SDP:n hajaannus ja sen seuraukset

SDP:stä erotetut ja eronneet perustivat Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen liiton vuonna 1959. TPSL:n kannattajat vastustivat puheenjohtajansa Emil Skogin johdolla Väinö Tannerin valintaa SDP:n puheenjohtajaksi ja suosivat muutenkin vasemmistolaisempaa politiikkaa kuin SDP. TPSL sai tukea erityisesti ammattiyhdistysliikkeeltä. Eduskunta- ja kunnallisvaaleissa TPSL:n edustajat eivät onnistuneet toivomallaan tavalla. Puolueella oli enimmillään vuonna 1966 seitsemän edustajaa. Tämän jälkeen puolue ei saanut yhtään kansanedustajaa eduskuntaan. Vuonna 1973 TPSL:n enemmistö lopetti itsenäisen puoluetoiminnan ja liittyi SDP:n jäseneksi

Yleislakko 1956 aiheutti riidan SAK:ssa, kun eräät ammattiliitot vaativat SAK:ta maksamaan yleislakon aikana lupaamansa työtaisteluavustukset. Tämä kiista yleislakon kustannuksista pilasi ensin SAK:n ja Suomen Merimies-Unionin välit, kun avustuksia vaille jäänyt ammattiliitto ei suostunut maksamaan SAK:lle jäsenmaksujaan. Sosialidemokraattien eriseuraisuus meni jo niin pitkälle, että SAK:n edustajakokouksessa 1956 sosialidemokraatit kokoontuivat kahteen eri ryhmäkokoukseen. Lopulta kiistat kärjistyivät niin koviksi, että SAK:n työvaliokunta erotti Lindblomin tehtävästään vuonna 1957.

SAK:n ja TUL:n sosialidemokraattiset johtomiehet kuuluivat puolueriidassa siihen ryhmittymään, joka hävisi vuoden 1957 puoluekokouksessa. SAK:n toinen puheenjohtaja Vihtori Rantanen johti SDP:n puheenjohtajavaalin hävinneiden ulosmarssin kokoussalista. Ensimmäiset ammattiliitot erosivat tai erotettiin SAK:sta samana vuonna. Ne perustivat yhdessä Sähköliiton kanssa omaksi keskusjärjestökseen Ammattiliittojen Yhteistyöjärjestön. SDP:n ja sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän enemmistön päätöksistä piittaamatta sosialidemokraattisen opposition vaikuttajat menivät ministereiksi maalaisliiton johtamaan hallitukseen syksyllä 1957. SAK perusti pian hallitusratkaisun jälkeen oman päivälehden Päivän Sanomat, joka tuki puolueoppositiota. Sovun mahdollisuudet ehtyivät SDP:ssä vuonna 1958, kun SDP:n eduskuntaryhmä hajosi.

SDP:ssä vähemmistöön jääneet perustivat vuonna 1959 Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton (TPSL). Ammattiyhdistysliikkeessä käytiin vakavia sovintoneuvotteluja vielä vuonna 1959, mutta SAK:n yhtenäisyys ei ollut enää palautettavissa. TPSL:n ja SKP:n ammattiyhdistysvaikuttajat eivät hyväksyneet jo eronneiden tai erotettujen ammattiliittojen paluuta SAK:hon ehdoilla, jotka ammattiyhdistyssosialidemokraatit olivat keskenään sopineet muita kuulematta. Useat ammattiliitot ja ammattiosastot erosivat vuonna 1960 SAK:sta yhdistymisen epäonnistuttua, mutta keskusjärjestö säilytti voimakkaimmat ammattiliittonsa ja pääosan jäsenistään.

Kuten aiemmissa työväenliikkeen sisäisissä kiistoissa, SAK:n sosialidemokraattien 1950-luvun lopun riidoissa vastapuoli leimattiin tylysti työväen yhteisten etujen vahingoittajiksi. Vastustajia pidettiin joko työväenjärjestöjen yhteisvoiman hajottajina tai kommunistien myötäjuoksijoina. Tilanne ei ollut kuitenkaan aivan yksioikoinen, sillä SAK:n vuoteen 1960 lykkääntynyt lopullinen välirikko pehmensi hajaannuksen vaikutusta. SAK:n ammattiliittojen riveihin jäi paljon SDP:n jäseniä. He olivat 1960-luvun puolivälissä luomassa sekä SAK:ssa että SDP:ssä edellytyksiä ammattiyhdistysliikkeen eheytymiselle.

Suomalaisen yhteiskunnan ratkaiseva käänne kohti hyvinvointivaltiota alkoi vuoden 1956 yleislakon jälkeen. Siitä käynnistyi kiihkeä kahden vuoden jakso, jona oikeisto kävi vastahyökkäykseen työväenliikkeen sodanjälkeisiä saavutuksia vastaan. Kärjistyneen vastakkainasettelun synnyttämä eduskunnan ensimmäinen vasemmistoenemmistö vuonna 1958 taittoi niskat porvarien politiikalta.
Elintason heikentämisen johdosta kansa alkoi liikehtiä keväällä 1957. Kimmokkeen suuriin mielenosoituksiin antoi Maalaisliiton vähemmistöhallituksen hanke siirtää vuoden 1957 toisen neljänneksen lapsilisien maksatus seuraavaan vuoteen.
Tämä pani liikkeelle vihaiset, myös maalaisliittolaiset äidit kautta maan. SKDL:n eduskuntaryhmälle tulvi kirjeitä ja kannanottoja muiltakin kuin puolueen jäsenjärjestöiltä.
Syksyllä eduskuntaan alkoi virrata työläislähetystöjä muidenkin asioiden merkeissä.
Kuuluisilla jarrutuspuheillaan SKDL onnistui eduskunnassa estämään lapsilisien maksatuksen siirron.

Nyt itsestään selviltä tuntuvat uudistukset, kuten työttömyysvakuutus, viisipäiväinen työviikko ja työeläkejärjestelmä pantiin silloin alulle. Mutta ilman kansalaisten joukkoliikettä se ei olisi onnistunut. Kerta toisensa jälkeen työläiset osoittivat joukkovoimaansa kaupunkien kaduilla ja eduskuntatalon edustalla, ja muuttivat näin historian kulun. Suomi koki vuosina 1956-1969 rajun yhteiskunnallisen, taloudellisen ja kulttuurisen murroksen. Autoliikenteen kasvu lisäsi työntekijöiden ja nuorison liikkuvuutta. Elintaso nousi nopeasti.

Suomen työmarkkinakeskusjärjestöjen luottamuksellisten neuvottelujen ja sopimisen malli syntyi 1960-luvun alussa, kun ammattiyhdistysliikkeen hajaannus ja keskitetyt työehtosopimusratkaisut rakensivat puitteet Suomen Työnantajain Keskusliiton (STK) ja SAK:n yhteistyölle. Eduskunnan vasemmistoenemmistö vuosina 1958-1962 sai työnantajat etsimään sosiaalipoliittisissa uudistuksissa sopuratkaisuja ammattiyhdistysliikkeen kanssa.

Kummallinen parlamentaarinen tilanne vauhditti merkittäviä sosiaalisia uudistuksia. Maalaisliiton vähemmistöhallitukset joutuivat joustamaan vasemmistoenemmistöisen eduskunnan vaatimuksille. Sosialidemokraattien hajaannus ja joutuminen oppositioon vapauttivat SDP:n ja sos.dem. opposition hallitusvastuun kahleista. Huoli valtiontalouden tasapainosta ei rasittanut sosialidemokraatteja yhtä paljon kuin laajapohjaisiin hallituksiin osallistuttaessa. SKDL:n nousu eduskunnan suurimmaksi ryhmäksi loi muutospainetta. Näin aukesi tie suurille uudistuksille.

Aiempi tutkimus on usein korostanut sitä, että työeläkeratkaisut (TEL ja LEL) olivat osoitus Suomen työmarkkinasuhteiden laadullisesta muutoksesta. Viime vuosina kuva on muuttunut moni-ilmeisemmäksi. SAK, rinnakkaiskeskusjärjestö Suomen Ammattijärjestö (SAJ), näiden keskusjärjestöjen ammattiliitot ja vasemmistopuolueiden eduskuntaryhmät ajoivat työttömyysvakuutus-, työeläke-, sairasvakuutus-, samapalkkaisuus- ja työajanlyhennysuudistuksia, jotka kaikki toteutuivat.

Hiljaiset ruplat ja skandaalidollarit

Metalliliiton tukevassa vuosien 1961 – 1983 historiassa dosentti Eino Ketola kertoo taustoista ja seurauksista yksityiskohtaisesti. Elettiin vuotta 1975. Jälleen lähestyi Metalliliiton liittokokous. Metalli oli ns. tasapainoliitto, jossa kommunistit vakavasti uhkasivat sosialidemokraattien valta-asemaa. Monesti ennenkin Metallin vaalien alla oli kaikenlainen kähmintä lisääntynyt, raha liikkunut ja skandaalejakin pulpahdellut pintaan.
Mutta vuonna 1975 demarit tekivät sen itse. Sdp:n rahakuriirit jäivät verekseltään kiinni Tukholman lentokentällä Arlandassa. Mm. Kansan Uutiset pääsi tietysti heti kirjoittelemaan, että demarit yrittävät taas voittaa Metallin vaalit Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelulta CIA:lta saamillaan rahoilla.

Paljastuksen välittömiin seurauksiin 1975 kuului sekin, että Sdp:n puhejohtaja Kalevi Sorsa ja puoluesihteeri joutuivat valehtelemaan presidentti Kekkoselle päin naamaa – tutkijan käyttämä ilmaisu – , jotta puolueen kärsimä propagandatappio saataisiin minimoitua. Se ei ollut varmasti helppo tilanne kummallekaan, sillä he todennäköisesti tiesivät presidentin olevan perillä siitä mitä todella oli tapahtunut Sdp:n hämärissä rahaoperaatioissa.

Sdp pelkäsi CIA-leimaa

Hyvissä ajoissa ennen Metallin vuoden 1975 liittokokousta demarit aloittivat ulkomaisen rahojen kerjäyksen. Ketola kertoo mm. kuinka ruotsalaisille ehdotettiin, että ennen liittokokousta järjestettäisiin kursseja työpaikkayhdyshenkilöille samoin kuin oli menetelty vuoden 1971 kokouksen edellä.
Islannissa pidettiin Pohjoismaisen Metallisihteeristön vuosikokous 11.6. 1975. Siellä oli läsnä mm. Metalliliiton puheenjohtaja Sulo Penttilä, jolla ja muutamalla hänen luottomiehellään oli lupa informoida liittokokousvaalien valmistelujen ongelmista pohjoismaisia tovereitaan.

Kokouksessa oli mukana myös kansainvälisen metallityöväen liiton IMF:n amerikkalainen pääsihteeri, joka tiedusteli Penttilältä, että voiko IMF jotenkin auttaa sosialidemokraatteja tulevissa liittokokousvaaleissa. Penttilä oli luvannut palata asiaan.
Penttilä matkusti IMF:n toimistoon Frankfurtiin elokuussa. Siellä hän tapasi IMF:n saksalaisen puheenjohtajan Eugen Lodererin, joka oli liittotasavallan IG-Metallin puheenjohtaja.
Ketola kertoo Penttilän ilmoittaneen Lodererille, että IMF:n amerikkalaisen pääsihteerin palveluksia ei voitu käyttää, koska hänellä on väitetty olevan yhteyksiä CIA:han.
Penttilän mielessä olivat tietysti ne monet kerrat, jolloin Sdp:tä ja sen ay-toimintaa oli takavuosina syytetty CIA-rahoituksesta.

Rahaa tuli Ruotsistakin

Vuonna 1975 homma eteni niin, että Loderer lupasi 100 000 Saksan markkaa. Mutta ruotsalaistakin rahaa oli liikkeellä, Ketola kertoo.
Sitä kävi pyytämässä puoluesihteeri Sundqvist, joka vieraili Tukholmassa kesällä. Rahaa luvattiin 75 000 kruunua. Maksaja oli Ruotsin Metalliliitto ja papereiden mukaan kruunut oli tarkoitus käyttää Ruotsin suomalaisten siirtolaisten informoimiseen Suomen eduskuntavaalien yhteydessä. Mutta todellisuudessa tapahtui näin:

”SDP:n taloudenhoitaja Pentti Ketola nouti kahdesta lähteestä peräisin olevat rahat, 244 800 kruunua, Tukholmasta 5.10.1975. Mukana olivat hänen vaimonsa Laila Ketola, SDP:n järjestösihteeri Lauri Metsämäki sekä hänen vaimonsa Berit Metsämäki. Välttääkseen julkisuutta Ketolan seurue ryhtyi kuljettamaan valuuttaa Suomeen käteisenä ilman asianomaisia lupia.”

Edelleen Eino Ketola kertoo kirjassaan, että setelit jaettiin seurueen kesken. Kolme kärähti Arlandan kentän tullitarkastuksessa. Lauri Metsämäkeä ei pysäytetty. Tutkija epäilee Ruotsin viranomaisten saaneen vihjeen valuutan salakuljettajista.

Vastapainoksi Moskovan tuelle

Salakuljetusyrityksen paljastuttua Suomen lehdistössä virisi tietysti raju kirjoittelu politiikan ulkomaisesta rahoituksesta.

”Skandaalin luonne hankaloitui, kun lehdistöön vuoti tieto, että rahat oli siirretty Ruotsiin Baselista sijaitsevasta Internationale Genossenschaftbank-nimisestä rahoituslaitoksesta Lodererin hallitsemalta tililtä. Sveitsiläisen pankkitilin käyttö vahvisti epäilyjä siitä, että rahat tulivat alun perin Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulta CIA:lta”, tutkija kirjoittaa.

Jo kertoessaan Metallin edellisiin vuoden 1971 liittyvistä demarien ulkomaista rahoituksista Ketola joutuu toteamaan mm. näin: ”Yhdysvallat oli mukana tässäkin järjestelyssä.” Järjestelyllä hän tarkoittaa luotettujen demarien kouluttamista Ruotsissa ja Norjassa järjestetyillä kursseilla. Samassa yhteydessä hän puolustelee SDP:n touhuja:

”Näin haettiin vastapainoa Moskovassa koulutetuille SKP:n työntekijöille ja kommunistien systemaattiselle koulutusjärjestelmälle.”

Mutta tuolloinkin järjestelyt olivat varsin salaperäisiä. Eino Ketolan selvityksen mukaan USA:n lähetystösihteeri toimitti tarvittavan rahamäärän ”mahdollisesti ASLA-stipendin muodossa asianmukaiseen paikkaan”.

Valehtelua päin naamaa

Mutta palataan vuoden 1975 Arlandan skandaaliin. Ketola kertoo, että Ruotsissa pidettiin sopimattomana metallityöläisten varojen käyttämistä muualla kuin omassa maassa. Käry tullissa oli kiusallinen sekä Ruotsin että Saksan demarien johdolle.
Sulo Penttilä oli SDP:n puoluetoimikunnassa kiistänyt rahanpyyntönsä Länsi-Saksasta. ”Tilanne alkoi SDP:n kannalta olla äärimmäisen kiusallinen, ei yksin Metallin vaalien takia, vaan siksi että epäilyjä alkoi kohdistua puolueen ulkopoliittiseen soveliaisuuteen”, Ketola kertoo.

Presidentti Kekkonenkin reagoi skandaaliin. ”Kalevi Sorsa ja Ulf Sundqvist vakuuttivat molemmat hänelle, että puolueen johto ei ollut tietoinen asiasta ja että pyynnön oli esittänyt Penttilä, joka on puoluetoimikunnan jäsen. Kekkonen suositti Penttilän pudottamista”, kirjoittaa Ketola. Hän toteaa Kekkosen Sorsalta ja Sundqvistilta saaman informaation sisäisesti ristiriitaiseksi, kun puolueen osuus sveitsiläisiin rahoihin kiistettiin, vaikka puoluetoimikunnan jäsen oli ollut niitä pyytämässä. Myös Sundqvistin rooli rahan hankkimisessa Ruotsista jätettiin presidentille kertomatta.

”Kekkoselta jäi tuskin huomaamatta, että Sorsa ja Sundqvist olivat tietoisia molemmista hankkeista ja että nämä joutuivat valehtelemaan hänelle päin naamaa”, Ketola toteaa.

Rahaa tuli myös idästä

Eniten CIA:n rahoista Suomessa kohuttiin kuitenkin jo 1960-luvun puolessa välissä, jolloin Niilo Koljonen paljasti SAJ:n saaman CIA-rahoituksen. Ketola käsittelee yksityiskohtaisesti tämänkin paljon esillä olleen skandaalin kirjansa luvussa ”Hiljaiset ruplat ja skandaalidollarit”.
Tähän yhteyteen tutkija on koonnut tietoja avustussummista. Ketola toteaa SKP:n saaneen 1960-luvun alkupuolella NKP:ltä 500 000 dollaria vuodessa ja vuosikymmenen puolessa välissä jo noin 900 000 dollaria vuosittain.

TPSL taas sai vuonna 1962 Moskovasta vaalikampanjaan 30 miljoonaa vanhaa markkaa. Koljosen tietojen mukaan vuonna 1965 SAJ:n pomomiehille Jaakko Rantaselle ja Olavi Järvelälle tuli CIA:lta vuodessa 720 000 markkaa. Ulkomaiseen rahaa liittyvät skandaalit ovat Metallityöväen liiton historiassa tietysti vain pieni sivujuonne, mutta ne kertovat hyvin liiton tärkeästä asemasta Suomessa. Taistelu Metallista sosialidemokraattien ja kommunistien välillä oli kylmän sodan aikoina niin kovaa, että siihen haluttiin osallistua – Moskovasta nyt puhumattakaan – myös Atlantin valtameren takaa.

Katso
TPSL Wikipedia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ty%C3%B6v%C3%A4en_ja_Pienviljelij%C3%A4in_Sosialidemokraattinen_Liitto

Väinö Tanner
http://artikkelihaku.kansallisbiografia.fi/artikkeli/635/

Häikiön esitelmä
http://www.paasikivi-seura.fi/34

Väinö Tannerin säätiö
http://www.vainotannerinsaatio.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=93&Itemid=117

Urheiluopistosäätiö
http://www.tuomioja.org/index.php?mainAction=showPage&id=95&category=3

Eino Ketola: Suomen Metallityöväen Liitto 1961 - 1983. Otava 2007