Syksyn 1990 edetessä pitemmälle sain eri lähteistä Neuvostoliitosta yhä huolestuttavampia viestejä. Gorbatsovin sanottiin menettäneensä tukensa kaikkialta, niin oikealta, keskustasta kuin vasemmalta. Gorbatsovin sanottiin päätöksenteossaan horjuvan. Armeijan ja KGB:n sanottiin suurelta osin olevan häntä vastaan. Arvostelijat väittivät, että länsi ei halunnut vahvaa, elinvoimaista, teollistunutta Neuvostoliittoa vaan Neuvostoliiton, joka olisi köyhä mutta joka samalla tarjoaisi lännelle hyvin koulutettua työvoimaa ja halpaa raaka-ainetta.
Marraskuussa 1990 ETYK-maiden johtajat kokoontuivat Pariisiin allekirjoittamaan nk. Pariisin peruskirjan, johon oli kirjattu Euroopan kokema mullistava muutos. Oli kulunut runsaat 15 vuotta siitä, kun kaikkien ETYK-maiden poliittiset johtajat edellisen kerran tapasivat. Silloin allekirjoitettiin Helsngissä ETYK:n perusasiakirja, jonka ihmisoikeuksia käsittelevä nk. kolmas kori oli yksi 1980-luvun kiistellyimpiä poliittisia dokumentteja.
Saavuimme Pariisiin sunnuntaina, 18. marraskuutaa. Huippukokous alkoi seuraavana päivänä. Siellä ei enää käyty neuvotteluja, ne oli käyty ennen kokousta Wienissä. Näistä neuvotteluista oli tullut tieto, että Neuvostoliiton delegaatiota johtanut Jur Derjabin oli näyttänyt vihreä valoa sille, että Baltian maiden edustajat voisivat olla Pariisin huippukokouksessa mukana tarkkailijoina.
Kun saavuimme Pariisiin, selvisi, että Gorbatsov oli tultuaan Pariisiin sanontu Baltian maiden edustajiin viitaten, että joko nuo tai hän; hän ei hyväksyisi baltien läsnäoloa. Tämä oli ensimmäinen merkki, että vaikeuksia oli ollut. Oli teoreettinen mahdollisuus, että Derjabin olisi Wienissä ylittänyt valtuutensa, mutta se on hyvin epätodennäköistä. Ilmeisesti tilanne Moskovassa oli viime päivinä muuttunut. Oli tapahtumassa jotakin, jonka takia Gorbatsovin piti näin voimakkaasti reagoida.
Neuvostoliiton valtuuskunta lähetti ensimmäisen kokouspäivän aikana viestejä, että Gorbatsov halusi kanssani erityistapaamisen. Toisena päivänä tarjotun lounaan jälkeen Neuvostoliiton valtuuskuntaan kuulunut entinen Helsingin-suurlähetystön virkailija A.R.Rannih otti yhteyttä ja pyysi välittämään tiedon, että aikataulu oli osoittanutunut niin tiukaksi, ettei erityistapaamiseen mitenkään ollut mahdollisuutta. Hän kysyi, sopiiko minulle, että tapaisin Gorbatsovin kokoussalin nurkassa lyhyesti iltapäiväkokouksen kestäessä, me kun emme tarvinneet tulkkiakaan. Sovittiin, että keskustelu tapahtuisi tiistain iltapäiväistunnossa virallisen puheenvuoroni jälkeen.
Tiistain iltapäiväistunto keskeytettin ja kello 17 alkoi epävirallinen keskustelu suljetuin ovin.Kun suljettuun istuntoon oli kokoonnuttu, Gorbatsov nousi pitkän pöydän äärestä, johon meidät oli istutettu, kiersi sen ympäri ja tuli luokseni. Minä nousin ylös. Hän työnsi oman tulkkinsa pois. Katsoin ympärilleni, mihin voisimme mennä. Havaitsin, että takanamme oli tuolirivi, jonka takana nousu amfitaetterimaisesti muit tuolirivejä. Osoitin tuoliriviä ja sanoin, että istutaan tässä. Istuuduimme. Gorbatsov oli levoton, hän otti kaksin käsin kiinni käsistäni ja sanoi: ”Olen suurissa vaikeuksissa, voitteko auttaa.” Minä sanoin, että koetan. Vieressäni ja hänen vieressään ja takanamme oli ihmisiä, joita en tuntenut, melkein meissä kiinni. Siksi en voinut ryhtyä sen enempää keskustelemaan.
Kun Gorbatsov lähti, pyysin ETYK-suurlähettilästämme Markku Reimaata kysymään istunnon turkkilaiselta puheenjohtajalta, oliko puheenvuoroja pyydettynä. Vastaus oli, ettei yhtään. Halusin reagoida Gorbatsovin vetoomukseen. Sanoin, että varataan minulle ensimmäinen puheenvuoro. Minulla ei ollut luonnosta valmiina. Tein paikan päällä puheenvuoroni jäsentelyn. Asiallisesti puheeni sisältö oli se, että balttien pitäsi nyt rauhoittua. Ei pitänyt ajatelle, että nyt olisi kiire saada jotakin. Piti luottaa tähän prosessiin, olimme vasta tien alussa. ”Minulla oli kaksi näkökohtaa: vähemmistöt ja ihmisten liikkuminen. Oli odotettavissa, että yleinen jännitys helpottuu, monet muut, piilossa olleet jännitteet nousevat esiin. Kaikista muutoksista huolimatta ilmassa on paljon kärismättömyyttä, joka osoittaa, että kaikki eivät ole vakuuttuneita siitä, että olemme uuden tien alussa. He eivät ole vakuuttuneita, että muutokset ovat pysyviä vaan että esiin on noussut harvinainen mahdollisuus joka täytyy hyödyntää viivytyksettä täyteen mittaansa. On tärkeää, että osoitamme luottamustamme tälle prosessille ja teemme tiettäväksi, että useat niistä ongelmista, jotka odottavat huomota, tulevat ratkaistuksi aikanaan.
En voi luvata Suomen kansan puolesta, että tulemme hyväksymään merkittävän taakan antaaksemme apua niille maille, jotka nyt kohtaavat talousjärjestelmänsä nopeasta muutoksesta johtuvia uudenlaisia ongelmia.
Mutta olen varma, että jos löytyy enemmän kansainvälistä halukkuutta osallistua uusien yhteistyöjrjestelmien rakentamiseen, omassa pitkän tähtäimen intresseissämme on, että teemme osamme.”
Jo Gorbatsovin minulle ensimmäisenä päivänä Elysee-palatsissa esittämän vettomuksen jälkeen olin pohtinut, pitäisikö minun tehdä viittaus siihen suuntaan, että Baltian maissa oli odotettavissa väkivaltaisuuksia.
Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti