkkyivät ja keskustelu NATO:n roolista saapui myös Suomeen. Alkuvuodesta Suomen NATO-politiikaksi oli määritelty yhteistyön lisääminen, mutta ilman prkimystä jäsenyyteen. Ahtisaari oli korostanut, ettei NATO-jäsenyys voinut olla rationaalin politiikan vaihtoehto. Tässä huomautuksessa oli hiven kritiikkiä. Suomessa oli vahvistunut käsitys, että ”NATO:n laajeneminen kärjistää tilannetta Itämeren piirissä”, kuten Jaakko Blomberg Kauppapolitiikka-lehdessä (4/1996) totesi. Mutta olennaista oli jatkaa keskustelua laajennuksesta Yhdysvaltain hallinnon kanssa. Huhtkuun 24. päivänä saapui presidentin ateriavieraaksi Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Richard Holbrooke. Suurlähettiläs Derek Shearer oli valmistellut kevään mittaan vierailua huolellisesti, ja odotukset olivat se mukaisesti korkealla.

Holbrooke käveli ruokapöytään tervehtimättä muita kuin presidenttiä. Tämä oli merkki uppoutumisesta mietinnän viidakkoon, mutta olin toki kuullut, että ”Dick” oli arrogantti diplomaatti. Häntä pidettiin realistina, demokraattien Kissingerinä. Aterian aikana tämä käsitys sai vahvistusta. Mukana pöydässä oli ministeriön virkamiesjohdon ohella myös kenraali Gustav Hägglund. Keskustelun aikana vakuutuimme, että Yhdysvallat oli päättäväisesti, mutta vähittäisesti laajentamassa NATO:a. Holbrooke aivan oikein muistutti, että osittain NATO:n laajennus oli seurausta siitä, että EU:n laajennus takkuili: oli liian hidas prosessi. Euroopan unionin vuoden 1996 hallitustenvälistä konferenssia käsiteltiin lyhyesti. Holbrooke heitti välissä, että Chirac valitaan Ranskan presidentiksi, mikä sitten parin viikon päästä toteutuikin.

Ulkoministeri Jolana Solana saapui Helsinkiin 5. kesäkuuta keskustelemaan Espanjan pari päivää aikaisemmin alkaneesta EU-puheenjohtajuudesta. Tasavallan presidentti tapasi EU-maiden johtajia melko säännöllisesti, mutta etenkin silloin, kun vieraan oletettiin omaavan ulkopoliittista painoarvoa. Solanalla alkoi olla nimeä. Hän oli taustaltaan yliopistoprofessori ja Espanjan sosialistipuolueen toiseksi tärkein vaikuttaja heti pääministeri Felipe Gonzalezin jälkeen. Puolituntinen vilahti nopeasti. Mäntyniemessä käydyssä keskustelussa keskityttiin EU:n ja NATO:n laajennuksiin. NATO:n laajennuksen osalta Solana korosti asioiden olevan liikkeessä. Ahtisaari esitti varauksia, mutta toisaalta korosti, ettei Venäjälle tule antaa veto-oikeutta. Bosnia jäi kiireisen ulkoministerin asialistan ulkopuolelle.

Ahon hallituksen käynnistämä hanke valtioneuvoston turvallisuuspoliittiseksi selonteoksi oli tarjonnut yhden keinon käydä myös hallittua NATO-keskustelua. Toukokuusta elokuuhun keskityttiin selonteon viimeistelyyn. Vastaavankaltainen selvitys oli luotu EY-jäsenyyden etuja ja haittoja koskevan hallituksen selonteon yhteydessä. Tällöin kyse oli vakavasta poliittisesta ratkaisusta; sen edellytysten arvioimisesta. EU-politiikka oli kaikilta osin valtioneuvoston vastuulla. Valtioneuvosto valmisteli Suomen linjaa vuoden 1996 EU:n hallitusten välistä konferenssia varten. Siinä yhteydessä tultaisiin muotoilemaan EU:lle ulko- ja turvallisuuspolittisia ratkaisuja.

Erikistutkija Kari Möttölä luonnosteli selontekoa, jonka odotettiin sitovan koko hallitusta, myös presdienttiä, ulkopolitiikan johtamisessa. Kalelan kanssa osallistuimme selontekoa valmistelevan työryhmän työhn. Puhetta johti alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg. Selonteossa märehdittiin kylmän sodan jälkeistä turvallisuustilannetta, uusia uhkia ja yhteistyön mahdollisuuksia. Perinteellinen käsitys turvallisuudesta oli valtiollinen: YK:n peruskijra puhuu valtiollisesta itsenäisyydstä ja alueellisesta koskemattomuudesta. Selonteko kiteytti uuden konseptin. ”Turvallisuuspolitiikka ei koske muuttuvassa maailmassa ainoastaaan sotilaallisia kysymyksiä vaan kaikkia ulkoisia tekijöitä, jotka vaikuttavat suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointiin ja turvallisuuteen.” Tämän mukaisesti selonteko veti johtopäätöksen: ”Suomi harjoittaa muuttuvissa oloissa turvallisuuspolitiikkaa, joka perustuu laajaan ja kokonaisvaltaiseen turvallisuuden käsitteeseen ja nojautuu kasvavaan ja syvenevään kansianväliseen yhteistyöhön.”

Kaikkein tärkeimmät keskustelut Yhdysvaltain hallinnon kanssa käytiin 31.7. Helsinkiin ETYJ:in 20-vuotisjuhliin tulleen varaulkoministeri Strobe Talbottin kanssa. Amerikkalaiset halusivat tietää, miten Suomen johto arvioi maansa aseman NATO:n laajennuksessa. Kultarannassa veneretken aikana käydyt avoimet ja suorat keskustelut toivat tulosta. Helsingin Sanomille Talbott korosti 1.8., että Suomen sijainti, historia ja asema liittoutumattomana maana tekevät Suomesta NATO:n ulkopuolisen valtion, jota Yhdysvallat hlauaa konsultoida läheisesti joka askeleelta. NATO:n ovi oli auki, mutta Washintonissa käsitettiin, että Suomella ei ole nyt tarvetta pyrkiä sotilasliiton jäseneksi.

Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1