Vuoden 1956 presidentinvaalien ja kesän 1958 eduskuntavaalien välillä maan asioita ehti hoitaa neljä hallitusta tai oikeastaan kuusi, jos mukaan lasketaan myös V.J.Sukselaisen ministeriön eri versiot. Pian Porkkalan palauttamisen jälkeen Suomessa alkoi kehittyä harjoitettua ulkopolitiikkaa kielteisesti arvioiva ilmapiiri. Siihen sisältyi kekkoskritiikki ja Neuvostoliiton ja sen politiikan yhä suorasukaisempi arvostelu. Lyhyenä ajanjaksona maassa julkaistiin koko joukko mennyttä historiaa käsitteleviä teoksia. Eniten huomiota herättivät Yrjö Soinin sotasyyllisyyskuvaus ”Kuin Pietari hiilivalkealla”, SS-mies Unto Parvilahden kirja ”Berijan tarhat” sekä ex-kommunisti Arvo Poika Tuomisen paljastusteokset, Jussi Talven ”Elän Venäjän varjossa”. Kansallistuntoa kohotti myös Väinö Linnan kirjaan perustuva elokuva "Tuntematon sotilas".
Lehdistössä teokset synnyttivät myötäileviä kirjoituksia. Soinista, Parvilahdesta ja Tuomisesta tuli hetkessä suosittuja esiintyjiä. Teoksista alkanut keskustelu laajeni pian yleiseksi ulkopoliittiseksi polemiikiksi, jolle Unkarin tapahtumat sekä Neuvostoliiton sisäinen valtakamppailu olivat jo ehtineet luoda otolliset puitteet. Kun noudatettu linja henkilöityi Kekkoseen, myös hän joutui arvostelu kohteeksi. Suurin osa arvostelusta esitettiin huhujen, juorujen, vihjailujen ja panettelun muodossa. Merkittävin kritiikin ahjo oli suurten päivälehtien nimettömät yleisönosastokirjoitukset. Kekkosvastaisuuden toiseksi keskukseksi muodostui Sosiaalidemokraattinen puolue, jonka piirissä Väinö Leskinen käynnisti voimakkaan kampanjan Kekkosta vastaan. Voitto puoluekokouksessa 1957 antoi hänelle uutta terävyyttä. Keväällä 1958 Neuvostoliiton tärkeimmät lehdet puuttuivat Suomessa esiintyvään ” taantumuksellisten voimien Neuvostoliitolle vihamieliseen propagandaan ja toimintaan”.
Huolestuttavinta Kekkosen kannalta oli Vennamon agitaatio uuden ulkopoliittisen suuntauksen puolesta. Jo puoluevaltuuskunnan kokouksessa joulukuussa 1956 Vennamo julisti neuvostokommunismin romahdusta ja vaati maailman voimatasapainon muuttumiseen vedoten Suomen varustautumista ja suuntautumista länteen (”sydämemme on lännessä”). Vennamon ärhäkäs sissisota jatkui. Lopullinen ero tapahtui vihdoin vuoden 1958 eduskuntavaalien jälkimainingeissa.
SDP kokoontui huhtikuussa 1957 ylimääräiseen puoluekokoukseen Helsinkiin. Tapahtuma kytkeytyi puolueen yhä syvenevään kahtiajakoon. Sen kannalta ratkaisevana pidettiin uuden puheenjohtajan valintaa, joka oli edessä Skogin kieltäydyttyä jatkamasta tehtävässä. Äärimmäisen tasaisessa vaalissa uudelleen politiikkaan palannut Väinö Tanner löi vastaehdokkaakseen nostetun Fagerholmin yhden edustajaäänen enemmistöllä.
Äänestyksen myötä ratkesi myös puolueen suunta. Lopputulos oli oikeistolaisen ryhmittymän ns. leskiläisten voitto. Puolueriidan aikana Tanner oli ajautunut kiistattomaan yhteistyösuhteeseen heidän kanssaan. Vähemmistöön jääneet nk. skogilaiset, joista monet olivat aikanaan edustaneet puolueen oikeaa siipeä, löysivät nyt yllättäen itsensä vasemmalta. Vaalin tapahduttua vähemmistöön jääneet marssivat ulos kokouksesta eivätkä enää osallistuneet puolue-elinten valiin. Näin puolue jäi leskisläisten käsiin. Heihin lukeutui myös uudeksi puoluesihteeriksi valittu Kaarlo Pitsinki.
Heti puoluekokouksen jälkeen 25.4.1957, Fagerholm esitti Kekkoselle hallituksensa eronpyynnön. Sen jälkeen Sukselainen muodosti keskustalaisen vähemmistöhallituksen. Kekkonen hoputti nopeaa hallitusratkaisua, sillä Moskovasta saapuneet viestit kertoivat Bulganinin ja Hrustsevin harkitsevan runsaan viikon kuluttua alkavaksi suunnitellun Suomi-vierailunsa siirtämistä hallituspulan vuoksi. Valtio oli jo ehtinyt ajautua kassakriisiin. Tilanteen pikaiseksi korjaamiseksi hallitus jätti 13.6. eduskunnalle esityksen taloudelliseksi hätätilaohjelmaksi, johon sisältyi monia kansalaisten kannalta epämieluisia toimia. Se ei tyydyttänyt Kekkosta. SKDL:n jarrutus eduskunnassa esti ohjelman joidenkin osien toteuttamisen. Sen jälkimainingeissa RKP:n ministerit jättivät 2.7.1957 eronpyyntönsä. Hallitus ei eronnut, vaan eronneiden ministereiden paikat täytettiin Maalaisliiton ja kansapuolueen edustajilla. Myöhemmin Sukselainen uudisti hallitustaan ottamalla siihen mukaan viisi skogilaista sosiaalidemokraattia sekä Teuvo Auran ja J.O. Söderhjelmin puolueettomina ammattiministereinä. Kansanpuolue jäi edelleen hallitukseen. Paria viikkoa myöhemmin hallitus devalvoi markan 39 %:lla.
Sosiaalidemokraattiseen opposition kuuluvien Aarre Simosen, Matti Lepiostön, Valdemar Liljeströmin, Aino Malkamäen ja Olli J. Uotin nimittäminen hallitukseen herätti runsaasti huomiota. Heitä revettiin kutsumaan ottopoikaministereiksi, koska asianomaiset olivat menneet hallitukseen vastoin eduskuntaryhmän kantaa ja ilman, että sen kanssa oli asiasta edes neuvoteltu. Uudistetun hallituksen elinikä jäi lyhyeksi. Jo kuuden viikon kuluttua, 17.10.1957, se sai eduskunnalta epäluottamuslauseen äänin 75-74, kun ankarasti painostettu skogilaisryhmä hajosi äänestyksessä. Tanner ei saanut muodostettua uutta hallitusta.
Marraskuussa 1957 nimitetyn virkamieshallituksen pääministeriksi nousu vaikeassa taloudellisessa tilanteessa Suomen Pankin pääjohtaja Rainer von Fieandt. Ratkaisu oli Kekkosen. Virkamiesleimasta huolimatta monilla hallituksen jäsenillä oli kiinteät siteet keskeisiin taloudellisiin etujärjestöihin tai poliittisiin puolueisiin, lähinnä maalaisliittoon ja sosiaalidemokraattiseen oppositioon. Hallitus kaatui eduskunnan epäluottamuslauseeseen 18.4.1958. Toimitusministeriön muodostamisen Kekkonen antoi henkilökohtaiselle ystävälleen Reino Kuuskoskelle.
Puheessaan 1.1.1958 radiossa ja televisiossa Kekkonen puuttui lähestyvään eduskuntavaalitaisteluun ja varoitti polttamasta siltoja, jottei vaalien jälkeinen yhteistyö kävisi mahdottomaksi. Sen välttämiseksi hän esitti, että puolueet kokoontuisivat rakentavaan neuvonpitoon vaalikamppailun rajaamiseksi vain ”sisäisiin asioihin”. Mitään sopimusta ei kuitenkaan saatu aikaan. Osaltaan siihen vaikutti kärjistymässä oleva sisäpoliittinen tilanne. Vaalien lähestyessä nimenomaan Maalaisliitto näytti joutuvan altavastaajaksi. SDP ja oikeistopuolueet hyökkäsivät propagandassaan voimakkaasti sitä vastaan.
Mitä lähemmäksi vaaleja tultiin sitä terävämmäksi kävi ulkopoliittinen – nimenomaan Neuvostoliittoa sivuava – kirjoittelu. Ulkoministeri Hynninen piti tilannetta siinä määrin huolestuttavana, että kutsui heinäkuun alussa suurimpien päivälehtien päätoimittajat luokseen, muistuttaakseen heitä sananvapauteen liittyvästä vastuusta. Varoitukset eivät kuitenkaan tehonneet. Väinö Leskinen syytti avoimesti Urho Kekkosta ja Nikita Hrustsevia ”maailman suurimmiksi huijareiksi”. Arvo Poika Tuominen väitti Helsingin Sanomissa, että Neuvostoliiton tavoitteena on asetelma, jossa suomalaiset kommunistit voisivat muodollisilla valtuuksilla pyytää puna-aremijaa avukseen, kuten Kadar teki aiemmin Unkarissa.
Tämänkaltainen propaganda ei jäänyt ilman vastinetta. TASS ja Lebedev raegoivat asiaan. Izvestijan mukaan suomalaisten mieliä kiihotettiin aivan tarkoituksellisesti. Edessä olivat Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa niin sanonut yöpakkaset, joihin syylliset löytyvät suomalaisten omista riveistä.
Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Kriisien aika ISBN 951-1-11580-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti