Yhdysvallat ilmoitti ulkoministeri Warren Christopherin suulla joulukuussa 1994 NATO:n ministerikokouksessa Brysselissä, että liittokunta aloittaa muodollisen dialogin potentiaalisten uusien jäsenien kanssa. Lisäksi dialogi aloitetaisiin niihin maihin, joiden asema muuttuisi laajennuksen seurauksena. Näihin maihin kuuluvat myös Venäjä ja Suomi. NATO teki näin päätöksen, jolla tuli olemaan lähivuosina monia heijastusvaikutuksia Suomenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Suomen orientoitumista ei helpottanut se, että Yhdysvaltain sisällä laajennus jakoi sekä asiantuntijoiden yhteisön että poliittiset puolueet. Mutta joulukuun päätös oli realiteetti, eikä se jättänyt sijaa tulkinnoille.
Vuonna 1995 Euroopan turvallisuusasetelmat järkkyivät ja keskustelu NATO:n roolista saapui myös Suomeen. Alkuvuodesta Suomen NATO-politiikaksi oli määritelty yhteistyön lisääminen, mutta ilman prkimystä jäsenyyteen. Ahtisaari oli korostanut, ettei NATO-jäsenyys voinut olla rationaalin politiikan vaihtoehto. Tässä huomautuksessa oli hiven kritiikkiä. Suomessa oli vahvistunut käsitys, että ”NATO:n laajeneminen kärjistää tilannetta Itämeren piirissä”, kuten Jaakko Blomberg Kauppapolitiikka-lehdessä (4/1996) totesi. Mutta olennaista oli jatkaa keskustelua laajennuksesta Yhdysvaltain hallinnon kanssa. Huhtkuun 24. päivänä saapui presidentin ateriavieraaksi Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Richard Holbrooke. Suurlähettiläs Derek Shearer oli valmistellut kevään mittaan vierailua huolellisesti, ja odotukset olivat se mukaisesti korkealla.
Holbrooke käveli ruokapöytään tervehtimättä muita kuin presidenttiä. Tämä oli merkki uppoutumisesta mietinnän viidakkoon, mutta olin toki kuullut, että ”Dick” oli arrogantti diplomaatti. Häntä pidettiin realistina, demokraattien Kissingerinä. Aterian aikana tämä käsitys sai vahvistusta. Mukana pöydässä oli ministeriön virkamiesjohdon ohella myös kenraali Gustav Hägglund. Keskustelun aikana vakuutuimme, että Yhdysvallat oli päättäväisesti, mutta vähittäisesti laajentamassa NATO:a. Holbrooke aivan oikein muistutti, että osittain NATO:n laajennus oli seurausta siitä, että EU:n laajennus takkuili: oli liian hidas prosessi. Euroopan unionin vuoden 1996 hallitustenvälistä konferenssia käsiteltiin lyhyesti. Holbrooke heitti välissä, että Chirac valitaan Ranskan presidentiksi, mikä sitten parin viikon päästä toteutuikin.
Ulkoministeri Jolana Solana saapui Helsinkiin 5. kesäkuuta keskustelemaan Espanjan pari päivää aikaisemmin alkaneesta EU-puheenjohtajuudesta. Tasavallan presidentti tapasi EU-maiden johtajia melko säännöllisesti, mutta etenkin silloin, kun vieraan oletettiin omaavan ulkopoliittista painoarvoa. Solanalla alkoi olla nimeä. Hän oli taustaltaan yliopistoprofessori ja Espanjan sosialistipuolueen toiseksi tärkein vaikuttaja heti pääministeri Felipe Gonzalezin jälkeen. Puolituntinen vilahti nopeasti. Mäntyniemessä käydyssä keskustelussa keskityttiin EU:n ja NATO:n laajennuksiin. NATO:n laajennuksen osalta Solana korosti asioiden olevan liikkeessä. Ahtisaari esitti varauksia, mutta toisaalta korosti, ettei Venäjälle tule antaa veto-oikeutta. Bosnia jäi kiireisen ulkoministerin asialistan ulkopuolelle.
Ahon hallituksen käynnistämä hanke valtioneuvoston turvallisuuspoliittiseksi selonteoksi oli tarjonnut yhden keinon käydä myös hallittua NATO-keskustelua. Toukokuusta elokuuhun keskityttiin selonteon viimeistelyyn. Vastaavankaltainen selvitys oli luotu EY-jäsenyyden etuja ja haittoja koskevan hallituksen selonteon yhteydessä. Tällöin kyse oli vakavasta poliittisesta ratkaisusta; sen edellytysten arvioimisesta. EU-politiikka oli kaikilta osin valtioneuvoston vastuulla. Valtioneuvosto valmisteli Suomen linjaa vuoden 1996 EU:n hallitusten välistä konferenssia varten. Siinä yhteydessä tultaisiin muotoilemaan EU:lle ulko- ja turvallisuuspolittisia ratkaisuja.
Erikistutkija Kari Möttölä luonnosteli selontekoa, jonka odotettiin sitovan koko hallitusta, myös presdienttiä, ulkopolitiikan johtamisessa. Kalelan kanssa osallistuimme selontekoa valmistelevan työryhmän työhn. Puhetta johti alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg. Selonteossa märehdittiin kylmän sodan jälkeistä turvallisuustilannetta, uusia uhkia ja yhteistyön mahdollisuuksia. Perinteellinen käsitys turvallisuudesta oli valtiollinen: YK:n peruskijra puhuu valtiollisesta itsenäisyydstä ja alueellisesta koskemattomuudesta. Selonteko kiteytti uuden konseptin. ”Turvallisuuspolitiikka ei koske muuttuvassa maailmassa ainoastaaan sotilaallisia kysymyksiä vaan kaikkia ulkoisia tekijöitä, jotka vaikuttavat suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointiin ja turvallisuuteen.” Tämän mukaisesti selonteko veti johtopäätöksen: ”Suomi harjoittaa muuttuvissa oloissa turvallisuuspolitiikkaa, joka perustuu laajaan ja kokonaisvaltaiseen turvallisuuden käsitteeseen ja nojautuu kasvavaan ja syvenevään kansianväliseen yhteistyöhön.”
Kaikkein tärkeimmät keskustelut Yhdysvaltain hallinnon kanssa käytiin 31.7. Helsinkiin ETYJ:in 20-vuotisjuhliin tulleen varaulkoministeri Strobe Talbottin kanssa. Amerikkalaiset halusivat tietää, miten Suomen johto arvioi maansa aseman NATO:n laajennuksessa. Kultarannassa veneretken aikana käydyt avoimet ja suorat keskustelut toivat tulosta. Helsingin Sanomille Talbott korosti 1.8., että Suomen sijainti, historia ja asema liittoutumattomana maana tekevät Suomesta NATO:n ulkopuolisen valtion, jota Yhdysvallat hlauaa konsultoida läheisesti joka askeleelta. NATO:n ovi oli auki, mutta Washintonissa käsitettiin, että Suomella ei ole nyt tarvetta pyrkiä sotilasliiton jäseneksi.
Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti