Presidentin ministeri

Ahti Karjalainen kirjoittaa kirjassaan Presidentin ministeri näin: Sen jälkeen kun Tasavallan Presidentti Mauno Koivisto erotti minut Suomen Pankin pääjohtajan tehtävästä olen vetäytynyt yksityiselämään ja ollut jokseenkin vaiti kaikista niistä vaiheista, joiden kautta hirvensalmelaisen pienviljelijäperheen poika päätyi presidentti Urho Kekkosen lähimmäksi luotetuksi. Tämä kirja on tilinteko kaikesta siitä, mikä on jäänyt kertomatta.

Pääministerin sihteeri

Karjalainen kirjoittaa, että yhteistyö Kekkosen kanssa sujui erinomaisesti. Hän oli toimissaan hyvin nopea, teki selkeitä päätöksiä, eikä peräytynyt helposti vastuksien edessä. Hän oli ystävä ystäville ja vihollinen vihamiehille. Hän sanoi selkeästi, mihin hän pyrki, ja silloin oli helppo toimia. Aamuisin ennen varsinaisen työpäivän alkua keskustelimme edessä olevista päivän tapahtumista.
Sihteerin suurin työ oli puheiden kirjoittaminen. Aamu palavereiden yhteydessä Kekkonen antoi alla olevien tekstien yleiset suuntalinjat, mutta varsin pian eteenkin talouspolitiikkaan liittyvät puheet jäivät kokonaan minun huolekseni. Jos Kekkonen tekstejä korjaili, kysymys oli tavallisesti poliittisten letkautusten sommittelusta, joka ei voinutkaan olla sihteerin työtä. Hänellä oli erikoinen tapa ilkeillä: hän kirjoitti tahallaan kiukkunsa kohteen nimen väärin. Joskus yritin korjata tällaisia virheitä, mutta hän nimenomaan kielsi sen.

Kekkosen koeaika

Kesän 1958 eduskuntavaalit olivat vasemmiston suuri voitto. SKDL hankki vajaat 17 000 uutta äänestäjää ja sai 7 paikkaa lisää. Siitä tuli nyt eduskunnan suurin puolue. Sosiaalidemokraatit kärsivät pahasti puoluehajaannuksesta, mutta emäpuolueen ja nyt ensimmäistä kertaa omailla listoillaan esiintyneen TPSL:n yhteinen voima riitti siihen, että eduskunnassa oli vasemmistoenemmistö. Se oli äärimmäisen niukka 101-99, joten enemmistölle ei ollut poliittista käyttöä, sillä vasemmiston sisäinen yhteistyö oli mahdottomuus. Maalaisliitto koki takaiskun. Se menetti 4 edustajapaikkaa.
Poliittinen kenttä oli pahasti takalukossa. Virkamieshallitukset olivat hallinneet maata koko kevään, ensin Rainer von Fienandtin ja sitten Reino Kuuskosken johdolla. Kommunistien hyvä menestys oli yllätys muille puolueille, varsinkin kun he kävivät vaalitaistelun avoimin ideologisin tunnuksin. Kekkonen antoi ensin tunnustelutehtävän SKDL:n Eino Kilvelle, mutta yrityksen epäonnistuminen oli etukäteen selvää.
Tamminiemessä 11.8.1958 syödyn lounaan yhteydessä totesimme, että neuvottelut olivat alkaneet vetää maalaisliittoa oikealle. Neuvotteluun osallistuivat tasavallan presidentti Urho Kekkonen, Matti Kekkonen, Arvo Korsimo ja Ahti Karjalainen.
Päiväkirjamerkintöjen mukaan ainakin Virolainen asettui 21.8.1958 pidetyssä neuvottelussa sille kannalle, että hallitus voidaan terveisistä huolimatta muodostaa sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton varaan. Lopputuloksesi tuli, että skogilaiset putosivat Fagerholmin johtamista hallitusneuvotteluista.
Keskustelun laineet löivät korkealle. Muistan hyvin kuinka erään neuvottelun jälkeen väittelimme Virolaisen kanssa vielä eduskuntatalon edessä kadulla. Sanoin, että tästä ei hyvä tule, sillä tiesin Kekkosen kannan lisäksi myös neuvostoliittolaisten suhtautumisen.
Kuulin hallitusneuvotteluissa muotoutuneen ministerilistana Kekkosen lähdettyä Kultarantaan. Mukaan olivat tulossa Leskinen, Virolainen ja muita sen linjan miehiä. Listalla oli sellaisia sosiaalidemokraatteja, joiden pelkkä nimi riitti poliittisen kriisin aiheeksi. Presidentti pyysi minua sanomaan Virolaiselle, että hän ei saa mennä hallitukseen.
Pidin maalaisliiton keskushallituksen kokouksessa 29.8.1958 puheen, jossa varoitin syntymässä olleen ratkaisun ulkopoliittisista vaaroista. Miettunen osoitti puheenvuorossaan ymmärtämystä esittämälleni näkökannalle, mutta kannatti silti hallitukseen menoa.

Vladimirov

Tapasin Neuvostoliiton suurlähetystön lähetystösihteerin Viktor Vladimirovin 10.9.1958 lounaalla ravintola Sillankorvassa. Kyselin luonnollisesti innokkaasti Neuvostoliiton suhtautumista edellisellä viikolla syntyneeseen hallitukseen.
Hänen käsityksellään oli hyvin suuri merkitys, sillä Vladimirovilla oli suora yhteys Neuvostoliiton ylimpään johtoon. Hän sanoi, että Neuvostoliitossa luotetaan täydellisesti Kekkoseen ja uskotaan, että nyt syntynyt tilanne on vain välivaihe, joka päättyy onnellisesti. Vladimirov sanoi, että Virolainen oli menettänyt hallitusneuvotteluiden yhteydessä Neuvostoliiton luottamuksen täydellisesti ”ainakin kymmeneksi vuodeksi”. Vladimirov sanoi, että suurlähettiläs Lebedev oli tehnyt poliittisen virheen heti vaalien jälkeen tarjoamallaan lounaalla. Hän oli asettunut keskusteluissa selvästi tukemaan Korsimoa ja sivuutti Sukselaisen ja Miettusen, jotka olivat myös läsnä.

Tapasin Vladimirovin uudestaan 18.9.1958. Keskustelu osoitti, että hänellä oli Kremlin ohjeet, Kysyin, onko Neuvostoliiton kielteinen suhtautuminen uuteen hallitukseen lopullinen. Sanoin päiväkirjamerkintäni mukaan, että ”vain tällä edellytyksellä presidentti voi panna arvovaltansa peliin” ja painostaa maalaisliiton eduskuntaryhmää hallituksen vaihtamiseksi. Vastaus oli selvää suomea: ”Kielteinen kanta selvä, lopullinen ja johdonmukainen. Harjoitetaan passiivista vastarintaa ja jos tulee konkreettisia kysymyksiä, NL on jopa aktiivisesti kielteinen. Toivottavasti tapahtuneesta hallitusratkaisusta tulee jotakin hyötyä presidentille.

Neuvostoliiton Gosbank kutsui minut lokakuun 1958 alussa lomalle Sotsiin. Viisumien käsittely oli jäänyt muuten kokonaan jumiin, mutta minun viisumiasiassani ei ollut vaikeuksia.

Hansen

Syksyn mittaan tilanne kehittyi niin vakavaksi, että sotilaspoliittinen tilanne alkoi huolestuttaa. Saksan liittotasavallan liittyminen NATOon pari vuotta aikaisemmin oli muuttanut Itämeren sotilaallista asemaa tuntuvasti. Kekkonen totesi, että Neuvostoliitto saattaisi tulkita Suomen sisäpoliittisen tilanteen huonontumisen osaksi NATOn aktivoitumisesta Itämerellä. Hän halusi hillitä Tanskan toimintaa NATOssa, jotta se ei vaikeuttaisi entisestään Suomen asemaa, mutta se oli tehtävä varovasti.
Kekkonen lähetti 22.10.1958 kirjeen Tanskan pääministeri H.C. Hansenille. Hän kertoi siinä yya-sopimuksen syntyvaiheesta, ja totesi, että Suomen ehdotukset hyväksyttiin pääpiirteissään sellaisenaan, paitsi yhdessä tärkeässä asiassa. Mahdollinen hyökkääjä määriteltiin Neuvostoliiton sanamuodon mukaisesti. Saksa tai sen kanssa liitossa oleva valtio.
Kekkonen kirjoitti Hansenille, että lähivuosien tapahtumat, ja erityisesti Länsi-Saksan liittyminen NATOon, olivat yhä selvemmin palauttaneet hänen mieleensä Moskovan yya-neuvottelut. Hän muistutti, että Neuvostoliiton käsityksen mukaan NATO on hyökkäyshenkinen sotilasliitto, ja että tämä käsitys on osa poliittista todellisuutta, vaikka se olisi väärä.

Kriisin huippu

Syksyn mittaan hallitusratkaisusta syntyneen kriisin vakavuus alkoi valjeta muillekin kun kaikki yhteydet Neuvostoliiton suuntaan alkoivat mennä jäihin. Kauppasuhteiden katkeaminen oli viimeinen pisara. Kirjoitin artikkelin, joka julkaistiin Maakansassa 21.11.1958. Jutun otsikkona oli Sapienti sat – viisaalle kylliksi. Kuvasin siinä tilanteen vakavuuden ja vaadin nopeaa ratkaisua. Kirjoitin, että on edesvastuutonta uskoa ulkopoliittisten vaikeuksien poistuvan itsestään.
Yöpakkasten ulkopoliittisesti kriittisin vaihe alkoi marraskuun lopulla, kun meille selvisi, että Yhdysvallat oli puuttumassa tilanteeseen. USA:n suurlähettiläs John D. Hickerson kävi Washingtonissa selostamassa tilannetta, Hän palasi Helsinkiin marraskuun lopulla ja kertoi heti Fagerholmille suuren uutisen, joka Washington ilmeisesti arveli ilahduttavan suomalaisia.
Hickerson tarjosi Suomelle USA:n taloudellista apua Neuvostoliiton kauppasulusta syntyvien ongelmien ratkaisemiseksi. Tämä tieto ei ollut meille vapautuksen sanomaa, vaan äärimmäinen vaaran merkki. Suomi oli hyvää vauhtia kietoutumassa suurvaltaristiriitojen vyyhtiin.
Maalaisliiton eduskuntaryhmä antoi 27.11.1958 Virolaiselle luvan erota hallituksesta. Siitä alkoi yöpakkaskriisin purkaminen. Fagerholm otti ensin ulkoministerin salkun itselleen. Hallitus kaatui vasta sitten kun muutkin maalaisliiton ministeri erosivat.

Lähdeaineisto:
Ahti Karjalainen, Jukka Tarkka: Presidentin ministeri ISBN 951-1-00892-0