Syksyllä 1958 Karjalainen sai usealta taholta kuulla kannanottoja Neuvostoliiton suhtautumisesta Suomeen. Hänen roolinsa yöpakkakaudella muodostui viestinviejäksi ja –tuojaksi. Karjalainen tunsi tilanteen ja käytti sitä hyväkseen. Siinä Vladimirov oli hänelle korvaamattomana apuna. Karjalaisen asema vahvistui silminnähden Suomessa. Yöpakkasten ratkaisumallit tulivat esille Karjalaisen ja Vladimirovin välisissä keskusteluissa jo syyskuussa 1958. Hän oli keskustellut lähetystösihteeri Vladimirovin kanssa 18.9.1958 Suomen hallituskysymyksestä puhuttuaan asiasta sitä ennen presidentti Kekkosen kanssa:
Keskusteltuani UK:n kanssa teidustelin klo 12.15 lounaalla Vladilta, onko Neuvostoliiton kielteinen suhtautuminen Fagerholmin hallitukseen lopullinen ja virallinen; vain tällä edellytyksellä presidentti voi panna arvovaltansa peliin muuttaakseen hallituksen vaikuttamalla lähinnä maalaisliiton eduskuntaryhmään. Tuleeko Suomen tilanne esille Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kokouksessa 27.1.1959?
Kysymykseen oli Vladimirov vastannut päiväkirjamerkintöjen mukaan näin:
Kielteinen kanta on selvä, lopullinen ja johdonmukainen. Harjoitetaan passiivista vastarintaa ja jos tulee konkreettisia kysymyksiä, Neuvostoliitto on jopa aktiivisen kielteinen. Toivottavasti hallitusratkaisusta tulee jotain hyötyä presidentille. Suomen tilanne ei tule esille Moskovan kokouksessa.
Näin saatiin vahvistusta tilanteen vakavuudesta, mikä johtikin siihen, että hallituksen vaihto alkoi näyttää väistämättömältä. Suomen neuvostosuhteet olivat juuttuneet poliittisista syistä kiinni tavalla, joka alkoi saada vakavia seurausvaikutuksia ottaen huomioon erityisesti läntisen Euroopan integraatioprosessin uudet vaiheet. Laaja OEEC-maat käsittävä vapaakauppa-alue oli vastatuulessa ja kaatui marraskuussa 1958 Ranskan irrottauduttua siitä. Nousi esille uhkakuvia tilanteesta, jossa Suomi joutuisi kaikkien mahdollisten kehittyvien järjestelyjen ulkopuolelle. Ruotsikin oli yöpakkasten aikana varsin pidättyväinen.
Jos virallinen Suomi eli suhdannekriisissä, Ahti Karjalaisen omat neuvostosuhteet toimivat erittäin hyvin myös pahimman yöpakkaskauden aikana. Lokakuun kolmantena päivänä hän matkusti näyttävästi Sotsiin lomalle Neuvostoliiton valtionpankin, Gosbankin kutsusta. Karjalaisen päiväkirjamerkintöjen mukaan ulkoministeri Virolainen oli pyytänyt häntä ottamaan Moskovassa esille viljan jälleenvientiasiat, jotka liittyivät edellisenä kesänä tehtyihin viljakauppoihin, joiden onnistumiseen sivumennen sanottuna oli taustalla vaikuttanut Viktor Vladimirov. Karjalainen oli kieltäytynyt pyydetystä tehtävästä ja todennut, että hän ei voinut tehdä asialle yhtään mitään. Ulkoministeri Virolainen oli kontaktoinut myös presidentti Kekkosen kanssa, joka oli ollut Karjalaisen kannalla asiassa.
Lomamatka meni päiväkirjamerkintöjen mukaan ”hyvin. Ei mitään asiallisia keskusteluja Gosbankin kanssa”. Tämän matkan aikana Karjalainen oli tavannut myös Suomen Moskovan suurlähettilään Eero A. Wuoren lokakuun 12. ja 13, päivinä. Tämä oli tuonut esille huolensa Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehittymisestä ja epäillyt kauppaneuvottelujen alkamista.
Vaikka Karjalainen itse ei päiväkirjassaan halunnut antaa matkalle poliittista merkitystä, on selvää, että jo matkan toteutuminen kriisin aikana merkitsi Karjalaisen asemien vahvistumista eri suunnilla, kuten Kremlissä. Karjalaisen näyttävä tukeminen oli alkanut.
Yöpakkasten aiheuttama tilanne lähestyi ratkaisuaan, Fagerholmin hallituksen toimintaedellytykset olivat ulkopoliittisista syistä kadonneet, ja Neuvostoliitto lisäsi aika ajoin paineita, Vladimirov oli tavannut Karjalaisen 20.10.1959 ja kysellyt, minkälainen hallitus olisi tulossa tilalle. Samalla hän oli ilmoittanut, että SKDL:n mukanaolo hallituksessa oli Neuvostoliiton mielestä hyvä asia, mutta ei välttämätön. Vladimirov lisäsi painetta marraskuun 7. päivänä tavatessaan Karjalaisen Neuvostoliiton lähetystön vallankumousjuhlilla Tehtaankadulla:
Näinä aikoina tulee N:liiton virallinen ilmoitus, että NL supistaa vielä 1958 ostojaan Suomesta, koska Suomi ei ole täyttänyt ostositoumuksiaan.
Myös Suomen Moskovan-suurlähetystä koki tilanteen hyvin vakavaksi. Eero A. Wuori kirjoitti Kekkoselle marraskuun lopulla 1958 kirjeen, josta Kekkonen toimitti jäljennöksen Karjalaiselle. Tässä kirjeessä Eero A. Wuori arvioi tilannetta siten, että hän piti tätä kriisiä eräissä suhteissa pahimpana ja vaarallisimpina, jossa Suomi oli ollut sodan jälkeen. ”Oliskohan ukko Paasikivi edelleen varma linjansa kannatuksesta, jos näkisi nykyisen menon”, kyseli Wuori kirjeensä lopuksi.
Tilanne alkoi selvästi ratketa. Paineet nousivat liian suuriksi, minkä Karjalainen viestitti myös kokoomukselle. Hän tapasi päiväkirjamerkintöjensä mukaan Päiviö Hetemäen 19.11.1958 Suomen Pankissa ja sanoi, että hallituksen peli taitaa olla pelattu ulkopoliittisista syistä. Kokoomus joutui nyt, Karjalainen totesi, valitsemaan, seuraisiko Maalaisliittoa vai leskisläisten linjaa. Samalla Karjalainen kehotti kokoomusta kääntymään presidentti Kekkosen puheille keskustelmassa avoimesti asioista.
Pääministeri Fagerholmin hallitus joutui eroamaan8.12.1958 ulkopoliittisen tilanteen vuoksi. Hallituksen eron johdosta presidentti Kekkonen piti radio- ja televisiopuheen 10.12.1958. Hän mainitsi puheessaan muun muassa seuraavaa:
Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea hallitseva kysymys maamme suhde itäiseen naapurimme Neuvostoliittoon. Se on meidän varsinainen ulkopoliittinen ongelmamme, josta kansamme tulevaisuus riippuu. Pian päättyvän vuosikymmenen aikana n maailma elänyt monia uhkaavia kriisejä, mutta Suomi on ulkopolitiikkamme ansioista ollut kriisien ja kriisitunnelmien ulkopuolella. Tämä meidän erikoisasemamme on vuosien mittaan herättänyt ulkomaailmassa arvonantoa. Usein on kunnioituksella puhuttu pienestä pohjoisesta kansasta, joka viisaudellaan ja hyvillä hermoillaan on kyennyt omin avuin rakentamaan itselleen turvatun puolueettoman aseman suurvallan naapuruudessa.
Mutta nyt me toteamme Neuvostoliiton luottamuksen Suomea kohtaan vähentyneen, Kysytään yleisesti, onko Neuvostoliitolla ollut aihetta epäluuloon Suomea ja sen hallitusta vastaan. Mitään epäilystä ei millään ilmansuunnalla voi olla siitä, että niin kauan kuin olen tasavallan presidenttinä, tulen käyttämään presidentille kuuluvia valtaoikeuksia siten, että Suomen ulkopoliittinen suuntaus ei muutu.
Tiedän, että nyt eroa pyytänyt hallitus ei ole tehnyt päätöksiä, jotka olisivat tarkoittaneet aikaansaada muutoksia ulkopolitiikkaamme. Mutta kun naapurimme kenties muiden maassamme havaitsemiensa ilmiöiden johdosta ei enää tunne täyttä luottamusta vilpittömyyteemme, eivätkä meidän viralliset vakuuttelumme ole auttaneet, niin se on tosiseikka, jota asioiden salaaminen ja niiden merkityksen kieltäminen ei tee olemattomaksi. Meidän ratkaistavaksemme jää, mitä johtopäätöksiä me tästä teemme.
Presidentti Kekkonen puuttui yöpakkasiin myös uudenvuoden puheessaan muun muassa seuraavasti:
Valitettavasti maittemme suhteet ovat vuoden lopulla viilentyneet, Suomen politiikan tehtäväksi alkaneena vuotena siirtyy Suomen ja Neuvostoliiton välisen luottamuksen palauttaminen, Tämä on sitäkin välttämättömämpää, kun maailmanpoliittinen tilanne on pelottavasti synkistynyt ja vaaravyöhykkeet ovat uhkaavasti lähenemässä sitä pohjoista piiriä, jonka me mielellämme olemme kuvitelleet rauhan tyyssijaksi.
Presidentti Kekkonen informoi puoluejohtajia ratkaisuvaiheissa, ja ainakin 13.12.1958 Kekkosen mukaan suhteiden huononemisen syyt olivat ennen kaikkea sisäpoliittisia. Käännekohta oli tapahtunut silloin kuin Tannerista tuli SDP:n puheenjohtaja. Hallitusneuvotteluissa Ahti Karjalainen oli vahvasti mukana ja vaikutti teksteihin. Uuden V.J. Sukselaisen johtaman hallituksen ensimmäiseksi keskeiseksi tehtäväksi tuli ulkopoliittisen vakauden palauttaminen, toisin sanoen poliittisten suhteiden saattaminen toimivalle kannalle Neuvostoliiton kanssa. Ratkaiseva oli tässä presidentti Kekkosen Leningradiin tammikuussa 1959 tekemä matka, johon voidaan katsoa yöpakkauskauden päättyneen.
Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen: Ahti Karjalaisen poliittinen elämäkerta ISBN 951-1-13878-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti