maanantai 29. maaliskuuta 2010

Rauha, ystävyys ja solidaarisuus


















Yhdeksän helsinkiläistä DDR:n ystävää oli saapunut toukokuun 30. päivänä 1956, illalla klo 20. kokoukseen, joka pidettiin Helsingissä hotelli Tornin kabinetissa. Tarkoitus oli perustaa ”yhdistys Suomen ja Saksan Demokraattisen Tasavallan välisten kulttuurisuhteiden ylläpitämiseksi”. Kaikki läsnäolijat olivat kommunisteja tai kansandemokraatteja, useimmat tunnettuja kulttuuri- ja järjestöihmisiä. Tilaisuuden avasi koollekutsuja, toimittaja Ontro Virtanen. Hän kertoi, että ajatus ystävyysseurojen perustamisesta oli kytenyt jo muutamia vuosia. Suomen ja DDR.n ystävyysseuran perustamista lykkäsivät 1950-luvun puolivälin yli poliittiset syyt. Kun Virtanen kävi kesällä 1955 Itä-Saksassa, isännät esittivät hartaan pyynnön, että Suomeenkin saataisiin perustetuksi DDR:n ystävyysseura. Lokakuun alussa 1955 Helsingin-suurlähettiläs V.Z. Lebedev neuvoi SKP:n johtomiehiä muodostamaan yhden Saksa-seuran, jonka tarkoituksena olisi kulttuurisuhteiden hoitaminen Suomen ja molempien Saksojen välillä.

Johtokunta päätyi jo kesäkuussa 1956, eli kuukautta perustamisen jälkeen pidetyssä työvaliokunnan kokouksessa, nimeen ”Suomi-DDR-seura”. Tavattoman innokkaasti ystävyysseuran perustamista ajoi 1950-luvun alkuvuosina myös DDR:n täkäläinen kaupallinen edustusto. Ensimmäisen toimintavuotensa, ja ainakin syksyyn 1960 saakka, jolloin DDR:n kulttuurikeskus avasi ovensa Helsingissä, Suomi-DDR-seura ei ollut paljon muuta kuin kaupallisen edustuston käsikassara.

Seuran jäsenmäärä alkoi 1960-luvun lopulla kasvaa ja eri puolille maata syntyi hieman toistakymmentä paikallisyhdistystä. Vuonna 1972 seurassa oli noin tuhat henkilöjäsentä. Ensimmäisinä suomalaisina kaupunkeina Hämeenlinna ja Kemi löysivät Itä-Saksasta itselleen ystävän jo 1959. Seuraavat kaupungit hankkivat vuoteen 1977 mennessä itselleen Itä-Saksasta ystävyyskaupungin: Helsinki-Itä-Berliini, Hämeenlinna-Weimar, Imatra-Stendal, Karkkila-Thale, Kemi-Wismar, Kotka-Greifswald, Kouvola- Zella Mehlsi, Kuopio-Gera, Kuusankoski – Schwedt, Oulu-Halle, Pori-Stralsund, Rovaniemi-Neustrelitz, Tampere-Karl-Marx-Stadt, Turku-Rostock, Vaasa-Schwerin, Vantaa-Rudersdorf, Varkaus-Pirna.

Helmikuussa 1969 pidetyssä Suomi-DDR-seuran vuosikokouksessa eräät läsnäolijat kyselivät ihmeissään, ”mistä johtuu, että johtokuntaan esitetään niin runsaasti kansanedustajia ja vähemmän muiden harrastusalojen edustajia. Sihteeri Ontro Virtanen ja puheenjohtaja Veikko Savela selittivät, että ”Saksan kysymys on luonteeltaan poliittinen”.

Lokakuun 5. päivänä 1960 vietettiin Helsingissä DDR:n kulttuurikeskuksen ”Kulturzentrumin” avajaisia. Samassa korttelissa, jota hallitsee Helsingin Työväenyhdistyksen ”graniittilinna”, olivat SDP:n, SAK:n ja TUL:n päämajat sekä useiden ammattiliittojen ja muiden työväenjärjestöjen keskustoimistot. Vuonna 1967 itäsaksalaiset avasivat Kulturzentrumin sivupisteen Turkuun. DDR-Kulturzentrumin vaikuttavin toimintamuoto Suomessa olivat varmasti kielikurssit.

DDR ei ollut köyhä eikä kipeä, kun tuli kyse maan kansainvälisen näkyvyyden parantamisesta ja arvostuksen kohottamisesta. Ensimmäisiä Itämeren viikkoja vietettäessä elettiin Berliinin kriisin aikoja. DDR:n valtion turvallisuusministeriö Stasi vaikutti luonnollisesti Itämeren viikkojen järjestelyjen taustalla. Itämeren viikot olivat pitkään Leeipzigin messujen ohella Itä-Saksassa ainoita tapahtumia, joihin saapui merkittäviä vieraita myös länsimaista. Paikkakunnalta poistettiin aina Itämeren viikkojen ajaksi kaikki vähänkin epäilyttävät henkilöt. Vuonna 1967 Itämeren viikoilla oli vajaat 400 suomalaista osanottajaa.

Itämeren viikolle 1967 osallistunut kansanedustaja Antero Väyrynen oli ensimmäisiä SDP:n johtoon kuuluneita Rostockin kävijöitä. Matkalta palattuaan hän raportoi kokemuksistaan puheenjohtaja Rafael Paasiolle.
Syksyn 1961 noottikriisi teki Helsingin festivaalihankkeesta ulkopoliittisesti entistä arkaluonteisemman. Maaliskuun lopulla 1962 Max Jakobsson laati asiasta UM:lle muistion, jonka pohjalta Suomen hallituksen kanta festivaalien järjestämiseen muuttui. Juhlallisuuksien onnistuminen oli turvattava luomalla niille riittävät puitteet, jotta festivaaleista ei tulisi Neuvostoliitolle arvovaltatappiota. Helsingin nuorisofestivaaleille saapui yli 18 000 vierasta 137 maasta.

Kaupallisen edustuston tärkein tietolähde SKP:n sisältä oli keskuskomitean ammatillisen osaston toimitsija Veikko Hauhia. Hän oli vankilassa 1930-luvulla opetellut saksaa, joten tulkkausta ei tarvittu. Mielenkiintoista oli myös se, että Hauhia oli noihin aikoihin merkittävin Suojelupoliisin yhteyshenkilö SKP:ssä. Elokuussa 1967 Hauhia selitti DDR:n pääkonsulille Thielelle omasta aloitteestaan, että Suomessa voi sanoa olevan kaksi kommunistista puoluetta. Hauhialta saatiin kuulla, että SKP:n poliittisessa toimikunnassa vain toverit Ville Pessi, Taisto Sinisalo, Erkki Tuominen, Markus Kainulainen ja Inkeri Lehtinen olivat hyväksyneet Varsovan liiton maiden ”veljellisen avun Tsekkoslovakian kansalle”.

Kun itäsaksalaiset 1960-luvun alussa lähtivät hankkimaan ystäviä ja vaikutusvaltaa suomalaisen sosialidemokratian piirissä, TPSL oli oikeastaan ainoa mahdollinen yhteistyökumppani. DDR.n vaikutusmahdollisuudet näyttivät aluksi parhaalta urheilusuhteissa. TUL oli sosiaalidemokraattisen opposition ja kommunistein hallinnassa. TUL:n puheenjohtaja Pekka Martin oli myös TPSL:n varapuheenjohtaja. TPSL:n uudeksi puheenjohtajaksi tuli Aarre Simonen. Vuodesta 1965 eteenpäin sosiaalidemokraatit alkoivat juosta DDR.n täkäläisessä kaupallisessa edustustossa tiheään tahtiin.

Lähdeaineisto: Seppo Hentilä: Harppisaksan haarukassa ISBN 951-746-650-1

Ei kommentteja: