lauantai 29. tammikuuta 2011

Toisen presidentin poliisi



















Jos Suomen vallanvaihdos oli järkytys suojelupoliisin päällikölle, vielä suurempi järkytys se oli KGB:lle, joka oli vuosikymmeniä asioinut Kekkosen kanssa ja kautta. Tosipaikan tullen paljastuivat huolella kudotun vaikutusverkoston rajat, sillä kaikissa neljässä pääpuolueessa venäläisillä oli ollut mieluisampi ehdokas kuin se joka asetettiin. Ylivoimaisella äänestäjien tuella presidentiksi valittu Mauno Koivisto ei ollut KGB:n suosikki eikä edes toisella sijalla, vaikka kuuluikin heidän kontaktipiiriinsä ja parin vuosikymmenen ajan.

Helsingin tapaamisella Gennadi Titov kuvaili Koivistoa Arne Treholtille ”erittäin myönteisellä tavalla. Olihan kysymys ensimmäisestä Suomen tasavallan presidentistä, joka oli kotoisin työväenluokasta.” Titovin puhe ei ollut rehellistä ja suorasukaista, vaan pohjoismaista sosiaalidemokraattia vedätettiin. Näin täytyy päätellä KGB:n oman sisäisen asiakirjan nojalla. Koiviston valinnan jälkeen Keskus näet antoi elokuussa 1982 Helsinkiin uudet perusohjeet poliittiseen toimintaan Suomessa. Tilannearvio oli varautunut, jopa huolestunut:

”Huolimatta presidentti Koiviston vakuutteluista, että hän jatkaisi vankkumatta maan perinteistä ulkopolitiikkaa – Paasikiven – Kekkosen linjaa – uuden presidentin puutteellinen ulkopoliittinen kokemus, hänelle luonteenomainen passiivisuus ja taipumuksensa delegoida vaikeiden kysymysten ratkaiseminen muille ei ole johtanut vain oikeistolaisten virkamiesten dominoiman ulkoministeriön rooli vahvistumiseen käytännön ulkopoliittisen linjan muotoilussa, vaan myös pääministerin ja ylipäätään hallituksen vaikutusvallan kasvuun maan ulkopolitiikassa, mikä saattaa johtaa Neuvostoliiton kannalta ei-toivottuihin seurauksiin, jos oikeistolainen Kokoomuspuolue liittyisi hallitukseen.”

Ohjekirjeen mukaan Instanssi – eli korkein päättäjätaho, politbyroo – oli käsitellyt Suomen tilannetta ja presidenttikysymystä kolmasti, 3. tammikuuta 1980 sekä 24. kesäkuuta ja 18. joulukuuta 1981. Keskimmäinen käsittely tapahtui sekavien tunnelmien vallitessa, sillä silloin esillä oli Kekkosen ”kerrassaan odottamaton” aloite Vladimiroville: hän eroaisi presidentin paikalta, jolle pitäisi kohottaa kansaneläkelaitoksen pääjohtaja Jaakko Pajula. Vladimirovin poliittinen vaisto sanoi, ettei menestymisen mahdollisuuksia ollut, sillä presidentin nimeämä suosikki oli ”vähän tunnettu henkilö, joka ei ole koskaan esiintynyt poliittisessa elämässä”. Moskovassa ei keksitty kuin vedota Kekkoseen, jotta hän jatkaisi vielä, kunnes olisi varmistettu seuraaja, joka jatkaisi linjaa. Sitä viestiä välitettiin eri teitä. Takertuminen romahtavaan presidenttiin ja huonokuntoiseen Karjalaiseen (”esiintyy yksityiselämässään jokseenkin negatiivisesti – juo paljon, lankeaa skandaalitilanteisiin”, Breznev valitti) vei KGB:ltä aloitekyvyn ja viivästytti toimenpiteitä.

Ensimmäiseksi ohjattiin suhtautumista itse Koivistoon. Hänen kanssaan tuli ylläpitää ja kehittää luottamuksellisia suhteita, jotta hänet voitaisiin pitää ”järkähtämättömästi” Paasikiven – Kekkosen linjalla. Sopimuspohjan muodostaisi yya-sopimuksen jatkaminen muuttumattomana presidentin virallisella vierailulla 1983. Koiviston kantoihin piti vaikuttaa hyödyntämällä KGB:n residentuuran operatiivisia resursseja presidentin lähipiirissä, puolueiden johdossa ja elinkeinoelämässä. Mikäli Koivisto jatkuvasti noudattaisi ”Neuvostoliiton etuja tyydyttävää ulkopoliittista linjaa”, hänelle piti antaa poliittista ja moraalista tukea ja siten lisätä hänen kiinnostustaan saada tätä tukea ”suotuisimpien edellytysten luomiseksi” uudelleenvalinnalleen.

Samalla kun uuteen presidenttiin mukauduttiin, Keskus siirsi miehensä Helsingissä jatkamaan poliittista ja moraalista tukea kahdelle mieluisammalle poliitikolle Ahti Karjalaiselle ja Kalevi Sorsalle, ”jotka ovat myötävaikuttaneet merkittävästi Neuvostoliiton ja Suomen suhteiden kehittymiseen” ja olivat Koiviston mahdollisia kilpailijoita seuraavalla kerralla. Tukea oli kuitenkin annettava ”ilman, että Karjalainen tulee liian itsevarmaksi ja riippumattomaksi meistä”.

Mitä hallitukseen tuli, Neuvostoliitto tuki keskustan ja vasemmiston koalitiota ja kommunistien mukanaoloa, ”jos tämä vastaa ystäviemme (kommunistien ) etuja”. SDP:ssä piti tukea puheenjohtaja Sorsaa ja puolueen ”ulkopoliittista toimintaa, joka aktiivisesti vastaa etujamme”. SDP:n vaikutusvallan lisääntymistä oli tuettava Sosialistisen Internationalin piirissä. Sosiaalidemokraattien toiminta kommunismia vastaan tuli estää ja työväen yhteistyötä edistää.

Vanha asiakas Keskustapuolue tuli direktiivissä vasta kolmantena. Siellä piti tukea ”jatkuvasti kaikin tavoin” edistyksellistä siipeä, K-linjaa, samalla kun Johannes Virolaista tukevan oikeistosiiven vaikutusvaltaa piti heikentää. Osallistumista keskustan ja vasemmiston yhteistyöhön piti tukea ja lähentyminen Kokoomuksen kanssa estää.

Sekä presidentti Koiviston että suojelupoliisin vahvana intressinä oli osoittaa venäläisille ja etenkin KGB:lle, että asioita hoidettiin entiseen tapaan. Koiviston tultua valituksi Tiitinen esitteli suojelupoliisin toiminnan peruspiirteet, joiden kärjessä oli hänen oma suhteensa Vladimiroviin. Tämän uusi presidentti hyväksyi.

Lähdeaineisto:
Matti Simola, Kimmo Rentola: Ratakatu 12 Suojelupoliisi 1949-2009 ISBN 978-0-35243-4

perjantai 28. tammikuuta 2011

Lopun enteet



















Presidentin voimien vähetessä ulkoministeri Väyrynen ja Sorsa jatkoivat hallituksen kaatopyrkimyksiä. Pääministeri Koivisto väisteli ja turvautui taitavasti matalaan profiiliin ja ajanpeluuseen. Asemamaansa ulkoministeriötä työkseen tarkkaileva Ruotsin Helsingin suurlähetystön Kaj Sundberg saattoi havaita keväällä 1981 hermostuneisuuden ja liikehdinnän merkkejä. Monet presidentin välittömässä läheisyydessä (ulkoministeriössä ja kansliassa) työskentelevät olivat Sundbergin mukaan hakeutumassa muihin tehtäviin. Ulkoministeriöstä lähdössä olivat ainakin Keijo Korhonen ja Pekka Korvenheimo. Presidentin lähipiiristä myös Olavi J. Mattila etsiskeli suurlähettilään paikkaa mm. Moskovasta.

Elokuussa presidentti vieraili Islannissa. Matka epäonnistui presidentin kunnon pettäessä. Lehdistö kertoi ehdottomasta kiellosta päästä seuraamaan kalastusta sekä siitä, että presidentti lepäsi hotellihuoneessaan ”henkilääkäri Pentti Halosen kuljeskellessa huolestuneen näköisenä hotellin aulassa”.

Kotona odotti kiireinen poliittinen syksy. Pääministeri Koivisto piti väkisin hallitusta pystyssä Paavo Väyrysen pyrkiessä välittömään kaatoon. Tuovisen päiväkirjan mukaan presidentti oli ”huonokuntoinen ja sekava”. ”Presidentti oli vilustunut, väsynyt ja huonokuntoinen”, kerrottiin hallituslähteistä lehdistölle. 10. syyskuuta kansliapäällikkö Perttunen ilmoitti pääministeri Koivistolle presidentin kuukauden sairaslomasta mikä merkitsi, että Koivisto ryhtyisi hoitamaan tasavallan presidentin tehtäviä. ”Huomenna kuviot muuttuvat”, totesi Koivisto ministeri Kalevi Kivistölle.

Sairausloma mursi vaikenemisen muurin. Salailu ja puheet flunssasta loppuivat. Helsingin Sanomat oli aloittanut ympärivuotokautisen päivystyksen Tamminiemen portilla jo Islannin matkan jälkeen elokuussa.
Valtioneuvoston kansliapäällikkö Uolevi Hakavuori vieraili 13.10.1981 valtiosihteeri Tuovisen luona. Hän ilmoitti, että Tasavallan Presidentin eronpyyntö oli odotettavissa minä päivänä tahansa. Huhut levisivät ulkoministeriössä nopeasti ja tunnelmat kiristyivät. Tuovisen mukaan oli havaittavissa ”selvä demareiden ryhtiliike nyt kun Kekkosen aika on päättymässä”.
Valtioneuvoston ylimääräisessä istunnossa 27.10.1981 esiteltiin presidentin edellisenä päivänä allekirjoittama asiakirja, jossa hän ilmoitti, että häntä kohdannut sairaus oli todettu luonteeltaan sellaiseksi, että ”sen on katsottava muodostavan hallitusmuodon 25 §:ssä tarkoitetun pysyvän esteen”.

Käytännössä vallitsi interregum – kahden hallitsijan välinen aika – joka historiassa on yleensä merkinnyt kiihkeää toimintaa. Sosiaalidemokraattien ehdokas oli itseoikeutetusti Mauno Koivisto. Keskustapuolueella oli edessä kujanjuoksunsa, presidenttiehdokkaan valinta.

Korkea äänestysprosentti ja Koiviston saama suuri äänisaalis vaimensivat spekulaatiot mustasta hevosesta. Koiviston valinnan varmistuminen nosti esille kaksi kysymystä: Koiviston ”sisäänajamisen” ulkopolitiikan ja erityisesti idänpolitiikan saloihin ja toiseksi kysymyksen muutoksiin ulkoministeriössä.
Koiviston ensi vaiheen sisäänajossa Korvenheimo poliittisen osaston va. päällikkönä oli avainasemassa. Hän lähtikin liikkeelle jo muutamaa päivää ennen Koiviston virkaanastumista lähettämällä Koivistolle erittäin salaiseksi luokitellun muistion. Tasavallan Presidentti Mauno Koivisto saikin heti virkakautensa aluksi tehopakkauksen Suomen ulkopolitiikasta ja ajankohtaisten asioiden taustoista.

Paavo Lipponen nosti heti presidentinvaalien jälkeen kolumnissaan ulkoasiainhallinnon nimitykset SDP:n erityisen huolenpidon kohteeksi. Arveluissa muutoksista ulkoministeriössä lähdettiin yleensä siitä, että sosiaalidemokraatit ottaisivat ulkoministerin paikan ja suorittaisivat sitä kautta ”puhdistuksen”. Ensimmäiseksi ”uhriksi” spekuloitiin Moskovan suurlähettilästä Hallamaata.

Hallitusneuvotteluista tuli ongelmalliset. Keskustapuolue pyrki mahdollisimman vähiin muutoksiin. Sosiaalidemokraattien nälkä kasvoi syödessä – suuren vaalivoiton jälkeen ei haluttu hallitukseen aivan vanhoin ehdoin. Tavoitteeksi kiteytyi Väyrysen syrjäyttäminen ulkoministerin paikalta. Tämä tapahtui siten, että Sorsa ilmaisi valmiutensa ja halunsa ulkoministeriksi. Hallitusneuvottelujen tuloksena syntyi Kalevi Sorsan kolmas hallitus. Ulkoministeriksi tuli RKP:n Pär Stenbäck. Jan-Magnus Janssonin syrjäyttäminen Stenbäckillä oli Koiviston ratkaisu. Väyrynen jäi hallituksen ulkopuolelle. Lisäksi uuden ulkoministerin Stenbäckin ja Väyrysen suhteet olivat täysin poikki jo vanhastaan. Stenbäck oli lyönyt nyrkillä Väyrystä 1970 Brysselissä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan matkalla.

Keijo Korhosen osalta Koiviston toiminta oli määrätietoista. Hän lopetti poliittisen alivaltiosihteerin oikeudet pitää suoraa yhteyttä presidenttiin. Vladimirovin mukaan Neuvostoliitossa katsottiin ”kovasti kieroon” Keijo Korhosta. Keijo Korhonen koki siirron YK:hon helpotuksena. Ulkoministeriön aseman heikkeneminen mm. presidentin kanslian suhteen olikin selvä tosiasia jo vuoden 1981 kuluessa. Ulkoministeriön asemaan vaikutti myös uuden ulkoministerin Per Stenbäckin rooli. Hän ajautui nopeasti riitaan pääministeri Kalevi Sorsan kanssa, mikä oli omiaan heikentämään ministeriön asemaa.

Lähdeaineisto:
Timo Soikkanen: Presidentin ministeriö 1970-1981 ISBN 978-951-1-23118-9

torstai 27. tammikuuta 2011

Vuosi 1981 Urho Kekkosen päiväkirjassa



















Puolan tilanne kärjistyi edelleen vuodenvaihteen jälkeen rauhoittuakseen vasta helmikuussa, kun kenraali Wojciech Jaruzelski nousi maan pääministeriksi. Vain pari kuukautta myöhemmin jännitys Puolan rajojen tuntumassa kärjistyi silmiin pistävästi, ja suurvallat käyttivät uhkaavaa kieltä toisiaan varoitellessaan. Kekkonen oli levoton ja pessimistinen. Hän sanoi: ”Olen syvästi huolestunut. Pitkän elämäni aikana olen nähnyt maailmanpolitiikassa sekä rauhallisia hetkiä että ihmiskunnan syöksymisen myrskyn pyörteisiin. Vaikka toivon, että järki voittaa seuraan kasvavalla levottomuudella, kuinka epäluuloisuus, keskinäiset syyttelyt ja lisääntyvä kilpavarustelu kaatuvat päällemme.”

Mitä pitemmälle Kekkosen kausi kului, sitä useammin hän pani merkille ilmiöitä, jotka olivat tulkittavissa niin, että se sukupolvi, johon hän itse samastui ja jonka edustajien kanssa hän oli tottunut hoitamaan asioita ja vaihtamaan mielipiteitä, oli siirtymässä syrjään ikään kuin ennakoiden sitä, että hänen omakin aikansa alkoi olla ohi. Kekkonen olikin jo kesällä 1980 todennut harkitsevansa tehtäviensä jättämistä kesken kauden.

Itsenäisyyspäivän 1980 jälkeen Kekkosen terveydentilassa tapahtui ensimmäinen näkyvämpi muutos huonompaan suuntaan. Vaikka itse oireet menivät ohitse muutamassa päivässä, Kekkonen pysyi koko kevään 1981 ajan väsyneenä ja ajoittain hajamielisenä eikä hänen keskittymiskykynsä ollut aina paras mahdollinen. Vuoden 1981 huhtikuusta muodostui Kekkosen viimeisen presidenttikauden ratkaiseva taite. Koiviston hallituksessa oli riidelty lähes ensimmäisistä työpäivistä lähtien. Jatkuva riitely synnytti jo varhain ajatuksen vaihtaa pääministeriä. Kekkonen, joka oli kuullut riidoista, kutsui Koiviston Tamminiemeen. Presidentti kertoi olevansa huolestunut siitä, ettei hallitus saanut mitään aikaan. Koivisto vastasi, että hän on ajatellut jättää hallituksensa eronpyynnön 15.4.1981. Koivisto kertoi jättävänsä suullisen eronpyynnön 3.4.1981. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Koivisto lähti vastaiskuun 6.4.1981. Hän ilmoitti julkisuuteen, ettei tulisi jättämään hallituksensa eronpyyntöä.
Kekkonen katsoi peluriksi luonnehtimansa Koiviston käyttäneen häntä tietoisesti hyväkseen pönkittääkseen omaa asemaansa ja reagoi siihen hyvin voimakkaasti. Jo huhtikuun jälkipuoliskolla hän ilmoitti lääkärilleen päättäneensä jättää presidentin tehtävät syyskuussa. Tämän viestin hän lähetti Tehtaankadun kautta myös Moskovaan.
Perjantaina 4.9.1981 voimat loppuivat, ja iltapäivän viimeinen tapaaminen peruttiin. Viikonloppuna lääkärit sopivat, että presidentin ohjelma seuraavalta viikolta peruutetaan, ja myöhään torstaina 10.9.1981 he määräsivät presidentin kuukauden mittaiselle sairaslomalle. Kekkosen luopuminen presidentin tehtävistä sinetöitiin 27.10.1981 koolle kutsutussa valtioneuvoston ylimääräisessä istunnossa. Olennaista oli se, että päätös tehtiin presidentin itse allekirjoittaman eronpyynnön ja sitä tukevan lääkärintodistuksen perusteella.

Tammikuu
11.1. Paino on ollut tuossa 76. Siis olen laihtunut, vaikka olen alkanut syödä puuroa aamuisin.
19.1. Onpa ollut talvi! Lauhaa pyryä, lunta ja maa paljasta.
27.1. Leike, jossa ennustetaan Virolaisen jatkavan puhemiehenä, kun eduskunta palaa joululomaltaan ja äänestää uusista puhemiehistä.
29.1. Leike, jossa kerrotaan ulkoasiainministeri Paavo Väyrysen torjuneen alaisensa alivaltiosihteeri Korhosen esittämät ulkopoliittiset näkemykset.
31.1. Leike mainoksesta, jolla Suomen Kuvalehti myy uusinta numeroaan. Mainos keskittyy teemaan: ”Väyrynen kieltää Keijo Korhosen ajatukset”.

Helmikuu
5.2. Uusitalo ja Perttunen päivällisellä. Paljon juoruja erityisesti Paavo Väyrysen haastattelun johdosta Korhosta vastaan. Kyllä se olikin törkeä.
14.2. Kahdesti hiihtämässä, kun keli hyvä ja luisto. Yht. 112 km.
17.2. Sorsa luonani. Koiviston lumous on mennyt. Koivisto saatava eroamaan pääministerin virasta.
23.2. Leike, jossa kerrotaan Väyrysen hyökkäyksestä Korhosta vastaan.

Maaliskuu
1.3. Leike, jossa leimataan ministeri Olavi J. Mattila liiketappioiden ”Suomen ennätysmieheksi”. Kekkonen on kirjoittanut leikkeen viereen: ”Onpa haukuttu”.
9.3. Leike pääkirjoituksesta, jossa pohdiskellaan Koiviston kykyjä.
13.3. Leike, jossa kerrotaan ulkoministeri Väyrysen kummeksuneen pääministeri Koiviston maatalouden markkinoimismaksuriidasta esittämää tulkintaa. Leikkeessä todetaan riitojen hallituksessa jatkuvan.
19.3. Sorsa kertoi, että sd.ryhmässä on Koivisto selittänyt, että nyt on pantava kova kovaa vastaan.
21.3. Siilinjärven kuntoutuskeskus. Loistoilma ja –keli, 16 km = 310 km.
27.3. Maarit (Tyrkkö) lähti vetämään Olympia-matkatoimiston ryhmää Keski-Amerikkaan. Paluu 9.4.
31.3. Yöllä 31.3. Maarit soitti Panamasta. Hän oli juuri kuullut, että Reagania oli ammuttu kello 5 tienoilla. Ampujasta ei ole vielä tietoa.

Huhtikuu
2.4. Koivisto tullut (hallituksen) aamiaishuoneeseen loistavin naamoin ja kertonut, että nyt on kaikki kunnossa.
3.4. Kookas lehtileike, jossa kerrotaan presidentti Kekkosen kiirehtineen hallitusta keskeneräisten asioiden käsittelyssä.
11.4. Leike, jossa kerrotaan kansanedustaja Jacob Södermanin varoittaneen sosiaalidemokraatteja presidenttiä vastustavasta oikeistosävyisestä aallosta.
15.4. Olin testissä Halosen johdolla. Kaikki hyvin. Verenpaine 140-80. Halonen sanoi, että sydän on oikean kokoinen. Keuhkot ovat priima kunnossa.
21.4. Leike, jossa kerrotaan Väyrysen todenneen puheessaan, että Kekkos-vastaisuus on Suomessa nostamassa päätään.
26.4. Virolaisen ja Stenroosin kihlautuminen kiellettiin.

Toukokuu
6.5. NL:n varapääministeri Ivan Arhipov saapui Suomeen. Pitkä neuvottelu 14.5. oli Loviisan atomivoimassa. Arhipov suoritti vihkiäispuheen.
29.5. Norjan pääministerin Brundtlandin Suomen-vierailun päiväohjelma.

Kesäkuu
7.6. Paino alasti ja aamupuuron jälkeen 76.5 kg. On tullut laihdutuksi.
22.6. Olin Kosken, Kauko Rastaan, Kaiharin ja Engströmin kera ongella Riskilässä. Huono saalis.
26.6. Matka Raippaluodon saaristoon. Siellä kalastusta aina klo 12.00 – 15.00. Saunominen ja päivällinen.

Heinäkuu
18.7. Kalela luonani. Kertoi mm. että eräät sd.puolueen johtomiehet näkisivät mielellään, että minut valittaisiin vielä yhdelle kierrokselle TP:n viran hoitajaksi.
23.7. Kalalla Riskilässä. Sain 5 kg lohen (taimen). (Tämä on viimeinen Kekkosen omakätinen päiväkirjamerkintä).

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi Urho Kekkosen päiväkirjat 4 ISBN 951-1-19251-5

maanantai 24. tammikuuta 2011

”Ja niin saatanan paska virka”



















Kekkonen reagoi Koiviston taholta kokemaansa hyvin voimakkaasti. Eräänä iltana huhtikuun jälkipuoliskolla 1981 hän kertoi Tamminiemessä pistäytyneelle Kivalolle päättäneensä jättää presidentin tehtävät syyskuussa. Samalla hän mainitsi aikovansa hävittää joitakin vielä jääneitä ”turhia” papereita. Kivalon mukaan presidentti kantoi jälleen huolta siitä, minne asettuisi asumaan eläkepäivinään. Kekkonen esitti aikeensa sellaisella ehdottomuudella, että Kivalo otti asian myöhemmin puheeksi professori Halosen ja lääkintöneuvos Sotamaan kanssa. Kaikki kolme olivat yksimielisiä siitä, että mikäli presidentti haluaa vetäytyä eläkkeelle, heidän velvollisuutenaan lääkäreinä oli auttaa häntä tuon toiveen toteuttamisessa.

Kekkonen kertoi pitkästä aikaa tapaamalleen Vladimiroville harkitsevansa tehtävästään luopumista. Tälle hän perusteli aiettaan pelkästään ehtyvillä voimavaroilla ja heikentyvällä näöllään. Hermostunut Vladimirov raportoi asiasta välittömästi Moskovaan.
Siihen, että päätöksen taustalla vaikuttivat lähinnä henkilökohtaiset syyt, loukkaantuminen ja mielipaha, viittaa myös se, ettei Kekkonen peitellyt katkeruuttaan Koivistoa kohtaan. Se näkyi ennen muuta valmiutena rajata pääministerin ulkopoliittinen rooli minimiin aina silloin, kuin tilaisuus näytti tarjoavan siihen mahdollisuuden. Kun Neuvostoliiton 1. varapääministeri I.V. Arhipov saapui toukokuussa 1981 Loviisan ydinvoimalan toisen vaiheen vihkiäisiin, presidentti teki tiettäväksi, että vain hän käy asiakeskusteluja vieraan kanssa. Loppukesällä Kekkonen esti Koiviston matkan Unkariin ilmoittamalla aikovansa itse vierailla siellä.

Kevääseen osui myös useita vierailuja. Ruotsin kuningas ja kuningatar kävivät huhtikuun lopulla yksityisellä vierailulla Turussa, ja kolme viikko myöhemmin oli ohjelmassa Kanadan kenraalikuvernöörin ja tämän puolison virallinen vierailu. UM:n tietojen mukaan ne sujuivat presidentin osalta hyvin. Kesäkuun alussa Suomessa käynyt Unescon pääjohtaja teki Kekkoseen vaikutuksen. ”Tietorikas mies ja mies, joka kantaa vastuunsa”, hän kuvaili vierastaan referoidessaan tämän kanssa käymiään keskusteluja päiväkirjassaan.

Norjan pääministeri Gro Harlem Brundland saapui kesäkuun alussa lyhyelle viralliselle vierailulle Suomeen. Kekkosen tarjoamalla lounaalla hän tiedusteli, milloin tämä aikoi aloittaa kesälomansa. Kekkonen vastasi, että siihen saattoi mennä vielä aikaa, koska hallitustilanne oli epävakaa. Keskustelu vuodatettiin sosiaalidemokraattien tietoon. Kriisi kesti kolmisen viikkoa ja laukesi lopulta juhannuksen alla, kun lomaansa lykännyt eduskunta hyväksyi lait. Käytettävissä olevien tietojen perusteella on vaikea sanoa, mistä kiistassa perimmiltään oli kysymys. Ainakin se heijasteli Kepun ja SDP:n välistä syvää epäluuloa.

Hallitusriitojen ja niiden taustalla vaikuttavan presidenttipelin lieveilmiöihin kuuluivat julkisuudessa toistuvasti esitetyt vaatimukset, että Kekkosen on ilmoitettava, aikooko hän jatkaa presidenttinä kautensa jälkeen vai ei. Heinäkuussa Kekkonen matkusteli maata ristiin rastiin. Hän kävi Kälviällä paljastamassa Kauno Kleemolan muistopatsaan, tapasi Hiittisissä Marcus Wallenbergin, teki kalamatkoja eri puolille sekä kävi hänelle rakkaassa Kajaanissa vastavalmistuneen urheilukentän. Vanhoilla kotitanhuvilla liikkuessaan hän kävi tapansa mukaan vanhempiensa haudoilla ja tapasi myöhemmin vanhoja tuttujaan. Matkustelu, mikä enimmiltään tapahtui helikopterilla ja pienkoneilla, jätti jälkensä.

Keväällä Karjalaisen taustavoimat lähtivät liikkeelle Kekkosen kunnosta levitettyjen huhujen hermostuttamina. Karjalaisesta ryhdyttiin kiireellä puuhaamaan uskottavaa presidenttiehdokasta. Uskottelemalla Kekkosen tukevan häntä Karjalainen saatiin lähtemään hoitoon sveitsiläiselle huippuklinikalle. Jo sieltä hän otti yhteyttä presidenttiin ja jatkoi kirjeenvaihtoa Helsinkiin palattuaan ilmeisenä tarkoituksenaan osoittaa, että oli vakavissaan muuttamassa elämäntapojaan.

Presidentti matkusti Islantiin 17.8., ja palasi kotimaahan lauantaina 22.8. varhain aamuyöllä. Koko kalastusretki epäonnistui täydellisesti, ja jopa Kivalon pahimmat aavistukset kävivät toteen. Presidentti oli äreä ja levoton, kadotti ajan ja paikan tajun, ja kaiken lisäksi hänellä oli harha-aistimuksia. Kotiin palannutta presidenttiä odotti työntäyteinen viikko. Jo paluupäivänä häntä odotti työpöydällä muistio, kosta kävi ilmi, että neuvostoliittolaiset pyrkivät kyseenalaistamaan suomaisten sota-alusten oikeuden käydä tarkastuskäynneillä Ahvenanmaan vesillä.

Perjantaista 4.9.1981 muodostui Kekkosen presidenttivuosien taite. Myöhään illalla toinen adjutantti Juha Engström soitti Kivalolle ja totesi presidentin olevan niin huonossa kunnossa, että jotain pitäisi tehdä. Kivalo otti välittömästi yhteyttä Matti Kekkoseen ja professori Haloseen ja sopi näiden kanssa neuvonpidosta varhain seuraavana aamuna, lauantaina 5.9.1981. Lopulta sovittiin, että presidentti saapuisi maanantaiaamuna tutkimuksiin Salukseen.

Presidentti kävikin 7.9. kokeissa, mutta palasi Tamminiemeen. Näin kului muutama päivä, mutta presidentin kunto ei ottanut kohentuakseen. Torstaina 10.9. Kivalo sai puhelun Joensuuhun, missä oli virkamatkalla. Häntä pyydettiin neuvotteluun, joka järjestettiin vielä samana iltana kansliapäällikkö Perttusen virkahuoneessa. Paikalla oli Perttusen, Kivalon, Halosen ja Engströmin lisäksi Matti Kekkonen.

Kun tieto Kekkosen sairaslomasta tuli Kesärantaan budjetista pitkään riidellyt hallitus oli ajautunut täydelliseen umpikujaan ja oli hajoamisen partaalla. Koiviston saadessa puhelun Perttuselta, hän tiesi voittaneensa. Lopullisia ratkaisuja taitavasti lykkäämällä hän oli onnistunut pitkittämään peliä niin kauan, että aika loppui, ennekuin vastustajat ehtivät saavuttaa tavoitteensa. ”Huomenna kuviot muuttuvat”, Koivisto suihkaisi ministeri Kivistölle.

Lääkintöneuvos Sotamaa saapui vaimonsa kanssa Tamminiemeen. Sen yläaulassa järjestettiin kahvituokio, jossa presidentin ja vieraiden lisäksi olivat paikalla Matti Kekkonen ja Kivalo. Sotamaa Kivalon kuvauksen mukaan tarttui härkää sarvista: ”Kuules nyt Urho, anna Erkin (Kivalo) kirjoittaa sellainen paperi, jolla pääset tästä kaikesta. Onhan presidentin virka, kuten itse olet monta kertaa sanonut, paska virka. Presidentti mietti tovin, nousi sitten rivakasti ylös ja löi molemmilla kämmenillään pöydänkanteen: ”Ja niin saatanan paska virka!”

Kekkosen luopuminen presidentin tehtävistä sinetöitiin 27.10.1981 koolle kutsutussa valtioneuvoston ylimääräisessä istunnossa, joka totesi presidentin pysyvästi estyneeksi hoitamaan virkaansa sekä Kekkosen omaan ilmoitukseen että siihen liittyvän lääkärintodistuksen perusteella.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi Umpeutuva latu ISBN 951-1-16257-8

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Kekkosen kauden viimeiset kuukaudet


















Presidentin terveydentilassa oli havaittavissa selviä heikkenemisen merkkejä vuoden 1981 talvesta lähtien. Hän oli ajoittain hyvin väsynyt, mutta hyviäkin päiviä oli välillä. Erityisesti keväällinen hiihtoretki Lappiin näytti olevan rakas ja voimia vaativa, mikä kuvastui niin hänen henkisestä kuin fyysisestäkin olemuksesta.
Alkukesästä hän kuitenkin piristyi huomattavasti ja oli heinäkuuhun tultaessa tyydyttävässä kunnossa. Tervehtymisensä innoittamana hän uskalsi lähteä Islantiin jo perinteiseksi muodostuneelle kalastusmatkalleen. Voimistustuttuaan Islannin matkan rasituksista hän jälleen paneutui tehtäväänsä, jotka kuitenkin vaativat häneltä kohtuuttomia ponnistuksia.

Presidentin esittelyt ovat normaalisti joka perjantai valtioneuvoston linnassa, mutta kesäkuukausina ne pidetään Kultarannassa, jonne ministerit matkustavat vain joka toinen viikko. Kesän ensimmäinen esittely oli kesäkuun 26. päivänä. Koivisto oli jäänyt jo kesälomalle, joten minä pääministerin sijaisena johdin ministerijoukkoa, Eino Uusitalo kirjoittaa. Esittelyn jälkeen tarjoaa presidentti aina lounaan. Niin nytkin. Lounaan jälkeen menin Kekkosen kanssa keskustelemaan sivuhuoneeseen toisten ministereiden odottaessa kahvia juoden. Käsittelimme lähinnä hallitusyhteistyön ongelmia, mutta puhuimme myös budjettiin liittyvistä asioista sekä kansainvälisistä kysymyksistä, joista Kekkonen oli erityisen huolestunut.

Puhuimme myös hänen terveydentilastaan ja presidenttikysymyksestä. Hän totesi, ettei hän ilmeisesti jaksa kauttansa loppuun, mutta seuraajakysymysten ollessa vielä epäselvä täytynee yrittää jaksaa hoitaa tehtäviään. Kekkosen ajatus, ettei hän mahdollisesti jaksa vaalikautensa loppuun saakka, ei ollut ensimmäistä kertaa esillä, mutta näin selvästi hän ei aikaisemmin ollut kantaansa lausunut, ainakaan minulle.

Seuraajakysymystä pohtiessaan hän mainitsi nimeltä Koiviston, Karjalaisen ja Virolaisen. Kuitenkaan hän ei tuntuvan uskovan sen enempää Karjalaiseen kuin Virolaiseenkaan, jonka ulkopoliittiseen harkintakykyyn hän ei luottanut. Virolaisen osalta Kekkonen arveli, että jos keskustapuolueen puoluekokous valitsee ehdokkaan, niin enemmistö asettuu hänen käsityksensä mukaan Virolaisen taakse. Koiviston ongelmana hän piti liiallista filosofointia ja päättämättömyyttä.

Parin viikon kuluttua, heinäkuun 10. päivänä, oli seuraava esittely Kultarannassa. Olin sopinut presidentin kanssa, että keskustelemme jälleen ajankohtaisista asioista. Välttääkseni julkisuutta menin Kultarantaan ennen esittelyn alkamista. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja Kultaranta kukoisti ruusuntuoksuineen täydessä loistossaan saapuessani hyvissä ajoin tapaamaan presidenttiä. Adjutantti oli minua ulkona vastassa ja ohjasi minut pääovelle. Kohta tuli myös Kekkonen ja kysyi, istummeko ulkona vai menemmekö sisälle. Jäimme ulos ja istuuduimme pyöreän pöydän ääreen. Vaihdoimme muutaman sanan kalastuksesta ja kauniista säästä. Keskustelimme samoista asoista, joista olimme edellisellä kerrallakin puhuneet. Kekkonen oli hyväntuulinen ja virkeä.

Syyskuun 9. päiväksi olin sopinut tapaamisen Kekkosen kanssa Tamminiemessä. Menin Tamminiemeen iltapäivällä sovittuun aikaan. Keskustelimme kesti noin tunnin ajan. Kävimme läpi useita ajankohtaisia asioita, mutta päällimmäisenä keskustelun aiheena oli seuraavan vuoden budjettiesitys, joka oli ankaran kiistelyn kohteena hallituksessa. Erimielisyydet hallituspuolueiden kesken olivat ajaneet hallituksen kriisiin, josta selviäminen ilman hallituksen kaatumista tuntui mahdottomalta. Keskiryhmien ja vasemmiston väliset näkemykset budjetin sisällöstä olivat kaukana toisistaan.

Torstaina 10. päivänä syyskuuta kokoontui keskustapuolueen puoluehallitus, kuten oli sovittu. Kokouksessaan puoluehallitus naulasi kiinni varsin tiukat raamit budjetin osalta. Liikkumatilaa ei juuri jäänyt. Vaatimukset olivat niin kovat, että vasemmisto tuskin niitä hyväksyisi. Hallituskriisi oli väistämättä edessä.
Soitin Kekkoselle kokouksen jälkeen ja ilmoitin, että keskustapuolueen ministereiden kädet on sidottu. Jos emme saa hallituksessa läpi puoluehallituksen tavoitteita, on hallituskriisiin varauduttava, sanoin. Kekkonen totesi: ”Pahalta näyttää. Tämä huomioon ottaen on kai sitten varauduttava pahimman varalta”. Sovimme siitä, että pidän hänet tilanteen tasalla ja kerron, jos tilanne jollakin tavalla muuttuu.

Samana päivänä, vain muutama tunti puhelinkeskustelumme jälkeen, tuli Tamminiemestä tieto, että Kekkonen on sairastunut ja lääkärit ovat menossa Tamminiemeen presidentin luo. Tieto järkytti minut. Budjettineuvottelujen jatkamisesta Kesärannassa oli sovittu saman päivän illaksi. Tuskin oli neuvottelu päässyt alkuun, kun presidentin kansliasta tuli puhelu. Kansliapäällikkö Perttunen ilmoitti, että hänellä on viesti pääministeri Koivistolle ja pääministerin sijaiselle, ministeri Uusitalolle. Tämä uutinen mykisti minut ja huomasin Koiviston olevan tavallista vakavampi. Kekkosen äkillinen sairastuminen vaikutti ratkaisevasti hallitustilanteeseen, vaikka sitä eivät kaikki haluakaan myöntää. Kun seuraavana aamuna valtioneuvosto kokoontui ja myönsi Kekkoselle kuukauden sairausloman, saattoi ministereiden kasvoista aistia vakavuutta ja sovinnonhalua. Kekkosen sairasloma alkoi perjantaina 11. päivänä syyskuuta, ja samana päivänä löytyi hallituksessa budjettisopu. Koivisto ryhtyi hoitamaan tasavallan presidentin tehtäviä ja minun vastuulleni tulivat pääministerin tehtävät ja hallituksen johtaminen, Eino Uusitalo kirjoitta.

Lähdeaineisto: Eino Uusitalo Jälkipeli ISBN 951-26-2439-7

lauantai 22. tammikuuta 2011

Suomen ulkopoliittisen linjan jakautuminen syvenee


















Vuosina 1980-81 Suomi harjoitti tavallaan kahta ulkopolitiikkaa: toisaalta virallinen linja muodostui ulkoministeri Väyrysen ja presidentti Kekkosen johdolla, tästä osin riippumaton linja kehkeytyi SDP:n puheenjohtajan Sorsan julkisissa puheenvuoroissa ja eteenkin konsultaatioissa, joita hän ja hänen edustajansa kävivät sekä puheenjohtajan että SI:n aseidenriisuntaryhmän johtajana ja edustajina. Pääministeri Koivisto haki paikkansa tässä jännitekentässä, lähinnä SDP:n linjauksiin mukautuen. Taustalla alkoi vaikuttaa Kekkosen terveyden dramaattinen heikentyminen. Poliittisten piirien suureksi keskustelunaiheeksi muodostui Kekkosen sairauden seuranta. Stasi raportoi Puolasta saadun informaation pohjalta Kekkosen toimintaa Yhdysvaltain varapresidentin Mondalen vierailun yhteydessä huhtikuussa 1979. Tällöin väsynyt Kekkonen takelteli puheessaan, mikä pantiin merkille.

Tähän ajankohtaan osui myös Gerhard Magerin onnistunut tunkeutuminen Ulkopoliittiseen instituuttiin, jonka valmisteleman raportin suomalais-amerikkalaisesta symposiumista (13.-14.6.1979) hän lähetti Itä-Berliinin 3.10.1979. Mutta todella vakava viesti Kekkosen sairauden, verisuonten hitaan kalkkeutumisen, aiheuttamasta symptoomista saatiin Ranskan presidentin Valery Gishard d´Estaingin valtiovierailun yhteydessä 2.-3.6.1980. ”Miten kansainvälisiä neuvotteluja käydään”, presidentti kysyi vierailun aikana säikähtäneeltä alivaltiosihteeri Korhoselta. Myöhemmin Kekkosen sairaus paheni helmikuussa 1980 huipentuakseen elokuussa 1981 finaaliin sairauskohtaukseen.

Itä-Saksan turvallisuusministeriön ulkomaanvakoilun penetroituminen Suomen valtiollisiin ja poliittisiin instituutioihin, talouselämän etujärjestöihin sekä myös suoraan yrityksiin lisääntyi vuoden 1980 kuluessa dramaattisesti. Stasi sai Madridin seurantakokouksen valmisteluista (kokous alkoi 11.11.) jatkuvasti informaatiota sekä Suomen että Unkarin kautta pitkin kevättä. Huippulähde XV/378/68 toimitti Stasin Karl-Marx-toimipisteen kautta 2.5. huipputiedoksi luokitellun arvion Skandinavian maiden asennoitumisesta Yhdysvaltojen käynnistämään Moskovan olympialaisten boikotointiin sekä Naton kaksoispäätökseen. Lähetystöavustaja Gerhard Mager lähetti Sorsan Wienissä SI:n kokouksessa pitämän puheen 28.2.1980, minkä jälkeen peitenimi ”Franke” (XV/2575/77) merkitään Madridin kokousta käsittelevän, samalta päivämäärältä menneen Stasin tietueen lähteeksi.

Sorsan ja SDP:n ulkopoliittinen vasemmisto eivät horjuneet strategiastaan itäblogin kriisin käynnistyttyä vuoden 1979 lopulla. Professori Osmo Apunen palasi vuoden 1978 Pohjolaa koskevaan aseriisuntaehdotukseen ja piti sitä Naton päätöksen seurauksena virheenä. SDP:n puheenjohtaja Sorsa toimi SI:n sisällä neuvostokritiikin torppaamisen puolesta ja antoi avomielisesti haastatteluja itäblokin julkaisuihin. Heti helmikuussa 1980 Sorsa arvioi tässä hengessä kansainvälistä tilannetta uutistoimisto APN:n haastattelussa. Tilanne oli helmikuussa erittäin tulehtunut, ja lehdistössä spekuloitiin jopa Keski-Euroopassa puhkeavalla sotilaallisella yhteenotolla, mistä ”Friedrich” lähetti huipputietueen Stasille Helsingistä 19.2. Seuraavan päivänä Bonnissa vaikuttanut agentti rekisterissä XV/4059/70 toimitti myös huipputietona länsisaksalaisarvion Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Syyskuussa Sorsa esiintyi Moscow Newsissä, jossa yhteydessä Stasi sai laajan dokumentin SI:n ehdottamasta Euroopan aseriisuntakonferenssia koskevasta tausta-asiakirjasta Bonnissa toimivalta Stasin upseerilta Mfs/6427/60.

KGB:n agenttina SED:n politbyrossa toiminut Krolikowski oli 18.11. lähettänyt raportin Honeckerin vastaisen ”opposition”, sisäministeri Mielken ja Willi Stophin välisestä keskustelusta, jossa todettiin Mielken lausumana, ”ettei Honecker ole ottanut opiksi Krimin puhuttelua”. ”Päinvastoin hänen roolinsa on tullut vaarallisemmaksi.” Armeijakenraaliksi alkuvuonna nimitetty Mielke arvosteli Honeckeria rajusti siitä, että tämä oli jatkanut perääntymättä lähentymispolitiikkaa SLT:n kanssa ja lisäksi jättänyt toimeenpanematta Mittagin erottamisen, jota Breznev oli vaatinut Krimillä.

Kriisillä oli myös vaikutuksia SDP:n ja Sorsan SED-suhteisiin, kun Sorsan syyskuuksi suunniteltu tapaaminen Honeckerin kanssa ilman perusteluita peruttiin. DDR joutui kääntämään politiikkaansa syksyyn mennessä: Honeckerin sovittu tapaaminen Schmidtin kanssa peruuntui ja Suomen edustustokin raportoi lokakuussa, että Saksojen suhteiden kehityksessä ”oli tullut tauko”. Syitä edustusto ei pystynyt tauolle löytämään. Honeckerin saattoi pelastaa Puolan kriisin paheneminen. Hän kirjoitti 26.11. Brezneville Varsovan liiton huipputapaamisen koollekutsumiseksi kriisin vuoksi. DDR – kuten Moskovakin – pelkäsi Solidaarisuuden viruksen kulkeutuvan itäiseen Saksaan, ja sen estämiseksi oli 30.10. poistettu maiden välinen, vuodesta 1972 voimassa ollut viisumivapaus. Huippukokous pidettiin hieman myöhemmin, jolloin interventiosuunnitelma jätettiin vastatoimien kaavailluissa reserviin.

Lähdeaineisto: Alpo Rusi Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7486-6

perjantai 21. tammikuuta 2011

Kekkonen ja paras kakkonen



















- Katsot perään, mitä siellä aikoo. Pidät huolen ulkopolitiikasta. Se on sinun vastuullasi. Siitä se ei mitään ymmärrä. Kerrot sitten minulle, mitä tapahtui. Vanha isäntä oli pahalla päällä, tuhahteli kulmat kurtussa.
Elettiin helmikuuta 1980. Istuin Kekkosen kanssa kahden kesken Linnan toisen kerroksen jossakin salongissa, josta avautui näkymä hyiseen Eteläsatamaan. Olin tullut saamaan viimeistä voitelua tasavallan päämieheltä ennen pääministeri Mauno Koiviston edessä olevaa vierailua Ruotsiin, Keijo Korhonen kirjoittaa.

Pääministerin ulkomaanvierailut eivät oikeastaan kuuluneet presidentille, paitsi ulkoministeriön hoitaman yleisen vierailukoordinoinnin osalta. Kekkosen aikana oli vakiintunut sellainen tapa ja käytäntö, että pääministeri pääsääntöisesti ei puuttunut ulkopolitiikkaan. Ulkopolitiikka oli presidentin työtä ja hänen henkilökohtaisessa ohjauksessaan ulkoministerin vastuulla. Mutta nyt tasavallan päämies halusi, että ulkoministeriön poliittisten asioiden alivaltiosihteeri osallistuisi pääministerin Ruotsin-vierailuun.

Ymmärsin, mikä suola Kekkosta janotti. Nordek-hanke, runsaan kymmenen vuoden takainen nuorena nukutettu ajatus Pohjoismaiden talousyhteisön perustamisesta ei ollut presidentiltä unohtunut, ei myöskään silloisen pääministerin Mauno Koiviston osuus Nordekissa, sellaisena kuin Kekkonen sen mielsi. Presidentin käytöksestä ja sanoista oli helposti pääteltävissä, että hän ei suurtakaan arvoa antanut silloisen pääministerinsä ulkopoliittiselle arvostelukyvylle.

Matkalle lähdin silti avoimin mielin ja hoitelin vahtikoiran tehtävät parhaani mukaan. Helsinkiin palattuamme menin ilmoittautumaan Kekkoselle. Päämies ei ollut yhtään paremmalla tuulella kuin neljä viisi päivää aikaisemmin. – Mitä se nyt sitten siellä sai aikaan? Mitä se sanoi? Mitä se puhui? kuului keskustelunavaus. Oli selvää, että pääministeriä riepottava raportti olisi nyt ollut tervetullut.

Mutta kerroin asiat sellaisena kuin olin ne nähnyt. Tiesin, että matka meni hyvin ja että mitään potkimista ulkopolitiikan aisojen yli ei ollut havaittavissa. Lehdistötilaisuudessa Koivisto esitteli Suomen ulkopolitiikkaa moitteettomalla tavalla ja vastaili kysymyksiin varsin taitavasti, tarpeen vaatiessa nojautuen asiatietojen osalta minuun, koska edustin ulkopolitiikan ammattiministeriötä. Minulla ei kaiken kaikkiaan ollut mitään kielteistä kerrottavaa. Tuo ei päämiehen huonoa tuulta parantanut. Hän tuhahteli tyytymättömän näköisenä, mutta siirtyi sitten muihin asioihin.

Kekkonen vierasti Koivistoa. Keväällä 1980 Kekkonen oli jo antanut periksi Koivistolle. Parhaan kakkosen asema Suomen kansan silmissä vakiintui, kun aikamiespoika uskalsi huhtikuussa 1981 julkisesti uhmata Vanhaa Isäntää, kiistäen tämän oikeuden pääministerin erottamiseen.
Olin tutustunut Mauno Koivistoon vilahduksenomaisesti jo Turun yliopiston aikoina. Itse asiassa taisimme olla muutamia kuukausia samanaikaisesti tuon mainion yliopiston assistentteina, ennen kuin vasta väitellyt tohtori siirtyi Helsinkiin pankkialalle. En vieläkään tiedä, onko Mauno Koivisto lintu vai kala.

Suomen kansa rakastui jöröön, kuivan asialliseen, ujon ja kömpelön tuntuiseen, luontevaa Turun murretta käyttävään itseoppineeseen filosofiin jo Koiviston ollessa Suomen Pankissa. Kansa oli saanut tarpeekseen lehmänkauppoja tekevistä ja juonittelevista poliitikoista. Koivisto, joka ei koskaan ollut tavoitellut edes kansanedustajan paikkaa, näytti virkistävältä poikkeukselta. Hänen synkän masentavat moitteensa valtakunnan taloudenpidosta otettiin vastaan ihastuksen hyrinällä. Kukaan ei voinut olla suositumpi kuin tämä itsenimitetty Valtakunnanpessimisti. Olisiko kenellekään toisella nimimiehellä ollut varaa julkaista kirjaa sellaisella otsikolla kuin ”Väärää politiikkaa”? Varsinkin kun tekijä itse suuressa määrin oli vastuussa tuosta väärästä politiikasta.

Mauno Koivistolle rakennettuun myyttiin kuului turkulaisen satamajätkän työ ja tausta. Tosiasiassa hän ylti lähimmäs ahtaajan työtä vain kirjanpitäjänä ja työnmerkitsijänä, ei omaa ruumistaan rasittaen. Koivisto oli kaikkea muuta kuin kansanmies. Hän kuului nimellisesti sosialisteihin, mutta asiallisesti hän on aina mieluusti samaistunut yhteiskunnan parempiosaisiin, Suomen nimenomaiseen yläluokkaan.

Pääministerinä ollessaan Koivisto oli suorastaan kerjännyt kutsua viralliselle vierailulle Neuvostoliittoon. Sitä hän ei koskaan saanut. Vasta presidenttiasema muutti tilanteen. Vanha presidentti oli sittenkin oikeassa sanoessaan, että Mauno Koivisto ei ulkopolitiikkaa ymmärrä. Kirjoitin Koivistosta lehteeni: ”Tämä mies on punnittu ja köykäiseksi havaittu”. En ole myöhemminkään havainnut syytä tuon mielipiteen muuttamiseen, Keijo Korhonen kirjoittaa.

Lähdeaineisto: Keijo Korhonen Sattumakorpraali ISBN 951-1-20893-4

torstai 20. tammikuuta 2011

Koivisto pelaa omaa peliään



















Sorsalle Koivisto oli kahdella tapaa ongelmallinen. Kuten kaikki pitkäaikaiset pääministerit, Sorsa oli varmaan elätellyt toiveita presidentin virasta. Hänen henkilökohtainen kiinnostuksensa suuntautui nimenomaan ulkopolitiikkaan. Kuitenkin jo vuonna 1976 Sorsa oli lyönyt vetoa Koiviston ehdokkuuden puolesta. Tämän hän oli perustellut Koiviston kansansuosiolla.

Koska Sorsa ei tullut hallitukseen, hän ei voinut saada tarpeeksi tietoa hallituksen sisäisistä tapahtumista. Korkeat toverit SDP:ssä olivat sen tiedon varassa, minkä Koivisto katsoi aiheelliseksi antaa. SDP:n puoluetoimistossa ja eduskuntaryhmässä hallituksen politiikkaa alettiin arvostella jo syksyllä 1979. Myös puoluetoimikunnan viikottaisissa kokouksissa näkyi närä Koivistoa kohtaan.

Jacob Söderman saavutti kuuluisuutta, kun hän eräässä vaalipiirinsä tilaisuudessa totesi, että ”talouspolitiikasta Koivisto ei ymmärrä mitään, ulkopolitiikasta ei senkään vertaa”. SDP:ssä oltiin erityisen vihaisia siitä, että Koivisto ja SKDL pelasivat yhteen niin, että kommunisteille sallittiin paljon enemmän liikkumavaraa kuin nämä kulloinkin tarvitsivat ja SDP:n piti tyytyä matalaan profiiliin.

Moskovassa oli vaikea ymmärtää Sorsan kohtelua, sillä neuvostoliittolaisen ajattelun mukaan puolueella on vain yksi johtaja. Tässä tapauksessa se oli Kalevi Sorsa, jota Kremlissä suuresti arvostettiin. Sorsa oli Neuvostoliitolle tärkeämpi kansainvälisissä tehtävissä kuin suomalaisena puheenjohtajana. Sorsan muutamat purkaukset Reaganin politiikkaa vastaan on nähtävä tässä valossa. Jos sosiaalidemokraattinen piti valita presidentti, Tehtaankadun miesten mielestä etusijalla oli Sorsa.

Maataloustuottajat olivat ryhtyneet liikehtimään ja MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto puhui jopa MTK:n ”omista stalinisteista”. Järjestössä piti esiintyi jyrkkänä ulospäin, mutta Haaviston piti samalla hillitä mielialoja omaan väkeen päin niin, etteivät toiveet nousisi aivan mahdottomiksi. MTK jätti vaatimuksensa maataloustulosta helmikuun lopulla. Maaliskuussa hallitus asetti nelihenkisen ministeriryhmän selvittämään maatalouskiistaa. Kiistassa joutuivat maataloustuottajat ja ammattiyhdistysväki vastakkain. Metalliliitto oli suurista liitosta tehnyt jo työehtosopimuksen maaliskuun alussa.

Kepulaiset halusivat hajottaa hallituksen ja sopia maataloustulosta uuden hallituksen kanssa, joka heidän mielestään saattoi olla keskustalainen vähemmistöhallitus. Maatalouskiistaan liittyi sellainen piirre, että hallituksen hajoamisesta, hajottamisesta ja uuden hallituksen muodostamisesta puhuttiin paljon. Sosiaalidemokraatit miettivät, olivatko puhujat mahdollisesti tasavallan presidentin asialla? Uusitalo oli aivan ilmeisen valmis kaatamaan hallituksen maataloustuloratkaisuun 31.3. Oliko hänellä UKK:n tuki?

Noihin aikoihin Kekkosen tyytymättömyys Koivistoon oli ylimmillään, josta keskustapuolueen väki vastaavasti osasi iloita. Eino Uusitalo oli kulkenut jo pari vuotta leveä virne naamallaan ja selittänyt, miten ihanaa oli, ”että Ukko on taas ”vanhamaalaisliittolainen” pitkästä aikaa”.

Kekkosen 80-vuotispäivillä Koivisto pani parastaan, vaikka se saattoi monelta jäädä huomaamatta. Tunnustuksin ja vertauskuvin, niin kuin saarnamiehet, Koivisto välitti julkisuuteensa tuntemuksensa valtasuhteen palaamisesta vähitellen parlamentaarisemmille poluille: ”Annan erityistä arvoa sille, että minua, niin kuin monia edeltäjiänikin on arkipäivän työssä vahvistanut tietoisuus siitä, että tiukan paikan tullen Teiltä, Herra Presidentti, on ollut saatavissa neuvoja ja opastusta.

Helsingin Sanomat julkisti Suomen Gallupin tutkimuksen, jossa 55 % vastanneista piti Koivistoa sopivimpana seuraavaksi presidentiksi. SDP asettaa seuraaviin presidentinvaaleihin oman ehdokkaan ja on ”mitä suurimmalla todennäköisyydellä” Mauno Koivisto, Suomen Sosiaalidemokraatti kirjoitti. Mauno Koivistoa raivostutti, että hänet ilmoitettiin ehdokkaaksi lupaa kysymättä. Koivisto pelkäsi Kekkosen ja Tehtaankadun reaktioita.

SDP:n puoluetoimikunnassa Koivistoa ja hänen hallitusryhmäänsä ojennettiin. Koivisto vahti valtion kassaa ja Sorsa vahti puolueen tavoitteita. Keskustapuolue osasi pelata tällä ristiriidalla. Mahdollisesti SDP:n hallitusryhmä ja Sorsan johtama puoluetoimikunta olivat samaa mieltä kuin maaliskuun alussa kokoontunut SDP:n puolueneuvosto. ”Koiviston on palautettava luottamus hallituksen sisälle ja jos se ei onnistu, sosiaalidemokraatit tekevät johtopäätöksensä hallitusyhteistyöstä.”

Kohta Koivistoa ryhdyttiin toden teolla erottamaan pääministerin paikalta. Uusitalo välitti tiedon, että presidentti haluaa tavata pääministerin. Koivisto lähti Tamminiemeen. Keskustapuolue oli päättänyt kaataa hallituksen. Apuun haettiin taas Kekkosta. Ennen presidentin esittelyä Koivisto lupasikin esittää eronpyyntönsä heti, kun presidentti tulee paikalle. Mutta näin ei tapahtunutkaan.

Huhtikuun alkupäivinä Kekkonen läksytti jälleen Koivistoa, syytti tätä jahkailusta ja valmiiden esitysten käsittelyn viivyttämisestä. Aarne Saarinen kävi taas Tamminiemessä. Hänen mielestään ”pääministerin vaihdos joka tapauksessa on selvä”. Pari päivää myöhemmin Koivisto teki poliittista historiaa. Hän pyysi oikeuskansleri Risto Leskiseltä todistusta sille, oliko hän ymmärtänyt oikein, että hän on pääministeri niin kauan kuin ei ole menettänyt eduskunnan luottamustaan eikä itse pyytänyt eroa. Risto Leskinen vastasi, että Koivisto oli ymmärtänyt asian oikein. Televisiolle Koivisto lausui: ”Hallituksella on niin paljon aikaa kuin eduskunta sitä hallitukselle suo. Hallituksen pitää nauttia eduskunnan luottamusta.” Näin hän ilmoitti koko kansalle, ettei hän presidentin tahdosta huolimatta suostu pyytämään hallituksen eroa. Valtiosäännön mukaan erosta päättäminen kuuluu eduskunnalle, ei presidentille. Tuona huhtikuisena maanantai-iltana murtui merkittävä osa Kekkosen valtaa.

Lähdeaineisto:
Lasse Lehtinen: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä ISBN 951-0-26705-8

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Tuskien taival


















Ensimmäinen viikkoni keskustapuolueen puheenjohtajana oli dramaattinen, Paavo Väyrynen kirjoittaa. Pelin avasi Maaseudun Tulevaisuus-lehti tiistaina 17.6. julkaisemallaan pääkirjoituksella ”Sekavin tuntein”. Pääkirjoituksessa puhuttiin puoluetoimitsijoista, eduskuntaryhmän enemmistöstä ja ministereistä koostuvasta ”puoluejuntasta”, joka päätti syrjäyttää ansiokkaasti toimineen entisen puheenjohtajan. Uutta puheenjohtajaa arvioitiin näin:

”Uusi puoluejohto on tässä vaiheessa kirjoittamaton lehti. Puheenjohtaja Väyrynen tunnetaan ammattipoliitikkona, jolla ei ole tuntumaa työelämään ja joka nuorempana niitti laakereita kannattajiensa keskuudessa radikaaleilla kannanotoillaan, leimaalla MTK:n paperitiikeriksi, arvostelemalla maatalousosuustoimintaa sekä suhtautumalla välinpitämättömästi ellei viileästi maatalouden ongelmiin. Viime aikoina hän on kuitenkin ilmoittanut tarkistaneensa suhtautumistaan maatalouskysymyksiin ja viljelijäin ammattijärjestöön. Tulevaisuus näyttää, onko kysymys todellisesta ajattelu- ja toimintatavan muutoksesta vai päättyikö suunnanmuutos samalla kun puheenjohtajan vaali päättyi.”

Pääkirjoitus huipentui johtopäätökseen:

”Viljelijät suhtautuvat tilanteeseen sekavin tuntein. Miten uusi puoluejohto tulee suhtautumaan yhteiskunnassa vähemmistönä olevaan maatalousväestöön. Jäävätkö maa- ja metsätalouden ja maaseudun asiat nyt yksin MTK:n vastuulle. Miten uusi ja puoluejohto suhtautuu maataloustuottajajärjestöön ja viljelijän omiin yrityksiin. Viljelijäväestö odottaa nyt uuden puoluejuntan näyttöä halusta ja kyvystä tehdä työtä maaseudun hyväksi yhdessä viljelijäväestön omien järjestöjen kanssa.”

Heikki Haaviston Maaseudun Tulevaisuuteen kirjoittama pääkirjoitus oli siinä tilanteessa todella vahingollinen. Virolaisen kannattajat olivat katkeria. Monet heistä ja nimenomaan useat maanviljelijät erosivat heti puolueesta ja vielä useammat uhkasivat erota. Tyytymättömät uhkasivat siirtyä kokoomukseen.
Tässä tilanteessa oli uuden puoluejohdon kannalta hyvin arvokasta se, että toinen varsinaissuomalainen kansanedustaja Eeva Kuuskoski-Vikatmaa, siirtyi kokoomuksesta keskustapuolueeseen.

Sosiaalidemokraateille keskustan uudistuminen loi vakavan haasteen. Aikaisemmin SDP oli voinut varsin suvereenisti määrätä asioista, kunhan se kohtuullisesti tyydytti keskustapuolueelle tärkeät maatalousväestön toiveet ja tarpeet. Myöhemmin oli otettava huomioon myös kehitysalueiden intressit. Nyt keskusta oli haastava sosiaalidemokraattien johtoaseman politiikan koko kentällä.
Myös kokoomus koki keskustan entistä vaarallisemmaksi kilpailijaksi. Kokoomuslaisten hermostuneisuutta lisäsi Eeva Kuuskoski-Vikatmaan siirtyminen keskustapuolueeseen.

Vielä enemmän jännitteitä aiheutti tietoisuus presidentinvaalien lähestymisestä. Harvat enää uskoivat siihen mahdollisuuteen, että Urho Kekkonen jatkaisi vuoden 1984 jälkeen. Yhä useammat epäilivät, kykenisikö Kekkonen viemään meneillään olleen kautensa loppuun. Presidenttikysymys oli vahvasti taustalla myös Turun puoluekokouksen henkilövalinnoissa. Ei Virolainen olisi pyrkinyt kynsin hampain pitämään kiinni puheenjohtajapaikastaan, ellei hän olisi laskenut tarvitsevansa sitä presidenttikamppailussa. Yhtä lailla Karjalaisen suhtautuminen Turun valintoihin perustui presidenttilaskelmiin. Tästä syystä hän piti tärkeänä Virolaisen syrjäyttämistä puheenjohtajan paikalta.

Puoluekokouksen jälkeen jatkoin entiseen tapaan ulkoministerin viran hoitamista. New Yorkista palattuani jouduin sosiaalidemokraattien julkiseen ryöpytykseen ulkoministeriön nimityspolitiikasta. Demari otsikoi kohujuttunsa: ”UM kuohuu Väyrysen nimityspolitiikassa”. Ingressin mukaan ”ulkoministeriön virkailijakunta on kuohuksissaan ulkoministeri Paavo Väyrysen nimityspolitiikasta, joka peittelemättä suosii keskustapuoluelaisia UM:n virkamiehiä virkaiästä ja –asemasta riippumatta.” Jutussa vihjailtiin, että presidentti Kekkonenkin olisi puuttunut minun toimintaani virkanimityskysymyksissä, Paavo Väyrynen kirjoittaa.

Olimme keskustelleet Koiviston ja Sundqvistin kanssa siitä, että vapautuva hallinnollisen alivaltiosihteerin virka siirrettäisiin käytettäväksi kehitysyhteistyöosastolla. Hallinnollisella puolella oli jo liikaakin johtavia virkamiehiä, kun taas kehitysyhteistyöasioihin välttämättä tarvittiin alivaltiosihteerin virka. Tämän SDP hyväksyi. SDP esitti virkaan Martti Ahtisaarta tai Pauli Opasta. Ennen matkalle lähtöä esitin presidentille, että alivaltiosihteeriksi nimitettäisiin Björn Ahlholm, joka oli suurlähettiläänä Kairossa. Tietoisen SDP:n ehdotuksesta ja sen perusteluista Kekkonen hyväksyi esitykseni.

Marraskuun 12. päivänä presidentti Kekkonen matkusti viralliselle vierailulle Moskovaan. Valmistelin matkaa useassa keskustelussa Viktor Vladimirovin kanssa. Lokakuun lopulla keskustelin Vladimirovin kanssa oleellisista vierailuun liittyvistä asioista. Esillä oli taloussuhteet, muun muassa energiayhteistyö, Svetogorskin IV vaiheen rakentaminen ja TVO:n ydinvoimalan jätteiden käsittely Neuvostoliitossa. Vladimirov otti yllättäen puheeksi Suomen mahdollisen täysjäsenyyden EFTA:ssa, kysymyksen, joka oli ollut esillä alkuvuodesta 1979. Hän halusi kertoa, että Moskova suhtautuu nyt kielteisesti Suomen täysjäsenyyteen.

Vierailu sujui erinomaisesti. Paluumatkallaan presidentti ilmaisi lentokoneessa tyytyväisyytensä sekä matkaan että Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisten suhteiden silloiseen tilaan. Minä erosin kesken matkan seurueesta pitääkseni puheen ETYK:in seurantakokouksessa Madridissa. Ehdin kotiin siten, että olin lentokentällä presidenttiä vastassa. Astuessaan lentokoneen portailta presidentti Kekkonen menetti tasapainonsa ja kaatui. Tämä johtui hänen heikentyneestä näöstään ja silmälaseistaan, joiden vuoksi hänen oli yleensäkin vaikea kulkea portaita alaspäin. Kaatumistapauksesta saivat jälleen vauhtia huhumyllyt hänen terveydestään.

Lähdeaineisto: Paavo Väyrynen On totuuden aika ISBN 951-0-18839-5

perjantai 14. tammikuuta 2011

Väyrynen voittaa Virolaiselta puheenjohtajuuden


















Virolaisen 1970-luku oli puoluepoliittisesti kaksijakoinen. Se alkoi maaliskuussa 1970 romahduksella eduskuntavaaleissa. Alamäki jatkui tammikuun 1972 hajotusvaaleissa. Vasta syyskuussa 1975 hajotusvaaleissa hän saattoi kirjata pienen voiton puolueelleen. Kekkos-vaalit tammikuussa 1978 menivät jo paremmin. Eduskuntavaaleissa tuli taasen tappio.

Presidenttipeli raivosi Keskustapuolueessa. Väyrynen oli liittynyt k-linjan ydinarvoihin, oli saanut Kekkosen tuen ja halusi syrjäyttää ulkopoliittisesti epäluotettavaksi leimatun Virolaisen. Kekkonen antoi kuin lähtölaukauksen juhannuspommillaan: kaatakaa Virolainen Väyrysellä. Paavo Väyrysen ehdokkuus Keskustapuolueen puheenjohtajaksi varmistui vuoden 1979 lopulla. Asia sai paljon julkisuutta. Virolainen julkisti 8.2.1980 oman päätöksenä olla käytettävissä seuraavaksi kahdeksi vuodeksi.

Jouko Loikkasella oli Virolaista koskeva suuri syntilista. Loikkasen syytösten kovin kohta liittyi ulkopolitiikkaan: ulkopoliittisesti puolueen tila ei ole kaikilta osiltaan tyydyttävä. Me tiedämme ehdottoman lähtökohdan: suhteet Neuvostoliittoon on oltava kunnossa. Jos puolueen puheenjohtaja ei ole täydellisesti ”toimikelpoinen” tässä asiassa – jos hän ei saata esim. vetää puolueen valtuuskuntaa, joka menee NKP:n vieraaksi – on asia suomalaisia olosuhteita ja keskustapuolueen menestymistä ajatellen nurinkurinen, puolueen toimintaa ja merkitystä haittaava.

Kiistämätön tosiasia oli, että Keskustapuolueen eduskuntaryhmän koko oli supistunut Virolaisen puheenjohtajuuskautena merkittävästi, kun edustajia oli vuonna 1964 kaikkiaan 53, niitä oli kesällä 1980 enää 36, ja SDP oli kyennyt murtautumaan ulkopolitiikan pyhälle saralle, syömään Keskustapuolueen valtaa ja kilpailemaan NKP:n suosiosta. Nämä olivat kehityskulkuja, joihin Virolainen yksin ei voinut vaikuttaa, mutta argumentteina ne kävivät häntä vastaan.

Virolainen kiersi kevään piirikokouksissa. Hän joutui puolustuskannalle, pitkän pitkä hallitustaipale loi varjonsa Virolaiseen. Alkoi olla havaittavissa eräänlaista kulumista. Tiedettiin Virolaisen ongelmat Kekkosen kanssa ja presidentin Väyryselle antama tuki. Kekkosella oli yhä paljon auktoriteettia.

Näytelmää oli valmis alkamaan. Virolainen arvioi, että Keskustapuolueen kentästä 80 % olisi hänen takanaan, mutta puoluekokousedustajien koostumus oli ratkaiseva. Heidän osaltaan ennakkotilanne oli kokouksen alkaessa kutkuttava 50-50. Virolainen valitti, että ”lausumat, kyllä presidentti tietää” vaikuttivat kokousedustajiin, niin kuin vaikuttivatkin.

Virolainen urakoi puoluekokouksessa puheita. Hän todisteli maalaisliittolaisuutta, tasapainoili puolueen perusarvojen ja kannatuspohjan laajentamisen välillä; Maalaisliiton henkinen perinne oli vahva, ja olihan kannattajakunnasta yhä edelleen 40 % viljelijöitä ja jäsenistä vielä enemmän.
Virolaisen ura Keskustapuolueen puheenjohtajana päättyi kesällä 1980. Nuori Paavo Väyrynen voitti hänet äänin 1738-1611 Turun puoluekokouksessa. Eroa oli siis vain 127 ääntä. On perusteltua sanoa, että presidentti Kekkonen, väitetyt huonot neuvostosuhteet sekä yksityiselämän vaikutus kaatoivat Virolaisen. Suhde Kekkoseen oli kesällä 1980 niin huono, että he eivät mahtuneet yhdessä Tampereen kaupungin viralliselle lounaalle.

Väyrynen nousi jo nuorena valtakunnanpolitiikan huipulle. Hänet valittiin eduskuntaan keskustapuolueen listalta vuonna 1970 vain 23-vuotiaana. Hän sai heti tehtävän keskustalaisen pääministerin Ahti Karjalaisen sihteerinä tämän 1970–1971 istuneessa hallituksessa, ja 1972 hänet valittiin puolueen varapuheenjohtajaksi. Ensimmäisen ministerinpaikkansa hän sai jo 29-vuotiaana vuonna 1975, kun hänet nimitettiin opetusministeriksi Martti Miettusen II hallitukseen eli niin sanottuun hätätilahallitukseen. Keskustapuolueen nouseva poliitikko Väyrynen pääsi presidentti Urho Kekkosen suosioon. Hänestä tuli yksi Kekkosen luotetuista ja uskotuista miehistä ja tämän ulkopolitiikan tukija.

Väyrynen nousi puheenjohtajaksi nuorten tuella, mutta myös suurin osa ns. K-linjaan kuuluneista kannatti hänen valintaansa. Ratkaiseva merkitys oli sillä, että presidentti Urho Kekkonen tuki taustalla puheenjohtajan vaihtamista. Väyrynen oli Keskustapuolueen puheenjohtajaksi tullessaan 33-vuotias. Tätä nuorempana Maalaisliiton puheenjohtajaksi on noussut vain Otto Karhi.

Vuoden 1982 presidentinvaaleissa Väyrynen tuki Ahti Karjalaista keskustan presidenttiehdokkaaksi. Karjalainen kärsi tappion Kuopion puoluekokouksessa hävittyään Johannes Virolaiselle lukemin 1365–2666.
Vuosia myöhemmin nousi kohu Väyrysen roolista vaalia edeltäneissä tapahtumissa. Suomen Kuvalehti julkaisi syksyllä 1989 valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan kirjoittaman jutun, jossa Väyrysen väitettiin syyllistyneen maanpetokseen keskusteltuaan Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystössä työskennelleen ministerineuvos Viktor Vladimirovin kanssa siitä mahdollisuudesta, että Neuvostoliitto lisäisi ns. välitysöljyn myymistä Suomelle, jolloin Suomen vienti voisi vastaavasti lisääntyä. Tämä toisi myönteistä julkisuutta talouskomission puheenjohtajana toimineelle Ahti Karjalaiselle.
Viisi kansanedustajaa kokoomuksen Kimmo Sasin johdolla teki eduskunnan perustuslakivaliokunnalle selvityspyynnön Väyrysen toiminnasta. Perustuslakivaliokunta totesi kuitenkin, ettei Väyrynen ollut rikkonut ministerivastuulakia, ja eduskunta hylkäsi ehdotuksen kanteen nostamiseksi häntä vastaan.

Syksyllä 1982 syntyi kohu kansanedustajien päivärahoista. Tuolloin voimassa ollut järjestelmä perustui kansanedustajien viralliseen kotipaikkaan. Väestökirjalaissa puolestaan oli määräys (10 §), jonka mukaan henkilön kotipaikka ei muutu, jos hän oleskelee tilapäisesti toisella paikkakunnalla opiskelun, sairauden tahi valtioneuvoston tai eduskunnan jäsenyyden vuoksi. Väyrynen oli oleskellut tilapäisesti Helsingissä ensin opiskelun vuoksi vuoden 1970 alkuun saakka ja siitä lähtien kansanedustajana ja ministerinä.
Kohu alkoi, kun julkisuudessa kerrottiin Väyrysen asuvan Keminmaalla vain tilapäiskäyttöön tarkoitetussa asunnossa, joka oli perustettu "jalasten" päälle. Kohun jälkeen aikaisemmin omaksuttua väestökirjalain tulkintaa muutettiin siten, että kansanedustajien asuinpaikka alettiin määritellä asunto-olojen perusteella, jolloin Väyrysen ohella usea muukin kansanedustaja menetti päivärahansa. Tämän jälkeen päivärahajärjestelmä korvattiin kulukorvausjärjestelmällä.

Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen: Isänmaan asiat Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN 951-20-6233-X
Wikipedia

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Rötösherrajahti 1970- ja 1980-luvuilla


















Kekkonen valittiin vielä kerran presidentiksi 1978 pidettyjen valitsijamiesvaalien jälkeen. Jo vaalien aikana havaittiin, että presidentin terveydentila oli huolestuttavasti heikentynyt: hän ei jaksanut pitää pitkiä puheita, hänellä alkoi yhä tiheämmin esiintyä muistikatkoja ja hänen otteensa heikkeni valtakunnan asioihin kautta linjan. Suuri yleisö ei ollut näistä ongelmista selvillä, mutta pian alkoi niistä tihkua tietoja ja, mikä valitettavampaa, toinen toistaan hurjempia huhuja.

Kekkosen kauden loppuajalla käynnistyi rötösherrajahti. Usein riitti vain epäilyjen esittäminen jotakin kansanedustajaa, ministeriä, puolueen palveluksessa olevaa tai muuta sellaista henkilöä vastaan, jolla tiedettiin tai epäiltiin olevan suhteita ”korkeimmalle taholle”.
Vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen Kekkonen piti välttämättömänä, etteivät Sorsa ja Virolainen tule uuteen hallitukseen. Minä jäin silloin pois hallituksesta ja minut valittiin eduskunnan puhemieheksi. Rötösherrajahti saavutti vaalikaudella 1979-1983 myös eduskunnan. Ensimmäiseksi tulivat esille edustajien väärin perustein nostamat päivärahat.

Silloin määräysten mukaan maksettiin kansanedustajille, joiden vakituinen asunto- tai koripaikka sijaitsi vähintään 30 kilometrin etäisyydellä Helsingin päärautatieasemalta, verollisen palkan lisäksi verotonta päivärahaa. Se oli korvaus asuinpaikan etäisyyden aiheuttamista lisäkuluista ja korvauksen määrä kasvoi etäisyyden mukaan. Asiasta tehtiin kantelu oikeuskanslerille. Kansleriksi nimitettiin 1982 Kai Korte. Hän lähti aktiivisesti selvittämään kansanedustajien päivärahakysymystä, ja siitähän paisuikin harvinaisen suuri jupakka. Kun eduskunnan kansliatoimikunta, jonka puheenjohtaja vuosina 1979-83 olin, sai tietää väärillä perusteilla maksetuista päivärahoista, ne määrättiin heti maksettavaksi takaisin. Eräiden kansanedustajien kohdalla asia meni oikeuteen ja oikeuden tekemien päätösten perusteella likaa maksetut päivärahat perittiin edustajilta. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt Kortetta. Hän lähetti 27.11.1982 eduskunnan puhemiehelle kirjeen, jossa pyysi selvitystä siitä, millä perusteella päivärahoja oli maksettu. Kansanedustajien päivärahajupakan yhteydessä käytiin aika pitkään keskustelua oikeuskanslerin asemasta ja hänen oikeudestaan puuttua eduskunnan sisäisiin asioihin.

1970-luvun lopulla alkoi SMP johtajansa Vennamo-vanhemman johdolla nostatella mielialoja ”vallassa olevia vanhoja puolueita vastaan”. Puolueen suuri vaalivoitto vuoden 1970 vaaleissa oli voimakas protesti vasemmistoenemmistöisen hallituksen politiikkaa vastaan. SMP vetosi ennen muita maaseudun asutustilallisiin ja sotaveteraaneihin. Hyökkäys kohdistui erityisesti keskustapuoluetta vastaan, joka oli ”myynyt maaseudun”, alistunut demareiden edessä ei vain polvilleen vaan rähmälleen, hylännyt vallanhimossaan syrjäseudut, maaseudun sekä kaupunkien pieneläjät ja halusi viedä Suomen sosialismiin.

Kekkosen loppuvuosina protestiproganda kiihtyi ja paineet nimenomaan keskustapuoluetta sekä Kekkosen lähellä olleita ”hovin jäseniä” vastaan kasvoivat vuosi vuodelta. Suomessa nousi taas kerran politiikan vastainen aalto. Sitä voitiin verrata Kekkosen ensimmäisen kauden 1956-62 aikana vallinneeseen tilanteeseen. Politiikka ja poliitikot joutuivat kohtuuttoman arvostelun kohteeksi. Kritiikki oli yliampuvaa, räikeää ja tosiasioihin perustumatonta. Kun maaseutu oli jo 1960-luvulta lähtien elänyt voimakasta murroskautta, tämä yritettiin panna keskustapuolueen syyksi. Presidentinvaalissa 1982 Vennamo puolueineen asettui kannattamaan Koivistoa, joka oli Suomen maatalous- ja maaseutupolitiikan vihamielisimmän puolueen, sosiaalidemokraattien ehdokas.

Vuoden 1983 vaaleissa vennamolaisuus nousi uudestaan, puolue sai yhteensä 18 paikkaa. Myös Uudellamaalla se rynnisti lujasti. Artjärveltä valittiin SMP:n ehdokas, joka ylitti mm. minun äänimääräni useilla tuhansilla, Johannes Virolainen kirjoittaa.
Minulle sattui avioero vaalikaudella 1979-83. Se oli oikeastaan vireillä koko vaalikauden, asumuseromme alkoi keväällä 1979 ja avioero myönnettiin huhtikuussa 1981. Omaisuuden jakoon liittyneet ongelmat – kun oli kysymys hankalasta maatilan jaosta – kestivät kuitenkin harvinaisen pitkään. Kun Virolaisten avioero tuli esiin, oikeussaliin tulvahti parisenkymmentä lehtimiestä ja valokuvaajaa – jokainen sana pantiin muistiin, ja julkisuuteen. Ehkä liikuttavin oli Keski-Suomesta lähetetty puolueeseen kuuluvien aviovaimojen kirje: ”Nythän Sie Jussi meil tempun teit, kun otat eron eukostasi! Sie näytät huonoo esimerkkii. Kyll myö Sinut tuomitaan, ko moise askelee otit.”

