Porkkalan sotilastiedustelu

Reino Armas Kettunen






Välirauhansopimuksen ehtojen turvin Liittoutuneiden Valvontakomission neuvostojohto pystyi Suomessa toteuttamaan täydellisen tiedustelun ja vieläpä täysin laillisesti. Suomen ulkoisen turvallisuuden takaajaa, puolustusvoimia, neuvostotiedustelu pystyi lukemaan kuin avointa kirjaa. Laaja-alaisten oikeuksiensa turvin Valvontakomission neuvostoliittolaiset edustajat tarkastivat kaikki suurimmat ja tärkeimmät Suomen puolustusvoimien esikunnat, joukko-osastot, laitokset ja asevarastot. Valvontakomission neuvostojohto hankki yksityiskohtaiset tiedot Suomen talouselämästä, vesi- ja rautateistä, postilaitoksesta, kuntarakenteesta ja poliittisista valtasuhteista kunnissa, poliisivoimissa jne. Suuret valvonta- ja tarkastusoikeudet eivät kuitenkaan riittäneet neuvostotiedustelulle. Kiinnijääneiden suomalaisten vakoilijoiden kuulustelut osoittivat, että vuosina 1944-47 Valvontakomission neuvostoliittolaiset edustajat harjoittivat häikäilemättömästi diplomaattisen asemansa turvin erittäin ahkeraa vakoilua ja suomalaisten värväämistä vakoilijoiksi.

Majvikin kartanossa kuunneltiin yötä päivää

Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan loppuminen syksyllä 1944 ei sammuttanut Neuvostoliiton tiedusteluorganisaatioiden tiedonjanoa, päinvastoin. Porkkalan yhteen hienoimpaan kartanoon, Majvikin kartanoon venäläiset perustivat tutka- ja radioaseman käsittävän suuren, Suomeen kohdistuvan tiedustelu- ja vakoilukeskuksen. Majvikin kartano oli erittäin sopiva radiotiedusteluun, koska kartano sijaitsee yhdellä alueen korkeimmista paikoista. Venäläiset kuuntelivat yötä päivää kaikkia suomalaisten viranomaisten radioviestejä: Suomen poliisi-, raja- ja merenkulkulaitoksen sekä puolustusvoimien radioliikennettä. Majvikin kartanon radiotiedustelussa palveli 1950-luvun alussa 28 henkilöä: 24 kersanttia ja neljä upseeria. Suomen turvallisuusviranomaisten radioliikennettä kuunneltiin taukoamatta, vuorokauden kaikkina aikoina kolmessa vuorossa.

Vakoiluverkkoa ryhdytään punomaan

Neuvostoliitto ryhtyi heti rauhan tultua syksyllä 1944 rakentamaan Suomen itärajalle ja sisämaahan laajaa vakoiluverkostoa, johon värvättiin tarmokkaasti asiamiehiksi Suomen kansalaisia – etupäässä miehiä, mutta myös naisia laidasta laitaan: sodankäyneitä upseereita ja aliupseereita, rajajääkäreitä, valtion siviilivirkamiehiä, pappeja, lehtimiehiä, yksityisyrittäjiä, työläisiä ja maanviljelijöitä.
Valvontakomission lähdön jälkeen tuli Neuvostoliiton tiedusteluviranomaisten saada jatkuvasti tuoreita operatiivisia tietoja esimerkiksi Suomen puolustusvalmiudesta, uusista aseista ja keksinnöistä, sotaharjoituksista, itärajan valvonnasta, teollisuuslaitosten kapasiteeteista, liikenneyhteyksistä, lentokentistä, rautateiden solmukohdista, satamista, kansalaisten ja eri ammattiryhmien mielialoista.

Suomalaiset vakoilijat Porkkalan tiellä

Kesäkuussa 1944 alkoi kaavilaisen maatalon pojan Reino Armas Kettusen pitkä ja toimelias ura Neuvostoliiton vakoilijana. Kesällä 1936 puuttuivat viranomaiset Kettusen elämään ensimmäisen kerran. Tuolloin 19-vuotias Kettunen riitaantui talkootansseissa humalassa erään ryyppykaverinsa kanssa ja puukotti tätä lopulta kuolettavasti. Kettunen tuomittiin hovioikeudessa kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Keväällä 1942 Kettunen siirrettiin Helsingin keskusvankilasta suorittamaan asepalvelusta. Neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen aikana 1944 Kettunen palveli Seesjärvellä tykistössä. Vetäytymisvaiheen aikana Kettunen päätti vaihtaa puoltaa ja jättäytyä sotavangiksi. Muutamaa päivää ennen juhannusaattoa Kettunen ylitti Seesjärven lautalla ja rantautui neuvostojoukkojen puolella. Seurasi pidätys ja tie vei Sorokan , Kantalahden ja Belomorskin vankileireille. Kettunen suostui vakoojaksi. Kettunen kävi Sorokassa tiiviin poliittisen koulutusjakson. Hänestä tulisi Suomeen palattuaan ”yhdysmies”, vakoilurenkaan tärkein lenkki, jonka tuli ryhtyä välittömästi Suomeen palattuaan värväämään tiedottajia eli ala-asiamiehiä strategisesti tärkeistä ammattiryhmistä. Kettusen tuli värvätä veturinkuljettajia, jotka kuulivat ja näkivät työsään paljon asioita ympäri Suomea sekä asemamiehiä ja junailijoita, koulujen ja varsinkin korkeakoulujen opettajia. Kettunen palautettiin suomalaisten vankien mukana Suomeen.

Tammikuun lopulla 1945 Kettunen tapasi Helsingissä hotelli Careliassa neuvostoliittolaisen Valvontakomission everstin, jolle Kettunen lausui peitenimen ”Julkas”. Nimen kuultuaan eversti tiesi Kettusen omaksi miehekseen ja määräsi tämän tulemaan kahden kuukauden kuluttua takaisin, tällä kertaa Messuhallin kulmaan. Kettusen tuli tutustua huolellisesti kotikaupunkiinsa Jyväskylään. Hän sai tiedustelumiehiltä 4000 markkaa rahaa ja hänen käskettiin saapua parin viikon kuluttua uudelleen Helsinkiin, tällä kertaa Töölönlahden Eläintarhan puoleiseen päähän. Reino Armas Kettunen oli saanut ensimmäisen vakoilutehtävänsä.

Seuraavalla kerralla Kettuselle annettiin valokuva ja Kettusen käskettiin ottaa yhteyttä kuvassa olleeseen mieheen, Laukaassa asuvaan Paavo Iisakinpoika Koukkaan. Samalla neuvostoliittolaiset ilmoittivat, että Koukka oli Neuvostoliiton mies eli neuvostotiedustelun värväämä ja kouluttama vakoilija. Tästä alkaen Kettunen oli kokopäiväinen Neuvostoliiton asiamies. Vuosina 1945-53 hän ehti rakentaa Jyväskylän alueelle suuren ja monille tasoille ulottuvan vakoilurenkaan, johon kuului puolustusvoimien henkilökuntaa sekä tehtaissa palvelevia työläisiä ja toimihenkilöitä. Kettunen ehti johtaa tehosta vakoilurengastaan yli kahdeksan vuotta.

Kettunen oli vakoilurenkaan yhdysmies. Hän keskittyi johtamiseen ja värväämiseen. Kettunen kävi Porkkalan tukikohdassa ja käytti radiota välittäessään tietoja Neuvostoliiton tiedustelupalvelun viestikeskukseen. Vakoilutietoja Kettuselle antoivat hänen vakoilurenkaansa ala-asiamiehet: aputyömies Paavo Iisakinpoika Koukka, jonka peitenimi oli Mauri, metallijyrsijä Toivo Toivonen ”Räiskä”, rouva Irma Hellin Paatola ”Liekki”, kapteeni Martti Kalervo Salo ”Panu” ja kersantti Lahja Olavi Naukkarinen ”Mola”.

Neuvostovakoilun helmi: kapteeni Martti Kalervo Salo

Neuvostoliiton tiedustelupalvelun antamien ohjeiden mukaisesti värväsi Reino Kettunen kapteeni Martti Kalervo Salon alias ”Panun” vakoilijaksi kevättalvella 1947. Jäätyään kiinni lokakuun 26. päivänä 1953 kapteeni Salo tunnisti syyllisyytensä törkeään maanpetokseen. Heti ensimmäisessä kuulustelussa Salo murtui täysin. Salon toimittamien asiakirjojen suuri määrä ihmetytti jopa neuvostotiedustelua, joka luonnollisesti tervehti mitä suurimmalla ilolla vakoilijansa ahkeruutta. Kapteeni Salo osoittautui Neuvostoliiton ulkomaantiedustelulle todelliseksi helmeksi. Hän oli nuhteeton ja sodan käynyt palkittu upseeri. Yli kuuden vuoden ajan kapteeni Salo antoi neuvostotiedustelulle kaiken vähänkin kiinnostavan materiaalin minkä käsiinsä sai. Salo tiesi tarkalleen millaisista dokumenteista Neuvostoliiton tiedustelu oli erittäin kiinnostunut.

Kovat tuomiot

Helmikuun 10. päivänä 1954 Helsingin hovioikeus langetti kovat tuomiot. Niistä valitettiin, ja korkein oikeus antoi päätöksen vielä saman vuoden hutikuussa. Tuomitut ja heidän tuomionsa olivat seuraavat:
Reino Armas Kettunen: 7 vuotta kuritushuonetta
Martti Kalevi Salo: 7 vuotta kuritushuonetta
Toivo Toivonen: 4 vuotta kuritushuonetta
Paavo Iisakinpoika Koukka: 4 vuotta 6 kuukautta kuritushuonetta
Lahja Olavi Naukkarinen: 3 vuotta kuritushuonetta
Irma Hellin Paatola: 1 vuotta kuritushuonetta, mutta ehdollisena 5 vuoden koetusajalla.

Kaikki tuomittiin menettämään kanslaisluottamuksensa useiden vuosien ajaksi rangaistuksen sovittamisen jälkeenkin. He myös menettivät valtiolle neuvostotiedustelun maksamat vakoilupalkkiot: Kettunen 800 000 mk, Salo 1 000 000 mk, Koukka 500 000 mk, Toivonen 250 000 mk, Naukkarinen 150 000 mk ja Paatola 100 000 mk.

Lähdeainesto: Jari Leskinen – Pekka Silvast : Suljettu aika ISBN 951-0-25128-3