Nikita Hrustsov oli Kekkosen kuningastien tärkein siloittelija. Porkkalan palautus oli Kekkosen presidentinvalinnan turvaamisen ensimmäinen vaihe. Vuoden 1956 helmikuussa käyty valitsijamiesten vaali oli tosin hyvin täpärä, mutta nykytiedon perusteella Kekkonen saattoi silti olla varma kolmannen kierroksen lopputuloksesta. Sitä oli edeltänyt NKP:n keskuskomitean nimissä SKDL/SKP:n valitsijamiesryhmälle tullut määräys jakaa äänet toisella kierroksella Fagerholmille ja Kekkoselle Paasikiven pudottamiseksi pelistä. Operaation toteuttivat Kustaa Vilkuna ja Viktor Vladimirov.
Urho Kekkonen oli varhain oivaltanut, että Neuvostoliiton ”valtionjärki” toteutui ”puolueen linjalla”. Hän toimi täysin tietoisesti ”Suomen valtion” nimissä pääministerin ja myöhemmin presidentin virkavastuin NKP:n keskuskomitean apparaatin kanssa. Hänen lähimmät yhteistyötahonsa vastapuolella edustivat puolueen salaista tiedustelujärjestelmää, mutta esiintyivät ”neuvostovaltion” nimissä. Mikäli arvioisimme Kekkosen leirin yhteistoimintaa valtiollisin kriteerein ja tunnuksin, sen näyttäytyisi ”valtiopetoksena”. Kekkosen partnerit olivat Neuvostoliiton valtiollisia johtajia, ja Suomessa toimineet NKP:n keskuskomitean työntekijät ”neuvostovirkamiehiä” ja ”neuvostodiplomaatteja”. Sen vuoksi Kekkosen ja NKP:n keskuskomitea personaalisuhdetta ei voinut olla olemassakaan. Fiktiivisen asetelman säilyttämiseksi kumpikin yhteistyöosapuoli teki vuosikymmenien aikana paljon työtä, jonka käytännön tulokset muokattiin jo vuonna 1956 melkeinpä poliittiseksi taiteeksi. Kulissien rakentajana kunnostautui Viktor Vladimirov.
Paasikiven otteen herpaantuessa presidentti Kekkonen saattoi vapautuneesti – valtiosäännön muodoista piittaamatta – rakentaa yhteistyötä NKP:n keskuskomitean kanssa pysyväksi instituutioksi. Salaisimmat KGB-yhteydenpidot Kekkosen perhedynastian piirissä toteutettiin presidentin pojan Matti Kekkosen kotona. Kekkonen ryhtyi ohjailemaan neuvostolehdistönkirjoituksia tarkoituksenaan tällä tavoin vaikuttaa Suomen sisäpolitiikkaan. NKP:n keskuskomitean virallinen äänenkannattaja Pravda ja hallituksen lehti Izvestija olivat Kekkosen äänenkannattajia. Niissä julkaistiin Kekkosen hyväksymiä mutta myös hänen organisoimiaan kirjoituksia, joilla ohjattiin Suomen sisäpoliittista keskustelua tai estettiin se, mustattiin Kekkosen vastustajia ja nostettiin hänen kannattajiaan.
K-linjan synty
K-linja alkoi hahmottua Urho Kekkosen mielessä 40-luvun alussa, jatkosodan vielä kestäessä. Tarvittiin uutta politiikkaa ja radikaalia sisä- ja talouspolitiikkaa. Maalaisliitossa Kekkonen taisteli pitkään lähes yksin, Mutta 40-luvun lopulla hänellä oli jo vankkumattomia tukijoita: Korsimo, Kleemola, Kuuskoski, Karjalainen. Hyvällä syyllä voitiin puhua k-klaanista, vaikka harvat tuon piirin olemassaolosta silloin vielä tiesivät. Seuraan kuuluivat myös Kaarlo ja Kustaa. He olivat myös k-miehiä, vaikka heidän sukunimensä ei K:lla alkanutkaan. Hillilä ja Vilkuna olivat jo aikaisemmin kiinteästi Kekkosen lähipiirissä silloin, kun maalaisliiton sodanjälkeistä politiikkaa hahmoteltiin. Vastassa K-linjalla oli Kalliokoski, Koivisto, Kukkonen ja Tarkkanen.
Kalliokoski erosi Maalaisliiton puheenjohtajan tehtävästä ja hänen seuraajakseen valittiin Sukselainen 124 äänellä. Vastaehdokkaana oli Vilhula, joka sai 85 ääntä. Maalaisliiton 50-luvun kehityksen kannalta tärkeä Sotkamon puoluekokous pidettiin kesäkuussa 1952. Etelä-Pohjanmaan Kustaa Tiitu ehdotti professori Sukselaisen valitsemista edelleen puolueen puheenjohtajaksi. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.
Toisin kävi puoluesihteerivaalissa. Linjat iskivät vastakkain mutta hillitymmin kuin eräissä aikaisemmissa puoluekokouksissa. Puoluesihteerin tointa muutaman vuoden hoitanut Martti Miettunen oli pyytänyt vapautusta eduskuntatyön vuoksi. Korsimo oli ollut jo toista vuotta vt. puoluesihteerinä. Tiedettiin, mitä linjaa Korsimo edusti. Tiedettiin myös että puolueen vanhoillinen siipi halusi paikalle oman miehensä. Korsimo voitti äänestyksessä Virolaisen äänin 200-119.
Kekkosen, Tuomiojan ja Auran ystävyyden katkeaminen oli yksi 50-luvun alun poliittisen taistelun seurauksia. Teuvo Aura ja Sakari Tuomioja olivat talousmiehiä. Heidän kauttaan Kekkonen piti yhteyttä talouselämän piireihin. Kuvaavaa Kekkosen ja k-linjan toiminnalle oli se tapa, jolla Kekkosen kolmas hallitus kaadettiin tai annettiin kaatua. Kun asiat eivät ottaneet luistaakseen, etsittiin sopiva kanto, johon hallitusreki voitiin ajaa kumoon.
Tuomiojan ja Auran toimiessa kätilöinä sosiaalidemokraatit ja kokoomus neuvottelivat syyskesällä 1953 salaisen sopimuksen ennenaikaisiin vaaleihin menosta: Kekkonen syrjään, maalaisliitolle sopiva vaalitappio ja sosiaalidemokraatit sekä kokoomus hallitusyhteistyöhön Tuomiojan johdolla.
Talvivaalit 1954 käytiin ennennäkemättömän rajuina. Sosiaalidemokraattien johtava vaalitunnus oli ”Maalaisliitto on murskattava”. Kekkonen ja Korsimo olivat parhaassa vedossaan. Kekkonen piti kolmen kuukauden aikana yli 200 puhetta, parhaimmillaan kolme neljä puhetta päivässä. Toukokuussa 1954 muodostettiin Ralf Törngrenin johdolla maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien hallitus. Pääministeri Törngrenin ollessa lomalla alkoivat Kekkonen ja sosiaalidemokraatit neuvottelut uuden hallituksen muodostamisesta. Kun tiedot hallitusryhmien sisäisistä neuvotteluista tihkuivat julkisuuteen, aloitti oikeistolehdistö rajun hyökkäyksen. Kokoomuksen puheenjohtaja Salminen varoitti vakavasti Törngrenin hallituksen kaatamisesta. Taistelussaan Kekkosta ja k-linjaa vastaan kokoomus löysi nyt vanhan tutun liittolaisen: maalaisliiton vakavaraisen tuottajasiiven.
Kekkosen viidettä hallitusta vastaan alkoi sataa myrkkynuolia eri puolilta pidetyissä MTK:n ja maalaisliiton kokouksissa. Kokoomus, molemmat kansanpuolueet ja muutama kommunisti äänesti valtalain kiireellisyyttä vastaan. Välittömästi äänestyksen jälkeen Kekkonen kävi jättämässä hallituksen eroanomuksensa Paasikivelle. Paasikivi pani Kekkosen peruuttamaan hallituksen eronpyynnön. Kuuman syksyn 1954 tapahtumiin kuului korkean tason paikan vaihdos. Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja pyysi vapautusta tehtävistään ja siirtoa suurlähettilääksi Lontooseen. Se oli koviin talvivaaleihin johtaneen tapahtumasarjan jälkinäytös.
Vuonna 1955 Kekkosen parjaus kiihtyi äärimmilleen. Kokoomus oli perustanut salaisen toimiston häväistyskampanjaa hoitamaan. Tunnetuiksi tulivat Helsingistä maakuntiin lähetetyt ns. lauantaikirjeet. Niiden tehtävänä oli mustata ja levittää huhuja maalaisliiton presidenttiehdokkaasta. Sitkeä K-linja oli päätetty kaataa keinosta piittaamatta. Uusia Schaumanneja manattiin esiin ”isänmaata pelastamaan”. Katkeroituneet veteraanitalonpojat yhtyivät Kekkosen parjaajiin.
Urho Kekkosen valinta presidentiksi sai useamman tuntemaan olonsa tukalaksi. Sen kokivat hänen vannoutuneet julkiset vastustajat ja monet taka-alalle jätetyt ja jääneet henkilöt. Maalaisliiton puoluevaltuuskunnalle esitettiin joulukuun 10. päivänä 1956 kaksi ulkopoliittista alustusta. Ensimmäisen esitti ylijohtaja Veikko Vennamo ja toisen ulkoministeri Johannes Virolainen. Vennamo totesi, että meillä on kaksi mahdollisuutta. Joko ollaan kokonaan puolueettomia tai kuulutaan länteen; sydämemme on lännessä, oli Vennamon resepti. Vennamon puheenvuoro sai voimakkaan arvostelun. Veikko Vennamon tie maalaisliitossa alkoi kääntyä vastamäkeen jo Nivalan puoluekokouksessa puolta vuotta aikaisemmin. Hän oli siellä asettunut puheenjohtajakandidaatiksi V.J. Sukselaista vastaan. Sukselainen voitti äänestyksen numeroin 731-101. Ulkoministeri Johannes Virolainen piti alustuksen Vennamon aiheuttaman kuohunnan jälkeen.
Lähdeaineisto:
Hannu Rautkallio: Laboratorio Suomi Kekkonen ja KGB 1944-1962 ISBN-0-21442-6
Paavo Kähkölä, Hannu Lehtilä, Toivo Pihlajaniemi, Sauli Pyyluoma: Suomi K-linjalla ISBN 951-1-01307-6
Jouko Loikkanen: K-linja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti