Jos Suomen vallanvaihdos oli järkytys suojelupoliisin päällikölle, vielä suurempi järkytys se oli KGB:lle, joka oli vuosikymmeniä asioinut Kekkosen kanssa ja kautta. Tosipaikan tullen paljastuivat huolella kudotun vaikutusverkoston rajat, sillä kaikissa neljässä pääpuolueessa venäläisillä oli ollut mieluisampi ehdokas kuin se joka asetettiin. Ylivoimaisella äänestäjien tuella presidentiksi valittu Mauno Koivisto ei ollut KGB:n suosikki eikä edes toisella sijalla, vaikka kuuluikin heidän kontaktipiiriinsä ja parin vuosikymmenen ajan.
Helsingin tapaamisella Gennadi Titov kuvaili Koivistoa Arne Treholtille ”erittäin myönteisellä tavalla. Olihan kysymys ensimmäisestä Suomen tasavallan presidentistä, joka oli kotoisin työväenluokasta.” Titovin puhe ei ollut rehellistä ja suorasukaista, vaan pohjoismaista sosiaalidemokraattia vedätettiin. Näin täytyy päätellä KGB:n oman sisäisen asiakirjan nojalla. Koiviston valinnan jälkeen Keskus näet antoi elokuussa 1982 Helsinkiin uudet perusohjeet poliittiseen toimintaan Suomessa. Tilannearvio oli varautunut, jopa huolestunut:
”Huolimatta presidentti Koiviston vakuutteluista, että hän jatkaisi vankkumatta maan perinteistä ulkopolitiikkaa – Paasikiven – Kekkosen linjaa – uuden presidentin puutteellinen ulkopoliittinen kokemus, hänelle luonteenomainen passiivisuus ja taipumuksensa delegoida vaikeiden kysymysten ratkaiseminen muille ei ole johtanut vain oikeistolaisten virkamiesten dominoiman ulkoministeriön rooli vahvistumiseen käytännön ulkopoliittisen linjan muotoilussa, vaan myös pääministerin ja ylipäätään hallituksen vaikutusvallan kasvuun maan ulkopolitiikassa, mikä saattaa johtaa Neuvostoliiton kannalta ei-toivottuihin seurauksiin, jos oikeistolainen Kokoomuspuolue liittyisi hallitukseen.”
Ohjekirjeen mukaan Instanssi – eli korkein päättäjätaho, politbyroo – oli käsitellyt Suomen tilannetta ja presidenttikysymystä kolmasti, 3. tammikuuta 1980 sekä 24. kesäkuuta ja 18. joulukuuta 1981. Keskimmäinen käsittely tapahtui sekavien tunnelmien vallitessa, sillä silloin esillä oli Kekkosen ”kerrassaan odottamaton” aloite Vladimiroville: hän eroaisi presidentin paikalta, jolle pitäisi kohottaa kansaneläkelaitoksen pääjohtaja Jaakko Pajula. Vladimirovin poliittinen vaisto sanoi, ettei menestymisen mahdollisuuksia ollut, sillä presidentin nimeämä suosikki oli ”vähän tunnettu henkilö, joka ei ole koskaan esiintynyt poliittisessa elämässä”. Moskovassa ei keksitty kuin vedota Kekkoseen, jotta hän jatkaisi vielä, kunnes olisi varmistettu seuraaja, joka jatkaisi linjaa. Sitä viestiä välitettiin eri teitä. Takertuminen romahtavaan presidenttiin ja huonokuntoiseen Karjalaiseen (”esiintyy yksityiselämässään jokseenkin negatiivisesti – juo paljon, lankeaa skandaalitilanteisiin”, Breznev valitti) vei KGB:ltä aloitekyvyn ja viivästytti toimenpiteitä.
Ensimmäiseksi ohjattiin suhtautumista itse Koivistoon. Hänen kanssaan tuli ylläpitää ja kehittää luottamuksellisia suhteita, jotta hänet voitaisiin pitää ”järkähtämättömästi” Paasikiven – Kekkosen linjalla. Sopimuspohjan muodostaisi yya-sopimuksen jatkaminen muuttumattomana presidentin virallisella vierailulla 1983. Koiviston kantoihin piti vaikuttaa hyödyntämällä KGB:n residentuuran operatiivisia resursseja presidentin lähipiirissä, puolueiden johdossa ja elinkeinoelämässä. Mikäli Koivisto jatkuvasti noudattaisi ”Neuvostoliiton etuja tyydyttävää ulkopoliittista linjaa”, hänelle piti antaa poliittista ja moraalista tukea ja siten lisätä hänen kiinnostustaan saada tätä tukea ”suotuisimpien edellytysten luomiseksi” uudelleenvalinnalleen.
Samalla kun uuteen presidenttiin mukauduttiin, Keskus siirsi miehensä Helsingissä jatkamaan poliittista ja moraalista tukea kahdelle mieluisammalle poliitikolle Ahti Karjalaiselle ja Kalevi Sorsalle, ”jotka ovat myötävaikuttaneet merkittävästi Neuvostoliiton ja Suomen suhteiden kehittymiseen” ja olivat Koiviston mahdollisia kilpailijoita seuraavalla kerralla. Tukea oli kuitenkin annettava ”ilman, että Karjalainen tulee liian itsevarmaksi ja riippumattomaksi meistä”.
Mitä hallitukseen tuli, Neuvostoliitto tuki keskustan ja vasemmiston koalitiota ja kommunistien mukanaoloa, ”jos tämä vastaa ystäviemme (kommunistien ) etuja”. SDP:ssä piti tukea puheenjohtaja Sorsaa ja puolueen ”ulkopoliittista toimintaa, joka aktiivisesti vastaa etujamme”. SDP:n vaikutusvallan lisääntymistä oli tuettava Sosialistisen Internationalin piirissä. Sosiaalidemokraattien toiminta kommunismia vastaan tuli estää ja työväen yhteistyötä edistää.
Vanha asiakas Keskustapuolue tuli direktiivissä vasta kolmantena. Siellä piti tukea ”jatkuvasti kaikin tavoin” edistyksellistä siipeä, K-linjaa, samalla kun Johannes Virolaista tukevan oikeistosiiven vaikutusvaltaa piti heikentää. Osallistumista keskustan ja vasemmiston yhteistyöhön piti tukea ja lähentyminen Kokoomuksen kanssa estää.
Sekä presidentti Koiviston että suojelupoliisin vahvana intressinä oli osoittaa venäläisille ja etenkin KGB:lle, että asioita hoidettiin entiseen tapaan. Koiviston tultua valituksi Tiitinen esitteli suojelupoliisin toiminnan peruspiirteet, joiden kärjessä oli hänen oma suhteensa Vladimiroviin. Tämän uusi presidentti hyväksyi.
Lähdeaineisto:
Matti Simola, Kimmo Rentola: Ratakatu 12 Suojelupoliisi 1949-2009 ISBN 978-0-35243-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti