Everstiluutnantti evp. Esa Seppänen toimi aikanaan muun muassa presidentti Kekkosen adjutanttina. Hän on Neuvostoliiton ja Venäjän asiantuntija, joka on asunut Moskovassa kaikkiaan 11 vuotta. Esa Seppänen on valmistunut Helsingin yliopistosta pääaineenaan venäjän kieli ja kirjallisuus sekä poliittinen historia.Seppänen on kirjoittanut kirjan Miekkailija vastaan Tulivuori.
Presidentti Urho Kekkonen tapasi yli kolmenkymmenen vuoden aikana sekä säännöllisesti että epävirallisissa yhteyksissä Neuvostoliiton johtoa. Näistä tapaamisista muodostui näkyvä poliittinen instituutio. Sen puitteissa Urho Kekkonen johti maan ulkopolitiikkaa voimakkaasti henkilösuhteiden tasolla ja loi uuden ulottuvuuden asioiden hoitoon. Nikita Hrustsev kuvasi Urho Kekkosta Miekkailijaksi. Nikita Hrustsev puolestaan oli tunnettu, värikäs ja dynaaminen persoona, jota voidaan luonnehtia Tulivuoreksi.
Oli yöpakkasten aika, ja Pietarin eli koko Venäjän ikkuna länteen oli pahasti huurtumassa. Hrustseville siitä näkyi SDP-kokoomus-enemmistöinen, Kekkosen vastahakoisesti elo-syyskuun vaihteessa 1958 nimittämä Karl-August Fagerholmin hallitus. Fagerholmin leveän selän takana kurkisteli kaksi Hrustseville peräti vastenmielistä Suomen sosiaalidemokraattien voimahahmoa, kaksi Väinöä, Tanner ja sosiaaliministeriksi nimitetty Leskinen. Suomen hallitusratkaisu tulkittiin neuvostojohdossa Suomen uudeksi ulkopoliittiseksi suuntaukseksi, pyrkimykseksi muuttaa Paasikiven-Kekkosen linjaa. Syntynyt luottamuspula ajoi maiden väliset suhteet kriisiin, mitä vielä syvensi suurvaltojen voimistuneet keskinäiset epäluulot ja tilanteen kiristyminen Berliinissä. Seurannut lähes viisi kuukautta kestänyt Neuvostoliiton painostusaalto, jonka kuluessa se jäädytti kaikki poliittiset ja taloudelliset suhteensa Suomeen, sai poliittisessa kielenkäytössä nimen ”yöpakkaset”.
Suurissa sisäpoliittisissa vaikeuksissa kamppaileva Kekkonen näki, miten huuruisessa ”Pietarin ikkunassa” Hrustsevin tavallisesti niin hyväntahtoinen ilme oli muuttunut vakavaksi ja miten neuvostojohtajan pienet ja ovela ”siansilmät” tähyilivät Itämeren ympäristöä entistä valppaammin. Hrustsevin hartiakkaan selän takana kurkkivat MID:n ja Neuvostoliiton sotilaspiirien haukat yhdessä Tehtaankadun KGB-miesten Zenihovin ja Vladimirovin kanssa, jotka olivat kulissien takana uhkailleet YYA-konsultaatioilla, ellei Fagerholm kumppaneineen katoaisi ”Pietarin ikkunasta”. Näkymä oli uhkaava, ja Kekkonen teki kaiken voitavansa saadakseen sen muuttumaan. Niinpä vasta Fagerholmin hallituksen hajoaminen, jota presidentti oli luonnehtinut ”saatanan surkeaksi” hallitusratkaisuksi, ja 1959 tammikuun puolivälissä nimitetty Sukselaisen maalaisliittolainen vähemmistöhallitus sai ”Pietarin ikkunan” sen verran kirkastumaan, että keskellä kylmimpiä Venäjän pakkasia synti mahdollisuus ratkaista kriisi ja lämmittää suhteet uudelleen. Siihen tarvittiin kuitenkin järjestelyiltään ja läpivienniltään erikoislaatuinen päämiesten kohtaaminen Leningradissa 21.-23.1.1959.
Leningradin lavastus
Nikita Hrustsevin ja Urho Kekkosen parin päivän tapaamista Nevan kaupungissa voidaan hyvällä syyllä kutsua Leningradin lavastukseksi paljon perustellummin kuin muita sellaiseksi leimattuja tapaamisia näiden kahden valtionjohtajan välillä. Virallisesti luodun kuvan takana, että kyseessä olisi ollut sattumanvarainen improvisoitu tapaaminen, olikin itse asiassa huolellinen suunnittelu. Nykyään käytettävissä olevien tietojen valossa ei ole olemassa minkäänlaista epäselvyyttä siitä, että Leningradiin pystytettyjen Potemkinin kulissien rakentamiseen osallistuivat hyvässä yhteisymmärryksessä molempien maiden tahot.
Kaupunginjohtaja Smirnovin ystävällinen kutsu oli osoitettu myös rouva Sylvi Kekkoselle, Neuvostoliitossakin kirjojensa käännösten ansiosta tunnetulle kulttuuripersoonalle. Vierailuseurueen pienellä koolla – presidenttiä saattoivat vain adjutantti majuri Urpo Levo ja presidentin henkilökohtainen tulkki Kustaa Loikkanen – luotiin kuva yksityisestä vierailusta vailla mitään poliittisia tarkoitusperiä. Presidentti oli tosin varmuuden vuoksi ennen lähtöään käskenyt ulkoministeri Ahti Karjalaista kaivamaan lähtökuopat Helsingissä, jos vaikka häntä satuttaisiin tarvitsemaan Leningradissa. Samin koko hallitus, ulkoministeriö olivat siirtyneet täyteen hälyytysvalmiuteen. Myös matkaa koskevan tiedonannon ajoittumisella päivää ennen presidenttiparin lähtöä, 21.1., annettiin ulkomaille kuvat vierailun yksityisyydestä, epävirallisesta luonteesta.
Sitten neuvosto-osapuoli pystytti omat kulissinsa. Ollessaan sattumalla samoihin aikoihin tarkastamassa Valko-Venäjän asioita Hrustsev kuuli yllätyksekseen radiosta, että hänen hyvä ystävänsä Suomen presidentti oli puolisoineen kulttuurivierailulla Leningradissa. Tämä oli kuuleman mukaan junasta astuessaan sanonut vastaanottajille jopa maan kielellä ”raastuite”. Neuvostoliiton johtajakin oli sattumalta ottanut vaimonsa Nina Petrovnan ja tyttärensä Radan mukaan Minskiin. Sitä paitsi Hrustsev oli saanut kuulla, että Väinöt olivat kadonneet ”Pietarin ikkunasta ja tilalle oli tullut Paasikiven-Kekkkosen linjaa kannattava maalaisliittolainen Sukselaisen vähemmistöhallitus. Eipä siis muuta kuin oitis Leningradiin tapaamaan Suomen presidenttiä – ystäväähän oli aina hyödyllistä tavata ja hymyillä hänen lujan kädenpuristuksen kera niin kuin Hrustsev oli Suomessakin vakuutellut. Kaiken lisäksi neuvostojohtaja tunnusti heti ensimmäisenä päivänä yhteisellä lounaalla olleensa suuresti huolissaan siitä, että edellisenä vuonna leningradilaisten suuren suosin saavuttanut Suomen presidentti olikin saapunut agitoimaan kaupunki eroamaan Venäjän federaatiosta, ts. koko Neuvostoliitosta.
Suuren yleisön ja median hämäykseksi kollektiivisia kulisseja oli tosiasiassa alettu valmistella jo marraskuun lopulla, siis niinkin aikaisin kuin kaksi kuukautta ennen matkaa. Niihin aikoihin Kekkonen oli tehnyt Tehtaankadun yhteysmiehensä V. V. Zenihovin kautta aloitteen tapaamisesta Hrustsevin kanssa. Maailman ällistellessä neuvostojohtaja saapuikin junalla Leningradiin päivää myöhemmin kuin presidentti pienine seurueineen. Tällaisella toiminnalla, jolla asiat saadaan näyttämään toisenlaiselta kuin ne todellisuudessa ovat, on venäläisessä terminologiassa erityisnimi pokazuha, lumenäyttö. Pokazuhan välineinä suosituimmat ovat Potemkinin kulissit. Leningradin yöpakkastapaamisessa oli kyse juuri tästä.
Henkilökohtaisten suhteiden kehittämisen linjalla Leningradin ”sattumanvarainen” yöpakkastapaaminen osoitti Kekkoselle selvästi, että hänen lähestymisstrategiansa alkoi tuottaa hyviä tuloksia. Tällainen diplomatia näytti tarjoavan myös mahdollisuuden käsitellä asioita avoimemmin ja suorasukaisemmin. Kekkonen tuli vakuuttuneeksi siitä, että asioita oli parasta hoitaa Suomessa henkilökohtaisesti Tehtaankadun yhteysmiesten kautta suoraan. Niin sanottu puoluekanava oli kankea, hidas ja byrokraattinen. Leningradin yöpakkastapaamisessa Kekkonen turvautui henkilökohtaisiin suhteisiin perustuvaan diplomatiaansa, kun hän neuvotteli Hrustsevin kanssa. Hrustsev kertoi Kremlin kannan ja Kekkonen tyytyi kuuntelijan rooliin. Kekkosen sulkeutuminen kahdestaan Hrustevin kanssa samaan huoneeseen herätti suomalaisissa epäilyksiä siitä, että Kekkonen tekisi siellä myönnytyksiä. Auki jääneestä ikkunasta voitiin nähdä Hrustsevin ja Kekkosen siluetit kädet veljellisesti koukussa sinunkauppamaljassa. Väärinymmärrykset oli poistettu ja ongelma oli ratkaistu, mutta samalla Neuvostoliitto oli avoimesti päässyt vaikuttamaan Suomen hallitusratkaisuun.
Lähdeaineisto:
Esa Seppänen: Miekkailija vastaan Tulivuori ISBN 951-31-2628-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti