Asevelijuntta

Talvisodan päättyessä 1940 Suomenkansa ei ollut enää niin yhtenäinen kuin sodan aikana. Kommunistien kesällä 1940 järjestämien mellakoiden seurauksena syntyi Suomen Aseveljien Liitto. Alkoi porvarillisten – lähinnä kokoomuslaisten – ja sosiaalidemokraattisten aseveljien välinen yhteistyö Neuvostoliiton tukemien kommunistien vallankaappauksen torjumiseksi.

Suomi joutui koko 1940- ja 1950-luvun käymään puolustustaistelua yhteiskuntamuotonsa perusteiden ja oman riippumattomuutensa puolesta sekä asein että muilla keinoin. Tässä taistelussa sai keskeisen aseman Aseveljien Liitto ja sen jälkeen politiikassa ja ammattiyhdistysliikkeessä vaikuttanut sota-aikainen, tuolloin parasta nuoruuttaan elänyt sukupolvi. Politiikassa sen edustajia olivat Edistyspuolueen, Kansallisen Kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien riveissä eniten, mutta toki Maalaisliitossa ja Ruotsalaisessa Kansanpuolueessa. Ammattiyhdistysliikkeessä sen edustajia olivat sosiaalidemokraatteja.

Välittömästi talvisodan päätyttyä alkoi syntyä sodan luoman yksimielisyyden seurauksena aseveliyhdistyksiä, joiden toiminta-ajatus oli kaksijakoinen. Ensinnäkin tarkoitus oli ylläpitää taistelussa syntynyttä aseveljeyttä ja muistoja. Toinen tarkoitus oli järjestää invalidien, sotaleskien, orpojen ja muiden sodasta kärsimään joutuneiden huoltotoimintaa ja auttamista.

Perustavakokous pidettiin Säätytalossa, jossa päätettiin yksimielisesti perustaa Aseveljien Liitto. Läsnä oli 200 osanottajaa. Tunnelma oli tiivis ja yhteishenki kova. Perustamiskokouksessa johti puhetta L. Arvi P. Poijärvi ja sihteerinä toimi Kalle Lehmus. Liiton puheenjohtajaksi valittiin kenraalimajuri Paavo Talvela.
Aseveljien Liiton toiminta oli käynnistynyt syksyn 1940 aikana. Täyteen vauhtiin oli päästy vuoden 1941 alkaessa. Liiton jäsenistön muodostivat eri puolille Suomea perustetut aseveliyhdistykset, joiden keskusjärjestöksi Liittoa voidaan luonnehtia. Liiton korkein toimielin oli liittokokous. Se kokoontui kerran vuodessa Säätytalolla, kuten perustava kokouskin.
Toiminta ajettiin alas tammikuussa 1945. Paasikivelle tuotiin tammikuun 24. päivänä Zdanovin kirje, jossa vaadittiin liiton lakkauttamista. Maan hallitus päätti tammikuun 25. päivänä 1945 lakkauttaa Suomen Aseveljien Liiton.

Aseveliliiton toiminnan päättyminen ei merkinnyt aseveljien yhteistoiminnan päättymistä. Sen luonne vain muuttui. Johtomiehet kuuluivat jo puolueisiin ja siksi sovittiin yhteistoiminnan tavoitteista, ennen kuin ryhdyttiin toimimaan aktiivipolitiikkoina.

Puoluekokouksessa Tanner käytti puheenvuoron, jonka voi sanoa olleen sen politiikan linjaus, jota aseveliryhmä sitten sovelsi käytäntöön sodan jälkeisinä vuosina. Tanner lähti siitä, että välirauhan ehdot on lojaalisesti täytettävä ja suhteet Neuvostoliittoon rakennettava tältä pohjalta. Menneisyydestä on otettava oppia, mutta se ei saanut johtaa liehakointiin ja matelevaisuuteen. Kommunisteihin ei voinut luottaa eikä heistä ollut Suomen itsenäisyyden puolustajiksi. Vuoden 1945 SDP:n listoilta asevelisosialisteja tuli eduskunnan jäseniksi muun muassa Penna Tervo, Väinö Leskinen, Valto Käkelä, Arvo Paasivuori ja Yrjö Kilpeläinen. Puoluesihteeri Unto Varjosen johdolla asevelisosialistit hahmottivat puolueen linjaa eteenpäin. Unto Varjosella oli keskeinen asema asevelisosialistien joukossa. Toinen keskeinen henkilö oli Emil Skog. Skog toi mukanaan Veikko Puskalan, josta pian tuli SDP:n järjestösihteeri. Puskala johti sosiaalidemokraattien tiedustelupalvelua käyttäen salanimeä ”Bror Eriksson”. Puhelimessa hän käytti salanimeä ”Isäntä” Puskala oli tehokas organisaattori.

Penna Tervo tuli Aseveliliitosta. Aarre Simonen oli ”herra ja hidalgo”, kylmän harkitseva ja korkeasti oppinut juristi. Väinö Leskinen oli armoitettu puhuja, suoran toiminnan ja sanojen mies.
Sosiaalidemokraattisella puolueella oli joukko salaisia asiamiehiä, joiden organisaatio peitti koko maan. Ohjeiden antotilaisuuksissa olivat läsnä Leskinen, Tervo ja Raymond Ylitalo Yhdysvaltain lähetystöstä. Salaiset asiamiehet värvättiin hyvin tarkan seulan perusteella.

Sodan päättyessä kokoomuksen ongelmana oli sodan olosuhteissa rempalleen mennyt puoluekoneisto. Puolueen puheenjohtaja Edwin Linkomies ryhtyi toiminnan käynnistämiseen. Linkomies järjesti neuvottelun kokoomuksen puoluetoimistoon, jossa oli paikalla viitisentoista osanottajaa Linkomiehen lisäksi, muun muassa puoluesihteeri Aarne Honka, Jussi Saukkonen, Leo Tujunen, Tatu Tulenheimo ja Veikko Sjöholm. Aseveljien yhteistyö yli puoluerajojen tapahtui useammalla tasolla. Kokoomuksen asevelimiehinä oli jo aiemmin mainittujen lisäksi Akseli Kaskela ja Jussi Lappi-Seppälä, Lauri Santamäki, Jaakko Hakala, Mikko Asunta ja Lauri Järvi. Oma lukunsa oli Päiviö Hetemäki, joka tuli eduskuntaan 1945. Hetemäki oli sekä poliittisessa että työmarkkinapolitiikassa keskeinen vaikuttaja.

Politiikassa alkanut aseveliyhteistyö, joka painottui erityisesti Kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien yhteistyöhön, oli syntynyt nk. vaaran vuosina ja jatkui Fagerholmin ensimmäisen hallituksen aikana saumattomasti.
Kommunistit menettivät vuoden 1951 alkupuoleen mennessä keskeisen asemansa politiikassa. Politiikassa nousi sosiaalidemokraattinen ja Kokoomuksen asevelisiiven päävastustajaksi Maalaisliitto ja ennen kaikkea Urho Kekkonen. Tähän vaikuttivat useat syyt. Erimielisyyden aiheena oli suhtautuminen kommunisteihin. Eräs henkinen tekijä aseveljien ja Kekkosen vastakohtaisuudessa saattaa olla se, että aseveljistä monet olivat olleet sodan aikana rintamatehtävissä ja suurtaisteluissa mukana. Tällaisia olivat muun muassa Hetemäki, Honkala, Leskinen, Varjonen, Helle ja Paasivirta. Leskinen ja Varjonen olivat jopa pahasti haavoittuneet jatkosodan aikana.

SDP:n julkisen hajaannuksen alkuna voidaan pitää vuoden 1955 puoluekokousta. Varjosen kuoleman jälkeen 1954 asevelisosialistien ryhmässä alkoi kehittyä riitaisuuksia. Leskisen ja Tervon tiet olivat jo aiemmin eriytyneet suhtautumisessa Kekkoseen. Veikko Puskala kulki Tervon ja Skogin vanavedessä. Puoluesihteeriehdokkaita oli kaksi: Väinö Leskinen ja Veikko Puskala. Puskala kertoi CIA:n edustajan ilmoittaneen hänelle, ettei CIA tue Leskistä. Puskala oli saanut todennäköisesti tukirahoja CIA:lta kampanjaansa. Puskala teki vuonna 1953 laajan matkan Yhdysvaltoihin. Hän toimitti amerikkalaisille heidän tarvitsemiaan tietoja. Äänestystulos oli 112-88 Leskisen hyväksi.

Veikko Puskala ei ole yhtä tunnettu kuin eräät muut tuon ajan sosiaalidemokraatit. Puskala syntyi vuonna 1911 ja hänellä oli kirjan mukaan varsin ankea lapsuus, mikä johti hieman vanhemmalla iällä ”huutolaispojaksi”. Vuonna 1946 Puskalasta tuli SDP:n järjestösihteeri. Puskala rakensi aselevon jälkeen tiedusteluorganisaationsa SKP:n sisään. Hän toimi organisaation johdossa aina 1970-luvun lopulle, jolloin hän ”siirtyi eläkkeelle”.

Presidentinvaalissa 1956 ei Kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien asevelisiiven yhteistyö ollut mitenkään yksityiskohtaisesti suunniteltua. Ainoa selkeä yhteinen päämäärä oli Kekkosen presidentiksi tulon estäminen, johon pyrittiin erilaisin keinoin.

Katso
Raymond Ylitalo – suurlähettiläs
http://merkkihenkiloita.blogspot.com/2009/05/john-raymond-ylitalo-suurlahettilas.html

Kalajokinen vakooja Veikko Puskala
http://merkkihenkiloita.blogspot.com/2008/11/kalajokinen-vakooja-veikko-puskala.html

Katso
http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/tt2005/nettiversio/vesikansa.htm

Miksi Kekkonen pelkäsi
http://www.lasselehtinen.net/content/view/31/100/lang,fi/

Lähdeaineisto: Juhani Salminen Asevelijuntta ISBN 951-20-4853-1