Vuonna 2007 julkaistiin Heikki Ylikankaan teos Romahtaako rintama? – Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944. Seuraavana vuonna ilmestyi dosentti Jukka Kulomaan ja everstiluutnantti Jarmo Niemisen toimittama joukkovastakirja Teloitettu totuus – Kesä 1944, jossa käytiin kuuden kirjoittajan voimin kumoamaan Ylikankaan teoksen tuloksia ja tulkintoja.
Kirjan esipuheessa professori Heikki Ylikangas toteaa seuraavaa: Julkaisin vuonna 2007 tutkimuksen Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944. Vuotta myöhemmin saatettiin painosta ulos erillisistä artikkeleista koottu, kuuden henkilön laatima vastakirja teokselleni. Se kantoi otsikkoa Teloitettu totuus – Kesä 1944. Jälkimmäisen ilmestyminen oli merkkipaalu Suomen historiankirjoituksen historiassa, ainutlaatuinen. Tutkimuksen vastakirjoja oli toki nähty ennenkin, mutta ne olivat jääneet järkiään yhden tutkijan aikaansaannoksiksi. Tällä kertaa kurkotettiin ylemmäksi, tartuttiin joukkovastakirjaan. Ainutkertaista oli myös se, että kirjoittajista vain kaksi on historiassa tutkijankoulutuksen saanutta, nimittäin Maanpuolustuskorkeakoulun eläköitynyt sotahistorian professori Ohto Manninen ja Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen tutkija, dosentti Jukka Kulomaa. Muut neljä lukeutuvat akateemisen historiantutkimuksen näkökulmasta historian harrastajiin, nimittäin sotahistorian laitoksen johtaja everstiluutnantti Jarmo Nieminen, historiassa maisteriksi ja Joutsan veteraanimatrikkelin laatijaksi yltänyt IT-alalla työskentelevä Tapio Nurminen, rikosoikeudessa historiallisesta aiheesta väitellyt nykyinen eduskunnan apulaisoikeusasiamies OTT Jukka Lindstedt sekä Ilta-Sanomien vakituinen toimittaja Pasi Jaakkonen.
Korjausehdotus
Loppusanoissaan professori Heikki Ylikangas esittää tilanteen korjaamiseksi, että sotahistorian laitos tulisi siirtää jonkin yliopiston tai vaikkapa Kansallisarkiston alaisuuteen, viimeksi mainitun hallintaan kun on jo saatettu Sota-arkiston kokoelmat. Tai sitten johonkin yliopistoon olisi perustettava sotahistoriaan erikoistunut, armeijan alaisen laitoksen kanssa kilpaileva tutkimusyksikkö – miksei myös lähihistorian instituutti, jonka ala kattaisi myös sotahistorian. Mikään organisaatio ei saisi edes rajoitetussa mitassa ja tutkijoidensa halutunsuuntaiseen itsesensuuriin luottaen monopolisoida oman menneisyytensä tutkimista itselleen. Eihän poliisillakaan ole sen omaan historiaan keskittyvää tutkimusyksikköä sen enempää kuin oikeuslaitoksella, ministeriöillä, keskushallinnolla, medialla tms. Kaikkien niiden tutkimuksesta vastaavat aloille erikoistuneet yliopistollisesti koulutetut historiantutkijat. Armeijan itsensä tulisi päättää sotahistorian laitoksen siirrosta. Jos se ei sitä tee, se haluaa edelleen pitää alan tutkimuksen kontrollissaan.
Otteita kirjasta
Kuitenkin sodan jälkeen Otto Brusiinin johtama toimikunta selvitteli paljon poliisin (mukana sotapoliisit, Valpon ja päämajan valvontaosaston etsivät sekä paikalliset poliisiviranomaiset) harjoittamaa väkivaltaa metsäkaartilaisten, vastarintamiesten ynnä muiden vastaavien pidätyksissä ja kuulusteluissa, Brusiin törmäsi – Oula Silvennoisen sanoin ”asianomaisten poissaoloon, muistamattomuuteen tai vaikenemiseen”, lyhyesti ilmaisten ”vaikenemisen muuriin”. Kuulustellut viranomaiset, heitä oli kymmeniä, eivät myöntäneet yhtäkään ilmiantoa todeksi. He kiistivät kaiken. Vaikka pidätetty oli useiden todistajalausuntojen mukaan kuollut pahoinpitelyjen seurauksena, asianomaiset kuulustellut myönsivät käyttäneensä vain sen verran voimakeinoja, että saivat riehuvan pidätetyn rauhoittumaan. Joihinkin onnettomuuksien tutkintoihin jäi outoja epäselvyyksiä. Lavastetut itsemurhat ovat vielä asia erikseen. Hämeenkyröläinen Jooseppi Einari Salomaa, 56-vuotias entinen punakaartilainen, jonka kolme lähisukulaista lähti sodan alussa metsäkaartiin, onnistui kahden viikon kuulustelujen jälkeen hirttämään itsensä pidätyskopissaan metrin korkuiseen lämpöjohtoon ja tekemään sen mänttihihnalla, jonka hän ”oli jollakin käsittämättömällä tavalla saanut haltuunsa”. Vastaavanlaatuisia tapauksia on useita.
Sotamies A. M. E. Föhr Nilsiästä kuoli yöllä 20.4.1944 Syvärinniskalla sotapoliisin tutkinnan mukaan siihen, että hän putosi ympäripäissään hevosen rattailta, laahautui suitsista kiinni pitäen rattaiden mukana ja löi päänsä kiveen saaden iskusta kuolettavan vamman. Ruumiinavauksessa ei kuitenkaan havaittu vatsassa alkoholin halua, eikä sitä putkassa, mihin Föhr vietiin, havainnut hänen sellitoverinsakaan. Myöhemmin Föhrin vanhemmat kuulivat huhuja, että sotapoliisit olisivat toimittaneet Föhrin hengiltä. Anna Föhrin, kuolleen vaimon ja Entisten Sotilaiden Liiton kirjeenvaihdosta päätellen Föhr kuului vasemmistolaisiin.
Armeijan lukujen suhteen näyttäytyy näet ongelma, johon historiantutkijan on etsittävä jokin ratkaisu. Se tulkinta on sitten voimassa siihen saakka, että joku toinen tutkija sen lähtein tai muin argumentein kumoaa. Mysteeri on seuraava: armeijan lukujen valossa suurtaistelun kestäessä eli ennen 12.7. ammuttiin vain 11 karkuria, näistäkin kesäkuussa ainoastaan kaksi, siis kaksi. Kaikki muut eli liki 50 surmattiin vasta suurtaistelun päättymisen jälkeen heinäkuun kahdella viimeisellä viikolla ja elokuussa.
Historiantutkija Heikki Ylikangas kirjoittaa, että niitä päällystöön kuuluvia, jotka eivät voineet todistaa turvautuneensa aseeseensa hälyttäviin mittoihin paisuneen karkuruuden ( 8.000 – 14 000) estämiseksi, uhattiin erottamisella tai kenttäoikeuden antamalla vankeustuomiolla. Koska kesäkuulta on kirjattu vain kaksi tapausta, upseeristo ei siis totellut saamiaan käskyjä – vai totteliko sittenkin? Lindstedtin sinänsä kyseenalainen korostus, jonka mukaan käskyjä pidettiin kesällä 1944 kaikilla tasoilla täysin laillisina, vahvistaa osaltaan jälkimmäistä vaihtoehtoa, ei edellistä.
Historiantutkijan on tällä kohdin painokkaasti kysyttävä, minkä tähden koviin keinoihin ei turvauduttu silloin, kun niitä olisi eniten tarvittu, ja mikä selittää sen, että niin tehtiin vasta venäläisten alettua heinäkuun puolimaissa vetää joukkojaan suuressa mitassa Suomesta ja karkuruudenkin olennaisesti vähennyttyä. Oliko koko operaatio järjestyksen palauttamiseksi sotilaalliselta kannalta katsoen täysin turha ja tarpeeton? Miksi teloituksia jatkettiin hyökkäyksen päätyttyä ja karkuruuden romahdettua? Syyllistyikö sodanjohto todella näin merkittävään ja seurauksiltaan traagiseen virheeseen?
Professori Heikki Ylikangas todistaa Lindstedtin väitteet vääriksi siitä, että kesäkuussa ammuttiin vain kaksi omaa. Ylikankaan mukaan kesäkuussa ammuttiin omia verrattomasti enemmän kuin nuo virallisesti rekisteröidyt kaksi. Ylikangas esittää väitteensä tueksi lujia faktoja. 12. JR:n III pataljoonan sotapäiväkirjan mukaan ja myöhemmän taistelukertomuksen mukaan 6. divisioonan komentaja kenraalimajuri Einar Vihma ilmaantui iltapäivällä kello 16:n tienoissa pataljoonan komentopaikalle ja ”käski saattamaan miehistön tietoon, että takamaastossa on pidätettäessä ammuttu 20 karkuria”.
Juristikapteeni Erkki Partanen otti päämajassa vastaan ilmoitukset suorista ampumisista. Partanen kertoo muistelmissaan ampumislukujen vaihdelleen joukko-osastojen kesken, mutta nousseen juuri 6. divisioonassa suurimmiksi. Hänet lähetettiin Vihman luokse ilmoittamaan, että tekeillä oli lainmuutos – sen teksti laadittiin samana päivänä ja toimitettiin Mikkelistä lentokoneella Helsinkiin -, joka siirtäisi teloitukset ainakin pääosin kenttäoikeuden ratkaistaviksi. Koska tieto tulevasta lainmuutoksesta jaettiin joukoille 30.6, Partasen on täytynyt tavat Vihma 29.6. eli samana päivänä, jolloin mainitut 20 ammuttiin. Seuraavana päivänä, 30.6.1944, annettiin Helsingissä hallituksen esitys sotaväen rikoslain koventamisesta niin, että kenttäoikeudet voisivat langettaa kuolemaan karkurin, joka syyllistyi toisen kerran karkuruuteen tai kieltäytyi kahdesta käskystä palata rintamalle. Lakiehdotuksen ensimmäinen ja toinen käsittely tapahtuivat samana päivänä (30.6.), minkä jälkeen oli perustuslain vuoksi pakko odottaa kolme päivää, ennen kuin laki voitiin kolmannessa käsittelyssä 4.7. hyväksyä ja saattaa presidentin allekirjoituksella 5.7. lähtien voimaan.
Erkin kommentti: Totuuden esille saamiseksi arkistot on avattava ja salailu on lopetettava. Vaikka kysymys on vaikeasta asiasta, niin siitä on pystyttävä kaivamaan totuus esille. Historianharrastajana epäilen professori Heikki Ylikankaan olevan lähempänä totuutta. Kotipitäjäni Raution osalta tiedän, että Erkki Saari ja Juho Naukkarinen on ammuttu omien toimesta. Näistä kumpikaan ei esiinny Suomen virallisissa tilastoissa ammuttujen joukossa. On todennäköistä, että kommunisteja teloitettiin keinotekoisin syin. Myös Saari ja Naukkarinen olivat vasemmistotaustaisia kunnon ihmisiä, mutta omat katkaisivat heidän elontaipaleensa.
Lähdeaineisto:
Heikki Ylikangas: Yhden miehen jatkosota ISBN 978-951-1-24054-9
2 kommenttia:
Oliko kirjassa mainittu Ehrnroot, joka ampui omia miehiään, joiden ajatteli antautuvan venäläisille, samainen, juhlittu kenraali A. Ehrnroot?
Erkki Aho nielee ja toistaa Ylikankaan mielipidekirjoituksia sanasta sanaan. Aho ei ilmeisesti ole lukenut "Teloitettu totuus" kirjaa, jossa osoitetaan Ylikankaan a. sekoittavan ammutut ja teloitetut, b. valikoivan vain mielipiteitään edes osin tukevat lähdeaineistot tai niiden osat (tutkinnallisesti kestämätön tilanne), C. sekoittaa upseerien aseenkäytön oikeuden eri tilanteet, sotapoliisien tekemät ampumiset karkaamisten yhteydessä jne..
Ylikangas esittää, että ammuttuja oli n. 250 enemmän kuin armeijan arkistoissa on diaroitu. Y:n mukaan ne olivat tarkoituksella ja sovitusti jätetty ilmoittamatta ja että kyseessä oli murhat. Lopputulos: yhtään todistetta Y ei kykene esittämään, ei ainuttakaan. Y löytää yhden uuden ammuttujen nimen, ei muuta.
Y haluaisi, että hänen päätelmiään kritisoivan pitäisi osoittaa toteen ettei ampumisia tapahtunut. Itse kun hän ei kykene omia päätelmään mitenkään todistamaan.
Olisiko tässä Aholla sama ennakkoasennevika Ylikankaan kanssa?
Lähetä kommentti