Kekkonen oli ennakoinut vaikeuksia idänsuhteissa jo loppukesästä 1958 Fagerholmin hallitusta muodostettaessa. Hänelle oli selvää, että Suomen hallituksen oli nojattava yhtä paljon Moskovan kuin Helsingissä istuvan eduskunnan luottamukseen, jos välit neuvostohallituksen kanssa haluttiin pitää hyvinä. Eikä sellaista luottamusta Väinö Tannerin taakse ryhmittynyt, länsiyhteyksistään tunnettu SDP:n asevelisiipi – ei ainakaan tilanteessa, jossa Moskova näki monia merkkejä siitä, että suomalaiset olivat tiivistämässä suhteitaan länsivaltoihin.
Kremlin kellojen kumua ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Neuvostolehdistö reagoi välittömästi kirjoittamalla länsivaltojen taantumuksellisten piirien tuella synnytetystä ja niiden etuja palvelemaan kytketystä hallituksesta. Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs kutsuttiin kotiin parin viikon kuluttua Fagerholmin ministeriön nimittämisestä. Kauppaneuvottelut pysähtyivät.
Loka-marraskuussa 1958 kriisi syveni edelleen. Neuvostoliitto ilmoitti katkaisevansa tuonnin Suomesta kokonaan ja lykkäävänsä maksuja. Tavaratoimitukset itäblokista alkoivat hyytyä. Ja yöpakkaset uhkasivat ”jäädyttää” venäläiset öljylähteetkin. Kun Moskova oli vielä keväällä 1958 vaatinut öljyvientinsä lisäämistä Suomeen, lokakuun lopussa Nesteen johtokunnassa oli pohdittavana aivan toisentyyppistä ”kiusallista tilannetta”. Neuvostoliitosta ei saatu raakaöljyn toimituslupauksia marraskuulle, ja joulukuuksi sovitun ylimääräisen 45 000 tonnin lisäerän laivauksestakaan ei tullut vahvistusta.
Nesteen piirissä oli jotakin tällaista osattu odottaa jo viimeistään syyskuussa. Kun Neuvostoliiton kaupan tasapaino-ongelmien kanssa painiskellut KTM oli ehdottanut Nesteen ottavan kokonaisvastuun itäisen öljykaupan lisäämishankkeista, ja siihen liittyneestä länsituonnin supistamisesta, yhtiö oli perustellut kielteisen epäröivää kantaansa toteamalla: ”Ei myöskään voida jättää huomioonottamatta mahdollisesta poliittisesta tilanteesta syntyviä vaikeuksia, jotka voisivat aiheuttaa rajoituksia idästä tapahtuvalle raakaöljyntuonnille”.
Lokakuussa 1958 pelätyt vaikeudet olivat täyttä totta. Idän raakaöljytoimitukset olivat ehtymässä, eikä Tukholmaan Sojusznefteexportin pääjohtajaa tapaamaan kiirehtinyt Raade voinut tuoda tuliaisinaan kotiin muuta kuin epämääräisiä lupauksia – ja sen pääjohtaja Gurovin oikeaksi vahvistaman vähemmän ilahduttavan tiedon, että uusien markkinoiden avaamista tavoitellessaan venäläiset myivät raakaöljyn muualle halvemmalla kuin Suomeen.
Nopeasti tyhjenevät raakaöljyvarastot ennakoivat vaikeuksia kylmäksi talvikaudeksi. Nesteen oli nopeasti improvisoitava muita hankintalähteitä täyttääkseen sovittua pienemmäksi jääneiden neuvostotoimitusten synnyttämän vajeen ja turvatakseen Naantalin jalostamon käynnin.
Apu löytyi länsisuunnalta. Neste teki ruotsalaisen välittäjän kautta edulliset kaupat ranskalaisen yhtiön kanssa, jonka lähettämät tankkerit, kaksi Persianlahdelta ja yksi Venezuelasta, purjehtivat joulukuun puolivälissä kohti lumen ja jään peittämää Suomea. Ja kun lisäksi Shell lupasi kiirehtiä oman laivansa saapumista Naantaliin, välitön vaara oli torjuttu.
Nesteen joulukuiset raakaöljykaupat on houkutteleva nähdä ilmauksena vahvistuneesta neuvostovastaisesta, länsimielisestä linjasta, joka tavoitteli Suomen taloudellista ja poliittista irtautumista Neuvostoliitosta. Siitähän Moskova oli Suomen uutta hallituskoalitiota alusta lähtien syyttänyt. Nesteen näkökulmasta kysymys oli kylläkin pakon sanelemasta reaktiosta; raakaöljyä ostettiin sieltä, mistä sitä saatiin.
Nesteen johtokunnan sosiaalidemokraattinen poliitikkojäsen Onni Hiltunen toimi Fagerholmin kauppa- ja teollisuusministerinä. Yhtiön hallintoneuvostoa liittivät istuvaan hallitukseen ministeri Mauno Jussila (ml) ja ennen muuta länsisuuntauksen sosiaalidemokraattinen kärkinimi, ministeri Väinö Leskinen. Hallintoneuvostoon kuului lisäksi maalaisliiton puheenjohtaja V.J. Sukselainen, joka Kekkosen harmiksi oli antanut tukensa uudelle hallituskoalitiolle.
Moskovan tuomitseman uuden hallituksen linjan sisältö kiteytyi kysymykseen Suomen roolista Länsi-Euroopan ja Skandinavian integraatiokehityksessä. Kremlissä vallitsi tässä suhteessa ”syvä epäluulo suomalaisten aikeita kohtaan”, kuten Suomen suurlähettiläs raportoi Moskovasta. Vahvojen voimien uskottiin työskentelevän Suomen liittämiseksi NATO-maiden johtamaan Länsi-Euroopan talouspiiriin. Se merkitsi samalla pyrkimystä irrottaa Leningradin puskurivyöhyke Neuvostoliiton vaikutuksesta ja kytkeä se länsiblokkiin, ensin kaupallisin, sitten poliittisin ja myöhemmin sotilaallisin sitein.
Monet yhtäaikaiset merkit näyttivät todistaneen Moskovalle oikeaksi sen epäilykset suomalaisen suurliike-elämän, oikeiston ja tannerilaisten sosialistien yhdessä läntisten taantumispiirien kanssa suunnittelemasta suuresta käänteestä. Mistä muustakaan kertoi se, että Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris matkusti Washingtoniin neuvottelemaan dollarilainoista voimatalouden ja metsäteollisuuden, Suomen länsikytkennän tärkeimmän ylläpitäjän, kehittämiseksi juuri nyt; venäläiset lainatarjoukset sen sijaan torjuttiin. CIA:n mieheksi uumoiltu ministeri Leskinen kävi puolestaan Bonnissa luottoneuvotteluja Otanmäen rautakaivoksen ympärille syntyneen teollisuusprojektin edistämiseksi, vaikka Moskova oli jo Stalinin johdolla ilmaissut halunsa osallistua suomalaisen rauta- ja terästeollisuuden rakentamiseen.
Erityisesti metsäteollisuudella oli suuri tarve turvata kilpailuasemansa integroituvassa Länsi-Euroopassa. Ulkoministeriössä oli puolestaan syksystä 1957 lähtien tunnusteltu Suomen jäsenyysmahdollisuuksia OEEC:ssa. Jo se oli herättänyt Moskovan pahaenteisiä murahduksia: liittymishankkeet olivat kuin renkaita ”siinä Neuvostoliitolle vihamielisessä toiminnassa, jota Suomessa on niin runsaasti parhaillaan käynnissä”, Neuvostoliiton suurlähettiläs totesi keväällä 1958 presidentti Kekkoselle.
Länsi valmistelikin amerikkalaisten johdolla taloudellista ja kauppapoliittista pakettia, jolla oli määrä tukea neuvostoboikotin seurauksena vaikeuksiin joutunutta suomalaista teollisuutta uusilla tilauksilla, auttaa Suomea jäätyneen idäntuonnin aiheuttamien pahimpien huolto-ongelmien yli ja vahvistaa siten Suomen taloudellisia yhdyssiteitä länsivaltoihin. Kotimaassa kansallisen porvariston taloudelliset linnakkeet, liikepankit, joista metsäfirmojen tavoin ylläpidettiin kiinteitä länsiyhteyksiä, uhkasivat perua luottonsa valtiolle, jos Moskovan painostukseen alistuttaisiin ja hallitus vaihdettaisiin.
Fagerholmin hallitus sai kuitenkin sisäpoliittisen puukon selkäänsä. Kekkonen oli ennakoinut tällaista tapahtumien kulkua arvioidessaan, kuinka Moskovan tahtoa uhmaavan hallituksen kohtalosta muodostuisi oppitunti ”heikkopäisemmillekin” suomalaisille. Loppukesällä 1958 idänviennin pysähtymisestä hermostuneet telakka- ja konepajateollisuuden vuorineuvokset painostivat hallituspuolueita käänteen aikaansaamiseksi. Hallitus oli nyt ristitulessa. Metsäyhtiöt olivat tarpeen tullen valmiit unohtamaan koko idänkaupan.
Näkemättä lopulta jäi, mihin avoin länsisuuntaus tällaisen voimatasapainon vallitessa olisi johtanut. Kekkosen oman puolueen, maalaisliiton, ministerit hylkäsivät hallituksen vaiheessa, jossa venäläisdiplomaattien vihjauksen YYA-sopimukseen perustuvista sotilaallisista konsultaatioista muuttuivat entistä suorapuheisimmiksi. Moskovan ja sen ylivaltaan sopeutuneiden kotimaisten voimien linja voitti, ja samalla tuli vahvistetuksi se, ettei Suomella ollut lupa, idänsuhteitaan rikkomatta ja vakavaan vaaraan joutumatta, tehdä suuren luokan sisä- ja ulkopoliittisia valintojaan ilman Kremlin siunausta.
Lähdeaineisto:
Markku Kuisma: Kylmä sota, kuuma öljy ISBN 951-0-20811-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti