SKOP:n kaaduttua alettiin suunnitella niin valtionvarainministeriössä, maan hallituksessa kuin pankkien johtokunnissakin malleja pankkijärjestelmän turvaamiseksi. Lopputulokseksi muodostui tukipaketti ja ohjeistus, jotka vaikuttivat syvällisesti jokaisen valuuttavelallisen omaisuuteen ja ennen muuta sen arvostukseen. Syksyllä 1991 valtionvarainministeirön valtiosihteeri Eino Keinänen teetti pankkien tilasta salaisen selvityksen. Se jaettiin pääministeri Aholle, valtiovarainministeri Viinaselle ja hyvin harvoille virkamiehille.
Tämän jälkeen syntyi hallituksen sisäpiirissä periaatepäätös, jonka mukaan pankkikriisin hallinnointia ei enää jätetty Kullbergin ja keskuspankin käsiin. Kullbergin kykyihin ei yksinkertaisesti enää luotettu. Tähän näkökantaan vaikuttivat hyvin vahvasti SYP:n päähjohtajana Ahti Hirvosen kannanotot. ”Suomen Pankin ruumishuone on niin pieni, että sinne mahtuu kerrallaan vain yksi pankki”. Tämän käsityksensä hän kertoi myös presidentti Mauno Koivistolle, joka oli samaa mieltä. Hirvonen ehdotti Aholle, että hallitus perustaisi pikaisesti pankkien pääjohtajista kootun työryhmän. Sen puheenjohtajaksi nimitettiin Suomen Pankin johtokunnan jäsen Sirkka Hämäläinen ja jäseniksi kaikkien pankkien pääjohtajat. Tammikuun 17. päivänä 1992 asetetun työryhmän viralliseksi tehtäväksi tuli luottolaman torjuminen. Käytännössä se tarkoitti pankkien pelastamista uhkaavasta katastrofista keinoilla millä hyvänsä ja tarvittaessa rajoittamattomin kustannuksin.
Suomen Yhdyspankin pääjohtajalla Ahti Hirvosella ja varatoimitusjohtaja Björn Wahlroosilla oli ratkaiseva rooli, kun devalvaation, valuuttaluottojen perinnän ja pankkien pelastamisen suuntaviitoista päätettiin. Molemmat olivat ensin olleet kampittamassa markan arvoa, Suomen Pankin rahapolitiikkaaa ja hallituksen talouspolitiikkaa. Sen jälkeen heistä tuli niin keskuspankin kuin hallituksenkin keskeisiä neuvonantajia hankkeissa, joiden tavoitteena oli korjata devalvaation vauriot.
Pääjohtajista kootun pankkityöryhmän epärealisitisia käsityksiä vallitsevasta tilanteesta kuvaa sen tekemä arvio pankkituen enimmäismäärästä. Pääjohtajat esittivät, että kokonaistarve olisi kahdesta kolmeen sataan miljoonaan markkaan. Suomen Pankin arvio oli kaksi miljardia markkaa. Valtionvarainministeriön valtiosihteeri Keinänen arvioi tarpeeksi vähintään neljä miljardia markkaa. Ahon ja Viinasen poliittisen harkinnan jälkeen pankkituen kokonaismääräksi sovittiin kahdeksan miljardia. Kaksinumeroista lukua ei haluttu esittää, sillä se olisi näyttänyt liian suurelta summalta ja olisi voinut provosoida kriisin syventymistä. Pankkikriisin ja luottolaman torjuntaan myönnetyt tukisummat eivät sii perustuneet pankkien liiketoiminnan syvälliseen analyysin, Suomen Pankin riskiarvioihin tai pankkien omaan käsitykseen niiden toiminnan tilasta.
Näissä oloissa ja tunnelmissa nousivat pintaan myös poliitikkojen keskinäiset kaunat, joilla oli suuri meritys pankkikriisin seuraavissa vaiheissa. Pääministeri Aho pelkäsi, että häntä tultaisiin syyttämään avokätisestä rahanjaosta pankeille. Samaan aikaan pääjohtaja Kullberg syytti Ahoa devalvaation salaisesta tukemisesta ja sen myötä pankkikriisin synnyttämisestä.
Aho ohjeisti erityisavustajansa Esa Härmälän pitämään huolen siitä, että pankkituen jakamiselle asetetaan riittävän tiukat ehdot. Tässä yhteydessä Aho antoi tiedotteen, jonka mukaan ”virheistä vastuullisten (pankin)johtajien kohdalla suoritetaan tarpeelliset henkilöjärjestelyt ja johtajien palkkoja ja muita etuisuuksia leikataan”.
Huomatus koski myös Suomen Pankin johtoa, jonka Aho katsoi syyllistyneen vahvan markan politiikallaan mittaviin talouspoliittisiin virheisiin. Kullbergin ja valtiovarainministeri Viinasen mielestä Aho pelasi kaksilla korteilla. Vain muutamaa kuukautta aikaisemmin hän oli tukenut devalvaatioita, jonka seurauksena kansantalouden selkäranka oli murtunut, valuuttaluotot olivat kaatuneet korimarkkinayritysten syliin ja pankeille oli alkanut kasaantua mittavia luottotappioita.
Devalvaaation aiheuttamat konkurssit ja pankkikriisin syveneminen kiristivät pääministeri Esko Ahon hallituksen sisäisiä suhteita. Erimielisyydet kasaantuivat lopulta hallituskriisiksi, jonka valtionvarainministeri Iiro Viinanen laukaisi Ilta-Sanomen erikoishaastattelussa. Se tehtiin Yllätunturilla Kittilässä, jossa Viinanen oli hiihtämässä lähtelaisten yrittäjien seurueessa. Kun teksti julkaistiin torstaina huhtikuun 3. päivänä 1992, poliittinen kriisi oli kaikkien tiedossa. ”Suomen talous on äärimmäisessä tilassa. Se on katastrofissa. Tällä menolla hallituksella on jäljellä pirun vähän aikaa.” Viinanen nimitti koko hallitusta saamattomaksi.
Pääministeri Aho oli ollut yhteydessä Viinaseen useita kertoja Ylläksen-matkan kuluessa, Pääministeri oli päättänyt, että hän erottaa Suomen Pankin pääjohtajan Rolf Kullbergin. Hänen ja pääjohtajan välit olivat täysin tulehtuneet ja keskusteluyhteys oli kadonnut. Aho otti yhteyttä presidentti Koivistoon ja sanoi, että tämän on valittava hallituksen ja Kullebrgin välillä. Koivisto ilmoitti tukevansa hallitusta ja suostuvansa Kullbergin erottamiseen.
Kun Viinanen astui sisään valtioneuvoston juhlahuoneistoon Smolnassa, Aho sanoi, että ”käsi ylös, kuka muu pitää tätä hallitusta saamattomana”. Sen jälkeen kun Ilkka Kanerva oli nostanut kätensä, muitakin käsiä nousi ylös. Hallitus runnasi yhden lauantaipäivän kuluessa 10 miljardin markan säästöohjellman, joka pelasti ainakin hetkeksi maan talouspoltiikan.
Mitkään rauhoittavat talouspoliittiset toimet tai puheet eivät auttanee, vaan valuuttapako jatkui ja pankkikriisi syveni syksyn edetessä.
Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/
Lähdeaineisto: A-P. Pietilä Pankkikriisin peitellyt paperit ISBN 978-951-884-443-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti