Kevääseen 1959 saavuttaessa Kekkosella oli takanaan presidenttikaudesta puolet, Elämä Tamminiemessä alkoi vähitellen asettua uomiinsa. Päivärytmi ja –ohjelma vakiintuivat: ylösnousu kello kahdeksan, hunajatee nisun kera, päivän postin, asiakirja- ja raporttimateriaalin läpikäyminen, kirjallisia töitä, keskusteluja ja neuvotteluja vieraiden kanssa aina kello 21.30:een asti. Radion myöhäisuutisten jälkeen presidentti vetäytyi levolle lueskellen kuitenkin vuoteessaan vielä pitkään.
Kekkosen ensimmäisen presidenttikauden loppu oli hengenviljelyn suurta juhlaa. Oulun yliopisto vihittiin, samoin Yhteiskunnallisen korkeakoulun uusi talo Tampereella. Turun yliopistolle valmistuivat uudet toimitilat, Turun kauppakorkeakoululle uusi päärakennus ja Jyväskylän Kasvatusopilliselle Korkeakoululle uudisrakennus. Presidentti itse omistautui näinä vuosina innolla tieteen ja kulttuurin tason määrätietoiseen kohottamiseen. Yliopiston perustaminen Ouluun oli hänelle mitä tärkein asia. Niin sanotut maaseutuyliopistot edustivat Kekkoselle hengen majakoita.
Toinen Kekkosta näinä vuosina suuresti askarruttanut kysymys liittyi tulonjakoon. Hänen mielestään valtiovallalla oli ehdoton velvollisuus taata kansalaisilleen toimeentulomahdollisuudet omassa maassa. Näin ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Päinvastoin juopa hyväosaisten ja hädänalaisten välillä oli jatkuvasti kasvanut ja oli repimässä rikki kansakuntaa. Sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden ohella kehitykseen liittyi poliittisia vaaratekijöitä, ennen muuta äärivasemmiston kannatuksen vahvistuminen entisestään. ”Suurkapitalismi on päässyt täysin voiton päälle … Jos tätä menoa jatkuu, niin kansandemokratia tulee pian”, purki Kekkonen huoltaan päiväkirjassaan.
Raskaaksi ajan sai tuntumaan korostuneempi yksinjäämisen tunne, kun jotkut sellaisetkin, joihin oli tottunut luottamaan vähä vähältä kaikkosivat rinnalta. Se jos mikään opetti lisää kyynisyyttä. Harvojen uskollisten joukko supistui presidenttikauden lopulla muutamaan mieheen. Matti-pojan ohella joukkoon kuuluivat Karjalainen, Korsimo, Vilkuna, Sorvali, Kleemola, Kuuskoski ja Lauri Posti.
Suomalaiset pysyivät poikkeuksellisen hyvin selvillä suurvaltasuhteiden kehityksestä. Se johtui suurelta osin siitä, että Zaharov sai Hrustsevilta tehtäväksi jättää Kekkoselle yksityiskohtaiset – enimmiltään kirjalliset – selostukset keskusteluista Macmillanin, Nixonin ja Eisenhowerin kanssa. Joidenkin tietojen mukaan Kekkonen ja Intian pääministeri Jawaharlal Nehru olivat sosialistisen leirin ulkopuolella ainoat, jotka informoitiin näin. Kekkonen puolestaan välitti saamansa tiedot ulkoministeriölle.
Kun Euroopan tulevaisuus alkoi yhä tiiviimmin kytkeytyä Berliinin kohtaloon, Kekkonen kallistui vähitellen sille kannalle, että kahden saksalaisen valtion olemassaolo tulisi tunnustaa. Itämeren kautta Saksan uhka heijastui Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan. Tunnettiinhan Moskovassa huolta nimenomaan Liittotasavallan sotilaallisen läsnäolon lisääntymisestä Itämerellä, mihin kytkeytyi tiivistyvä yhteistyö Tanskan kanssa.
Yöpakkasten kokemuksista versoi Suomessa kesällä 1959 hanke, josta sittemmin ryhdyttiin käyttämään nimitystä Aktion Nord. Sen puuhamiehinä toimivat iäkkäät jääkäriaktivistit sekä myöhemmin myös muutamat tunnetut sosiaalidemokraatit. Yhteistä joukkoon kuuluville oli vastenmielisyys Kekkosta kohtaan. Hankkeen tavoitteena oli pohjoismaiden ”aseistettu puolueettomuusliitto”, toisin sanoen puolustusliitto. Sen mukaan Norjan ja Tanskan edellytettiin eroavan Natosta ja Suomen irrottauduttavan YYA-sopimuksesta. Hankkeessa Ruotsille oli varattu johtava rooli. Erityisen vaarallisena Kekkonen piti sitä, että hanketta pyrittiin toteuttamaan länsivaltojen tuella.
Suurlähettiläs Wuori piti Leningradissa harkitsemattoman puheen, eikä se jäänyt seurauksitta. Jo keväällä 1959 puolustusvoimain komentaja, kenraali K.A. Heiskanen kutsuttiin seurueineen vierailulle Neuvostoliittoon. Kekkosen johdolla kokoontunut valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunta käsitteli asiaa ja tuli siihen tulokseen, ett kutsuun oli Wuoren aloitteen jälkeen vastattava myöntävästi. Kun Heiskanen pani kynsin hampain vastaan, Kekkonen joutui käskemään hänet matkalle, mikä vuoksi kenraali onnistui toteuttamaan laajan vierailuohjelmansa tuskin suutaan avaamatta.
Vierailuun liittyi juuri senkaltaisia lieveilmiöitä, joita Kekkonen oli kavahtanut, Neuvostoliiton puolustusministeri, marsalkka R.J. Malinovski luonnehti suomalaisia puheessaan ”ystäviksi ja liittolaisiksi” ja totesi Suomen ja Neuvostoliiton ”yhdessä” puolustavan alueitaan. Muutenkin ruokittiin ulkopuolisten tarkkailijoiden epäluuloja.
Kekkosen asenne ei jäänyt Moskovassa huomaamatta. Ensin neuvostoliittolaiset valittivat sotilaallisen vierailuvaihdon suppeutta ja suomalaisten haluttomuutta ja ryhtyivät siteen vähitellen avoimesti painostamaan. Kun Heiskasen seuraaja, kenraali Sakari Simelius osoittatui niin ikään haluttomaksi matkustamaan itänaapuriin, suomalaisille ilmoitettiin, että vierailun torjuminen tultaisiin tulkitsemaan ”epäystävälliseksi teoksi”. Tästä huolimatta Kekkonen ei tinkinyt käsityksistään. Kun Simelius valitti kummankin suurvallan ahdistelevan häntä kutsuilla, Kekkonen otti asian esille Zaharovin kanssa ja pyysi jättämään Simeliuksen rauhaan. Näin myös tapahtui.
Ongelmia suomalaisille tuotti eri vaiheissa se, että Neuvostoliiton ulkopuolella ulkopoliittisia kysymyksiä hoiti kaksi eri organisaatiota: NKP:n keskuskomitean kansainvälinen osasto sekä ulkoministeriö, joiden yhteistyö ei aina ollut kovin tiivistä. Aika ajoin – esimerkiksi EFTA-kysymyksen yhteydessä – Suomessakin voitiin panna merkille, että ne olivat noudatettavasta linjasta selvästi eri mieltä, mikä aiheutti sitten sekaannusta. Organisaatioiden välinen kilpailu heijastui Moskovasta keskeisiin asemapaikkoihin. Helsingissä se näkyi 1950-luvun lopulla muun muassa siten, että Zhenikov ja Vladimirov arvostelivat toistuvasti Zaharovin kykyjä suomalaisille.
Yhtä heikkolahjaisia kuin suurlähettiläät Hickerson ja Bernard Gufler olivat Kekkosen mielestä useat heidän alaisistaan. Esimerkkinä hän viittasi mielellään suurlähetystön CIA-edustajaan, joka oli marssinut tie- ja vesirakennushallitukseen tiedustelemaan, miten raskaita panssareita hänen nimeänsä Suomen sillat kestäisivät. Välimatkaa Kekkonen piti myös sen vuoksi, että tiesi USA:n lähetystön hankkivan tietonsa enimmältään hänen katkerimmilta vastustajiltaan (Leskinen, Junnila, Ehrnrooth jne) ja luottavan vain heidän antamaansa informaatioon. CIA:n korkea edustaja, joka – tietäen puhuvansa Suomen presidentin pojalle – korosti, että Suomen tulisi säilyttää luja vastarintahenki itäänpäin: ”Kun Neuvostoliitto kolmannen maailmansodan syttyessä ryntää Atlantille, niin on tärkeää… että sen on pakko laskea joutuvansa kuluttamaan esimerkiksi kuusi päivää Suomen läpi marssimiseen. Tämä on …. niin pitkä aika tulevassa sodassa, ettei Neuvostoliitolla ole siihen varaa. Tästä johtuen se valitsisi toiset hyökkäyssuunnat ja Suomi säästyisi”. ”Ovatko ne hulluja, vai luulevatko ne meitä hulluiksi!”, Kekkonen kommentoi moista ajatuksenjuoksua.
Yhteistyö tasavallan presidentin ja uuden pääministerin V.J.Sukselaisen välillä takelteli heti hallituksen ensi päivistä lähtien. Sukselainen kun hoiti virkaansa vaivautumatta liiemmälti informoimaan Kekkosta. Hän ei ottanut yhteyttä Tamminiemeen edes silloin, kun valtioneuvoston ratkaistavaksi tuli tärkeitä nimitysasioita. Aivan erityisesti Kekkosta ärsytti Sukselaisen tapa välttää kannan ottamista ja puuttumista tapahtumien kulkuun, Kitkeränä hän kommentoi päiväkirjaansa: ”Sukselainen nukkuu läpi kaikki virkansa, myös pääministerin. Siksi hermot säilyvät.”
Kaikissa kysymyksissä Sukselainen ei kuitenkaan ollut passiivinen. Kekkosen tietämättä hän suoritti jo kevättalvella tunnusteluja hallituspohjan laajentamisesta SDP:n suuntaan. Kekkonen kutsui Sukselaisen, Virolaisen ja Eskolan luokseen tutkaillakseen, mihin Maalaisliitto oikein pyrki. Yllätyksekseen hän sai kuulla, että Eskolan johdolla puuhattiin puoluevaltuuskunnan päätöslauselmaa, joka ulkopoliittisten muotoilujensa kautta olisi kytkeytynyt syksyn tapahtumiin ja hallitusratkaisuun. Suivaantuneena Kekkonen komensi kapinalliset, ”ryhmän ulkopolitiikan expertit” Eskolan, Pakkasen ja Artturi Jämsenin luokseen ja piti heille lujasanaisen puhuttelun.
Jo keväällä 1959 alkoi julkisuudessa polemiikki ja painostus, jotka tähtäsivät hallituksen kaatamiseen ja uuden laajapohjaisemman ministeriön muodostamiseen. Kaikkein kiivaimmin asian puolesta esiintyi Helsingin Sanomat. Reaktioita ei tarvinnut kauan odottaa. Vladimirov epäili Maalaisliiton tavoittelevan jälleen yhteistyötä leskisläisten kanssa. Jyrkemmin esiintyi Zhenihov, joka luonnehti maalaisliittolaisten pyrkimyksiä lapsellisiksi ja sen vuoksi vaarallisiksi, ettei SDP voinut ”menestyä hallituksessa”, ennen kuin sen johto vaihtuisi.
Varoituksista ja Kekkosen kannasta huolimatta Maalaisliiton johdossa ei vieläkään luovuttu toivosta. Sukselainen suoritti alkusyksystä laajoja tunnusteluja, jotka epäonnistuivat. Myöhemmin Eskola ryhtyi budjettineuvotteluihin, jotka ennen pitkää kiertyivät hallituskysymyksen ympärille. Zaharovin kanssa lounastettuaan hän kuitenkin luopui ja vakuutti Kekkoselle, että neuvostoliittolaisten kannan vuoksi oli ”paras pitää nykyistä hallitusta pystyssä”.
Sitkein oli Virolainen, joka syyskuussa 1959 ryhtyi kaatamaan hallitusta ja neuvottelemaan mm. Leskisen ja Junnilan kanssa. Kekkonen pysyi hyvin selvillä Virolaisen edesottamuksista, koska ohittamisestaan äkämystynyt Sukselainen kävi niistä kantelemassa.
Julkisissa esiintymisissään Tanner jakeli potkuja Moskovan suuntaan. Neuvostoliitto sekaantuu Suomen sisäisiin asioihin ja Suomi on luisumassa sen alusmaaksi, hän julisti ja vakuutti, ettei Suomen itsenäisyyttä tultaisi myymään eivätkä kommunistit tulisi sitä milloinkaan valtaamaan. Eri yhteyksissä hän korosti, etteivät suomalaiset suinkaan olleet ulkopolitiikasta yksimielisiä, kuten Kekkonen oli antanut ymmärtää. Leskinen puolestaan väitti, ettei Suomella ollut enää kuin muodollinen itsenäisyys ja luonnehti idänkauppaa maalle epäedulliseksi. Tannerin mukaan Suomessa on noudatettu vain suhdannepolitiikkaa.
Lupauksia muutoksesta antoivat puoluejohdon ja skogilaisten väliin ryhmittyvät ns. kolmaslinjalaiset, jotka pitivät yhteyttä Kekkoseen ja tämän lähipiiriin. Sellaisia olivat Gunnar Henriksson, Onni Hiltunen, Reino Oittinen ja Rafael Paasio. Aivan ilmeisesti Kekkonen odotti SDP:n kevään 1960 puoluekokouksesta tuloksia, jotka helpottaisivat sekä ulko- että sisäpolitiikan hoitamista seuraavina vuosina. Puoluekokouksessa näytelmän lakoja piti käsissään Väinö Leskinen, joka ensin huolehti siitä, että Tanner suostuteltiin jatkamaan ja sen jälkeen valitutti tämän 17.4.1960 uudelleen puheenjohtajaksi suurella äänten enemmistöllä. Osalle kokousvaltuutettuja Tanner oli lähes jumala, kuvailee vaalitilanne Lauri Sivonen. Rafael Paasio oli vastaehdokkaana ja sai vajaan kolmanneksen äänistä. Tärkeämpää kuin äänimäärä oli kuitenkin se, että Paasio rohkeni nousemaan Tanneria vastaan ja antoi näin neuvostoliittolaisten kaipaaman todisteen kolmaslinjalaisten tavoitteista. Kekkonen oli pettynyt Tannerin valintaan.
Lähdeaineisto:
Juhani Suomi Kriisien aika ISBN 951-1-11580-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti