Näinhän se oli

Martti Miettunen kirjoittaa kirjassaan Näinhän se oli, että on ilmeistä, että vaikka presidentti tunsi Neuvostoliiton varauksellisen suhtautumisen sosiaalidemokraatteihin, ei hänelläkään – niin kuin ei meille Maalaisliiton edustajille suurlähettiläs Lebedevin lounaalla – ollut esitetty sellaista perusteltua syytä Neuvostoliiton epäilevälle suhtautumiselle, että tilanne olisi käynyt täysin ymmärrettäväksi.
Vai olisiko presidentti Kekkonen ollut varma hallitusyrityksen epäonnistumisesta vasta neuvottelujen loppuvaiheessa, jolloin sosiaalidemokraatit marssittivat hallituksen ovesta sisään Väinö Leskisen ja Olavi Lindblomin. Heitähän Neuvostoliiton tiedettiin varmimmin vierastavan.

Jotakuinkin samoihin aikoihin kuin presidentti soitti Virolaiselle ja minulle Fagerholmin III hallituksen muodostamisen jälkeisenä päivänä eli 30. elokuuta 1958, Kekkonen sai puhelun Moskovasta. En tiedä, tuliko tämä puhelu ennen kuin Kekkonen soitti Virolaiselle ja minulle. Joka tapauksessa puoluesihteeri Arvo Korsimo puolisoineen oli palaamassa Moskovan kautta Bulgariasta. Matkaseurueessa oli myös järjestösihteeri Pekka Silvola sekä Maalaisliiton piirien toiminnanjohtajia. Aamulla 30. elokuuta Korsimolle soitti Helsingistä Ahti Karjalainen ja kertoi edellispäivänä nimitetystä hallituksesta ja sen kokoonpanosta. Korsimo koki neuvostoliittolaisen reaktion Suomen hallitusratkaisusta heti astuttuaan huoneestaan hotellin käytävään. Hän kertoi hotellin henkilökunnan käyttäytymisen muuttuneen yön aikana lämpimästä ystävällisyydestä jäätäväksi epäkohteliaisuudeksi. Hän soitti presidentti Kekkoselle ja kertoi kokemuksistaan, jotak sitten vain vahvistuivat, kun Korsimo päivällä tapasi neuvostoliittolaisia isäntiään.

Myöhemmin on tullut mieleen sekin, mahtoiko Korsimo ehkä soittaa ensin Kekkoselle, joka vasta sen jälkeen olisi ruvennut pyörittämään Virolaisen ja minun numeroita. Minulle on kyllä noista ajoista jäänyt sellainen vaikutelma, ettei Kekkonen ollut hallitusneuvottelujen aikana tämän hallitusyhteistyön epäonnistumisesta läheskään niin varma kuin hän ratkaisun jälkeisissä kirjoituksissaan on antanut ymmärtää. Epäilyksiä hänellä ilmeisesti oli, mutta käsittääkseni vasta ratkaisun jälkeen hän sai jotakin tietä varmuuden, että tämä yritys epäonnistuisi. Maan etua ajatellen hän halusi sanoutua siitä irti mahdollisimman selvästi. Tämä on minun käsitykseni asiasta, Miettunen kirjoittaa.

Keskustelu suurlähetystössä

Sen jälkeen kun 14. marraskuuta 1958 olin siirtynyt Fagerholmin hallituksen maatalousministerin paikalta Lapin läänin maaherraksi, sain eräässä yhteydessä vasta käsityksen, miten vakavia olivat Neuvostoliiton sosiaalidemokraatteja kohtaan tuntemat epäilykset.
Maaherrana minut oli kutsuttu marraskuun lopulla 1958 lounaalle Neuvostoliiton suurlähetystöön. Isäntänä ei ollut suurlähettiläs, vaan aivan poliittista huippua edustava lähetystöneuvos. Keskustelun tarkoituksena oli ilmeisesti saada ensi käden tietoja Maalaisliitossa hallitusneuvottelujen aikana ja hallituksen muodostamisen jälkeen vallinneista ajatuksista. Kerroin avoimesti – niin kuin olen tässäkin tehnyt – minkä vuoksi Maalaisliitto oli sisäpoliittisesti tärkeän yhteistyön edistämiseksi pitänyt tähdellistä avointa yhteydenpitoa sosiaalidemokraatteihin. Louksi päätin jättää turhat silottelut syrjään ja sanoin:
”Haluaisin kuulla, mitä teillä on sosiaalidemokraatteja vastaan! Me Maalaisliitossa luotamme siihen, että sosiaalidemokraatit haluavat rakentaa suomalaista yhteiskunta eivät hallitusyhteistyössä suinkaan vaaranna Suomen ja Neuvostoliiton hyviä suhteita.”
Vastaus oli tyrmistyttävä, se mykisti minut: ”Me tiedämme, että on olemassa sopimus siitä, että jos sosiaalidemokraatit tulevat hallitukseen, niin Suomen ulkopolitiikka tullaan muuttamaan!”
En voinut kuin todeta, että sellaisesta me emme ole koskaan kuulleet emmekä ole voineet tällaista pyrkimystä havaita.

Ymmärsin hyvin, että olipa tämä tieto oikea tai väärä, se oli neuvostoliittolaisille realiteetti, joka määräsi heidän suhtautumisensa. Yöpakkashallituksella ei voinut olla tämän huomion ottaen mitään mahdollisuuksia aikaansaada luottamuksellisia suhteita.
Jouduin mielessäni toteamaan, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteitten hoidossa ei vielä syksyllä 1958 ollut päästy avoimeen luottamuksellisuuteen.
Miten oli mahdollista, että tällaista tietoa ei ollut hallitusneuvottelujen aikana edes luottamuksellisesti saatettu maalaisliittolaisten hallitusneuvottelijoiden tietoon! Jos tämä olisi tiedetty, ei Maalaisliitto varmasti olisi lähtenyt etukäteen tuomittuun hallituskokeiluun. Se mitä suurlähettiläs Lebedev oli aiemmin lounaalla sanonut, ilmaisi vain epämääräistä vastenmielisyyden tunnetta sosiaalidemokraatteja kohtaan. Sen perusteella ei voinut edes aavistella, mihin tämä vastenmielisyys perustui.

Kun ajatellaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden myöhempää kehitystä, jolloin virallisestikin valtionpäämiesten tapaamisten yhteydessä alettiin ystävyyden ja yhteistyön ohella puhua myös keskinäisestä luottamuksesta, joutuu toteamaan muutoksen olleen valtava vuoden 1958 tilanteeseen verrattuna. Luottamukseen päästiin vasta pitkän kehityksen jälkeen. Luottamusta ei ollut saavutettu vielä syksyyn 1961 mennessä. Silloinhan maassamme koettiin noottikriisin vaiheet. Senkin selvittämisen myötä oltiin kuitenkin kulkemassa kohti luottamusta.

En lähde arvailemaan, mihin perustui neuvostoliittolaisten ”tieto” sopimuksesta, jonka mukaan sosiaalidemokraatit vuonna 1958 olisivat vielä pyrkineet vuoden 1948 yya-sopimuksesta huolimatta muuttamaan Suomen ulkopolitiikkaa suhteessa Neuvostoliittoon. En jaksa uskoa, että tätä asiaa tunnetaan edes sosiaalidemokraattien johdossa. Korkeintaan voin uskoa, että joku tunnettu sosiaalidemokraatti, lähinnä Väinö Leskinen, on niihin aikoihin saattanut yksityisesti tällaisesta ajatuksesta keskustella.

Tarvittiin pitkä taival, ennen kuin sosiaalidemokraatit saivat suhteensa Neuvostoliittoon hoidetuksi avoimen luottamuksen pohjalle. Tässä suhteessa Väinö Leskisen myöhemmin tapahtunut mielenmuutos ja työ puolueessaan muutoksen aikaansaamiseksi ei mielestäni ole saanut ansaitsemaansa SDP:n tunnustusta. Leskisen panos tässä kehitysvaiheessa puolueessa oli koko maan kannalta arvokasta ja täyden tunnustuksen arvoinen.

Erkin kommentti: Martti Miettusen kirjoitus vastannee rehellistä maalaisliittolaista totuutta asioissa. On kuitenkin otettava huomioon, että maailman poliittinen tilanne oli muuttunut kylmäksi sodaksi. CIA:n tiedustelu oli Suomessa voimakasta. Toisaalta taas KGB:n toiminta oli erittäin tehokasta Suomessa. Gordievskin mukaan Suomessa toimi 376 KGB-agenttia. Neuvostoliitto oli tietoinen Suomen länsiyhteyksistä erittäin hyvin. Sosiaalidemokraateilla oli keskeinen rooli näissä asioissa.
Ei voi välttyä vaikutelmalta, että yöpakkaskriisin todellinen syy oli kuitenkin Kekkosen valta-aseman vankistaminen. Se oli Korsimon ja muiden taustavoimien juonittelua KGB:n kanssa Kekkosen vallan vahvistamiseksi ja presidentti Kekkosen uudelleen valitsemiseksi. Tässä yhteistyössä oli keskeisessä roolissa myös Moskovan suurlähettiläs Eero A. Wuori, joka myöhemmin siirrettiin disponsibiliteettiin ja presidentin kansliapäälliköksi. Eero A. Wuori tunnettiin KGB:n yhteyshenkilönä nimellä Mooses. Se, että meillä oli KGB:n yhteyshenkilö presidentin kansliapäällikkönä, osoittaa Suomen todellisen tilanteen suhteessa Neuvostoliittoon.

Lähdeaineisto:
Martti Miettunen: Näinhän se oli ISBN 951-35-2932-0