Kortteen kanta päivärahakiistassa oli sysäyksenä pian uuden vaalikauden alkaessa, oikeastaan osittain vaalikaudella 1979-83, vireille pantuihin juttuihin, joissa puoluetta syytettiin laittomasta rahan hankinnasta.
Jo kevätistuntokaudella 1983 kaksi rikospoliisia kävi kuulustelemassa minua keskustapuolueen rahankeruusta 1970-luvulla. Kyseessä olleita rahoja ei oltu yleensä tilitetty puolueen kassaan. Ne olivat suureksi osaksi kulkeutuneet Korsimon säätiölle, jota 1970-luvulla hoiteli puoluesihteeri Immonen. Hän palveli ennen muita Karjalaista, samoin kuin Korsimo aikanaan palveli enemmän Kekkosta kuin puolueen virallista johtoa. Puoluesihteeri tiesi rahoista ja niiden keräämisestä paljon enemmän kuin minä, mutta kun olin vuoteen 1980 saakka puheenjohtaja, minut yritettiin panna vastuuseen mahdollisista epäselvyyksistä, jopa väitetyistä väärinkäytöksistä. Jouduin kamppailemaan vääriä syytöksiä vastaan aina keväästä 1983 loppusyksyyn 1986. Vasta silloin tuli vapauttava ratkaisu viimeisestä nimeni ympärillä nostetusta rötösherrasyytöksestä.

Sosiaalidemokraattisen puolueen teollistamispolitiikan suuri haave Valcon elektroniikkatehdas tuli esille vuosina 1972-75 Sorsan ensimmäisen hallituksen aikana. Sen ajajana oli kauppa- ja teollisuusministeriössä työskennellyt toimistopäällikkö Lund, joka sai tukea puolueensa ministereitä aina pääministeriä myöten. Parin vuoden päästä huomattiin, ettei Valco menestynyt, vaikka Valmet otti sen. Koko homma oli lopetettava. Kun ministereitä, myös pääministeriä alettiin syyttää lahjusten vastaanotosta.

Vuoden 1983 alkukuukausina alkoi julkisuuteen tihkua tietoja siitä, että keskustapuolue olisi sekaantunut laittoman rahan hankintaan. Poliisit olivat jo edellisen vuoden aikana suorittaneet puolueen rahan hankinnasta tutkimuksia, jotka koskivat 1970-luvulla nimenomaan rakennusliikkeiltä saatuja avustuksia.
Keskustapuolueen kaksi talouspäällikköä ekonomi Reijo Vähätiitto ja varatuomari Eero Rantakokko pidätettiin ja pantiin putkaan marraskuussa 1982. Pidätysaika oli silloin korkein sallittu 17 vuorokautta. Noppa-juttu oli ilmeisesti suunniteltu edeltäpäin ja tarkoituksena oli kohdistaa syytteet vain keskustapuolueeseen. Suunnitelman takana lienee ollut puoluesihteeri Liikanen, myös puheenjohtaja Sorsa oli ilmeisesti mukana. Vuosina 1982-83 puolueiden rahoituksen tutkimisessa sosiaalidemokraatit oli jätetty rauhaan.

Mutta kun Nopan juttu vähitellen oli edistynyt, rikospoliisin oli pakko puuttua myös sosiaalidemokraatteihin. Kaupunginjohtaja Paavola nousi silloin syytettyjen joukkoon. Poliisin oli tarkoitus pidättää kaupunginjohtaja Paavola, mutta häntä ei tavoitettu Tampereelta. Poliisit tiesivät, että sosiaalidemokraattisen puolueen puoluekokous pidettäisiin Lahdessa ja sen avaisi Pekka Paavola. Siksi he uskoivat tapaavansa Paavolan siellä. Paavola oli kuitenkin saanut vihiä poliisien suunnitelmista, olihan demareilla vasikkansa, myös rikospoliisissa. Paavola häipyi Tampereelta eikä turvallisuussyistä jäänyt maan rajojen sisälle.

Lähdeaineisto:
Johannes Virolainen Viimeinen vaalikausi ISBN 951-1-11995-8

lauantai 8. tammikuuta 2011

Vuosi 1980 Urho Kekkosen päiväkirjassa



















Afganistanin kriisi hallitsi vuoden ensimmäisten kuukausien tapahtumia. Suomen äänestysmenettely ei tyydyttänyt kaikkia, vaikka entinen YK-lähettiläs Jakobsonkin todisti sen oikeaksi. Monet vaativat, että Suomen olisi tullut syyttää Neuvostoliittoa.
Mitä pidemmäksi neuvostojoukkojen jääminen Afganistaniin näytti venyvän, sitä selkeämmin Kekkonen teki tiettäväksi, että ”emme hyväksy niitä toimia, joita Afganistanissa ja Afganistanin kansan asioiden järjestelyssä on käytetty”.
Liennytyksen pohjaa murensi myös käynnistynyt suunnitelma sijoittaa 572 uuden polven amerikkalaista keskimatkan ydinohjusta Länsi-Eurooppaan. Taivaanrannalle nousi uudelleen uhkaamaan myös NATO:n raskaan materiaalin ennakkovarastointi Norjaan.
Turussa 13.-15.6. järjestetty Keskustapuolueen puoluekokous vaihtoi tiukan äänestyksen jälkeen puheenjohtajaa. Virolainen jäi tappiolle ja puolueen johtoon nostettiin Paavo Väyrynen. Uutta arvaamatonta tekijää merkitsi myös Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos. 4.11. Carterin seuraajaksi valittiin Ronald Reagan. Marraskuussa Kekkonen matkusti viralliselle vierailulle Neuvostoliittoon.

Tammikuu
4.1. Leike, jossa kerrotaan Suomen torjuneen presidentti Carterin Kekkoselle osoittaman pyynnön. Siinä Carter pyysi presidenttiä välittämään Suomen olympiakomitealle vetoomuksen myötävaikuttaa Moskovan kisojen siirtämiseen muualle tai peruuttamiseen.
20.1. Sain presidentti Carterilta kirjeen, jossa hän esittää ajatuksensa Moskovan Olympiakisojen boikotoinnista tai siirtämisestä. Vastasin 2.1., että Suomi pitää kiinni Moskovan kisoista.
31.1. Lehtileike, jossa ennustetaan, että Virolainen tullaan valitsemaan uudelleen eduskunnan puhemieheksi.

Helmikuu
5.2. Eduskunnan avajaiset. Hiihdin 24 km= 384.
6.2. Olin Sobolevin luona päivällisellä. Kostamus vastatuulessa.
19.2. Leike, missä kerrotaan ulkoministeri Paavo Väyrysen suostuneen Keskustapuolueen puheenjohtajaehdokkaaksi.

Maaliskuu
7.3. Leike, jossa käsitellään Kostamuksessa tapahtunutta vakavaa liikenneonnettomuutta sekä rajamuodollisuuksien takeltelua, joka esti sairasautojen pääsyn paikalle.
23.3. Leike, jossa kerrotaan Vilkunan kuolemasta.
26.3. Olin kutsunut Vladimirovin luokseni. Kyseessä Ogarkin tulo Suomeen.
27.3. Kustaa Vilkuna kuoli 6.4.1980 aivohalvaukseen.
29.3. Kaunis auringonpaisteinen päivä. Olin aamulla hiihtämässä, mutta taisi olla viimeinen kerta tänä keväänä. Hiihdin 10 km. 835 km. Paino 78.00.

Huhtikuu
16.4. 30.4. Sobolev luonani. Rauhanpalkintoa varten. Tuli keskustelua. Poikkeuksellisen lämmin tunnelma.
29.4. Hiihtokausi loppui. Hiihtotulos 1100 km. Hieno tulos.
30.4. Leike, jossa kerrotaan valtioneuvos Martti Miettusen asettuneen näkyvästi tukemaan Paavo Väyrystä Keskustapuolueen puheenjohtajakilvassa.

Toukokuu
8.5. Lensin Titon hautajaistilaisuuteen. Belgradissa olin vain sen päivän ja yöllä kotiin.
23.5. Suomenmaa 6.6.1980 Leike, jossa Ranskan lehtien ylistäviä luonnehdintoja Suomen presidentistä.
27.5. Koiviston ja Sorsan välit ovat hyvin huonot, sen kuulee kaikkialla.

Kesäkuu
4.6. Aftonbladetin entinen toimittaja Fredriksson Tukholma 96. Pitkä leike: Kekkosesta kirjoitetaan: ”Monet alkavat tunnustaa Kekkosen vanhenevan. Kuiskataan, että hän joskus vaikuttaa hieman heikolta ja hänen näkökykynsä on heikentynyt ja ehkä jopa harkintakykykin alkaa horjua (alleviivattu).
11.6. Leikkeitä Keskustapuolueen Turun puoluekokouksen ratkaisuista ja arvioita niiden merkityksestä.
17.6. Neuvostoliiton suurlähettiläs Sobolev oli pyytänyt tapaamista. Kysymyksessä oli ajan määrääminen syksyllä tehtävää valtiovierailua varten.
21.6. Muutin Kultarantaan.
25.6. Virolainen menettämässä hermojaan. Loikkanen tavannut Virolaisen ja sanoi hänestä: mies on aivan hullu.

Heinäkuu
1.7. Leike, jossa kokoomuksesta Keskustapuolueeseen loikannut Weijo Pitkänen varoittaa ”oikeistolaistumisen sisältävän kansallisia vaaratekijöitä.
9.7. Olin savihieronnassa.
19.7. Leike, jossa kerrotaan presidentin osallistuneen edesmenneen puolisonsa muistomerkin paljastustilaisuuteen Pieksämäellä.
25.7. Leike, jossa kerrotaan tasavallan presidentin matkustavan Moskovan olympialaisiin.

Elokuu
1.8. Leikkeitä, joissa Svenska Dagbladetin ja Dagens Nyheterin 4.9.1980 julkaisemia selostuksia Kekkosen 80-vuotispäiviltä ja eri onnitteludelegaatioiden esittämistä tervehdyksistä.
11.8. Leike, jossa selostetaan pääministeri Koiviston yllättäen käyttämää ulkopoliittista puheenvuoroa. Siinä pääministeri mm. korostaa Suomen ja Neuvostoliiton naapuriystävyyden merkitystä ja tähdentää YYA-sopimuksen merkitystä. Niin ikään Koivisto käsittelee laajasti suomettumissyytöksiä ja torjuu koko termin ”Suomen historiaa ja nykyisiä oloja tuntemattomien” paikkansa pitämättömänä luomuksena.

Syyskuu
3.9. Vastaanotto Linnassa (80-vuotispäivien johdosta ) n. 1000 hengelle.
17.9. Leike, jossa kerrotaan Gdanskin kaupungin lamaantuneen ja muuallakin Puolassa työläisten lähteneen tehtaista.
19.9. Sorsa luonani. Kertoi tavanneensa Kadarin. Kadarin läheinen työtoveri oli kertonut, että Puolan lakot eivät pääty tähän.
20.9. Leike, jossa kerrotaan, että Nobelin rauhanpalkintoehdokkaiden nimiä on vuotanut julkisuuteen. Listalla ovat leikkeen mukaan mm. presidentit Jimmy Carter ja Urho Kekkonen.
25.9. Leike, jossa taulukko kunnallisvaalien tuloksista.
29.9. Leike, jossa kerrotaan puheenjohtaja Sorsan todenneen radiohaastattelussa, että hän uskoi valtiojohtoista kuvaputkiyhtiötä perustettaessa virheellisiin arvioihin ja toimi niiden pohjalta.

Lokakuu
3.10. Leike Helsingin Sanomien tilaamasta gallup-tutkimuksesta. Leike kertoo pääministeri Mauno Koiviston olevan ylivoimainen suosikki seuraavaksi presidentiksi.
4.10. Leike, jossa kerrotaan puheenjohtaja Saarisen todenneen, ettei SKP voi ajatella tukevansa Koivistoa presidentiksi.
13.10. 23.10. Kosygin erosi terveydellisistä syistä pääministerin yms. tehtävistä. Oikein tuli mieli pahaksi, kun Kosyginin ero tuli julkisuuteen.
23.10. Perttunen luonani. Kertoi, että presidentinvaalit kaikkien huulilla. Voitko vielä jatkaa?
30.10. Lehdistössä paljastui, että Finnvalco on päätetty lopettaa. 550 työtöntä. Tästä alkaa pyykki vailla vertaa.

Marraskuu
4.11. Vladimirov luonani tekemässä selkoa Moskovan matkastani.
25.11. Vladimirov pyynnöstä luonani. Vladimirov oli varsin tyytyväinen onnistuneeseen Moskovan ja Azerbeidshanin matkaan.

Joulukuu
5.12. Sairastuin influenssaan.
22.12. Leike, jossa referoidaan tasavallan presidentin uudenvuodenpuhetta vuodelta 1981.
31.12. Leike Moskovan suurlähetystön sähkeestä, jossa kuvaillaan entisen pääministerin Kosyginin muistoksi järjestettyä seppeleenlaskutilaisuutta. Suurlähetystön edustajien kerrotaan laskeneen kunniapaarien äärelle presidentti Urho Kekkosen seppeleen.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi Urho Kekkosen päiväkirjat 4 ISBN 951-1-19251-5

torstai 6. tammikuuta 2011

Vuosi 1980 – uudet tuulet
















http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=3&ag=16&t=893&a=8233

Rauhantahtoaan laveasti mainostanut Neuvostoliitto miehitti Afganistan juuri kun Tsekkoslovakian miehitys oli painumassa historian armeliaaseen hämärään. Moskova osoitti uudestaan, että veljellinen internationalismi muuttuu teräksen ja veren politiikaksi heti, jos supervalta arvioi strategisten turvallisuusetujensa joutuneen vaaraan.
Sosialistisen järjestelmän tehottomuus ja henkinen jähmeys korostui dramaattisesti Puolassa. Maailma seurasi henkeään pidättäen, miten kansan tyytymättömyys murtautui läpi keskusjohtoisen julkisivun. Sen tulkitsi nousi ensin katolinen kirkko, joka pystyi osoittamaan, että kristinuskon juuret syvemmällä kansakunnan sielussa kuin sosialismin.
Länsimaiseen mielipiteeseen vaikutti ehkä vielä syvemmin riippumattoman Solidaarisuusammattiyhdistyksen nousu hallituksen veroiseksi vaikuttajaksi. Sen johtaja Lech Walesa sai kansantribuunin jylhänromanttisen sädekehän.

Suomessa vesioikeus antoi vuonna 1975 paikallisille isännille luvan järven kuivattamiseen maanviljelysmaaksi. Päätöksen nostattama kiista ratkesi korkeimmassa oikeudessa 1978. Se totesi luvan lailliseksi ja maanomistajat päättivät ryhtyä kuivaustöihin. Kansalaismielipiteen ja viranomaispolitiikan ristiriita on aina ennenkin ratkennut näin: haetaan päätös ylimmästä vetoomusasteesta ja toimitaan sitten sen mukaan. Nyt elettiin kuitenkin toista aikaa. Koijärven lintujen puolustajat eivät suostuneet alistumaan arvojaan byrokratian rutiiniprosessiin. Luonnonsuojelijat päättivät estää suojärven rannalla sen, mikä tuomioistuimen pöydän ääressä oli päätetty sallia. He keräsivät huhtikuisena viikonloppuna 1979 muutaman kymmenen aktivistin joukon Koijärvelle. Se rakensi laskuojaan padon, joka esti veden pinnan alenemisen kuivatusta varten määrätylle tasolle. Vihreä liike ylitti uutiskynnyksen Koijärvellä. Sieltä alkoi sen tie kohti eduskuntaa.

Tammikuu
1. tammikuuta – Ruotsin uusi kruununperimysjärjestys nosti Ruotsin prinsessa Victorian veljensä edelle.
1. tammikuuta − TV 1:n johtaja, valtiotieteen kandidaatti Sakari Kiuru siirtyi Yleisradion pääjohtajaksi eläkkeelle jääneen Erkki Raatikaisen tilalle.
1. tammikuuta – YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim saapui Teheraniin keskustelemaan Iranin johtajien kanssa panttivankikiistasta.
2. tammikuuta – Helsingin hovioikeus tuomitsi kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikön Bror Wahlroosin 3 000 markan sakkoihin virkavirheestä ja lahjoman vastaanottamisesta osana ns. Salora-juttua.
5. tammikuuta – Hewlett-Packard julkisti ensimmäisen tietokoneensa.
5. tammikuuta – Presidentti Carter ilmoitti julistavansa Neuvostoliiton tilaaman 17 miljoonan tonnin viljaerän vientikieltoon.
5. tammikuuta – Helsingin Sanomat julkisti mielipidetiedustelunsa, josta ilmeni että kansalaisten luottamus virkamiehiin oli romahtanut kahdessa vuodessa. Enää vain 15 prosenttia haastatelluista uskoi, ettei virkamiehiin voi vaikuttaa heitä lahjomalla. Kaksi vuotta aiemmin vastaava prosenttiluku oli ollut 28.
7. tammikuuta – Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter vahvisti lain 1,5 miljardin Yhdysvaltain dollarin lainasta Chrysler Corporationin pelastamiseksi.
8. tammikuuta – Neuvostoliitto esti veto-oikeudellaan Afganistanin miehityksen tuominneen päätöslauselmaehdotuksen hyväksymisen YK:n turvallisuusneuvostossa.
8. tammikuuta – Yhdysvallat karkotti Washingtonista 17 neuvostoliittolaista diplomaattia ja kutsui seitsemän omaa diplomaattiaan kotiin Moskovasta.
15. tammikuuta – YK:n yleiskokous hyväksyi Neuvostoliiton toimintaa Afganistanissa arvostelleen päätöslauselman. Äänin 104–18 vaadittiin "vieraita joukkoja" heti poistumaan Afganistanista. Suomi pidättyi äänestyksestä 17 muun maan mukana.
18. tammikuuta – 230 metrin pituinen siltakaari putosi mereen Ruotsissa lähellä Göteborgia Star Clipper -rahtilaivan törmättyä sillan pilariin. Kahdeksan ihmistä kuoli.
22. tammikuuta – Andrei Saharov pidätettiin Moskovassa ja karkotettiin ulkomaalaisilta suljettuun Gorkin kaupunkiin. Hän menetti samalla kaikki Neuvostoliiton valtiolta saamansa kunnianosoitukset. Saharovin karkotusta paheksuttiin länsimaissa yleisesti.
26. tammikuuta – Israel ja Egypti solmivat diplomaattiset suhteet.
27. tammikuuta – Yhdysvaltain olympiakomitea asettui tukemaan presidentti Carterin ajatuksia Moskovan kisojen perumisesta, lykkäämisestä tai muualle siirtämisestä Afganistanin tilanteen vuoksi.

Helmikuu
1. helmikuuta – Eduskunta valitsi lähes yksimielisesti puhemieheksi Johannes Virolaisen ja ensimmäiseksi varapuhemieheksi Veikko Helteen. Toiseksi varapuhemieheksi valittiin Juuso Häikiö.
4. helmikuuta – Ajatolla Khomeini nimesi Abolhassan Bani-Sadrin Iranin presidentiksi.
5. helmikuuta – Kiina ilmoitti, että maan väkiluku oli ylittänyt miljardin rajan.
11. helmikuuta – Iranissa juhlittiin islamilaisen vallankumouksen ensimmäistä vuosipäivää. Teheranissa kuoli kolme ihmistä paraatiin osallistuneen panssarivaunun ajettua heidän päälleen.
15. helmikuuta – Suomen tulli takavarikoi liki 200 Neuvostoliitosta salakuljetettua ikonia, mikä oli mahdollisesti rahallisesti arvokkain Suomessa koskaan tehty takavarikko (noin 1,2 miljoonaa markkaa).Rikostutkijat pidättivät juttuun liittyen kahdeksan afrikkalaista.
17. helmikuuta Lake Placidin talviolympialaisissa hiihdettiin ennennäkemättömän tasaväkinen 15 km:n kilpa. Ruotsin Thomas Wassberg voitti ja Juha Mieto sijoittui toiseksi häviten yhdellä sadasosasekunnilla. Kolmas oli Norjan Ove Aunli.
18. helmikuuta – Olkiluodon toinen ydinreaktori käynnistyy.
20. helmikuuta – Ulkoministeri Cyrus Vance ilmoitti Yhdysvaltain jäävän pois Moskovan olympiakisoista, koska neuvostojoukot eivät olleet poistuneet Afganistanista.
23. helmikuuta – Khomeini määräsi Iranin parlamentin päättämään yhdysvaltalaispanttivankien kohtalosta.
29. helmikuuta – Kiinan kommunistisen puolueen keskuskomitea puhdisti kulttuurivallankumouksessa vuonna 1966 syrjäytetyn ja sittemmin kuolleen presidentti Liu Shaoqin maineen. Keskuskomiteasta erotettiin neljä maan entisen johtajan Mao Zedongin läheistä työtoveria.
29. helmikuuta – Pääministeri Mauno Koivisto vaati MTK:ta tinkimään lähes puolet noin 12 prosentin tulonkorotusvaatimuksestaan. Koivisto antoi ymmärtää, että asiasta syntyy hallituskysymys, mikäli MTK pysyy vaatimuksessaan tai edes sen tuntumassa.

Maaliskuu
1. maaliskuuta − YK:n turvallisuusneuvosto tuomitsi yksimielisesti uusien juutalaissiirtokuntien perustamisen Israelin miehittämälle Jordanjoen länsirannalle ja vaati alueelle jo rakennettujen siirtokuntien välitöntä purkamista.
4. maaliskuuta – Presidentti Jimmy Carter ja ulkoministeri Cyrus Vance peruivat Yhdysvaltain kielteisen kannan Israelin siirtokuntia koskeneessa YK:n turvallisuusneuvoston äänestyksessä. Vance esitti Israelille pahoittelunsa ja sanoi ottavansa vastuun "erehdykseksi" luonnehtimastaan asiasta.
6. maaliskuuta – Svetogorskin kolmannen vaiheen suunnittelua koskevat sopimukset allekirjoitettiin Helsingissä.
7. maaliskuuta − Tulipalo vaurioitti pahoin Turun linnan sisätiloja. Linnassa oli tehty korjaus- ja entisöintitöitä nelisen vuotta.
10. maaliskuuta − Presidentti Urho Kekkonen nimitti viisi uutta akateemikkoa. Arvonimen saivat maantieteilijä Olavi Granö, filosofi Oiva Ketonen, kirjailija Väinö Linna, sosiologi Heikki Waris ja maataloustieteilijä Nils Westermarck.
13. maaliskuuta − Talvisodan päättymisestä tuli kuluneeksi 40 vuotta. Presidentti Urho Kekkonen osallistui Kaatuneitten omaisten liiton Helsingin tuomiokirkossa järjestämään muistotilaisuuteen.
17. maaliskuuta Rafael Paasio kuoli 76 vuoden ikäisenä.
18. maaliskuuta – Neuvostoliiton Vostok-raketti räjähti laukaisualustalla surmaten 50 ihmistä.
18. maaliskuuta – Helsingissä paljastui satojentuhansien voimakkaiden Dolorex-pillereiden välittäminen huumemarkkinoille. Juttuun oli sekaantunut useita lääkäreitä.
20. maaliskuuta – Kymmenen ihmistä kuoli ja lähes 20 loukkaantui Kostamuksessa sattuneessa liikenneonnettomuudessa. Suomalaisia rakennustyöläisiä kuljettanut linja-auto törmäsi neuvostoliittolaiseen, maantielle pysäköityyn soralastissa olleeseen kuorma-autoon.
21. maaliskuuta – Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter julisti USA:n boikotoivan Moskovassa pidettäviä kesäolympialaisia.
23. maaliskuuta − Iranin entinen šaahi Muhammad Reza Pahlavi siirtyi lentoteitse Panamasta sairaalahoitoon Egyptiin.
24. maaliskuuta – Arkkipiispa Óscar Romero surmattiin San Salvadorissa.
25. maaliskuuta – Suomi revalvoi 2 %.
27. maaliskuuta – Norjalainen porauslautta Alexander Kielland kaatui Pohjanmerellä, 212-henkisestä miehistöstä kuoli 123. Surmansa saaneista kaksi oli suomalaisia.
30. maaliskuuta − Arkkipiispa Óscar Romeron hautajaisista muodostui verilöyly, kun sotilaat avasivat tulen katedraaliin kokoontuneeseen väkijoukkoon, joka ryntäsi kauhun vallassa pakoon. Kymmeniä ihmisiä kuoli ja satoja haavoittui.
31. maaliskuuta – Jesse Owens kuoli keuhkosyöpään Tucsonissa Arizonan osavaltiossa 66-vuotiaana.

Huhtikuu
1. huhtikuuta – Yhden pennin kolikot alkoivat poistua käytöstä Suomessa.
6. huhtikuuta – Kustaa Vilkuna kuoli 77-vuoden ikäisenä.
7. huhtikuuta – Iranin panttivankikriisi: Yhdysvallat katkaisi diplomaattiset suhteet Iraniin ja määräsi talouspakotteita.
9. huhtikuuta – Niin sanotun Dolorex-jutun käsittely alkoi Helsingin raastuvanoikeudessa. Syyttäjä vaati helsinkiläiselle eläkeläispariskunnalle rangaistusta 110 000 voimakkaan Dolorex-pillerin hallussapidosta ja välittämisestä huumemarkkinoille.
11. huhtikuuta – Imatran piirin nimismies päätti julkaista kaupungissa ilmestyneessä ilmaisjakelulehdessä neljän ilkivaltaan syyllistyneen nuoren nimet ja heidän pahat tekonsa. Menettelyä arvosteltiin laajalti.
12. huhtikuuta – Ylikersantti Samuel Doen johtamat sotilaat kaappasivat vallan Liberiassa. Maan syrjäytetyt johtomiehet teloitettiin.
18. huhtikuuta – Zimbabwe itsenäistyi Yhdistyneestä kuningaskunnasta.
19. huhtikuuta – Euroviisut järjestettiin Haagissa Hollannissa.
24. huhtikuuta − Sisarukset Tove ja Lars Jansson saivat Suomen sarjakuvaseuran Pekka Puupää -hatut Muumi-sarjakuvistaan.
25. huhtikuuta – Yhdysvallat epäonnistui yrityksessään vapauttaa Iranissa olleet panttivangit. Yksi operaatioon osallistuneista Hercules-kuljetuskoneista törmäsi Sea Lion -helikopteriin salaisessa aavikkotukikohdassa lähellä Tabasia noin 400 kilometrin päässä Teheranista. Kahdeksan sotilasta kuoli ja useita loukkaantui. Presidentti Jimmy Carter oli tehnyt päätöksen välttämättömänä pitämästään operaatiosta yksin. Syntipukiksi tuli operaatiota vastustanut ulkoministeri Curys Vance, joka joutui eroamaan.
25. huhtikuuta − Brittiläinen Boeing 727 -matkustajakone syöksyi mereen lähellä Kanarian saaria. Kaikki koneessa olleet 146 henkilöä saivat surmansa.
29. huhtikuuta − Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter nimitti uudeksi ulkoministeriksi senaattori Edmund Muskien.
30. huhtikuuta – Alankomaiden prinsessa Beatrix nousi valtaistuimelle hänen äitinsä kuningatar Julianan luovuttua vallasta.

Toukokuu
4. toukokuuta – Jugoslavian presidentti Josip Broz Tito kuoli Ljubljanassa sairaalassa.
6. toukokuuta – Kaksi suomalaisyritystä sai Irakista 320 miljoonan markan rakennusurakan. Suomalaiset rakentavat Bagdadin pohjoispuolelle Tigrisjoen saareen 70 hehtaarin virkistys- ja vapaa-ajanviettoalueen.
8. toukokuuta – WHO julisti isorokon hävitetyksi
9. toukokuuta – Floridassa liberialainen rahtialus Summit Venture törmäsi Tampa Bayn siltaan. Onnettomuudessa kuoli 35 ihmistä.
9. toukokuuta – Näyttelijä, ohjaaja ja teatterinjohtaja Lasse Pöysti suostui Tukholman Dramaten-teatterin johtajaksi.
11. toukokuuta – Kaavin vuonna 1807 rakennettu hirsinen kirkko paloi.
11. toukokuuta – Teollisuustoimihenkilöiden lähes kuusi viikkoa kestänyt lakko päättyi.
15. toukokuuta – Inflaation vuosivauhti kipusi 10,7 prosenttiin.
17. toukokuuta – Kenraali Chun Doo-hwan määräsi Etelä-Koreaan hätätilan ja hajotti parlamentin.
17. toukokuuta – Perustuslaillinen Kansanpuolue muutti puoluekokouksessaan nimensä Perustuslailliseksi Oikeistopuolueeksi. Puheenjohtajana jatkoi Georg C. Ehrnrooth. Puolueella ei ollut eduskunnassa yhtään kansanedustajaa.
18. toukokuuta – St. Helens -tulivuori purkautui Washingtonin osavaltiossa. Purkauksesta seurasi 57 kuolleen lisäksi kolmen miljardin dollarin taloudelliset vahingot.
22. toukokuuta – Namco esitteli Japanissa Pac-Man-videopelin.
24. toukokuuta – YK:n kansainvälinen tuomioistuin määräsi Iranin vapauttamaan Teheranin panttivangit.

Kesäkuu
1. kesäkuuta – CNN aloitti uutislähetykset.
1. kesäkuuta – Parikymmentä luonnonsuojelijaa rakensi padon Koijärven laskuojaan. Forssan poliisi räjäytti padon 10. kesäkuuta ja eristi järven.
2. kesäkuuta – 12 ihmistä sai surmansa junaonnettomuudessa lähellä Falunia Ruotsissa.
2. kesäkuuta – Ranskan presidentti Valéry Giscard d'Estaing saapui valtiovierailulle Suomeen. Vierailun ohjelmaan sisältyi pääministeri Mauno Koiviston isännöimä käynti Saimaan kanavalla.
5. kesäkuuta – Pohjoismaiden tunnetuimpiin viikkolehtiin kuulunut ruotsalainen Veckojournalen lakkasi ilmestymästä.
6. kesäkuuta – YK:n lastenapujärjestö Unicef varoitti ainakin 12 miljoonaa ihmistä uhkaavasta nälkäkuolemasta kuivuudesta ja sisällissodista kärsivissä Afrikan maissa.
9. kesäkuuta – Kansanedustaja Eeva Kuuskoski-Vikatmaa loikkasi Kokoomuksesta Keskustapuolueeseen. Hän perusteli ratkaisuaan Suomen poliittisen ilmaston oikeistolaistumisella.
15. kesäkuuta − Kansanedustaja Paavo Väyrynen syrjäytti tiukassa äänestyksessä Keskustapuoluetta 16 vuotta johtaneen Johannes Virolaisen puheenjohtajan paikalta Turussa pidetyssä puoluekokouksessa.
17. kesäkuuta – Eduskunta poisti lopullisesti huviveron vuoden 1981 alusta lukien.
18. kesäkuuta – Niin sanottu Viikinki-oikeudenkäynti päättyi Hangon raastuvanoikeudessa. Syytteet merivartijaa vastaan hylättiin, mutta toisena syytettynä ollut pursimies sai varoituksen tuottamuksellisesta virkavelvollisuuksien laiminlyönnistä. Onnettomuudessa hukkuneiden nuorten omaiset valittivat päätöksestä hovioikeuteen.
28. kesäkuuta – Valtakunnansovittelija Keijo Liinamaa kuoli Helsingissä.
29. kesäkuuta – Islannin uudeksi presidentiksi valittiin Vigdís Finnbogadóttir. Hänestä tuli maailman ensimmäinen vaaleilla valittu naispresidentti.

Heinäkuu
2. heinäkuuta – Suomi ja Neuvostoliitto allekirjoittivat 2,4 miljardin markan toimitussopimukset. Tilauksiin sisältyivät yhdeksän arktisiin olosuhteisiin suunniteltua rahtilaivaa ja Svetogorskin kolmannen vaiheen koneet ja laitteet.
5. heinäkuuta − Zimbabwe katkaisi diplomaattisuhteensa Etelä-Afrikkaan.
10. heinäkuuta – Iranissa paljastettiin armeijan eräiden ryhmittymien salaliitto, jonka päämääränä oli ollut syöstä Khomeini vallasta. Noin 500 sotilasta sekä useita poliitikkoja pidätettiin.
17. heinäkuuta – Saddam Husseinista tuli Irakin presidentti.
17. heinäkuuta – Kenraali Luis García Meza Tejada kaappasi vallan Boliviassa.
17. heinäkuuta − Sisäministeri Eino Uusitalo allekirjoitti Suomen puolesta naisten syrjinnän kieltävän YK:n yleissopimuksen Kööpenhaminassa. Samassa tilaisuudessa sopimuksen allekirjoittivat 50 muun maan edustajat. 14 maata oli allekirjoittanut sopimuksen jo aiemmin.
18. heinäkuuta – Iranin entinen pääministeri Shapur Bakhtiar yritettiin murhata Pariisissa.
19. heinäkuuta–3. elokuuta – XXII kesäolympialaiset pidettiin Moskovassa.
21. heinäkuuta – Suomessa arvioitiin olevan noin sata sutta.
24. heinäkuuta – Hallitus päättää Koijärven veden korkeudesta.
27. heinäkuuta − Iranin entinen šaahi Muhammad Reza Pahlavi kuoli syöpään kairolaisessa sotilassairaalassa.
30. heinäkuuta – Vanuatu itsenäistyi.

Elokuu
2. elokuuta – Äärioikeistolaiset terroristit räjäyttivät voimakkaan pommin Bolognan kaupungin rautatieasemalla Italiassa. Räjähdyksessä sai surmansa 84 ja loukkaantui yli 200 henkilöä. Asemarakennus tuhoutui suureksi osaksi.
8. elokuuta – Iranin entinen pääministeri Shapur Bakhtiar perusti Pariisissa järjestön, jonka tavoitteeksi hän asetti Iranin uskonnollisten johtajien kukistamisen.
12. elokuuta – Puolan johtajat myönsivät, että maata koettelivat pahimmat työtaistelut toisen maailmansodan jälkeen.
13. elokuuta – Metsähallitus teki rikosilmoituksen vesakkoruiskutuksia Ilomantsin Hattuvaarassa vastustaneita mielenosoittajia vastaan. Vesakkomyrkkyä päälleen saaneet nuoret puolestaan tekivät rikosilmoituksen Metsähallitusta vastaan 21. elokuuta.
18. elokuuta – Suurpetotutkijat arvioivat, että Suomessa oli 350-600 karhua.
20. elokuuta – Yli 300 ihmistä kuoli lento-onnettomuudessa Saudi-Arabian pääkaupungin Riadin lentokentällä. Matkustajakone syttyi palamaan nousukiidon aikana, eikä koneen ovia saatu auki.
25. elokuuta – Microsoft julkaisi UNIX-versionsa, Xenixin.
27. elokuuta – Kenraali Chun Doo-hwan valittiin Etelä-Korean presidentiksi vaalien ainoana ehdokkaana.

Syyskuu
1. syyskuuta – Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi neljä helmikuussa paljastuneeseen arvokkaiden ikonien salakuljetukseen osallistunutta henkilöä sakkoihin.
3. syyskuuta – Tasavallan presidentti Urho Kekkonen täytti 80 vuotta. Kampinkatu Helsingin keskustassa nimettiin Urho Kekkosen kaduksi Helsingin kaupungin lahjana presidentille. Kekkonen oli asunut kadun varrella 1930-luvulta presidentiksi tuloonsa saakka.
5. syyskuuta – Maailman pisin (16,32 km) maantietunneli, St. Gothardin tunneli, avattiin Sveitsissä Goschenenin ja Airolon välille.
5. syyskuuta – Sairaalahoidossa ollut Puolan puoluejohtaja Edward Gierek siirrettiin syrjään. Hänen tilalleen valittiin puolalaisillekin entuudestaan miltei täysin tuntematon Puolan kommunistipuolueen politbyroon jäsen Stanislaw Kania.
7. syyskuuta – Ryöstöistä tuomittu Matti Markkanen ("Volvo-Markkanen") ja kahdesta taposta tuomittu Mikko Salminen karkasivat Helsingin keskusvankilasta Sörnäisistä.
11. syyskuuta – Irak ilmoitti ottaneensa haltuunsa 120 nelikilometriä kiisteltyjä maa-alueita Iranin vastaisen rajan takaa.
12. syyskuuta – Kenan Evrenin johtama sotilasvallankaappaus Turkissa.
13. syyskuuta – Tuhansia ihmisiä osallistui Helsingissä saarnaaja Niilo Yli-Vainion järjestämään mielenosoitukseen, joka sai nimen keskiolutmarssi. Mielenosoittajat vaativat keskioluen myynnin siirtämistä Alkoon.
13. syyskuuta − SDP:n kansanedustaja Salme Myyryläinen kuoli. Hänen tilalleen eduskuntaan tuli oikeustieteen kandidaatti Jouko Skinnari.
14. syyskuuta – Turun linna täytti 700 vuotta.
17. syyskuuta – Solidaarisuus-ammattiliitto perustettiin Lenin-telakalla Gdanskissa.
17. syyskuuta – Salamurhaajat tappoivat maanpaossa eläneen Nicaraguan entisen presidentin Anastasio Somoza Debaylen panssarintorjuntaraketilla Paraguayn pääkaupungissa Asunciónissa. Myös Somozan autonkuljettaja sai surmansa iskussa.
17. syyskuuta – Eteläkorealainen oppositiojohtaja Kim Dae Jung tuomittiin kuolemaan hallituksen kaatamisyrityksestä.
22. syyskuuta – Irakin kansalliskokous määräsi armeijaa suorittamaan kuolettavan iskun Irania vastaan; Irakin-Iranin sota alkoi.
27. syyskuuta – 12 ihmistä kuoli ja 213 loukkaantui Münchenissä, kun Oktoberfestin pääsisäänkäynnin vieressä olleeseen roskalaatikkoon sijoitettu pommi räjähti. Teosta epäiltyinä otettiin kiinni kuusi uusnatsia mutta heidät vapautettiin, kun ilmeni, että surmansa saaneiden joukossa oli pommin asettanut opiskelija.
28. syyskuuta – Lotto uudistui. Siirryttiin kuudesta voittonumerosta seitsemään.
29. syyskuuta – Eduskunnan apulaisoikeusasiamies antoi Imatran nimismiehelle huomautuksen nuorten pahantekijöiden nimien julkaisemisesta paikallisessa Uutis-Vuoksi-ilmaisjakelulehdessä. Listalle oli eksynyt syyttömienkin nuorten nimiä. Apulaisoikeusasiamies ei ryhtynyt muihin toimiin, koska nimismies oli jo luopunut nimilistojen julkistamisesta.

Lokakuu
1. lokakuuta – Iltalehden ensimmäinen numero ilmestyi Uuden Suomen iltapäiväpainoksena.
3. lokakuuta – Matti Markkasen kanssa vankilasta paennut Mikko Salminen saatiin kiinni Kajaanissa.
6. lokakuuta − Puolan kommunistisen puolueen johto ilmoitti, että puolueen keskuskomiteasta oli erotettu useita syyskuussa syrjäytetyn Edward Gierekin kannattajia.
7. lokakuuta – Norjan kuningas Olavi V saapui valtiovierailulle Suomeen. Hän oli vieraillut maassamme edellisen kerran vuonna 1961.
10. lokakuuta – Maanjäristys tuhosi lähes täysin El Asnamin kaupungin Algeriassa. Noin 20 000 ihmistä kuoli ja 250 000 jäi kodittomiksi. Asukkaat päättivät rakentaa tuhoutuneen kaupunkinsa uudelleen.
11. lokakuuta – Irak katkaisi diplomaattisuhteensa Libyaan, Syyriaan ja Pohjois-Koreaan, joita se syytti Iranin avustamisesta maiden välisessä sodassa.
17. lokakuuta – Ranskan presidentti Valéry Giscard d'Estaing vieraili Kiinassa. Vierailun päätteeksi ilmoitettiin Ranskan toimittavan Kiinalle kaksi ydinvoimalaa.
17. lokakuuta − Oikeustieteen tohtori Teuvo Kallio nimitettiin järjestyksessä kahdeksanneksi valtakunnansovittelijaksi.
19.−20. lokakuuta – Suomessa pidettiin kunnallisvaalit, joissa menestyivät Kokoomus ja SMP.
21. lokakuuta – Suomessa alkoi konepäällystön lakko, jonka vuoksi Hailuodon ja Turun saaristokuntien asukkaat jäivät lähes täysin eristyksiin muusta maailmasta lauttojen pysähdyttyä. Lakko päättyi 13. marraskuuta.
23. lokakuuta – Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin erosi tehtävistään ja hänen tilalleen tuli ensimmäinen varapääministeri Nikolai Tihonov. Vuodesta 1964 lähtien pääministerinä toiminut Kosygin oli ollut jo pitkään poissa julkisuudesta, virallisen ilmoituksen mukaan sydänvaivojen vuoksi.
28. lokakuuta − Turkki ilmoitti, että maassa oli pidätetty 11 500 ihmistä syyskuussa tehdyn vallankaappauksen jälkeen.
28. lokakuuta – Joukko virolaisia älymystön edustajia allekirjoitti ns. neljänkymmenen kirjeen, jossa vastustetaan Viron venäläistämistä.
29. lokakuuta – Valmet ilmoitti lopettavansa Valcon kuvaputkitehtaan Imatralla.
30. lokakuuta – El Salvador ja Honduras allekirjoittivat rauhansopimuksen vuoden 1969 Jalkapallosodan päättämiseksi.

Marraskuu
3. marraskuuta – Matti "Volvo" Markkanen pidätettiin Smoolannissa Ruotsissa. Vahvasti aseistautunut Markkanen ei tehnyt pidätettäessä vastarintaa.
4. marraskuuta – Republikaalipuolueen haastaja Ronald Reagan voitti demokraattipresidentin Jimmy Carterin Yhdysvaltain presidentinvaaleissa.
5. marraskuuta – Valcon henkilökunta teki yhtiön johtoa vastaan rikosilmoituksen yhteistoimintalain rikkomisesta.
9. marraskuuta − Suomen Valtakunnan Urheiluliitto (SVUL) vietti 80-vuotisjuhlansa Helsingin Finlandia-talossa.
11. marraskuuta – Kokoomus teki Mauno Koiviston hallitukselle välikysymyksen Valco-jupakan vuoksi. Vilkkaan eduskuntakeskustelun päätteeksi hallitus sai 28. marraskuuta luottamuslauseen äänin 118−63. Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue olivat vaatineet entisen pääministerin Kalevi Sorsan ja entisen kauppa- ja teollisuusministerin Eero Rantalan asettamista syytteeseen valtakunnanoikeudessa, mihin eduskunnan perustuslakivaliokunta ei kuitenkaan katsonut olevan aihetta.
12. marraskuuta – NASAn avaruusluotain Voyager 1 ohitti Saturnuksen ja lähetti ensimmäiset tarkat valokuvat Maahan.
12. marraskuuta – Presidentti Urho Kekkonen aloitti viidennen virallisen vierailunsa Neuvostoliitossa. Vierailun aikana Kekkonen vastaanotti hänelle myönnetyn Leninin rauhanpalkinnon. Presidentti palasi kotimaahan 17. marraskuuta.
13. marraskuuta – Toimittajalakko keskeytti sanoma- ja aikakauslehtien ilmestymisen. Myös STT:n uutiset jäivät pois radiosta.
22. marraskuuta − 86 ihmistä kuoli hotellipalossa Las Vegasissa Yhdysvalloissa. Useimmat menehtyivät savumyrkytykseen.
23. marraskuuta – Noin 4 800 ihmistä sai surmansa Italian eteläosia ravistelleessa maanjäristysten sarjassa.
27. marraskuuta – Presidentti J. K. Paasikiven muistomerkki Itä ja länsi paljastettiin Helsingin keskustassa. Vilkasta mielipiteiden vaihtoa aiheuttaneen teoksen oli veistänyt Harry Kivijärvi. Paasikiven syntymästä oli tullut kuluneeksi 110 vuotta.
28. marraskuuta – Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen vetosi kaksi viikkoa kestäneen toimittajalakon osapuoliin lakon lopettamiseksi, koska hän piti sitä yhteiskunnalle erittäin haitallisena. Lakko päättyi 3. joulukuuta.

Joulukuu
3. joulukuuta − Puolan entinen puoluejohtaja Edward Gierek erotettiin maan parlamentista.
5. joulukuuta – Varsovan liiton maat kokoontuivat hätäkokoukseen Moskovaan Puolan sisäisen tilanteen kiristymisen vuoksi. Kokouksen päätteeksi annetussa julkilausumassa tuomittiin väkivallan käyttö kansainvälisissä suhteissa, mutta vakuutettiin Puolan pysyvän sosialistisena maana.
8. joulukuuta – John Lennon murhattiin New Yorkissa.
8. joulukuuta – Korkein oikeus vahvisti Finnairin matkustajakoneen syyskuussa 1978 kaapanneelle Aarno Lamminpartaalle hovioikeudessa langetetun vankeustuomion.
9. joukuuta – John Lennon ammuttiin kuoliaaksi asuntonsa edustalla lähellä New Yorkin Central Parkia.
13. joulukuuta – Peurungan kuntoutuskeskus vihittiin käyttöön Laukaassa.
14. joulukuuta – Kiinan puoluejohtajana Mao Zedongin kuoleman jälkeen toimineen Hua Guofengin ilmoitettiin jättävän paikkansa. Hua oli kehottanut valitsemaan seuraajakseen varapääministeri Zhao Ziyangin, kuten sitten tehtiinkin.
19. joulukuuta – Imatralla sijaitsevan Valcon kuvaputkitehtaan toiminta päättyi lopullisesti.
23. joulukuuta – Wärtsilä sai suuren laivatilauksen Neuvostoliitosta. Wärtsilän Helsingin telakalla rakennetaan seitsemän matalakulkuista jokijäänmurtajaa Siperian jokia varten. Tilauksen arvo 700 miljoonaa markkaa.
28. joulukuuta – Soutaja Pertti Karppinen valittiin suomalaisten urheilutoimittajien äänestyksessä vuoden parhaaksi urheilijaksi.
30. joulukuuta – Suomessa päätettiin yhtenä viimeisistä Euroopan maista ottaa käyttöön kesäaika maaliskuun lopussa 1981. Suomessa käytäntöä oli kokeiltu vain kerran aikaisemmin, vuonna 1942. Monet Euroopan maat olivat ottaneet kesäajan käyttöön 1970-luvulla energian säästämiseksi.

Elävä arkisto 1980
http://www.yle.fi/haku/?cx=007097612530377999607%3Aglpulxqhhs4&cof=FORID%3A9&q=1980&sa=L%C3%B6yd%C3%A4#883

Videohaku 1980
http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbs=vid%3A1&q=1980&btnG=Haku&aq=f&aqi=g5&aql=&oq=&gs_rfai=

Kuvahaku 1980
http://www.google.fi/images?um=1&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&biw=1362&bih=594&tbs=isch%3A1&sa=1&q=1980&btnG=Haku&aq=f&aqi=g4&aql=&oq=&gs_rfai=

Lähdeaineisto:
Valitut Palat Itsenäinen Suomi
Mitä, missä, milloin 1981
Mitä, missä, milloin 1982
Vuosi 80