sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Sakari Tuomioja- suomalainen sovittelija


















Sakari Severi Tuomioja (29. elokuuta 1911 Tampere – 9. syyskuuta 1964 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, diplomaatti, Suomen pääministeri vuoden 1953 toimitusministeristössä ja suurlähettiläs Ruotsissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Oppiarvoiltaan hän oli lakitieteen lisensiaatti ja varatuomari.
Sakari Tuomiojan puoliso oli Vappu Illike Tuomioja (omaa sukuaan Wuolijoki), ja heille syntyi kaksi lasta, Tuuli ja Erkki. Sakari Tuomiojan vanhemmat olivat Walto Wihtori Tuomioja ja Laina Sofia Tuomioja, omaa sukuaan Boman. W. W. Tuomioja oli edistyspuolueen johtohahmo ja kansanedustaja, sekä Eljas Erkon edeltäjänä Helsingin Sanomien päätoimittajana

Sakari Tuomioja aloitti koulunkäyntinsä syksyllä 1918 Tehtaankadun kansakoulussa ja siirtyi sitten normaalilyseon ensimmäiselle luokalle syksyllä 1921. Myös muut sisarukset seurasivat vanhinta veljeään. Koko kouluaikansa Sakari kuului luokkansa parhaimmistoon olematta luokkatoveriensa silmissä silti mikään koulupinko. Ylioppilastodistuksessa oli laudatur kaikissa niissä viidessä aineessa, joissa hän kirjoituksiin osallistui. Erityisen vahvoja olivat kielet, joista hän jo koulussa opiskeli ruotsia, saksaa, englantia, ranskaa ja latinaa.

Helsingin Yliopiston ylioppilaskunnassa 20-luku ja 30-luku olivat vilkkaan opiskelijapolitiikan kautta. Helmikuussa 1922 perustettu Akateeminen Karjala-seura aitosuomalaisine ja heimokansallisine ohjelmineen oli jo vuonna 1924 saanut haltuunsa Ylioppilaslehden ja vallannut johtoaseman vuoden 1926 lopulla myös ylioppilaskunnan hallituksessa. Lapuanliikkeen nousu ravisteli asetelmia myös ylioppilaspolitiikassa. Kesän ja syksyn 1930 oikeistoliikehdintä ja väkivaltaisuudet huipentuivat lokakuussa presidentti Ståhlbergin kyyditykseen.

Vuosina 1931-32 Kansanvaltainen ylioppilasyhdistys oli AKS:n ja lapualaisuuden vastaisen opposition etujoukko ylioppilaskunnassa. Vuonna 1932 oli Kansanvaltaisen ylioppilaslehden vuoro tulla ulos omalla lehdellään, jonka nimi oli Vapaa Ylioppilas. Sen toimitussihteerinä toimi Sakari Tuomioja. Keväällä 1932 AKS:stä erosivat Lauri Aho, Martti Haavio, Paavo Kastari, Urho Kekkonen, Yrjö Kilpeläinen, Jussi Koskiluoma, Reino Kuuskoski, L.A. Puntila, V.J. Sukselainen, Jussi Teljo ja Kustaa Vilkuna. AKS:stä eronneet perustivat 12.5. oman yhdistyksensä, Kärki ry:n.

Ensimmäisen vakituisen työpaikkansa Tuomioja sai eduskunnasta huhtikuussa 1936 pikakirjoittajana. Ylemmän oikeustutkinnon Tuomioja suoritti 16.12.1936. Vuotta myöhemmin hänelle myönnettiin lakitieteen kandidaatin arvo. Kansanvaltaisen ylioppilasyhdistyksen perustava kokous Vanhalla ylioppilastalolla pidettiin 12.12.1930. Siellä Sakari Tuomioja ja Vappu Wuolijoki tapasivat toisensa. Vappu Wuolijoki oli Sulo ja Hella Wuolijoen ainoa lapsi.

Vuonna 1936 oikeusministeriksi ja seuraavana vuonna Cajanderin hallitukseen sisäministeriksi tullut Kekkonen oli jo pitkään vaatinut Isänmaallisen kansanliikkeen lakkauttamista. Lakkauttamista valmistelemaan Kekkonen asetti jo syksyllä 1937 pienen, ankarasti salaisen juristiryhmän. Sen vetäjä oli Kaarlo Hillilä ja jäseninä Paavo Kastari, Reino Kuuskoski ja Sakari Tuomioja. Työryhmä teki kuukausipalkalla tiivisti töitä. Se kokoontui pääministeri Cajanderin yksityisasunnossa Vuorimiehenkadulla.

Joulukuussa 1937 valmistunut Tuomioja olisi saattanut tyytyä hyvinkin pitkään toimimaan eduskunnan vakituisena pikakirjoittajana, ellei Vappu Wuolijoki olisi puuttunut asiaan. Valtionvarainvaliokunnan sihteerin paikka eduskunnassa tuli avoimeksi ja siihen alettiin etsiä sopivaa kandidaattia. Kiinnostuneiden joukossa oli Sakari Tuomioja. Tuomioja valittiin tehtävään, joka oli jo menossa toiselle ilmoittautuneelle. Tuomioja valittiin myös valtiontilintarkastajien sivutoimiseksi sihteeriksi. Talvisodan alettua eduskunta pakeni Kauhajoelle mukana eduskunnan virkamiehet ja valiokuntasihteeri Sakari Tuomioja. Vappu Tuomioja jäi sodan alkaessa Helsinkiin ja oli jo raskautensa kahdeksannella kuukaudella. Vappu siirtyi äitinsä luokse Marlebäckiin. Kaikki sujui hyvin ja ensimmäinen lapsi, tyttö, näki päivänvalon 14. tammikuuta 1940.

Sakari Tuomioja aloitti valtiovarainministeriön budjettipäällikkönä 1.6.1940. Erityisesti Mauno Pekkala nojasi hyvin paljon Sakari Tuomiojan työpanokseen ja mielipiteisiin. Vuonna 1945 Tuomioja siirtyi valtionvarainministeriöstä muihin tehtäviin. Sakari Tuomioja osallistui rauhanopposition toimintaa, johon kuuluivat Söderhjelmin lisäksi K-A. Fagerlholmin, C.O. Frietsch, Åke Gartz, Urho Kekkonen, Eino Kilpi, Ralf Törngren ja Eero A. Wuori. Satunnaisesti oli mukana Lennart Heljas, Nils Meinander ja Atos Wirtanen.

Tuomioja oli Edistyspuolueesta ministerinä valtiovarainministeriössä Paasikiven II hallituksessa ja valtiovarainministerinä Paasikiven III hallituksessa 1944–1945. Vuosina 1950–1951 hän oli kauppa- ja teollisuusministerinä ja ministerinä ulkoasiainministeriössä Kekkosen I hallituksessa. Vuosina 1951–1952 hän oli ulkoasiainministerinä Kekkosen III hallituksessa. Pääministerikautensa 1953–1954 jälkeen Tuomioja oli oman puolueensa Vapaamielisten Liiton ja Kokoomuksen presidenttiehdokkaana vuoden 1956 vaalissa, sai taakseen 57 valitsijamiestä ja oli ensimmäisen kierroksen kolmanneksi eniten ääniä saanut.

Sakari Tuomioja aloitti toisena valtionvarainministerinä, kun hän oli 33-vuotias. Paasikiven hallituksesta alkoi myös Urho Kekkosen ja Sakari Tuomioja yhdeksän vuotta kestänyt tiiviin yhteistyön ja ystävyyden kausi suomalaisen yhteiskunnan huipulla. Kun Tuomiojasta tuli Suomen Pankin pääjohtaja, oli Kekkonen tukemassa hänen valintaansa. Kekkosen, Tuomiojan ja Auran henkilösuhteet eivät kestäneet heidän välilleen 50-luvulla syntynyttä poliittista jännitettä.

Tuomioja sai 6.11.1953 Paasikiveltä tehtäväkseen mahdollisimman laajaan eduskunnan kannatukseen nojaavan hallituksen muodostamisen. Tuomiojan ja Kekkosen välit saavuttivat aallonpohjan. Vanhasta ystävyydestä ja luottamuksesta ei ollut enää mitään jäljellä. Näihin aikoihin Tuomioja ehdotti Paasikivelle Kekkosen nimittämistä Suomen lähettilääksi Tukholmaan. Kekkonen oli Tuomiojan mukaan niin katkera, että hänelle olisi hyväksi olla jonkin aikaa poissa Suomesta. Paasikivi torjui ajatuksen. Tuomiojan hallitus toimi 17.11.1953–5.5.1954.
Tuomioja nimitettiin Suomen suurlähettilääksi Lontooseen 1.3.1955. Tuomiojan mitta oli täysi ja hän halusi pois Suomesta. Kekkosen ja Tuomiojan välirikon seurauksena Kekkonen ja maalaisliitto ryhtyivät eri tavoin painostamaan Tuomiojaa lähtemään Suomen Pankista.

Jo vuosia määrätietoisesti Paasikiven seuraajaksi tähdänneen Urho Kekkosen silmissä Tuomiojasta tuli kilpaileva presidenttiehdokas sinä hetkenä, kun heidän yhteistyönsä kesällä 1953 katkesi. Tuomioja päätettiin asettaa yksimielisesti ja suuren innostuksen vallassa asettaa kokoomuksen ehdokkaaksi vuoden 1956 presidentinvaaleissa. Vapaamielisten liitto asettui Tuomiojan taakse kesäkuun alussa ylimääräisessä kokouksessaan. Kokoomuksen vaalistrategiaan kuului saada maalaisliiton oppositio mukaan Tuomiojan vaaliliittoon. Vaaliliiton johtoon asetettiin kesäkuussa päätoimikunta, johon nimettiin kokoomuksesta Saukkonen, Aho, Hetemäki ja Honkala sekä vapaamielisistä Aura ja Levämäki. Tuomioja sai 57 valitsijamiestä.
Tuomiojan presidenttiehdokkuus ja vaalikampanjan saama sävy merkitsivät sitä, että hänen ja Urho Kekkosen syksyllä 1953 katkenneet välit eivät korjautuneet vaan päinvastoin kärjistyivät. Se oli kummallekin raskasta.

Sakari Tuomioja oli pääsihteeri U Thantin kutsumana YK:n välittäjä Kyproksen kriisissä vuonna 1963. Sakari Tuomiojan johdolla oltiin Kyproksen kriisin sovittelussa jo pääsemässä lähelle ratkaisua, kunnes hän sairastui vakavasti. Sitä ennen Tuomioja oli YK:n Euroopan talouskomission pääsihteerinä vuosina 1957–1960. Hän oli ensimmäinen Bilderberg-ryhmän kokoukseen kutsuttu suomalainen.
Sakari Tuomioja oli kuollessaan siihen asti korkeimpaan asemaan Yhdistyneiden Kansakuntien palveluksessa kohonnut suomalainen. Dramaattinen sairastuminen sovittelutehtävän kriittisessä vaiheessa merkitsi, että hänen kuolemansa sai osakseen suuren huomion maailmalla. New Yorkissa YK:n turvallisuusneuvosto keskeytti kokouksensa kuunnellakseen, miten U Thant muistosanoissaan luonnehti Sakari Tuomiojan kuolemaa menetykseksi YK:lle ja koko kansainväliselle yhteisölle.
.
Työura
1944–1945 – Valtiovarainministeri Paasikiven toisessa hallituksessa.
1945–1955 – Suomen Pankin pääjohtaja.
1951–1952 – Ulkoministeri Kekkosen kolmannessa hallituksessa.
1953–1954 – Suomen pääministeri virkamieshallituksessa/ toimitusministeristössä.
1955–1957 – Suomen Lontoon-suurlähettiläs.
1957–1960 – Yhdistyneiden kansakuntien Euroopan talouskomission pääsihteeri.
1960–1964 – Suomen Tukholman-suurlähettiläs.

Lähdeaineisto:
Erkki Tuomioja: Sakari Tuomioja Suomalainen sovittelija ISBN 978-951-31-3985-8

lauantai 30. tammikuuta 2010

Ahti Kalle Samuli Karjalainen


















Johannes Virolainen kertoo kirjassaan Polun varrelta – merkintöjä ja muistikuvia ihmisistä ja tapahtumista Ahti Karjalaisesta seuraavaa:
Ahti Karjalainen syntyi 10. helmikuuta 1923 Hirvensalmen pitäjän Kuitulan kylässä. Kylä sijaitsee noin 22 kilometrin päässä pitäjän kirkonkylästä aivan Joutsan pitäjän rajalla. Karjalaisen isä Anshelm Karjalainen (s.1875) oli vanhaa hirvensalmelaista sukua. Hänen isänsä ja isovanhempansa olivat olleet tilattomia ja torppareita. Myös Anshelm Karjalaisen kahdella veljellä oli torppa. Ahti Karjalaisen isä oli tilaton ja kävi nuoruudessaan useita maataloudellisia kursseja ja karjanhoitokoulun. Hän toimi kotikylänsä taloissa maataloustöissä. Anshelm Karjalainen oli syntyään puhdas savolainen, mutta luonteeltaan hiljainen ja aika vähäpuheinen. Äiti Anna Lyydia (s. 1880) oli omaa sukua Viherlehto ja syntynyt Jyväskylässä. Hän joutui Karjalaisen kotikylään, kun kylän opettajapariskunta otti hänet kasvatikseen. Hän oli syntyjään hämäläinen, myös luonteeltaan hiljainen. Ahti Karjalaisen tunnettu vähäsanaisuus oli periytynyt sekä isän että äidin puolelta. Ahti Karjalaisen vanhemmat olivat hyvin iäkkäitä avioituessaan, isä 39-vuotias ja äiti 34-vuotias. Avioliitossa syntyi neljä lasta, ensin poika, sitten kaksi tytärtä ja viimeisenä vuonna 1923 nuorin lapsi, Ahti.

Perheen toimeentulo pienellä palstatilalla oli niukkaa, mutta sekä perheen isä että äiti olivat ahkeria, säästäväisiä ja vähään tyytyviä ihmisiä. Heidän lapsillaan oli mahdollisuus käydä kansakoulua kotikylässä aivan lähellä sijaitsevassa Pyömilän koulupiirin kansakoulussa. Ennen kansakoulua kaikki neljä lasta kävivät kylässä kiertokoulua, missä oppivat luku- ja kirjoitustaidon. Nämä vakavahenkiset ja syvästi uskonnolliset vanhemmat olivat asettaneet erääksi elämänsä keskeiseksi tavoitteeksi antaa lapsilleen mahdollisuuden saada enemmän koulusivistystä kuin he itse olivat saaneet. Kaikki perheen neljä lasta pääsivät oppikouluun Mikkeliin. Ahti sai neljästä sisaruksesta jatkaa koulunkäyntiä ylioppilaaksi.

Ahti Karjalainen aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa heti sodan päättymisen jälkeen syksyllä 1944 ja valmistui ennätysajassa valtiotieteen kandidaatiksi 1946. Kekkonen otti Karjalaisen sihteerikseen muodostaessaan ensimmäisen vähemmistöhallituksensa. Karjalainen oli siihen mennessä työskennellyt kolmisen vuotta maalaisliiton puoluetoimistossa. Karjalainen tapasi Kekkosen ensimmäistä kertaa vuonna 1946 maalaisliiton puoluevaltuuskunnan kokouksessa. Karjalaisesta tuli Kekkosen sihteeri vuonna 1950. Karjalaisen ura nousi 1950-luvulla huimaa vauhtia. Hän siirtyi Suomen Pankin taloudellisen tutkimuslaitoksen palvelukseen 1953, mutta jatkoi Kekkosen sihteerinä tämän neljännen ja viidennen hallituksen aikana kesästä 1953 marraskuuhun 1953 ja sen jälkeen lokakuusta 1954 maaliskuuhun 1956. Välillä hän kirjoitti väitöskirjaansa, mutta jo 1957 Kekkonen nimitti hänet ensimmäisen kerran virkamieshallitukseen 2. valtionvarainministeriksi. Sukselaisen toiseen hallitukseen hän tuli kauppa- ja teollisuusministeriksi tammikuussa 1959. Tammikuussa 1962 pidetyissä valitsijamiesvaaleissa Karjalainen sai Helsingin vaalipiiristä huikean äänimäärän, lähes 20 000 ääntä.

Maaliskuussa 1962 Kekkonen ei katsonut olevan syytä edes soittaa itse Sukselaiselle, puolueen puheenjohtajalle tai varapuheenjohtaja Virolaiselle. Hän soitti uskotulleen Kleemolalle, joka välitti tiedon puolueen puheenjohtajalle. Kleemola kertoi Sukselaiselle, että Kekkosen mielestä uuden hallituksen piti olla ”mahdollisimman paljon vasemmalta”, minkä vuoksi presidentti oli valinnut Ahti Karjalaisen pääministeriksi. Karjalaisen ensimmäinen hallitus Kekkosen mielestä onnistunut. Kun tultiin vuoden 1963 loppuun, hallitus hajosi. Karjalaisen hallituksen jälkeen Kekkonen muodosti virkamieshallituksen Reino R. Lehdon johdolla.

Kun Kekkonen jo vuoden 1963 lopulla alkoi arvostella Karjalaista tehottomuudesta, mieleen nousi epäilyt: eikä Kekkonen enää luottanut Karjalaiseenkaan. Sukselainen oli menettänyt Kekkosen luottamuksen syksyn 1958 tapahtumien vuoksi. Virolainen kertoo, että hän huomasi Kekkosen epäilyt Karjalaisen kykyihin ensimmäisen kerran syksyllä 1967, kun Klaus Waris yllättäen vasta 53-vuotiaana erosi Suomen Pankin pääjohtajan tehtävästä ja hänelle etsittiin seuraajaa. Virolainen puhui silloin Karjalaisen pyynnöstä Kekkoselle Karjalaisen puolesta. Karjalainen oli valittu eduskuntavaaleissa talvella 1966 ensimmäisen kerran eduskuntaan. Kekkosen reaktio oli yllättävä. Hän sanoi Virolaiselle, että sinä et lähde kommunistien kanssa ajamaan Karjalaista pääjohtajaksi. Etkö tunne Ahti Karjalaista? Hänhän on kakkosmies eikä mikään johtaja. Hän kyllä yleensä tekee sen, minkä minä käsken hänen tekemään, mutta enempään hän ei pysty. Minä nimitän pääjohtajaksi Mauno Koiviston ja toivon, ettet lähde asioita sotkemaan, Kekkonen sanoi.

Kekkosen luottamus Karjalaiseen horjui 1960-luvun lopulla. Oliko syynä Karjalaisen julkisuudessa osoittama kiire päästä Kekkosen seuraajaksi vai oliko Kekkonen todella pettynyt Karjalaisen työhön pääministerinä hänen kahdessa hallituksessaan ensin 1962-63 ja sitten toisessa vuosina 1970-71.
Karjalainen tuli mukaan Miettusen hallitukseen kansliaministeriksi. Ilmeisesti tämän jälkeen Kekkonen ei pitänyt Karjalaiseen juuri yhteyttä. Jo vuotta aikaisemmin, 30 marraskuuta 1975, Kekkonen kutsui Karjalaisen ja Virolaisen Tamminiemeen. Siellä Kekkonen ripitti Karjalaista ja Virolaista siitä, että miehet keskenään riitelevät. Huomautimme Kekkoselle, ettei meillä ole keskenämme riitoja, Virolainen kirjoittaa. Jälkeenpäin Kekkonen oli eräälle luottomiehelleen kertonut, että hän taisi Tamminiemen puhuttelussa sanoa liian raskaasti, kun Ahti näytti masentuneelta, mutta Virolainen tapansa mukaan vain virnisteli.

Karjalainen ei kestänyt vastoinkäymisiä, ja kun Kekkonen alkoi jyrkästi arvostella häntä ja lopulta löi suhteet poikki, Ahti Karjalainen masentui siinä määrin, että hänen henkinen ryhtinsä ei kestänyt. Joka tapauksessa on todettava, että maalaisliitto-keskustapuolueen valtakaudella 1945-1981 Ahti Karjalainen oli neljästä tohtorista sen, jonka ansiot ulkopolitiikassa ovat Kekkosen jälkeen merkittävämpiä kuin kenenkään muun suomalaisen, Virolainen kirjoittaa.

Lähdeaineisto:
Johannes Virolainen: Polun varrelta - merkintöjä ja muistikuvia ihmisistä ja tapahtumista ISBN 951-1-12763-2

perjantai 29. tammikuuta 2010

Vuosi 1965 presidentti Kekkosen päiväkirjassa





Yrjö Keinonen












Vuoden 1965 alussa sota Vietnamissa kehittyi pahemmaksi. FLN:n sissit hyökkäsivät 7.2. Pleikun tukikohtaan surmaten muutamia amerikkalaisia. Yhdysvallat vastasi välikohtaukseen aloittamalla vielä samana päivänä Pohjois-Vietnamin pommitukset. Niitä jatkettiin seuraavina päivinä, ja ennen pitkää pommitukset muuttuivat säännöllisiksi, mikä ärsytti sekä Kiinaa että Neuvostoliittoa. Samaan aikaan pommitusten kanssa USA ryhtyi lisäämään sotilaallista läsnäoloaan Etelä-Vietnamissa. Marraskuussa Etelä-Vietnamissa oli jo 160 000 amerikkalaissotilasta. Kekkonen arvosteli terävin sanoin sotatoimien laajentamista. Hänen mielestään Johnson USA:n johdossa oli vaarallinen. Yhdysvaltain johdon sotaista leimaa oli omiaan korostamaan myös Dominikaaniseen tasavaltaan suoritettu maihinnousu.

Aasiassa leimahti toinenkin sota. Intian ja Pakistanin välillä pitkään jatkunut jännitys purkautui 9.4. aseelliseksi välikohtaukseksi, joka johti menetyksiin molemmin puolin. Yhteenotot jatkuivat kesän aikana. Syksyn aikana ne siirtyivät tulenaralle Kashmirin alueelle. Taistelut jatkuivat muutaman päivän ajan. YK:n turvallisuusneuvoston vaadittua tulitaukoa 20.9. materiaalipulan vaivaamat osapuolet suostuivat siihen.

Presidenttipari suoritti virallisen vierailun Intiaan 12.-21.2.1965. Paluumatka tapahtui viisipäiväisenä epävirallisena vierailuna Neuvostoliittoon. Kekkosen pitämä päivällispuhe herätti intohimoja ja erityisesti suurimmat päivälehdet hyökkäsivät Helsingin Sanomien johdolla häntä vastaan syytöksin, että hän oli esiintynyt sopimattomasti ja kaiken lisäksi tavalla, joka oli ristiriidassa puolueettomuuspolitiikan kanssa.

Leskinen pyrki Kekkosen puheille ja viestitti aikovansa pitää puheen, jossa hän tunnustaa olleensa itse ja samoin koko SDP väärässä vastustaessaan Kekkosen politiikkaa. Samanlaisen tunnustuksen Leskinen ilmoitti tekevänsä suhtautumisesta Neuvostoliittoon. Leskinen piti puolueensa piirikokouksessa paljon huomiota herättäneen puheen. ”Politiikassa on aika sotia ja aika sopia. Nyt on aika sopia”, Leskinen julisti. Leskinen ei liioin peitellyt aikovansa seuraavissa presidentinvaaleissa tukea Kekkosta.

Myrskyn vesilasissa Kekkonen onnistui synnyttämään myös tiedepolitiikan alueella. Hänen pyrkimyksenään oli estää korkeimman opetuksen ja tutkimuksen jälkeenjääminen ja turvata tieteelle riittävät määrärahat. Presidenttiä ryhdyttiin arvostelemaan ja arvostelun kärjessä kulki jälleen kerran Helsingin Sanomat. Jopa diplomaattipiireissä käytettiin tietoista Kekkos-vastaista propagandaa. Kuvaavaa on, että esimerkiksi Yhdysvaltain diplomaattiedustajalle uskoteltiin, että Kekkonen pyrki organisoimaan Suomen tiede-elämän Neuvostoliiton mallin mukaisesti.

Tammikuu
9.1. Eero Wuori, joka on ollut Tuomiojan tilalla Tukholmassa, aamiaisella. Kertoi, että Ruotsissa on nyttemmin alettu ymmärtää Suomen ulkopolitiikkaa ja annetaan arvoa minulle, Kekkonen kirjoittaa.
13.1. Stepanov kertonut Arvolle, että he ovat hyvin huolestuneita sos.dem. puolueessa vallitsevasta tilanteesta, Leskisen ja Pitsingin ote horjumaton.
16.1. Söderhjelm määrännyt nostettavaksi syytteen jumalanpilkasta Hannu Salamaa vastaan ”Juhannustanssit”-kirjan johdosta. Kyllä siitä elämä alkoi.
22.1. Virolainen esittelyn aikana kertoi, että ml:n piirissä on pahaa hajaannusta.
22.1. Olin Sylvin kera Vappu Tuomiojan päivällisellä. Erkki Tuomioja oli mukana. Tuntuu olevan hyvin radikaalinen miehenalku.
27.1. Reino Kuuskoski kuoli aamuyöstä.

Helmikuu
4.2. Reino Kuuskosken hautaus.
11.2. Aamulla Istanbulissa. Päivällä Teheranissa Shaahin päivällisillä. Kutsuin shaahin vierailulle Suomeen.
12.2. Tulo New Delhiin.
26.2. Paluu Intiasta ja Neuvostoliitosta.

Maaliskuu
2.3. Uudessa Suomessa Päiviö Hetemänen hyökkäys Moskovan-puhettani vastaan. Kirjoitin hänelle kirjeen.
4.3. Olin Tampereella avaamassa jääkiekkoilun MM-kisat.
12.3. Raskas surusanoma. Kauno Kleemola kuoli aamuyöstä sydänhalvaukseen.
17.3. Kovalev kävi Karjalaisen luona ilmoittamassa, että laivaliikenne Tallinnaan voi alkaa ensi kesänä.
18.3 Kleemolan hautajaiset Kannuksessa.

Huhtikuu
6.4. Kovalevin vastaanotto YYA-sopimuksen johdosta. Kovalev kertoi, että Tallinnan laivaliikenteen avaamisessa on ollut niin suuria epäilyjä, että siitä ei olisi tullut mitään ilman minun Tallinnan matkaani ja silloin lausumaani toivomusta.
8.4. Kalastusta Mörrum-joella. Sain 10 meritaimenta.
9.4. Aamulla Göteborgiin. Volvon tehtaat.
12.4. Lähtö Harpsundista. Prinssi Bertil antoi lounaan. Paluu Helsinkiin.
15.4. Kemijärven paperitehtaan vihkimisjuhla.
23.4. Virolainen kertoi, että hänen luonaan olivat olleet Skog, Tiainen ja Lepistö. He olivat pyytäneet päästä puheilleni.
25.4. Kokoomus valitsi puheenjohtajakseen Rihtniemen.

Toukokuu
3.5. Päivälliset NL:n suulähetystössä.
8.5. Kovalev luonani.
9.5. Nl:n suurlähetystössä II maailmansodan päättymisen 20-vuotisvastaanotto.
12.5. Kirje de Gaullelle.
23.5. Virolainen ja Karjalainen Wienissä Finn-Eftan kokouksessa.
31.5. Kreisky aamiaisella Linnassa.

Kesäkuu
8.6. Olin Tampereella päivän painin MM-kilpailujen loppuotteluja seuraamassa.
19.6. Aamu-uutisissa tieto Ben Bellan kukistumisesta.
24.6. Siirtyminen Naantalin Kultarantaan.
30.6. Puolan presidentin Ochabin valtiovierailu alkoi.

Heinäkuu
7.7. Kovalev luonani. Esitti laajan selostuksen Gerhardsenin ja Erlanderin neuvotteluista.
31.7. Seinäjoella ravikuninkuuskilpailuissa.

Elokuu
7.8. Nl:n kompuolueen urheilukomitean johtaja Zubkov luonani. Kertoi, että Patolitshev on innokas penkkiurheilija ja hyvä ruuanlaittaja.
11.8. Arvo Korsimo syönyt Leskisen pyynnöstä aamiaisen V.L:n kanssa. L. selittänyt, että hänen politiikkansa ollut läpikotaisin väärää.
14.8. Aamulla hirvittävä räjähdyskatastrofi Uudenkylän armeijan varikolla. 4 kuollutta ja aineelliset vahingot tavattoman suuret. Olen erittäin tyytymätön Simeliuksen lausuntoon.
23.8. Illalla Nl:n suurlähetystössä Patolitsehvin jäähyväisillallinen.
27.8. Nimitin Pl. komentajaksi kenraalimajuri Yrjö Keinosen.

Syyskuu
1.9. USA:n eversti Marttinen luonani.
5.9. Kovalev luonani. Toi minulle Brezhnevin, Kosyginin ja Mikojanin onnentoivotukset syntymäpäiväni johdosta.
6.9. Averell Harriman aamiaisella linnassa.
13.9. Malinovski Linnassa aamiaisella. Minä illalla hänen vieraanaan päivällisillä Nl:ssa suurlähetystössä.

Lokakuu
3.10. Lähdin valtiovierailun Tunisiaan.
14.10. Arvo Korsimo oli tavannut Väinö Leskisen. Pyrkii puheilleni.
16.10. Luonani olivat illalla Beljakov, Fedorov ja Stepanov.
19.10. Keskustelu Stepanovin kanssa.
20.10. Kovalev luonani.

Marraskuu
8.11. Anita ja Jaakko Hallama aamiaisella.
9.11. Kovalev luonani.

Joulukuu
8.12. Virolainen, Karjalainen ja Korsimo luonani. Sovittiin, että hallitus antaa eduskunnalle esityksen vaalien pitämisestä ensi vuoden maaliskuussa.
13.12. Helsingin Sanomien kanta minua vastaan jyrkentynyt Aatos Erkon saatua ohjat käsiinsä.
14.12. Kovalev luonani. Esitti Kosyginin kutsun saapua yksityiselle vierailulle Moskovaan.
19.12. Lähdin päiväjunalla Moskovaan.
20.12. Lähtö Zavidovoon metsälle. Ilta metsällä.
22.12. Neuvotteluja. Aamiainen Kremlissä. Päivällinen suurlähetystössä.
29.12. Liberaalinen kansanpuolue perustettiin.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi Urho Kekkosen päiväkirjat 2 ISBN 951-1-18174-2

torstai 28. tammikuuta 2010

Vuosi 1965 – SDP hakee asemia



Hannu Salama






Tannerin väistyminen SDP:n johdosta ja Kekkosen puhe Siltasaaressa syksyllä 1964 pani koko kentän liikkeelle. Paasion teesi kahdesta piirusta vasemmalle alkoi näkyä ja tuntua. Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Mauno Koivisto ehdotti Tampereella pitämässään vappupuheessa 1965 hallitusyhteistyötä kommunistien kanssa. Koiviston esityksen takana oli pikemminkin taktiikka kuin ideologia. Virolaisen enemmistöhallitukselle ei olisi vaihtoehtoja, ellei vasemmisto voisi osoittaa olevansa varteenotettava hallitusvoima. Väinö Leskinen halusi takaisin vallan rattaille. Leskinen ilmoitti ryhtyvänsä kekkoslaiseksi. Leskisen puheesta jäi elämään lentävä lause: ”Politiikassa on aika sotia ja aika sopia. Nyt on aika sopia.”. Leskinen pääsi lopulta Kekkosen puheille Tamminiemeen. Hän pyysi presidentti Kekkosen tukea rakentaakseen henkilösuhteet Moskovaan. Kevään 1966 eduskuntavaalien jälkeen Leskinen kutsuttiin Moskovaan. Leskinen oli tehnyt U-käännöksen kaatumatta.

Tammikuu
1. tammikuuta – Vammala muuttui kaupungiksi ja Ylivieska kauppalaksi. Oulujoen kunta liitettiin pääosin Oulun kaupunkiin.
3. tammikuuta – Kuopiossa paljastui jo toinen nailonsukkamurha kuukauden sisällä. Kaksi naista oli tapettu nailonsukalla kuristamalla. Tekoihin syylliseksi todettiin 17-vuotias parturinoppilas Ilkka Kivioja.
14. tammikuuta – Pohjois-Irlannin ja Irlannin pääministerit tapasivat ensi kertaa 43 vuoteen.
15. tammikuuta – Oikeusministeri Johan Otto Söderhjelm määräsi nostettavaksi syytteet kirjailija Hannu Salamaa ja Otavaa vastaan jumalanpilkasta.
16. tammikuuta – Neuvostoliitossa suoritettiin voimakas maanalainen ydinräjäytys.
19. tammikuuta − Tasavallan presidentti Urho Kekkonen nimitti ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Max Jakobsonin Suomen YK-suurlähettilääksi.
20.tammikuuta – Lyndon B. Johnson asetettiin virkaansa Yhdysvaltain presidentiksi nelivuotiskaudeksi 1965-68.
23. tammikuuta – Ralliautoilija Timo Mäkinen voitti ensimmäisenä suomalaisena Monte Carlon rallin Mini Cooper S -autolla.
24. tammikuuta – Sir Winston Churchill kuoli kotonaan Lontoossa.
26. tammikuuta – Hindistä tuli Intian virallinen kieli.
29. tammikuuta – Suomen ensimmäinen jäähalli, Hakametsän halli, avattiin Tampereella.

Helmikuu
6. helmikuuta – Maassamme vietettiin kunnallisen itsehallinnon 100-vuotisjuhlaa.
7. helmikuuta – Vietnamin sota: Yhdysvallat aloitti Pohjois-Vietnamin kaupunkien säännölliset pommitukset.
9. helmikuuta – Vietnamin sota: ensimmäiset Yhdysvaltain taistelujoukot lähetettiin Etelä-Vietnamiin.
9. helmikuuta – Tasavallan presidentti antoi eduskunnalle maataloustulolakiesityksen, joka kuitenkin kariutui eduskunnassa 26.2.
10. helmikuuta – Presidentti ja rouva Kekkonen aloittivat Intiaan suuntautuneen valtiovierailun. Paluu tapahtui Moskovan kautta.
15. helmikuuta – Kanadassa hyväksyttiin uusi vaahteranlehtikuvioinen lippu.
18. helmikuuta – Gambia itsenäistyi.
21. helmikuuta – Malcolm X murhattiin moskeijassa New York Cityssa.
24. helmikuuta – Kekkonen sanoo Moskovassa. että Suomen puolueettomuus on mahdollista vain rauhan aikana.
25. helmikuuta – Helsingin raastuvanoikeudessa alkoi jumalanpilkkaoikeudenkäynti kirjailija Hannu Salamaa vastaan.

Maaliskuu
8. maaliskuuta – USA:n merijalkaväki nousee maihin Etelä-Vietnamissa.
13. maaliskuuta – Yhdysvaltalainen filmiryhmä aloitti Boris Pasternakin romaaniin Tohtori Živago perustuvan elokuvan eräiden kohtausten kuvaukset Pohjois-Karjalassa.
13. maaliskuuta – Veteraanipoliitikko K.-A. Fagerholm valittiin eduskunnan puhemieheksi Kauno Kleemolan kuoltua. Fagerholm valittiin puhemieheksi nyt 15. kerran.
14. maaliskuuta – Neuvostoliiton entinen puoluejohtaja Nikita Hruštšov näyttäytyi julkisuudessa ensimmäisen kerran syrjäyttämisensä jälkeen.
18. maaliskuuta – Aleksei Leonov suoritti ensimmäisen avaruuskävelyn.

Huhtikuu
4. huhtikuuta – Neuvostojohtajat Brezhnev, Kosygin ja Gromyko matkustivat Varsovaan neuvottelemaan maiden välisen ystävyys- ja avunantosopimuksen uusimisesta.
24. huhtikuuta – Dominikaanisessa tasavallassa puhkesi taisteluja presidentti Jush Boschia kannattaneiden upseerien ja maata johtaneen oikeistojuntan välillä. Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnson lähetti maahan joukkoja suojelemaan kansalaisiaan ja estämään väitettyä kommunistien vallankaappausta.
25. huhtikuuta − Kansanedustaja Juha Rihtniemi valittiin Kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi.
29. huhtikuuta – Australia ilmoitti lähettävänsä pataljoonan tukemaan Etelä-Vietnamin hallitusta. Myöhemmin on paljastunut, että pääministeri Robert Menzies pyysi Saigonin hallitusta lähettämään avunpyynnön yhdysvaltalaisten kehotuksesta.

Toukokuu
1. toukokuuta – Mauno Koivisto ehdottaa SDP:n ja SKP:n yhteistyötä.
8. toukokuuta – Senaattori Robert Kennedy arvosteli kovin sanoin presidentti Johnsonin toimintaa Dominikaanisen tasavallan kriisin aikana.
12. toukokuuta – Länsi-Saksa ja Israel solmivat diplomaattisuhteet. Heti tämän jälkeen Egypti, Syyria, Jordania, Saudi-Arabia ja Kuwait katkaisivat diplomaattisuhteensa Länsi-Saksaan.
12. toukokuuta – Hallitus sai eduskunnalta luottamuslauseen äänin 103-85 talous- ja työllisyyspolitikastaan.
15. toukokuuta – Saksan korkeimmalla vuorella,Zugspitzellä tapahtui lumivyöry.
26. toukokuuta – Cassius Clay tyrmäsi Sonny Listonin kun ottelua oli käyty minuutti.

Kesäkuu
5. kesäkuuta – Edward White teki avaruuskävelyn ensimmäisenä yhdysvaltalaisena astronauttina.
6. kesäkuuta – Kuvauslennolla ollut helikopteri putosi Fabianinkadulle Helsingin keskustassa ja murskaantui täysin. Kolme henkilöä sai surmansa.
8. kesäkuuta - USA:n Etelä-Vietnamissa olevat joukot saavat käskyn, joka tekee hyökkäystoiminnan mahdolliseksi.
13. kesäkuuta – Kiina ilmaisi pettymyksensä Neuvostoliiton uusiin johtohenkilöihin sanoen näiden olevan "vielä pahempia kuin Hruštšov".
14. kesäkuuta – Mariner 4 teki ensimmäisen onnistuneen Marsin ohilennon.
19. kesäkuuta – Puolustusministeri, eversti Houari Boumédienne kaappasi vallan Algeriassa syrjäyttäen presidentti Ahmed Ben Bellan.
25. kesäkuuta – Rolling Stones-yhtye esiintyi Yyterin juhannusjuhlilla.

Heinäkuu
1. heinäkuuta – Kuopion nailonsukkamurhiin syyllistynyt Ilkka Kivioja tuomittiin 15 vuodeksi kuritushuoneeseen.
28. heinäkuuta – Lyndon B. Johnson ilmoitti Yhdysvaltojen lisäävän joukkojen määrää Vietnamissa 75 000:sta 125 000:een.
30. heinäkuuta – Yhdysvalloissa perustettiin köyhille sosiaaliturvajärjestelmät Medicare ja Medicaid.

Elokuu
9. elokuuta – Singapore julistautui itsenäiseksi Malesiasta.
14. elokuuta – Puolustusvoimain Asevarikko 2:ssa Nastolan Uudessakylässä tapahtui räjähdysonnettomuus, jossa kuoli kolme siviiliä, yksi varusmies ja loukkaantui 69 ihmistä. Metsää kaatui ja rakennuksia tuhoutui tai vaurioitui laajalla säteellä.
19. elokuuta – Auschwitz-oikeudenkäynnissä Frankfurtissa 66 SS-sotilasta sai elinkautiset vankeustuomiot, 15 tätä lyhyemmät.
28. elokuuta – Tasavallan presidentti nimitti puolustusvoimain komentajaksi kenraalimajuri Yrjö Keinosen.
30. elokuuta – Maalaisliiton keskushallitus päättää muuttaa puolueen nimen keskustapuolueeksi.

Syyskuu
1.syyskuuta – Marsalkka Lin Piaon puhe aloittaa Kiinan kultturivallankumouksen.
2. syyskuuta – Pakistanin joukot marssivat Intian Kashmiriin.
2. syyskuuta – Tiibet muuttui Kiinan autonomiseksi alueeksi.
2. syyskuuta – Vietnamissa olevien amerikkalaisjoukkojen kokonaisvahvuudeksi ilmoitettiin 90050.
6. syyskuuta – Intian joukot marssivat Lahoreen.
7. syyskuuta – Porkkalan edustalla Mäkiluodon linnakkeella otettiin käyttöön pohjoismaiden ensimmäinen merivedestä makeaa vettä valmistanut laitos. Sen tuotantokapasiteetti oli 1 400 litraa makeaa vettä tunnissa.
7. syyskuuta – Neuvostoliiton puolustusministeri marsalkka Malinovski saapui lomalle Suomeen.
9. syyskuuta – YK:n pääsihteeri U Thant neuvotteli Pakistanin presidentti Ayub Khanin kanssa ja suositteli Kiinan kansantasavallan YK-jäsenyyttä.
14. syyskuuta – Putkolan pamaus: Iisalmen keskustassa syttyi suuri tulipalo, joka tuhosi kokonaisen korttelin. Paloalueella sijainneen räjähdysainevaraston räjähdys aiheutti vaurioita kiinteistöille myös etäämpänä itse paloalueelta.
16. syyskuuta – Kiina protestoi Intian provokaatioita maiden rajalla.
18. syyskuuta – Kiina väitti Yhdysvaltain käyttäneen myrkkykaasua Etelä-Vietnamissa.
21. syyskuuta – Kenraali William Westmoreland, Yhdysvaltain joukkojen komentaja Vietnamissa, pyysi hallitusta kumoamaan sinappikaasun käyttökiellon.
22. syyskuuta – Presidentti K. J. Ståhlbergin syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta.
24. syyskuuta – Taistelut puhkesivat uudelleen Intian ja Pakistanin välillä.
30. syyskuuta – Kenraali Suharto murskasi kommunistivallankaappausyrityksen Indonesiassa.

Lokakuu
1. lokakuuta – Helsingin Lapinlahden silta ja Länsiväylän alkuosa avattiin liikenteelle.
2. lokakuuta – Dmitri Poljanski nimitettiin Neuvostoliiton ensimmäiseksi varapääministeriksi.
3. lokakuuta – Fidel Castro ilmoitti Che Guevaran eronneen ja lähteneen maasta "uusille taistelukentille".
16. lokakuuta – Suharto otti vallan Indonesiassa, kommunistipuolue julistettiin laittomaksi.
17. lokakuuta – Maalaisliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi.
22. lokakuuta – Afrikan maat vaativat Britanniaa käyttämään voimaa estääkseen Rhodesian itsenäistymisen.
22. lokakuuta – Ranskalaiset kirjailijat André Figueras ja Jacques Laurent tuomittiin sakkoihin presidentti Charles de Gaullea loukkaavista kirjoituksista.
25. lokakuuta – Neuvostoliitto ilmoitti tuestaan muille Afrikan maille Rhodesiaa vastaan.
26. lokakuuta – Hallituksen vastaisia mielenosoituksia Dominikaanisessa tasavallassa.
27. lokakuuta – Brasilian presidentti Castelo Branco poisti vallan parlamentilta, oikeuslaitokselta ja oppositiopuolueilta.
28. lokakuuta – Paavi Paavali VI ilmoitti ekumeenisen kokouksen päättäneen, ettei juutalaisia voi pitää kollektiivisesti syyllisinä Jeesuksen tappamiseen.

Marraskuu
5. marraskuuta – Rhodesia julistettiin sotatilaan. YK hyväksyi brittien mahdollisen voimankäytön äänin 82-9.
6. marraskuuta – Kuuba ja Yhdysvallat sopivat ilmasillasta Yhdysvaltoihin haluaville kuubalaisille. Vuoteen 1971 mennessä 250 000 kuubalaista oli emigroitunut Yhdysvaltoihin.
11. marraskuuta – Rhodesian (nykyinen Zimbabwe) valkoinen vähemmistö julisti maan itsenäiseksi Ian Smithin johdolla. YK:n turvallisuusneuvosto kehotti olemaan tunnustamatta maata ja suositti kauppasaartoa.
11. marraskuuta – Neuvostoliitto laukaisi Venera 3 -luotaimen Venukseen. Siitä tuli ensimmäinen toisen planeetan saavuttanut avaruusalus.
20. marraskuuta – Nykyinen Meilahden sairaalarakennus vihittiin käyttöön.
20. marraskuuta – YK:n turvallisuusneuvosto kehotti kaikkia järjestön jäsenmaita lopettamaan kaupankäyntinsä Rhodesian kanssa.
28. marraskuuta – Pikajuna suistui kiskoilta Tampereen-Porin radalla lähellä Vammalaa ratapenkereen sortumisen vuoksi. Vaunut vaurioituivat pahoin, mutta matkustajat selvisivät onnettomuudesta lievin vammoin.
29. marraskuuta – Kekkonen pitää rajarauhapuheen.

Joulukuu
4. joulukuuta – Ensimmäinen kansainvälinen Jean Sibelius -viulukilpailu päättyi Helsingissä. Sen voitti neuvostoliittolainen 19-vuotias Oleg Kagan, joka kävi myös Järvenpään Ainolassa tapaamassa rouva Aino Sibeliusta.
5. joulukuuta – Charles de Gaulle valittiin uudelleen Ranskan presidentiksi.
7. joulukuuta – Paavi Paavali VI ja patriarkka Athenagoras I sopivat, että katolisen ja ortodoksisen kirkon toisilleen vuonna 1054 julistamat kirkonkiroukset kumottiin.
8. joulukuuta – Vatikaanin toinen kirkolliskokous päättyi.
22. joulukuuta – Presidentti Kekkonen vieraili Neuvostoliitossa ja sopi neuvostojohdon kanssa kauppavaihdon lisäämisestä.
29. joulukuuta – Suomen Kansanpuolue ja Vapaamielisten Liitto yhtyivät Liberaaliseksi Kansanpuolueeksi.
30. joulukuuta – Ferdinand Marcos astui virkaansa Filippiinien presidenttinä. Hän oli jo ilmoittanut lähettävänsä joukkoja Yhdysvaltain tueksi Vietnamiin.

Elävä arkisto 1965
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=h&g=&n=1965&k=&m=

Kuvahaku 1965
http://images.google.fi/images?hl=fi&lr=&rlz=1G1ACAW_FIFI340&um=1&sa=1&q=1965&btnG=Haku&aq=f&oq=&start=0

Videohaku 1965
http://video.google.com/videosearch?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&q=1962&um=1&ie=UTF-8&ei=_Wk1S4X0JILc-QaXjuCuCg&sa=X&oi=video_result_group&ct=title&resnum=11&ved=0CDIQqwQwCg#emb=0&hl=fi&q=1965&view=3

Lähdeaineisto:
Mitä, missä, milloin 1966
Mitä, missä, milloin 1967
Valitut Palat Itsenäinen Suomi

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Johannes Virolainen – pääministerinä Suomessa


















Johannes Virolainen kirjoittaa, että eräs politiikan erikoispiirre on siinä, ettei siinä jaeta oikeutta enempää kansallisissa kuin kansainvälisissäkään tuomioistuimissa. Ratkaistu suoritetaan paitsi tosiasioiden, myös ihmisten tunteiden, usein epärealististen mielikuvien, mieltymysten ja vastenmielisyyksien sekä muiden irrationaalisten seikkojen pohjalta. Julkisuudessa poliitikoista saatu kuva on pakostakin yksipuolinen. Pääministerinä Suomessa valottaa poliitikkojen työtä esiripun toiselta puolelta, ja se kertoo ei vain siitä, mitä he ovat suunnitelleet ja tehneet, vaan myös siitä, miten asiat näkevät ne, jotka itse joutuvat ratkaisujen teosta vastaamaan.

Johannes Virolainen toimi Suomen pääministerinä 12.9.1964 – 27.5.1966. Virolainen kirjoittaa, että voin vilpittömästi vakuuttaa, että pääministerinä yritin kaikkeni hoitaakseni tämän maan asioita kaikkien parhaaksi. Miten pyrkimyksissäni onnistuin, on kysymys, johon olen jäävi vastaamaan. Suomen kansa antoi maaliskuussa 1966 vastauksen, joka johti hallituspohjan muuttumiseen. Puoluesihteeri Kaarlo Pitsingin ”kurkusta kiinni ohjelma” ja muut samantapaiset ”loosungit” vetosivat kansaan, joka tunsi suurta myötätuntoa sosiaalidemokraatteja kohtaan. Sosiaalidemokraatit saivat suuren, meidän oloissamme harvinaisen suuren vaalivoiton ja eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö.

Maalaisliiton asema vaalikaudella 1962-66 oli hyvin keskeinen. Sen vuoksi kesäkuun 14. ja 15. päivinä Kouvolassa pidettyä puoluekokousta odotettiin kiinnostuneina, ei vain puolueen omassa piirissä, vaan myös sen ulkopuolella. Pitkin kevättä oli keskusteltu mahdollisesta puheenjohtajan vaihdoksesta ja ehdokkaiksi kohosivat puolueen silloin puheenjohtaja pääjohtaja V. J. Sukselainen ja varapuheenjohtaja maa.-metsät.tri Johannes Virolainen. Kokoukseen osallistui ennätysmäärä virallisia kokousedustajia, heitä oli yhteensä 1856.
Ehdotuksen Sukselaisen valinnasta teki ensimmäisen puheenvuoron käyttänyt, Karjalan piirijärjestön puheenjohtaja, maanviljelijä Toivo Räihä Lappeelta. Virolaisen valintaa puheenjohtajaksi ehdotti Oulun piirijärjestön puheenjohtaja, osuuskassanhoitaja Ahti Pekkala Haapavedeltä.
Eino Tolonen käytti puheenvuoron: ”Minä lausun leikillä; Meidän puoleiset kansaneläkenauttijat ovat vakavasti tulleet aina minulle valittamaan, kun olen maalaisliiton puoluevaltuuskunnan kokoukseen lähtenyt, ja moittineet tätä Sukselaista siitä, että kansaneläkkeet ovat pienet. Täällä kokouksessa melkein poikkeuksetta kaikki, jotka ovat Sukselaisen puolesta puhuneet, ovat kansaneläkettä nauttivia. Tämä oli minulle yllätys. Täällä on kysytty, miksi puheenjohtajaa nyt pitäisi vaihtaa? – Minä vastaan: että Helsingin Sanomat tykkäisi huonoa. Myös vasemmistoliittolaiset jäisivät miettimään, jos nyt vaihdamme puheenjohtajaa eikä heille jää aseita kouraan, mutta jos emme vaihda, heille jää hyvät aseet. – Kun tulin puoluevaltuuskuntaan kuusi vuotta sitten, ehdotin, että puolueen varapuheenjohtajaksi olisi valittu maanviljelijä eikä tohtori. Maalaisliiton naiset hyökkäsi silloin minua vastaan ja sanoivat, ettei puolue pärjää ilman Virolaista. Kun olen ollut mukana kuusi vuotta, niin minäkin olen sitä mieltä, ettei puolue pärjää ilman Virolaista. Mutta minä ihmettelen, etteivät maalaisliiton naiset täällä ole tätä tunnustaneet.”

Vihdoin suoritettiin äänestys, joka ratkesi tuloksin Virolainen 888 ääntä, Sukselainen 866. Virolainen valittiin puolueen puheenjohtajaksi 22 äänen enemmistöllä. Vaali jätti aika tavalla katkeruutta eräisiin länsisuomalaisiin.

Uuden vastanimitetyn hallituksen ensimmäinen istunto pidettiin lauantaina syyskuun 12. päivänä klo 11.00. Ensimmäisenä asiana oli niiden ministerien valan vannominen, jotka tulivat nyt ensimmäistä kertaa valtioneuvoston jäseniksi. Virkavalan ja tuomarivalan vannomisesta on annettu asetus 30.4.1964. Sen 7 §:n mukaan virkavallan ja tuomarivalan on velvollinen tekemään myös valtioneuvoston jäsen. Hänen on vannottava vala ennen tehtävään ryhtymistä ja tulee sen tapahtua valtioneuvoston yleisessä istunnossa. Valankaava on seuraava:
Minä lupaan ja vannon, Jumalan ja Hänen pyhän evankeliuminsa kautta olevani Suomen lailliselle esivallalle kuuliainen ja uskollinen. Minä tahdon laillisen esivallan ja valtakunnan hyötyä ja parasta kaikin tavoin etsiä ja edistää. Minä lupaan totella ja noudattaa valtakunnassa voimassaolevia lakeja ja asetuksia. Minä tahdon myös hengelläni ja verelläni puolustaa maan laillista esivaltaa. Jos havaitsen tahi saan tietää jotakin olevan tekeillä maan laillisen esivallan kukistamiseksi, taikka maan valtiosäännön tai laillisen yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi tai tuhoamiseksi, tahdon sen viipymättä ilmaista ja tiedoksi saattaa. Ja koska minä olen valtakunnan palvelukseen asetettu, tahdon minä uutterasti ja uskollisesti, ilman puoltoa tai omanvoitonpyyntöä, täyttää kaikki ne velvollisuudet, jotka minulle nyt virassani ovat täytettäväkseni annetut tai vastedes saatetaan antaa. Minä lupaan myös olla ilmaisematta, mitä lain tahi erityisten määräysten mukaan on salassa pidettävä.
Kaikissa tuomioissa minä tahdon tehdä oikeutta sekä köyhälle että rikkaalle, sekä ylhäiselle että alhaiselle, ja minä tuomitsen Jumalan ja Suomen valtakunnan lain ja laillisten säännösten mukaan. Minä lupaan että minä en milloinkaan lakia vääntele enkä vääryyttä edistä sukulaisuuden, lankouden, ystävyyden, kateuden, vihan tai pelon vuoksi, en myöskään lahjain ja antimien tahi muun syyn tähden olipa se mitä laatua tahansa, enkä tee syytöntä syylliseksi enkä syyllistä syyttömäksi. Kaiken tämän lupaan minä kunniani ja omantuntoni kautta uskollisesti täyttää, niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja hengen puolesta.

Johannes Virolaisen kirja Pääministerinä Suomessa kertoo yksityiskohtaisesti paljon samoja asioita, mitä Jukka Seppisen kirja Johannes Virolaisen elämäkerta. Siksi en ole toistanut niitä asioita tässä jutussa. Pääministerinä Suomessa on erinomainen kokonaiskuvaus pääministerin toiminnasta. Kirjasta näkee, että Virolainen on nauttinut pääministerinä olemisesta. Virolaiselle on ollut kuitenkin erittäin suuri pettymys vuoden 1966 eduskuntavaalit.

Lähdeaineisto:
Johannes Virolainen: Pääministerinä Suomessa

tiistai 26. tammikuuta 2010

Pääministerinä Suomessa


















Parlamentaarisen enemmistöhallituksen muodostaminen Virolaisen johdolla jatkui heti kesätauon jälkeen. Presidentti Kekkonen pyysi 7.9.1964 Virolaista aloittamaan hallitustunnustelut uudelleen parlamentaarisen enemmistöhallituksen muodostamiseksi. Samalla ajatus ennenaikaisten eduskuntavaalien toimeenpanemisesta hautaantui.

Maalaisliiton, Kokoomuksen, Suomen kansanpuolueen ja Ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmät antoivat 8.9. periaatteellisen suostumuksensa osallistumisesta hallitukseen Virolaisen johdolla. Hän jätti 10.9. voimasuhde-esityksen, jossa Maalaisliitto saisi seitsemän, Kokoomus kolme, Rkp ja Suomen kansanpuolue kumpikin kaksi ministeriä. Se vastasi kevään esitystä (7-3-2-2-1). Ratkaisu tapahtui 10.9.1964.

Kaiken käytettävissä olevan aineiston pohjalta voi todeta, että Virolaisen nimitys pääministeriksi ei ollut mikään ulkopoliittinen uhkayritys Kekkoselta. Silti Virolainen ei kyennyt uhkaamaan Karjalaisen asemaa venäläisten mielissä. Karjalainen oli ja pysyi Neuvostoliitolle Virolaista paljon mieluisampana poliitikkona Kekkosen seuraajaksi.

Nimilistan osalta vain Johannes Virolainen pääministeriksi, Ahti Karjalainen ulkoministeriksi ja Arvo Pentti puolustusministeriksi olivat olleet alun perin selviä tapauksia, muilta osin nimilista valmistui aivan loppuvaiheessa. Kekkonen päätti, ketkä saivat nämä salkut.

Kun Virolainen nousi pääministeriksi, hän nousi samalla vallankäyttäjänä uransa huipulle. Hän oli pääministerinä toimeenpanovallan käyttäjä, keskeisen valtapuolue Maalaisliitto/Keskustapuolueen puheenjohtajana järjestöjohtaja ja vielä Oy Veikkaus Ab:n hallintoneuvoston puheenjohtajana mielipidemuodostuksessa keskeinen vaikuttaja. Kun suhde Kekkoseen oli varsin hyvä näinä vuosina, Kekkosen kautta hän sai omien sanojensa mukaan ”vielä valtaa lisää”.. ja hän käytti myös valtaansa minun kauttani, Virolainen sanoo.

Hän ei suinkaan jättänyt hallituksessaan ulkopolitiikkaa kokonaan Karjalaiselle, vaan toi esille omia näkemyksiä. Sellainen tilaisuus oli Turun Paasikivi-seurassa 15.11.1965. Virolainen ei olisi ollut Virolainen, ellei hän oli tallonut omia polkuja, niin pääministeri kuin olikin. Hän keskittyi, ei suinkaan Paasikiven-Kekkosen linjan ylistämiseen, vaan korostamaan ”valveutuneen itsekritiikin” tärkeyttä pienen maan ulkopolitiikassa. Hän ei edes maininnut Kekkosta nimeltä, saati Paasikiveä. Hän ei lainkaan puhunut YYA-sopimuksesta. Hänellä oli oma linja, Virolaisen linja.

Ulkopolitiikka muodostui Keskustapuolueelle tärkeäksi vaaliteemaksi vuoden 1966 lähestyessä. Maalaisliiton johto seurasi Kekkosen ja Neuvostoliiton kannanottoja Sdp:n ulkopoliittisesta asemasta. Ne muuttuivat kaiken aikaa myönteisemmiksi. Siksi niin Virolainen kuin Karjalainenkin alkoivat korostaa puolueensa roolia ulkopolitiikan takuupuolueena vaalivalttina.

Suomen suhde läntisen Euroopan integraatioon oli edelleen arkaluontoinen asia. Oli vaikeata edetä kivikkoisella tiellä länteen. Mutta Efta-ratkaisu toimi erittäin hyvin, länsikauppa kukoisti ja yritysmaailma totutteli uuteen kilpailutilanteeseen länsimarkkinoilla. Tullit poistuivat Efta-alueella vähitellen 1960-luvun edetessä. suomi oli onnistuneella kauppapolitiikallaan luonut länsikaupasta tasapainottavan tekijän poliittiselle itäpainotteisuudelle.

Pyrkimystä kiinteyttää Eftaa sisäsäisesti ja sen suhteita EEC:hen esiintyi. Erityisesti Iso-Britannia oli kiinnostunut sillanrakentamisesta EEC:hen. Pääministeri Harold Wilson kirjoitti Virolaiselle 15.3.1965 Eftasta kirjeen, jonka suurlähettiläs Anthony Lambert toimitti perille. Wilson ehdotti yhteistyön tiivistämistä Eftan ja EEC:n välillä. Edessä oli Eftan ministerikokous Wienissä. Hänen päämääränään oli EEC ja Eftan suhteiden kehittäminen sekä kaupanesteiden purkaminen. Ei varmasti ollut helppo saavuttaa sopimusta EEC:n kanssa. Wilson alkoi myös esittää ajatuksia laajemman yhteistyön kehittämiseksi EEC:n kanssa.

Yhtenäiskoulun valmistaminen oli esillä Virolaisen pääministerikautena. Eduskunta oli lausunut 22.11.1963 toivomuksen, että hallitus ryhtyisi kiireellisiin toimiin peruskoulumme uudistamiseksi yhtenäiskouluperiaatteen mukaisesti ottamalla huomioon vuonna 1959 valmistuneen mietinnön ja sen jälkeen suoritettujen kokeilujen tulokset. Peruskoulukomitea antoi lausuntonsa 12.5.1964. Siirtyminen tapahtuisi asteittain kahdenkymmenen vuoden aikana.
Virolaisella oli suuri tilaisuutensa toteuttaa vanhaa maalaisliittolaista aluepoliittista näkemystään kaiken hajauttamisesta ympäri maata. Senhän myös teki. Aluepolitiikka oli keskeisellä sijalla Virolaisen politiikassa. Uudet kehitysaluelait etenivät. Raahen Rautaruukin terästehdas perustettiin ja Outokummun toimintaa laajennettiin Pohjois-Suomessa. Samaa linjaa seurasi typpitehtaan sijoitus Ouluun, Kemijärven selluloosatehdas sekä Enso-Gutzeitin Uimaharjun tehtaat, sekä Kiteelle sijoitetut Puhoksen suuret lastulevytehtaat. Typpi Oy:n tehdas Oulussa oli ollut ensimmäinen aluepoliittisin perustein perustettu tehdas. Otamäki-suunnitelman kehittäminen perustui samaan maalaisliittolaiseen ajatteluun, kuten Veitsiluoto Oy:n laajennukset. Virolaisen pääministerikaudella moni korkeakouluasia eteni. Virolainen nautti jokaisesta päivästä Suomen pääministerinä.

Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen: Isänmaan asiat – Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN ISBN 951-20-6233-X

maanantai 25. tammikuuta 2010

Ulkoministeriksi Johannes Virolaisen hallitukseen


















Niin kuin 10.6.1964 oli ollut puhetta presidentti Kekkosen, Virolaisen ja Karjalaisen kesken, poliittisen hallituksen muodostaminen tuli ajankohtaiseksi vasta kesän mentyä. Kesän keskusteluista Karjalainen oli merkinnyt muistiin, että Kekkonen, Virolainen, Korsimo ja Karjalainen olivat suunnitelleet ennenaikaisia vaaleja seuraavaksi maaliskuuksi. Karjalainen tulkitsi tämän asian siten, että ”sovittiin uusista ennenaikaisista vaaleista”.

Virolainen onnistui syksyllä siinä, missä hän oli keväällä epäonnistunut. Hallitusratkaisu tapahtui 11.9.1964 illalla ja nimitys seuraavana päivänä. Hallitus syntyi lopulta viidessä päivässä, sillä presidentti pyysi 7.9.1964 Virolaista aloittamaan uudelleen kesäkuussa vireillä olleet neuvottelut enemmistöhallituksen muodostamiseksi. Samalla Virolaisen kiinnostus ennenaikaisia vaaleja kohtaan katosi, sillä kukapa pääministeri haluaisi hajottaa hallituksen vapaaehtoisesti.

Hallituspohjaksi muodostui seitsemän maalaisliittolaista ministeriä, kolme kokoomuslaista, kaksi Ruotsalaisen Kansanpuolueeseen kuuluvaa ja kaksi Suomen Kansanpuolueeseen kuuluvaa ministeriä sekä Kaarlo V. Sorkio ammattiministerinä. Suomen Kansanpuolueen johtaja Esa Kaitila oli ehdottanut Sorkiota. Nimilistan osalta vain Ahti Karjalainen ulkoministeriksi ja Arvo Pentti puolustusministeriksi olivat olleet hallituksen muodostajalle itsensä lisäksi selviä tapauksia, muilta osin nimilista valmistui aivan loppuvaiheessa.

Näin Virolaisen hallitus ryhtyi hoitamaan maan asioita. Ahti Karjalainen sai joka tapauksessa hyvän aseman hallituksessa. Hän toimi pääministerin sijaisena, hänelle kuului ulkoasiainministeriö, ulkomaankauppa sekä myös pitkän tähtäyksen talouspolitiikan suunnittelu. Hallitus päätti 14.9.1964 asettaa yleistaloudellisen ministerivaliokunnan, johon tulivat kuulumaan pääministeri Virolainen, ulkoasiainministeri Ahti Karjalainen, molemmat valtionvarainministerit Esa Kaitila ja Erkki Huurtamo, sekä ministerit Saukkonen ja Söderhjelm. Hallitus keskitti pitkän tähtäimen taloussuunnittelun talousneuvostolle, jonka puheenjohtajana Karjalainen jatkoi. Karjalainen hoitikin tehtävää näinä vuosina silmiinpistävän tarmokkaasti ja aktiivisesti.

Ahti Karjalaisen suhde Johannes Virolaisen hallitukseen oli vaikea. Hän koki saavuttaneensa aseman, jossa Neuvostoliitto luotti häneen ja hänen politiikkaansa. Johannes Virolainen ei ollut samassa asemassa, eikä näkynyt pääseväkään. Ahti Karjalainen oli hallituksessa takaamassa sen ulkopoliittista toimintakykyä, niin kuin hän itse arvioi asemansa. Karjalainen näytti joutuneen tilanteeseen, jossa hänen kasvunsa oli saavuttanut rajat.

Karjalaisesta tuli pitkäaikainen ulkoministeri. Kun hän aloitti Virolaisen hallituksessa ulkoministerinä, hän pysyi koko 1960-luvun ulkoministeriön päällikkönä. Karjalaisen pitkien ulkoministerivuosien aikoina hänen suhdettaan virkamiehistöön on aika ajoin pidettävä ongelmallisena, sillä näinä vuosina alkoi ulkoministeriössä ilmetä piirteitä, jotka oikeuttivat puhumaan eräänlaisen ”Kekkosen hovin” muotoutumisesta ministeriön sisälle. Keskeinen piirre tässä oli se, että eräät virkamiehet katsoivat mahdolliseksi ohittaa ulkoministeri Karjalainen ja olla suoraan yhteydessä presidentti Kekkoseen. Karjalainen yritti karsia tätä heti alkuunsa, mutta lopulta aika huonolla menestyksellä. Kekkonen piti ulkopolitiikkaa tiukasti hallussaan, ja usein Kekkonen ja jotkut virkamiehet hoitivat keskeiset poliittiset asiat ulkoministerin ohi.

Merkittävä muutos Suomen poliittisessa lähiympäristössä tapahtui kuin Hrustshev kaatui. Neuvostoliitossa tapahtunut vallanvaihdos syksyllä 1964 ei heti alkuun tuntunut merkittävältä. Kuitenkin kesti vain aikansa, joskin useita vuosia, ennen kuin uudenlaiset tuulet alkoivat puhaltaa Suomessa. Vuodesta 1962 aina vuoteen 1969 alkuun saakka Suomi sai elää kohtalaisen rauhassa, eikä Neuvostoliitto asettanut Suomen vakiintuneen oloista puolueettomuuspolittista asemaa kyseenalaiseksi. Neuvostoliitolle riitti näinä vuosina, että Kekkonen hoiti hallitusasiat eli hallitusten kokoonpanot ja valitsi sopivat henkilöt Neuvostoliiton tahdon mukaisesti.

Karjalainen korosti itse mielellään omaa talousmiehen rooliaan, mitä on kyllä ainakin osin pidettävä taktikointina presidentin viran tavoittelussa. Karjalaisen talouspoliittinen ajattelu perustui toisaalta Suomen kansantalouden suureen riippuvuuteen kansainvälisistä suhdanteista ja toisaalta kasvupolitiikkaan. Karjalainen katsoi, että ulkomaankauppa sääteli merkittävällä tavalla Suomen kokonaistaloudellista kehitystä ja suhdanteiden vaihteluita. Suomen viennin rakenne oli kuitenkin melko yksipuolinen ja siksi Suomi oli varsin suhdanneherkkä maa.

1960-luvun alku oli hyvin voimakkaan talouskasvun aikaa. Siitä huolimatta ja sen vuoksi työmarkkinoilla oli levotonta. Samanaikaisesti työllisyysaste oli maassamme hyvin korkea, ja on perusteltua puhua täystyöllisyydestä noihin aikoihin. Yhteiskunnallinen kehitys muodostui kuitenkin 1960-luvulla rakenteita jälleen kerran muuttavaksi. Maan sisällä syntyi suuri muuttoliike, ja samalla 1960-luvun aikana muutti Ruotsiin paljon suomalaisia. Tämä kaikki auttoi kotimaisia työllisyyslukuja pysymään hyvinä.

Hallitusohjelman mukaisesti Karjalainen elvytti talousneuvoston uudelleen henkiin. Hallitus asetti talousneuvosto IV:n nimellä uuden neuvoston 7.6.1962. Talousneuvostot asetettiin vastedes pääsääntöisesti kahden vuoden ajaksi. Karjalainen toimi kaksi kautta talousneuvoston puheenjohtajana ja sen jälkeen kaksi kautta varapuheenjohtajana. Talousneuvostot nimitettiin niiden järjestysluvun mukaisesti, joten Karjalainen toimi talousneuvostojen IV ja V puheenjohtajana. Hänellä oli talousneuvostossa kaksoisrooli, sillä puheenjohtajuuden lisäksi hän toimi hallitusta edustavana jäsenenä neuvostossa.

Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen: Ahti Karjalaisen poliittinen elämäkerta ISBN 951-1-13878-2

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

”Olin pääministerinä kaksi kertaa”


















Ahti Karjalainen on kirjoittanut kirjan Kotimaani ompi Suomi. Siinä hän kertoo, että eduskuntavaalien tuloksia odotteli toisen vaalipäivän iltana arvovaltainen herraseurue Motissa: Urho Kekkonen, Ahti Karjalainen, Arvo Korsimo, Kustaa Vilkuna ja Veli Arvonen. Tuona yönä Urho Kekkonen sanoi toivovansa, että hänen valitsijamiehensä (145) puheenjohtajaksi tulee Ahti Karjalainen. Sen päälle Kekkonen sanoi, että hallituksen muodostaminen tällaisten vaalien jälkeen tulee olemaan erittäin vaivalloinen asia.”

Presidentin sanat olivat enteelliset, sillä sitkeitten, hikisten ja vaikeitten neuvottelujen jälkeen Karjalaisen ensimmäinen hallitus nimitettiin runsaat kaksi kuukautta myöhemmin, 13.4.1962. Hänen enemmistöhallituksensa istui puolisentoista vuotta, 18.12.1963 asti. Karjalaisen pääministeriksi tuloon vaikutti se, että Lappi vaati Martti Miettusta hoitamaan maaherran virkaansa. Karjalainen oli osallistunut tiiviisti presidentinvaalitaisteluun. Karjalainen sai valitsijamiehenä maan suurimman henkilökohtaisen äänimäärän. Hän sai Helsingissä noin 20 000 ääntä ja Mikkelin vaalipiirissä noin 12 000 ääntä. Siihen aikaan sai olla ehdokkaana useassa vaalipiirissä.

Pääministeriksi tuli Karjalainen, joka ei ollut kansanedustaja eikä hänellä ollut erityisempää asemaan puolueen elimissä. Sukselainen oli Kela-jutun takia pääministeriyden ulkopuolella. Virolaista painoi vielä yöpakkashallituksen ministeriys. Karjalaisen hallituksen ulkoministerinä oli Veli Merikoski, puolustusministerinä Arvo Pentti, valtionvarainministerinä Osmo P. Karttunen, opetusministerinä Armi Hosia, maatalousministerinä Johannes Virolainen ja Verner Korsbäck, työvoimaministereinä Veikko Savela, kauppa- ja teollisuusministerinä T.A. Viherheimo, sosiaaliministerinä Olavi Saarinen ja toisena sosiaaliministerinä Kyllikki Pohjola. Matkan varrella hallitukseen tehtiin joitakin muutoksia, muun muassa Olavi J. Mattila tuli ministeriksi runsas kuukausi ennen hallituksen hajoamista.

Pääministerinä Ahti Karjalainen teki virallisen vierailun Neuvostoliittoon 20.2.-2.3.1962, ja toisella pääministerikaudellaan lähes kymmenen vuotta myöhemmin. Neuvostoliiton pääministerinä oli vuonna 1962 Nikita Hrustshev, jonka Karjalainen tapasi pääministerivierailun aikana viisi kertaa, kerran kahden kesken. Silloin oli esillä maakaasun saaminen Neuvostoliitosta Suomeen. Karjalaisen ensimmäinen hallitus toi viisipäiväisen työviikon, sairausvakuutusjärjestelmän, liikevaihtoverouudistuksen, Saimaan kanavan sekä pani alulle kehitysaluelainsäädännön.

Lyndon B. Johnson vieraili Yhdysvaltain varapresidenttinä Suomessa syyskuun alussa 1963. Johnsonin vierailuun kuului muun muassa käynti Rovaniemellä. Kyllikki Pohjola oli elänyt kauan Amerikassa ja puhui hyvää englantia, joten hän oli Johnsonin mukana Rovaniemellä, koska Karjalainen ei itse päässyt mukaan. Koko hallitus oli saattamassa Johnssonia lentokentällä kotimatkalle. Siinä hallitusrivistön edessä Johnson halasi kovasti Kyllikki Pohjolaa ja kiitteli seurasta.

Karjalaisen toinen hallitus (14.7.1970- 29.10.1971) oli ensimmäinen, jossa oli mukana kolme naisministeriä, nimittäin toinen opetusministeri Meeri Kuuluvainen, ensimmäinen opetusministeri Anna-Liisa Tiekso ja toinen sosiaaliministeri Katri-Helena Eskelinen. Tasa-arvolain neuvottelukunta perustettiin Karjalaisen toisen hallituksen aikana, vuonna 1971. Karjalaisen toisen hallituskensa aikana Neuvostoliittoon tekemällään pääministerivierialulla 19-23.4.1971 loppukommunikeaan muotoiltiin sanonta: ”aktiivinen rauhantahtoinen puolueettomuuspolitiikka”. Ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Risto Hyvärinen kävi pitkiä neuvotteluja, koska neuvostoliittolaiset aluksi epäröivät hyväksyä tätä sanontaa.

Karjalaisen toinen hallitus hajosi sen takia, että Suomen Kansan Demokraattinen Liitto SKDL jakaantui noihin aikoihin enemmistöön ja vähemmistöön. Molempien siipien mukanaolo hallituksessa tuli lopulta niin työlääksi, että ne päättivät lähteä niin sanotun ”korppusodan” merkeissä 17.3.1971, vaikka perimmäinen syy oli keskinäinen taistelu. Kysymys oli hintasäännöstelyn laajuudesta, itse asia oli mitätön, mutta koska kommunistien sisäinen kiista huipentui siihen, asiaa ruvettiin leikillisesti kutsumaan ”korppusodaksi”.

Tankerovitsit

Ahti Karjalainen kertoo kirjassaan kuin Helsingin Sanomien nimimerkki Origo kertoi pakinassaan hiljaisesta miehestä, joka diplomaattikutsuilla istui yksinään nurkassa viskilasi kädessään. Eräs vieraista meni juttelemaan hänen kanssaan, niin kuin kutsuilla on tapana. Jotakin sanoakseen hän kysyi hiljaiselta mieheltä, oliko tämä kuullut viimeisimmän tankerovitsin. Hiljainen mies sanoi olevansa tohtori Karjalainen, ”Ei se mitään, minä voin kertoa sen hyvin hitaasti”, vieras sanoi.

Aluksi tankerovitsiä kerrottiin vuorineuvos Armas Puolimatkasta. Kun Karjalainen teki ministerivierailun Itä-Afrikkaan, se yhdistettiin Karjalaiseen. Karjalainen kertoo etteivät vitsit ole hänen yöuniaan häirinneet. Jotkut niistä ovat olleet vähän pahantahtoisia, mutta suurin osa on ollut harmittomia.

Ahti Karjalainen kertoo tietävänsä miksi tankerovitsit yhdistettiin häneen. Karjalainen kertoo, että hän joutui kerran pitämään heti pitkän lentomatkan jälkeen YK:ssa pitkän puheen englanniksi. Olin väsynyt eikä vieraan kielen puhuminen mennyt hyvin, kertoo Karjalainen. Muuan sosiaalidemokraattinen toimittaja oli ottanut television uutisiin Karjalaisen puheesta sen kaikkein heikoimman pätkän. Ja tällainen se ensimmäinen tankerovitsi oli: Ulkoministeri Ahti Karjalainen on virallisella vierailulla Afrikassa. Seurue on käymässä kansallispuistossa. Tien vieressä tallustelee suuri harmaa elän, jolla on isot korvat ja pitkä kärsä. Isännät osoittavat eläintä vierailleen, joka vastaa: - Jees, tankero. Kohta pensaikossa vilistää keltainen kissaeläin, jolla on tumma harja kaulan ympärillä. Isännät osoittavat eläintä. – Jees, tankro, sanoo AK. Sama toistuu vielä muutaman kerran. Isäntäväki on ihmeissään. Kun poistutaan alueelta, huomataan sen rajalla olevan kyltti. Kyltissä on teksti: -All animals are dangerous (kaikki eläimet ovat vaarallisia).

Lähdeaineisto:
Ahti Karjalainen: Kotimaani ompi Suomi ISBN 951-35-2539-4

lauantai 23. tammikuuta 2010

Karjalaisen ensimmäinen hallitus ja ulkopolitiikka


















Kun Karjalaisen hallitus huhtikuussa 1962 nimitettiin, sai pääministeri erittäin lämminhenkisen onnittelusähkeen Neuvostoliiton johtajalta, Nikita Hrustshevilta. Puolitoista vuotta myöhemmin hallituksen jätettyä eronpyyntönsä totesi Neuvostoliiton suurlähettiläs, että ”meille neuvostoliittolaisille tohtori Karjalainen on aina ystävä ja pääministeri”. Ahti Karjalaisen hallitus ja sen ulkopolitiikka nauttivat siis Neuvostoliiton luottamusta. Karjalainen jatkoi aktiivisesti työtään ulkopolitiikassa. Hallituksen näkyvin sekä ulko- että talouspoliittinen ratkaisu oli Saimaan kanava-alueen vuokraaminen Neuvostoliitolta ja uuden kanavan rakentamispäätös. Asiasta oli sovittu korkeimmalla tasolla presidentti Kekkosen vieraillessa Neuvostoliitossa toukokuussa 1958. Yksityiskohtainen vuokrasopimus neuvoteltiin Karjalaisen hallituksen aikana. Se allekirjoitettiin syyskuussa 1962.

Kokoomus vastusti kanava-hanketta näkyvästi. Pääministeri Karjalainen ilmoitti kuitenkin yksiselitteisesti, että kokoomus lähtee hallituksesta, ellei kanavasta tehdä yksimielistä päätöstä. Vaikka päätös hallituksessa lopulta yksimielisesti tehtiinkin, jatkoi kokoomus ja erityisesti sen lehdistö nurinaa hanketta vastaan. Pääministeri Ahti Karjalainen alkoi menettää uskoaan kokoomukseen luotettavana yhteistyökumppanina.

Ahti Karjalainen aukoi pääministerinä myös uusia uria Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa. Hän teki ensimmäisen Suomen pääministerin virallisen vierailun Neuvostoliittoon. Karjalaisen vierailu tapahtui helmikuun lopulla 1963. Pääministeri ja rouva Karjalaisen seurueeseen kuuluivat ulkoasianministeriön sanomalehtiasiaintoimiston päällikkö Matti Tuovinen, pääministerin sihteeri Jouko Loikkanen ja Moskovan suurlähettiläs Jorma Vanamo.

Suomen pääministeri sai Moskovassa valtiomiehen vastaanoton. Hänelle osoitettua arvonantoa ja luottamusta todistaa sekin, että hänellä oli mahdollisuus keskustella Neuvostoliiton johtajan Nikita Hrustshevin kanssa matkan aikana viisi eri kertaa. Yksi tapaamisista oli järjestetty niin, että Karjalainen sai keskustella kahden kesken suurvallan johtajan kanssa. Pääministerivierailun aikana oli ensimmäisen kerran esillä maakaasun ostaminen Neuvostoliitosta. Tästä myöhemmin toteutuneesta energian ostamisesta teki Karjalainen esityksen Hrustsheville.

Hrustshev kertoi Suomen pääministerille avoimesti muun muassa valtataistelusta Stalinin kuoleman jälkeen. Valtaa tavoitteleva L.P. Berija kukistettiin ja vietiin politbyron kokouksesta teloitettavaksi. Hrustsehvin vieraillessa Suomessa organisoi V.M. Molotov Hrustshevin syrjäyttämisen Moskovassa. Hrustshev ei antanut periksi ja sai marsalkka Zukovin tuella keskuskomitean koolle, jonka selvä enemmistö tuki häntä. Valtataistelun hävinnyt Molotov nimitettiin suurlähettilääksi Ulan Batoriin Mongoliaan.

Karjalaisen hallitus hoiti suhteita myös länteen. Yhdysvaltain varapresidentti Lyndon B. Johnson vieraili syyskuun alussa 1963 Suomessa. Vierailun isäntänä toimi pääministeri.

Karjalaisen hallituksen kaaduttua nimitettiin joulukuussa 1963 Reino R. Lehdon virkamieshallitus. Uuden hallituksen pääministeri, kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Lehto oli Ahti Karjalaisen tuttava.
Karjalainen esitti joulukuussa 1963 presidentille Lehtoa virkamieshallituksen pääministeriksi. Hän laati suuresti yllättyneen hallituksenmuodostajan kanssa ministerilistan. Pääministeri kutsui vielä Karjalaisen poliittisen avustajan, Jouko Loikkasen poliittiseksi sihteerikseen. Suomeen Pankkiin virkaansa hoitamaan siirtyneellä Karjalaisella olisi siis erittäin hyvä yhteys maan hallitukseen.

Virkamieshallitus on aina tilapäisratkaisu. Mutta Lehdon virkamieshallitus istuikin oletettua pitempään. Poliittinen hallitus muodostettiin vasta syyskuussa 1964, jolloin pääministeriksi tuli maalaisliiton tuore puheenjohtaja Johannes Virolainen. Uusi hallitus oli ei-sosialististen puolueiden muodostama enemmistöhallitus, jossa oli seitsemän ministeriä maalaisliitosta, kolme kokoomuksesta, kaksi kansanpuolueesta ja samoin kaksi ruotsalaisesta kansanpuolueesta.

Kokoomus tuli mukaan hallitukseen nyt oleellisesti eri tavalla kuin vuonna 1962 Karjalaisen hallitukseen. Virolainen otti kokoomuksen hallitukseen ”paraatiovesta”. Puolueen puheenjohtaja Jussi Saukkonen nimitettiin opetusministeriksi, Erkki Huurtamo toiseksi valtionvarainministeriksi ja T.A. Wiherheimo kauppa- ja teollisuusministeriksi. Kaikki kokoomuksen ministerit olivat kansanedustajia.

Kun Johannes Virolainen sai hallituksen muodostamistehtävän, päätti Ahti Karjalainen pysyä hankkeen ulkopuolella. Hän ajatteli kieltäytyä mahdollisesti tarjottavasta ministerin salkusta. Loikkasen mukaan Karjalainen oli vähän pettynyt siitäkin, että hän lähti Virolaisen poliittiseksi sihteeriksi. Virolainen halusi Karjalaisen hallitukseensa ulkoministeriksi. Eduskunnan puhemies Kauno Kleemola tiesi, että myös presidentti halusi Karjalaisen lähtevän ulkoministeriksi ja selosti tilannetta Karjalaiselle. – Sinua tarvitaan hallituksen ulkopoliittiseksi takuumieheksi. Sinä et saa nyt kieltäytyä.

Pääministeri Johannes Virolaisen johtama Yleisradion hallintoneuvosto valitsi uudeksi pääjohtajaksi vuoden 1964 lopulla maisteri Eino S. Revon. Repo oli presidentti Kekkosen ja rouva Sylvi Kekkosen ehdokas Yleisradion pääjohtajaksi Einar Sundströmin siirtyessä eläkkeelle. Karjalainen suhtautuminen Revon pääjohtajanimitykseen oli kriittinen.

Nikita Hrustshevin syrjäytyminen syksyllä 1964 Neuvostoliiton johdosta aiheutti Suomessa pientä jännitystä. Pian Neuvostoliitto viestittikin, ettei mitään muutosta ollut odotettavissa. Anastas Mikojanin vierailu joulukuussa 1964 Helsingissä ja hänen presidentti Kekkoselle tuoma Leninin kunniamerkki siitä selväksi osoitukseksi.

Suomen ulkopolitiikan johto, presidentti Kekkonen ja ulkoministeri Ahti Karjalainen saavuttivat pian luottamukselliset suhteet Neuvostoliiton uuteen johtoon, johon kuuluivat Leonid Breznev, Alekseri Kosygin ja Nikolai Podgornyi. Ahti Karjalainen kertoo, että vuosien mittaan hänelle kehittyi parhaat ja läheisimmät suhteet Aleksei Kosyginiin.

Suomen ulkoministerin kannalta tärkeä tapahtuma oli Neuvostoliiton Helsingin suurlähettilään vaihtuminen huhtikuussa 1965. Seitsemän vuotta maataan Suomessa edustanut suurlähettiläs A.V. Zaharov palasi Moskovaan ja hänen tilalleen tuli Neuvostoliiton ulkoministeriön pohjoismaiden osaston päällikkö A. Kovalev. Ulkoministeri saavutti nopeasti luottamuksellisen keskustelu- ja neuvotteluyhteyden uuteen suurlähettilääseen. Ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Max Jakobsonin ja ulkoministeri Karjalaisen yhteistyö ei sen sijaan sujunut erityisen hyvin. Karjalaisen mukaan Jakobson informoi länsimaisia diplomaatteja Neuvostoliiton kanssa käydyistä luottamuksellisista keskusteluista. Jakobssonin toiminta ei tietenkään pysynyt salassa Neuvostoliiton edustajilta. Karjalainen keksi ongelmaan ratkaisun. Jakobson oli sopiva diplomaatti suurlähettilääksi YK:hon. Hänet haluttiin pois Suomesta. Jakobson lähti vuonna 1965 New Yorkiin.

Lähdeaineisto:
Lasse Kangas: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena ISBN 951-26-2591-1

perjantai 22. tammikuuta 2010

Aikoja ja tapauksia



















Aikoja ja tapauksia on kirja Ahti Karjalaisen elämästä. Ahti Karjalainen oli ristiriitainen henkilö ja hänen persoonastaan esitettiin mitä erilaisimpia käsityksiä. Ahti Karjalainen ei ollut muistiinpanoja kirjoittaessaan monisanainen mies, merkinnät olivat ajoittain hyvin niukkoja. Paikoin ne olivat varsin avoimia ja paljastavia. Vaitelias mies kirjoittaa muistiinpanoissaan näin:

Maaliskuun 1962. UK antoi klo 10.00 tehtäväkseni hallituksen muodostamisen.
16.3.1962 klo 9.30 ohjelmatoimikunta aloitti työnsä.

18.3.1962 klo 11.00 alkoi Pohjoismaiden Neuvoston kokous.

20.3.1962 klo 10.00 US:n Autio luonani. Kertoi: P. Hetemäki toimii raivokkaasti hallitushankettani vastaan (henkilökohtaisista syistä). Samoin Pitsinki + Ehrnrooth.
M. Valtasaari kertoi Genikovin pari päivää sitten sanoneen, että Saukkonen on juoksupoika ilman omaa tahtoaan.

28.3.1962 klo 8.30 ohjelmatoimikunta sai pöytäkirjaluonnoksen valmiiksi
17.15 kokoomuksen neuvottelijat antoivat kielteisen vastauksensa.

3.4.1962 klo 11.00 Saukkonen + Rihtniemi UK:n luona pyynnöstään. UK sanoi selvitelleensä heille näkymiä ja vedonneensa heidän isänmaallisuuteensa.

13.4.1962 Nimitettiin Karjalaisen hallitus.

18.7.1962 klo 11.15 suurlähettiläs Zaharov (tulkkina Andrejev) luonani ilmoittaen, että huomioon ottaen aikaisemmat keskustelumme NL:n hallitus on pyytänyt minulle ilmoittamaan, että NL:n hallitus näkisi minut + rva Karjalaisen virallisina vierainaan esimerkiksi ensi helmikuussa NL:ssa.
klo 17.00 Voronin luonani. Hän halusi tietoja, liittyykö U. Thantin vierailuun erityistä ja yleensä, miten hän suhtautuu keskinäisiin kansainvälisiin kysymyksiin.

29.9.1962 Kokoomuksen Saukkonen, Kosola, Rihtniemi luonani.

2.10.1962 8.45 Saukkonen, Rihtniemi, Virolainen luonani. Nuhtelin Rihtniemeä keskustelujemme vääristelemisestä eduskunnassa.

26.10.1962 klo 12.00 lounas Kesärannassa ulkomaankauppaministeri Patolitsheville.

2.11.1962 klo 10.00 suurlähettiläs Zaharov luonani. Jätin epävirallisen luonnoksen lausunnoksi kanava-asiasta.

4.12.1962 Vihtori Rantanen on viime päivinä kahteen otteeseen kertonut kuulleensa, että neuvotteluja käydään ”kolmen suuren” hallituksesta. Voronin kertoi, että VJS olisi käynyt neuvotteluja leskisläisten kanssa.

19.1.1963 Voronin kertoi, että USA taas silloin tällöin lähettänyt miehiään Suomen kautta Neuvostoliittoon ja aktiivinen täällä mm. sosiaalidemokraattien kautta.

20.4.1963 Tapasin Ihamuotilan ja Pihan, joiden kanssa puhuttiin raakapuun markkinatilanteesta.

9.5.1963 klo 12.00 Paasio, Kleemola + minä söimme lounaan.

10.5.1963 klo 10.00 Zaharov luonani valtioneuvostossa. Korosti puhuvansa luottamuksellisesti ja epävirallisesti. Sanoi saaneensa tehtäväkseen kiinnittää huomiota Länsi-Saksan Neuvostoliiton vastaiseen propagandaan Suomessa. Lupasin, että tutkimme, mitä tehtävissä, palaamme asiaan.

17.6.1963 klo 13.30. Luonani pyynnöstäni suurlähettiläs Zaharov. Viittasin käymäämme Länsi-Saksan aktiviteettia koskevaan keskusteluun. Olemme tutkineet asiat ja tulemme kiinnittämään vakavaa huomiota asiaan tulevaisuudessa.

18.6.1963 kl 12.00 Waris, Karttunen + minä Kesärannassa. Waris ilmoitti, ettei Suomen Pankki enää jatka luottoa valtiolle. Waris ilmoitti, ettei jaksa odottaa hallitukselta mitään, on menettänyt toivonsa.

2.8.1963 Neuvostoliiton suurlähettiläs Zaharov pyrki luokseni tiedustellen, että haluaako Suomi ensi tilassa allekirjoittaa Moskovan ydinasekieltosopimuksen, johon se on ilmoittanut yhtyvänsä.

3.8.1963 klo 15.00 Zaharov tuli Suomusjärvelle ilmoittaen NL:n, USA:n ja Englannin sopineen, että sopimus on ulkopuolisten allekirjoitettavissa 8.8.1963 Moskovassa, Lontoossa ja Washingtonissa.

27.8.1963 UK:n luona lounas, jolla minä, Virolainen, VJS, Silvola ja Korsimo. Kaikki olivat sitä mieltä, että ei porvarillista enemmistöhallitusta.

30.8.1963 klo 9.30 Hallituksen istunto, missä maataloustulopäätös. SAK:laiset ministerit ilmoittivat eroavansa. Minä ilmoitin koko hallituksen eroavan.
klo 14.30 Jätin hallituksen eroanomuksen.

20.9.1963 12.00 Lounastin Voronin kanssa, Pyysi, ettei Adsubein puheista sankaritaulusta eduskuntatalossa tehtäisi numeroa.

1.10.1963 klo 10.00 UK antoi puhelimessa tehtäväkseni epävirallisesti selvittää vanhan hallituspohjan elvyttämismahdollisuudet.

8.10.1963 klo 9.00 Ohjelmatoimikunta. Ei päästy eteenpäin.

11.10.1963 UK pyysi porvarillisten ryhmien edustajat klo 14.30 luokseen.

17.10.1963 klo 16.00 UK:n luona, joka ilmoitti ei-suostuvansa hallituksen eronpyyntöön.

30.10.1963 klo 19.00 esitin ei-sosialistisen hallituksen täydentämissuunnitelman.

31.10.1963 Kokoomus ja kansanpuolueen ryhmä antoivat suostumuksensa.

1.11.1963 RKP perääntyi. Klo 17.00 hallitus täydennettiin. Kaksi maalaisliittolaista + O. Mattila.

7.12.1963 Rkp ja kp hylkäsivät hallituksen ohjelmaluonnoksen.

8.1.1964 klo 12.00 Tamminiemessä UK:n luona Kleemola, Korsimo ja minä. Suunniteltiin, että Virolaista ryhdytään ajamaan puolueen puheenjohtajaksi, jos suostuu.

24.2.1964 klo 12.00 Tamminiemessä UK + Aarre Simonen + minä. Simonen näytti sd-sovintopaperit.

24-25.2.1964 Keskusteluissa Zaharovin ja toisaalta Voronin kanssa olen saanut vaikutelman, että V suhtautuu sd-sovintoon myönteisemmin kuin Z, joka kriittinen.

7.3.1964 klo 12.00 lounaalla suurlähettiläs Zaharovin luona.

21.3.1964 UK kertoi Zaharovin pari päivää sitten virallisena Moskovan kantanaan ilmoittaneen, että Neuvostoliitto tukee kaikissa oloissa UK:n politiikkaa.

24.3.1964 klo 12.00 UK.n lounas Gromykon kunniaksi Tamminiemessä.

12.5.1964 klo 10.30 UK kutsunut luokseen Kleemolan, Virolaisen, Korsimon ja minut. Suosittelimme hallituksen muodostamista vasta syksyllä.

10.6.1964 UK antoi Virolaisen tehtäväksi tutkia, syntyisikö hallitus Karjalaisen B-painoksen pohjalle.

11.6.1964 klo 15.00 Tamminiemessä UK, Sukselainen, Virolainen ja minä. UK toisti pariin kertaan, että hänen oikeastaan pitäisi kehoittaa VJS:ta luopumaan, mutta hän ei tee sitä, koska tietää, että se ei vaikuttaisi eikä VJS luopuisi.

4.9.1964 Oli Virolaisen kanssa iltapäivällä tasavallan presidentin luona. UK kertoi antavansa Virolaisen tehtäväksi jatkaa hallituksen muodostamisyrityksiä.

11.9.1964 Aamulla sulkeuduin työhuoneeseeni Suomen Pankissa enkä ollut tavattavissa, kun mm. Virolainen koetti saada minuun yhteyden pyytääkseen minua ulkoministeriksi. Puolen päivän jälkeen menin UK:n luo, joka painosti minua suostumaan, ilmoittaen Virolaisen luopuvan hallituksen muodostamisesta, ellen suostu.

Lähdeaineisto:
Kauko Rumpunen: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä ISBN 951-0-22032-9

torstai 21. tammikuuta 2010

Myrskyjä vesilasissa



















Neuvostoliiton hallituksen pää-äänenkannattajan Izvestijan päätoimittaja A.I.Adzubei vieraili Suomessa loppukesällä 1963. Hän oli erityisen tärkeä vieras siksi, että hän oli pääministeri Hrusthevin vävy. Vieraamme ryyppäsi käytännöllisesti katsoen aamusta iltaan, esiintyi virallisissa tilaisuuksissa humalassa ja myöhästeli sovituista tapaamisista.
Adzubei joutui 4.9.1963 järjestetyllä suurlähettiläs Zaharovin päivällisillä suoranaiseen sanaharkkaan suomalaisten kanssa, kun hän rupesi suureen ääneen arvostelemaan eduskuntatalon valtiosalin seinällä näkemäänsä vapaudenristiä, jonka Mannerheim oli sodan aikana myöntänyt eduskunnalle. Välikohtaus oli erittäin kiusallinen suurlähetystön edustajille.

Neuvostoliiton suurlähetystön lähetystösihteeri J.V. Voronin puhui asiasta ulkoministeriön lehdistöpäällikkönä silloin toimineelle Max Jakobsonille lounaalla 12.91963. Voronin korosti, että Adzubei esiintyi yksityishenkilönä eikä tuntenut Suomen oloja ja täkäläistä ajattelutapaa. Hän uskoi, että asiasta käyty keskustelu ei jäisi häiritsemään suhteita.
Voronin otti asian puheeksi vielä käydessään puheillani 20.9.1963, kirjoittaa Ahti Karjalainen. Hän pyysi, että Hrusthevin vävyn törmäilyistä ei tehtäisi suurta numeroa. Sellainen ei tietysti ollut tarkoituskaan, mutta ne, jotka tiesivät Adzubei käyttäytymisestä, ihmettelivät sitä kovasti. Sääliksi kävi hänen vaimoaan, joka oli hienostunut ja sympaattinen ihminen, eikä tehnyt mitään numeroa siitä, että oli supervallan voimakkaimman johtajan tytär.

Alkukesällä 1963 Uusi Suomi julkaisi ulkopolitiikkaa käsitteleviä kirjoituksia, joiden tekijänä oli nimimerkki Tarkkailija. Kaupungilla liikkuvien huhujen mukaan niiden kirjoittaja olisi ollut Max Jakobson. Kutsuin hänet ja ulkoministeri Veli Merikosken luokseni 20.6.1963, kirjoittaa Ahti Karjalainen. Sanoin, että olisi hyvin vakavaa jos syntyisi sellainen käsitys, että ulkoministeriön virkamies julkaisee Suomen ulkopolitiikkaa arvostelevia sanomalehtikirjoituksia. Kysyin, miten asia oikein on.

Jakobson sanoi itsekin kuulleensa huhun, mutta kiisti sen. Hän kertoi, että nimimerkki Tarkkailija on Päiviö Hetemäki. Jakobson sanoi, että hänellä ei ollut mitään tekemistä Hetemäen laatimien kirjoitusten kanssa, mutta myönsi seurustelevansa tämän kanssa melko tiiviisti. Tyydyin tähän selitykseen, ja asia jäi siihen, kirjoittaa Ahti Karjalainen. En kuitenkaan pitänyt mahdottomana sitä, että Jakobsonkin on saattanut vaikuttaa näiden juttujen sisältöön. Keskustelu tapahtui omasta aloitteestani. Kekkonen oli kyllä ihmetellyt kirjoituksia, mutta hänkään ei pyytänyt mitään erityistä selvitystä niistä. Neuvostoliiton suurlähetystön suunnalta en muista kuulleeni minkäänlaisia kommentteja asiasta.

Olin kuitenkin varuillani Jakobsonin suhteen, sillä mielestäni hän oli virkatoimissaan vähän länteen kallellaan. Hän mm. kertoi lännen suurlähettiläille ministeriön sisäisiä asioita, jotka oli tarkoitettu vain Neuvostoliiton-suhteiden hoitoon tai jotka oli saatu Moskovasta luottamuksellisesti. Jakobsonin nimitys YK-suurlähettilääksi 1965 johtui osittain siitä, että Kekkonen halusi hänet pois Helsingistä.

Ongelmana länsi

Tapasin ulkomaankauppaministeri Patolitshevin 22.11.1965 ja kerroin, että Suomen talouselämän edustajat puolsivat voimakkaasti OECD:hen liittymistä. Sanoin, että hallitus ei pidä jäsenyyttä elintärkeänä kysymyksenä, mutta ei näe sille myöskään mitään esteitä. Kysyin neuvostoliiton käsitystä OECD:stä, ei siksi, että olisimme tarvinneet Neuvostoliiton luvan vaan siksi, että emme halua väärinkäsityksiä. Patolitshev sanoi, ettei tunne asiaa, ja lupasi palata siihen saatuaan tarvitsemansa tiedot, jos niiden perusteella näyttää tarpeelliselta. Hallitus päätti OECD:hen liittymisestä kesällä 1968.

Kaava oli siis vanha tuttu. Neuvostoliitolta ei pyydetty lupaa eikä jääty odottamaan sen kannanottoa, mutta huolellisesti pidettiin kiinni siitä, että Moskovassa tiedettiin etukäteen, mitä Suomi on tekemässä ja siitä, että suomalaisten aikeita ei siellä tulkittu väärin.

Hrutsehvin kukistuttua Kekkonen halusi rakentaa suhteet Neuvostoliiton uuteen johtoon. Hän teki helmikuussa 1965 valtiovierailun Intiaan, ja poikkesi paluumatkallaan Moskovaan tavatakseen Kremlin uuden johdon. Eräs hänen Moskovassa pitämänsä puhe aiheutti suurta hälyä Suomessa. Se valmisteltiin Moskovassa ilman ministeriön avustusta. Puheeseen suunnattu kritiikki perustui siihen, että Kekkonen arvosteli NATOn suunnitelmaa monikansallisesta ydinaselaivastosta ja sanoi, että Suomi voi säilyttää puolueettomuutensa vain rauhan oloissa. Arvostelijoiden mukaan tämä heikensi Suomen puolueettomuuden uskottavuutta, sillä sen tavoitteena pitäisi heidän mukaansa olla juuri puolueettomuus myös sodassa.

Lähdeaineisto:
Ahti Karjalainen, Jukka Tarkka: Presidentin ministeri ISBN 951-1-08892-0

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Presidentin asema vahvistuu


















Karjalaisen hallitusta muodostettaessa Kekkonen menetteli itsenäisesti ottamatta yhteyttä eduskuntaryhmiin. Hän antoi ensin tehtävän kansanpuolueen puheenjohtajalle Veli Merikoskelle. Merikoski ei päässyt alku pitemmälle, sillä RKP kaatoi yrityksen heti. Tämä johtui siitä, että Merikoski edusti Porkkalan osalta sitä kantaa, ettei koteihinsa palaaville asukkaille pidä palauttaa omistusoikeutta, koska heille oli maksettu korvaukset välittömästi alueluovutuksen jälkeen 1940-luvulla. RKP ilmoitti heti Merikosken aloitettua selvittelytyönsä, ettei tämä kelpaa heille, mutta nyt he olisivat valmiit hyväksymään Miettusen, jota he edellisenä kesänä olivat vastustaneet.

Kun Merikoski oli epäonnistunut, Kekkonen ei ottanut yhteyttä entiseen puolueeseensa, ei Sukselaiseen eikä minuun. Kekkonen soitti aamulla 15.3.1962 Kleemolalle ja kertoi tälle, että hän on päättänyt antaa hallituksen muodostamistehtävän Ahti Karjalaiselle. Syyksi hän ilmoitti, että uuden hallituksen on oltava mahdollisimman paljon vasemmalla eikä hän halua muuttaa eduskunnan puhemiestä. Kleemola oli silloin puhemiehenä. Kekkonen oli jatkanut Kleemolalle todeten, että ryhmässä saattaa syntyä vaikeuksia sen vuoksi, että Virolainen syrjäytetään, mutta kun otetaan huomioon syksyn 1958 tapahtumat, on nyt meneteltävä näin. Tämä osoitti, ettei Sukselainen voinut tulla Kekkosen mielestä kysymykseen pääministerinä. Kleemolakin oli sivuutettu ja minua painoivat Kekkosen mielestä yhä syksyn 1958 synnit. Ahti Karjalainen oli nyt Maalaisliiton uusi tähti, jonka presidentti nosti yli kaiken.

Karjalainen oli helmikuussa 1962 täyttänyt 38 vuotta, eikä hän ollut eduskunnan jäsen eikä missään puolueensa luottamustehtävässä – hän nousi politiikkaan presidentin luottomiehenä. Syksyllä 1958 hän arvosteli tehtyä hallitusratkaisua ja oli presidentin lähettiläänä Moskovassa noottikriisin aikana. Karjalainen oli helmikuussa 1962 politiikassa todella ”in”. Hän oli presidentinvalitsijamiesvaaleissa koonnut Helsingin vaalipiiristä mahtavan äänisaaliin, lähes 20 000 ääntä, mutta välittömästi pidetyissä eduskuntavaaleissa äänet kutistuivat kymmeneen prosenttiin. Hän oli – jos kuka – todella Kekkosen mies.

Kekkonen ei kesän 1962 jälkeen antanut puheenjohtaja Sukselaiselle hallitustehtäviä. Kun Karjalaisen ensimmäinen hallitus suuressa määrin epäonnistui ja erosi ennen joulua 1963, Kekkonen nimitti kansliapäällikkö Reino Lehdon virkamieshallituksen, joka istui syyskuun alkuun 1964. Silloin Kekkonen nimitti minun johtamani parlamentaarisen, porvarillisen enemmistöhallituksen, joka istui vuoden 1966 vaaleihin saakka.

Mietin silloin pitkään, mikä mahtoi olla syynä siihen, että Kekkonen jo Karjalaisen I hallituksen aikana alkoi pitää minuun entistä kiinteämpää yhteyttä ja sitten Lehdon virkamieshallituksen aikana alkoi puhua minulle, että minun on muodostettava seuraava hallitus. En tunne hänen perusteluitaan, miksi hän oli valmis nimittämään minut pääministeriksi 1964, vaikka 1962 ja vielä syksyn 1958 ”synnit” painoivat. Yksi syy oli varmaan se, että hän aika pian Karjalaisen I hallituksen aikana havaitsi, ettei Karjalainen ollutkaan niin taitava, tarmokas ja johtava poliitikko kuin hän oli kuvitellut. Hänen innostuksensa Karjalaiseen alkoi laimeta. Toisaalta vaikuttava tekijä oli se, että hän alkoi kyllästyä Sukselaiseen. Siihen oli vaikuttamassa monia syitä.

Kun puoluekokous vuonna 1964 lähestyi, Kekkonen pani Arvo Korsimon liikkeelle puheenjohtajan vaihtamiseksi. Sukselainen oli silloin ollut puolueen puheenjohtajana jo 19 vuotta, pitempään kuin kukaan ennen häntä tai hänen jälkeensä. Yhdeksi tekosyyksi Sukselaista vastaan Korsimo otti – ilmeisesti siitä Kekkosen kanssa sovittuaan – Sukselaisen osallistumisen virolaisten ylioppilaiden juhlaan Ruotsissa joskus 1963. Tästä tehtiin epämiellyttävästi suuri juttu ja hyökättiin Sukselaisen kimppuun väittämällä, että hänen tekonsa oli neuvostovastainen. Kekkonen meni niin pitkälle Sukselaista puheenjohtaja paikalta karkottaessaan, että hän ennen vuoden 1964 puoluekokousta, joka pidettiin Kouvolassa, kutsui puoluejohdon Tamminiemeen. Siellä hän kovasanaisesti arvosteli Sukselaista ja pyysi, että tämä kieltäytyisi puheenjohtajan vaalista. Sukselainen tapansa mukaan tuumi: mitäs tässä syytä kieltäytyä, kun se puoluekokous on jo niin lähellä. Antaa kansan siellä ratkaista.

Vaalikaudella 1962-66 suhteeni Kekkoseen olivat muutenkin hyvät, jopa läheiset. Virolainen kertoo näin: ”Kekkonen palasi tnään 12.11.1962 Tukholmasta. Olin Seutulassa häntä vastassa. Hän oli hyvin reippaalla tuulella. Pyysi omaan autoonsa ja ajoimme suoraan Tamminiemeen – saunaan. Kauno Kleemola ja Veli Merikoski olivat myös saunavieraina. Tunnelma saunassa oli kevyt. Kekkonen kiusoitteli Merikoskea koko ajan joistakin naisista. Kun en tuntenut taustaa, en keskusteluun paneutunut”, kirjoittaa Virolainen. Kutsu Tamminiemeen saunaan oli presidentin taholta erityinen suosionosoitus, ainakin sitä pidettiin sellaisena. Kekkonen halusi päästä irti Sukselaisesta puolueen puheenjohtajana.

Kekkonen nosti Karjalaisen pääministeriksi 1962 omalla vallallaan. Yllättävää kyllä Kekkosen ja Karjalaisen välit alkoivat kylmetä jo 1960-luvun lopulla. Tämä ilmeni muun muassa siitä, ettei Kekkonen suostunut nimittämään Karjalaista Suomen Pankin pääjohtajaksi 1968. Kun ihmettelin, minkä vuoksi Kekkonen ei kannattanut Karjalaista, joka oli saanut virkaan tarvittavan koulutuksen itse Suomen Pankissa, Kekkonen tiuskaisi minulle: ”Etkö sinä tunne Ahti Karjalaista? Ei hän ole johtaja, hän on kakkosluokan virkamies. Minä nimitän Koiviston.” Näin sanoi Kekkonen, ja näin myös nimitti.

Karjalaisen jälkeen virkamieshallitus istui syksyyn 1964. Mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän ihmiset alkoivat odottaa poliitikkojen paluuta. Samaa mieltä oli presidentti Kekkonen. Hän kutsui minut Tamminiemeen 5.5.1964, missä puoli tuntia keskustelimme hallituskysymyksestä. Kekkonen oli erittäin ystävällinen ja yritti kaikin tavoin tukea ja rohkaista minua. Hän oli kyllästynyt Karjalaiseen, virkamieshallituksesta oli päästävä eroon ja hän katsoi, että minun olisi niin pian kuin mahdollista muodostettava poliittinen, parlamentaarinen enemmistöhallitus.

Kun kesällä 1964 keskustelin presidentin kanssa mahdollisuudesta muodostaa porvaripuolueiden enemmistöhallitus, tuli luonnollisesti esiin kysymys, miten Moskova mahtaa suhtautua Kokoomukseen. Ilman Kokoomusta ei hallituksella ole tukenaan eduskunnan enemmistöä. Tähän saatoin vastata, että ilmeisesti kuulen sen varsin pian, sillä lähden täältä lounaalle Neuvostoliiton suurlähetystöön.

Lounaan aikana keskustelin suurlähettilään kanssa muun muassa seuraavista asioista:
1. Isäntäni esitti onnittelut puolueemme uudelle puheenjohtajalle. Huomautin tähän, etten ole puheenjohtaja, sen valitsee puoluekokous vasta vähän yli kuukauden päästä.
2. Kun nyt puhutaan, että Kokoomus tulisi mukaan uuteen hallitukseen, minun on valitettavasti ilmoitettava, kertoi suurlähettiläs, että näytämme Kokoomukselle punaista valoa. Tämän jälkeen hän jatkoi diplomaatiksi aika suorasukaisesti sanoen: Kokoomus on lännen puolue, en ole menettänyt uskoani siihen koska sitä minulla ei koskaan ole ollutkaan. Sosiaalidemokraattien kanta voi vielä muuttua, jatkoi suurlähettiläs, mutta Kokoomuksen kanta ei muutu. Saukkonen on kyllä rehellinen mies, mutta hän ei johda puoluetta.

Virolainen vastasi suurlähettiläälle sanomalla, että en halua väitellä en puolustaa ketään, mutta minun on kerrottava totuus. Enemmistöhallituksen muodostaminen ei ole mahdollista ilman Kokoomusta. Mutta jos se tulee hallitukseen, Maalaisliiton ehdoton vaatimus on Paasikiven-Kekkosen linjan järkkymätön jatkaminen. Muusta voidaan aina keskustella, mutta ei tästä.
Raportoin keskustelun sisällön heti presidentille, joka kehotti minua jatkamaan hallitusneuvotteluja.

Lähdeaineisto:
Johannes Virolainen: Valtioneuvos muistelee ISBN 951-1-17236-0