Poliittinen yhteensovittaminen Naton järjestelmiin, tavoitteisiin ja arvomaailmaan alkoi, kun Suomi meni mukaan Naton perustaman Pohjois-Atlantin kumppanuusneuvoston (NACC) työhön kesäkuussa 1992. Vaikka lopullinen horjahdus sisään NACC:n ovesta tapahtui miltei yllätyksenomaisesti, oli ratkaisua valmisteltu pienessä piirissä kaikessa hiljaisuudessa. Presidentti Martti Ahtisaaren entinen neuvonantaja, tohtori Alpo Rusi toimi tuolloin ulkoministeriössä ja kertoo kirjassaan ”Mariankadun puolelta” tavanneensa Naton apulaissihteerin Gebhard von Moltken Helsingissä yhdessä osastopäällikkö Jaakko Blomebergin kanssa kuukautta ennen Suomen NACC-avausta. ”Myös epävirallisia keskusteluja käytiin”, Rusi paljastaa. ”Isäntänä toimi Saksan suurlähetystn kakkosmies, ministerineuvos Berhard von der Planitz.”
Jo tuolloin tähdättiin paljon pitemmälle; ”Keskusteluissa tuli esille myös Suomen Nato-jäsenyys.” Lyhyen poliittisen tulivalmistelun jälkeen alkoi puolutusvoimien sotilaallinen sopeuttaminen Natoon, kun Suomi meni mukaan rauhankumppanuusohjelmaan (PfP) toukokuussa 1994. Sotilaallinen marssiura ja poliittinen etenemisreitti ovat koukkausten jälkeen viimein yhtyneet, kun Naton ja Suomen puolustusvoimia yhteensovittava PARP-prosessi (Planning and Review Process) siirtyi kolmanteen vaiheeseen vuonna 2000. Sillooin yhteensovittamiseen otettiin mukaan myös puolustusministerit. Ministeriohjeistus sisältää sotilaallisten kysymysten lisäksi myös poliittisia ja jopa taloudellisia linjauksia.
Vaikkka Suomen Nato-startin kummeina näyttivät avain alussa olleen saksalaiset, alsuta alkaen oli selvää, että suomalaiset operoivat hyvin kiinteästi sotilasliiton mahtimaan Yhdysvaltojen ja sen edustajien kanssa. ”On ollut uskomatonta seurata, miten tiiviissä yhteistyössä suomalaiset ovat sotilasasioissa amerikkalaisten kanssa”, eräs entinen ministerin poliittinen erityisavustaja kertoo. Hänen mielestään ulkoministeriön pikkuvirkamiehen Olli Mattilan saama vakoilutuomio muutaman puolijulkisen EU-muistion luovuttamisesta venäläisille on pikkujuttu sen rinnalla, mitä kaikkea suommalaiset virkamiehet ja poliitikot raportoivat amerikkalaisille.
”Iäsnmaallisuuden suunta on nyt vain muuttunut Neuvostoliiton päivistä”, erityisavustaja naurahtaa. Virkamiehet tuskin ravaisivat Yhdysvalvojen lähetystössä, elleivät ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajat olisi näyttäneet esimerkkiä. Suomen ensimmäiset poliittisen uskollisuuden ja yksimielisyyden vakuuttelut Naton suuntaan kajahtivat, kun puolustuministeri Elisabeth Rehn puhui NACC:n kokouksessa lokakuussa 1993. ”Suomella ja Natlla on yhdensuuntaiset edut ja päämäärät”, Rehn julisti.
Sen jäkeen poliittista tukea Natolle, Yhdysvalloille ja niiden operaatioille onsadellut Suomen ulkopoliittiselta johdolta avokäsitesti. Bosnian kriisin syvetessä marraskuussa 1994 Suomi antoi tukensa Naton pommitusuhkauksille sekä YK:n turvaneuvostossa että presidentti Martti Ahtisaaren puheissa. Kun sotilasliiton pommitukset todenteolla alkoivat Kosovossa keväällä 1999 Ahtisaari antoi niille eri yhteyksissä täyden tukensa.
Suomen uuden presidentin aulis Yhdysvaltojen myötäily herätti huomiota myös maan rajojen ulkopuolella. Se pantiin merkille Moskovassa. ”Se ei ollut tyypillistä Suomelle”, muisteli uuden Venäjän ensimmäinen Suomen-suurlähettiläs Juri Derjabin kesällä 2000 Moskovassa.
Ahtisaaren lausunnot huomattiin tietysti myös Washingtonissa. Siksi Suomen presidentti sopi myös hyvin Naton ”taisteluläheitiksi”, kun Kosovon-kriisin neuvotteluprosessi viimein käynnistyi. Ahtisaari ei kulkenut linjallaan yksin. Hänellä oli takanaan hallituksen vankkumaton tuki ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Entinen mineisteri kertoo, ettei hän muista hallituksen koskaan olleen erimielinen, kun turvalliisuuspoliittisista linjauksista Ahtisaaren aikana päätettiin. Ja kaikki tilaisuudet yhteistyön syventämiseksi Naton kanssa on käytetty ministerin mukaan mahdollisimman nopeasti hyväksi.
Ulkoministeri Tarja Halonenkin sopeutui valittuun Nato-linjaan kuuliaisesti. Hänelle riittivät kosmeettiset korjailut. Pääministeri Paavo Lipponen varoitteli arvostelemasta Yhdysvaltoja, jonka apuun Eurooppa saattaa tulevaisuudessa joutua turvautumaan. Suomi ei tuominnut pommituksia. Suomi ei marssi Yhdysvaltain ruodussa vain Natossa, vaan on myötäillyt sen linjaa myös EU:n sisällä unionin lähdettyä rakentamaan omaa, yhteistä puolustusta – Suomessa sitä tosin kutsutaan kriisinhallinnaksi.
Lähdeaineisto Pekka Ervasti Jaakko Laakso Karhun naapurista Naton kainaloon ISBN 951-0-25559-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti