Sorsalle Koivisto oli kahdella tapaa ongelmallinen. Kuten kaikki pitkäaikaiset pääministerit, Sorsa oli varmaan elätellyt toiveita presidentin virasta. Hänen henkilökohtainen kiinnostuksensa suuntautui nimenomaan ulkopolitiikkaan. Kuitenkin jo vuonna 1976 Sorsa oli lyönyt vetoa Koiviston ehdokkuuden puolesta. Tämän hän oli perustellut Koiviston kansansuosiolla.
Koska Sorsa ei tullut hallitukseen, hän ei voinut saada tarpeeksi tietoa hallituksen sisäisistä tapahtumista. Korkeat toverit SDP:ssä olivat sen tiedon varassa, minkä Koivisto katsoi aiheelliseksi antaa. SDP:n puoluetoimistossa ja eduskuntaryhmässä hallituksen politiikkaa alettiin arvostella jo syksyllä 1979. Myös puoluetoimikunnan viikottaisissa kokouksissa näkyi närä Koivistoa kohtaan.
Jacob Söderman saavutti kuuluisuutta, kun hän eräässä vaalipiirinsä tilaisuudessa totesi, että ”talouspolitiikasta Koivisto ei ymmärrä mitään, ulkopolitiikasta ei senkään vertaa”. SDP:ssä oltiin erityisen vihaisia siitä, että Koivisto ja SKDL pelasivat yhteen niin, että kommunisteille sallittiin paljon enemmän liikkumavaraa kuin nämä kulloinkin tarvitsivat ja SDP:n piti tyytyä matalaan profiiliin.
Moskovassa oli vaikea ymmärtää Sorsan kohtelua, sillä neuvostoliittolaisen ajattelun mukaan puolueella on vain yksi johtaja. Tässä tapauksessa se oli Kalevi Sorsa, jota Kremlissä suuresti arvostettiin. Sorsa oli Neuvostoliitolle tärkeämpi kansainvälisissä tehtävissä kuin suomalaisena puheenjohtajana. Sorsan muutamat purkaukset Reaganin politiikkaa vastaan on nähtävä tässä valossa. Jos sosiaalidemokraattinen piti valita presidentti, Tehtaankadun miesten mielestä etusijalla oli Sorsa.
Maataloustuottajat olivat ryhtyneet liikehtimään ja MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto puhui jopa MTK:n ”omista stalinisteista”. Järjestössä piti esiintyi jyrkkänä ulospäin, mutta Haaviston piti samalla hillitä mielialoja omaan väkeen päin niin, etteivät toiveet nousisi aivan mahdottomiksi. MTK jätti vaatimuksensa maataloustulosta helmikuun lopulla. Maaliskuussa hallitus asetti nelihenkisen ministeriryhmän selvittämään maatalouskiistaa. Kiistassa joutuivat maataloustuottajat ja ammattiyhdistysväki vastakkain. Metalliliitto oli suurista liitosta tehnyt jo työehtosopimuksen maaliskuun alussa.
Kepulaiset halusivat hajottaa hallituksen ja sopia maataloustulosta uuden hallituksen kanssa, joka heidän mielestään saattoi olla keskustalainen vähemmistöhallitus. Maatalouskiistaan liittyi sellainen piirre, että hallituksen hajoamisesta, hajottamisesta ja uuden hallituksen muodostamisesta puhuttiin paljon. Sosiaalidemokraatit miettivät, olivatko puhujat mahdollisesti tasavallan presidentin asialla? Uusitalo oli aivan ilmeisen valmis kaatamaan hallituksen maataloustuloratkaisuun 31.3. Oliko hänellä UKK:n tuki?
Noihin aikoihin Kekkosen tyytymättömyys Koivistoon oli ylimmillään, josta keskustapuolueen väki vastaavasti osasi iloita. Eino Uusitalo oli kulkenut jo pari vuotta leveä virne naamallaan ja selittänyt, miten ihanaa oli, ”että Ukko on taas ”vanhamaalaisliittolainen” pitkästä aikaa”.
Kekkosen 80-vuotispäivillä Koivisto pani parastaan, vaikka se saattoi monelta jäädä huomaamatta. Tunnustuksin ja vertauskuvin, niin kuin saarnamiehet, Koivisto välitti julkisuuteensa tuntemuksensa valtasuhteen palaamisesta vähitellen parlamentaarisemmille poluille: ”Annan erityistä arvoa sille, että minua, niin kuin monia edeltäjiänikin on arkipäivän työssä vahvistanut tietoisuus siitä, että tiukan paikan tullen Teiltä, Herra Presidentti, on ollut saatavissa neuvoja ja opastusta.
Helsingin Sanomat julkisti Suomen Gallupin tutkimuksen, jossa 55 % vastanneista piti Koivistoa sopivimpana seuraavaksi presidentiksi. SDP asettaa seuraaviin presidentinvaaleihin oman ehdokkaan ja on ”mitä suurimmalla todennäköisyydellä” Mauno Koivisto, Suomen Sosiaalidemokraatti kirjoitti. Mauno Koivistoa raivostutti, että hänet ilmoitettiin ehdokkaaksi lupaa kysymättä. Koivisto pelkäsi Kekkosen ja Tehtaankadun reaktioita.
SDP:n puoluetoimikunnassa Koivistoa ja hänen hallitusryhmäänsä ojennettiin. Koivisto vahti valtion kassaa ja Sorsa vahti puolueen tavoitteita. Keskustapuolue osasi pelata tällä ristiriidalla. Mahdollisesti SDP:n hallitusryhmä ja Sorsan johtama puoluetoimikunta olivat samaa mieltä kuin maaliskuun alussa kokoontunut SDP:n puolueneuvosto. ”Koiviston on palautettava luottamus hallituksen sisälle ja jos se ei onnistu, sosiaalidemokraatit tekevät johtopäätöksensä hallitusyhteistyöstä.”
Kohta Koivistoa ryhdyttiin toden teolla erottamaan pääministerin paikalta. Uusitalo välitti tiedon, että presidentti haluaa tavata pääministerin. Koivisto lähti Tamminiemeen. Keskustapuolue oli päättänyt kaataa hallituksen. Apuun haettiin taas Kekkosta. Ennen presidentin esittelyä Koivisto lupasikin esittää eronpyyntönsä heti, kun presidentti tulee paikalle. Mutta näin ei tapahtunutkaan.
Huhtikuun alkupäivinä Kekkonen läksytti jälleen Koivistoa, syytti tätä jahkailusta ja valmiiden esitysten käsittelyn viivyttämisestä. Aarne Saarinen kävi taas Tamminiemessä. Hänen mielestään ”pääministerin vaihdos joka tapauksessa on selvä”. Pari päivää myöhemmin Koivisto teki poliittista historiaa. Hän pyysi oikeuskansleri Risto Leskiseltä todistusta sille, oliko hän ymmärtänyt oikein, että hän on pääministeri niin kauan kuin ei ole menettänyt eduskunnan luottamustaan eikä itse pyytänyt eroa. Risto Leskinen vastasi, että Koivisto oli ymmärtänyt asian oikein. Televisiolle Koivisto lausui: ”Hallituksella on niin paljon aikaa kuin eduskunta sitä hallitukselle suo. Hallituksen pitää nauttia eduskunnan luottamusta.” Näin hän ilmoitti koko kansalle, ettei hän presidentin tahdosta huolimatta suostu pyytämään hallituksen eroa. Valtiosäännön mukaan erosta päättäminen kuuluu eduskunnalle, ei presidentille. Tuona huhtikuisena maanantai-iltana murtui merkittävä osa Kekkosen valtaa.
Lähdeaineisto:
Lasse Lehtinen: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä ISBN 951-0-26705-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti