Kekkonen – SDP - NKP

Talvisodan hallitukseen Kekkosta ei otettu. Hän vastusti Moskovan rauhantekoa eduskunnassa maaliskuussa 1940. Vuoden 1942 alussa hän ryhtyi kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen suur- ja ulkopoliittisia katsauksia Pekka Peitsen nimellä majuri Wolf H. Halstin jouduttua päämajan vaatimuksesta lopettamaan niiden kirjoittamisen. Vuosina 1942-1944 Kekkonen aloitti määrätietoisen, tosin salaisen, suunnanmuutoksen asenteissaan ja yhteyksissään Neuvostoliittoon Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun OSS:n Ruotsissa toimineiden edustajien välityksellä. Kekkonen totesi OSS:n edustajalle Wilho Tikanderille, että ”johtavista suomalaisista koostuvat pienryhmät ovat keskustelleet keinoista aikaansaada heidän toivomansa rauha.” Urho Kekkonen ja hänen lähimpien miestensä kaksijakoiset roolit mahdollistivat tietojen saannin tasavallan huipulta. Kustaa Vilkuna toimi ylimpänä sensuuripäällikkönä, Aaro Pakaslahti oli ulkoministeriön kansliapäällikkönä ja Kaarlo Hillilä Lapin läänin maaherrana.

Marraskuussa 1942 Kekkonen ystävineen pohti Rovaniemellä konjakin voimalla tilannetta ja Suomen tulevaisuutta. Lopputuloksena oli takinkääntö. Kekkonen sanoutui irti koko siihenastisesta menneisyydestään ja mielipiteistään. Historian hämäriin jäi Kajaanin yhteiskoulun kahdeksasluokkalainen, joka oli värvännyt vapaaehtoisia Aunuksen retkelle, unhoon vaipui myös sisällissodan teloitusryhmän päällikön tehtävät sekä Etsivän keskuspoliisin kuulustelija Kekkonen, samoin sinne hävisi kommunisteja vuonna 1939 tyrmään teljennyt sisäministeri Kekkonen. Yli neljäkymmenvuotiaana Kekkonen päätti haudata syvän kommunismin vastaisuutensa. Hän teki liiton niiden voimien kanssa, joita vastaan hän oli ehtinyt sanoin, kirjoituksin ja teoin taistella neljännesvuosisadan ajan.

Mitä Tukholmassa silloin toimineet neuvostoliittolaiset tiesivät Kekkosen OSS-yhteyksistä? Kustaa Vilkuna, ”agentti Ahti”, oli heihin tiivisti yhteydessä. Vilkunan tärkeä neuvostoliittolaiskontakti oli Jelisei (Jelisejev) Sinitsyn. Vilkunan kautta Kekkonen oli yhteydessä Tukholmassa toiseen NKVD ( KGB:n edeltäjä-organisaatio) mieheen, Boris Jartseviin (Rybkin). Kekkonen piti puheen rauhanopposition miehenä Ruotsin valtiopäivätalossa 7.12.1943. Puhetta Kekkonen oli valmistellut OSS:n Wilho Tikanderin kanssa. Ilmeisesti siitä oli konsultoitu myös neuvostoliittolaisille. Kekkosen puhe oli ennen kaikkea viesti voittajille.

Heti rauhanteon jälkeen syksyllä 1944 Kekkonen solmi ”toimivat yhteydet” Neuvostoliiton tiedustelupalveluun. Poliittinen yhteistyö Urho Kekkosen ja NKP:n välillä käynnistyi syyskuussa 1944 Neuvostoliiton johtaman Liittoutuneiden valvontakomission (LKV) saapuessa Suomeen.
Lopullisen läpimurtonsa politiikan sisäpiiriin Urho Kekkonen teki, kun hänet valittiin J.K. Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi marraskuussa 1944. Hänen vastuulleen tuli Liittoutuneiden valvontakomission vaatima poliittisen oikeudenkäynnin, niin sanotun sotasyyllisyyskysymyksen hoitaminen. Kekkonen esitteli Tikanderille elokuussa 1944 jo melko tarkan kuvauksen tulevasta sotasyyllisyysprosessista. Radiopuheessaan 26.9.1944 Kekkonen vaati kansakuntaa tunnustamaan häviön ja kilvoittelemaan Neuvostoliiton anteeksiannosta. Kekkosta lähellä ollut Reino Kuuskoski oli vakuuttunut siitä, että Kekkonen oli hommannut Reinikan ja Kukkosen sotasyytetyiksi. Kekkonen ei voinut paljastaa pääministeri Paasikivelle Jelisei Sinitsynin kanssa käytyjä keskusteluja.

Paavo Kastari oli siirtynyt Valtiollisen poliisin päälliköksi vuoden 1944 alussa. Dmitri Popov pyysi Kastarin illalliselle kotiinsa tehtaankatu 6:een. Ajankohdaksi sovittiin 16. lokakuuta kello 19.00. Popov oli röyhkeällä tavalla vaatinut, että Kastarin on ryhdyttävä agentiksi. Kastarilta oli vaadittu kirjallista sitoutumista. Popov oli toistanut uhkauksensa 20.10.1945, mutta ei enää vaatinut kirjallista todistusta. Kastari kertoi kiristyksestä entiselle tasavallan presidentti K.J. Ståhlbergille sekä kihlatulleen Irma Parmalalle. Tapauksen jälkeen Kastarin Kekkosta koskevat epäluulot alkoivat vahvistua. Kastari oli määrännyt kesällä 1944 Kekkosen erityisvalvontaan. Kastari oli selvillä Kekkosen Tikander-yhteyksistä. Dagens Nyheter kirjoitti Paavo Kastarin ”ihastuksesta” valtiollisen poliisin sodan aikana pidättämään neuvostodesantti Kerttu Nuortevaan. Näytti siltä, että jäljet johtivat Hella Wuolijokeen, josta oli tullut sodan jälkeen Paavo Kastarin vihamies. Popov väitti, että heillä on todisteita, että Kastari oli raiskannut vangitun Kerttu Nuortevan kuulustelujen aikana. Toukokuussa 1944 Wuolijoki tuomittiin maanpetoksesta elinkautiseen vankeuteen. Wuolijoki vapautettiin välirauhan jälkeen. Wuolijoella oli ystävänsä Urho Kekkosen lailla neuvostoliittolaisissa. Wuolijoki oli Kastariin suunnatun ajojahdin äiti. Kastari valmistautui poistumaan maasta. Hän pyysi puolisoaan ottamaan apua tarvittaessa yhteyden V.J. Sukselaiseen.

Vaikka Kekkosen Pielavedellä sijaitsevan syntymäkodin nimi on Lepikon torppa, hänellä ei ole torpparitaustaa. Kun Urho Kekkosesta ryhdyttiin tekemään presidentti vuonna 1949, niin Lepikon torpan kuvasta raaputettiin savupiippu pois ja luotiin tarpeelliseksi katsottu kuva Kekkosesta kansan syvimmistä riveistä nousseena. Kekkosen ensimmäinen yritys presidentiksi vuoden 1950 vaaleissa oli totinen yritys. Maalaisliiton Vihtori Vesterinen kävi Paasikivelle juoruamassa, että Kekkosella oli peräti kolmen miljoonan vaalirahoitus. ”Mistä rahat olivat tulleet?” Eivät puolueelta. KGB:n miehet Mihalil Kotov ja Viktor Vladimirov puuhastelivat Kustaa Vilkunan ja Arvo Korsimon neuvonantajina.

Kekkosen suurpoliittiseksi avaukseksi luonnehdittu lausunto, ns, pyjamataskupuhe julkaistiin 23.1.1952 Maakansassa. Kekkonen ehdotti siinä, että Norja ja Tanska eroaisivat NATO:sta ja ryhtyisivät uudelleen keskustelemaan Ruotsin kanssa aiemmin romutetusta puolueettomuusliittosuunnitelmasta.

Kun Kekkonen onnistuttiin syrjäyttämään pääministerin paikalta 1953, hän uhkasi Neuvostoliiton katkaisevan Suomen luototuksen, mikäli hänestä ei tule pääministeriä. Paasikiven mielestä tällainen poliittinen kytkentä oli vaarallinen asia. Tämä oli kuitenkin taktinen peruskuvio, jonka varaan Kekkonen myöhemmin rakensi valtansa. Kekkosen tärkeimmäksi KGB-kontaktiksi nousi Mihail Grigorjev Kotov, joka säilytti asemansa yli kolmenkymmenen vuoden ajan.

Urho Kekkosen vilkkaasta seuraelämästä on vähän tutkittua tietoa. Hänellä oli 1950-luvulla pitkäaikainen ja kiinteä ystävyys erääseen naistoimittajaan, jonka kanssa hän pääministerin vietti muun muassa loman Italiassa. Hänen jälkeensä kuvioihin tuli ulkoministeri ja suurlähettiläs Jaakko Hallamaan puoliso Anita Hallamaa.

Vuoden 1954 hallitusneuvotteluista odotettiin visaisia. Englantilainen diplomaatti Sir Andrew Noblen johdolla katsottiin, että Tuomioja oli pääministeriksi sopiva ratkaisu kaikille. Tuomioja ei kuitenkaan kelvannut sosiaalidemokraateille. Pääministeriksi nimitettiin Kekkosen sopumiehenä pitämä Ralf Törngren. Kekkosesta tuli hallituksen ulkoministeri.

Kekkonen valittiin Hrustsevin avulla Suomen presidentiksi vuonna 1956. Urho Kekkosen ensimmäisellä presidenttikaudella alkanutta poliittista kehitystä Suomessa on myöhemmin kutsuttu ”suomettumiseksi”. Monet Kekkosen ulkopoliittisista puheenvuoroista, erityisesti Pohjolaa koskevat, on tehty NKP:n kanssa. Kekkosen NKP-suhdetta hoiti KGB. Urho Kekkosen niukka voitto vuoden 1956 presidentinvaalissa oli perustunut KGB:n hyvin suunniteltuihin väliintuloihin, joilla oli varmistettu SKP:n äänten jakosuunnitelma. Vladimirov oli Kekkosen vaalikampanjan taustavaikuttajana häärineen Kustaa Vilkunan kontaktihenkilö ja välitti viestejä SKDL:n suuntaan.

Unkarin tapahtumien jälkeen Hrustsev sanoi, että jos Suomessa on sellaisia epäilyksiä, että Neuvostoliitto haluaisi valloittaa Suomen, niin hän – Hrustsev- haluaa todeta, että Neuvostoliitolla ei ole mitään aihetta kahmaista Suomea. Suomi sijaitsee maantieteellisesti varsin karulla seudulla. Neuvostoliitolla on ihmisiä riittävästi ja ne sitä lisääntyvät nopeamminkin kuin maan tuotannolliset voimat. Neuvostoliitolla on metsiä, soita ja kallioita, jota on Suomessakin, niitäkään ei tarvita. Sitten Hrutsehev jatkoi miten tärkeää on saada Tanska ja Norja pois Natosta.

Hrustsev ja Kekkonen tulivat toimeen hyvin keskenään. Hrutsevin ja Bulganinin Suomen vierailun jälkeen heinäkuussa 1957 NKP:n politbyroo kokoontui ylimääräiseen kokoukseen, joka venyi kolmipäiväiseksi ja jossa Hrustsev oli määrä syrjäyttää. Hänen päävastustajansa, V.M. Molotov, G.M. Malenkov ja M.M. Kaganovits olivat saaneet puolelleen politbyroon kymmenestä täysjäsenestä kolme. Mikojan, Suslov ja Kiritshenko puolustivat Hrustsevia ja Kozlov oli Moskovassa. Kävi kuitenkin niin, että Molotov, Kaganovits ja Malenkov erotettiin. Voroshilov ja Bulganin säilyttivät paikkansa.

Yöpakkasvuosi 1958 oli hankala. Suomen oli ennen muuta järjestettävä suhteensa ”ulkoseitsikkoon” eli Euroopan vapaakauppaliittoon Eftaan ja ”kuutosiin” eli Euroopan talousyhteisöön EEC:hen. Suomi oli tehnyt sellaisen sopimuksen, että se kelpasi myös Neuvostoliitolle.

SKDL oli vuoden 1958 vaalien voittaja, mutta sitä ei SDP:ssä ja maalaisliiton oikealla laidalla haluttu hallitukseen. Vaalien jälkeen Kekkonen käynnisti hallitusneuvottelut, jotka johtivat maalaisliiton, kokoomuksen ja SDP:n yhteiseen hallitukseen. Neuvostoliitto oli eniten huolissaan skogilaisten, sos.dem.opposition, kohtalosta. Skogilaiset olivat Tehtaankadun uusi työkalu Suomen sisäpolitiikassa.

Vuoden 1958 toisella vuosipuoliskolla synnytettyä ns. yöpakkaskriisiä voidaan tarkastella vuoden 1962 presidentinvaalin kenraaliharjoituksena, eräänlaisena muistutuksena siitä, kuinka sisäpoliittiset virhearviot Suomessa kääntyvät vakaviksi ulkopoliittisiksi uhkatiloiksi. NKP:n ja UKK:n yhteistyön tuloksena syntyi yöpakkaskriisi ja sen ratkaisu. Lopputulokseltaan onnistunut projekti, jolla Suomen hallitus kaadettiin Kekkosen sisäpoliittisten valtapyrkimysten edistämiseksi. Yöpakkaskriisin lavastettuihin signaaleihin kuuluivat uhkakuvat samaan tapaan kuin kolme vuotta myöhemmin ns. noottikriisissä. Yöpakkaskriisin purkaminen kävi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Fagerholmin hallitus kaatui joulukuun alussa, kun maalaisliiton ministerit erosivat siitä.

Ennen kuin hallitusta oli ehditty nimittää, Neuvostoliiton suurlähetystä ilmoitti, että hallitus ei nauti Neuvostoliiton luottamusta. Johannes Virolainen kävi Väinö Tannerin luona pyytämässä, että Moskovaa ärsyttänyt Väinö Leskinen jäisi hallituksen ulkopuolelle. Virolainen on kertonut Tannerin vastauksen: ”Mitäs te nuori mies puhutte? Nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallitusta.

Kekkonen itse ”tilasi” heti nimittämälleen hallitukselle vaikeuksia. Kaksi viikkoa hallituksen syntymisen jälkeen Ahti Karjalainen tapasi KGB-yhteytensä Viktor Vladimirovin, jolta hän kyseli innokkaasti Moskovan ohjeita vasta syntyneen hallituksen kaatamiseksi. Kekkonen ei hetkeäkään puolustanut vasta nimittämäänsä hallitusta. Hallitus kaatui lopulta ulko- ja kauppapoliittisen painostuksen edessä. Kekkonen myötävaikutti hallituksen kaatumiseen joulukuussa 1958.

Heikot hallitukset vaihtuivat vähintään kerran vuodessa. Pääpuolueet SDP ja Maalaisliitto hajosivat sisäisiin riitoihinsa, ja SDP:n hajoamisen seurauksena SAK jakautui kahtia. Maalaisliiton johtajat V. J. Sukselainen ja Johannes Virolainen kulkivat eri suuntaan kuin Kekkonen. Kekkonen tukeutui uskolliseen K-linjaan, Ahti Karjalaiseen, Arvo Korsimoon ja poikaansa Mattiin. Päävastustaja oli Väinö Tannerin johtama SDP, eikä välejä parantanut Kekkosen lämmin suhde oman puolueen perustaneeseen SDP:n oppositioon. Kommunistiseen puolueeseen välit olivat kylmät, vaikka SKP oli tukenut Kekkosen valintaa. Kun sopi asiat suoraan Hrustsevin kanssa, niin SKP teki Moskovan käskyn mukaan. Tehtaankadun lähetystö oli valmiustilassa. Lähettiläs Aleksei Zaharov ja KGB:n paikallispäällikkö Vladimir Zhenihov kuljettivat viestiä Kremlin ja Tamminiemen välillä. Kekkonen oli viikoittain yhteydessä Tehtaankadulle.

Riitaisan SDP:n puheenjohtaja Emil Skog osasi jo vuonna 1956 anella Tehtaankadulta omalle ryhmäkunnalleen ”finanssiapua” venäläisten maalaisliitolle myöntämistä varoista. Kyse oli kaikesta päätelleen Arvo Korsimon hallinnoimista varoista, jotka eivät olleet puolueen virallisen johdon valvonnassa. Vuonna 1956 perustettiin erityinen Maaseudun Yhteisvaliokunnan säätiö, joka oli leimallisesti K-linjan – Kekkosta tukevien maalaisliittolaisten – hanke. Korsimon kotona oli kassakaappi täynnä setelipinkkoja. ”Ei sinne kuitei tarvita”, Korsimo itse luonnehti tilinpitoa. Säätiö oli luotettavissa käsissä. Vuonna 1961 hallitukseen kuuluivat vuorineuvos K. E .Kivivuori puheenjohtajana, ministerit Kauno Kleemola ja Ahti Karjalainen, kunnallisneuvokset Kalle Joukainen ja kanslianeuvos Arvo Korsimo. Sihteeri oli maisteri Jouko Loikkanen ja rahastonhoitaja Reijo Vähätiitto. Tilit tarkastajat varatuomari Matti Kekkonen ja toimittaja Johannes Huumo.

Kivivuoren yrityksessä oli erityinen ”musta tili”. Kirjanpidon ”ulkopuolella olevista varoista piti neiti N. kirjaa”, Kivivuori valaisi vaimolleen asiaa kesällä 1961. Mustan tilin kautta kulku paljon rahaa ja se piti kierrättää Sveitsin kautta. Vuonna 1961 säätiö maksoi Kekkosta koskevan kirjasen levittämisen 1 300 000:n kappaleen painoksena jokaiseen kotiin Suomessa.

Skogilaisten vuonna 1959 perustamasta puolueesta Työväestön ja Pienviljelijöiden liitosta (TPSL) tuli ruplarahoitteinen. Syksyllä 1960 skogilaiset saivat NKP:n keskuskomitealta 10 miljoonan markan avustuksen. Leskisläisten kilpaileva järjestö SAJ vastaanotti samaan aikaan dollareita lännestä.

Urho Kekkosen ja NKP:n johdon yhteistoiminnan merkittävimmät ja konkreettiset tavoitteet Suomen sisäpolitiikassa toteutuivat vasta vuoden 1962 jälkeen, kun Kekkosen toiseksi presidenttikaudeksi valitseminen oli turvattu ns. noottikriisillä ja sen purkamisella.
Kekkosen päiväkirjat paljastavat, että presidentin ja hänen lähipiirinsä yhteydenpito Neuvostoliiton diplomaatteihin, puolue- ja tiedustelumiehiin oli erittäin tiivistä. Lähes joka sivulla vilahtavat suurlähettiläät Viktor Lebedev ja Aleksei Zaharov tai Vladimir Zhenihov, Mihail Kotov, Viktor Vladimirov ja Albert Akulov. Näiden naapurin poikien kanssa konsultoitiin lähes kaikista Suomen ulko- ja sisäpolitiikan asioista. Oli saunaa, lounasta ja päivällistä, metsästys- ja kalareissua.

Lähdeaineisto:
Hannu Rautkallio: Kekkonen ja Moskova ISBN 951-30-9650-5
Hannu Rautkallio: Agenda Suomi ISBN 951-0-23740-x
Maarit Tyrkkö – Keijo Korhonen: Kirjeitä myllystäni 1 1956-1967 ISBN 951-1-02390-X
Kari Hokkanen: Kekkosen maalaisliitto 1950-1962
Hannu Rautkallio: Laboratorio Suomi
Juhani Suomi: Kriisien aika
K-A. Fagerholm: Puhemiehen ääni
Kimmo Rentola: Niin kylmää, että polttaa
Lasse Lehtinen: Virolainen –tasavallan isäntärenki
Juhani Salminen: Asevelijuntta
Arvo Tuominen: Asevelijuntta
Kalevi Sorsa: Muistikuvia, mielikuvia
Viktor Vladimirov: Näin se oli
Urho Kekkosen päiväkirjat 1-4