Presidentti Kekkosen manipuloimilla sisäpoliittisilla järjestelyillä Suomen poliittinen kenttä ajautui vuosikausiksi viidakkosotaan, jossa ulkovaltojen sallittiin sekaantua maan sisäisiin asioihin. CIA:n rahoitus sosiaalidemokraateille oli vanhaa perua: dollareiden tulo Suomeen alkoi 1940-luvun lopussa Tukholman kautta, missä niiden lähettäjänä toimi mm. Arvo (Poika) Tuominen, Kustaa Vilkunan kontaktimies. Arvoituksellinen Poika Tuominen oli päässyt ”kuin sattumalta” yhteyteen Yhdysvaltojen ammattiliittojen keskusjärjestön AFL:n (Amerikan Federation of Labour) suojissa toimineen ”Vapaan ammattikomitean” (Free Trade Union Committee, FTUC) kanssa. Tämä huolehti maailmanlaajuisesta kommunismin-vastaisista operaatioista eri maiden ammattiyhdistysliikkeiden välityksellä. Tuomisen henkilökohtaisena yhdysmiehenä FTUC: ssa oli Jay Lovestone, joka oli toiminut Yhdysvaltojen kommunistipuolueen pääsihteerinä 1930-luvun alussa.
Sosiaalidemokraattisessa puolueessa CIA:n rahojen vastaanottajina olivat toimineet puoluesihteeri Väinö Leskinen ja järjestösihteeri Veikko Puskala, SAK:ssa pääsihteeri Olavi Lindblom. Rahoitus jatkui keskeytyksettä aina puoluehajaannukseen asti. Väinö Tannerin valinta puolueen puheenjohtajaksi helmikuussa 1957 ei muuttanut tilannetta. Osansa oli myös puolueen puheenjohtajuudesta luopuneella Emil Skogilla. Hänen miehensä valvoivat CIA:n rahoja SAK:ssa, ja TPSL:n perustamisen jälkeen leiriä vaihtanut Veikko Puskala toimi edelleenkin CIA:n rahojen vastaanottajana. Vuonna 1954 Tukholmasta Helsinkiin siirtynyt Frank Friberg luotti vanhoihin yhteyksiinsä. CIA:n ehto rahoitukselle oli puolueen ja SAK:n yhtenäisyys.
Emil Skog oli muita ahneempi. Hän saalisti ruplia ja dollareita ollessaan vielä SDP:n puheenjohtaja. Skogin motiivina näyttää olleen asemansa säilyttäminen paitsi puolueen puheenjohtajana myös hallituksen jäsenenä. Skog halusi edelleenkin toimia ”lännen kaiutinmeihenä”, tätä ironista määritelmää Väinö Leskinen oli käyttänyt puoluetovereistaan palatessaan ristiriitoja aiheuttaneelta Moskovan-matkaltaan heinäkuussa 1954. Leskinen oli suorittanut julkisen takinkäännöksen, mikä ei kuitenkaan merkinnyt irtaantumista Yhdysvaltain-yhteyksistä ja sieltä tulleesta rahoituksesta.
Leskisen kilpailija ”lännen kaiutinmiehenä” oli järjestösihteeri Veikko Puskala, jota Leskinen arvosteli jyrkästi amerikkalaisille ilmeisenä tarkoituksenaan päästä hallitsemaan sosiaalidemokraattiselle puolueelle annettuja CIA:n rahoja. Leskinen niputti ”Puskalan ryhmään” myös Emil Skogin ja Aarre Simosen. Tämä kolmikko oli valmis käymään kauppaa ulkovaltojen rahoista kenen kanssa tahansa.
Neljä vuotta myöhemmin samat miehet toimivat KGB:n myöntämien avustusten varassa, kunnes Veikko Puskala aloitti jälleen yhteistyönsä CIA:n kanssa ja ryhtyi kokoamaan SKP-tietoja puolueen piirissä toimineiden vasikoiden avulla.
Emil Skog oli jopa liioitellun arka oma kunniastaan – varasihan hän muistelmilleen nimen Patriootti muistelee. Skog oli syksyllä 1956 huolestunut ministeripaikastaan, jonka silloinen hallituskoalitio Maalaisliiton kanssa takasi. Hän tapasi Viktor Lebedevin Tehtaankadulla 6.9.1956 ja ilmoittautui Neuvostoliiton ystäväksi. Skog sanoi huolehtivansa siitä, että Neuvostoliiton vaikutus hänen johtamassaan puolueessa jatkuisi. ”Sillä on tärkeä rooli puolueen sisällä”, hän sanoi. Presidentinvaalissa arvovaltakolhuja kärsinyt Lebedev tuskin pani pahakseen hänelle nyt tarjottua välittäjän roolia. Skog oli nimittäin pyytänyt Lebedeviä myötävaikuttamaan niin, että hän antaisi jonkun johtavan maalaisliittolaisen – Virolaisen, Kleemolan tai Sukselaisen – ymmärtää hänen (Skogin) tarvitsevan tukea nykyisen hallituskokoomuksen säilyttämiseksi.
Lebedev tapasikin ulkoministeri Johannes Virolaisen jo seuraavana päivänä, mutta ei maininnut mitään keskusteluistaan Skogin kanssa. Lebedev katsoi Skogin osoittaneen hänelle toimeksiannon ajaa sosiaalidemokraattisen puolueen yhtenäisyyttä, jota hallituksessa olo edistäisi. Sosiaalidemokraattien yhtenäisyys ei kuitenkaan ollut Virolaisen käsissä. Kekkonen puolestaan oli odottavalla kannalla SDP:n tilanteeseen nähden.
Lebedevin ulkoministeriölleen laatima muistio oli hämmentävä, sillä Skog oli palannut uudelleen asiaan esittämällä vielä konkreettisemman pyynnön. Kyse oli rahasta. Lebedev ei ollut tällaisesta toivomuksesta lainkaan yllättynyt; hän tuntuu oudoksuneen sitä.
Skogin rahanpyyntö onkin tulkittavissa seuraavan vuoden huhtikuussa järjestetyn ylimääräisen puoluekokouksen yhdeksi avaukseksi. Skog kieltäytyi silloin jatkamasta puheenjohtajan, mutta ei suinkaan jättänyt poliittista näyttämöä, vaan ryhtyi johtamaan puolueen oppositiota.
Skogin rahanpyyntö tuossa tilanteessa oli yllättävä sen vuoksi, että puolueoppositiolla tiedettiin olevan käytössään runsaasti varoja, joita sen toimintaan kanavoitiin SAK:n, TUL:n ja muiden puoluejärjestöjen kautta, jotka olivat opposition hallussa. Juuri tästä Lindblom, Leskinen ja Pitsinki olivat jatkuvasti huomauttaneet läntisille tukijoilleen. Lindblomin mukaan pelkästään Päivän Sanomien vuosittainen budjetti liikkui 200 miljoonan markan puitteissa. Rahat tulivat pääosin SAK:lta. Pitsinki oli suorasanaisesti vihjaillut lokakuun alussa 1958 amerikkalaisille skogilaisten saavan rahansa ” ulkopuolisista rahastoista”, joita hän ei koskaan osannut paikallistaa.
Rahojen kierrätys oli jätetty presidentin luottomiehen Arvo Korsimon vastuulle. K-linjan ryhmittymään viitaten Lebedev viestitti MID:iin:” Ymmärrän, että Skog yritti saada rahaa myös Neuvostoliitosta. Varmasti hän tarkoitti Maalaisliittoa välittäjänä, jota tietä Neuvostoliitto voisi auttaa. Vastasin, että tulen tukemaan häntä keskustelemalla maalaisliittolaisten kanssa. Viittauksellaan Lebedev tarkoitti Korsimoa, joka toimi vasaperustetun säätiön asiamiehenä.
Vielä TPSL:n perustamisen jälkeenkin Skog jatkoi CIA:n rahojen vastaanottamista. Rahaa tarvittiin ennen kaikkea Päivän Sanomien ylläpitämiseksi. Vielä vuoden vaihteessa 1959-1960 amerikkalaiset luokittelivat lehden ”antikommunistiseksi julkaisuksuksi”.
CIA:n rahoituksen takeena oli vuosien aikana Frank Fribergin ja Veikko Puskalan välille muodostunut luottamussuhde. Jälkimmäinen nimettiin lehtiyhtiön ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi. Vasta vuosien päästä Puskala paljasti Fribergille Päivän Sanomien kaksoisrahoituksen. Kun Puskala havaitsi Skogin tileille ilmestyneen muitakin kuin CIA:n rahoja, hän ihmetteli asiaa. ”Tulevatko rahat idästä?” kysyi Puskala. Skog vastasi kiukkuisesti: ”Mistä helvetistä sitten!”
TPSL:n johtomiehet jatkoivat yhteydenpitoa amerikkalaisiin niin kauan kuin heidän vakuuttelunsa oli vielä uskottavaa. Kemin kommunistilakkojen kukistajalla Sapeli-Simosella oli legendaarinen maine amerikkalaisten keskuudessa. CIA:n rahojen vastaanottajaksi merkitty Järjestötuki ry oli Veikko Puskalan ja kumppanien jo 1950-luvun alussa perustama bulvaani amerikkalaisten rahojen vastaanottamiseksi. Järjestötuki ry vastaanotti 1961-67 vuosittain 2-3 miljoonaa markkaa CIA:n avustuksia. Rahat tuotiin Suomen markkoina amerikkalaisdiplomaattien matkalaukuissa turvallisesti Sveitsistä tai Länsi-Saksasta. Samalla tavalla sosiaalidemokraattinen puolue oli saanut amerikkalaisrahoja. Järjestötuki ry:llä oli nimissään kirjanpidon ulkopuolisia tilejä, joille laiton raha ohjattiin.
TPSL:n rahoituksesta vastuun ottanut KGB jatkoi sosiaalidemokraattisen puolueen vastaista tiukkaa linjaa.
Ruplien ja dollareiden kilpajuoksu SAK:n ja SAJ:n pönkittämiseksi alkoi toden teolla vasta vuonna 1960. Tuohon vuoteen sijoittui myös Urho Kekkosen merkittävä hallitusavaus, jolla Kokoomus kansanedustaja Päiviö Hetemäen niveltämänä pyrittiin liittämään yhteistyöhön Maalaisliiton ja skogilaisten kanssa. Operaation tarkoituksena oli eristää sosiaalidemokraatit aina vuoden 1962 presidentinvaaleihin asti.
Kekkosen uudelleenvalinnan turvaamistoimenpiteet olivat huipentuneet Nikita Hrustsovin saapumiseen ”yllättäen” Kekkosen syntymäpäiville 3.9.1960 sekä kaksi kuukautta myöhemmin Moskovassa järjestettyyn näytökseen, jossa Hrustsov nimitti Kekkosen vastustajia Neuvostoliiton vastustajiksi.
Kun ulkomainen poliittinen pimeä raha oli syöpynyt suomalaiseen poliittiseen elämään 1960-luvulla jo niin sanottuna maan tapana, CIA:n rahoista halusivat vaieta niin maan ylin poliittinen johto kuin hallituspuolueetkin. Vuonna 1966 tasavallan hallituksessa istuivat niin ruplien kuin dollarienkin nauttijat.
Presidentti Kekkonen ja hänen seuraajansa kielsivät suojelupoliisia puuttumasta esimerkiksi SKP:n laittomaan rahoitukseen, vaikka Suopo olikin siitä selvillä.
NKP:n keskuskomitean suomalaisille puolueille, ammattiyhdistysliikkeelle ja järjestöille myöntämä rahoitus loukkasi Suomen valtiollista suvereniteettia, mutta rahoittaja koki toimivansa Neuvostoliiton nimissä. Siinä suhteessa Neuvostoliiton Suomessa harjoittama rahojenpesu ei ollut ”pimeätä”, vaan puoluevaltion kannalta oikeutettu toimintamuoto, jonka pitkäaikainen presidentti Kekkonen katsoi kuuluvan hänen harjoittamaansa yhteistoimintaan NKP:n keskuskomitean kanssa. Amerikkalaisten Suomeen kanavoimista dollareista ei jäänyt kuitteja niin kuin NKP:n keskuskomitean päätöksin myönnetyistä ruplista.
Lähdeaineisto:
Hannu Rautkallio Laboratorio Suomi, Kekkonen ja KGB 1944-1962 ISBN 951-0-21442-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti