Presidenttikautensa alusta saakka Kekkonen pyrki kontrolloimaan suojelupoliisia. Ensin se toteutui rajoittamisena: suojelupoliisi pitkälti mukautui ulkopoliittisen sopivuuden rajoihin. Luottomiehen nimitys päälliköksi avasi mahdollisuuden aktiiviseen johtamiseen, mutta Arvo Pentin ote ei ollut täysin pitävä. Varman otteen toi vasta Seppo Tiitisen nimitys. Nimittämällä 30-vuotiaan päällikön presidentti sijoitti tarmoon, mutta ajatteli epäilemättä myös omaa ikäänsä (77). Alhavan pitkä palvelus oli ollut kontrollipyyntöjen piinallisin este. Nyt Kekkonen puolestaan teki ratkaisun monenkin seuraajansa yli. Hän ei tuntenut ehdokasta entuudestaan, mutta kansliapäällikkö Juhani Perttunen tunsi, oli ollut Tiitisen edeltäjiä eduskunnan perustuslaki- ja ulkoasiainvaliokuntien sihteerinä.
Valiokuntasihteeri kuuli nimityksestään keskiviikkona 8. helmikuutta 1978. Sisäministeri Eino Uusitalo soitti, oli tulossa Tamminiemestä, jossa keskustan ja SDP:n keskeiset ministerit olivat uudelleen valittavan presidentin puheilla. Oli päätetty tehdä Tiitisestä suojelupoliisin päällikkö. ”Oisko mulla tähän mitään sanomista?” tiedusteli ehdokas. ”Lista jaetaan tiistaina”, vastasi ministeri. Heti seuraavana aamuna piti mennä osoitteeseen Ratakatu 12, jossa Tiitinen ei ollut koskaan käynyt. Poliisineuvos Pentti valitteli viimeisten työpäiviensä kiireitä, mutta ehti sentään tunnin verran selostaa, mistä oli kysymys. Yleinen ymmärrys oli tärkeintä, arvostelukyky, siitä riippui kaikki. Huomatessaan nuoren miehen empivän kadettiupseeri mainitsi, että tehtävässä saisi kunniamerkkejä. Tiitinen kysyi vielä keskustapuolueen puheenjohtajalta Johannes Virolaiselta, joka sanoi, ettei presidentin luottamustehtävistä ollut tapana kieltäytyä. Perjantaina kansliapäällikkö Perttunen tarjosi Kappelissa kahvit ja Tiitinen allekirjoitti ilmoittautumisensa.
1970-luvulle tyypilliseen pakettiin kului, että myös SDP saisi viimein johtavan viran Ratakadulta. Myös sosiaalidemokraatit painottivat poliittista lojaalisuutta, juristin tutkintoa ja nuoruutta. Näin nousi esiin pääministeri Kalevi Sorsan eduskunta-avustaja Seppo Nevala, joka nimitettiin yleisen toimiston (hallinnon) päälliköksi. Ratakadulla moni empi. Talon ”valkoinen” perinne oli muita virastoja vahvempi, ja muualla virkakoneistossa sosiaalidemokraattien vahva sisääntulo 1960-luvun lopulta lähtien oli aiheuttanut poliittisia hankauksia. Uutisen herättämää kuhinaa Tiitinen luonnehti vertaamalla virastoa kaikukammariin, josta ”mikään luvaton tieto ei vuoda ulos mutta kaikki tiedetään talon sisällä. Jos nuppineula putoaa jossakin nurkassa, niin kyllä se tiedetään”.
Tiedossa oli klikkiytyminen, mikä oli tapahtunut ulkoasianministeriössä ja muissa virastoissa. Tiitinen ilmoitti, että suojelupoliisissa sitä ei sallittaisi, ”ei Nevalan eikä kenenkään muunkaan ympärille”. Monen silmään otti tulokkaan korkea palkkaluokka. Sen Tiitinen myönsi, mutta muistutti, että valittajat saivat lisineen kuitenkin markoissa saman verran, ja alhaisten palkkaluokkien ”ongelma tulee poistumaan ajallaan kaikkien yltä”. Talon sisällä moni näki Tiitisen ja eteenkin Nevalan nimityksen politiikan tulona virastoon. Seppo Tiitinen on maanviljelijän poikana Leppävirralla syntynyt oikeustieteen kandidaatti, joka pääsi opetusministeriön esittelijäksi ja sitten nuoremmaksi hallitussihteeriksi. Sieltä hän siirtyi kouluhallituksen hallintotoimiston päälliköksi. Ura jatkui eduskunnan virkamiehenä, ensin nuorempana hallitussihteerinä 1977-78 perustuslaki- ja ulkoasiainvaliokunnan sihteerinä.
Presidentti Kekkonen ei kiirehtinyt sosiaalidemokraatin tuloa suojelupoliisin sisään. Vuoden 1966 hallitusratkaisussa poliisiasiat oli otettu SDP:n johtoon tulleelta sisäministeriöltä puolustusministeriöön, sitten oli Pentin nimittämisen tapa ja sitten Tiitisen nimitys. Vielä helmikuussa 1981, kun Tiitinen esitteli suojelupoliisin uutta organisaatiota ja tunnusteli Seppo Nevalan nousua apulaispäälliköksi, presidentti painoi jarrua: ”Nevalan asema pidetään toistaiseksi ennallaan. Palataan organisaatiouudistukseen myöhemmin.”
Vielä viime silaus tarvittiin Nevalan kelpoisuuden viimeistelyyn. Pääministerin avustajana hän oli joutunut jo KGB:n poliittisen linjan huomion kohteeksi ja lounastanut lähetystösihteeri Kossovin kanssa. Nimitys edellytti suhteen katkaisua. SDP:n kansainvälisellä puolella arveltiin, että pelkkä puhelinsoitto ei riittäisi ja suhteen katkaisu välikäden kautta voitaisiin tulkita loukkaukseksi tai epäilyksi. Niin piti vielä kerran tavata Kossov, joka oli olevinaan kovin kiireinen. Lounaan päätteeksi Nevala ilmoitti, että ”muuttuneen asemani vuoksi minun on suhtauduttava enemmän hallinnollisiin kuin sisäpoliittisiin tai hallituksen toimintaan liittyviin kysymyksiin”. Uudesta tapaamisesta ei voitaisi sopia.
Lähdeaineisto:
Matti Simola: Ratakatu 12 ISBN 978-951-0-35243-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti