lauantai 12. helmikuuta 2011

Vuoden 1982 presidentinvaalit


















Valmistautuminen Suomen tasavallan uuden presidentin vaaleihin alkoi jo kauan ennen kuin Kekkonen todettiin toimintakyvyttömäksi terveydentilansa vuoksi ja oli pakotettu allekirjoittamaan eronpyyntönsä. Presidentinvaalikampanja muuttui realiteetiksi heti vuoden 1978 presidentinvaalien jälkeen ja eteenkin sen jälkeen, kun Koiviston hallitus oli muodostettu toukokuussa 1979. Jo silloin oli selvää, että Kekkonen oli viimeisen kerran valittu Suomen presidentiksi ja että maa oli lähestymässä vallanvaihdosta. Sen vuoksi analysoimme ja arvioimme kaikkia sitä seuranneita ilmiöitä ja tapahtumia Suomen sisäpoliittisella näyttämöllä siltä kannalta, miten ne voivat vaikuttaa edessä olevien presidentinvaalien tulokseen ja eri presidenttiehdokkaiden menestymismahdollisuuksiin.

Henkilökohtaisetkin suunnitelmani rakentuivat muuten edessä olevien presidentinvaalien varaan. Oletin joutuvani myötäelämään uuden presidentinvaalikampanjan ja turvaamaan vuoden tai parin vuoden aikana tarvittavan yhteisymmärryksen Suomen uuden presidentin ja neuvostojohdon välillä, minkä jälkeen voisin rauhallisin mielin palata Moskovaan velvollisuuteni täyttäneenä. Kaikki tapahtui periaatteessa juuri näin. Suomen presidentinvaalit pidettiin vain paria vuotta aikaisemmin ja saman verran supistui myös oleskeluni tässä maassa.

Lähes heti vuoden 1978 presidentinvaalien jälkeen lähetimme Moskovaan seikkaperäisen analyysin tulevaisuudennäkymistä taistelussa Suomen korkeimmasta valtionvirasta osoittaen todennäköiset presidenttiehdokkaat, luonnehtien heidän poliittiset asenteensa ja esittäen ennusteen suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden kehityksestä siinä tapauksessa, että voiton perii tämä tai tuo poliittinen puolue, tämä tai tuo konkreettinen todennäköinen presidenttiehdokas.

Pohtiessamme, kenestä tulisi Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen ehdokas, lähdimme siitä, että tarjolla on vain kaksi miestä – joko Koivisto tai Sorsa. Mutta piakkoin kävi selville, että Sorsa ei aikonut tavoitella ehdokkuutta, vaan tuki yksiselitteisesti Koivistoa, joka kasvatti menestyksellisesti suosiotaan. Sen vuoksi ei SDP:n osalta syntynyt minkäänlaisia ongelmia.

Kansallisen kokoomuksen poliittisten vaikuttajien joukosta erotimme Päiviö Hetemäen lupaavimpana presidenttiehdokkaana. Kuten Koivistollakaan Hetemäellä ei ollut johtavia virkoja omassa puolueessaan, mutta hänen vaikutuksensa ja arvovaltana olivat mielestämme kiistattomat. Suomen virallisen ulkopoliittisen linjan johdonmukaisena kannattajana, henkilökohtaisesti lähellä Kekkosta olevana ja tämän luottamusta nauttivana miehenä Hetemäki ei herättänyt epäilyksiä ihmisenä, joka pyrki ja kykeni kehittämään Suomen ja Neuvostoliiton hyviä naapuruussuhteita. Takeena siitä olivat hänen poliittiset vakaumuksensa ja läheinen suhde liikepiireihin, jotka olivat kiinnostuneita kaupallis-taloudellisesta yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa. Lisäksi meistä tuntui, että Hetemäki ei ainoastaan pystynyt kokoamaan taakseen Kansallista kokoomusta äänestäneitä, vaan myös vetämään puolelleen monet muiden porvarillisten puolueiden kannattajat. Juuri Hetemäessä olisi voitu toteuttaa idea yhteisestä porvarillisesta presidenttiehdokkaasta. Hetemäen ennenaikainen kuolema toukokuussa 19809 poisti kuitenkin tämän poliittisen vaikuttajien rivistöstä.

Hetemäen kuoleman jälkeen tarkastelimme jonkin aikaa Kokoomuksen mahdollisina presidenttiehdokkaina Harri Holkeria, Raimo Ilaskiveä, Max Jakobsonia, Klaus Varista ja Erkki Huurtamoa sekä Ilkka Suomista. Neljä heistä – Hokkeri, Ilaskivi, Jakobson ja Suominen – olivat minulle henkilökohtaisia tuttuja, mutta Varista ja Huurtamoa en ollut koskaan tavannut epävirallisessa ilmapiirissä. Prognoosejamme vaikeutti se, ettei meillä ollut riittävän selvää käsitystä näistä kahdesta johtohenkilöstä. Mutta jo vuoden 1981 alussa teimme johtopäätöksen, että oli otettava lukuun yksinomaan Holkeri, vaikka hän itse empikin vielä epäillen ehdokkaaksi asettumisensa tarkoituksenmukaisuutta.

Keskustapuolueessa näimme kaksi todennäköistä ehdokasta Suomen presidentin virkaan – Karjalainen ja Virolainen. Mutta kaiken varalta pidimme tähtäimessämme tämän puolueen sellaisiakin edustajia kuin Martti Miettunen, Ahti Pekkala, Paavo Väyrynen ja Olavi Mattila, jotka voitiin käsittääkseni esittää kompromissiehdokkaina. Pienten puolueiden edustajista erotimme vain Jan-Magnus Janssonin korkeimman valtionviran todennäköisenä tavoittelijana.

Seuratessamme sisäpoliittisia ja puolueiden sisäisiä prosesseja näimme tehtäväksemme määritellä ajoissa kaikki lupaavat presidenttiehdokkaat, luonnehtia objektiivisesti heidän ulkopoliittisen ja sisäpoliittisen asenteensa ja päästä heidän kanssaan etukäteen yhteisymmärrykseen, jotta Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyö voisi jatkua ongelmattomasti ja ilman häiriöitä ja taantumia maidemme kanssakäymisessä. Henkilökohtaiset kontaktit todennäköisiin presidenttiehdokkaisiin eivät ainoastaan perehdyttäneet meitä paremmin heidän poliittisiin näkemyksiinsä, suunnitelmiinsa ja aikomuksiinsa, vaan myös auttoivat meitä vuorostamme välittämään objektiivisempaa kuvaa Neuvostoliitosta, sen ulkopoliittisista intresseistä, poliittisesta struktuurista ja niiden toimintatavoista sekä maamme taloudellisista mahdollisuuksista. Yritimme samalla luoda presidenttiehdokkaiden ja neuvostojohdon yhteisymmärryksen ja keskinäisen luottamuksen aikaansaamisen ja kehittämisen edellytyksiä. Sillä oli ensisijainen merkitys maidemme hyvien naapuruussuhteiden ylläpitämiselle jatkossakin.
Lähdeaineisto:
Viktor Vladimirov: Näin se oli… ISBN 951-1-12681-4

Ei kommentteja: