Risto Hyvärinen kirjoittaa kirjassaan Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua, että toimiessani 1965-1972 poliittisella osastolla keskeisinä ongelmina olivat Neuvostoliiton ja Saksan kysymysten lisäksi YK-asiat. Näiden asema Suomen ulkopolitiikan kokonaisuudessa ei ollut aivan yhtenäisesti ymmärretty. Ei oikein tiedetty, mistä oikeastaan oli kysymys. Ymmällä olo vallitsi usein niitäkin mieliä, jotka ajattelivat YK:sta myönteisestikin.
YK perustettiin huhtikuussa 1945 San Franciscossa. Toinen maailmansota oli vielä käynnissä. Jäsenistöön tuli vain voittajia, jos kohta jo alun perin kaikki valtiot oli ajateltu aikanaan liitettäväksi organisaation riveihin. Jäsenyys laajeni, mutta ei kuitenkaan kovin ripeästi. Kylmän sodan vallitessa jäsenyyskysymyksiä käsiteltiin mutkikkaalla tavalla, joka teki mahdolliseksi ratkaisujen toistuvan lykkäämisen. Niinpä Suomikin sai odottaa aina joulukuuhun 1955 saakka, jolloin YK:n haluttu jäsenyys vihdoinkin pakettiratkaisun yhteydessä heltisi.
Itse asiassa YK:n jäsenyys ehkä ei ollutkaan kaikille niin haluttu kuin sanoin. Oli monia, jotka suhtautuivat arvellen asiaan. Kansainliiton muistikuvat eivät olleet kovin innostavia. Oli selvää, että YK:ssa joudutaan puuttumaan lukuisiin sellaisiin kansainvälisiin kysymyksiin, jotka voitaisiin vaivatta välttää, jos olisimme tuon kirotun järjestön ulkopuolella. Arveltiin, että jäsenyys YK:ssa tulisi meille hankalaksi jo senkin vuoksi, että meidän tuli miettiä, mitenkä meidän kannanottomme vaikutti suhteisiimme itäiseen naapurimaahamme. Jos seuraisimme Neuvostoliiton antamaa linjaa, Suomen katsottaisiin olevan entistä enemmän rähmällään. Jos taas emme olisi seuranneet Neuvostoliiton jaloa esikuvaa, suhteemme olisivat huonontuneet vaarallisella tavalla. Tämän kaltaiset ajatukset olivat varmaan Paasikiven mielessä. Hänenhän sanottiin olleen varsin vakaasti sitä mieltä, että olisimme maailmanjärjestön ulkopuolella.
Saadessamme YK:n jäsenyyden joulukuussa 1955 yleiskokouksen istuntokaudesta oli vain muutama päivä jäljellä. Varsinaiseen työskentelyyn päästiin vasta seuraavana vuonna. Muiden pohjoismaiden antaman esimerkin mukaan YK-valtuuskuntaamme nimettiin merkittäviä parlamentaarikkoja, jotka itsekin aluksi luulivat olevansa päätöksiä tekevässä asemassa. Pian tämä väärinkäsitys kuitenkin paljastui. Ohjeet tulivat Helsingistä ja kannanotot muotoiltiin kuten muutkin ulkopoliittiset kannanotot. Vuosien mittaan YK-valtuuskunnan luonne on selvästi muuttunut. Suomen toiminta YK:ssa on vuosien ja vuosikymmenien mittaan tullut alkuvaiheita huomattavasti realistisemmaksi.
Alkusyksystä 1956 Suezin ja Unkarin kriisit nostivat vauhtia kansainväliseen tapahtumiseen. Suomi joutui juuri niihin aikoihin syövereihin, joita se oli toivonut voivansa välttää. Unkarin kysymyksessä Suomi pidättäytyi äänestyksestä, ja tässä asiassa Suomen edustajat eivät varmaankaan tuoneet kansan mielipidettä esille sellaisena kuin se olisi pitänyt totuuden nimessä tuoda julkisuuteen.
YK-politiikkamme oli alkuun päästyään oikeastaan aika tärkeä osa Suomen kokonaisulkopolitiikassa. 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuolella me olimme kietoutuneet kylmän sodan eurooppalaisiin kuvioihin. Yritimme selvitä Neuvostoliiton erilaisista vedoista, joita se meille tuon tuostakin järjesti, mutta samalla kehittää suhteitamme länteen sitä mukaan kuin Kekkonen uskalsi sallia. YK olikin tässä hommassa oikeastaan aika kätevä. Huomioimme kiintyi yhä enemmän outoihin ja kaukaisiin asioihin. Jouduimme määrittämään kantamme toisilla perusteilla kuin idän politiikkamme kohdalla olimme tottuneet ymmärtämään. Maailmaa oli paljon oman pihapiirimme ulkopuolella, eikä siellä aina kuunneltu vain naapurina olevan vihaisen karhun murinoita.
Kekkosen vieraillessa YK:ssa syksyllä 1961 hän piti puheen yleiskokoukselle, jolloin hän lanseerasi normin siitä, että ”ettemme ole mukana tuomarina vaan lääkärinä”. Talvella 1965 tapahtui eräitä henkilömuutoksia ulkomaisessa edustuksessa kuten myös YK-toiminnoissamme. Suurläehttiläs Gunnar Palmrooth oli nimitetty Pariisista Tukholmaan, mutta matkalla sinne hän kuoli. Hänen poismenonsa sai aikaan merkittäviä järjestelyjä.
Suomen YK-politiikka oli kymmenen ensimmäisen jäsenyysvuoden aikana osoittautunut suhteellisen onnistuneeksi. Mitään mahtimunauksia ei ollut tehty, ja Suomi oli päässyt asemaan, jossa sitä pidettiin arvossa pohjoismaisen kansojen perheen yhtenä jäsenenä. Kun Max Jakobson tuli tehtäväänsä New Yorkiin 1965, hänelle tarjottiin erinomaiset lähtökohdat. Pääsihteerikilpailun voitaneen katsoa saaneen alkunsa 7.6.1966, jolloin U Thant kutsui Suomen pysyvän edustajan Max Jakobsonin luokseen. U Thant kertoi, että hänen tarkoituksenaan on kieltäytyä asettumasta uudelleen ehdokkaaksi toimikautensa päättyessä vuoden 1966 lopussa. U Thant oli suositellut seuraajakseen Jakobsonia.
Kesällä 1966 Suomessa oli tavallaan kaksi ehdokasta pääsihteerikilpailussa, Enckell ja Jakobson. Näyttää siltä, että Kekkonen oli alusta alkaen Jakobsonin kannalla. Kekkosen myönteinen tuki Jakobsonille tuotiin ilmi jo vuonna 1966 eräille asiasta kiinnostuneille tahoille. Kun Jakobson oli asetettu Suomen pääministeriehdokkaaksi, pantiin liikkeelle laaja vaalikampanja. Jakobson itse teki helmi-maaliskuussa 1971 matkan Aasiaan ja Tyynen meren alueelle. Matti Cawen vieraili arabimaissa. Lähetystöneuvos Iloniemi taas informoi Perua, Kolumbiaa ja Argentiinaa pääsihteeriasiassa.
Pääsihteerinvaali saatiin kolmannella yrityksellä suoritetuksi 22.12.1971, ja siinä kävi niin kuin kävi. Waldheim valittiin. Jakobsonin yritykset kaatuivat Neuvostoliiton johdonmukaisesti käyttämään veto-oikeuteen.
Lähdeaineisto:
Risto Hyvärinen: Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua ISBN 951-1-16253-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti