Koiviston vaalitaistelu vuosina 1981-82 oli alusta lähtien voittajan etenemistä. Sitä voidaan perustellusti kutsua riemukulkueeksi, joka suuntautui yli maan. Mutta hän ei suinkaan tässäkään menetellyt edeltäjänsä tavoin, joka nuohosi maan kaukaisimmat kolkat, Kainuun, Lapin ja Pohjois-Karjalan korpia myöten, lähestyi vähäisimpiäkin rahvaan ihmisiä, kyseli kuulumisia ja kuunteli. Koiviston matka johti juhlasta juhlaan. Hänen tarvitsi vierailla vain etelän suurissa kaupungeissa ja kehitysalueiden pääkaupungeissa. Häntä varten oli kansaa koottu, juhlahuoneet koristeltu ja ohjelmansuorittajat varattu. Viihdeohjelma näytteli näissä tilaisuuksissa pääosaa eikä päähenkilön puhe ollut ollenkaan niin keskeisellä sijalla kuin kansanlumooja Kekkosen vaalitilaisuuksissa.
Vaaleissa 1982 Suomen kansa oli kerta kaikkiaan päättänyt vaihtaa johtajaa. Haluttiin valita sellainen poliitikko, joka olisi mahdollisimman vähän poliitikkoa muistuttava, joka puuttuisi joka asiaan, joka ei sekoittaisi lusikkaansa jokaisen kansalaisen soppaan, joka vihdoinkin antaisi Suomen kansan elää rauhassa omaa elämäänsä.
Koivisto oli ehtinyt olla pääministerinä toista hallitustaan vetäessään toukokuusta 1979 tammikuuhun 1982. Sorsa karkotettiin 1979 pois pääministerin paikalta, mutta presidentiksi tultuaan Koivisto otti Sorsan takaisin ja antoi tämän muodostaa uuden enemmistöhallituksen entiselle punamultapohjalle. Hänen muistissaan oli silloin Kekkosen vuoden 1979 vaalien jälkeen nostama rähäkkä kokoomuksen hallitukseen ottamisesta. Silloinhan keskustapuolue oli voimakkaasti vaatinut, että kokoomus olisi pitänyt ottaa hallitusvastuuseen, mutta Kekkonen ei vielä silloinkaan halunnut avata hallituksen ovia kokoomukselle. Kun kokoomuksen syrjimisestä syytettiin keskustapuoluetta, annoin puoluettani puolustaakseni Suomen Kuvalehdelle haastattelun, missä korostin, että kokoomuksen jättäminen hallituksen ulkopuolelle johtui ”yleisistä syistä”. Tästä UKK suuttui ja yritti vuosian 1979-81 saada minut erotetuksi eduskunnan puhemiehen paikalta. Koivisto antoi samoihin aikoihin Helsingin Sanomille haastattelun, jonka otsikkona oli ”Honka-liiton haamu kummittelee”. Hän tiesi haastattelun antaessaan aivan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei Honka-liitto suinkaan kaatunut sisäpoliittisiin, vaan ulkopoliittisiin tekijöihin syksyllä 1961.
Lehdet kirjoittivat jo syksyllä 1982 avoimesti, että ”Kekkosen kauden kaarti suunnistaa alamäkeen”. Olavi J. Mattila oli UKK:n miehiä, jos kuka. Hän toimi pitkään sekä Valmetin että Enso-Gitzeitin johdossa. Kun Kekkonen halusi päästä irti Ahti Karjalaisesta kesällä 1975 ennen Helsingissä pidettyä Etykin päätöskokousta, hän muodosti Keijo Liinamaan johdolla virkamieshallituksen ja nimitti sen ulkoministeriksi Mattilan. Mattila oli 1960- ja 1970-luvuilla ollut käytetty voimavirkamieshallituksessa, ja hänellä oli pitkä ja ansiokas ura ulkoministeriön sekä valtiojohtoisen teollisuuden palveluksessa. Hän oli näin ollen hyvin sopiva ulkoministeriksi Liinamaan virkamieshallitukseen.
Sorsan toisen hallituksen aikana käytiin neuvotteluja Kemi Oy:n pelastamisesta ja saneerauksesta. Neuvottelujen jälkeen hallitus päätti Kemin jakamisesta siten, että MTK:n johtama omistajaryhmä sai 49 %, valtio samoin 49 5, ja loput 2 % annettiin Suomen Pankille. Hallitus lähetti minut neuvottelemaan asiasta MTK:n johdon kanssa ja mukanani tuli KTM:n kansliapäällikkö Bror Napoleon Wahlroos. Hän eli parhaillaan juomakauttaan, oli kasvattanut pitkän punaisen parran ja pitkähkön tukan. Kun kello oli kuuden maissa menimme MTK:n toimistoon Simonkatu 6:een, hän oli vetänyt sen verran ainetta päähänsä, että toikkaroi aika tavalla. Tämä lisäsi vastenmielisyyttäni herran käyttäytymistä kohtaan. Pian sovimme Sorsan kanssa, että mies on vihdoinkin erotettava. Menimme yhdessä Sorsan ja Eero Rantalan kanssa, joka oli silloin kauppa- ja teollisuusministerinä, puhumaan presidentille, että kansliapäällikkö olisi heti erotettava. Kekkonen kuunteli puhettamme ja kun olimme lopettaneet, hän tuumi tähän tapaan: - Olen kanssanne samaa mieltä, että sen herran aika on kulunut loppuun. Mutta eilen kävi luonani suuri teollisuusjohtajien lähetystö Olavi J. Mattilan johdolla. Lähetystössä oli mukana sekä valtionyhtiöiden että yksityisten suurfirmojen edustajia ja he pyysivät hartaasti, että tälle Napoleonille vielä annettaisiin vuosi armonaikaa. Kun Mattilakin sitä niin hartaasti pyysi, lupasin panna Wahlroosin koeajalle: jos hän seuraavan vuoden aikana lopettaa juomisen ja hoitaa virkansa moitteettomasti, hän saa pitää virkansa.
Ja kuinka kävikään? Wahlroos keritsi partansa, lyhensi tukkansa ja lopetti juomisen. Hän pelasti virkansa ja istuu tuolillaan yhä tänään, kun käynnistämme on kulunut yli kymmenen vuotta. Mutta mitä tämä Napoleon teki Mattilalle? Kun aika oli Kekkosen jättänyt, hän nosti kauhean protestin Mattilaa vastaan ja heitätti tämän ulos sekä Valmetista että Enso-Gutzeitista. Näin menettelee lojaali ja lahjakas virkamies.
Lähdeaineisto:
Johannes Virolainen: Viimeinen vaalikausi ISBN 951-1-11995-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti